Sinulla on musiikintekijänä selkeä muusikkoprofiili. Onko kaikki lähtenyt aikanaan kitaralla?

– Kyllä, kitaralla lähti. Ensimmäiset jutut mitä broidin [Jussi] kanssa opeteltiin kotona Helsingin Puotilassa, oli Irwinin [Goodman] biisejä. Faija osti Irwinin nuottivihkon, ja näytti jotain sointuja. Sitten kun tuli Beatles ja Rolling Stones, niin se tietenkin laajeni nopeasti, ja kitara oli siinä keskeinen instrumentti. Faija tuli aikanaan Helsinkiin opiskelemaan, mutta soitti kontrabassoa Martti Innasen ammattibändissä. Hän kuitenkin valitsi arkkitehdin tien, mutta on eläkkeellä palannut basistiksi. Faijan aktiivinen harrastus tarkoitti sitä, että kotona kuunneltiin laidasta laitaan Bachista Beatlesiin, [John] Coltraneen ja muihin.

Mutta nimenomaan pop-musiikki oli se juttu, eikä esimerkiksi klassinen?

– Koko se juttu. Eihän lapsi ymmärrä mitä autolla Kanariansaarille tarkoittaa, mutta se on kielikuvana äärimmäisen mielenkiintoinen. Olen jälkeenpäin ajatellut, että se on melkeinpä ”dylania”. Ne tekstit herätti assosiaatioita, jokin lähti heti käyntiin. Pieksämäellä kun asuttiin, niin tuli Muksujen Olé Finlandia ja [Eero] Koivistoisen Valtakunta, jotka oli tekstillisesti runoa, mutta siinä muodossa, että ne oli hämmentäviä, ja menivät heti jakeluun. Muksuilla oli mielenkiintoisia Lipposen Tapun sävellyksiä, ja hienoja tekstejä: Lassi Sinkkonen, [Pentti] Saarikoski. Histria oli merkittävä ajatuksen herättäjä, sävellyksenä ja tekstinä: Tule ylös sieltä kuopasta, arkeologi… Valtakunnassa tuli Koivistoisen muusikkous tekstien lisäksi, siinä mielessä laajempi kaleidoskooppi.

Muistan sinut Finnforest-yhtyeestä 70-luvun alusta, joka oli tavallaan Kuopion lahja Helsingille. Muistan myös sen, että sinä olet Helsingin lahja Kuopiolle.

– Niin, olen aina sanonut, että minun lukemiseni kuopiolaiseksi on täysin ansiotonta arvonnousua, saati että väitettäisiin savolaiseksi, mikä olisi täysin kohtuutonta savolaisia kohtaan. Bändejä oli kyllä koko ajan, soittaminen oli jatkuvaa. Kun asuimme ensin Pieksämäellä, oli siellä bändi, ja kun muutimme Porvooseen, olimme broidin kanssa kaksistaan, mutta faija oli ostanut kaksiraitamankan, jolla pystyi tekemään päällekkäisäänityksiä. Korvasimme tavallaan bändin puutteen tekemällä nauhoituksia, ja niitä nauhoja on paljon. Kuopioon kun mentiin, oli siellä taas bändi heti. Me lähetettiin Ylen Nauhapostia-ohjelmaan yksi meidän äänitys, ja se jopa soitettiin siellä. Se oli suuri hetki.

Miten oma sävellysmateriaali lähti kehittymään?

– Se lähti heti Kuopiossa, meillä oli trio nimeltä Lex. Meillä oli kaksi biisiä, ja molemmat kesti 40 minuuttia, joten voitiin tehdä keikkoja. Toinen biisi oli [Frank] Zappan Willie the Pimp, ja toinen mun teema. Finnforestissa sitten oli mukana urkuri Jukka Rissanen, basisti Jarmo Hiekkala, ja laulaja Aaro Mustonen. Siinä kaikki rupesi tuomaan treeneihin omia aihioita, ja niistä alettiin rakentamaan. Sitten kun tuli itsevarmuutta, niin mä funtsin, että alan tekemään itse kokonaisia biisejä.

Bändissä olikin selkeää sävellyksellisyyttä, eikä vaan teema ja nippu sooloja, esimerkiksi.

– Rissasen Jukka oli aika kriittinen, hän oli opiskellut aika pitkälle jo klassista musiikkia. Hän soitti kyllä sooloja, mutta ei halunnut mihinkään soolomaratoniin, ja se oli hyvä, siitä tuli sellainen rakenteellinen jämäkkyys. Periaatteena oli, että biisit on oikeita biisejä. Jonkun verran käytimme notaatiota, mutta yleensä näytettiin eteen, että ”näin se menee”, tyypillinen kimppajuttu. Varsinkin sitten, kun oltiin kolmistaan, niin piti olla aika selkeätä ja tiivistä. Pari viikkoa ennen rockbändien SM-kisaa Hiekkalan Jarkki yllättäen lähti, ja muut oli sitä mieltä, ettei voida mennä sinne soittamaan. Mutta mä tiesin, että Jukka pystyi soittamaan bassot jalkiolla, kun se oli tehnyt jo kanttorina sijaisuuksia, eikä ollut sahannut Hammondeistaan jalkiota pois. Se oli oikeastaan myös siunaus, ettei siihen siksi tullut aikakauden ”pohjola-ravikomppia”. Vuosi skaban jälkeen tehtiin eka levy. Kuopion Ylen pomon tytär oli Jukan luokkakaveri, ja kun toimitukselle tuli hieno ulkolähetysauto, missä oli kunnon mikseri, me saatiin tehdä koululla sillä nauhoitus. Se me lähetettiin Loveen, josta tuli hyväksyntä. Yksi asia johti toiseen.

Osuitte Love Recordsin vahvaan kauteen, ja ylipäätään 70-luvun monitahoiseen kuplintaan. Millaista oli bändin pyörittäminen Hurriganesin ja Wigwamin varjossa?

– Varjossa ja varjossa – no, ei me ainakaan oltu pääkallopaikalla Helsingissä, että sikäli kyllä. Mutta Jukka lähti sitten opiskelemaan Unkariin, ja me soitettiin bändinä toisen bändin, eli Pettersson Brassin, sisällä yksi kesä. Siinä oli myös tarkoitus, että voitaisiin soittaa omakin setti joskus. Se toimi jossain, jossain ei. Hankasalmen lavalla esimerkiksi kerran ehdittiin soittaa ehkä kaksikymmentä sekuntia, kun järkkäri juoksi paikalle huutaen kurkku suorana ”EI EI EI!”. Tilannehan provinssissa oli, että alle sadan kilometrin säteellä oli useita lavoja, ja jengi kierteli alkuillasta katselemassa ulkopuolella, että millaisia typsyjä menee sisään ja niin edelleen. Ja jos ne kuuli jotain järjenvastaista musiikkia sieltä, niin nehän laittoi kaasun pohjaan ja ajoivat seuraavaan paikkaan. Järkkärille se oli jokaviikkoinen elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin nuori taiteilija koki siinä arvovaltatappion.

Riittikö siihen aikaan – ennen Elmuja ja muita – keikkoja niin, että motivaatio säilyi?

– Kyllähän keikkoja silloin tällöin oli siellä sun täällä, aina niitä joku järkkäsi, mutta ei sitä ammattimaiseksi niiltä osin voi sanoa. Jälkeenpäin ymmärsin, että kun Wigut [Wigwam] ja Pressa [Tasavallan Presidentti] lopettivat lavakeikat – joita niillä siis oli – niin se oli suuri virhe, koska niiltä loppui keikat oikeastaan kokonaan. Ei klubiskeneä varsinaisesti silloin vielä ollut, vain pari mestaa muutamassa kaupungissa, eikä konserttikeikoilla pystynyt elämään. Ei klubisekenellä edelleenkään kukaan elä, mutta voi sentään tehdä keikkaa. 70-luvulla oli kuitenkin mahdollista tehdä kohtalaisesti kapakkakeikkaa ja viikonloppuisin maakunnan lavoja, myöhemmin teatteri työllisti myös kivasti, joten talous ja ammatillinen valmius kohentui myös näiltä osin.

– Siinähän ylipäätään tapahtui sitten se murros 1976-77, jolloin hommat hyytyi näiltä osin. Yritimmehän me toisen levyn jälkeen vielä, oltiin Porissakin [Jazz] viisimiehisellä bändillä, mutta tavallaan se idea alkoi jo puuttua siitä, se alkoi olla väkisin vääntämistä. Enkä ainakaan itse kokenut sitä edes niin työtilanteeseen liittyvänä edes. Minähän lähdin bändistä ennen kolmatta levyä, joka oli tavallaan ihan broidin levy. Aloin soittamaan akustista kitaraa paljon, ja liityin ohjelmaryhmään nimeltä Kirjokansi. Se oli Tuomo Saloheimon johtama ryhmä, jossa oli neljä-viisi laulajaa, ja sitä kautta pääsin ihan toiseen skeneen, ulos umpikujasta, pääsin laulumusiikin pariin.

– Äänentoistossa sen ajan huipputasokin oli nykytason mukaan hyvin alkeellista, eli pirinää ja pörinää, raskaita kaappeja kannettavana, ja huonoa soundia ylipäätään. Nyt oli ideana, että mennään akustisten kitaroiden ja akustisen basson kanssa johonkin työväentalon nurkkaan ja vedetään; soundi on ihan erilainen, musiikki soi eri tavalla. Se oli vaihdon suurin vaikutus, eli pääsin takaisin yhteen lähtöruutuun; opettelin soittamaan sen musiikin ehdoilla, ja pääsin tekemisiin hyvien laulajien, ja hyvien lauluarrien kanssa.

– Petrin [Petterssonin] levy tuli itse asiassa siinä hieman ennen jo.

Ajattelinkin, että tuohon sen on täytynyt osua. Nuoruus-levy nosti profiiliasi selkeästi, se sai paljon huomiota. Olit levyn sovittaja, ehkä tuottajakin?

– Virallisesti tuottaja oli Jussi, mutta kimpassa se oikeastaan tehtiin. Sovittaminen alkoi olla aika lähellä osa-säveltäjää. Mutta ne on Petrin biisejä, ja ovat aina olleet. Sovittajana puutuin harmoniaan ja rakenteisiin, eli se oli kyllä aika pitkälle vietyä, ja pidänkin levyä ihan yhtä paljon ”omana” kuin mitä muuta levyäni tahansa. Me tehtiin ensin demoäänite siitä Jussin studiolla. Loven tuliterässä studiossa me taidettiin olla normiviikko, Pappa Jyrälän hoivissa, ja miksaus päälle.

Tekstit ja tuotannot

Tuliko sinulle jo tekstimaailma esiin siinä yhteydessä? Että jos alkaisi säveltämään tekstejä?

– Ehkä jossain mielessä. Mä olin se, joka antoi [Pablo] Nerudan runokokoelman Petrille. ”Miksei sitä voisi tehdä lauluja, kun laulajien kanssa duunia tekee?”. Sitten Petrin toisella levyllä Ehkä meille vielä jää aikaa niitä on. Sen jälkeen aloin funtsia, että onko se oikea tie, että etsitään toisten tekstejä, joita voi säveltää. Vannoinkin siinä jo, ettei koskaan enää, mutta se yksi [Aila] Meriluoto sitten tuli vastaan, joka piti tehdä [Jälkeenpäin]. Ja [Tommy] Tabermannin Suutele minulle siivet myös. Huomasin nyt olleesta yleisöäänestyksestä, että se teksti tuli toiseksi, ja Pieni laulu ihmisestä oli ykkösenä, jonka tein Liisan [Tavi] levylle 1981. Eli mun näpit on olleet molemmissa kiinni [hymyä].

Olen pannut merkille, että vaikutat ihmiseltä, joka on lukenut paljon.

– No kyllä, ja aika pienestä pitäen. Kotona oli kirjallisuutta Linnasta Salamaan ja Sariolaan ja Kafkasta Millerin kautta Spillaneen. Ei eroa ns. korkea- ja alakulttuurin välillä, jos teksti svengasi.

Myös runoja siis. Oliko sinulla asiaan liittyvä hyvä opettaja koulussa?

– Me oltiin Helsingissä Ranskalaisessa koulussa, ja Pieksämäellä sitten mentiin keskuskansakouluun, mikä oli mittava muutos kyllä. Mutta siellä oli Martta Parkkinen opettajana; hyvin sivistynyt ihminen, ja perusarvot oli kunniassa. Aina on ollut hyvää kirjallisuutta hyllyssä tarjolla, ja kaikenlaista. Ja oli aikaa lukea. Ei ollut radiossa tarjontaa, eikä tv:ssä. Helvetin hyvä niin.

Yhteistyö Liisa Tavin kanssa alkoi siinä Loven toiminnan lopussa.

– Tutustuin Liisaan Kirjokannen laulufestivaalikeikkojen kautta. Hän oli niissä Ohjelmakeskuksen proggiksissa. Liisa oli Oton [Donner] ja [Pekka] Aarnion kanssa sopinut jotain tehtäväksi. J-P. Takalan laulu Näkemiin oikein paljon oli siinä, ja Pellen [Miljoona] tekstin Lasta ei saa tukuttaa Liisa oli löytänyt Pellen tekstikokoelmasta. Liisa esitteli niitä, ja Daddis [Raimo Salmiheimo] ja Rautevan Seppo tulivat mukaan bändiin. Me mentiin Loven studioon, joka käsittääkseni oli jo suljettu konkurssin takia, mutta jollain oli vielä avaimet. Ei siellä ollut enää äänittäjää, mutta studion huoltomies oli siellä, ja se tunsi pöydän, ja avasi sen meille. Ihan luvatonta touhua. Liisa oli Pellen tekstiin tehnyt jotain tasan kahdella soinnulla, kun Otto oli näyttänyt hänelle Hm7:n ja Am7:n, ja siitähän saa jo biisin. Mä ajattelin, että kyllä tähän jotain pitää tehdä lisää. Studiossa oli vielä flyygeli, joten istuin sen ääreen, ja tein intron ja väliosan, jossa Daddis soittaa bassolla teeman. Toimittiin tilanteen vaatimusten mukaan [naurua]!

Biisi voitti Levyraadin, ja tähti syntyi yhdessä yössä: Liisa on kertonut, että parikymmentä lehteä oli aamulla tekemässä juttua.

– Joo, se oli merkittävää. Ehkä ei nykymedian pirstoutuneessa tilanteessa yhdellä ohjelmalla ole sellaista impaktia enää. Silloin oli, välittömästi. Albumia tehtiin sitten Finnvoxissa, ja Keskisen Hessu tuli mukaan. Mä olin sovittajana, se materiaali oli Liisalla muodossa tai toisessa ollut jo keikoilla hallussa. Se oli kivuton prosessi. Kakkoselle piti sitten ruveta oikein tekemään, siinä on yksi mun oma biisi. Soittoa ja sovitusta, koko säätäminen. Aika paljon me keikkailtiin muutaman vuoden ajan, [Jarmo] Savolainen-vainaa oli pianossa. Me tehtiin kahdestaankin Liisan kanssa, kun kaikkea oli, hyvä bore – euroviisutyrkkyäkin [Nopea talven valo, 1980]. Kolmannen levyn Liisa teki ”toisella” kokoonpanolla, se oli Johannalle. Atte [Blom] alkoi selittämään jotain. Hän oli sitä mieltä että ei halunnut mitään ”perheyhtyettä” ja olin itse asiasta ihan samalla kannalla ja Rekku [Pekka Rechardt] tuli tavallaan mun tilalle. Sitten seuraavan, eli Palavat ikkunat mä taas tein, ja siihen tuli Keimo [Hirvonen] ja Häkä [Heikki Virtanen]. Viides oli Niin se käy, jossa oli enemmän mun biisejä.

Sinulla alkoi olla ammattikuvaa tekijänä. Tuliko kyselyjä?

– Ei. Lopetin ne runohommat 1982, ja pari vuotta meni. Sitten funtsasin, että ”miksei näitä voisi tehdä alusta loppuun itse, eihän tekstin tekeminen niin vaikeata ole”. Olin tietenkin erittäin väärässä, sehän on helvetin vaikeata.

Juice Leskistä lainaten: ”Eihän teksti loppujen lopuksi ole kuin sanoja peräkkäin”.

– Niin no, onhan se totta. Mutta hyvä, että lähtee soitellen sotaan; siinä on pakko vastata tekemisistään, on pakko tehdä ne sitten loppuun asti.

Muistatko mikä oli ensimmäinen sellainen jonka hyväksyit julkaisuun asti?

– Me tehtiin Idle Class -nimisellä bändillä mun englanninkielistä materiaalia, ja sitten jo äänitettiinkin suomenkieliset versiot, kun Kuosmasen Saku oli tulossa messiin. Mutta hänellä olikin diili Polarvoxin kanssa edelleen voimassa, joten master jäi siihen, sitä ei koskaan julkaistu. Siinä oli ensimmäinen suomenkielinen tekstini, Tie, joka tuli sitten Sakun toiselle levylle. Trio Niskalaukaus teki muuten vuonna 2002 laulusta oman versionsa.

Kuosmaselle teit aika paljonkin, ekalla levyllä oli muutama, mutta toiselle jo enemmän.

– Saku otti savolaisella joviaaliudellaan sitä Idle Class -bändimatskua käyttöönsä, ja mikäs siinä, kun ei niille muutakaan paikkaa ollut. Sakun ekan levyn jälkeen tuli keikkabändikin, ja materiaalia kerääntyi sitä kautta Sakun toiselle levylle. Laulut on kyllä olleet valmiina, en ole tehnyt mitään tilaustyönä. Olen aina näyttänyt mappia, en ole ollut kenenkään hovitekijä. Teen kaikki omaan käyttöön, omasta mielenkiinnosta. Säveltäminen on hieno sana, mutta sellaisen prosessin kautta ne syntyy. [Igor] Stravinski sanoi hienosti, että ”teen musiikkia itselleni, ja mahdolliselle potentiaaliselle kuulijalle” – siis yhdelle. Niin se menee. Teen itselleni, ja jos joku muu sen joskus kuulee, niin sitä parempi.

Pitempiä reittejä

Kuosmasen kanssa sinulla on pitempääkin rupeamaa, Kuu ja kulkija -levy esimerkiksi, jossa on yhtä vaille kaikki sinun laulujasi. Oliko sekin siis niin, että sinulta vain löytyi useita sille sopivia?

– Niin se oli, että Saku rupesi vain tekemään, eikä diilivaiheessa mitenkään sovittu, että tehdään levy mun biiseistäni; ei mitään suunnitelmaa tehdä Tegelman-levy.

Harvoin on niin ollut yleensäkään vastaavissa tapauksissa, varsinkaan rockimmassa materiaalissa, että koko levy on yhden ”ulkopuolisen” tekijän työtä. Minkälaisesta määrästä biisejäsi lopputulos syntyi?

– Kymmeniä siinä oli, sellainen parinkymmenen reservi aina löytyy.

Onko koko ajan jotain teossa?

– On, koko ajan. Tiettyihin juttuihin sitten aina palaa, milloin puolen vuoden päästä, milloin vuoden. Joku kysyy joskus, ja tulee mieleen jotain, johon voi palata. Ne on biisejä ilman deadlinea. Nyt meillä esimerkiksi on Kapsäkissä keikka, ja siinä on pari biisiä kahdenkymmenen vuoden takaa, joita ei ole vedetty koskaan missään; ”ei ole kelvannut kenellekään”. Mä olen siirtänyt kaikki mapista koneelle, ei-valmiit ja valmiit. Teksti lähtee yleensä yhdestä lainista, joka alkaa purkautua. Musiikki lähtee sellaisesta ideasta, joka selkeästi tuntuu etenevän. Nämä sitten joskus löytävät toisensa, eri järjestyksessä.

– Sakun Kuu ja kulkija -albumiin liittyy yksi hauska tarina: Korhosen Erkki kyseli joskus 90-luvulla Janus Hanskin ekalle soololevylle materiaalia, johon vastasin, että ”onhan tuolla kaikennäköistä”, ja äänittelin laulujani kasetille. Istuin sitten joku päivä ravintolassa, ja pohdin sitä kun olin kuullut kommenttina, että ”hyviä biisejä mutta niin monimutkaisia, tekisit jotain yksinkertaisempaa hommaa”. Päätin, että teen jotain niin simppeliä, ettei mene yli kolmen soinnun varmasti. Mietin siinä pöydässä teksti-ideaakin, kohtuullisen valmiiksi asti. Tein biisin kotona kitaran avulla loppuun, ja tuli siihen neljäskin sointu: välidominantti terssi bassossa. Äänitin biisin viimeiseksi sille demokasetille, ja vein Ekille. Mitään ei kuulunut, ei muutkaan biisit ottaneet tuulta.

– Janusin levy tehtiin Tarzan-studiossa, ja siellä me tehtiin sitten myöhemmin Kuu ja kulkija -levyäkin. Sen teko oli aika repaleista, enkä ollut aina paikalla. Mutta pojat oli löytäneet sen mun kasetin, ja ottivat siitä viimeisenä olleen biisin: ”täähän on hyvä, tehdään tää”. Se oli Onnen lyhteet. Sanoja siitä vähän editoitiin, piti ottaa yksi liian mystinen säkeistö pois. Siellä se biisi oli pari vuotta levännyt, ja sitten ne löysi sen. Sehän vaikutti Sakun kaupalliseen uraan varsin positiivisesti. Hauskinta on tietenkin se, että kysyin joskus myöhemmin sitten Janusilta muistaako hän, että se biisi oli sillä kasetilla. Janus sanoi, ettei ne koskaan kuunnelleet kasettia sinne asti [naurua]: ”Äh, nää on taas näitä tegelmanneja – klik” [lisää naurua]!

– Sittenhän syntyi Sakun se kiertuebändi, jossa olivat Tynin Seppo, Pohjolan Pekka ja Nykäsen Anssi, johon mä päädyin soittamaan koskettimia. Se oli hieno kokemus siksikin, että siinä tutustuin Pekkaan paremmin, kävimme pitkiä keskusteluja niinä keikkamatkoina. Löysimme monia yhteisiä näkemyksiä asioista. Muistan, kun Pekka puhui siitä kun hän oli kyllästynyt aina jossain studion käytävillä törmäämään johonkin suosittuun laulajaan, jotka oli aina, että ”Pekka, koska sä teet mulle sen hienon biisin”. Hän oli joka kerta jotenkin vastannut, että ”joo, katsellaan”, mutta mielessään ajatellut, että ”kyllähän mä sen tekisin, mutta kun sinä et koskaan tule sitä laulamaan”. Eli laulaja itse voisi halutakin, mutta aina on ihmisiä, jotka sanoo, että ”tuota et laula”.

Minä puolestani muistan, kun kerran pitkään keskustellessamme Anssi kertoi tästä bändistä, ja totesi, että ”siinä oli hienoja Tegelmanin biisejä; että kun rumpalikin alkoi jo kuuntelemaan tekstejä!”. Hän nosti esimerkiksi Jesenin kaupungissa, ja se on toki itsellenikin jäänyt mieleen yhdestä varhaisimmista hienouksistasi. Kerro siitä; muistelen että nimi ei ole genetiivi vaan substantiivi, eli on herra Jesenin ja hän on kaupungissa, joka käsittääkseni on Moskova.

– Sergei Jesenin oli venäläinen runoilija. Aikoinaan 70-luvulla Majakovskihan oli kova sana tietyissä piireissä – ja on edelleenkin – mutta Jesenin oli myös suosittu, vaikkei hän ollut ”agit proppia”. Maalaispoika joka tuli kaupunkiin, ja sortui sitten pikkuhiljaa kaupungin paheisiin, mutta sitä ennen teki hillittömän hyvää lyriikkaa. Häntä on jonkun verran käännetty myös Suomeksi.

Onko sinun tekstissäsi viitteitä hänen elämästään? Esimerkiksi kaapista tuodaan parhaimmat lasit, voikukkaviiniä nautitaan – näin keskivertokuluttajana tulee mieleen, että a) tehdäänkö voikukista viiniä, ja b) voiko sitä juoda?

– Joo, siinä on vähän tällaista agraarisanastoa kyllä. Ja kaikesta voi tehdä viiniä, ja kaikkea voi juoda [naurua]! Mutta kyllä teksti hänen elämäänsä liittyy, hän alkoholisoitui pahasti ja sitten tappoi itsensä – katulamppuja kiertävät varjot minut mukaansa haluaa. Laulun levytykseen liittyy taas aikansa epämääräistä tuotantoprosessia. Olimme Finnvoxissa sessiossa, eikä ollut mitään biisiä esillä. Olin joskus vuosia aiemmin näyttänyt tätä biisiä Sakulle, mutta silloin se ei ollut mennyt yhtään jakeluun. Sanoin siinä, että olisi tämmöinen, ja me mentiin käytävän puolelle. Siellä käytiin se kaksistaan läpi, ja Saku sanoi että ”tämä tehdään”. Soitin ensin sen läpi kitaralla klikin kanssa, ja sen jälkeen Daddis soitti basson. Saku sitten lauloi kopissa, ja mä lauloin tarkkaamosta talk backillä joka fraasin ensin eteen. Sitten Keimo soitti rummut; koko homma tehtiin ihan palapelinä yhdessä illassa, ja ihan sattumalta siis. Hyvin se onnistui, ja hienosti sitä pitää kasassa Keimo; hän soittaa siinä nerokkaasti.

Biisi on vähäeleisyydessään tehokas, sitä voisi melkein sanoa jopa simppeliksi sävellyksenä.

– En ole koskaan pyrkinyt monimutkaisuuteen, se on väärä lähestymistapa. Kaikella on joku syy, eikä monimutkaisuus ole mikään syy. Edelleenkin vannon J. J. Calen periaatteeseen, että ”jos voin soittaa yhden soinnun kahden sijasta, teen sen”. Se toimii niin säveltämiseen kuin myös tekstin kirjoittamiseen. Mitä olennaisimpaan pääsee, sen tärkeämpi se on.

Entä laulusi Suurin onni?

– Se on nuottikirjassani [Seuraavia lauluja, 2003] alkuperäisessä muodossa. Se on blues-tyyppinen juttu, joka syntyi, kun tein Klaus Salmen kanssa aika paljon 70-luvulla hänen Ramblers-yhtyeessään keikkoja. Kuuntelin hänen juttujaan menneestä maailmasta, ja teksti-idea kirposi sieltä. Olin tämänkin blues-versiona joskus lähettänyt kasetilla Sakulle, ja sitten vaan kuulin, että äijät on tehneet sitä studiossa. Se on albumin nimibiisi, ja aika erilaiseksi tehty; nopeampi, kuuteen menevä. Mä en ollut siinä mukana. Kyllä minut niihinkin sessioihin sitten joskus ihan kotoa Skattalta [Katajanokka] haettiin, että ”ei o biisejä, tu tekeen jotain”. Minä siihen että ”voi voi”, ja ne suunnilleen kaappasi mut mukaansa. Siellä kundit istui Finnvoxilla kaffetta ryystämässä, ja mä sitten otin joitain biisejä esiin: Päivämatka, Tuopin laulu ja muutamia muita. Enemmän-biisin ne oli tehneet jo valmiiksi, mutta mä sanoin että siinä on väärä tempo, ihan liian nopea. Se tehtiin sitten uusiksi, mikä oli hyvä, koska se vaatii sen hitaamman tempon. Ja mikä hienointa, Pekka soitti – sävelsi ja soitti – siihen bassosoolon, mistä olen erityisen ylpeä.

Vaikutuksesta

Sitten olikin ainakin levypuolella hiljaisempi kausi, kunnes 2000-luvulla ilmaantui yhtyeesi Jäykkä Palatsi Janus Hanskin kanssa.

– Aloimme katsella materiaalia, ja siinä oli muutakin normaalikelailua julkaisijan kanssa, joten levy realisoitui vasta 2005. Mutta se vaan tuli ja meni.

Siinä on yksi hienoimmistasi, eli Olet eilinen. Teksti vaikutti heti: Huominen ei liiku minnekään, vain sinne päivät taivaltaa, sekä Onnen sydämeensä asuttaa, ja eksyy siitä kuitenkin – Suurta Suomalaista Laululyriikkaa, piste. Tempo on niin kuin moderate, jossa rumpujen tuplahitaamman fiiliksen kautta tulee kuitenkin balladi-ote, ja sopivasti nelosiskua korostamalla saadaan jaksotus jännästi rikki.

– Vaikka se menee neljään, niin olen tavoitellut siinä jonkinlaista pyörimistä, kolmijakoisuuden ”harhaa”, sellaista rullaavuutta, mutta että se kuitenkin etenee sillä pulssilla. Me soitetaan sitä instrumentaaliversiona nyt Kulumo-bändillä. Muistan, että Janus oppi sen suunnilleen saman tien, todella nopeasti.

Tunnustatko biisintekijänä vaikutteita?

– Klassinen vastaus on, että niitä on hillitön määrä. Yksi merkittävä, jonka vaikutus ei varmaan enää suoraan näy, on Frank Zappa. Me ei koskaan Jussin kanssa kuunneltu silloin ns. proge-aikana mitään englantilaisia proge-bändejä, ne oli liian korkealentoisia. Kuuntelimme amerikkalaista musiikkia laidasta laitaan. Luin äskettäin vanhan Filmihullu-lehden haastattelun Jouko Turkasta, ja hän sanoi siinä, että teatteri meni pieleen siinä vaiheessa kun komedia ja tragedia erotettiin eri illoille. Musiikissa on vähän sama asia: joku tekee koomista, joku traagista, mutta Zappalla oli hallussa se kaikki koko ajan. Hän ei erotellut ”hauskaa” ja ”vakavaa”, vaan se oli yksi paketti. Eroteltuina ne on yhtä kyvyttömiä. Ei pidä miettiä mistä nämä on tehty, vaan mikä sen vaikutus on.

Oliko Suomi-rockilla – Lindholm, Hector, Leskinen, Streng, Laine – sinuun vaikutusta?

– Jarkko Laine oli meidän sankari, me luettiin Kuin ruumissaattoa [romaani, 1970], ja faija oli niiden kolmensadan joukossa, jotka osti [Suomen Talvisota -ryhmän] Underground-rock -LP:n. Nämähän kaikki mainitsemasi oli Lovella. Siellä tehtiin hienoa musiikkia, mutta Loven suurin merkitys on kuitenkin se, että se osoitti ajattelemisen vapauden hyvin merkittävällä tavalla: sillä kamalla on kestävää substanssia, ja ne henkilöt, jotka sitä alkoi kuuntelemaan ovat nyt päättävässä asemassa täällä, ja tämä maa olisi hyvin erilainen, ellei sellaista henkistä panostusta olisi tapahtunut. Siinä ei ollut kyse vain siitä musiikista mitä silloin tehtiin, vaan koko prosessi muuttui silloin; se oli ihan toista kuin vallalla ollut jälki-runebergiläinen henki silloin. Nykynuorten on vaikeata tajuta miten jäykkää kaikki silloin oli.

Se muutos näkyy myös elokuvassa ja kirjallisuudessa hyvin selvästi: Mikko Niskanen, Hannu Salama, Saarikoski jne. Silloin tapahtui todella paljon.

– Nuorten pop-musiikkihan ei ollut kulttuuria, se oli vaan jotain jämää. Vanhan liiton miehet päätti mitä levyjä julkaistaan. Elokuva oli tapa tehdä rahaa – suoraan sanottuna – se oli vain kannattava liiketoimi. Siksi se ei ilmaisuna edennyt, ja sitä hallitsivat maisterit ja pankinjohtajat. Matti Kassila naurettiin ulos kun hän ehdotti, että mentäisiin opiskelemaan Eurooppaan käsikirjoituksen tekoa.

Asiaa kokouksissa ja lehdissä

Olit kymmenen vuoden jakson Elvisin johtokunnassa. Mitä siitä jäi käteen?

– Siitä jäi käteen paljon hyviä sosiaalisia kontakteja, sekä jonkun näköinen kuva ja käsitys siitä, miten asiat tällaisella järjestötasolla toimii ja ei toimi. Jälkeenpäin voin olla iloinen ja jopa vähän ylpeä ainakin kahdesta asiasta. Toinen on genre-uudistus, joka saatiin jollain tasolla kuosiin niinä vuosina. Siinä tuoksinassa sai ystäviä, ja sai myös vihamiehiä. Klasaripuoli valitti sitä miten paljon heiltä otettiin, mutta kannattaa muistaa, että olisi voinut mennä paljon huonommin. Kyllä kevyt puoli, jonka rahoista erilaisissa subventioissa oli kysymys, ajatteli kuitenkin niin, ettei ketään kohtuuttomasti kurmoteta. Toinen, mistä olen ylpeä, oli lehtiuudistus. Se on jäsenistöllekin konkreettinen saavutus; saatiin laatuluokan lehti, jossa on hyviä juttuja ja hyvää meininkiä. Siinä koen olleeni vähän niin kuin kiilapoikana, kun Matti Koivu tuli taittajaksi minun kauttani. Rauha hänen muistolleen.

Taitaa olla myös niin, että säveltaiteen kirjastokorvausasia lähti myönteiseen lopputulokseen päätyneeseen hoitoon aikanaan jäsen Tegelmanin kokousaloitteesta.

– Joo, kyllä kai se niin sinnepäin oli. Se lähti nuottikirjojen kohtalosta, ja äänitelainaus oli siinä saman tien mukana. Muistan, että johtokunnan kokoukset olivat aika tiiviitä kyllä, se oli niin sanottua Otto/Furtsi -aikaa…

Olet harrastanut julkaistua tuotantoa muutenkin, kirjoittamalla Muusikko-lehteen kolumnia jo vuosikausia. Se oli aluksi oikeastaan pakinointia, enemmän tai vähemmän tosielämään perustuvaa tarinaa muusikoiden arjesta. Sinua on viehättänyt sen maailman runollinen raadollisuus.

– Ainekirjoitus oli koulussa suosittu laji, varsinkin Porvoossa keskikoulun ekoilla oli erittäin hyvä äidinkielen opettaja, Kaisu Tuloisela. Hän oli innostava, hyvät opettajat ovat olleet erinomaisen tärkeitä. Jossain vaiheessa Muusikko-lehden silloinen päätoimittaja Aslak Allinniemi minut noukki, ja sain aika vapaat kädet. Rupesin tekemään erilaisia aiheeseen liittyviä tarinantynkiä. Ne on olleet sellaista fiktiivistä perinteen tallentamista. Totta kai siinä vaikutti sekin, että siitä maksettiin jotain, mutta onhan se hienoa nähdä oma tekstinsä painettuna. Kynnys on huomattavasti korkeampi, kuin jos kirjoittaisi vain pöytälaatikkoon.

Selvis-lehteen olet tehnyt haastatteluja.

– Halusin tehdä nimenomaan tietyistä tyypeistä, joita olen halunnut tuoda esiin, ja sellaisia haastatteluja, joita halusin itsekin lukea. Joku kun on joskus hieman vähätellyt jossain, että ”mitä toi tommonen skribenttihomma on”, niin siihen on voinut vaan todeta, että on meikäläistä paljon kovemmatkin jätkät kirjoitelleet lehtiin.

– En halua lukea Selvisistä sellaisia juttuja, joita voi lukea muista lehdistä. Meillä on varaa tehdä juttuja, mitkä eivät ole ”kaupallisesti merkittäviä”. Meillähän on useita niin tunnettuja jäseniä, joista tehdään haastatteluja muuallekin, eikä Selvisissä tarvi olla sitä ”oltiin studiossa, levy on tosi kiva, nyt lähdetään rundille” -osastoa, jota ne kertoo muualla. Kaipaan sinne esimerkiksi tekijöiden välisiä keskusteluja, jossa ne puhuu sellaisia asioita, mistä ne ei muualla puhuisi.

Miten näet infran tilan tänään? Miten musiikkiskene jaksaa?

– Musiikki jaksaa vähän samalla tavalla kuin ihmiset. Ajalle kuvaavaa on, että Amerikassa yritetään saada gramex-järjestelmä kasaan, koska se on ainoita tapoja, jolla levy-yhtiöt ja artistit voi enää tienata. On pidettävä mielessä, että kyseessä on molemmat tahot, eikä asia varmaan pelkillä artisteilla liikkuisikaan mihinkään. Itsekin sain juuri julkaistua levyllisen instrumentaalimusiikkia yhtyeelläni Kulumo, mutta jos ei ole muuta mediakiinnostavuutta, niin on hirveän vaikeaa päästä mihinkään saumaan. Keikkailu on mahdollista, mutta vaikeata. Treenaamme kyllä koko ajan. Minulla on myös ”pop-bändi”, jossa tehdään ihan laulumusaa. Eli mulla on nyt tällainen järkevä idea, että pyöritän kahta bändiä rinnakkain; on jazzbändi ja laulubändi [naurua]. Mutta sellainen on mahdollista.

– Kaipaan sellaista musiikkia, joka on vapaata tuotantoaikatauluista. Kuulin juuri Palefacen uutta levyä, jossa hän esittää uuden version A Whiter shade of pale -klassikosta, Juicen tekstillä Kalpeaakin kalpeempaa – aivan loistava veto! Tuollainen on näinä päivinä hienoa kuulla, kuin myös se, että jollain on oikeasti myös yhteiskunnallisia mielipiteitä. Se kama, jota aikoinaan tehtiin ilman tietokoneita, on erilaista – se on orgaanimpaa kuin sellainen, mikä on rakennettu jotain valmiita palikoita käännellen. Hyvä biisi on tietenkin hyvä vaikka se olisi tehty miten, mutta mä kuulen niin paljon sellaista, mikä on tehty leikkaa ja liimaa -systeemillä. Sellaista ei kuuntele kukaan toista kertaa, en ainakaan minä. Kyllähän ihmisen aivotkin toimii leikkaa ja liimaa -pohjalta, mutta siellä parhaimmillaan lisäksi muhii. Ja se prosessi useimmiten nykyään puuttuu. Soiva lopputulos kuitenkin aina ratkaisee.