On peltipaidanharmaa joulukuun maanantai. Tapaamme Matti Mikkolan kanssa puolilta päivin  Kampin Huipussa, Elvisin toimiston siistissä neukkarissa. Isot kupilliset kahvia ja läppäri lasipöydälle, lehtijuttuun otetut marraskuiset kuvat pikaselailulla läpi, puhelin äänittämään ja muitta mutkitta haastatteluhommiin.

– Kerrotko ensin vaikka siitä, miten ihan alunperin aloitit musiikkihommat? Siis ennen Tehosekoitinta, ihan lapsena?

Mikkola on hiljaa ihmeen kauan ja tuumii sitten, että nyt ei oikein lähde. Uusia saundeja asennellessa on tullut valvottua aamuyöhön. Toimistohiljaisuus ja loisteputkivalaistus tuovat mieleen työhaastattelun. Kun pienen tutkimusretken jälkeen löydämme lähikulmien kahvilasta sopivan ”diskreetin” sohvaryhmän, pääsee Mikkola vauhtiin.

– Tehokkuuden harha on hämäävää. Olen monen musiikintekijän kanssa jutellut siitä. Silloin kun olisi tehtävä jotain mielettömässä dead linen puristuksessa, niin pitäisikin intuition vastaisesti vaan koittaa rentoutua. Lähteä vaikka kävelemään. Kello käy koko ajan, mutta sen voi unohtaa kun blöijaa ja kattelee lokkien lentoa. Sit alkaa syntyä.

– Vähän sama juttu on toi ureasosiofobia – vai milläs sivistyssanalla sitä pissalla käymisen jännittämistä nyt kutsutaankaan? Siis sitä kun pitää kusta johonkin isoon laariin, on kauhee hälinä ja ruuhka isoja kännisiä äijiä, ja sitten pitää mennä siihen väliin pinnistämään. Silloin pitäisi tilanteen vastaisesti vaan rentouttaa hartiat, eikä edes yrittää. Sit alkaa tulee.

– Jutut menikin nyt aika nopeesti tähän. Mitä sä kysyitkään?

Menestyksen yllättämä

Matti Mikkolan nimi oli tänä vuonna isosti esillä. Hänen tuottamansa ja pääosin säveltämänsä Pepe & Saimaa -levy sai kriitikot kaivamaan ylisanavarastojaan ja yleisön ostamaan levyä niin, että kultalevyraja ylittyi. Lehdet toisensa jälkeen kirjoittivat Mikkolan ”pöytälaatikkosinfoniasta”, joka päätyi Pepe Willbergin levylle ja laittoi laulajalegendan uran uuteen nousuun. Menestys oli Mikkolalle yllätys, onhan Saimaa-projekti jotain ihan muuta kuin sellaista simppeliä käyttöpoppia, johon tänä päivänä on totuttu.

– Pepe-homma on näkynyt kaikkialla paljon ja olen sen tiimoilta ollut vähän aikaa niin sanottu kiinnostava henkilö. Mutta joku Suvi Teräsniska läpäisee kaikki kahdeksan radiokanavaa. Sieltä vaan tulee tekijöille sitä massia niin paljon enemmän, vaikkei se mediaseksikästä olekaan.

Neroksi kehuttu ja vaatimattomalta vaikuttava Mikkola on toki mielissään kun projekti, jota hän muiden hommien vastapainona työsti intohimoisesti kotistudiossaan, löysi julkaisijan, artistin ja vielä yleisönsäkin. Hän ei osannut odottaa Pepe & Saimaa -levyn menestyvän kaupallisesti.

– Välillä sitä eksyy mainstreamin maailmaan ja lannistuu siitä pohjoiskorealaisesta meiningistä, että menestyäkseen musan pitää mahtua ahtaisiin puitteisiin. Sitten tuli toi Pepe-homma. Tajusin, että toden totta, kyllähän muunkinlaiselle musiikille löytyy kuulijoita.

Jostain Saimaa-biiseistä on saattanut olla neljäkymmentä demoversiota ja komppiraitoja on soiteltu uusiksi moneen kertaan, ennen kuin oikeat tempot ja tunnelmat ovat löytyneet. Jossain vaiheessa Saimaa-matskua sisältävä kovalevy on hajonnut ja koko työ on pitänyt aloittaa alusta, mutta kaiken kaikkiaan projekti on antanut enemmän kuin vienyt voimia.

– Jos työn alla on smurffilevy, ei oo lopulta väliä kuinka hienossa studiossa, kuinka isolla budjetilla ja palkalla sitä väännät. Siinä rinnalla on tärkeää tehdä jotain uskottavaa proggista. Siis tarkoitan, että jos itsellä on joku “jatsia mä oon aina halunnu soittaa” -tyyppinen issue, niin sen parissa on pakko päästä välillä höyryämään.

Mikkolan “issue” oli päästä tekemään “ison orkesterin jättimäistä äänenpainetta, musiikillista massaa”. Sellaiseen tuli mahdollisuus kun Tehosekoitin, jonka soittajana, säveltäjänä ja tuottajana Mikkola oli toiminut jo teinistä lähtien, lopetti vuonna 04. Hän hommasi ensimmäiset järkevänkuuloiset orkesterisämplet, alkoi hommiin ja kyseli apuja niihin asioihin, joita ei osannut. 

–  Säveltäjä Yrjö Hjelt neuvoi mulle kenraalibassoja, kontrapunkteja ja jotain äänenkuljetuksen perusteita. Tutustuin rumpali Tumppi Rönnholmiin Kaartin soittokunnasta, ja sitä kautta sain puhaltajia soittamaan Saimaa-demolle. Se oli kaiken kaikkiaan ihme virtuaaliversio, vinksahtanut kuulokuva saundista, joka vaatii avointa isoa akustiikkaa. Mieti mikä ero on siinä, että kuoro laulaa konserttisalissa tai että laulajat käy siivouskomerossa yksi kerrallaan.

Timo Kiiskinen oli innostunut Mikkolan lähettämistä demoista, ja kun Suomen Musiikin Kari Hynninen etsi biisejä Pepe Willbergille, oli sanoitettuna Lyhyenä hetkenä. Siitä julkaistiin Pepe & Saimaa -levyn ensimmäinen single vuonna 2011, albumi julkaistiin 2014.

– Jos olisin tehnyt tilaustyönä levyn Pepelle, niin olisi siitäkin varmaan ihan ok tullut – muttei ainutlaatuinen. Saimaa-homma oli sattuman kauppaa ja siksi niin hienoa. Projekti oli jo jäänyt pöytälaatikkoon, kun mulla oli hommia, joissa kiinnostivat sellaiset asiat kuin eteenpäin meneminen, dead line, julkaisu, radio, televisio, Teosto-korvaukset. Kun Saimaa-biisejä sitten alettiin työstää levytyskuntoon niin kapellimestari Tommi Suutarinen, Saimaan kosketinsoittaja, tuli avukseni ja teki järkevät partituurit sekalaisesta nuottikasasta.

– No Saimaa tuli ja meni, musamaailma puhuu jo jostain muusta. Mutta nyt kun antiikkipuritanistit on antaneet levylle hyväksyvän nyökkäyksen mä voin paljastaa, että saundien autenttisuus on tehty ihan läppäripohjalta ja plugareita on ollut kymmeniä peräkkäin.

Tekemällä oppinut 

Lahdessa lapsuus- ja nuoruusvuodet viettänyt Matti Mikkola yritti innostua musiikista jo varhain, mutta ei saanut oikein mitään irti pianokoulusta, joka osoittautui “lettipäisten tyttöjen hommaksi”.

– Istuttiin selkä suorassa soittamassa jotain hitsin koraalia. Niin kauan jaksoin siellä käydä, kun pärjäsin harjoittelematta kotiläksyjä. Pianonsoiton opinnot ja minä oli vesi, öljy ja hanhenselkä -tyyppinen yhdistelmä.

Murrosikäisenä Mikkola kokeili bändikoulua, mutta kitaransoitto jazzkitaristin opissa ei innostanut.

– Hienot noonisointuopit olivat kuin helmiä sialle. Mun teki vaan mieli soittaa Sex Pistolsia.

Kun Mikkola rippikouluikäisenä yhdessä Otto Grundströmin (laulu), Ari Tiaisen (kitara) ja Hannu Kilkin (basso) kanssa perusti Tehosekoittimen vuonna 91, olivat pianotuntien opit unohtuneet ja kitaratunneilta jääneet mieleen lähinnä “komppi, demppi ja vamppi”.

– Silloin aloin rumpaliksi, koska meitä oli kaksi kitaristia. Se ehkä kertoo jotain mun impulsiivisuudesta. Mieluummin, kuin kehitän jotain täydellistä glissandoa, mä opettelen soittamaan jotain soitinta sen verran että voin säestää sillä jonkun biisin. En koe olevani mikään artesaani.

Mikkola tuotti ja pääosin sävelsi koko Tehosekoittimen tuotannon bändin 13-vuotisen historian aikana. Välillä hän kävi musiikkiopistossa palauttamassa mieliin musiikin teorian alkeita.

– Mutta eniten olen oppinut orkestraatiosta käytännössä, siis sillä kaikkein luontevimmalla ja hauskimmalla tavalla. Tehiksen aikaan oli se ysäri-ilmiö, että jollain jousisektiolla saatiin rokkibändin biisistä herkkä, vakava, taiteellinen ja kunnianhimoinen. Ja sehän tarkoitti käytännössä sitä, että tutuntutuntutun kautta löytyi söpöjä viulistityttöjä, joiden kanssa hihiteltiin ja spedeiltiin studiossa.

– Se oli mukavan käytännönläheistä touhua, eikä sellaista “kyllä nyt jos jotain viuluja laitetaan niin pitää olla kokemusta eikä kenen tahansa pidä käydä sellaisia tekemään”. Omaa musaa kun tehtiin niin saatiin tehdä justiin niin paskaa kuin haluttiin, ja jousisovitukset sai olla vaikka sitä, että jollain alttoviululla vedetään epävireisesti kahta nuottia.

– Siitä se alkoi etenee. Projekti projektilta tuli haastavampia juttuja tyyliin “ai niin puupuhaltimet, mitäs niitä nyt onkaan – oboe ja klarinetti”. Mitäs ne yleensä soittaa? Ai tuplaa jonkun linjan – hei hienoa, täähän kuulostaa joltain Disneyltä.

Tehosekoitin vaihtoi vuosien mittaan musiikkityyliään useaan otteeseen, mikä johtui paitsi Mikkolan uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta, myös siitä, että bändiä ärsyttivät ne fanit, jotka luulivat omistavansa bändin ja esittivät vaatimuksia siitä millainen bändin pitäisi olla.

– Jos huomattiin, että jotkut tyypit luulee hiffanneensa mitä me ollaan, niin me sekoitettiin pakkaa seuraavan kulman takana.

Tehosekoitin lopetti, koska porukan musiikilliset intohimot ja tavoitteet eivät enää osuneet yksiin: osa halusi kehittyä huippuluokan muusikoiksi, osa ottaa rennosti. Mikkola päätyi säveltämään ja tuottamaan musiikkia eri artisteille.

Vaativa tuottaja

Tuottajana Matti Mikkola on vaativa ja pedantti, ja saattaa lähettää artisteja ja soittajia studiosta kotiin treenaamaan.

– En halua rohkaista siihen, että tehdään studiojutut autotunella ja kaiken maailman muilla kikkailuilla. En ehkä saa hirveästi ystäviä, mutta tuottajan homma on sanoa negatiivinen palaute ja kritiikki silloinkin, kun studion sohvalla kannustusjoukko taputtaa käsiään ja hihkuu, että ihanasti vedit.

– Mutta ehkä viime vuosien aikana olen oppinut vähän sellaista Amerikka-hommaa, etten nosta jokaista kissaa pöydälle vaan sanon, että jes hyvä meininki. Ihmisethän toki haluaa, että jää hyvä fiilis.

Säveltäjänä Mikkola pitää melodiaa biisin tärkeimpänä lähtökohtana.

– En ole onnistunut säveltämään valmiiseen tekstiin, koska ilman musaa tehtyinä tekstit on rytmisesti usein aika tasapaksuja. Tarttuva melodia vaatii vahvoja rytmisiä motiiveja: synkopointeja, taukoja, toistoja. Omituista, miten melodiat sivuutetaan tyystin levyarvioissa ja levy-yhtiöiden retoriikassa, vaikka ne on kuitenkin lähes aina hittibiisien edellytys. Silloinkin kun puhutaan, että joku biisi on melodinen, tarkoitetaan virheellisesti taustalaulujen runsautta tai vastaavaa.

Mikkola ei ole koskaan tarkalleen laskenut, mikä on tuottajan tuntipalkka, mutta se on selvää, että ilman sävellysten ja sovitusten Teosto-korvauksia homma ei löisi leiville.

– Olikohan se Jukka Immonen joka laski, että jos pelkästään tuottamalla haluaisi tulla toimeen niin pitäisi tuottaa 12 levyä vuodessa. Se onnistuisi ehkä vain sellaiselta old school -tuottajalta, jonka toimenkuva olisi lähinnä kommentoida satunnaisia sohvan perukoilta.

Mikkolalla on yritys, joiden kautta hän pyörittää tuotantohommia. Hän tulouttaisi myös Teosto-korvauksia mielellään firmalle, jos se olisi mahdollista.

– Jos joudut ostamaan tietokoneen ja työhuoneen, niin kyllä Teosto-korvauksia pitäisi voida käyttää niihin. Ja jos teostoja tulee jonakin vuonna rutkasti, niin nykyisellä systeemillä niistä joutuu maksamaan ihan järjettömät verot.

Veroaloite, jossa Teoston ja sen jäsenjärjestöt esittävät musiikintekijöiden verotuksen uudistamista, saa Mikkolan kannatuksen.

Epäpromoava

Musiikkialan epävarmuus pistää menestyneenkin tekijän mietteliääksi. Suomessa huipulle mahtuu vain muutama artisti kerrallaan, ja sama koskee myös musiikin tekijöitä. Tällä hetkellä Mikkolalla riittää kysyntää, mutta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. 

– Entä jos jossain kokouspöydässä kollektiivisesti päätetään, että mulla ei ole enää mitään annettavaa? Se on pelottava skenaario, ja voin kuvitella miten levy-yhtiön tuotantopalavereissa ilman sen suurempaa dramatiikkaa todetaan, että vaikkapa joku miksaaja ei ole enää relevantti. Mitä sitten jos minä olen se, jonka nimi vedetään yli?

– Kuten monessa muussakin bisneksessä, tuntuu, että musateollisuudessa ihmiset ovat tykinruokaa. Ei haluta hyödyntää vanhempien ammattilaisten kokemusta ja kypsyyttä, vaan aina haalia tuoretta verta, oli se kuinka untuvikkoista tahansa. Osin juuri tästä syystä olen halunnut työskennellä esimerkiksi Pepen, Vicky Rostin ja Maaritin kanssa. Olen halunnut saada tietoa ja siirtää perinnettä; olla osa jatkumoa konkreettisesti. Kunnioittaa vanhempia.

Matti Mikkola miettii, että jos nyt joutuisi aloittamaan uransa puhtaalta pöydältä – vaikkapa muuttamaan uudelle planeetalle – hän ei osaisi esitellä itseään kompetenttina musiikintekijänä.

– En ole ollenkaan sellainen tyyppi, joka lähtee kolkuttelemaan kaikkia mahdollisia ovia. Ihme hattutemppu, että ylipäätään olen pysynyt leivän syrjässä kiinni tällä alalla. Olen pelokas, introvertti ja epäpromoava.