Musiikintekijät -logo

Tuomarin riimit ja Junnu-palkinto

Tuomarin riimit ja Junnu-palkinto

"Sanat kunniapaikalla"

 

Vuoden 1999 Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinto, 30.000 mk annettiin Tuomari Nurmiolle hänen työstään suomalaisena lauluntekijänä. Raati perusteli valintaa näin:

”Tasan kaksikymmentä vuotta sitten julkaisi Hannu Nurmio taiteilijanimellä Tuomari Nurmio ensilevynsä ”Kohdusta hautaan”. Vuosien aikana hän on kirjoittanut monia myös suurelle yleisölle tutuiksi käyneitä lauluja. Ikivihreistä ”Valo yössä” tai ”Kurjuuden kuningas” voi suomalainen löytää itselleen sitä niin tuttua ohikiitävän elämän tuskaa. Toisaalta Nurmio osaa tyylitellä myös perinteisen rillumarein hengessä: monet laulut kuten ”Idän lokari”, ”Miehen elämää”, ”Ramona”, ”Kulman kuppilassa” tai ”Kivinen tie” ovat nykyajan iskelmäromantiikkaa parhaimmillaan resuisine baareineen ja värikkäine keskushenkilöineen. Niin on myös uusi ”Tonnin stiflat”, jossa hän liikkuu samoissa maisemissa kuin Juha Vainio ”Kolmatta linjaa”.

Nurmion tuotannon herkempää puolta edustavat sellaiset aseistariisuvat rakkauslaulut kuin ”Laaksossa”, ”Vielä yksi opetus”, ”Rakkauden talossa” ja ”Laulu numero 99”, joilla taatusti voi löytää tien naisen sydämeen. Lisäksi – Nurmiolla on aina ollut oma salainen puutarhansa, jossa syntyneet laulut kukin voi tulkita oman mielikuvituksensa ja arvomaailmansa mukaan: lauluissa ”Hän on täällä tänään”, ”Lasten mehuhetki”, ”Punainen planeetta” tai ”Vinoja Sanoja” lähdetään matkalle Nurmio-rokin oudompiin mutta silti vapauttaviin karkeloihin.

Tuomari Nurmiolla on ollut antaa paljon suomalaiselle kuulijalle. Hän ei ole koskaan lokeroitunut mihinkään yhteen ainoaan tyylilajiin, mutta yhdestä hän on pitänyt tiukasti kiinni: sanat ovat hänen tuotannossaan kunniapaikalla.”

Juha Vainion Rahasto on perustettu 1990. Rahastoa hallinnoivat Kotkan Meripäivät Oy sekä Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry. Hallituksen puheenjohtajana toimii kaupunginjohtaja Hannu Tapiola. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.

Rahaston tunnustuspalkinnon ovat aikaisemmin saaneet: Juice Leskinen (1991), Hector (1992), Vexi Salmi (1993), Pertti Reponen (1994), Heikki Salo (1995), Gösta Sundqvist (1996), Martti Syrjä (1997) ja Tero Vaara (1998).

 

Tuomarin riimit ja Junnu-palkinto

Järjestyksessä yhdeksäs Juha Vainio -palkinto ojennettiin heinäkuun lopussa Kotkan Meripäivillä Tuomari Nurmiolle. Seuraavassa Handen kuulumiset kesän korvalla sekä miehen ajatuksia biisinteosta ja vähän muustakin.

Minkälaisten töiden kimpussa olet nyt? Tulevaisuuden suunnitelmat?

Tällä hetkellä harjoittelen uuden trion eli ”Tuomari Nurmio ja Korkein Oikeus” -yhtyeen kanssa. Tarkoitus on keikkailla ja tehdä mahdollisesti seuraava levykin ko. kokoonpanolla. Combossa soittavat Markku Hillilä, rummut ja Tommi Viksten, baritonikitara. Tää baritonikitara on normaalia alemmaksi viritetty kitara, jota voi käyttää kitaran ja basson yhdistelmänä. Itse soitan tässä triossa sähkistä ja tietenkin laulan. Meiltä on kesäksi tilattu jo muutama keikka, mm. Provinssirockiin seka Turun DBTL:n yhteydessä pidettävään runoilijailtaan. Esitettävä materiaali on sekä vanhempaa että uudempaa tuotantoa – lähinnä kuitenkin juuri tälle kokoonpanolle sopivia biisejä, koska combon soundi on aika säröpitoinen. Meidän tyyliä voisi nimittää vaikkapa etnorockiksi. Ei perusrockia eikä mainstereamia, vaikka pyrimmekin pelkistettyyn ilmaisuun. Musiikillisesti tää trio on mulle paluuta perusasioihin, mutta luonnehdintana kävisi parhaiten ei suora, vaan vino rock.

Kuinka tärkeä sinulle on bändi, muut soittajat?

Niin, mähän olen tehnyt kolmisen vuotta yksikseni hommia, ja keikkaillutkin ihan soolona. Edellisen studiolevynkin (”Luuta ja nahkaa”, 1997) tein yksin kitaralla. Siinä yksin tekemisessä on tietenkin omat hyvät puolensa: saa päättää aikatauluista itsekseen jne. Mutta nyt tämä bändi-homma tuntuu pitkästä aikaa todella hyvältä. Ja keikkailukin on kivempaa, kun ei tarvitse yksin kärvistellä takahuoneissa…

Miten teet biisejä? Joudutko puurtamaan vai syntyvätkö laulut inspiraation vallassa?

Vähän eri tavoilla: joskus joutuu vääntämään ja toisinaan biisit tulevat helpommin, tulipa niistä lauluista sitten loppujen lopuksi hyviä tai huonoja. Mutta esimerkiksi tämän uuden ”1999”-levyn biiseistä yhden kuulin unissani (”Laulu numero 99”) ja laitoin sen sanelukoneelle samointein ylös.

Kuinka suhtaudut tähän ”laulujen tulemiseen” esimerkiksi kesken makoisten unien? Ajatteletko silloin, että se on lahja vai peräti kirous? 

No, eihän se yöllä heräileminen jatkuvasti ole ollenkaan hauskaa! Mutta on kausia, jolloin duunit ovat siinä pisteessä, että kesken unien on noustava laittamaan asioita muistiin. Sellainen nimittäin harmittaa, jos tulee hyvä idea mieleen ja sitä ei sitten myöhemmin enää muistakkaan. Joskus yöllä kirjoittelen parisen tuntia, kun ympärillä on hiljaista ja rauhallista. Ja onhan mulla toi sanelukonekin, jota käytän silloin tällöin.

Pystytkö muuten halutessasi unohtamaan työasiat helposti? Vai pyöriikö sulla jatkuvasti mielessä laulujen aiheita ja melodian pätkiä?

Silloin kun joku projekti on meneillään, pöntössä suhisee melkeinpä jatkuvasti. Mutta nyt esimerkiksi kesän aikana olen päättänyt pitää kertakaikkista lomaa näistä musa-asioista ainakin kaksi viikkoa. Jollei sitä pysty rauhoittumaan, niin jatkuva asioiden pyörittely pilaa kaiken muun elämän. Mutta ehkä se on niin, ettei sitä ihan täysin pysty olemaan ja elämään rauhassa. Jollain tasolla, ikään kuin passiivisesti, kaikenlaisia juttuja pyörii kai aina mielessä. Joskus tuntuu jopa siltä, että energiaa kuluu enemmän siihen, että koittaa pitää duunit pois mielestä, kuin siihen, että tosiaan ryhtyy toimeen.

Kuinka suhtaudut uudesta levystäsi lukemaani luonnehdintaan, että se on ”kuin musiikillis-lyyrinen vastine Aki Kaurismäen elokuville”?

No joo, ehkä mun musa sivuaa tota Akin juttua, ja onhan tällä uudellakin levyllä iskelmällisiä vaikutteita. Mutta on sillä levyllä kyllä musaa laidasta laitaan, ja sen verran kuin mä nyt Akin musiikkimakua tunnen, se ei ehkä siitä räminärockista niin kauheesti tykkää.

Mikä on omaa mielimusiikkiasi? Vai kuunteletko vapaa-aikoinasi ylipäätään musiikkia?

No joo, sillon kun mä haluan vaan levätä, eli en käytä musaa virikeaineistona, kuuntelen mitä erilaisempaa kamaa. Vaikkapa kevyttä klassista saunaillan päätteeksi tai radion hittikanavaa, jossa ei juontajat turhia pälätä. Tällöin musa ei aseta mitään vaatimuksia itselle, vaan se toimii rentouttajana. Mutta sitten on tiettyä, itselle läheistä musiikkia, joka on vaativampaa, ja sitä kuuntelee sitten ihan eri korvalla. Radiota mä kyllä yleensä kuuntelen kerrallaan noin 5 minuuttia, ellei sieltä sitten satu tulemaan jokin mielenkiintoinen erikoisohjelma…

Olet ollut kuitenkin ilmeisen kiinnostunut iskelmästä?

Jep – mä olen kai jotenkin seonnut näihin iskelmäpastisseihin, tai kuinka niitä nyt kutsuttaisiinkaan. Mä aina jotenkin hermostun, kun mä kuulen jonkin klassikko-iskelmän, vaikkapa jonkin komean tangon, jossa on todella tökeröt sanat. Mä kyllä tajuan sen, et ne sanat on tarttuneet siihen kappaleeseen ikään kuin puolivalmiina ja kaikki osaavat sen laulun juuri sellaisena. Mutta jotenkin joidenkin tekstien tökeryys kalvaa. Mä olen yrittäny näissä omissa iskelmällisissä jutuissani saada teksteihinkin jotain järkeä, koittanu tehdä ne niin kun mun mielestä ne pitäis tehdä.

Kuinka muuten suhtaudut tähän Juha Vainio -palkintoon, joka on ennen kaikkea tunnustus ammattisanoittajalle?

No, kyllä mä jonkinlaisen linkin itsessäni tähän ralli-kuvioon näen. Tosissani mä jouduin tarttumaan tähän ammattimaisuuteen vuonna 1987, kun mä julkaisin ton ”Käytettyä rakkautta” -levyn. Mä nimitin sitä projektia silloin ”Junnu Vainio” -projektiksi. Se oli mulle eräänlainen pakkorako: mä olin sellaisessa elämäntilanteessa, että oli pakko joko ottaa kynä käteen ja tehdä ralleja, tai sitten vaihtaa alaa. Silloin mä biisejä tehdessä päätin, että riimit skrivataan kunnolla ja oikein ja sillä siisti. Ylipäätään Juha Vainion edustama ammatti, sanoittaminen, on ammatti, jota mä tietenkin arvostan. Ja varsinkin silloin, kun ukon tai akan pitää sillä leipänsä tienata!

Tuomarin paperit vuodelta 1983 ovat siitä lähtien lojuneet ”jossain laatikossa”. Kynällä ja skitalla on ollut enemmän käyttöä.

Kuriositeetin vuoksi on pakko kysyä tämä tuomari-asia selväksi? Oletko oikeasti tuomari?

Mähän opiskelin 10 v. lakitieteellisessä tiedekunnassa ja valmistuin sieltä vuonna 1983, vaikka jo vuodesta 1979 olin ollut myös ammattimuusikko.

Siis yhtä aikaa tuomari ja muusikko?

No ei nyt ihan, mutta niin järjetöntä kuin se olikin, mä en tavallaan uskaltanu jättää opintoja kesken. Vaikka mä parikin kertaa päätin, et nyt tää opiskelutouhu saa riittää. Mut se tuntu kuitenkin niin säälittävältä, kun mä olin kaikki ne vuodet jännittäny tentteihin, istunu luennoilla ja lukenu sen hemmetinmoisen kirjanivaskan! En mä vaan sitten tohtinu sitä kesken jättää. Mutta onhan se jotenkin tragikoomista, et kun mä sen paperin sitten vuonna 1983 vihdoin kouraan sain, mä kävin sinä päivänä yhden, sattumalta mun vieressä seisseen ja samalla kertaa valmistuneen ukon kanssa juomassa parit bisset ja laitoin sen paperin himassa jonnekin laatikkoon. Kaipa se paperi edelleenkin siellä laatikossa lepää…, mut tuomarin hommia mä en ole tehnyt päivääkään!

Miksi valintasi sitten päätyi musiikkiin, ja mikä saa sinut pysymään alalla?

No, mulla on siihen on kolme erittäin hyvää syytä: 1) soittaminen ja musiikki on mulle intohimo. 2) siitä saa sen verran rahaa, että pärjäilee ja 3) saa itse päättää omat aikataulunsa, eli saa olla jotakuinkin vapaa.

Kiitos Hande hauskasta juttutuokiosta. Vedet tulivat silmään ajatellessani tätä tuomariksi valmistumis-episodia. Mutta ennen kaikkea kiitos upeista biiseistä ja teksteistä. JA onneksi olkoon ansaitusta palkinnosta!

 

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/1999

Selaa lehden artikkeleita