Mysteerio, Author at Musiikintekijät

Digitaalisuus, työ ja kulttuuri Teoston teemat tulevalle hallituskaudelle

Julkaistu 6.11.2014

Yli 28 000:a suomalaista musiikintekijää ja kustantajaa edustava Teosto julkaisi keskiviikkona syysseminaarissaan hallitusohjelmatavoitteensa. Tulevalla hallitusohjelmakaudella 2015-2019 on luovan alan kannalta kolme teemaa ylitse muiden: digitaalisuus, työ ja kulttuuri.

”Keväällä 2014 hyväksytty kollektiivihallinnon direktiivi tiivistää suomalaisen musiikkialan suhdetta eurooppalaisiin digitaalisiin sisämarkkinoihin. Uuden kotimaisen lainsäädännön tulee vahvistaa suomalaisten tekijöiden ja kustantajien kilpailukykyä. Nopeasti muuttuvassa digitaalisessa maailmassa järjestöt ovat entistä tarpeellisempia laajojen oikeuspakettien kokoajina ”, toteaa Teoston toimitusjohtaja Katri Sipilä.

”Jotta Suomessa työskentelisi tulevaisuudessakin ammattimaisia, kulttuuria uudistavia musiikin tekijöitä täytyy rakenteiden – niin sosiaaliturvan kuin verotuksenkin – olla kunnossa. Meillä ei ole varaa omilla toimillamme vaikeuttaa näin merkittävän ammattiryhmän menestymistä ja ajaa heitä yrityksineen naapurimaittemme houkuttelevampiin toimintaympäristöihin”, sanoo Teoston hallituksen puheenjohtaja Kim Kuusi.

Teoston mukaan verotusta olisi uudistettava siten, että tekijä voi ohjata tekijänoikeuskorvaukset määräysvallassaan olevalle yhtiölle. Sosiaaliturvalainsäädäntöä on puolestaan muutettava niin, että luovien tekijöiden työtulon erityisluonne huomioidaan esimerkiksi työeläketurvaa järjestettäessä.

Suomalaisen työn muutoksesta Teoston seminaarissa puhunut johtava asiantuntija Tuomo Alasoini Tekesistä uskoo, että luova ala ja kulttuurityö tulevat olemaan työn muutoksessa voittajia.

”Luovan työn alat ovat edelläkävijöitä työn murroksessa. Sellaisten piirteiden merkitys, jotka ovat tyypillisiä jo tänä päivänä luovien alojen yksilöille ja yrityksille, tulevat yleistymään tulevaisuudessa myös muilla aloilla ja niiden työtehtävissä. Uskon, että tätä kautta luovien alojen painoarvo koko kansantaloudessa tulee jatkossa kasvamaan.”

Digitaalisia kanavia työssään ennakkoluulottomasti hyödyntävän Phantom -yhtyeen Hanna Toivonen uskoo, että digitaalisuus tarjoaa musiikintekijöille uusia mahdollisuuksia.

”Luova työ on maailman muutospaineissa entistä tärkeämpää ja vapaampaa. Kulttuuripääoma on pitkäkestoista ja sen huomioarvolla voi olla merkittäviä sosiaalipoliittisia sekä taloudellisia vaikutuksia. Digitaalinen maailma on antanut vapautta luoda uutta kulttuuria, mediaa ja musiikkialaa, jonka keskiössä onkin rajaton maailma, luova tekijä sekä hänen tarinansa.”

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden pääsihteeri Pekka Timonen nostaakin suomalaiset kulttuurin tekijät keskiöön.

”Luovuus on ollut avain yksilön ja kansakunnan taloudelliseen menestykseen sekä henkiseen hyvinvointiin. Suomi tarvitsee menestyäkseen kulttuurin tekijöitä ja uudistajia”, toteaa Timonen.

Lue lisää Teoston hallitusohjelmateemoista: www.teosto.fi/hallitusohjelmatavoitteet-2015-2019

Tekijäfoorumi: hallituksen tekijänoikeusesitys ei paranna tekijöiden asemaa

Julkaistu 4.11.2014

Luovan alan tekijöitä edustava Tekijäfoorumi pitää hallituksen tekijänoikeuslakiesitystä puutteellisena ja ristiriitaisena. Eduskunnan sivistysvaliokunnalle toimittamassaan lausumassa Tekijäfoorumi esittää lakimuutoksia ja toimenpiteitä, jotka parantaisivat edellytyksiä tehdä kohtuullisia sopimuksia.

Luovan alan tekijöitä edustava Tekijäfoorumi on 4.11. toimittanut eduskunnan sivistysvaliokunnalle lausuman, joka esittää tekijänoikeuslakiin muutoksia. Tekijäfoorumiin kuuluvat ammattijärjestöt myös ilmaisevat huolensa niistä muutoksista, joita hallituksen esitykseen tekijänoikeuslain muuttamisesta (HE 181/2014) on tehty lain valmisteluprosessin aikana.

Tekijäfoorumin mielestä hallituksen lokakuussa eduskunnalle antama esitys on nykymuodossaan puutteellinen ja ristiriitainen eikä edistä tekijöiden asemaa.

Esitys ei vastaa sille hallitusohjelmassa annettuja tavoitteita. Hallitusohjelman tavoitteena oli parantaa tekijöiden asemaa neuvoteltaessa tekijänoikeuden luovutusta koskevia sopimuksia. Nyt annetussa esityksessä kuitenkin todetaan useassa kohdassa, ettei sääntelyn tarkoituksena ole muuttaa nykytilaa.

Esitys keskittyy lähes täysin arvioimaan tekijänoikeuden luovutuksesta tehtävien sopimusten kohtuullisuutta jälkikäteen; esityksestä puuttuvat sellaiset elementit, jotka kohtuullistaisivat sopimuksia jo niitä tehtäessä.

Esityksestä on poistettu keväiseen, lausuntokierroksella käyneeseen esitysluonnokseen verrattuna lähes kaikki, mikä olisi ollut omiaan parantamaan tekijöiden asemaa.

Järjestöjen kanneoikeus parantaisi tilannetta

Tekijäfoorumi esittää lausumassaan lakimuutoksia ja muita toimenpiteitä, joilla tekijöiden ja taiteilijoiden oikeudet toteutuisivat nykyistä paremmin.

Tekijäfoorumi toivoo epäkohtien korjaamiseksi muun muassa kanneoikeutta tekijänoikeusjärjestöille. Tämä parantaisi mahdollisuuksia puuttua kohtuuttomiin sopimusehtoihin, joihin muusikoiden, journalistien, kuvataiteilijoiden ja muiden tekijöiden on vaikeaa yksin puuttua.

Tekijäfoorumi on 28 ammatti- ja muun järjestön yhteenliittymä. Tekijäfoorumin muodostavissa järjestöissä on jäseninä yhteensä noin 50 000 henkilöä.

Lisätietoja:

lakimies Sanna Nikula, Suomen Journalistiliitto

sanna.nikula (at) journalistiliitto.fi / 0400 548 708

lakimies Sonia Meltti, Suomen Kirjailijaliitto

sonia.meltti (at) kirjailijaliitto.fi / 044 757 4155

lakimies Tiia-Lotta Lehterä, Suomen Näyttelijäliitto

tiia-lotta.lehtera (at) nayttelijaliitto.fi / 044 207 3171

Pohjoismainen taiteilijaneuvosto ilmaisi huolensa kulttuurialojen kohtalosta EU:n ja USA:n välisissä vapaakauppaneuvotteluissa

Julkaistu 31.10.2014

Yhteensä n. 90 000:a ammattitaiteilijaa edustava Pohjoismainen taiteilijaneuvosto ilmaisi huolensa kulttuurialojen kohtalosta EU:n ja USA:n välisissä vapaakauppaneuvotteluissa (TTIP) kauppakomissaari Cecilia Malmströmille ja julkaisi yhteisen kannanoton.

Kannanoton keskeinen vaatimus EU:n uudelle komissiolle on, että sopimus ei saa vaikuttaa kansalliseen ja alueelliseen kulttuuripoliittiseen päätöksentekoon ja tukijärjestelmiin Euroopassa, eikä vaikeuttaa uusien toimenpiteiden ja tukirakennelmien käyttöönottoa esimerkiksi digitaalisten tuotteiden ja palvelujen osalta.

Kannanoton vaatimukset:

neuvotteluissa tulee noudattaa Unescon sopimusta aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta ja edistämisestä.
koska neuvotteluissa käytetään ns. negatiivista järjestelmää ( kaikki alueet joita ei ole erikseen mainittu kuuluvat sopimukseen ) tulee koko kulttuurisektori Unescon sopimuksen määrittelemässä laajuudessa kirjata sopimukseen kuulumattomaksi.
pitkälle tulevaisuuteen ulottuva, teknologioista ja toiminta-alustoista riippumaton audiovisuaalisten tuotteiden ja palveluiden (mukaan lukien online) kirjaaminen sopimukseen kuulumattomaksi.
neuvotteluprosessin läpinäkyvyyden lisääminen mm. parantamalla asiakirjojen saatavuutta.

Lue englanninkielinen kannanotto.

Lauluntekijänä näiden tähtien alla

Julkaistu 29.10.2014

– Ja sitten musta tuli Elvis. Lauloin muille ihmisille ja sitten homma ikään kuin karkasi käsistä, ainakin jälkeenpäin ajateltuna. Elämä oli tauotonta oppimista ja opettelemista, mikään ei tullut ilmaiseksi. Jokainen päivä ja jokainen tunti ovat tehtyjä asioita. Monet muusikot kantavat mukanaan raskasta työviittaa, he ovat tehneet järkyttävän määrän työtä. Onnella ja sattumallakin on merkityksensä, mutta kun tekee paljon, niin löytyy osumia. Mua joskus nyppii, kun joku sanoo olevansa hyvä muusikko, jos vain saisi mahdollisuuden ja pääsisi jonnekin. Ei perillä ole kukaan luukulla sanomassa, että tänne et pääse. Ei se ole siitä kiinni, sinne mennään, ei sinne päästä. Menestys vaatii paljon työtä.

Kiiskisen isoveljet soittivat ja lauloivat, mutta Timolle se ei riittänyt, hän halusi paljon enemmän. Kiiskinen rakastui jo pienenä Beatlesin musiikkiin. Hän opetteli kirjasta sointuja ja harjoitteli päivästä päivään. Kohta hän osasi soittaa ja laulaa kappaleet paremmin kuin veljensä. Se löi alkutahdit Kiiskisen myöhempään uraan.

Ovi aukeaa

Kiiskinen opiskeli hetken aikaa Snellman-korkeakoulussa. Hän teki paljon lauluja samaan aikaan, kun teosofinen maailma avautui hänelle. Kiiskisen oma sisäinen maailma alkoi tulvia ulos. Tietynlainen ovi aukesi, eikä se enää mennyt kiinni. Hän oli samalla kertaa matkalla itseään kohti ja itsestään poispäin.

Kiiskinen ei oikein vieläkään voi ymmärtää, että laulun tekemisellä voi elättää itsensä. Liian vankkaa jalansijaa ei saa mistään. Epävarmuus on kuitenkin luova voima.

– Muutin Helsinkiin ja mulle syntyi lapsia ihan nuorena. Kaikki tapahtui samaan aikaan. Siinä kesti vähän aikaa, ennen kuin pääsin muusikkopiireihin. Se ei tapahdu hetkessä, pitää olla uskottava ja hyvä. Olin sen verran hyvä, että pääsin työskentelemään parhaiden kanssa. Pystyäkseni olemaan muusikko ja elättämään itseni, oon tehnyt kaikkea, olen ollut lastenhoitajana, leipurina, tiskaajana ja siivoojana. Ajan myötä ei muista enää niitä huonoja asioita, ihmisen pää on siitä armollinen.

Uskollinen omalle tekemiselleen

Omasta mielestään Kiiskinen ei osaa markkinoida tekemisiään. Hän haluaa pysyä lestissään ja tehdä lauluja. Paras tapa kulkea ajan virrassa on olla uskollinen itselleen ja omalle tekemiselleen. Eri trendit tulevat ja menevät, mutta tarina säilyy. Se ei karkaa. Ihminen ja jokainen elämä on tarina.

– Biisintekijän näkökulmasta 90-luvun puolessavälissä homma meni ikäväksi. Tehtiin tietokoneella ja biiseistä jotenkin puuttui sisältödramaturgia, niitä tehtiin leikkaa & liimaa -systeemillä. Parhaat jäivät elämään, ja ne elävät edelleen. Mutta paljon tehtiin myös roskaa. Sanottiin, että sun juttusi ovat vanhanaikaisia, sellaisia Kiiskisen himalämmittelyrämpytyksiä. Sitähän se tietysti oli. Pelastava enkeli oli Anssi Kela, joka teki Nummela-levyn, ja yhtäkkiä levypomot olivat kiinnostuneita tunkkaisesta lauluntekijyydestä, tarinankerronnasta ja kitaranrämpytyksestä. Sen jälkeen oli taas helpompi lähestyä tyyppejä.

Kiiskinen on tarinanetsijä, joka keksii tarinoita mielenkiintoisten yksityiskohtien ympärille. Hän katselee ympärilleen ja tekee huomiota. Hän saattaa kuulla ihmisten puheista jonkin irtolauseen ja miettiä, mistä siinä on kysymys. Tarina voi näin saada puitteet muutaman lauseen perusteella. Se vaatii vaistoa ja herkkyyttä.

Toisaalta Kiiskinen tekee paljon lauluja myös niin, että vain istuu alas ja luo, eikä mieti niin paljoa. Hänen on joskus itsekin vaikea ymmärtää mistä laulut tulevat. Tekstintekijänä hän on nopea, mutta uskoo vuosien työnteosta olleen paljon apua.

Tekemisen selkänojat

Kiiskisellä on selkeä kuva siitä, mitkä ovat muovanneet eniten hänen tekemisiään, jopa niiden järjestys on kristallinkirkas. Ne ovat Suomen kansan vanhat runot, Kanteletar, Eino Leino, Aleksis Kivi, Reino Helismaa, Unto Mononen, Tuomari Nurmio ja koko mielenkiintoinen eletty elämä.

– Aiheita on elämä täynnä, se on valintakysymys. Suurenmoinen biisi voi tulla mistä vain. Tärkeintä on aitous ja rehellisyys. Se ei tarkoita, että se olisi jotenkin syvällistä, vaan banaalistakin biisistä voi tulla hyvä, kunhan se on rehellinen. Se voi vahingossa tulla aidoksi, tekijä ei voi estää sitä. Jos siinä on joku hieno kultainen leikkaus ja dramaturgia luonnollisessa tilassa.

Moni lauluntekijä pelkää, että lähde ehtyy eikä lauluja enää synny. Kiiskiselle se on tuttu tunne, jonka kanssa hän on oppinut elämään.

– Kerran puolessa vuodessa ajattelen, että en pysty enää tekemään omaa työtäni. Tunne voi kestää kuukauden tai kaksi. Se on kuin laskuvesi, joka on aina palannut takaisin.

Uusi levy

Juuri tällä hetkellä Kiiskinen on loppusuoralla kymmenennen soololevynsä tekemisessä. Single Näiden tähtien alla julkaistiin elokuussa. Hän on kuunnellut omaa sisäistä ääntään ja tehnyt levyn Suomesta. Se on hänelle poikkeuksellista. Hän on tehnyt lauluja elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta, mutta ei juurikaan siitä yhteiskunnasta, jossa on elänyt yli 50 vuotta.

Kiiskinen ei teeskentele olevansa poliittinen, vaikka onkin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Hän ottaa kantaa asioihin omalla tavallaan, rivien välissä. Kiiskinen on tarkkailija, joka pohtii omaa suhdettaan yhteiskuntaan pienen ihmisen näkökulmasta. Hän miettii, että saako tavallinen Virtanen olla enää tavallinen tässä kilpailujen maassa.

– Uusin levy on bändilevy, siinä on yhtenäinen ryhmä. Biisit on tsekattu ja harjoiteltu. Tuottaja Sampo Haapaniemen tehtävänä on tehdä se potenssiin kymmenen. Tämä on erilainen levy siinä mielessä, että olisi mukavaa kuulla Timo Kiiskistä taas pitkästä aikaa radiossa. Oon tasoittanut tietä, tehnyt sovituksia ja ratkaisuja, jotta kuulijan olisi helpompi tulla vastaan. Haluaisin käydä bändin kanssa keikoilla ja löytää suuremman yleisön.

10 tärkeintä laulua

Timo Kiiskinen valitsi eri artisteille tekemistään lauluista kymmenen mielestään merkittävintä ja avasi niiden syntytarinoita. Laulut ovat satunnaisessa järjestyksessä.

Kaiken nähnyt
es. Vesa-Matti Loiri
säv. TK ja Tommi Viksten
san. TK

”Sävelsimme biisin Tommi Vikstenin kanssa Pengerkadulla Kalliossa, Tommin työhuoneella. Meillä on Tommin kanssa yhteinen intohimo; duuri joka kuulostaa mollilta, tai molli joka kuulostaa duurilta. Se on monen maan kansanmusassa olennainen asia. Urkupiste eli porduuna, ääni joka sopii biisin kaikkiin sointuihin, ja soi läpi biisin, on osa tätä. Joigut Lapista, tai Appalakkien bluegrass, usein ei oikeastaan voi sanoa mennäänkö duurissa vai mollissa. Tommi on tuon jutun erikoisosaaja, mä lähinnä käytän hyväkseni sitä osaamista tehdessäni hänen kanssaan biisejä.

Teksti oli Veskun suuhun ajateltu, vanha mies – paljon on tehty ja paljon on tekemättä. Vesku kertoi myöhemmin, Vesku-dokkarin lopussa stoorin, joka liittyy mittaamiseen. Sitähän mittaamistahan tossa biisissäkin koko ajan toistetaan. Kummallinen yhteensattuma, jota ajatellessa mulla nousee karvat pystyyn. Sellaista biisin tekeminen on, joskus.”

Kaikki muuttuu
es. Jani Wickholm
säv. ja san.TK

”Asuin Hakaniemessä Säästöpankinrannassa. Olin eronnut pari vuotta aiemmin, ja elämä alkoi pikkuhiljaa taas maistumaan. Tein biisin sellaisessa lämpimässä hyväksymisen tilassa; asioita ei voi pitää paikallaan, ne liikkuu, ja hyvä että liikkuu. Sitten tapasin tulevan vaimoni

Sininen sointu
es. Samuli Edelmann
säv. ja san. TK

”En muista mitään tämän biisin tekemisestä, se on huvittavaa. Huvittavaa siksi, että biisi on yksi soitetuimpia ja tunnetuimpia biisejäni, siinä kiteytyy moni asia mitä musiikissani olen tuonut ilmi.

Se on eheä, jopa teosmainen ja harras. Sitä ei voi laulaa huitomalla, vaan se ottaa oman tilansa. Tyylipuhdas kaiho. Ihmiset sillalla kävelevät pitkää siltaa mielessäni. Mutta se on samantekevää. Siltoja on maailma täynnä, ihmisiä ja niiden varjoja.”

Tulet aina olemaan
es. Katri-Helena
säv. ja san. TK

”Katrin poika kuoli. Levy-yhtiö veti juuri valmistuneen levyn pois tuotannosta. Pekka Ruuska kysy multa, voisinko tehdä jotain. Istuin mökin verannalla ja mietiskelin, kuuntelin luontoa, tuulta kasvoillani, puiden huminaa, lintujen laulua, oravan naksutusta ja säpinää. Kun lopetin, otsaani ikään kuin kosketti jokin viileä ja kevyt; tulet aina olemaan. Ne sanat sanottiin minulle. Se oli hyvin liikuttava ja avoin hetki. Tein laulun saman tien, varmaan vartissa.”

Ainutkertainen
es. Sami Saari
säv. ja san. TK

”Asuin Pukinmäessä pihamökissä, jossa ei ollut vessaa. Se löytyi päätalosta. Mun pojat Joel ja Eliel olivat mun luona silloin, ja tein biisiä valmiiksi heidän siinä omiaan touhuillessa. Pelasivat varmaan pihalla jalkapalloa. Pojat olivat vajaa kymmenen, nyt ne ovat jo kolmenkymmenen korvilla, se kertoo mulle, että Ainutkertainen on ollut kuvioissa jo tovin. Sain laulun valmiiksi, tykkäsin siitä ja esitin pojille. Molemmat rupes taputtamaan ja huutamaan yhteen ääneen: Levytä! Levytä! Levytä!!!

Lapset ovat aina rehellisiä kuuntelijoita, kyllä ne tykkäs. Toisaalta ne halusivat varmaan paremmat oltavat, että faija tekis vähän fyrkkaa ja menestyis. Ihmekös tuo, ne olivat kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä. Muusikon poikia.

Sami väänteli biisiä omanlaisekseen, enkä tykännyt muutamasta kohdasta yhtään, sanoin ettei sitä saa julkaista. Tuottajat Tommi Viksten ja Mitja Tuurala tarjosivat pari bissee ja puhuivat järkee. Nousuhumalassa annoin luvan.”

Onnen kyyneleet
es. Sami Saari
säv. ja san. TK

”Seuraavalle Samin levylle tein Onnenkyyneleet, jota Cheek ja Sami lauloivat stadikalla. Tein yhden biisin vähän aikaa sitten Cheekin träkkääjän ja biisintekijäpartnerin, tuottaja RZYn kanssa, eli Antti Riihimäen. Kiva, vaatimaton ja todella ammattitaitonen jäbä. Se sano, että sitä jännitti aika paljon mitä mä kelaan niiden versiosta. Mä sanoin sille heti, että se on helvetin hyvä. Meillä oli hauskaa. Ihan makee juttu, että biisit voi elää omaa elämäänsä. Niille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista jännää. Mä en päässy kuuntelee stadikalle, kun oli parilla kaverilla 100-vuotissynttärit. Pitää yrittää olla sanansa mittainen.

Onnenkyyneleet ja Ainutkertainen ponnistaa doowopista ja sinisilmäsoulista. Ne ovat naiiveja biisejä molemmat. Mutta jos noista kahdesta musatyylistä ottaa naiiviuden pois, jäljelle jää kitkerä rahan haju ja hyvää stemmalaulua. Naii-vius on tyylikeino, väylä, ihan samalla tavalla kun pitkä musta nahkatakki, pinkki irokeesi ja valtava hopeinen nenärengas. Aika naiiveja ovat nekin.”

Leikitään
es. Pepe & Saimaa
säv. Eppu Kosonen, Matti Mikkola
san. TK

”Mikkolan Matti soitti ja kysyi, että kiinnostaisiko mua kuulla sen proggista. Mä en tuntenut Mattia aiemmin. Juteltiin puhelimessa pitkään, kuuntelin nerokasta musaa, juteltiin lisää ja sitten aloin tekemään tekstejä. Haluaisin sanoa, että se oli vaikeata ja tuskallista taiteellista luomisprosessia. Niin se ei kuitenkaan ollut. Tekstin tekeminen Saimaa-albumille oli helppoa kuin kivenheitto mereen, aina osuu.

Leikitään on tositarina sanasta sanaan kaksivuotiaan poikani ja minun retkestä puistoon. Oivallus leikin hetkellisyydestä on mielestäni hyvä elämänohje kenelle tahansa aikuiselle. Me ei tajuta tota juttua, mitä lapset ja nuoret yrittävät meille koko ajan selittää. Me ollaan vaan niin kiireisiä, me ollaan vaan niin oikeassa, me ollaan vaan niin jumissa, me ollaan vaan niin väärässä, me ollaan vaan niin urpoja. Oli valtavan hienoa leikkiä Matin biiseillä.”

Välillä
es. Samuli Edelmann
säv. ja san. TK

”Pidän Tarkovskin elokuvista. En niiden juonesta tai dialogista, mutta niiden kuvista. Ymmärrän jotenkin sen unen ja valveen välisen maaston, mistä hän on taiteensa tehnyt. Se on tuntematon alue, jossa vedenkuvajaiset muuttuu hetkessä tuulen väreessä lämpimästä uhkaavaksi. Silti se on jollain tavalla hyvin turvallinen alue, kaikessa yllätyksellisyydessään. Välillä on varmaan lähimpänä laulettua runoa, mitä olen päässyt. En ole aktiivisesti yrittänyt, mutta silloin tällöin tehnyt. Se on vaikea alue, joka on miinoitettu tekotaiteellisuudella ja muulla elämälle vieraalla hölynpölyllä. Tavallaan Saimaa-levyn tekstit ovat sukua tälle tekstille. Sävellys on tietty oma tässä.

Mä näen tässä tavallaan feminiinisen ja maskuliinisen yhdistymisen itsessäni hetkellisesti. Se on sellainen rajatila, jossa värit alkavat säteillä ja loistaa, niin kuin Pekka Strengillä joissain biiseissä Kesämaalla. Diippii shittii.”

Hengissä
es. Yö
säv. ja san. TK

”Olli Lindholm laulaa tätä vieläkin Yön keikoilla. Me ollaan Ollin kanssa sillä lailla samasta puusta, että molemmat tykkäämme melankoliasta ja suuruudenhullusta pateettisuudesta. Olli kysyi jo aiemmin multa biisiä, ja teinkin biisin nimeltä Sininen planeetta. Kuuntelin Ollin lähettämän masteroimattoman albumin, soitin sille ja sanoin, että mun biisi on levyn paras. Ehdotin, että laittaisivat levyn nimeksi Sininen planeetta. Olli nauroi ymmärtävästi ja sanoi, että nyt on vähän toinen suunnitelma, mutta hyvä biisi.

Levyn nimeksi tuli Rakkaus on lumivalkoinen. Tykkään Ollin laulusta, se on suoraa ja konstailematonta miehen huutoa, herkkää ja kulmikasta. Samaan aikaan Yön kanssa julkaisin oman levyni, Omalla maalla. Oli myöhäistä muuttaa omaa levyäni, kun Olli soitti ja sanoi haluavansa biisin Yön levylle. Meidän kuulijakunta on niin erilaista ja erikokoinen myös, että päätettiin molemmat julkaista biisi. Kaikki meni hyvin

Ukkometso
es. Pate Mustajärvi
säv. J. Karjalainen
san. TK

”Juha Torvinen kysyi multa biisejä Patelle. Tapailtiin silloin tällöin Karjalaisen Jukan kanssa lounaan tai oluen merkeissä, ja kerran visioimme mitä Paten biisi voisi olla.

Ensin mieleemme tuli auto, jonka valtava ratti kääntyy hitaasti, mutta kevyesti. Jenkkiautoissa on jo viisikymmentäluvusta lähtien olleet kaikki herkut, sähköikkunat ja muut. Semmoinen kromin kiiltävä monsteri, joka nielee bensaa 300 eurolla tunnissa. Biisin nimi olisi Iso auto. Se ei kuitenkaan toteutunut, kun Jukka keksi, että Pate on Ukkometso. Jukka sävelsi ja minä tein tekstin. Edesmennyt legenda TT Oksala tuotti. Se soitti mulle, että Pate on tulossa laulamaan, tulkaa laulamaan stemmoja. Ei me menty, mutta Ukkometso lähti Suomen baareihin taistelemaan taistelunsa.

Olin unohtanut koko biisin, kunnes tänä kesänä olin ystäväni tyttären häissä. Häissä oli dj, joka soitti biisejä. Loppuillasta, kun olimme jo ihan hyvässä vauhdissa, Ukkometso lähti soimaan. Sanoin uusioperheen aikuiselle poikapuolelleni Akulle, että kato perkele meidän biisi. Aku, kova lätkämies, kääntyi kohti ja huusi: “onks tää sun biisi?”. Vastasin joo, mun ja Jukan. Aku sanoi ”Timo, täähän on lätkäbiisien lätkäbiisi”. Se soi kuulemma lätkäkuvioissa, paljon. Samoissa bileissä soi Bradin versio Ainutkertaisesta. Niin se joskus menee.”

Vuosien varrelta

teksti: Timo Kiiskinen

1963
Synnyn Haukivuorella Kantalan kylässä, perheen viimeiseksi, kuudenneksi, lapseksi.

1964
Perhe muuttaa Heinolan Jyränköön.

1969
Isoveli ostaa kitaran. Se on mustassa samettipussissa, todennäköisesti Noson soittaja A. Samana vuonna huojuu Jyrängön kaupunginosan läpi useaan otteeseen langanlaiha, valkotukkainen, silmälasipäinen hippi. Saan myöhemmin kuulla että se on Juice Leskinen. Todennäköisesti hänellä oli siellä pimu.

1971
Jääkiekkoa

1978
Eroan Heinolan Peliitat-jääkiekkojoukkueesta ja perustan bändin. Samana vuonna teen ensimmäisen keikkani Heinolan nuorisotalolla. Ohjelmisto sisältää lähinnä 50-luvun rock’n rollia. Torttu on kondiksessa, suave parempaa kuin brylcreme.

1983–1986
Poikani Joel ja Eliel syntyvät. Muutan Helsinkiin, menen naimisiin ja käyn vuoden Snellman-korkeakoulua. Siellä kuulen ensimmäistä kertaa jällensyntymisestä, henkimaailmasta ja muusta virallisen tiedon ulkopuolella olevista asioista. Teen ensimmäisen lauluni tämän opintovuoden päätteeksi, oppilastyönä. Se on melankolinen häävalssi, ja täyttää tekstillisesti sekä sävellyksellisesti kaikki ne kriteerit, joista myöhemmin tulee oma tunnistettava tyylini lauluntekijänä. Päätän palauttaa suomalaiseen lauluun spirituaalisen taajuuden.

1992
Ensimmäinen soololevy Toinen kuu. Sitä seuraavat Vieraat maat ja Soivat kivet. Sitten pidän taukoa, kunnes teen Suuri mies -nimisen levyn.

1995
Huomaan, että laulujeni on mahdollista menestyä isosti, vaikka olisin mariginaalissa artistina. Teen lauluja muille ja ne menestyvät. Vuosikymmenen lopussa konemusa on vallannut lauluntekomarkkinat.

2001–2005
Teen lukemattomia lauluja lukemattomille artisteille.

2005
Tapaan tulevan vaimoni.

2007
Omalla maalla -soololevy

2008
Chet-jazzlevy

2009
Kolmas lapseni syntyy.

2009
Tapaan Vesa-Matti Loirin ja teen hänen kanssaan yhteistyötä. Ymmärrän, että henki on yhtä konkreettinen kuin aine.

2011
Kullervo Linna -palkinto

2014
Katri-Helenan Taivaan tie -albumi jossa on paljon laulujani. Pepe & Saimaa -levy avaa uusia mahdollisuuksia ja alueita musiikissa ja mielessä. Saan Junnu Vainio -palkinnon. Tunnen löytäneeni taas uuden tavan tai kerrostuman omasta mielestäni. Kurkotan uusille alueille sisälläni, ja samalla tavoitan uutta erilaista yleisöä. Se mitä en osaa tässä kertoa, se mistä John Lennon puhuu sanoessaan “Life is what happens to you, while you’re busy making other plans”. Se on tallennettu lauluihin.

www.timokiiskinen.com

Impulsiivisten ideoiden tunnollinen toteuttaja

Julkaistu 29.10.2014

Ensimmäinen kuukausipalkkainen työ 28 freelancer-vuoden jälkeen tuntuu Katriina Honkasesta mukavalta, onhan Mikkelin teatteri hänelle tuttu. Honkanen oli tekemässä sinne viidettä ohjaustyötään, kun johtajan pesti tuli haettavaksi.

– Toki aluksi epäilin, olisiko se mun hommani. Mutta työnkuvani on viime vuosina laajentunut tuotannolliseen suuntaan: olen järjestänyt konsertteja, kiertueita ja festivaalejakin. Teatterin johtaminen tuntui hyvältä jatkumolta, Honkanen sanoo.

Hän haki pestiä kollegojen rohkaisemana ja sitten ”yllätti itsensä tulemalla valituksi”. Prosessi oli lopulta hyvin impulsiivinen, mikä sopii Honkasen tyyliin.

– Saatan hyvin impulsiivisesti ja nopeasti tarttua johonkin ajatukseen. Toteutuksessa olen huolellinen.

Lauluntekijä näytelmän keskiössä

Jos helmiä kyyneleet ois -musiikkinäytelmä sai ensi-iltansa Mikkelin teatterissa syksyllä samoihin aikoihin, kun sen ohjaaja – ja nyt siis myös teatterinjohtaja – ripusti verhoja uuteen Savon-tukikohtaansa. Näytelmä on Ilpo Tuomarilan kirjoittama ja kertoo sanoittaja Helena Eevasta, joka kirjoitti lukuisia tunnettuja laulutekstejä ja kuoli nuorena, vain 36-vuotiaana. Hänen tekstejään ovat mm. Jos helmiä kyyneleet ois, Eron hetki on kaunis, Kulkuriveljeni Jan, Sunnuntaina sataa aina ja Lasten liikennelaulu.

Helena Eeva kirjoitti miehisillä salanimillä.

– 1950-luvulla ei katsottu olevan soveliasta, että nainen käsittelee tunteita julkisesti, omalla nimellään. Arveluttavaa oli myös se, että sanoittaja sai aviottoman tyttären, joka kasvoi sukulaisten luona eri puolilla Suomea. Helena Eevan kuolinsyytä ei tiedetä, mutta se tiedetään, että hänen elämäänsä liittyi uupumusta ja masennusta, kertoo Honkanen.

– Monista artisteista on tehty musiikkinäytelmiä ja niinpä se, että näkökulma onkin nyt lauluntekijän, tuntuu hyvältä. Laulut ovat näytelmässä läsnä koko ajan, mutta varsinaisesti siinä ei näytetä laulun tekemistä, vaan kerrotaan Helena Eevan hyvin rankka elämäntarina fiktiivisesti.

Ilpo Tuomarila on kirjailijan vapautta käyttäen nivonut näytelmässä kuultavat laulut dramaturgiaan niin, että ne kuvaavat sanoittajan elämäntilanteita. Osa kirjailijan tulkinnoista varmaan pitää paikkansa, kuten se, että Kudon pientä sukkaa on kirjoitettu omalle tyttärelle.

– Ehkä tätä kautta katsojalle avautuu se, miten laulut voivat saada alkunsa oman elämän tapahtumista.

Näytelmää esitetään Mikkelissä kevääseen saakka.

Wings to Fly -projekti naisten hyväksi

Viime talvena Katriina Honkasesta tuntui, että joka puolelta pullahti juttuja siitä, miten huonosti naisia kohdellaan. Oli uutisia Intiassa tapahtuvista raiskauksista, ja sitten Hesari julkaisi Meeri Koutaniemen valokuvia tyttöjen ympärileikkauksesta. Yhden kuvatun tytön silmissä oli jotain sellaista, mistä Honkanen ei päässyt yli.

– Ajattelin, että nyt tarttee jotain tehdä, eikä mikään pikku nyplääminen riitä.

Honkasen kiukku potkaisi käyntiin taiteilijalähtöisen hankkeen nimeltään Project Wings to Fly. Siinä eri taiteenalojen tekijät ottavat teoksissaan käsittelyyn naisiin kohdistuvat vääryydet, ja siten levittävät tietoa asiasta.

– Mehän ei täällä Suomessa voida puhua suulla suuremmalla silpomisista ja Intiassa tapahtuneista naisten raiskauksista. Lähtökohta on kaikenlainen naisiin kohdistuva väkivalta, koska siitä mekin tiedetään. Monet ovat kokeneet tytöttelyä, ja kyllä Suomessa paljon naisia raiskataan, on myös kotiväkivaltaa. Problematiikkaa löytyy täältäkin ja halusin, että aiheen käsittelytapa on mahdollisimman laaja.

Honkanen toimii projektin pääkoordinaattorina, ja eri taiteenaloille on omat koordinaattorinsa. Lokakuussa lanseerattu projekti alkaa Suomessa Naisten päivänä 8. maaliskuuta 2015 ja päättyy vuotta myöhemmin isoon mediatapahtumaan, joka on projektin varsinainen varainhankinta-tapahtuma. Mukana on Plan Suomi.

Honkanen haluaa projektista maailmanlaajuisen ja epäili hetken, onko nyt tullut keksittyä jotain mahdotonta.

– Yhtäkkiä musta alkoi tuntua, että olenkohan mä jotenkin sekoomassa. Piti soittaa miehelle töihin ja kysyä olenko hänen mielestään ihan normikirjoissa vielä vai pitäisikö hakeutua hoitoon. Idea tuntui niin suuruudenhullulta. Mutta mitään ei saa jos ei yritä.

Project Wings to fly – haaveille siivet -projektin sivu löytyy Facebookista.

Nyt suosio on marginaalia

Musiikki tuli vahvasti Katriina Honkasen elämään 70-luvun puolivälissä. Suurin rakkauden kohde oli The Beatles, joka innosti soittamaan kitaraa ja laulamaan. Musiikkiopiston pianotunneilta ei löytynyt sitä, mitä Honkanen musiikilta haki: luovuutta, iloa ja mahdollisuuksia. Kuopion nuorisoteatterissa hän lähti mukaan cover-bändiin, ja kirjoitti ensimmäiset biisit Teatterikorkeakoulussa vuonna 1986 radiosarjoihin Hävykkäät, Namutädit ja Kananlihalla. Laulut olivat lyhyitä, melko räävittömiäkin kappaleita, joista osa päätyi Tuomari Nurmion ja Freud Marx Engels & Jung -yhtyeen tähdittämälle pitkäsoitolle Paljaat uneksijat.

Näiden pienten laulujen myötä alkoi Katriina Honkasen ura myös vakavampien laulujen tekijänä, ja ensimmäinen sooloalbumi Uni näki päivänvalon 1990.

– Mulla on sellainen tunne, että jos tänä päivänä tekisin sen ensilevyn minkä tein vuonna 90, niin en saisi levytyssopimusta. Musiikkini ei ole missään lokerossa, se ei ole valtavirtaa eikä riittävän marginaalia.

Kauppojen levyhyllyistä ei löytynyt sopivaa lokeroa Honkasen musiikille, joka lyhyesti kuvattuna on folkahtavaa kotimaista runollisin tekstein.

– Kun mä aloitin niin naisen olisi pitänyt olla jotenkin rock. Mun levyt laitettiin iskelmähyllyyn. No, eihän keskiverto iskelmänkuuntelija näitä mun laulelmiani halua. Ja sitten taas se, joka ei kuunnellut iskelmää, ei mennyt iskelmälaarista mun levyjä etsimään.

Muitakin vastoinkäymisiä oli – kuten se, että eräs levy-yhtiö perui lupauksensa debyyttilevyn julkaisemisesta ja väitti, ettei sellaisesta edes ollut puhuttu. Honkanen soitteli viime het-kellä muusikoille, että ei tarvitse tulla studioon, levyä ei tehdä.

– Silloin ajattelin, etten ikinä tee mitään kun tämä ala on näin järjetön. Mun mieli kuitenkin muuttui ja kun levy kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin, niin siihen tuli ihan eri laulut. Ja hyvä niin.

Kutsumusammattiko ilmaista työtä?

Ensilevyn jälkeen Honkanen on levyttänyt tasaiseen tahtiin vuoden tai kahden välein. Viime vuosina levytystahti on tosin harventunut, sillä työnkuva on laajentumistaan laajentunut, ja monet isot teatteriprojektit ovat vieneet aikaa musiikin tekemiseltä. Viimeisin levy Joutomiehiä ilmestyi keväällä 2013, sitä edellinen Halla vuonna 2009. Honkanen sanoo, että teatterin parissa työskenteleminen ruokkii mukavasti lauluntekoa, ja päin vastoin.

– Näyttelijän roolin tekeminen ja biisin tekeminen ovat lähellä toisiaan. Kumpikin lähtee ensimmäisestä impulssista. Sen jälkeen on vuorossa eksyminen, ja sitten siihen ensimmäiseen ideaan palaaminen. Siis sen miettiminen, että mikä mulle tuli tästä roolista ensimmäisenä mieleen. Tai mikä oli ensimmäinen ajatus tästä biisistä. Laulaminen ja näytteleminen sen sijaan ovat kaksi ihan eri asiaa – ellei laulaminen tapahdu roolissa.

Biisit syntyvät silloin nopeimmin, kun Honkanen tilaa itselleen laulun jostain aiheesta ja asettaa sille dead linen.

– Silloin ei olla kuin autiomaassa, vaan on ne tietyt raamit, joiden sisään pitää biisi tehdä. Tekeminen on määrätietoista. On muuten jännä, miten tietyt myytit ja ajatukset siitä, millainen on oikea taiteilija, elää hirveen vahvana. Yksi myytti on se alkoholinkäyttö ja toinen on se, että taiteilijan pitäisi elää ilman tuloja, koska hän tekee aatteellista kutsumustyötä. Onhan maailma täynnä muitakin kutsumusammatteja. Opettajat, papit, lääkärit – pitäisikö näiltäkin viedä mahdollisuus tuloihin?

Honkasta kismittää se, että ”vapaan tiedonsiirron nimissä” musiikin pitäisi olla kaikkien saatavana netissä, ilmaiseksi.

– Ihme argumentti. Musiikki ei ole tietoa vaan taideteos. Ja tämä ”menkää keikoille, siitä saatte rahaa” on myös ihan ihme kommentointia. Kun kaikki tekijät eivät keikkaile. Ja vaikka keikkailisivatkin, niin eihän niitä biisejä siellä keikoilla tehdä. Se on ihan eri työtä kuin esiintyminen.

– Eikä niitä keikkojakaan määrättömästi saa. Suomi on pieni markkina-alue. Vaikkapa Jenkeissä riittää, jos väestöstä promille on sun kuulijoita. Suomessa, vaikka sun kuulijoita olisi prosentti väestöstä, niin se on vähäinen määrä. Kaikki keskittyy. Ei voida puhua, että suosion kärjessä olevat ovat valtavirtaa. Heistä on tullut marginaalia.

Maailman paras minä

Voisi kuvitella, että monessa mukana olevalla ja helposti asioihin heittäytyvällä Honkasella on luontaista rohkeutta ja itsetuntoa vaikka muille jakaa. Eräässä haastattelussa (Eeva, 12.3.2012) hän kuitenkin kertoo lapsuudestaan, joka ei ollut itsetuntoa kohottava vaan päinvastoin latistava. Vasta oman lapsen syntymän myötä hän tunsi saavansa ”oikeutuksen elää, olla ja hengittää tässä maailmassa”.

– Jossakin se epävarmuuden peikko vaanii koko ajan. Kyllä mä välillä kritisoin ja suomin itseäni siitä, että mä en riitä. Tai kiroon itteeni, että mitä tulin taas luvanneeksi. Mutta sitten mä vaan teen, ja joskus onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Yrityskin on enemmän kuin se, ettei tekisi mitään. Ikä tuo armollisuutta ja sitä ajatusta, ettei mun tarvitse verrata itseäni johonkin toiseen. Olen vuosien varrella oppinut, etten voi olla maailman paras kaikessa. Voin olla vain maailman paras minä.

Katriina Honkanen on näytellyt useissa teattereissa sekä tv-sarjoissa, joista näkyvin on TV2:n Metsolat, missä hänellä oli Eeva Metsolan rooli. Metsoloiden ensiesitys oli televisioissa jo vuosina 93–95, ja sarja tuntuu nyt olevan jonkinlaisessa kulttimaineessa nuorten keskuudessa. Honkanen on kerran jos toisenkin saanut miettiä vastausta uuden sukupolven kysymyksiin “minkä värinen auto Metsolan sillä ja sillä oli jaksossa se ja se”.

– Ihan kuin mä nyt tollasia muistaisin, nauraa Honkanen.

Joskus käy niinkin, ettei Metsoloihin viittaaminen hymyilytä yhtään.

– Maikkarin teksti-tv:ssä oli uutinen ”Metsola-tähdestä Mikkelin teatterin johtaja”. Ihan saatananmoista latistamista tommonen – ihan kuin se olisi mun ainoa työ. Ja ihan kuin Metsoloita olisi tehty vuosikausia, vaikka jaksoja oli vain 42.

Honkasen mielestä Metsoloiden suosio perustui osittain siihen, että sarja kuvasi aikaa, jolloin Suomi nousi lamasta.

– Että olihan se sikäli merkityksellinen. Mutta ei mun hautakivessä tule lukemaan Katriina Honkanen, Metsolan Eeva.

Scorea vai katalogia?

Julkaistu 29.10.2014

Pohjoismaisten elokuvamusiikkipäivien kaksipäiväiseen seminaariin Espoon Hanasaareen oli saapunut luennoitsijavieraita Hollywoodia myöten, mikä teki viikonlopusta varsin intensiivisen. Veljellinen tunnelma oli aistittavissa kaikessa paitsi paneelikeskustelussa katalogimusiikin käytöstä. Moderaattori Markus Nordenstreng nosti esille viime talvena alaa kuohuttaneen Neil Hardwickin tapauksen, jossa MTV julkaisi Hardwickin 80-luvulla ohjaaman tv-elokuvan ilman alkuperäismusiikkia.

Nordenstreng kysyi Yleisradion lakiasiainhoitaja Katri Olmolta Ylen motiiveista käyttää tuotannoissaan katalogimusiikkia.

– Me pyrimme välittämään ajankohtaisohjelmia suomalaisille Areenan kautta. Tuntui turhauttavalta kun emme voineet lähettää materiaalia ulkomaille, koska tekijänoikeusjärjestöt eivät pystyneet asiaa hoitamaan, vastasi Olmo koko Yleisradion puolesta.

Taiteellisuus kärsii, työt vähenevät

Olmoa grillattiin monelta taholta. Elokuvaohjaaja Joona Tena ihmetteli Ylen päätöstä käyttää hänen ohjaamassaan Syke-draamasarjassa Epidemic Soundsin katalogimusiikkia. Hän koki, että suomalaisen maiseman kuvaaminen ulkomaisella sävellysmateriaalilla ei vastaa hänen taiteellista näkemystään. Tena kertoi myös, että hänen työpanoksestaan meni suuri osa musiikin leikkaamiseen katalogimusiikista, ja että hän käytännössä teki leikatessaan säveltäjälle kuulunutta työtä.

Paneelissa istunut säveltäjä Karl Sinkkonen puolestaan kertoi töidensä vähentyneen edellä mainituista syistä. Sinkkonen on tehnyt paljon kotimaista tv-sarja- ja elokuvamusiikkia, kuten Ylen suursatsaukseen Kalevala – Uusi aika -elokuvaan. Tenan Syke-sarjan tunnusmusiikin Sinkkonen oli saanut sentään säveltää, vaikka siinä muuten soi katalogimusiikki.

Toimittaja Axa Sorjanen kiteyttikin ilmassa roikkuneen hämmennyksen ja kysyi Olmolta, tuleeko Ylen olla Suomen suurin tuotantolaitos vai Suomen suurin kulttuurilaitos.

Absurdeihin mittakaavoihin keskustelussa mentiin kun Ylen hallintoneuvoston jäsen Heikki Hellman ihmetteli aidosti hämmentyneenä, että ”eihän tällä lailla voi toimia!” ja sai kommentillaan isot aplodit.

– Draamassa pitäisi olla täysi vapaus käyttää sitä maisemaa mitä haluaa. Eihän suomalaisessa baarissa voi soida ulkomainen materiaali. Musiikilla on valtava viestinnällinen potentiaali, Hellman totesi.

Mielenkiintoinen keskustelu päättyi Nordenstrengin kysymykseen siitä, onko moraalisesti oikein, että 8-pallossa, Suomen Elokuvasäätiön rahoittamassa elokuvassa, on käytetty ainoastaan Epidemicin katalogimusiikkia? Elokuvaa markkinoitiin isosti Haloo Helsingin hitillä Vapaus käteen jää (säv. Rauli Eskolin, Jere Marttila, san. Elisa Tiilikainen). Yhdellä biisillä saatiin ovelasti suomalaisen tuotteen leima, vähän samalla periaatteella kuin Kaukoidässä valmistetussa mutta Suomi-brändillä myytävässä polkupyörässä tai pianossa, joiden kotimaisuusastetta ei hoksaa kyseenalaistaa.

Samaa aihetta käsiteltiin myös SyncSummit-paneelissa, jossa selvisi, että maailmalla on aivan normaalia ottaa trailerimusiikki jostain muualta kuin elokuvaa varten sävelletystä musiikista eli scoremusiikista. Myyvyys on aina etusijalla.

Halvalla Itä-Euroopasta

Viikonlopun kuuma peruna oli huoli elokuvamusiikin tilasta budjettien kutistuessa ja kaupallisuuden sanellessa ehtoja musiikin käytölle. Aito huoli toimeentulosta oli aistittavissa jopa Hollywoodin miljoonapalkkioista nauttivien Patrick Doylen ja Atli Örvarssonin puheissa.

Säveltäjä Pessi Levanto piti läpi viikonlopun aktiivisimman kommentoijan viittaa harteillaan, ja kertoi käyttäneensä tuottamissaan ja säveltämissään score-musiikeissa Itä-Euroopan muusikoita ja orkestereita niiden kilpailukyvyn vuoksi.

Levanto kertoi kuinka Bratislavan sinfoniaorkesterin käyttö maksaa vain neljäsosan Lontoon sinfoniaorkesterin hinnasta.

– En minä halua pyytää suomalaista ammattimuusikkoa 55 euron hintaan sessioihin, totesi Levanto ja sai aikaan naurunpuuskan kollegoissa.

Niin, kukapa tahtoisi?

Keskusteluun osallistuivat myös säveltäjäveljekset Miska ja Juri Seppä, jotka kertoivat samanlaisista kokemuksista Rare Export ja The Big Game -elokuvien musiikkien äänittämisestä Itä-Euroopassa. Sadan hengen orkesterin käyttö maksoi noin 30 000 euroa.

Korvat avaavat mielen ja sydämen

Julkaistu 29.10.2014

Pohjoismaiset elokuvamusiikkipäivät käynnistyivät Finnvoxille järjestetyillä ”etkoilla”. Paikalle oli saapunut noin parikymmentä säveltäjää, jotka saivat päivän aikana monipuolisen perehdytyksen tv- ja filmimusiikin työprosessista, aina suunnittelusta lopulliseen miksaukseen.

Aihetta avasivat lukuisia projekteja yhdessä tehneet elokuvaohjaaja Sakari Kirjavainen ja säveltäjä Timo Hietala. Lopputyöstöstä vastaava miksaaja Mikko Oinonen täydensi omalla kommenteillaan kaksikon luentoa. Kirjavaisen ja Hietalan historia näkyi jo miesten tavassa puhua; siinä missä pohdiskeleva Kirjavainen vielä kypsytteli ajatuksiaan, ehti elohopean lailla esiintynyt Hietala jo kertoa asian pihvin. Elävästi työstään kertonut Hietala saikin huumorin avulla vaikeudetkin kuulostamaan vain haasteilta. Kaikesta oli kuitenkin helppo aistia, että tämän työparin välillä vallitsi syvä molemminpuolinen kunnioitus. Ohjaaja on säveltäjän pomo ja häntä täytyy kuunnella.

Useita elokuvasävellyksiä tehnyt Hietala kertoi siitä asennemuutoksesta, johon säveltäjän on valmistauduttava ryhtyessään elokuvan tekoon.

– Vaikein operaatio on yhteistyö ohjaajan ja kuvan kanssa. Kun tulee ensimmäinen leffa, niin et olekaan enää yksin musiikkisi kanssa. Olet aina saanut tehdä omaa juttuasi ja sitten se ei enää olekaan sinun omaa musiikkia.

Sakari Kirjavainen on tehnyt laaja-alaisesti yhteistyötä eri tyyppisten artistien kanssa grönlantilaisista kurkkulaulajista Avantiin. Hietala suitsuttikin ohjaajaa poikkeuksellisen näkemykselliseksi tapaukseksi, joka pystyy tarkoin artikuloimaan mitä haluaa.

– Tunnekartta täytyy olla, millä lähdetään etsimään oikeata musiikkia. Auttaa hirveästi säveltäjää, jos ohjaaja kertoo selkeästi mitä haluaa. Sakari pystyy kertomaan, että tähän haluan Jukka Myllyksen soittamaan baritonitorvea, koska hän tietää että Myllys on paras, sanoo Hietala viitaten Hiljaisuus-elokuvan musiikkiin.

Kirjavaisen osuudet luennosta olivat hyvin jäsenneltyä pohdintaa. Ohjaajana hän katsoo tuotantoa laajemmasta näkökulmasta, kantaen myös vastuun lopputuloksesta.

– Ohjaajan vinkkelistä elokuva on kerronnallinen kokonaisuus ja audiovisuaalista taidetta. Ilman ääntä se ei ole kokemus. Se on ohjaajan näkemys tekijöiden tuottamasta materiaalista. Minä olen kuitenkin se henkilö joka on vastuussa kokonaisuudesta. Olen ensimmäinen katsoja ja minulla on valta kaikkeen materiaaliin, toivottavasti myös taito kertoa ohjaamani tarina persoonallisesti ja tehokkaasti.

Musiikki luo uusia tasoja

On helppo uskoa, että Kirjavainen jos kuka pystyy rakentamaan musiikilla elokuvaan tason, joka nousee kerronnallisesti merkitykselliseksi. Kaksikon viimeisin elokuvayhteistyö, Hiljaisuus (2011), on siitä hyvä esimerkki. Siitä esitettiin yksi avainkohtaus sekä lopun huipentuma – jos tässä yhteydessä sellaista sanaa voi käyttää. Näytetyt kohdat toivat mieleeni, kuinka vaikuttava kokemus sodanvastainen sotaelokuva minullekin oli. Ensi katsomisella en muista ajatelleeni kuinka hyvin musiikki elokuvaan sopi. Nyt kuullessani sen takana olleen pohdinnan, ja elokuvan harkitun kokonaisestetiikan, tuntui elokuva entistä hienommalta ja eheämmältä taideteokselta. Jopa Hietalan ennakkoon pelkäämä, Kirjavaisen tahdosta loppumusiikiksi valittu virsi, Suojelusenkeli (säv. P.J. Hannikainen, san. Immi Hellén), oli kaikkea muuta kuin banaalin alleviivaava – vaikka se näin kerrottuna siltä saattaisi tuntuakin.

Hietalan kauniisti polveileva sovitus on juuri sellainen taidonnäyte, jolla vanhoihin ja kuluneisiin sävellyksiin voidaan ladata uusia merkityksiä.

– Yksi ensimmäisiä ohjaajan oppimia asioita on kuvan suhde musiikkiin. Väärä musiikki virittää kohtauksen kuvat väärin, muuttaa rytmin, tuhoaa tunnelman ja näyttelijöiden suorituksen. Oikea musiikki tuo kohtaukseen uusia tasoja, aukaisee näyttelijöiden välisistä suhteista piilotettuja merkityksiä.

Kirjavainen puhui ohjaajan vastuusta varjella sitä olennaista, mikä tapahtuu näyttelijöiden välissä, kaikelta epäolennaiselta mitä elokuvan ympärillä tapahtuu.

Tyylitajuttomampi ohjaaja alleviivaa musiikilla jo kerrottua. Hietala pohtii kuinka vaikea ratkaisuja on tehdä, ja kuinka usein hyviä ratkaisuja on monia. Äänisuunnittelun ja säveltämisen välinen raja on häilyvä. Joskus hiljaisuus on erityisen perusteltua. Elokuvassa tapahtunut kuolema, jonka alla ei ole musiikkia, tulee todemmaksi, dokumentaarisemmaksi. Musiikki on hyvä tehokeino, jota ohjaajan täytyy käyttää harkiten. Parhaimmillaan musiikki luo uusia tasoja ja johdattelee katsojan oikeaan tunnetilaan.

– Jos pyrkii tekemään korkeatasoista elokuvaa, ohjaaja yrittää kaikin tavoin avata sitä suureksi inhimilliseksi kokemukseksi niin, että siitä avautuisi assosiaatioita, tunteita ja muistoja katsojalle. Katsojat eivät löydä näitä ilman elokuvamusiikkia.

Kirjavaisen mielestä on näennäinen ristiriita, että paras elokuvamusiikki olisi huomaamatonta.

– Luulen, että sillä ehkä tarkoitetaan sitä, että musiikilla on hirveän suora johto ja vastukseton pääsy ihmisten tunteisiin. Kuvamanipuloinnista tulee tietoiseksi koska digitaalinen kerronta on mielestäni vielä lapsenkengissä. Äänen avulla tapahtuvasta ohjauksesta rivikatsoja ei tule tietoiseksi. Äänen avulla tehty ohjailu pääsee ikään kuin sivuovesta lävitse. Tämän vuoksi säveltäjä on ohjaajalle tärkeä työkumppani. Korvat avaavat mielen ja sydämen.

Musiikki on elokuvan syvyysulottuvuus

Miten ohjaaja sitten ymmärtää musiikin aseman elokuvassa? Kirjavaiselle musiikki on yksi kerronnan elementti, ei taustamusiikkia sille mitä juuri näkyy.

– Eihän elokuvakerrontakaan ole pelkkää juonenkuljetusta, vaikka kriitikot aika usein siihen keskittyvätkin. Minulle ohjaajana oikea musiikki antaa viitteitä henkilöiden välisistä suhteista, toiveista ja peloista. Se on ikään kuin elokuvan syvyysulottuvuus. Emootioita ohjaava, nähtyä kuvaa ja kerrontaa valkokankaan ulkopuolelle laventava elementti.

Hietala pitää mielenkiintoisena Kirjavaisen näkemystä siitä, että soundi menee katseen kautta. Terävä katse on melodinen ja henkilökohtainen. Laaja katse on enemmän ambient.

– Tällaisia fokuksen siirtoja haen musiikilla. Teen käsikirjoituksesta tunnekaarianalyysin missä tiedän mitä pitää korostaa ja mitä pitää välttää.

Jokainen musiikinkuuntelija sanoisi varmasti ensimmäisten asioiden joukossa, että musiikin tärkeimpiä – ellei tärkein tehtävä – on herättää tunteita. Onkin mielenkiintoinen huomio, kuinka vähän musiikkikoulutus siihen keskittyy.

– Meillä jokaisella on koulutus musiikkiin mutta sitä emme tiedä millä tavoin saadaan oikeat emootiot aikaiseksi?

Elokuvassa musiikin tehtävä on kuitenkin ennen kaikkea seurata kohtauksen tunnetilaa. Hietala painottaa sitä, että katsoja on kiinnostunut kohtauksessa kävelevästä miehestä, ei sen alla olevasta musiikista – oli se kuinka nerokasta tahansa. Jos musiikki ei tue kohtausta, on se epäonnistunut tehtävässään.

– Saat ehkä palautetta ohjaajalta, että tämä ei ole sitä mitä ajattelin. Sitten joudut tekemään musiikin uudestaan.

Kirjavainen kehottaa välttämästä kliseitä, kuten thereminia kauhuelokuvissa tai pitkiä jousilinjoja kertomaan kaipauksesta. Kliseitä sitä vastoin saattavat vaatia tuottajat, jotka voivat jopa päätyä katalogimusiikin käyttöön kustannusten säästämiseksi. Kirjavainen onkin huolissaan päätösvallan siirtymisestä tuottajiin ja jopa elokuvalevittäjiin, jotka haluavat toistaa edellisvuoden hitit.

Hiljaisuus-elokuvassa kliseet haluttiin välttää käyttämällä vaskisovituksia musiikin kantavina rakenteina.

– Tämä on epookkielokuva, jossa on koskettava tarina ja klassisin instrumenttivalinta olisi ollut jousiorkesteri, tehdä Sibelius-pastissia. Sakari halusi kuitenkin käyttää Jukka Myllystä ja minä olin aina halunnut tehdä hänen kanssaan töitä. Baritonitorven kautta päädyimme vaskisovituksiin. Aika monella hyvällä elokuvaohjaajalla on ajatus, että jos kuulet ensimmäiset 20 sekuntia elokuvan musiikista tiedät mistä elokuvasta on kysymys. He pyrkivät ajattomuuteen, mikä on hyvä lähtökohta. Uskon, että Sakarin Hiljaisuus on vain parempi elokuva kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Muista perusteet ja selvitä detaljit

Hietala jakoi auliisti kokemuksiaan. Monet onnistuneen lopputuloksen johtavat vinkit olivat yksinkertaisia, kuten ohjaajan tai tuottajan käsittely (”se on monesti pelkkää psykologiaa”), tai kuinka järjestelmällisyys ja aikataulutus pitää projektin kasassa. Sävellystekniikasta hän varoitti ehdottomasti olemaan säveltämättä melodioita puheen päälle tai liikaa materiaalia näyttelijän äänen puhetaajuudelle. Hietalan mukaan nämä ovat perusasioita, jotka tulisi aina muistaa. Hän kehotti myös selvittämään tarkasti elokuvan speksit (kuten näytteenottotaajuus ja frame-nopeus) sekä kysymään neuvoa kokeneimmilta kollegoilta. Hietalan mukaan Suomessa ilmapiiri on hyvä ja avulias. Ala on pieni ja kaikki tuntevat toisensa.

Ansa piilee myös tiukoissa aikatauluissa. Ylimääräisen, tai jopa täysin turhan työn tekeminen voi uuvuttaa säveltäjän – Suomessa kun ei työn delegoimiseen ole samanlaista mahdollisuutta kuin isommissa projekteissa rapakon takana. Jos se kuitenkin on mahdollista, niin kannattaa tehdä esimerkiksi aikaa vievissä raitojen baunssauksessa.

Mutta tekniikkaa enemmän puhuttiin kuitenkin tunteista. Yksi kiinnostava Hietalan vinkki oli hänen tapansa soittaa ohjaajalta saatu elokuvan ensimmäinen raakaversio pianolla läpi, siis samanaikaisesti elokuvaa katsoen, yhdellä otolla ja nauhoittaa sen myötä syntynyt improvisointi.

– Yleensä siitä päätyy noin 15 prosenttia lopulliseen versioon. Kun elokuvaa katsoo ensimmäisen kerran on reagointi spontaania ja luontevaa.

Kiinnostava osio oli myös viimeisen kolmanneksen aikana käyty keskustelu miksauksesta ja musiikin teknisestä työstöstä. Tässä keskustelussa oli Finnvoxin Mikko Oinonen paljon äänessä. Hänen esimerkkinsä ja ohjeensa olivat varmasti monelle paikalla olevalle kullan arvoisia. Päivä loppui Oinosen soittamiin esimerkkeihin hänen omassa, 5.1-kuuntelulla varustetussa F-studiossaan, jossa jokainen paikallaolija sai maistiaiset Oinosen ja Hietalan yhteistyöstä. Kiinnostava päivä olisi aivan hyvin voinut olla pidempikin. Keskustelua tuntui riittävän ja monia asioita olisi voinut avata vielä esimerkein.

Teille lukijat, jotka ette päässeet paikan päälle, suosittelen katsomaan Hiljaisuus-elokuvan. Se on mainio esimerkki suomalaisen elokuvamusiikin – ja elokuvan – korkeasta tasosta.

Trubaduuri pärjää sisulla ja kekseliäisyydellä

Julkaistu 29.10.2014

Huovinen näyttää rokkarilta, jonka voisi yhtä vaivatta sijoittaa Hanoi Rocksin tai Yön riveihin. Juicen esikuvakseen tunnustava biisinkirjoittaja käsittelee lauluissaan niin keikkamiehen koti-ikävää kuin vakavampiakin asioita. Musiikillisesti karheaäänisen laulajan voisi sijoittaa jonnekin Bablon ja Pate Mustajärven välimaastoon. Glamrockin ja iskelmän vaivatta naittava porilaisuus kuuluu ja näkyy Huovisessa. Tampereen vuodet ovat tosin jättäneet puheenparteen oman tunnistettavan aksenttinsa.

Trubaduuri ei voi jäätyä

Huovinen aloitti bändikuvioita samaan aikaan Simo Silmun kanssa 90-luvun vaihteessa Porissa. Soittipa kitaristi Yölinnussakin yhtyeen alkutaipaleella. Vuosituhannen vaihteessa rokkarin nappasi riveihinsä toinen Porin legenda, Pertti Neumann. Hänen duossaan Huovinen soitti vajaan vuoden. Varsinainen ammattimainen kiertäminen alkoi kuitenkin vasta Aarne Tenkanen & Tempuntekijät -yhtyeen riveissä vuonna 2004. Tenkasen keikkojen avausaktina nähtiin monesti Huovisen trubaduurisetti. Sitä kautta syntyi paljon kontakteja, mikä mahdollisti ammattimaisen kiertämisen. Sitä lähtien Huovinen ei olekaan muita töitä tehnyt, jos ei toisinaan heitettyjä Yöradion juontokeikkoja lasketa. Mies ja kitara -keikat ovat Huoviselle kaikkein haastavimpia.

– Trubaduurin homma on soittamisen kuningaslaji. On kaikista vaikein juttu mennä yksin lavalle tuntemattomien ihmisten eteen. Ei voi jäätyä, vaan täytyy löytää kontakti yleisöön. Bändin kanssa voi, vaikka olisi vähän huonompikin meininki, pitää hauskaa keskenään. Trubaduuri on yksin. Jos mokaa, mokaa yksin. Ei ole bändikavereita nauramassa. Mutta kun yhteyden löytää, se on hirveän palkitsevaa. Se on monissa pikkupaikoissa tapahtuma kun trubaduuri karauttaa paikalle. Ei niillä kuppiloilla ole varaa palkata bändejä.

Taloudellinen lama on puraissut loven ravintoloiden musiikkibudjettiin. Toisaalta etu voi olla trubaduureilla. Jos bändien palkkaaminen on ravintolalle kallista tilataan mies ja kitara. Valitettavasti monissa paikoissa sekin on jo mies ja karaokelaitteet. Huovinen tahkoaa kuitenkin noin sata keikkaa vuosittain.

– Yllättäen viimeisen vuoden aikana bändikeikkaa on ollut enemmän kuin koskaan. Jos niitä on noin 40 vuodessa, on trubaduurina saman verran. Duo-keikkaa Aarne Tenkasen kanssa on jotain parikymmentä vuosittain, kertoo puolisentoistatuhatta keikkaa tehnyt Huovinen.

– Trubahomma kiehtoo minua juuri sen haasteellisuuden takia. Se on aika pelottavaakin välillä. On semmoisia mestoja että on oikeasti äitiä ikävä. Se negatiivinen puoli on se, että se on aika yksinäistä hommaa. Keikkapaikalla ei monesti ole mitään juttukaveria ja ne on jumalattoman pitkiä ne yöt kun roudaa yksin ja ajaa, ehkä satojen kilsojen päästä, yöllä kotiin.

Toisaalta Huovinen pitää ajamisesta. Siinä on aikaa funtsia. Bändin kanssa keikkaillessa hän on myös ratissa ”niin eipähän tule kupiteltua”. Trubakeikoilla artisti usein myös nukkuu keikkapakussaan. Huovisen keikka-alueena on koko Suomi, Kilpisjärveltä Helsinkiin. Lapin rundin hän tekee kerran vuodessa ja Oulun leveysasteilla voi käydä useamminkin.

Trubaduurin keikkakalenterin mahtuu muutakin kuin pubinnurkkaa. Elokuun alussa Huovisen bändi oli soittamassa Neste Oil -rallin erikoiskokeella vip-vieraille. Välillä miestä tilataan kotisynttäreille tai firmabileisiin, ja viime syksynä Huovinen sai kutsun tulla kitaroineen EM-kultaa keihäänheitossa voittaneen Antti Ruuskasen kultajuhliin Pielavedelle.

– Se oli ilo ja kunnia. Ajattelin, että nyt alkaa olemaan yleisömäärät kohdillaan. On myös kova paikka olla yksin kahdentuhannen ihmisen edessä kun ne odottaa, että ”teeppä nyt jotain”! Se keikka oli hieno juttu, koska ei minulla ole mitään tekemistä Pielaveden kanssa. Olen toki ollut siellä ja lähikunnissa joskus keikalla.

Oma levy on käyntikortti

– Mikään biisiautomaatti en ole, mutta jos Viidestoista yö toivotaan niin kyllä mä sen soitan kun se olisi muutenkin setissä. Tietenkin otan siitä sulan hattuuni. En yritä soittaa mitä en osaa. Ihailen niitä laivatrubaduureja, jotka vetää pari tuhatta biisiä. Tosin kansioistahan ne yleensä soittaa.

Huovisella on periaate, että hitin perään voi soittaa yhden tai pari omaa.

– Välillä yleisöstä näkee, että pitää soittaa vain cover-matskua. Se vaihtelee paljon. Bändin kanssa voi vetää enemmän omia. En koskaan tee biisilistaa. En halua fakkiutua kaavaan vaan lukea tilannetta. Omien biisien soittaminen on enemmän itseilmaisua, mutta kyllä minä diggaan niistä cover-biiseistä mitä soitan. Yleisöä on luettava koko ajan. Menen monesti pubin puolelle ennen keikkaa kattelemaan ihmisiä. Mietin niiden elämäntarinoita ja mietin mikä uppoaisi yleisöön. Ihmisillä on myös pienempi kynnys tulla juttelemaan yksinäiselle trubaduurille.

Huovinen on julkaissut viisi levyä ja yhden kokoelman. Ensimmäinen, Eteläranta, ilmestyi vuonna 2005. Tuottajana ja kitaristina mukana on vuodesta toiseen ollut toinen porilainen, luottomies Jani Viitanen. Levyt on tehty Tampereella ja suurin osa muusikoista on niin ikään sieltä vaikka Huovinen onkin muuttanut perheen myötä Mäntsälään. Omasta Paholaiset-bändistään huolimatta Huovinen on palkannut levyille studiomuusikot – poikkeuksena levy Elossa jossain (2009). Siinä Huovinen soittaa kaikki instrumentit paitsi rummut.

– Suunnittelin myös mies ja kitara -levyn julkaisemista, mutta sitten meni pupu pöksyyn. En omaa Bruce Springsteenin karismaa, enkä voi tehdä Nebraskaa. Siitä olisi tullut liian pitkäveteinen. Se mikä toimii livenä ei toimi levyllä.

Satsaus varmoihin studiomuusikoihin on ollut Huovisen mielestä kannattavaa, vaikka levyt eivät olekaan mikään rahasampo. Viime vuonna ilmestynyt Suden vuosi -cd/dvd maksoi kaikkineen noin kuusituhatta euroa.

– Vaikka levyllä oli paljon tosi hyviä soittajia niin heidän kustannuksensa olivat melko vähäiset. Suhteet tietty auttaa noissa jutuissa paljon, varsinkin kun osa on hyviä tuttuja. Ainakin tähän asti ne ovat aina myyneet vuodessa parissa sen verran, että pääsen omilleni ja pystyn tekemään taas seuraavan. Jos Teostot ovat olleet hyvät, olen sijoittanut niitä rahoja levyihin. Ainoa ongelma on se, että näillä budjeteilla ei markkinointirahaa ole yhtään.

Levyt julkaisee Huovisen oma Robin’s Records. Viimeisimmän levyn jakelun hoiti Suomen musiikkitukku. Esiintyessään Huovinen muistaa välispiikeissä aina mainita jos soittaa oman biisin. Keikan jälkeen levyjä on myynnissä.

– Ei levymyynnillä tienaa, mutta pidän levyjä hyvinä käyntikortteina. Ihmiset ehkä soittavat niitä iltaa istuessaan kavereilleen ja kertovat että olivat kuuntelemassa keikkaani. Spotify on hyvä keikkamyynnissä. YouTube on myös hyvä koska yleisö kuvaa paljon. Paras on kuitenkin hyvä keikka. Soittamalla hyviä keikkoja saa lisää keikkoja. Sana kulkee. Aina yleisössä on joku joka tuntee ravintoloitsijan tai jolla on tulossa häät tai synttärit.

Hullut ideat poikivat

Huovisella on oma firma, avoin yhtiö, jonka kautta hän hoitaa rahaliikenteen.

– Omia kontakteja rupesi olemaan niin paljon, että pystyin tammikuussa soittamaan paikat läpi, että otatteko keväälle yhden keikan ja syksylle toisen. Miksi antaisin niistä vähistä keikkaliksoista siivun ohjelmatoimistolle? Siihen ei ole varaa.

Huovisella on onnekas tilanne kun yhtiössä on toinen osakas, Markku Huttunen, joka auttaa keikkamyynnissä ja on toisinaan mukanakin autokuskina.

– Markku on vanha yrittäjä ja musadiggari, joka halusi auttaa minua. Hän ei halua työstään palkkaa. Kutsun häntä manageri Huttuseksi. Yhdessä mietimme hulluja ideoita mitä voisi toteuttaa.

Yksi näistä ideoista oli yhteistyö JYP:in kanssa – Huttunen on myös Jyväskylästä. Miehet keksivät myydä Huovisen singlen lätkäjoukkueelle niin, että JYP sai kansilehden itselleen. Sinkku oli joukkueen lahja faneille ja sitä jaettiin tuhannen kappaleen erä matsien yhteydessä. Näin Huovisen musiikki levisi tuhansiin koteihin.

– Aloin miettimään, että lätkäjoukkueissa käy aika paljon väkeä. Ihmiset rakastavat kaikkea mitä saa ilmaiseksi. Flyeri on helppo heittää roskiin, mutta ei levyä. Luulen, että ihmiset kuuntelevat ainakin kerran sen levyn. Tällaisina vaikeina aikoina luovuus nousee arvoonsa ja mitä hullumpia ideoita kannattaa kehitellä. Tuhannen levyn ostaminen lätkäjoukkueelle, jolla on miljoonabudjetti, ei ole mitään. Tällaiset lahjat ovat firmoille vähennyskelpoisia.

Hullu vai renessanssinero?

Julkaistu 29.10.2014

Petri Kaivannon hahmo, syvä rintaääni ja polkkatukka, on tuttu monelle elvisläiselle. Kärkevänä kommentoijana tunnetun mielipidevaikuttajan multipersoonaa on vaikea avata lehtijutulla, joka keskittyisi vain musiikintekoon. Varoituksena niille lukijoille, jotka odottavat riimittelystä kertovaa mukavaa iltalukemista: tämä juttu sisältää politiikkaa!

No millainen mies Kaivanto on?

Ärsyttävä? Levyraadin vakiojäsenenä nuoresta liuhutukkaisesta ja pyöreärillisestä muusikosta tuli kertaheitolla tv:stä tuttu vuonna 91. Suorasanaista kommentoijaa joko vihattiin tai ihailtiin, mutta tuskin hän jäi keneltäkään katsojalta huomaamatta. Linja jatkui MTV3:n musiikkiviihdeohjelmassa Ei itketä lauantaina, jota Kaivanto juonsi Anita Hirvosen kanssa.

– Ohjelmalla oli parhaimmillaan yli miljoona katsojaa. Sain Anitalta lempinimen kukkakeppi ja meistä tehtiin jopa parodia UIT:ssä. Helvetin hyvä! Kun pääsee parodian kohteeksi niin silloin tietää, että on onnistunut.

Provokatiivinen? Kaivanto ajautui monien vaiheiden kautta kasvoksi Muutos 2011 -puolueeseen, jonka riveistä hän pyrki eduskuntaan. Kaivannon poliittiset mielipiteet ovat kärkeviä, niin kärkeviä, että hän on suututtanut monet puoluetoverinsa. Muutos 2011 ”savusti” hänet ulos riveistään. Biisinsä Gastronomikannibaali videolla Kaivanto pyörii oikeistopopulisti Seppo Lehdon (juuri se, joka näytti eduskunnassa natsitervehdystä) kanssa pelkät essut päällä räppäämässä mamut makkaroiksi. Viesti ei mielestäni jää epäselväksi, vaikka Kaivanto väistää ottamasta vastuuta sanoituksestaan.

– Vastuu on kuulijalla, kuittaa satiirikoksi ja humoristiksi tunnustautuva Kaivanto.

Missä menee satiirin ja kansankiihottamisen välinen raja, voi joku tietenkin kysyä, kun videossakin kainaloaan tuulettava Lehto grillaa makkaraa ja hoilaa ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistais, mitäpä ei gastronomikannibaali maistais”. Sanoituksesta vastaava Kaivanto täydentää viestiä ”minkälainen herkku on bosniakki?” Satiiria? Miksi tällaista?

– Koska olen siinä aika hyvä, parempi kuin monet nykyräppärit ja 70-luvun taistolainen laululiike yhteensä, vastaa Kaivanto.

Niinkö? Sitä voi arvioida Kaivannon omalla YouTube-kanavalla, missä videoita on kymmeniä – joukossa toki epäpoliittista vakavampaakin musiikkia. Jussi Halla-ahon tuomiosta inspiraationsa saaneella videolla Geneettinen erityispiirre Kaivantokin pääsee heilauttamaan tuttua Hitlergruß-tervehdystä. Tyhmempi kuulija ei voi taaskaan olla varma, että pilkataanko tässä nappisilmiä vai juoppoja savolaisia. Kaivannon huumori taitaakin olla niin kieroa, ettei sitä tajua savolainenkaan.

– Natsitervehdyksen parodiointi on Chaplinista alkaen ollut totalitarismin vastustamisen symboli tyyliin ”haistakaa paska koko valtiovalta”. Geneettinen erityispiirre -video on muutenkin silkkaa irwinismiä, vaikka kyllä mun esittämistavassa on myös Loiria, huumoria. Huumorini on savolaista, eli vastuu on aina kuulijalla. Suuret idolini ovat Juice ja Spede, kaksi äärimmäisen vittumaista savolaista. Olen vaimonkin valinnut sillä perusteella että hän on Savosta, Kerimäeltä.

Myös Kaivannon Lahden kaupunginteatterille säveltämä musikaali Leyla ja Daniel (libretto Pasi Toivanen) oli provosoivan poliittinen käsitellessään maahanmuuttoa ja kunniaväkivaltaa.

– Hätkähdyttävää, kuinka pian Suomen todellisuus alkoi muistuttaa dystopiaamme.

Ristiriitainen? Italoiskelmien tuntijana Kaivanto on varmasti Suomen kovimpia. Hän on itsekin levyttänyt italiaksi (keväällä julkaistiin Kaivanto & Zorama: Luci -singlevideo) ja saattanut mm. Toto Cutugnon ja Kari Tapion yhteen. Italiankielen Kaivanto hallitsee niin, että Pentti Hietanen kääntyi juuri hänen puoleensa kun Euroviisuihin tarvittiin italiankielinen teksti. Mutta viisuista lisää tuonnempana. Samaan linjaan putoaa fanaattinen suhtautuminen argentiinalaiseen tangoon. Voitko kuvitella gastronomikannibaalin laulavan espanjaksi El Pequeño Corazon (Pieni sydän)? Kaivanto on tehnyt argentiinalaisen Alejandro Polemannin kanssa jo kaksi levyllistä tangoja, ja kolmas on suunnitteilla. Voikin kysyä, onko Kaivanto onnistunut suututtamaan koko suomalaisen median, vai miksei suomalaisten tangojen espanjaksi kääntäminen ole ylittänyt uutiskynnystä?

Rohkea? Yksi osoitus Kaivannon rohkeudesta – tai herkemmälle katsojalle mauttomuudesta – on Muutos 2011 -puolueen europarlamenttiehdokas Helena Erosen kanssa tehty musiikkivideo Suoraan asiaan (Démocratie directe). Politiikkaa parodioivassa videossa ja tekstissä Kaivanto naittaa mutkattomasti erotiikan ja EU-vastaisen politiikan. Pehmopornoilua tihkuvassa neliminuuttisessa action-pläjäyksessä Kaivanto ja Eronen muhinoivat vain lakanoihin kääriytyneenä milanolaisessa hotellissa ja kuiskuttelevat toisilleen pikkutuhmia – tai vaativat poliittista toimintaa. Kappaleen esikuvana on varmasti ollut niin Esa Saarisen Poikarakkaus kuin Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin esittämä kutuklassikko Je t’aime.

Äärivasemmalla touhuavalla Eespäin!-videolla Kaivanto lyttää kolmessa minuutissa räppäri ”Kansojen isä” aka Aapo Toivasen kanssa koko suomalaisen populaarikulttuurin Cheekistä Dannyyn hokemalla ”vittu mitä paskaa”. Laulussaan On tullut aika (polttaa Suomen passi) Kaivanto hylkää jo koko Suomen ja anoo turvapaikkaa Roomasta.

Voitte huokaista helpotuksesta. Poliittinen osuus on ohi! Nyt kun luurangot on siivottu eteisaulasta autotalliin voidaan siirtyä Euroviisuihin. Lausanne, Sveitsi – olkaa hyvä!

Kaikkien aikojen paras häviäjä

Kaivanto on seurannut tiiviisti Euroviisuja 80-luvulta asti – kolmelta tontilta: fanina, toimittajana (Ylen ja paikallisradioiden) sekä lauluntekijänä. Tekijänä viisulippua ei ihan ole irronnut, vaikka läheltä on pitänyt. Sitä vastoin toimittajana ja kommentaattorina Kaivanto on käynyt kisoissa useita kertoja.

– Olen yrittänyt päästä viisuihin aina kun on ollut avoin kilpailu, jo 15-vuotiaasta asti, helvetin kovien artistien kanssa. Tässä – niin kuin monessa jutussa – on ollut jotenkin väärä ajoitus ja huono onni. Vuonna 89 olin ensimmäistä kertaa toimittajana Sveitsin Lausannessa. Olin ”Anneli Saariston maskottina” – sanon aina – onhan hän suuri idolini.

Viisukappale La Dolce Vitan mukaan nimetyllä levyllä oli Kaivannon ensimmäinen kaupallisesti levytetty laulu, italialaiseen runoon sävelletty tehty Yö Caprilla.

– Sävelsin sen alle parikymppisenä tangobändiäni Los Leotardosta varten. Kävin Turussa esittelemässä biisejäni Annelin kotona ja hän ihastui sävellykseeni. Sehän on siitä erikoinen laulu, että kun runo on lyhyt, niin lisäsin joka säkeistön perään lallatusta. Se oli jo mukana Ylen musiikkistudioilla tehdyssä ohjelmanauhassa ja esitin sen myös MTV:n Toivotaan toivotaan -ohjelmassa.

Saariston latinalaisvaikutteiseen linjaan Kaivannon tangoperehtyneisyys tuli kuin tilauksesta ja yhteistyö onkin jatkunut tiiviinä. Vuonna 1999 Kaivanto tuotti puolet Saariston Helminauha-levystä ja suunnittelee nyt Annelille uusia levytyksiä.

Mutta takaisin Euroviisuihin ja Lausanneen, missä Kaivanto oli siis toimittajana – ei Ylen vaan paikallisradion. Vantaalaisen Radio Lohen nuori toimittaja oli napattu Radio Ykkösen DJ Black Miken vetämään yöradioon. Siitä lähti Kaivannon ura musiikkijournalistina, vaikka ala oli kyllä tuttu isän, tv-kuvaaja Arto Kaivannon myötä. Hän on pitkän linjan yleläinen – ja on kuvannut myös monet poikansa videoista.

– Lausannessa tein tulkkaushommia ja juttuja paikallisradiotoimittajana. Siitä Yleisradion Erkki Pohjanheimo suuttui silmittömästi. Hän oli sitä mieltä, että se oli Ylen brändi ja formaatti. Seuraavana vuonna hän ei tietenkään halunnut minua enää kisoihin Jugoslaviaan. Tutustuin kuitenkin heidän edellisen vuoden voittajaansa, Riva-bändiin, joka oli Finnjetillä ja Espoo Gardenissa keikalla. Kävin haastattelemassa heitä ja kerroin, että “meillä on vähän sisäpoliittisia vaikeuksia – varmaan ymmärrätte”. He tietenkin ymmärsivät, ja onnistuin akkreditoitumaan kisoihin Jugoslavian edustajana! Siitä vasta Pohjanheimo suuttuikin ja yritti saada minulle porttikieltoa koko kisoihin. Eihän se onnistunut. Minulla on tämmöinen ihme karma, että aina tulee hirveä konflikti joka jutusta.

Seuraavana vuonna Kaivanto teki Leena Nilssonille sävellyksen, jonka Turkka Mali sanoitti. Pääsyn finaaliin piti olla lähes varma.

– Helvetin hieno biisi, joka on edelleen pöytälaatikossa. Rele Kosunen teki hienon sovituksen. Me jäätiin kuulemma ”ensimmäiselle varasijalle”. Oli päivänselvää, että syy oli se, ettei minua haluttu kisoihin. Se oli niin väärin muuta tiimiä kohtaan. Beat voitti silloin ja jäi viimeiseksi. Seuraavana vuonna 91 Carola voitti hyvin samantyyppisellä biisillä.

Vastaavia tapauksia on Kaivannon mukaan muitakin. Kaivanto manaa, ettei ole kertaakaan päässyt avoimesta kilpailusta finaaliin vaikka yritystä on ollut joka kerta.

– Vuonna 2002 teimme Kisu Jernströmin kanssa oopperalaulaja Raimo Sirkiälle Eternamente Marian, joka ei päässyt karsintoihin vaikka Sirkiä veti demolla niin upeasti kuin vain oopperalaulaja osaa. Olimme taas edellä aikaamme. Andrea Bocelli -buumi tuli viisuihin myöhemmin.

Piti odottaa vuoteen 2006 ennen kuin tärppäsi. Sirkiälle tehty Eternamente Maria meni Tomi Metsäkedolle ja finaalipaikka aukesi. Kisalippukin oli lähellä.

– Minähän olen kaikkien aikojen paras euroviisuhäviäjä, kun jäin kakkoseksi kannattamalleni Lordille. Me noustiin yllättäen päähaastajaksi. Oli Lordin tv-kampanja, jossa mainostettiin Tomi Metsäketoa muistuttavaa hahmoa käyttäen, että “Vastakkainasettelun aika ei ole ohi”. Tiukille meni. Vielä puhelinäänet olivat tasan, mutta hävittiin sitten tekstareissa.

Kaivanto oli kuitenkin Lordista innostuneena hommannut Ateenaan matkat ja hotellin jo ennen kuin hän edes tiesi tekstinsä kilpailevan edustuspaikasta. Loppujen lopuksi reissun rahoitti Seiska, jonka kommentaattorina Kaivanto oli. Kaikkien aikojen häviäjä pääsi juhlimaan suomalaisten historiallista voittoa. Toisen kerran Kaivannon biisi oli Suomen finaalissa, kun kutsukilpailussa vuonna 2010 Pentti Hietanen tilasi häneltä italiankielisen tekstin. Syntyi Il mondo è quì.

Vaikkei Eurovision-finaalipaikkaa olekaan irronnut, oli Kaivanto Milana Misicin kanssa edustamassa Suomea Kultainen Hirvi -musiikkifestivaaleilla Romanian vuonna 2004. Kappaleena oli Kaivannon L’amore impossibile (sekä yksi romanialainen laulu).

– Se oli kuin Euroviisut pienoiskoossa. Samana päivänä oli karsinnat ja finaali. Me panostettiin siihen, tehtiin sinkkujulkaisu ja Teuvo Loman teki meille vaatteet ja stailas mun hiukset.

Mediapöhinästä huolimatta kisamenestystä ei Brasovissakaan tullut. Pettymyksistä huolimatta Kaivanto kertoo, kuinka etuoikeutettu hän on saatuaan tavata monet viisuvoittajista henkilökohtaisesti.

– Olen ollut etuoikeutettu. Se, että on saanut tutustua toisiin tekijöihin ja laulajiin eri kielillä on ollut hienoa. Mun koko kieliharrastushan on lähtenyt Euroviisuista. Olen myös tavannut eri maiden toimittajakollegoita ja verkostoitunut.

”Katastrofaalisten Suomen kisojen jälkeen” Kaivannon euroviisuinnostus alkoi hiipua. Nuorena syttynyt rakkaus argentiinalaista tangoa kohtaan oli kuitenkin lämmennyt.

Väärin ymmärretty romantikko

Kaivannon tangohimo syttyi jo Sibelius-lukiossa 80-luvulla. Lukiobändin pohjalle syntyi Los Leotardos Petri Ikkelän tultua mukaan. Bändi pääsi säestämään Anneli Saaristoa niin levylle kuin livenäkin.

– Meillä oli yhteiskeikka hänen kanssaan Ikaalisten Sata-Häme Soi -tapahtumassa ja oltiin myös Savoy Teatterissa. Tammikuussa 89 pääsimme sitten mukaan levyntekoon kahden raidan verran, joista toinen oli minun Yö Caprilla ja toinen Sirkka-Liisa Sassin Viha-rakkaus. Se Ikaalinen oli viimeinen keikkani bändissä. Helvetin hieno keikka, Anneli ja minä olimme tasa-arvoisina solisteina. Sitten bändi erotti äänin 4-2 mut omasta bändistäni, koska Jaakko Salo oli sanonut, etten osaa laulaa tarpeeksi hyvin – tietysti hän olikin ihan oikeassa. Sen erottamisen jälkeen mulle tuli hirveä vitutus koko tangoon ja lopetin sen. Suomessa Ikkelällä oli monopoli, ei kukaan täällä osannut silloin vielä soittaa bandoneonia niin kun hän. Mun tilalle Porin Jazzin keikalle tuli Merja Larivaara. Siihen se bändi sit loppukin. Harmi.

Aika paluulle tangon pariin oli kuitenkin kypsä 15 vuoden päästä, jolloin Kaivanto teki suomalaisia tangoja levyllisen Alejandro Polemannin yhtyeen kanssa. Aires de Finlandia vol. 1 – Kaukaisin Euroopan maa sisälsi suomalaisia ikivihreitä niin suomeksi kuin espanjannoksina. Yhteistyö argentiinalaisen Polemannin kanssa käynnistyi vuonna 2004, jolloin Kaivanto kävi ensi kertaa tangon mekassa, Buenos Airesissa. Levy näki päivänvalon 2007.

– Meillä oli julkkarit Suomessa kesäkuussa. Otin helvetinmoiset tappiot, mutta henkisesti se kannatti.

Tangokone lähti käyntiin ja vuonna 2010 Aires de Finlandia -levyn täysin espanjankielinen versio ilmestyi Argentiinassa.

– Meillä oli Argentiinassa kymmenisen keikkaa. Päästiin kaikkiin isoihin päivälehtiin ja radioon. Mutta Suomessa ei taaskaan riviäkään missään. Se oli minulle viimeinen pisara. Päätin, ettei minulla Suomessa ole mitään muuta järkevää tekemistä enää kuin politiikka. Niinpä lähdin piipahtamaan politiikkaan toisen kerran elämässäni. Uskon kiinalaiseen horoskooppiin. Nämä jutut menee 12 vuoden sykleissä. Täsmälleen sama juttu oli 12 vuotta aikaisemmin kun olin nuorsuomalaisten ehdokkaana 99. Ja sitä ennen vuonna 96 olin eurovaaliehdokkaana – pääsin ehdokkaaksi kun olin julkkis. Silloin jo huomasin kuinka tuhoisaa se on uralle, jos puolue ei ole Vasemmistoliitto. Olen kyllä tietysti Timo Soiniakin lahjakkaampi populisti, mutta väärät mielipiteet. Ne väärät mielipiteet. Ja väärä maa.

Ehkä Kaivanto on tuleva populistipuolueen ääniharava? Kaivanto on kuitenkin palannut musiikin pariin, eikä ole antanut periksi vaikkei hänen töitään olekaan valtamediassa noteerattu. Uusia lauluja syntyy ja mies aikoo talvehtia Argentiinassa uutta tangolevyä valmistellen. Politiikka on jäänyt mutta eivät kantaaottavat laulut – Siltapyrotekniikan alkeet -levy ilmestyy pian. Romanttisempia biisejä on myös valmiina Saariston comebackiin ja levyllinen italoiskelmiä on suunnitteilla. Ehkä Kaivanto onkin vain väärinymmärretty romantikko, jonka yhteiskuntakritiikkikin on vain romantiikkaa äiti maata kohtaan?

– Ihan kaikkein rakkain laini mulle on Anneli Saaristolle Puolan euroviisun käännösversioon (Avaruuteen) ujutettu ajatus: ”Kun sodat ja muukin sivistys on perhosten siiveniskuja vain.” Luultavasti en pysty koskaan ylittämään tuota.

Uudet mallikustannussopimukset

Julkaistu 29.10.2014

Kaikki alkaa siitä, että tekijällä on teokseensa kaikki oikeudet. Sen jälkeen tulee Suomen oikeusjärjestelmässä vallitseva sopimusvapauden periaate. Se sisältää oikeuden päättää siitä, kenen kanssa sopimuksia tekee, mitä sopimukset sisältävät ja missä muodossa sopimuksia tekee. Musiikin kustantaminen on siis vapaaehtoinen sopimussuhde tekijän (säveltäjä, sanoittaja, sovittaja) sekä kustantajan välillä.

Alun perin säveltäjän intressi tehdä yhteistyötä kustantajan kanssa syntyi tarpeesta saada valmistettua teoksesta nuotit, jotta teosta voitiin esittää mahdollisimman laajalti. Tekijänoikeusjärjestelmän kehittyessä säveltäjä luovutti kustantajalle osuuden omista tekijänoikeuskorvauksistaan kompensaatioksi nuotinpainamiskustannuksista. Samalla kustantajalle syntyi motiivi käyttää nuotteja ja partituureja markkinointivälineenä, jotta teokselle saataisiin mahdollisimman paljon esityskertoja. Näin kustantajan rooliin tuli myös sävyjä teosten käytön edistämisestä, eli markkinoinnista.

Ajat kuitenkin muuttuvat, samoin kustantajan rooli, ja se vaikuttaa myös kustannussopimusten sisältöön. Ensimmäinen suomalainen musiikin mallikustannussopimus on vuodelta 1985. Se sisälsi viittauksen kustantamisen yleisiin ehtoihin. Vuonna 1996 sopimukseen tehtiin suuri muodollinen muutos, eikä sopimus enää sisältänyt viittausta yleisiin ehtoihin, vaan kaikki sovittiin sopimuksen tekstissä. Vuonna 2008 tehtiin verrattain pieni muodollinen muutos, mutta se sisälsi kuitenkin nuottipakon korvaamisen nuottioptiolla.

Aiemmat mallikustannussopimukset on laadittu Suomen Musiikkikustantajat ry:n, Suomen Säveltäjät ry:n sekä Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n yhteistyöllä. Tällä samalla kolmikannalla on tehty myös uusin mallikustannussopimus. Työ sujui erittäin hyvässä hengessä ja kaikkien neuvotteluosapuolien näkemyksiä kunnioittaen.

Sopimuksen ajan tasalle saattamisessa huomioitiin se, et-tei-vät sekä tekijän että kustantajan intressit välttämättä enää aina sisällä nuotin valmistamista. Tällöin motiivi sopimuksen tekemiseen on kustantajan korostunut rooli teoksen tallentamisen ja esittämisen edistäjänä.

Uusia sopimuksia on kaksi: nuotillinen sopimus sekä nuotiton sopimus. Nuotillinen on perinteinen kustannussopimus, joka sisältää graafisten oikeuksien siirtämisen kustantajalle. Nuotiton sopimus korostaa kustantajan roolia teoksen edistäjänä, managerina, ja siinä on molemminpuolinen optio graafisista oikeuksista.

Uudistuksessa pidimme olennaisena sitä, että sopimukset olisivat mahdollisimman helppolukuisia, ja että niissä vältettäisiin tarvetta kyvylle osata tulkita asioita rivien välistä. Asiat käsitellään selkeästi vaihe vaiheelta. Ensin käsitellään sopimusalue, sen jälkeen sopimuksen kesto, jonka määräaikaisuusvaihtoehto on nyt visuaalisesti selkeä. Sopimus etenee loogisesti ja antaa mahdollisuuden sopia vapaasti kaikesta ilman annettuja määreitä (lukuun ottamatta tekijänoikeuslakiin ja Teoston jakosääntöön perustuvia asioita).

Kaikki alkaa siis siitä että on tekijä ja on teos. Sen jälkeen tulee terveeseen kilpailuun ja liiketoimintaan ohjaava sopimusvapaus ja sen sisältö. Tämän jälkeen tekijän ja kustantajan suhdetta määrittävät tekijänoikeuslaki sekä Teoston jakosääntö. Osapuolten välinen sopimus on lopulta ensisijainen oikeuslähde tekijän ja kustantajan oikeussuhdetta tarkasteltaessa.

Mallikustannussopimuksia on suositeltavaa käyttää, jos suhde tekijän ja kustantajan välillä on syntymässä. Toisin sanoen silloin, jos tekijä kokee tarpeelliseksi kustannuttaa sävellyksensä, sanoituksensa ja/tai sovituksensa ja siitä kompensaatioksi luovuttaa kustantajalle osuuden omista tekijänoikeuskorvauksistaan, ja kustantaja on valmis ottamaan sille siirretyn vastuun vastaan.

Kiitän neuvottelukumppaneita Pekka Sipilää ja Jari Eskolaa hyvästä yhteistyöstä.

ps. Mallikustannussopimuksia käsitellään tarkemmin seuraavassa Selvis-lehdessä. Niihin voi tutustua Elvisin nettisivuilla: elvisry.fi > sopimukset