Lehti moikkaa miestä hymyillen, ja tämä jatkaa matkaansa iloisesti jotain mutisten. Olemme kaduilla Kallion, Juha Lehden kotikentällä. Lehden isoisä asui Kalliossa ja pikkupoika viihtyi täällä aina. Tarzanit tulivat tutuiksi Kallion monissa elokuvateattereissa. Lehdellä saattoi jo pienenä olla aavistus siitä, että tämä paikka tulisi näyttelemään tärkeää osaa hänen elämässään.
– Kiersin ja asuin eri paikoissa. Kun löysin itseni lopulta Alppilasta, mulle tuli heti kotoinen olo. Ihminen tuntee, milloin hän on oikeassa paikassa. Kallio oli siihen aikaan aika rouhea paikka, josta ei trendibaareja löytynyt. Maailma oli täällä ihan omanlaisensa. Oli vahvoja ja selkeitä kirjoittamattomia sääntöjä, jotka sopivat mulle.
Jotkut ihmettelevät miksi helsinkiläiset korostavat sitä, mistä kaupunginosasta he ovat kotoisin – eikö riitä vain Helsinki? Mutta kaupunginosien rajat olivat ennen tiukat ja määrittivät hyvin paljon ihmisen lähtökohtia ja taustaa. Varsinkin Kalliolla oli vahva leima, joka on muuttanut muotoaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana todella paljon. Sen henki kuitenkin sai Lehden pauloihinsa.
– Täällä kukaan ei katso ketään pitkään. Oon aina tykännyt kuljeskella ja istuskella baareissa. Onhan täällä myös surullisia ja kovia kohtaloita, mutta tämä on kotiseutua. Oon helvetin ylpeä tästä paikasta. Arki, joka pyörii täällä, on mulle sopivaa ja mä ymmärrän sitä. Ennen vanhaan kaverit tiesivät, että minut tapaa vain täällä. Tässä ympärillä oli kaikki mitä silloin tarvitsin.
Sielu arkana, sormet haavoilla
Lauluntekijän tarina ei kuitenkaan alkanut Kalliosta, vaan Kannelmäestä. Kun Lehti kertoo nuoruudestaan, vilahtaa puheessa samoja sanoja kuin hänen kirjoittamassaan laulussa Kannelmäki 68. Pikkupojalla oli kaksi harrastusta: urheilu ja musiikki. Pitkässä juoksussa musiikki vei voiton, vaikka Lehdellä onkin yksi Suomen mestaruus amerikkalaisessa jalkapallossa.
– Tilasimme Anttilan postimyynnistä venäläiset kitarat. Niiden kielet olivat aloittelijalle ihan liian korkealla. Oli pakko laittaa teipit sormiin, että voi soittaa. Siihen aikaan oli vain kaksi radiokanavaa ja myöhemmin tulivat levysoitin ja kasettimankka. Emme käyneet pentuina konserteissa. Kesämökillä kuunneltiin Helismaata ja Rautavaaraa. Hyvin herkkänä on slaavilainen Toivo Kärki -poljento noissa jutuissa. Myöhemmin tulivat Hurriganes ja Uriah Heep.
Lehti muistaa ihmetelleensä, miksi karvat nousivat pystyyn kun radiosta tuli Easy living (säv.&san. Ken Hensley).
– Siitä se lähti. Jälkijättöisesti innostuin myös Beatlesista.
Ensimmäisen oman laulunsa Lehti teki englanniksi. Kaverit halusivat, että laulu esitetään heidän luokallaan olleelle vaihto-oppilaalle Samille. Esitystilanne oli jännittävä, koska kuulija oli tullut Amerikasta asti. Sam kuunteli vaiti esitystä ja Lehti huomasi, että vieras ei ymmärtänyt hänen laulavan englantia. Lehti muistaa, että dramaattinen laulu alkoi sanoilla In the morning when I leave this town. Tilanteen ja Samin reaktion Lehti koki hivenen traumaattisena, mutta se oli kaiken alku.
Tarinat ja tunnelmat
Juice Leskinen, Hector ja Dave Lindholm avasivat tajunnan ja Lehti ymmärsi, että suomen kieltä voi käyttää myös rockhenkisesti; suomeksikin voi luoda tunnelmia ja kertoa tarinoita. Dave Lindholm tarjosi aivan uuden näkökulman tekstien tekemiseen. Riimien ei tarvitse osua kohdalleen vaan tunne on tärkein. Lehtikin halusi tehdä sellaisia lauluja suomeksi.
Lehti on aina ihaillut niitä, jotka tekevät omat laulunsa ja seisovat niiden takana. Edellisten lisäksi Reino Helismaa ja Juha Vainio ovat hänelle tärkeitä ja vaikuttivat myös paljon siihen, mihin Lehden lauluntekijän juuret kasvoivat.
– Oman äidinkielen käyttö on myös paljastavaa. Lukiossa tein juttuja, joita en kehdannut kenellekään näyttää. Nuorelle pojalle oli ihan ylitsepääsemätön paikka kertoa asioista, ja siinä samalla tunteistaan, suomeksi. Siitä se kuitenkin lähti. Suomi vaatii ihan oman tapansa. Joskus biisi voi svengata englanniksi, mutta ei suomeksi. Aikoinaan kieli toi mukanaan myös tunteen, että poika oli toisissaan. Olen aina pitänyt tarinan kertomisesta ja ihaillut niitä, jotka sen osaavat. Hyvän tarinan pilaa huonosti kertomalla ja huonon tarinan voi pelastaa hyvä kertoja. En pidä itseäni hyvänä jutun kertojana, mutta lauluissa olen päässyt niitä kertomaan.
Sir Elwoodin hiljaiset värit
Aloittelevan lauluntekijän tie oli karikkoinen. Meni monta vuotta ennen kuin maata löytyi jalkojen alle. Lehti oli useamman vuoden nuoriso-ohjaajana ennen kuin uskalsi lopettaa ne työt ja elättää itsensä vain musiikilla. Hänestä ne olivat hienoja ja tarpeellisia vuosia.
– Olin 1988 Myyrmäessä nuoriso-ohjaajana. Teimme kavereille joululahjaksi kasetin, jossa oli viisi laulua. Ajatuksemme oli saada laulut talteen ja halusimme näyttää, että me osaamme. Kasetin nimi oli Olinhan siellä minäkin. Bändille ja projektille piti saada nimi ja me oltiin taiteellisia, herkkiä nuoria miehiä. Yksi tarina on, että irlantilainen Elwood oli runoilija ja hiljaiset värit oli meidän musiikkia. Eli musiikki oli olemassa, mutta bändille tarvittiin nimi. Eihän tuollaista nimeä voi bändille antaa. Levy-yhtiössä oli silloin Gabi Hakanen ja Kauko Röyhkä, eivätkä he puuttuneet millään tavalla nimeen. Se jäi ja sillä on menty.
Sir Elwoodin hiljaisilla väreillä on onnellinen tilanne, sillä se saa tehdä levyjä tasaiseen tahtiin. Uskollinen kuulijajoukko on pysynyt matkassa koko ajan, joten joka levyä menee sen verran, että levy-yhtiö uskoo bändiin edelleen. Sir Elwoodin hiljaisten värien musiikkia on luonnehdittu keskiolutjatsiksi. Termin bändi keksi itse, koska se kuulosti sopivan epämääräiseltä ja jäi elämään.
– Se voi pitää sisällään mitä vaan, se on me. Kaikkihan haluavat soittaa jatsia, ja kun ei osata, on hyvä keksiä termejä.
Kuin elokuvassa
Lehti näkee laulut elokuvina. Se auttaa häntä hahmottamaan tarinaa ja näyttää, missä mennään ja mihin suuntaan. Kuva on niin selkeä, että tekijä ei aina ymmärrä sitä, ettei kuulija näe samaa kuvaa. Lehti ei voi jättää laulua kesken vaan hänen on aina päästävä sivun loppuun. Laulu kertoo itse, milloin on valmis. Joskus tarina ottaa tekijästään vallan ja vie tämän uusille, tutkimattomille teille. Lehti on huomannut kuinka tärkeää on laittaa asiat muistiin. Hän on koko ajan antennit auki. Ideat tulevat kun tulevat, hän ei voi siihen vaikuttaa.
– Lauluja en tee koko ajan, ainoastaan etsin ideoita. Joskus voi mennä puolikin vuotta siihen, etten tee mitään. Usein levynteon jälkeen tulee vastareaktio, enkä tahdo tehdä. Joskus pelkään, että sanottava loppuu eikä paperille tule mitään. Jokainen tätä hommaa tekevä varmaan kokee sen saman kammon tai miettii sitä, että olenko tehnyt tämän biisin jo? Kun repussa on lauluja, niin tämä tapahtuu helposti.
Mies ja kirjoituskone
Deadline on Lehden paras muusa. Hän lupaa ensin itselleen aikataulun, ja siitä aloittaa sisäinen koneisto toimintansa. Vauhdin kiihtyessä kaikki muu saa jäädä. Kaksi kertaa on kovalta penkkiurheilijalta jäänyt MM-jääkiekon loppuottelu näkemättä, siis sellainen, jossa Suomi on ollut mukana. Vahva flow on pitänyt Lehden kirjoituskoneen luona.
– Ostan divareista hyviä kirjoituskoneita. Niitä onkin kotona toistakymmentä. Metalliset ovat parhaita. Yritin kerran tehdä tietokoneella, mutta kyllästyin tuijottamaan ruutua. Mä tarvitsen tämän luovan prosessin. Yhdestä levystä tulee laatikollinen paperia. Tässä on se hyöty, että näen prosessin, miten laulu on muuttunut ja halutessani voin myös palata johonkin vanhaan, jonka olin hetkellisesti hylännyt. Niitä on käsittämätön määrä, mutta lopussa se yksi valmis laulu on kädessäni.
Tekemisen vimma
Melodia ja sävel tulevat Lehdeltä harvoin samaan aikaan. Yhden laulun tekemiseen voi mennä vaikka vuosi, mutta hän suo sen itselleen. Laulut ovat elämämakuisia ja vahvoja, tummasävyisiä mutta eivät toivottomia. Lauluissa on selkeä, tähän päivään tuotu jatkumo Helismaan ja Vainion tarinoista, jotka ovat aina pienen ihmisen puolella iloineen ja suruineen.
– Olen aika tarkka tekstin suhteen ja valmis muuttamaan melodiaa sen mukaan. Välillä joudun vääntämään tekstiä todella pitkään, saatan jämähtää ihan pieneen asiaan. Minusta tulee tekemisen vimmassa epäsosiaalinen. On vain päästävä tekemään. Istun, kuuntelen ja jauhan, vaikka en saisi uutta syntymään. Elän niiden laulujen kanssa. Jälkeenpäin joku kohta voi olla itsestään selvä, mutta miten siihen pääsee, voi olla pitkän puserruksen takana. Jossain vaiheessa joku juttu avaa solmun.
Lehdelle laulut ovat hyvin henkilökohtaisia ja rakkaita, eikä hän ei osaa eikä halua tehdä niitä muille. Sitäkin hän on kerran kokeillut. Neiti Keväästä hän on kuullut monia versioita, mutta ei koe niitä omakseen. Laulut ovat tekijän päässä aina vahvoina kuvina, joita muiden versiot eivät pysty muuttamaan. Sir Elwoodia on kaiken kaikkiaan versioitu aika vähän.
Maltillisesti julkisuutta
Lehteä ei ole kokkiohjelmissa nähty. Häntä ja koko yhtyettä on julkisuus kohdellut lempeästi. Lehdellä on uransa alusta asti ollut tietyt periaatteet, joista hän on pitänyt määrätietoisesti kiinni. Se on joskus saattanut häiritä levy-yhtiöitä, mutta hänen ei ole tarvinnut selitellä tekemisiään lehtien palstoilla.
– Me aloitimme silloin, kun levy-yhtiöt eivät yrittäneet tunkea joka paikkaan. Ollaan alusta lähtien oltu kriittisiä ja suhtauduttu julkisuuteen varovasti. Mä olen oikeastaan aika skitso, myös positiivisia juttuja kohtaan. Onhan se kiva, jos puhutaan ja kerrotaan, ja se kuuluu levyntekoon. Alkuaikoina pelkäsin olenko Sir Elwoodien Juha Lehti vai oma itseni. Tuntui, että esitin jotain ja se tuntui epämiellyttävältä ennen kuin tajusin, että voin olla oma itseni ja silti kaikkeen ei tarvitse mennä mukaan. Sitä paitsi, me ei olla mediaseksikkäitä millään tavalla. Kyselythän loppuvat nopeasti.
Keikkoja sopivasti
Lehti tekee paljon duokeikkoja, sillä hän on bändistä ainoa, joka elättää itsensä pelkästään musiikilla. Keikkoja on sopivasti.
– Kaksi kertaa näiden vuosien aikana, eli aika harvoin, on tullut tunne, että tätä on liikaa. Kuulostaa, että oltaisiin viisaita, mutta ei se sitä ole. On vaan kuljettu omaa polkuamme. Keikkailu lähtee aina sydämestä ja sovimme sen etukäteen. Muut voivat silloin varautua siihen, rytmittää elämäänsä ja ottaa virkavapaata.
Kun Sir Elwoodin hiljaiset värit aloitti, oli viihdemaailma erilainen. Tietä kuljettiin pitkän kaavan mukaan eikä nykytyyliin; kisailujen kautta oikopolkua pitkin pinnalle. Keikkapaikat, kilometrit ja keikkabussi ovat tulleet tutuksi.
– Huuman jälkeen alkaa arki ja helposti tähti löytääkin itsensä pitserian nurkasta laulamasta. Siellä homma pitää tehdä yhtä hyvin kuin missä tahansa isolla lavalla. Soittaminen on meidän juttumme, se on aina päällimmäisenä ja me ollaan siitä ylpeitä. Alkuaikoina pikkupaikkojen kiertäminen oli hyvä koulu. Meillä ei ole koskaan ollut mitään isoja riitoja. Olemme olleet aina hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, mikä on meille tässä hommassa tärkeintä. Meillä on myös sellainen henki, että kun kotona asiat ovat hyvin, niin bändilläkin on asiat hyvin. Meillä kaikilla on kaipuu keikoille tosin välillä aika kova. Jännitän esiintymistä tosi paljon, mutta saan siitä hirveät kicksit. Se on paradoksi.
Syksyllä taas tapahtuu jotain, se on bändin kesken sovittu. Lehden koneisto on jo käynnistymässä. Hän ei asu enää Kalliossa, mutta palaa sinne aina, niihin tunnelmiin ja aiheisiin.
– En ajattele tulevaisuutta, mutta olen luottavainen. Taiteellista elämää olen päässyt kokeilemaan. Tärkeimmät asiat ovat kotona ja yritän hoitaa ne hyvin.
