Julkisuudessa on viime aikoina ollut tietoa, jonka mukaan Arja Tiainen on hirveän loukkaantunut siitä, että hänen 5-vuotisen taiteilija-apurahansa loppuessa hän ei ole saanutkaan jatkoapurahaa. Nyt hän ihmettelee, millä hän uuden vuosituhannen alussa elää. Hän on omien sanojensa mukaan sanasokea ja kielitaidoton, eikä osaa muutakaan, mistä saisi elantonsa. Hän ei puhu siitä, että hän on ainakin joskus toiminut sanoittajana mm. Badding Somerjoen kanssa kappaleessa ”Paratiisi”. (Se yhden hölösuun levittämä huhu, että Tiainen ei olisi Teoston asiakas, ei pidä paikkaansa.) Mutta koska hänen teostotulonsa eivät varmaankaan ole huimia, on hänelle kai keksittävä muita tulonlähteitä.

Miltä kuulostaisi sellainen ajatus, että joiltakin ”kaupallisilta” kirjailijoilta otettaisiin pieni osa tekijänoikeuskorvauksia ja siirrettäisiin Arja Tiaiselle. Bestseller -kirjoittajia ei kirpaisisi juuri lainkaan, mutta runoilijalle, jolla on pieni lukija- ja ostajakunta, tämä voisi olla suureksi avuksi? Nyt on kuitenkin tullut ilmi, että Laila Hietamies on luvannut tulevan kirjansa ”Kotikoivukirjan” tuoton Viipurin katulapsille. Hän siis suuntaa kehitysapunsa hädässä oleville lapsille, eikä kollegoille. Mutta onhan jäljellä Kalle Päätalo, ja vastaavia hyvin tienaavia kirjailijoita.

Kuvataiteella on varmasti samanlainen pulma. On varmasti maalareita tai kuvanveistäjiä, joilla on ehkä uuvuttavasta työstä huolimatta aika niukka taloudellinen tilanne, kun taas Juhani Palmu, jota monet kuvataiteilijat halveksivat taiteellisista syistä, myy taulunsa hyvään hintaan. Olisiko ajateltavissa, että Juhani Palmu ja vastaavat hyvin toimeentulevat luopuisivat osasta palkkioitaan vähemmän menestyneiden, mutta tunnetusti korkeatasoisten kuvataiteilijoiden hyväksi?

Jukka Puotilakin häärää monessa paikassa ja tienaa varmasti erittäin hyvin. Pitäisikö hänenkin tienesteistään ottaa osa esim. työttömien freelancereiden ja muiden matalapalkkaisten kollegojen hyväksi? Samoin voisi myös ajatella äänitteillä esiintyvien taiteilijoiden kohdalla. Ehkä Gramex-korvaukset suuntautuvat liian paljon esim. iskelmälaulajien tileille vakavien laulajien sijasta.

Tämä kaikki kuulostaa varmasti hyvin oudolta, mutta tällaisia ajatuksia tuli mieleeni kun olin kuunnellut ELVISin syyspaneelin tarinoita ja lukenut mitä Suomen Säveltäjien puheenjohtaja Mikko Heiniö kirjoitti SS:n omassa julkaisussa ”Kompositio”. Jo otsikkokin oli raflaava ”Vakavan musiikin tekijänoikeuskorvaukset vakavassa vaarassa?” Tämä ajatus on minulle ihan uusi. En ole koskaan kuullut, että joku olisi asettanut vakavien säveltäjien tekijänoikeuskorvausten saannin kyseenalaiseksi. Minäkin olen puhunut ainoastaan subventioista eli erilaisista tukimuodoista. Tekstissä sanotaan mm: ”Teosto on organisaatiomuodoltaan aatteellinen yhdistys. Aatteeseen on ymmärtääksemme kuulunut myös sellainen tekijöiden välinen solidaarisuus, jolla pyritään takaamaan, että kaupallisessa katsannossa marginaaliset mutta kansallisen sävellystaiteen kannalta painokkaat alueet tulevat toimeen.” En ole ihan varma siitä kuuluuko aatteellisuuteen myös se, että rahoja siirretään joltakin jollekin toiselle. Enkä tiedä sitäkään, voiko saava puoli vaatia sellaista solidaarisuutta. Tuntuu ikäänkuin jääviysongelmalta. Suomen Säveltäjien syyskokouksessa puhuttiin siitä, että mahdolliset tukitoimet suuntautuisivat kirjoitettuun musiikkiin. Heiniö: ”Tämä tuntui oikealta niiden monien mielestä” ja ”… Teoston tulisi tukea ammattitaitoista säveltämistä ja että ammattitaidon ehto on kyky pukea soivat mielikuvat nuottikirjoitukseksi.”

Vaikka itse kirjoitan kaiken nuotiksi ja olen varmaankin 90% kaikesta siitä, minkä olen luonut, kirjoittanut partituuriksi ja musiikkini on aika epäkaupallista (kun sitä ei kukaan osta!), en voi yhtyä Suomen Säveltäjien mielipiteeseen. Minun mielestäni sekä Kari Kuuva että myös Irwin Berlin olivat ja ovat korkean tason ammattilaisia, vaikka kumpikaan ei ole koskaan kirjoittanut nuotin nuottia. Olen myös ymmärtänyt, että säveltämisessä se luova aspekti on se ratkaiseva eikä se mekanismi, jolla saa teoksensa esille. Mutta luovuutta on mahdotonta mitata. Kun aikoinaan pohjoismaisessa (senaikaisessa) genrekomiteassa käsiteltiin sooloselloteosta ”Monologi”, josta meillä oli sekä nuotit että nauha, se luokiteltiin kategoriaan C, eli se saisi nyt Suomessa partituuritukea (jos se olisi suomalainen). Totesin silloin, että teoksen nimeksi olisi sopinut paremmin ”Monoton” ja kenenkään tietämättä (Raimo Henrikssonin arvaamana) kirjoitin seuraavana yönä 20 minuutissa sooloalttoviulukappaleen. Se sai nimen ”Bratschissimo” ja säveltäjäksi kirjoitin Heinrich Röhrkasten, mikä on toinen etunimeni ja äitini sukunimi. Kun se sitten tuli komitean käsittelyyn, se oli viittä vailla päästä samaan luokkaan kuin ”Monologi”. Kun juoni paljastui, meinasin saada selkääni ja suurenmoinen teokseni luokiteltiin B:hen. Joka tapauksessa tuli selväksi, että luokittelu on täysin mahdotonta; mutta mehän tehtiin sitä. Sävellykseni oli tietenkin täyttä potaskaa niin kuin monet samanlaiset ”teokset”, riippumatta siitä ovatko pitkiä vai lyhyitä. Luokittelu ei perustu teosten laatuun, vaan ainoastaan niiden kompleksisuuteen – mitä se sitten lie.

Mutta takaisin Heiniön tekstiin. ”… jokainen teos saa sen markan (miinus toimituskulut), joka siitä on kerättykin. Tukisiirtojen kohdentamisessa on kyse siitä, saako teos tämän markan lisäksi vielä jotain siitä rahasta, joka ei kuulu kenellekään tietylle tekijälle.” Asiahan ei ole ihan näin, kuten Otto Donner ELVISin paneelissa usein huomautti. Ensinnäkin jokainen teos ei saa sitä, mitä on kerätty, vaan siitä vähennetään kansalliset varat, kuten Heiniö myöhemmin tunnustaakin. Toiseksi: Onko Teostolla todellakin rahaa, joka ei kuulu kenellekään? Minusta tällaisen väitteen kanssa on oltava aika varovainen. En usko, että esim. taksinomistajat maksavat mielellään korvauksia, jotka eivät kuulu kenellekään.

Partituurituki rahoitetaan siis kansallisilla varoilla. Mitä ne sitten ovat? CISAC, joka on kansainvälinen ”teostojen” kattojärjestö, on sallinut, että jokaisen maan tekijänoikeustoimisto saa ottaa kotimaasta kerätystä kotimaisesta ja ulkomaisesta tilityksestä 10 % kansallisiin tarkoituksiin. Ajatus on, että sen verran saa käyttää kotimaisen säveltaiteen edistämiseen. (Koko systeemi on parhaillaan kyseenalaistettu. Jotkut seurat ovat käyttäneet ko. varoja mm. huoneistojen ostamiseen ja vastaaviin epäilyttäviin tarkoituksiin. On olemassa vaara, että vedoten EY:n direktiiveihin joudumme luopumaan kansallisten varojen käytöstä.) Näillä varoilla mm. ylläpidetään pitkälti Suomalaisen musiikin tiedotuskeskusta, tuetaan ELVISin, Suomen Säveltäjien ja Suomen Musiikkikustantajien yhdistystoimintaa. Mutta nyt siis myös sellaisia säveltäjiä, joiden teoksia on luokissa C-D-E ja joita soitetaan RTV- ja konserttialueella. Heiniö muistuttaa ihan oikein, ettei koko partituurituki mene Suomen Säveltäjien jäsenille vaan ainoastaan puolet siitä. Toinen puoli menee siis kustantajille ja meikäläisille, joilla on vastaavia teoksia vastaavilla alueilla. Heiniö painottaa, että tämä partituurimusiikin puolikas on kuitenkin noin kuudesosa ”vakavien” säveltäjien tilityksistä. Jos ja kun nyt noin puoli miljoonaa markkaa (siis partituuritukea) on 1/6 Suomen Säveltäjien tilityksistä, heidän koko tilityksensä on siis noin kolme miljoonaa markkaa. Kun koko Teoston tilitys lienee noin 115 miljoonaa, on kai todettava, että seriöösin musiikin tulojen hankinta Teostolle on aika mitätöntä. Ja siihen tietenkin perustuu myös vaatimus erilaisista tukitoimenpiteistä.

Heiniö kirjoittaa, että Teoston johtokunnan työvaliokunnassa (jossa asiaa pohdittiin) istuisi yksi vakavan musiikin, kaksi kevyen musiikin ja yksi kustantajan edustaja. Kiistän tämän jyrkästi. Siinä on jäsenenä Otto Donner puheenjohtajana ja Mikko Heiniö, Raimo Henriksson sekä Eero Lupari (ja hänkin vasta viime aikoina). Otto Donneriin on valitettavasti iskenyt ”panttivankisyndrooma”. Useinhan käy niin, että panttivanki samaistuu sieppaajiin. Näin on valitettavasti tapahtunut meillekin, eikä ainoastaan Otolle. Otto on tyystin unohtanut, kenen toimesta hän on päässyt Teoston puheenjohtajaksi ja kenen mandaatilla hän siellä istuu. Kun puhuin hänen kanssaan siitä miksi tukipolitiikkaa ei tarkastettu jo kolme vuotta sitten (kuten Teoston kokous oli päättänyt), hän vastasi minulle, että hän yritti, mutta ”teikäläiset eivät olleet tarpeeksi jämeriä” ja näin siitä ei tullut mitään. Kysyin häneltä, etteikö minun ”meikäläiset” ole myös hänen ”meikäläiset”, mutta en saanut vastausta. Hänen syntymäpäivähaastattelunsa HBL:ssakin (Onneksi olkoon!) puhuu karua kieltä. Hän sanoi mm. (AF:n mahdollisimman suora käännös): ”On selvää, että vakavien säveltäjien on vaikea selviytyä. Teosto on aatteellinen yhdistys, jonka pitää katsoa perään, että he selviytyvät. Me emme toimi ainoastaan siten, että kerätään rahat ja tilitetään ne, vaan meillä on kokonaisvastuu koko ammattikunnasta.” Tämä kuulostaa ihan kuin se olisi muistinvarainen sitaatti siitä, mitä Mikko Heiniö kirjoitti. Voihan tietenkin ajatella, että kollegojen keskinäinen solidaarisuus olisi paikallaan. Mutta: onko Teoston asiakaspiirissä ainoastaan vakavia säveltäjiä, joiden on ”svårt att klara sig”? Luulen, että kevyellä puolella (eli siis niillä, joilta tämä solidaarisuus otetaan) on olemassa suuri määrä varteenotettavia säveltäjiä ja sanoittajia, jotka elävät aika ahdistuneissa olosuhteissa, ja jotka ansaitsisivat samanlaista solidaarisuutta. Näistä ei Donner eikä tietenkään Heiniö puhu mitään.

Menevätkö nämä eri tuet edes niille vakaville säveltäjille, jotka eivät muuten tule toimeen? Tämähän on se asia, joka olisi pitänyt selvittää jo kolme vuotta sitten. Kun nyt ryhdyin tonkimaan tätä juttua sain kuulla Suomen Säveltäjien toiminnanjohtajalta: ”Jos siihen tartut, saat minusta elinikäisen vihamiehen!” Tämä on tietenkin asia, jota pelkään ihan kauheasti, mutta senkin uhalla aloin hieman selvittää asiaa. En voi ymmärtää, että säveltäjä, joka on jo vuosia asunut Ranskassa (en puhu nyt verojen maksamisesta), nauttii 15 vuotista valtion verotonta apurahaa, käy välillä täällä Akatemiassa opettamassa (juoksiko apuraha?) sai 200 000 markan valtionpalkinnon ja nyt 280 000 markan Pohjoismaisen Neuvoston palkinnon ja joka säveltää maksettuja tilausteoksia ja jolle on tekeillä MICin toimesta noin miljoonan maksava CD-rom, pitää saada erilaisia tukia. Onnea hänelle menestyksestä ja myös niistä tunnustuksista, joita hän on saanut. Mutta pitääkö hänen todellakin saada tukea? Tämän tuen maksavat myös ne pienet rokkarit, jotka kamppailevat siitä, että he saavat julkisuuteen omia teoksiaan ja jotka joutuvat uransa alussa tekemään omakustannetallenteita voidakseen vakuuttaa musiikkipiirejä heidän toimintansa tärkeydestä ja joista esim. MIC ei ole kiinnostunut alkuunkaan. Ja tiedän, ettei kaikilla iskelmäntekijöilläkään mene ihan loistavasti.

Kuka saa eniten tukia? Tai oikeastaan pitäisi sanoa: mitkä teokset saavat eniten tukia? Ne ovat sellaisia, jotka on sävelletty apurahan turvin, maksettuina tilausteoksina, joiden edestä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus työskentelee, jotka ovat pitkiä, kuuluvat C-D-E luokkaan, esitetään valtakunnallisissa radio- ja televisio-ohjelmissa tai konserteissa ja vieläpä sellaisissa tilaisuuksissa, jotka ovat voimakkaasti yhteiskunnan subventoimia. Teoston tuki tulee eri alueiden tukisiirroista, lisätilityksistä (pitkien teosten kohdalla vaikkapa 10-20 kertaisesti lyhyisiin teoksiin verrattuna) ja partituurituesta: Eiköhän lukijankin mielestä ole jotain vinoa siinä, että nämä tuet eivät kanavoidukaan niille teoksille, joita todellakin harvoin esitetään ja joiden korvaukset eivät ole siitä syystä kovin suuria?

Kun aikoinaan sovittiin, että ”Kompensoidakseen vuoden 1993 tilitysuudistuksen aiheuttamia oikeudenhaltijakohtaisia muutoksia Teosto varaa edellisen (siis lisätilityksen) lisäksi vuosittain käyttöönsä summan kotimaisten esitysmateriaaleja edellyttävien teosten tekijöiden ja kustantajien tukemiseen”, käsitin (ja varmasti moni muukin), että kyseessä olisi ylimenovaihe, jota korjattaisiin esim. kolmen vuoden kuluttua. En pahoissa painajaisissakaan voinut kuvitella, että tarkoituksena olisi ollut jatkaa genreajattelua toisella nimellä.

Sain vahvistuksen omille ajatuksilleni kun seurasin yhden teoksen kulkua. Sen säveltäjä oli teoksen syntyaikana taiteilijaprofessori ja sen jälkeen Sibelius-Akatemian professori ja sai jossain vaiheessa säveltaiteilijan valtionpalkinnon. Sen lisäksi hän sai reippaan tusinan verran palkintoja erilaisissa sävellyskilpailuissa. Teos on Yleisradion tilaama (ja maksama) nuotit kirjoitettiin kai Ylen (tai MICin) toimesta ja se esitettiin 1. kerran konsertissa ja radiossa vuonna 1978. En saanut selville mitä tapahtui vuosien 1978 ja 1996 välillä. 9.10.1996 se esitettiin Helsingissä ja heti sen jälkeen Järvenpäässä, Porvoossa, Lohjalla ja Hyvinkäällä. Helsingin konsertti radioitiin. 11.1.1997 oli taas Helsingin vuoro. Se levytettiin ja levyjä myytiin 12.603 kappaletta. Viime vuonna Helsingissä oli kaksi esitystä ja sen lisäksi yksi Englannissa ja yksi Pariisissa. Teoksen kesto (jonka perusteella lisät siis lasketaan) on eri lähteistä riippuen 18-19-20-25 min. Vilpittömät onnitteluni menestymisestä. Mutta onko tämä säveltäjä (jonka muitakin teoksia esitetään ja levytetään ahkerasti) todellakin sellainen, että hän ”har svårt att klara sig”, ja jolle pitää maksaa erilaisia tukia?

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että minun rahoista ei liikenisi markkaakaan. Olin tilaisuudessa, jossa puhuttiin teemasta ”Pyhä musiikissa”. Kun ei tullut ihan selväksi, mikä musiikissa on pyhää, joku kysyi mikä sitten on epäpyhää. Ystäväni ja edellä (ei-)mainittu säveltäjä (jonka kanssa olen ihan hyvissä puheväleissä), vastasi jotain tähän suuntaan: ”Jean Cocteau sanoi kerran, ettei taide ole mitään viihdettä vaan papillinen tehtävä. Tästä päätellen viihde on siis epäpyhää. Mutta kun täällä tuntuu olevan myös kevyen musiikin kollega, en viitsi selittää tarkemmin.” Minä taas en viitsinyt häiritä hänen papillisia ajatuksiaan ja lähdin tilaisuudesta. Mutta samalla tulin vakuuttuneeksi siitä, että hän ei ole sellainen säveltäjä, joka tarvitsee papilliseen tehtäväänsä meikäläisten epäpyhiä rahoja.

Todistaa Arthur Fuhrmann

PS. Pitäisikö subventoida ns. kevyen musiikin tekijöitä, joilla ei mene ihan niin hyvin, on asia, josta mielestäni kannattaisi keskustella.