Timo Kiiskinen on musiikkipiireissä korkealle arvostettu lauluntekijä, joka on tehnyt lukuisia hittejä eri artisteille. Laulajana hän on suurelle yleisölle edelleen turhan tuntematon, vaikka onkin tehnyt useita hienoja soololevyjä ja hänen sielukas laulutapansa erottuu valtavirrasta.

Timo Kiiskinen syntyi 30.5.1963 Etelä-Savossa, Haukivuoren Kantalassa, jossa hänen vaarillaan Kustaa Kurikkalalla oli kauppa. Kaupan yläkerran pienessä huoneessa hän asui ensimmäisen elinvuotensa ja muutti sitten Heinolaan. Heinolassa Timo kävi koulunsa ja asui 18-vuotiaaksi asti.

Mikä oli ensimmäinen kontaktisi musiikkiin?

– Ihan tämä perinteinen eli broidi osti kitaran. Lopulta sitten soitin ja lauloin koko ajan. 13-14 -vuotiaana se oli menoa.

Koska aloit keksiä lauluja?

– Verrattain myöhään. Ensin opettelin muiden biisejä, osasin varmaan tuhansia.

– Heinolassa oli paljon taitavia muusikoita, kuten fonistit [Heikki] Keskinen ja [Jukka] Tuovinen, Blue Train -niminen yhtye ja jopa big band. [Markku] Johansson kävi liidaamassa sitä. Kaiken kaikkiaan aktiivista musiikkielämää. Niiden muusikoiden kanssa pääsin sitten laulamaan tosi monipuolista musiikkia, Steely Danista yksinkertaisempiin jazzbiiseihin. Keikkamuusikkona päädyin laulamaan varsinkin rhythm & bluesia ja bluesia.

Koska nämä bänditouhut alkoivat?

– 15-vuotiaana, siihen asti pelasin jääkiekkoa Heinolan Peliitoissa…

Skeba kuin skeba.

– Enhän mä ollut eläissäni tavannut ketään muuta biisintekijää ennen kuin olin tehnyt oman levyn, joskus vasta 27-vuotiaana. Siihen asti mä soitin rokkia kapakoissa, eikä siellä mitään biisintekijöitä ollut. Se on vähän semmoista silkkitakkien hommaa se biisintekeminen, enkä ollut törmännyt siihen maailmaan. Mä rupesin tekemään niitä siinä 21-vuotiaana.

Onko sulla mitään musiikkikoulutusta?

– Eipä juuri. Heinolaankin kyllä perustettiin Klaus Järvisen kätilöimänä joku pop-jazz -koulu, jossa muistan käyneeni jollain solfatunneilla ja tämmöisillä… Sain jokusen kitaratunninkin, mutta totesimme yhdessä opettajan kanssa, että mä en tajua kitaransoitosta mitään.

– Mä en ole oikein instrumentalisti, vaan olen aina tykännyt laulaa. Keskittymiskykyni, vaikka liekin keskivertoa parempi, ei riitä instrumentin haltuunottamiseen.

– Mä olen jo varhain tottunut rooliini, koska Heinolassa oli niin paljon hyviä soittajia ja nimenomaan jazzsuuntautuneita, että mulle sanotaan: ”Oo sä vaan hiljaa ja laula!” Mä oon ollut se Tarzan, joka nostetaan puuhun, annetaan piuha käteen ja sanotaan: ”Soita ja laula jotain!”

Ihmisen musiikkimaku muotoutuu lapsuudessa ja nuoruudessa. Mitkä oli sulle kovia juttuja?

– Peltoniemen Hintriikin surumarssista Elviksen kautta johonkin aika paljon laajempaan. Mulla ei ole sitä ongelmaa, että olisin jonkun yhden tyylin ihminen. Mä pyrin kuulemaan erilaisista musiikkityyleistä, onko esityksessä sielukkuutta ja koskettavuutta vai ei.

Punk, rockabilly vai disco? Ne olivat suomalaisnuorison rintamalinjat 70-luvun lopulla.

– Mä olin diinari, kuuntelin Elvistä ja American Graffitia. Sanoisin, että esim. Buddy Holly, Eddie Cochran, Gene Vincent ja kaikki doo-wop -musa, mitä silloin tuli kuunneltua, on ollut tekemiselleni erittäin merkittävä pohja. Se perustuu paljolti bluesiin ja biisintekijänä käsitän laulun dramaturgisen rakenteen jotenkin helpoimmin sitä kautta. Jos rupeaa 12-vuotiaana ensimmäiseksi kuuntelemaan Steely Dania tai The Policea, voi olla vaikeampi hahmottaa, mistä se juttu on peräisin.

– Tietysti olen myös laulanut bluesia ja rockia niin paljon ja sekin on antanut pohjaa. Usein kuulen instrumentalisteistakin, onko soittaja kuunnellut ns. roots-musiikkia. Toivottavasti en kuullosta ihan punaniskalta, mutta musta se homma lepää silloin terveellä pohjalla. Mikä tahansa musiikki kyllä käy, kun siinä on hyvä sielu.

Bändeistä levylaulajaksi

Timo Kiiskisen ensimmäinen sooloalbumi Toinen kuu ilmestyi 1992. Sitä edelsi runsas keikkailu rockbändeissä laulajana ja kitaristina.

– Se oli esiintymisen oppikoulu ja sitten tein myös paljon keikkoja duettona kitaristin kanssa. Varsinkin siinä oppi, miten homma pitää hoitaa ja että tärkeintä on läsnäolo.

Basisti Tom Nyman tuotti Timon ensimmäisen albumin Martti Heikkisen Amigo -levymerkille.

– Olin tehnyt yksinäni demoja jollain neliraiturilla, vaikka en osaakaan soittaa ja äänitin komppeja tiskiharjoilla ja pahvilaatikoilla jne. Jotenkin itsekin tajusin, että täähän kuulostaa tosi hyvältä. Lopulta levy oli vain puhdistettu, paranneltu ja hiukan buustattu versio niistä demoista.

– Olen aina pitänyt ekasta levystäni, paitsi että aluksi mä olin todella järkyttynyt siitä, että suomalaisena rokkilaulajana olen tehnyt niin kauniin levyn, jossa on kauniita biisejä ja ylipäätään siitä, mikä on ”Timo Kiiskisen tunnelma”. Mietin, eikö tätä saa jotenkin rajummaksi ja eikö tätä jonkinlaista henkilökohtaisuutta saa piilotettua.

– Se on varmaan jokaisen luovan työn tekijän tragedia, että aina yrittää olla vähän jotain muuta kuin mitä on tai että ainakin toivoo viimeiseen asti, että teoksesta tulisi juuri sellainen kuin kuvittelee sen olevan. Sehän on tosi lapsellinen ajatus. Musiikkihan kuulostaa siltä, mitä sä olet sillä hetkellä ja turha sen tosiasian kanssa kärvistellä. Ja mä luulen, että parasta musiikissa on kuitenkin juuri se, mitä sä oot.

Entä erottuminen K-linjan miehistä: Kaartamo, Karjalainen, Kettunen, Kuustonen…, sulla on sentään oma vokaali, ei ole muita jaolla.

– Sehän oli aika hämäävää ja ärsyttikin tosi paljon, koska olin mielestäni tehnyt lauluja omista ajatuksistani ja tunteistani, mutta niistä ei kirjoitettu mitään, vaan pantiin sitten samaan koppaan em. K-linjan miesten kanssa…

Kitaralla soitetaan ja Koolla alkaa…

– Tänä päivänä kyllä ymmärrän sen. Onhan se niin kuin samaa musiikinlajia ja luokittelemalla on helpompaa selittää tuntematonta artistia ihmisille.

Miten ensimmäinen levy vaikutti uraan?

– Vastaanottohan oli todella hyvä ja sain paljon kiitosta. Ei sitä hirveän paljon myyty, mutta radiosoittoa tuli tosi paljon. Rokkibändikeikat jäivät lähes kokonaan ja huomasin viihtyväni biisintekijänä ja omien kappaleiden esittäjänä.

– Sen mä totesin, että kun menee soittamaan omia biisejä keskisuomalaisen baarin nurkkaan, kun jengi venaa discon alkamista, ei ole yhtä helppoa kuin vetää Johnny B. Goodea. Varsinkaan kun en ole koskaan ollut mikään uptempo -biisien tekijä. Kyllä ne, joita siellä oli kuuntelemassa, olivat tulleet oikeasti kuuntelemaan.

– Niin huvittavaa kuin se onkin, vaikka mä olen aina ollut ikään kuin valtavirta- tai mainstream-musiikin tekijä, tosi asiassa olen aina kokenut olleeni jotenkin marginaalimusiikin tekijä. Eikä se johdu siitä, etteikö se musiikki olisi ollut myyvää ja hyvää. Olen mä aina ajatellut, että se on ollut hyvin tehtyä, mutta kyllä mun

mielestä ”Kiiskisen soolotuotannossa” on joku tietty sävy jota perussuomalainen vierastaa… Se lie joku semmoinen spirituaalinen tai tämmöinen juttu, joka ei suinkaan ole mitään mainstreamia. Joku erilainen taajuus, joka poistaa sen valtavirrasta.

Kiiskisen soolotuotannosta suurin osa on julkaistu Martti Heikkisen Amigo- ja Texicalli -levymerkeillä, lukuunottamatta kahta albumia, joista toisen tuotti EMI ja toisen Spinefarm. Uusi levy Omalla maalla on tehty Janne Haaviston ja Muffe Halla-ahon MuFarang -yhtiölle. Kiiskinen kokee, että on parempi olla iso artisti pienelle yhtiölle kuin päinvastoin.

– Pienessä yhtiössä on aina hyvää me-henkeä ja musiikkifiilistä. Isossa yhtiössä mä olisin varmaan jotain ”C3-kategoriaa”, jolla on omat tunnuslukunsa. Mun on vaikea käsittää, mistä siellä isoissa firmoissa enää on kysymys.

– Isot yhtiöt ovat tänä päivänä niin avoimen kaupallisia. Muutos on tapahtunut hämmästyttävän nopeasti. Ennen ne ei kehdanneet sanoa sitä. Totta kai levy-yhtiöiden tehtävä on aina ollut tehdä levyjä ja myydä niitä, siis bisnestä. Mutta kaupallisuutta ei yritetä enää piilottaa, vaan siitä pidetään erilaisia symposiumeja ja tehdään ihan julkisesti suurempi numero siitä, miten ”tämä levy-yhtiön rakenne muutetaan, jotta siitä saadaan mahdollisimman tuottava”. Artistit ruuvataan osaksi yritystä tavalla, joka ei edes sovi

suomalaiseen artistiuteen: Suomi on aivan liian pieni maa, jotta tästä saisi jonkinlaisen tuottavan yksikön.

– Bisnes ei ole koskaan ollut eduksi musiikin laadulle. Se kannattaa unohtaa musiikin tekemisen ajaksi, mutta sitten kun musiikki on tehty, sillä kannattaa tehdä sitä bisnestä ihan täysillä ja satakymmenen lasissa.

– Musiikin ja kaikkien muidenkin taidemuotojen tehtävä on tavoittaa ihmisessä jotakin, mitä hän ei muuten tavoittaisi. On minusta lapsellinen ajatus, että se koko juttu pystyttäisiin realisoimaan rahaksi kolmessa tunnissa, mutta tietysti jos on tehty hyvä juttu, sitä pitää myydä ja totta kai mä diggaan, jos joku osaa myydä.

Laulajasta lauluntekijäksi

Ketkä ovat esikuviasi tekstien osalta?

– Kyllä siellä mennään suota ja pitkospuita pitkin dylanismiin ja tämmöiseen… ja suomalaiset kansanlaulut ovat valtavan iso aarreaitta. Ehkäpä päässäni oleva hässäkkä on sekoitus Neil Youngia ja Eino Leinoa. Siihen liittyy se asia, mikä tekee minusta poikkeuksellisen eli että kirjoittamiseeni aina liittyy jonkinlainen spirituaalinen perusvirta ja se piirre on minussa itsessäni. Joku outo hohto, joka lauluihini tulee, kun onnistun. Mä kutsun sitä hengelliseksi tai spirituaaliseksi siemeneksi, joka siinä vaikuttaa.

Missä vaiheessa laulusi alkoivat kiinnostaa muita?

– Kun huomasin, etten elätä itseäni tekemällä yhden levyn vuodessa tai kahdessa, niin aloin antaa lauluja muille.

Kenelle lähettelit ensiksi?

– Lähinnä sellaisille, joihin olin jo tutustunut. Suomalaisen rock’n’rollin pioneeri Eero Raittinen teki pari suomenkielistä soololevyä ja niille tuli ensimmäisiä muille tekemiäni lauluja. Eero on hieno äijä ja blueslaulaja, jota arvostan kovasti.

– Suomi on niin pieni maa, että jos teet jotakin, niin se kyllä huomataan.

Oletko tehnyt yhdessä muiden kanssa?

– Aluksi vierastin sitä, mutta viime aikoina kyllä, esim. Tommi Vikstenin kanssa Kari Tapiolle, jotakin myös J. Karjalaisen ja Tuure Kilpeläisen kanssa.

– Kyllähän yksin nysvääminen voi ajan mittaan käydä hermoille, kun osaa suurin piirtein samat soinnut ja päässä on suurin piirtein samat ajatukset, mitä viimeiset 10 vuottakin ja pitäisi tehdä uusi biisi. Tekee ihan hyvää välillä kuulla toisen ihmisen tunnemaailmaa, ajatuksia ja sointuja.

Lähteekö impulssi sulla useimmin jostain teksti- tai musiikkifraasista vai kompista?

– Tavallaan toivoisin, että mulla olisi niin neitseellinen pää ton jutun suhteen, mutta useimmiten se lähtee kyllä siitä, että mun täytyy tehdä joku biisi. En mä saa mitään heurekaa, että ”tämmöisestä asiasta pitää tehdä biisi” tai ”tässä on hyvä lause”. Mä vaan teen jonkun biisin ja voin kai sanoa olevani ammattilainen, kun voin vain istua johonkin ja tehdä biisin. Siitä voi tulla hyvä tai huono. Jos biisistä tuntuu tulevan huono, en sitten tee sitä loppuun.

Mutta mistä päästä se ristisanan täyttäminen sulla yleensä alkaa?

– Kyllä mä tarvitsen jonkinlaisen melodian, mutta voin kyllä istua koneen äärelle ja alkaa kirjoittaa sanoja. Sitäkin kai voi kutsua ammattitaidoksi.

Miten panet biisejä muistiin?

– Äänitän tietokoneelle GarageBand-ohjelmalla ja äänitän valmiin biisin ProToolsille, laulan vähän stemmoja ja soitan pari kitaraa.

Ymmärsin, että olet tehnyt paljon lauluja tilauksesta. Käykö joskus niin, että syntyykin laulu, jonka haluat säästää itsesi esitettäväksi?

– Mä olen aina ollut sen verran rahanahne tai siitä lähtien, kun mä tajusin että voin antaa laulun jollekin starbulle, en mä niin kuin pelkää sitä vaan ajattelen, että saan siitä rahaa.

Oletko ollut muille annetuissa lauluissa mitenkään mukana tuotannoissa?

– Enpä juuri, mutta ehkä sellaista on ollut, että jos joku artisti on tykännyt jostain soololevyni jutusta ja tilannut jotain samankaltaista, niin on sitten kysytty miten se pitäisi sovittaa. Mutta jos toimii vain lauluntekijänä, niin tuottaja-sovittajat eivät juurikaan kysele. Jos on hyvä tuottaja, niin se saa biisistä sen olennaisen esiin, niin kuin hyvä laulajakin.

Mitkä ovat olleet suurimpia yllätyksiä muiden työstämistä lauluista? Onko tullut yllätyttyä, että ”saiko siitä tuollaisenkin”?

– Ainutkertainen ja Sininen sointu olivat molemmat aikanaan sellaisia. Ainutkertaisessa ne muuttivat sovitusta niin paljon, että se vaikutti mun mielestä jo sävellykseen. Kuulin sen, kun se oli menossa singleksi ja haluisin kieltää sen julkaisun, kun se oli liian erilainen. Tommi Viksten ja Sami Saari, jotka olivat jo silloin ystäviäni varmaan tarjosivat mulle kaljan ja puhuivat pari tuntia. Se julkaistiin ja se biisi on sen jälkeen ollut semmoinen. Siinä oli pakko myöntää, että sille ei kannata enää tehdä mitään ja on turha selittää kenellekään, millainen sen piti olla.

No, nyt olet sen sitten itse levyttänyt hyvin hiljaisena ja akustisena versiona. Onko se lähempänä sitä alkuperäistä?

– Ei, kyllä se menee suurin piirtein niin kuin Sami Saari on esittänyt.

Sehän on sun tunnetuimpia kappaleita..

– Kyllä! Ehkä mun pitäisi antaa enemmän muiden muuttaa biisejäni… Toinen oli Samuli Edelmannin levyttämä Sininen sointu (sov. Leri Leskinen). Se oli biisi, jonka olemassaolon olin täysin unohtanut ja kustantaja oli vienyt sen jonnekin. Se oli ollut joku rupinen kitarademo ja kuullessani levytyksen ensimmäistä kertaa olin todella vaikuttunut, että ”vau – tästä tuli tällaista musaa!”. Se oli positiivisessa mielessä yllätys.

– Samoin on jäänyt mieleen, kun Topi Sorsakoski lauloi Haavoittuneet ja myös Kari Tapion levytykset. Ne ovat sellaisia ääniä, että lauluihin tulee jo siitä jotakin merkittävää lisää.

Onko sellaisia, joiden haluaisit laulavan laulujasi, mutta eivät vielä ole ja haluaisit kokeilla?

– Suomessa… En osaa heti sanoa… Ville Valo on tosi hyvä laulaja, sillä on oikea meininki laulamisessa!

Kustannustoiminnasta

Miten suhtaudut musiikinkustannustoimintaan ja miten siihen törmäsit?

– Alunperin rahapulassa ensimmäistä levyä tehdessä jo myin kustannusoikeudet silloiselle levy-yhtiölle. Mulle kustannussopimus on ollut samanlainen juttu kuin Nat King Colelle, että se tekee aamupäivällä biisin ja käy iltapäivällä myymässä se kustantajalle, että se saa fyrkkaa, jolla se voi maksaa vuokraa. Mä oon sen verran taiteilija ja lyhytjännitteinen, etten jaksa odottaa vuotta tai kahta vuotta, että mä saan jostain biisistä jotain rahaa.

Koska alkoi yhteistyösi Warner/Chappellin kanssa?

– Joskus kymmenisen vuotta sitten. Suomessa, jos sä teet kolme biisiä, jotka soivat radiossa, niin kyllä kaikki suomalaiset biisien tarvitsijat tietävät kuka sä oot ja löytävät sut puhelinluettelosta. Eli siinä mielessä ei biisintekijä tarvitse ”edustustoa” ja omaa diplomaattiasuntoa jollekin, joka sua edustaa.

– Monikansallisella kustantajalla olemisessa on kuitenkin hyötynsä ja Suomessa on tapahtumassa tässä asiassa sellainen murros, että suomalaisia biisejä vihdoin aletaan tarjota ulkomaille. Ehkä mullekin käy vielä hyvin, kun mulla on siellä monikansallisen yhtiön katalogissa paljon biisejä. Itse on turha soitella jonnekin Saksaan, että ”mulla ois hyvä biisi täällä”, mutta jos on sama kustannusyhtiö siellä Saksassa, niin niiden intresseissä on kuunnella se. Ja sit ne sanoo, että ”tää on aivan liian melankolista…”, he-he…

Tämä onkin se mielenkiintoinen seikka, että kun mm. Neuvostoliiton takia meidän itäsuhteemme eivät ole kovin normaalit, mutta tästä itään päin suomalaisella musiikilla olisi luontevammat markkinat, jos olisi kielitaitoa ja suhteita.

– Siinä on tosin aika iso aita välissä ja kestää varmaan aika kauan ennen kuin homma alkaa toimia. 

Timo Kiiskisen mielestä parhaiten suomalaisen melankolian on onnistunut kansainvälisesti hyödyntämään HIM.

– Ne Ville Valon biisit on melkein kuin slaavilaisia kansansävelmiä, mutta myös hyvin suomalaista myös ja ulkomaillakin se on tajuttu. Samalla tavalla suomalaisten biisien vienti edellyttää, se että biiseistä löydetään se suomalainen juttu, jotenkin se hyvä puoli melankoliasta… Mä koen ruotsalaisen duurihömpsötyksen… tai siis tuntuu tosi kummalliselta strategialta viedä suomalaista musiikkia Ruotsin kautta. Ruotsalaisethan pääsääntöisesti inhoavat suomalaista melankoliaa.

AY-asiaa

Entä aktiviteettisi ELVIS ry.:n suhteen?

– Pari kertaa Gloriassa olen ollut soittamassa ja kuuntelemassa. Lauluntekijäklubihan on ollut todella hieno juttu.

– En ole millään tavalla järjestöihminen, mutta luulen, että ELVIS tulee saamaan tulevaisuudessa merkittävämpääkin roolia ajaessaan taiteilijoiden asioita ja on hyvin tarpeellinen. Varsinkin, jos suomalaisten biisintekijöiden työ kansainvälistyy, niin siinähän tarvitaan jo lakimiehiä, kun ristiriitoja ei enää kaljaa tarjoamalla selvitellä, jos palkkaliuskoissa alkaa olla nollia perässä. Niin kauan kun on ollut olemassa pelimanneja, niitä on kusetettu, se on kuulunut kuvioon.

Kuinka suuri osa toimeentulostasi tulee tekijänoikeuskorvauksina?

– Periaatteessa lähes kaikki. Keikkailu on ollut viime vuosina kuriositeetti. Totta kai nyt kun taas on pitkästä aikaa levy, niin varmaan ensi vuonna tulee keikkailtua enemmän.

Lopulta ajaudumme puhumaan vähän yleisemminkin AY-asioista (haastattelua tehtiin lokakuun lopussa TEHY:n työtaistelun tiimellyksessä).

– Siskoni on sairaanhoitaja. On hyvä että lauluntekijöiden asiaa ajetaan, mutta kyllä mä pistän sairaanhoitajat etusijalle. On todella käsittämätöntä, miten näin pienessä maassa, jossa kaikki maksaa aika paljon veroja, miten terveydenhoito ja mielenterveyspuoli on saatu näin huonoon jamaan. Kuka on vetänyt määrärahat yli?

Suomi Oy:n taloutta on hoidettu amatöörimäisesti ja täällä arvostetaan työn ja talouden kovaksi ytimeksi

edelleen vain teollinen tuotanto ja raaka-aineet. Henkisiä arvoja kun ei vielä osata riittävästi mitata rahassa.

– Koventuneet arvot näkyvät muuallakin kuin musiikkielämässä. Helsinkikin yrittää olla metropoli, vaikka on oikeasti pieni kaupunki ja olisi kivaa, jos täällä olisi naapurilähiö -tyyppistä meininkiä. Suomea yritetään ajaa johonkin semmoiseen tuottavuuteen ja pingottamiseen, joka on ihan hölynpölyä eikä sovi suomalaiseen mentaliteettiin. Ihmiset kärsivät ja psyykkisiä ongelmia alkaa olla jo ihan tavallisilla Virtasilla, jotka tekee ihan tavallista työtä, kun niillä on niin hirveä tulosvastuu ja kauhea paine, että tulee fudut, jos ei saa haltuun seuraavaa julkaisua jostain tietokoneohjelmasta.

Ajatteles, että venäläisten perinteinen kuva suomalaisista on ovela ja laiska tsuhna (virolainen on vain kiero ja ovela kauppamies) ja tottahan se onkin, jos ajattelee suomalaisen miehen suurimpia idoleita.

Fiksuja työnvieroksujia kaikki: Juutas Käkriäinen, Uuno Turhapuro, Aku Ankka, Wagner-porsas… Ei suomalaiselle miehelle pingottaminen sovi, vaan se haluaa minimoida hössöttämisen, nauttia elämästä, katsoa järven rantaa, olla hiljaa ja juoda kaljaa.

– Arvomaailma on muuttunut ja musiikissa se näkyy sellaisena, että ”Hei, me teemme kauppatavaraa, osta tästä hyvä matto” -mentaliteettina. Muualla yhteiskunnassa se näkyy kovempina arvoina, esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsivät eivät pääse hoitoon, vaan niille sanotaan, että ”kahden vuoden päästä voit tulla käymään”, kun joku on vetämässä ranteita auki. Ja nyt vielä lakkoilevia sairaanhoitajia syyllistetään. Miten tällaiseen tilanteeseen näin pienessä maassa ja näillä veroilla on jouduttu? Arvomaailmasta on kyse ja markkinatalousajattelu on mennyt jokaiseen puolueeseen ja läpi koko yhteiskunnan.

 hengissä

olen kyynelten meressä sukeltanut

olen nähnyt ne murheiden maat

joista laulaja surustansa juopunut

aiheita lauluunsa saa

olen helvetin tulessa kärventynyt

nahkaani vieläkin polttaa

mutta veri on punaista suonissani

vielä virtaa se valtoimenaan

sinä katsot mun silmiin kuin olisin mies

jol ei o määränsä päätä

myönnän tuskin mun järkeni kaikkea ties

mutta sydän, se ei ole jäätä

olen hengissä vielä ja ylpeäkin

ylpeä kaikesta siitä

vasten kuolemaa taistelen taisteluni

ei se helpolla kaulaani niitä

vielä ottaa se voiton mä ymmärrän sen

kun on aikani mullassa maata

sain lahjaksi elämän ihmeellisen

en hetkeäkään pois heittää saata

mutta luojani oi olen rakastanut

olen rakastanut kaiken aikaa

olen rakastanut taivaan sineä kai

aamun usvaista outoa taikaa

olen rakastanut sinun nauruasi

olen rakastanut kyyneleitä

olen rakastanut sinun silmiäsi

olen rakastanut aina meitä

olen rakastanut illan hämärää

kun on lumesta valkeat pellot

olen rakastanut tätä elämää

soikoon sille ne kauneimmat kellot

säv. & san. Timo Kiiskinen kustantaja Warner/Chappell Music Finland julkaistu kustantajan luvalla

Teksti: Petri Kaivanto

Kuvat: Markku Mattila

---