EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Otto YLEn tiimoilta - Täysihintaisen bensan puolesta!

Tekijä: Mysteerio

Otto YLEn tiimoilta – Täysihintaisen bensan puolesta!

Julkaistu

Edellisen, Yleisradion haastattelukierroksen jälkeen tiedon jano kasvoi, ja tuntui, että pitäisi saada argumentoinnin pohjaksi tekijänoikeuskorvauksista vielä jokin uusi ja erilainen näkökulma. Niinpä kutsuimme toimiston kahvihuoneeseen/ keittiöön vielä sekä Teostoa että tekijöitä edustavan OTTO DONNERIN, joka pörhytteli paksua sikaria ja kysyi mm; ”Kun kerran Yleisradio ostaa täysihintaista bensaa, miksei se ostaisi myös täysihintaista musiikkia, joka on kuitenkin keskeinen polttoaine ohjelmatoiminnassa?”

Oli mielenkiintoista havaita, että Ylen mielestä tekijänoikeustariffit ovat karanneet käsistä, kun taas Oton mielestä todellisten ongelmien taikinajuuri on muissa astioissa. Otto vältti kommentoimasta mitenkään nykyisiä tariffeja, vaan piti niitä asiallisina. Ota tästä nyt sitten selvää; ehkäpä totuus tekijänoikeustariffeista ja tästä kaikesta on jossain kultaisen keskitien vaiheilla, mutta missä se sitten on? Varmaa juuri nyt on vain tunne siitä, että avoin keskustelu Ylen sisällä vallitsevasta ilmapiiristä ja tekijänoikeuskorvausten leikkauksista on aloitettava heti. Samaa mieltä oli myös Otto Donner.

MITEN SUHTAUDUT YLELÄISTEN MIELIPITEISIIN NYKYISESTÄ TEKIJÄNOIKEUSKORVAUSKÄYTÄNNÖSTÄ?

– Heidän lukunsa eivät ole vertailukelpoisia. Ratkaisevaa on suojatun musiikin määrä, peittoalue sekä se, että näissä luvuissa ovat mukana sekä radio että tv. Vuonna 2002 tekijänoikeuskorvauksia maksettiin seuraavasti: a) YLE 9.71 miljoonaa euroa, b) kaupallinen tv 4.47 miljoonaa euroa ja c) kaupallinen radio 2.85 miljoonaa euroa. Kokonaisuudessaan Yle maksaa siis enemmän teostomaksuja kuin kaupalliset toimijat. Mutta tässä on huomioitava se, että Ylen lukuihin sisältyy sekä tv että radio, joita ei ole hinnoiteltu erikseen. Teoriassa näin voisi tehdä ja päätyä jonkinlaiseen radiohintaan, Ylen sisäisessä laskennassa näyttäisi siltä että minutit lasketaan samanhintaisina sekä radio- että tv-toiminnassa. Näin radiominutit tuntuvat kalliilta. Ylellä on monta valtakunnallista tv- ja radiokanavaa joilla on suuri potentiaalinen kuulijakunta. Kaupallisella puolella tariffiperuste on toinen; liikevaihto.

Numerot voivat valehdella tai olla oikeassa, mutta argumentoinnin pitäisi lähteä ohjelmistopuolesta; kaupallinen radio ja tv toimivat kaupallisin ehdoin, niiden täytyy etsiä sitä kuulijaa, joka katsoo mainokset joilla ne elävät. Mutta Yleen, joka on public broadcasting yhtiö ja ylläpidetty yhteiskunnan säätämillä lupamaksuilla, on syytä ensisijaisesti kohdistaa aivan toisenlaisia odotuksia; yhtiöllä pitää olla kulttuuripoliittinen strategia, joka on laadullinen sisällöltään. Toki Ylenkin ohjelmat tehdään katselijoita ja kuuntelijoita varten mutta tarkoitus on toinen kuten esim. kriittisen informaation jakaminen, monimuotoisen kulttuurin ylläpitäminen ja kansansivistyksen edistäminen.

MITEN KOET YLEISRADION NS. TIUKENTUNEEN TALOUDELLISEN TILANTEEN?

– Taloudellinen tilanne on ollut aina samanlainen, kyse on siitä laitatko rahaa ohjelma- sisältöihin vai johonkin muuhun. Digitalisointi on mystifioitu hanke. Mutta priorisointi on yrityksen johdon ratkaistava kysymys, enkä tunne asiaa tarpeeksi hyvin sanoakseni tästä mitään kovin painavaa. Voin vaan kysyä, että kun he ostavat täysihintaista bensaa, mikseivät he ostaisi täysihintaista musiikkia, kun se on kuitenkin heidän polttoaineensa ohjelmatoiminnassa?

Ongelma on siinä, että toteuttavalla tasolla ei ole muuta kuin menobudjetti. Kaupallisella asemalla joudut katsomaan paljonko tuloja tulee ja ohjeistamaan menosi sen mukaan. Mutta näillä Yleisradion ohjelmapäälliköillä on vain menobudjetti. Silloin päätöksenteko on sillä tasolla, että päätetään vain menoista eli siitä tehdäänkö halpaa vai vähän kalliimpaa ohjelmaa. Esimerkiksi Musiikin osaamiskeskuksen päällikön HELENA HIILIVIRRAN päällä on joku johtaja, joka määrittelee ohjeistukset ja samalla myös sisällön. Kyllähän Yleisradiossa jollain on langat käsissään ja budjetit hahmotellaan sen mukaan paljonko lupamaksuja odotetaan seuraavan vuoden aikana tulevan. En ymmärrä mihin se kaikki raha hupenee, pitäisi ottaa Ylen organisatiosta löysät pois, enkä tarkoita tällä toimitustyövoimaa.

Mikä siinä digitaalisuudessa muka maksaa? Vai onko ongelmana se, että haluttaisiin samalla hinnalla kuin nyt tuottaa kolmekymmentä kanavaa, tämähän ei nykyisen välimiespäätöksen puitteissa ole mahdollista. Lähetysmuotona digitaalisuus on ilman muuta tulevaisuutta, sitä ei estä mikään. Olen itsekin käyttänyt digiboxia jo kolme vuotta, koska digitaalinen kuva on niin paljon parempi.

MIKSI ARVELET TEKIJÄNOIKEUSMAKSUJEN NYKYISEN TASON TUNTUVAN YLEISRADIOSSA LIIAN KORKEALTA?

– Ylen suurin ongelma liittyy keskimääräiseen tuotantokustannukseen per tunti, joka on Ylen kaltaisessa raskaassa organisaatiossa ja raskaalla tekniikalla paljon korkeampi kuin kaupallisessa toiminnassa. Nykyisillä resursseilla sen pitäisi pystyä tuottamaan arviolta kolme kertaa enemmän ohjelmaa kuin tänä päivänä. Murto-osalla niistä resursseista, mitä Ylellä on käytössään, kaupallisella puolella pyöritetään radioasemia pitkin Suomea.

Urheilukilpailut saavat maksaa maltaita, mutta tekijänoikeusmaksuissa pitää säästää. Kyse on päämäärien asettelusta ja priorisoinnista. On totta, että soittamalla teosto- ja gramexvapaata musiikkia voidaan säästää, mutta silloin ratkaiseva valintaperuste on ohjelma-aineksen kustannus eikä sen sisältö. Ja silloin unohtuu kansansivistysaate, joka sisältyy Yleisradion toimilupasääntöihin.

Voidaan toki esittää vaatimuksia siitä, että Teosto alentaisi tariffeja ns. ilta-aikoina. Mutta silloin voi yhtälailla kysyä; maksaako sähkövalo vähemmän, kun he tekevät iltaohjelmia? Käyttävätkö he halvempia toimittajia ilta-aikaan? Tämä toive kertoo suoraan heidän sisäisestä ohjeistuksestaan.

ONKO KANAVAUUDISTUS VAIKUTTANUT JULKISEN PALVELUN PERIAATTEEN TOTEUTUMISEEN?

– Kanavauudistus toi pintaan mm. ongelman, joka liittyy Yleisradion sisäisiin tavoitteisiin. Mielestäni on puutteellista ajattelua, että Yle pelkästään lähtee tavoittelemaan jotain tiettyjä kuuntelijasegmenttejä. Silloin he kilpailevat samoilla aseilla kuin kaupalliset asemat. Itsekin Ylessa pomona 70-luvulla olleena tiedän, että ihmisten kuuntelutottumuksia voidaan muuttaa. Pitää kasvattaa semmoinen kuulijakunta, joka nimenomaan haluaa sitä monipuolisuutta. Mihin unohtui terve kuluttajavalistus?. Sanotaan, että tarjotaan sitä, mitä kansa haluaa. Mutta ei kansa voi valistuneesti haluta sellaista, josta se ei ole ikinä kuullut mitään.

Soittolistoilla ja rotaatiolla ei ole mitään tekemistä informatiivisen ohjelmantekemisen kanssa. Jos puhutaan soitettavan musiikin monipuolisuudesta, huonointa on ohjelmisto ruotsinkielisellä Radio Extrem:llä. Jos he soittavat esimerkiksi heviä, siellä ei soiteta kaikkea heviä, mitä on, vaan he soittavat juuri sitä, mitä sylki suuhun on tuonut. Minulla on aika selkeä kuva Radio Ykkösen, Radio Suomen ja YleX:n ohjelmien sisällöistä, koska ajan paljon autoa ja kuuntelen siinä samalla radiota.

Se, että joku kanava esim. YleX lisää puhetta ja vähentää musiikkia on taas ihan toinen asia. Se voi olla ohjelmaprofiilikeino. Eikä kukaan voi pakottaa heitä soittamaan levyjä. Mutta kun levyjä soitetaan; kaikkien pitäisi olla samalla viivalla ja musiikkivalintojen valistuneita. Silloin pitäisi muistaa kansansivistävä painotus ja viljellä kotimaista kulttuuria. Puheen sisältöön pitää kiinnittää huomiota.

JOTAIN PITÄISI TEHDÄ, ONKO SINULLA KÄSITYSTÄ SIITÄ, MINKÄLAINEN ROHTO VOISI AUTTAA NYKYTILANTEESEEN?

– Eivät tekijät voi sanella Ylen toiminnalle periaatteita. Käsky voi tulla vain heidän toimeksiantajaltaan eli hallintoneuvostolta ja johtokunnalta. Yle on eduskunnan radio ja eduskunta nimeää Ylen hallintoneuvoston, jossa mm. MIKKO ALATALO istuu. Eduskunta on se elin, jonka pitäisi antaa Yleisradiolle kulttuurisia ja kansansivistäviä viittauksia sisältäviä ohjeita ja niin se on antanutkin. Jos Yle ei omasta mielestään pysty noudattamaan niitä ohjeita, silloinhan eduskunnan pitäisi ottaa ohjat käsiin ja puuttua peliin.

Sivistysvaliokunta voisi sen keskustelun käydä, mutta onhan liikenneministeriö myös taho, jolla on valvova tehtävä. Olen itseasiassa tätä samaa problematiikkaa ladellut liikenneministeri LEENA LUHTASELLE jo viime syksynä hänen Teoston vierailunsa yhteydessä ja hän piti minun näkemyksiäni mielenkiintoisina. Tämä asia pitäisi vaan systemaattisesti esittää hänelle. Joku delegaatio pitäisi tekijäjärjestöjen nimissä muodostaa, mutta mukaan täytyy saada jotain vähän kättä pidempää; sisältöanalyysiä, tilastoja.

Pitäisi avata keskustelu myös siitä, että Yleisradiossa käsitellään toimittajaa kuin karjaa suurinpiirtein. Toimittajuus ja toimittajien koulutus pitäisi nostaa sellaiselle tasolle, että he osaavat, haluavat ja eivätkä suostu tekemään muuta kuin sisältörikasta ohjelmaa. Jos toimittajat menisivät lakkoon pariksi päiväksi niin jo alkaisi tapahtua. Vaakakupeissa ovat nyt teknologia versus sisältö. Itse en suostuisi nykyisen menoon, mutta siihen aikaan kun olin Yleisradiossa 70- luvulla, meininki oli toisenlainen.

 

10 kysymystä

Julkaistu

ELVISin alkutaipaleesta

1. Milloin ”ELVIS” perustettiin?

2. Ketkä olivat perustajajäseniä?

3. Mikä oli yhdistyksen ensimmäinen nimi?

4. Miksi ”ELVIS” perustettiin?

5. Ketkä olivat ensimmäinen puheenjohtaja ja sihteeri?

6. Kuka oli Erkki Ainamo?

7. Milloin ”ELVIS” solmi ensimmäisen sopimuksen?

8. Mikä oli tämän sopimuksen mukainen tariffi?

9. Kuinka ”ELVIS” selvisi eräästä talouskriisistä?

10. Milloin Suomen Elokuvasäveltäjät r.y. muutti ensimmäisen kerran nimensä?

1. 28.10.1954

2. Heikki Aaltoila, Harry Bergström, George de Godzinsky, Tapio Ilomäki, Taneli Kuusisto, Toivo Kärki, Georg Malmstén, Einari Marvia, Tauno Pylkkänen, Sulho Ranta, Matti Rautio ja Ahti Sonninen.

3. Suomen Elokuvasäveltäjät r.y.

4. Filmivalmistajat eivät suostuneet maksamaan palkkaa sävellystyöstä vaan katsoivat, että Teoston korvaukset riittävät työn korvauksiksi.

5. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Harry Bergström ja ”asiamieheksi” kutsuttiin Erkki Ainamo.

6. Erkki Ainamo oli komentajakapteeni evp, joka oli Yleisradion palveluksessa. Hän oli ahkera sanoittaja ja ennenkaikkea kääntäjä. Hän siis jo tavallaan ennakoi, vuonna 1966 tehtävää sääntömuutosta, jonka jälkeen sanoittajat (siis myös Ainamo) pääsivät yhdistyksen jäseniksi.

7. Suomen Filmivalmistajien Liitto r.y. ja Suomen Elokuvasäveltäjät r.y. allekirjoittivat elokuvamusiikkia koskevan sopimuksen 4.2.1957.

8. Elokuvamusiikin sävellyspalkkio oli 500 mk (isomummun markkaa) per partituurisivu. Partituurisivuun katsottiin kuuluvan viisi tahtia. Siis tahti elokuvamusiikkia maksoi 100 mk, tempoon ja kokoonpanoon katsomatta.

9. Sekä Toivo Kärki että Tauno Pylkkänen lainasivat yhdistykselle rahaa, jonka avulla saatiin velat maksetuksi.

10. Yhdistysrekisteri hyväksyi nimen Elokuva- ja viihdesäveltäjät r.y. 26.5.1965. Puheenjohtajana oli silloin Arthur Fuhrmann.

Tekijäilloissa ja Pro-sessioissa tuvat täynnä

Julkaistu

Elvis on järjestänyt syksyn aikana kaksi tekijäiltaa, Joensuussa ja Oulussa. Näihin iltoihin kutsuttiin Teoston tekijäasiakkaat näistä kaupungeista ja niiden lähiympäristöstä.

Joensuussa 26.9. kertoivat SARI KAASINEN, JARI KNUUTINEN, ALEKSI OJALA ja HEIKKI SALO urastaan ja kokemuksistaan musiikintekijöinä. Mukana olivat myös Elvis ry:n edustajat MARTTI HEIKKILÄ ja JANNE LOUHIVUORI. Teoston tekijäasiakkaita oli paikalla runsaat kaksikymmentä.

Oulussa 12.11. samalla asialla olivat SAMI LOPAKKA, JARKKO MARTIKAINEN, JUSSI RASINKANGAS ja PAULI YLITALO sekä MARTTI HEIKKILÄ. Tupa oli täynnä, eli paikalla oli yli viisikymmentä Teoston tekijäasiakasta.

Molemmat tilaisuudet olivat tuhteja paketteja musiikintekemisen arjesta ja juhlasta. Ja selvähän se, että juttu välillä kääntyi Teostoon, musiikinkustantajiin ja tekijänoikeuksiin. Tekijäiltoja järjestettiin muutaman vuoden tauon jälkeen. Niitä kannattaa ehdottomasti jatkaa siinä tahdissa, missä yhdistyksen rahkeet sallivat.

Martti Heikkilä

***

PROSESSIOT 2003

Toista kertaa järjestetty ”Prosessio – Musiikintekijöiden teemapäivät” onnistui nytkin varsin plussamerkkisesti. Osallistujia päivillä oli kuutisenkymmentä. Elvishän järjesti tapahtuman yhdessä Pop & Jazz Konservatorion kanssa 15.-17. lokakuuta. Neljästä teemasta kolme oli kokonaan tai lähes kokonaan ”loppuunmyytyjä” eli ”eiootakin” jouduttiin sanomaan. Neljänteen eli lastenmusiikki-teemaan olisi mukaan mahtunut useampiakin. Ohessa yhteenvedot eri teemoista.

Lastenmusiikki markkinavoimien puristuksessa

MATS LILLRANK, MIKKO PERKOILA, PENTTI RASINKANGAS ja HANNU SEPPONEN kertoivat lastenmusiikin tekijän ja esittäjän arjesta ja vähän juhlastakin Prosession avauspäivänä 15.10. Keskustelua johdattivat MARTTI HEIKKILÄ, HEIKKI SALO ja JANNE LOUHIVUORI.

Kun oltiin kerrattu jokaisen ura pääpiirteissään, otettiin puheeksi raha. Kaikilla neljällä toiminta on ollut varsin yrittäjämäistä ja vaikka koulu- tai päiväkotikeikkoja tehdään varsin edullisestikin (125 – 300 euroa), saadaan pienistäkin puroista elantoa kokoon. Tärkeänä lisänä ovat erilaiset tukikanavat (kuten apurahat, ESEK ja Konserttikeskus ry). Mats kertoi menneensä monen vuoden tauon jälkeen taas päivätyöhön ja Fröbelit keikkailevat nyt sivutoimisesti.

Äänitteitä myydään eniten keikoilla (Fröbelit ja Lillrank toki ovat saaneet menekkiä ihan toptenejä myöten), nykyisin useimmat (myös Fröbelit) tuottavat äänitteensä itse, poikkeuksena Sepponen sekä Tohtori Orff ja Hra Dalcroze, jonka levyt tuottaa Megamania.

Kysymys lastenmusiikkilevyn oikeasta hinnasta jakoi hiukan mielipiteitä, sen sijaan Yleisradiosta oltiin liikuttavan yksimielisiä: MISSÄ ON LASTENMUSIIKKI? Rippeitä Kimurantissa ja Pikkukakkosessa. Mutta esimerkiksi Salon lastenlaulutapahtuman televisiointi on lakannut TV1:tä kiinnostamasta. Yleinen arvio tuntui olevan, että eniten lastenmusiikkia taitaa nykyisin kuulla Radio Deistä.

Taloudellisten realiteettien ja Ylen jälkeen uppouduttiin lopuksi koko joukolla itse musiikkiin, kuten vaikkapa siihen, pitääkö lastenmusiikissa olla sanomaa. Yksi mielipide oli se (taisi olla JOUKO MÄKI-LOHILUOMAN), että sanomaa pitää olla, mutta sellaisessa muodossa, että lapset eivät huomaa olevansa opetuksen kohteina, mutta aikuiset huomaavat; silloin keikkarintamalla riittää kysyntää. Sekin todettiin, että kysyntää on sekä iloisille että hyvinkin vakaville aiheille.

Kaiken kaikkiaan tultiin siihen loppupäätelmään, että vastaavanlaisia lastenmusiikintekijöiden kokoontumisia tulisi vuoden parin väliajoin järjestää. Ja sekin jäi hautumaan, että Elvis voisi koota eri tahoja yhteiseen projektitukihakemukseen, joka suuntautuisi tähän musiikin alueeseen (joka kaikilta saa sympatiaa, mutta jonka elintila aikuistuvassa maailmassa on aina vain kapeampi).

Martti Heikkilä

***

Taikatempun tekijät -heillä on se salaisuus

Prosession AV-viestinnän teemapäivä torstaina sujui leppoisissa tunnelmissa, kun mainos- & elokuvamusiikin huippunimet; KIM KUUSI, PERA PIRKOLA ja HANNU KORKEAMÄKI kertoivat työstään musiikin parissa. Kultasormen vikaa taitaa olla heissä kaikissa ja Kim Kuusen pajassa, Music Makersissa ovat syntyneet mm. Valion uusi ”pingviini-mainos”, Soneran äänilogo, Reissumiehen tunnusbiisi ja Finnairin tunnusmelodia ­ vain muutamia mainitakseni. Music Makersissa tehtiin myös ”Kuutamolla”- elokuvan ”Se ei mee pois”-megahitti. Seuraavassa otteita miesten kerronnasta.

KUUSI: Kun joku tietty melodia alkaa soida, kuulijan päässä herää muistikuva tuotteesta. Pavlovin koiria olemme kaikki ja mikä tahansa renkutus, jota toistetaan tarpeeksi voi olla jonkun brandin symboli. Mutta toisto edellyttää sitä, että se koskettaa jollain tavalla tunteita ja tuntuu hyvältä myös käyttäjäjoukon mielestä. Meillä kaikilla kolmella on plakkarissa sellaisia mainoksia, jotka ovat pyörineet jo kymmenen vuotta.

KORKEAMÄKI: Joskus mainokseen tehty musiikki on tarkoitettu soitettavaksi vain kampanjan keston ajan, mutta ei enää koskaan sen jälkeen.

PIRKOLA: Kaikki on yhtä arvaamatonta kuin iskelmämusiikin kentällä. Yhtäkkiä voi joku yksittäiseen mainoskampanjaan tehty biisi soida vielä viidenkin vuoden jälkeen ja aika voi nostaa tavaran ihan uskomattomaan arvoon.

KUUSI: On musiikkia, joka liittyy ajassa kiinni oleviin tuotteisiin. Esim. Levis on ollut hyvä esimerkki siitä, että he nappaavat sellaisia biisejä, jotka ovat jossain kohderyhmässä pop ja in. Mutta mainoselokuvissa ja elokuvissa käytetään myös paljon klassista musiikkia, joka ei nouse listoille, mutta elävöittää kuvaa. Tietyt asiat ovat tuttuja ja turvallisia, mutta joskus tarvitaan myös säröä. Jotain sellaista, joka saa musiikin tuntumaan joltain.

PIRKOLA: Jos tehdään musiikkia tämän päivän tuotteeseen, asian voi ratkaista myös kontrapunktisesti. Klassinen musiikki ikäänkuin valmistaa meitä ohjeella, miten seuraavaa kuvaa pitää katsoa.

KUUSI: Volvon teema on hyvä esimerkki tutusta ja turvallisesta, se on ihan mielettömän tunnettu, ihmiset diggaavat sitä ja se on ylivoimainen ykkönen kaikissa muistitutkimuksissa, mutta mainostoimistojen luovat oksentavat sen päälle, koska se on niin tylsä heidän mielestään. Perusproblematiikka on seuraava; ihmiset haluavat kuunnella tuttua musiikkia, kun taas mainonnan tekijät haluaisivat tehdä uusia juttuja. Me koetamme tasapainotella tässä välissä. Usein asiat menevät niin, että ensiksi saadaan toimeksianto ja sitten tehdään demo.

KORKEAMÄKI: Olen jopa joskus joutunut laulamaan.

PIRKOLA: Minä olen luopunut siitä.

KUUSI: Asiakas helposti rakastuu siihen demoon. Spiikkasin aikoinaan aika paljon mainoksia siksi, että demosin ne ensin itse. Räppäsin mm. 112:n biisin ”Et aavistaa voi onnettomuutta” . Mainos tehtiin myöhemmin jopa Heikki Kinnusta myöten uusilla spiikkereillä, mutta asiakas sanoi, että nämä eivät ole yhtä hyviä kuin se alkuperäinen.

KORKEAMÄKI: Muistan, kun erääseen mainokseen piti saada sellainen huono laulaja, joka kuulostaisi Kalevankadun laulavalta talonmieheltä. Oli mielessä pari kaveria, jotka eivät taatusti osaa laulaa ja tein heille demon siitä, miten biisi lauletaan huonosti. Mutta asiakas halusikin, että se demo päätyy varsinaiseen mainokseen.

KUUSI: Duuni on ihan samanlainen riippumatta siitä, kirjoitetaanko me esimerkiksi biisiä Samuli Edelmanin levylle vai kirjoitetaanko me biisiä johonkin mainokseen, jonka Samuli Edelman laulaa. Koen sen erittäin kiehtovana asiana.

KORKEAMÄKI: Oliko alunperin selvää, että Reissumies päätyy Samuli Edelmanin levylle?

KUUSI: Ei ollenkaan. Se oli tosi kriittistä. Aprikoitiin, että saadaanko siitä tehtyä sellainen versio, että se voidaan hyväksyä levylle.

PIRKOLA: Tai sellainen, että Asko Kallonen sen voi hyväksyä.

KORKEAMÄKI: Aika usein käy niin, että ensin tehdään ensin se 30-40 sekunnin biisi ja sen jälkeen kun se on toimii, asiakas tulee takaisin ja kysyy: voidaanko tästä tehdä kokomittainen biisi.

PIRKOLA: Tehdään ensiksi shortsit ja pidennetään ne housuiksi! Ajatus on ihan sama. Se ei mene oikein.

KUUSI: Mutta esimerkiksi Rekkamies ja Jos et sä soita, tehtiin näin päin. Ensin tuli mainos ja se sai niin hyvän vastaanoton, että päätettiin tehdä jatkoa. Rekkamies on Juha Tapanisen ja Esa Niemisen biisi ja Jos et sä soita Tapanisen biisi. Me liimailemme palasia yhteen. Olemme sellainen solmu, joka yhdistää kovin erilaisiakin toimijoita; toisiinsa. Itse koen olevani silta bisneksen ja taiteen välillä. Siinä sitä joutuu sukkuloimaan. Musiikin ja äänen avulla voidaan olla läsnä kaikkialla muualla paitsi printissä, ulkomainonnassa ja suoramainonnassa ja visuaalisissa medioissa. Musiikkia tai ääntä voidaan käyttää; mainoselokuvissa, radiossa, netissä, puhelimessa, asiakastiloissa ja jopa itse tuotteessa; esim. kännykässä tai lentokoneessa tai autossa. Jopa lentoasemien loungen vessoihin voidaan määritellä musiikkiprofiilit. Jollain tavalla pitäisi huomioida se, miltä sen yrityksen pitäisi kuulostaa. Onko tuote rock, vai onko se klassinen? Tähän saumaan olemme lähteneet rakentamaan sonic branding prosessia. Samalla tavalla kun yrityksellä on visuaalinen logo ja ilme, myös äänessä pitäisi olla joku strategia ja joku linja. Jos se olisi helppoa, se oltaisiin tehty jo. Mutta ympäri maailmaa tehdään tätä nyt.

Vahvasta teemasta ja hyvästä biisistä voidaan tehdään miljoona erilaista sovitusta. Se on vähän niin kuin laittaisi frakin päälle, kun menee juhliin ja shortsit ja lenkkarit, kun menee rannalle. Samasta biisistä voidaan tehdään versio joka soi Kiss FM:llä tai Novassa tai jossain muualla. Mutta ihmisille, jotka eivät ole musiikissa sisällä, tämä koko juttu on kuin taikatemppu. Se rautalanka pitää vaan vääntää. Musiikki on sellainen avaruus, että siellä voidaan tehdä ihan mielettömiä juttuja. Meillä on salaisuus.

KIRSI SNELLMAN

***

Intuition varassa

Prosessiossa kuultiin torstai-iltapäivällä vielä yhtä Music Makersin sympaattista veikkoa, KALLE CHYDENIUSTA, joka on säveltänyt, äänittänyt ja miksannut musiikin mm. ALEKSI MÄKELÄN ohjaamaan Häjyt-elokuvaan. Ensi tammikuussa hän alkaa säveltää Mäkelän uuden Vares-elokuvan scorea. ”Me ollaan Aleksin kanssa lapsuuden kavereita ja yhdessä ajauduttiin leffa-alalle jo parikymppisinä. Kommunikaatio on vaivatonta ja se on yksi syy, miksi tykkään tehdä töitä hänen kanssaan”.

Mysteerin säilyttämisen tärkeys

Kalle sai Vareksen käsikirjoituksen vähän ennen kuvauksien alkua, eikä vieläkään ole lukenut sitä. Häjyjen musiikia tehdessään hän ei lukenut käsikirjoitusta kertaakaan. ”Haluan säilyttää mysteerin musiikin teossa ja vasta kun kuva tulee, alan tehdä musiikkia. Häjyjen musiikista tein valmiiksi puolet, enkä tiennyt edes miten se leffa loppuu.

Kässärin lukeminen vaikuttaisi siihen kokemukseen, minkä saan, kun katson elokuvaa ekan kerran. Uskon, että mitä avoimempana pidän itseni duunin suhteen, sitä parempi siitä tulee. Symboliikan ja merkitysten hakeminen on tervettä vaan, jos se analyysi tapahtuu sen jälkeen, kun luova työ on tehty. Järkeily johtaa suohon.” Kallen mielestä on taivaallista tehdä töitä Aleksin kanssa: ”Aleksi antaa mulle vapaat kädet. Vares-leffaa kuvataan paraikaa ja koska sen enskari on vasta ensi syksynä, varsinaista kiirettä ei ole. Tammikuussa voin katsoa leffan kerran läpi kaikessa rauhassa, ennen kuin alan miettiä minkälaista musiikkia haluaisin siihen tehdä.”

”Jokainen tekee tavallaan, mutta jos aloittaa aamulla nollasta ja illalla katsoo miten pitkälle on päässyt, ei se hirveesti ylitä sitä kolmea minuuttia. Välillä tapahtuu niin, että ohjaaja tulee kuuntelemaan scorea ja pyytää tekemään muutoksia. Säätö pitää laskea duuniin mukaan. Se kannattaa laskea myös budjetillisesti. 30- 45 minuutin leffamusan tekeminen on noin kuukauden duuni.”

Fiilikseen luottaen

”Intuitioon luottaminen ja sen varassa tekeminen on äärimmäisen tärkeätä. Esim. muis-tan Häjyjä tehdessä, kun studiolla laitoin ekoja kertoja jonkun kohtauksen pyörimään ja aloin soitella akustisella bassolla niitä näitä ja vähitellen alkoi rytmi ja tempo löytyä.”

Teatteriohjaajat haluavat joskus antaa musiikintekijöille impulsseja, mutta musiikin kultasormi on löytänyt oman tapansa viedä projektit päätökseen; ”Kuulostaa ehkä vähän karulta, mutta jos palaverissa vain nyökyttelet, mutta teetkin ihan mitä huvittaa, syntyy parasta jälkeä. Pitäisi nähdä sen jutun läpi. Jos ohjaaja sanoo, että tässä pitäisi olla tosi kiihkeä fiilis, tarkoittaako hän sitä, että musiikin pitäisi olla intensiivistä tai ehkä nopeatempoista? Mä diggaan siitä, että kun olen tehnyt jonkin jutun fiiliksellä, siitä tulee jälkikäteen leffaa katsoessa itsellekin kylmät väreet.”

KIRSI SNELLMAN

***

Laulunteko itseilmaisuna ja ammattina

Otsikko oli teemana torstain toisella tilaisuudella, johon vieraiksi saatiin MARJA MATTLAR, SAMULI PUTRO, sekä JORMA TOIVIAINEN. Kaikki kolme edustavat hieman erilaista näkövinkkeliä lauluntekoon: Marja tekee laulujensa sävelen ja sanat, esittäenkin ne pääosin itse; Samuli tekee myös laulunsa, mutta työstää niiden musiikin lopulliseen muotoonsa bändikavereidensa kera, ja esittää tulokset bändinä; Jorma tekee tekstejä äänilevytuotantoon useille säveltäjille, eikä itse esitä niitä.

Vieraat olivat päivän aluksi ensin yksitellen esillä, keskustellen vetäjänä toimineen allekirjoittaneen kanssa alalle ryhtymisestään ja työhistoriastaan. Marja kertoi innostumisestaan musiikkiin, ja turhautumisestaan demopalautteisiin – ”nätti ääni, mutta”. Päätös vei musiikin äänitejulkaisuun itse, ja ulkomaisen kontaktin onnelliseen löytymiseen. Pitkäjänteinen työ laulunteossa – maatilan hoitamisen ohessa – on luonut tyylikkään levysaldon, vankan yleisöpohjan nettipostituslistoineen, ja muutaman menestyneen cover-versioinninkin.

Samuli kertoi ”ajautumisestaan” Helsinkiin, ja nykyisen Zen Café -bändinsä muotoutumisesta täällä. Bändin intensiiviset ja pitkät – useiden kuukausien mittaiset – treeniperiodit siis muokkaavat musiikkia niin paljon, että sävellykset kreditoidaan kollektiivisesti kolmelle bändijäsenelle, ”kun se sovittamisen ja säveltämisen raja on rockissa usein aika vaikea vetää”. Tämä toimenpide myös antaa kaupallisesti menestyneelle bändille mahdollisuuden pitää pitempääkin taukoa, pelkkä keikka(- ja gramex)tulo ei sellaiseen riittäisi. Tekijät ovat myös pitäneet teoksensa manuksina, neuvosta vaarin ottaneina.

Toiselle biisin tekeminen tuntuu Samulista tyystin vieraalta ajatukselta, lähtökohta on niin voimakkaasti ollut oman musiikin soittaminen omassa bändissä. Trio on keikkakuviossa usein vahvistettuna tuottaja/co-sovittaja MARTTI SALMISELLA, mutta silti ohjelmisto valikoituu pitkälle sen mukaan, mitä laulaja/kitaristi Putro ”pystyy” livenä toteuttamaan.

Jorma kertoi jo kunnioitettavan pitkän uransa vaiheista kokemuksen syvällä rintaäänellä. Erityisen kiitollisena hän muisteli uransa alussa JAAKKO SALOlta saamaansa palautetta, jota tämä jaksoi koulutusmielessä antaa pitemmänkin ajanjakson puitteissa. Monenlaiset kirjoitustehtävät ovat miehelle vuosien varrella eteen tulleet, ja kaikkiin hän on ryhtynyt tosimielellä, se on ainoa keino. Hienovaraisesti kantaaottavia kupletteja hän esimerkiksi kertoi tekevänsä hyvin mielellään, ”kun kerran on ´Jorma Keravalta ´, niin johan se vähän vaatiikin”.

Kirjoittavaa ihmistä hän kehoitti tarkkailemaan ympäristöään, ja kirjaamaan ylös kuulemiaan ilmaisuja, sanontoja ja sanoja. Yhtenä esimerkkinä hän kertoi ystäväpariskunnan luona illallisilla kuulemansa ihmissuhdetta kuvanneen ilmaisun, joka välittömästi iski häneen. Viiden vuoden kuluttua tuli paikka käyttää sitä laulutekstin pohjana, ja levylle meni.

Prosession ”Laulunteko” -päivä onnistui erinomaisesti, kiitos mainioiden vieraiden. Juttu kulki sujuvasti, ja väliin kuunneltiin lauluja. Yleisö seurasi valppaana ja silloin tällöin kysymyksiäkin tehden. En tiedä ”oppiko” kukaan mitään, mutta tositarinoita elävästä elämästä kuultiin, ja näkemyksiä sekä mielipiteitä vaihdettiin.

PEKKA NISSILÄ

***

Luova studiotyöskentely

Prosessio-tapahtuman viimeisenä päivänä käsiteltiin koti- ja ammattistudioiden välistä innovatiivista yhteistyötä. Teeman vetäjänä toimi JANNE LOUHIVUORI ja vieraina olivat äänittäjä DAN TIGERSTEDT ja muusikko/ säveltäjä/tuottaja LASSE KURKI.

Nykytekniikan mahdollistama kotistudioiden invaasio on osaltaan järkeistänyt musiikkituotantoa. Kaikkia työvaiheita ei tarvitse enää tehdä yhdessä kalliissa ammattistudiossa. Samat musiikin äänittämiseen ja editointiin tarkoitetut tietokoneohjelmat pyörivät niin kotona kuin pienteollisuusalueella mahdollistaen yhteensopivien ”äänityssessioiden” vaivattoman liikuttelun paikasta toiseen.

Lähinnä Finnvox-studioilla Helsingissä, mutta tarpeen mukaan myös muualla työskentelevä Dan Tigerstedt saa yhä useammin miksattavakseen ns. projektistudioissa tehtyä äänitysjälkeä. Vaikka pienstudion puitteet helpottavat monen musiikintekijän ilmaisupaineita, on niidenkin tuotannolle asetettava joitain tasovaatimuksia. Tigerstedt antoi mm. pikakurssin dynamiikkaprosessoreiden (kompressorit ym.) ja mikrofonien käytöstä. Akustisen äänittämisen erikoismies puhui myös perinteisen- ja ns. taideäänittämisen eroista. Pähkinänkuoressa: Perinteinen äänittäminen taltioi ääntä pyrkien mahdollisimman laadukkaaseen toistoon, kun taas taideäänittäminen voi käytännössä olla mitä vain, kunhan se vain jollain (omituisellakin) tasolla toimii.

Tilaisuudessa oli käytössä Pro Tools -ohjelma ja asiallinen äänentoisto ja näin tarjoutui mahdollisuus tarkastella lähemmin mukana tuotuja (moniraita-) äänityssessioita. Lasse Kurki, joka tunnetaan lähinnä Lemonator ­miehenä, mutta myös ansioituneena biisintekijänä ja tuottajana (mm . Egotrippi), esitteli mielenkiintoisesti analysoiden mistä pari esimerkkibiisiä koostui. Hyötykäytössä oli ollut niin tuottajan olohuone, sen hyväsoundinen lattia, kuin ko. bändin treenikämppädemokin. Kurki muistutti, että nykyisillä kotistudiovalmiuksilla voidaan rakentaa hyvinkin halvalla kalliin kuuloista jälkeä, koska paineetonta aikaa on kosolti käytettävissä.

Monilla tilaisuuteen osallistuneilla oli oma studio tai sellaisen rakentaminen oli suunnitelmissa. Yhä useampi kokee omat studiopuitteet stimuloivana sävellystyölleen. Äänimaailmojen rakentelu luo tunnelmia ja siivittää mielikuvitusta ­ useat biisit syntyvät äänityskokeilujen myötävaikuttamina. Ennakkoluuloton kokeilu oli ennen todella kallista puuhaa ja nyt se on mahdollista yhä useammalle.

Myös teknologian lieveilmiöt puhuttivat. Tarjolla on yhä enemmän oikoteitä onneen; valmiit loopit ja samplet ym. antavat jokaiselle mahdollisuuden tuottaa ”maailmanluokan” soundit. Tämä johtaa helposti eräänlaiseen inflaatioon. Kaikilla on kultaa, kaikki kuulostaa liian hienolta, puuleeratulta ja vireiseltä (tiedättehän nykyajan ultrapuhtaasti laulavat iskelmälaulajat). Musiikin tekijälle, niin kuin muillekin tietokonetta ahkerasti käyttäville luodaan koko ajan tarpeita, joiden suhteen tulee olla kriittinen.

Tilaisuudessa puhuttiin myös demojen teosta, sovittamisesta sekä tuottamisesta psykologisella ja filosofisemmallakin tasolla. Kuusi tuntia lensi kuin siivillä.

Janne Louhivuori

Taiteilija ja taistelija – Heinäsirkka

Julkaistu


”Läheisten mukaan nupista on kai pari ruuvia kadoksissa.
Päässäni on aina pari ideaa muhimassa ja näen
kokonaisuuksia, ehkä olisin hyvä visionääri.”

Olihan meillä 70-80- luvun taitteessa jo MUSKA (ja onneksi on vieläkin!) ­ mutta tekijäpuolella naisia ei tuolloin vielä huseerannut. Ajat ovat muuttuneet, mutta ­ ymmärtääkseen nykyisyyttä on hyvä tuntea historiaa. Nyt Heinäsirkka on saanut valmiiksi Arja Ahon kanssa mittavan kulttuuriteon, kirjan suomalaisesta naisrokista.

– WSOY:n kanssa olemme juuri varmistaneet kirjan julkaisupäivän, se on ke 21.1.2004. Olen sopinut myös Merimaan Jussin kanssa konsertista samana iltana Tavastialla, eli julkkarit ja pressi iltapäivällä ja konsertti illalla.

Vietin rautaisen viikonlopun Heiniksen musiikin parissa, kuunnellen upeaa ”Rautaa ja Magneettia” (1996) sekä ajatuksia herättävää kokoelmaa ”Sumua ja säihkettä” (2002). Heiniksestä ja hänen musiikistaan, tavastaan laulaa löytää aitoutta, herkkyyttä, voimaa. Ja rokkia.

Kuinka rock-musiikki tuli elämääsi? Aloitit perinteisesti klassisen musiikin parissa opiskellen viulun- ja pianonsoittoa sekä laulua, mutta mikä sai nupit vääntymään kohti kaakkoa omalla kohdallasi?

Rock ja pop on kulkenut elämässä klassisen musiikin rinnalla. Tuli hetki jolloin tajusin, ettei klassinen musa anna juuri ilmaisunvapauksia, vaan perinteet pysyvät kunniassaan. Alle 10-vuotiaana ihastuin Paul McCartneyyn ja tuijotin innolla purkkapaketin kuvaa, sekä ihastelin Beatlessävelmiä. Minulla oli koulukaveri Iina, jonka isoveljellä oli aivan uskomaton levyvalikoima. Kuulin siis jo noin 12-vuotiaana lähes kaikki rockin klassikot, jotka olivat siinä vaiheessa saatavilla.Varhaisteininä hankin ekat rocklevyt, joihin kuului sellaisia nimiä kuin: Led Zeppelin, Jethro Tull ja Beach Boys. Myöhemmin Maunulan Yhteiskoulussa riehui Hurriganes-hysteria – ainoa oikea bailulevy oli bändin eka albumi ” All night long”. Vuonna 1976 törmäsin jo Sleeppareihin…

Millaisia olivat ensimmäiset bändikuviot? Liityitkö suoraan Sleepy Sleepersiin? Kuinka se oikein tapahtui? (Muistan että olin aivan vihreä kateudesta Sliippareiden keikoilla Tuohon aikaan, kun lavalla rokkikukkojen rinnalla jengiä hauskuutti upea blondiini nainen!!)

Huh, se on pitkä juttu! Kiinnostuneet voivat lukea stoorin viime keväänä Johnny Knigan uudelleen julkaisemasta Sleepparikirjasta: Jytinää Eestissä. Törmäsin bändiin mutkien kautta Saarijärven juhannusfestareilla 1976. Pakenimme ystäväni Leppiksen kanssa väkivaltaista jengiä, ja saimme kyydin keikkabussissa festarialueen ulkopuolelle – ja pelastuimme. Meillä oli bussissa hauskaa, ja pyynnöstä lauloin Hair-musikaalista laulun Frank Mills. Jäbät totes, että toi kimma pitää saada bändiin. Olin silloin vielä lukiossa, joten käytiin Leppiksen kanssa keikoilla kanssa aina silloin tällöin. Lakkiaiset oli -79. Sleepyissä oli säpinää, ja mua viehätti se, että ne näytti keskisormea tasaisesti kaikille. Sleepparit oli protestibändi ja rockissa piti olla kapinaa, ei se saanut olla valmiiksi pureskeltu juttu. Olin 70-luvun puolivälissä villi ja energinen vipeltäjä, ja kotimaisten bändien lavameininki näytti enemmän seisoskelulta. Sleepparit oli melkein teatteria, jos joku on nähnyt Rocky Horror Picture shown – meininki oli jotain sen suuntaista.

Mitkä/ketkä ovat olleet musiikillisia idoleitasi? Koti- vai ulkomaiset? Molempia?

Varsinaisia idoleita ei ole, mutta ihailen monia. Lista olisi mahdoton, makuni on niin laaja. Klassisesta jazziin, vanhojen iskelmien kautta poppiin ja rockiin. Nostan hattua monille kotimaan pitkänlinjan tekijöille, jotka pitävät tyylistään kiinni ja tekevät juttuaan suurella sydämellä. Bändiklassikot meiltä ja muualta progesta heviin. Tunnen vetoa myös 60-luvun souliin ja poppiin, spesialiteettina mustat gospel- ja soulmimmit. Kansanmusiikki inspiroi – myös maailmanmusiikki. Omaehtoiset biisintekijät kiinnostavat, eikä kaupallisuuskaan häiritse, jos sen läpi voi havaita aidon jutun.

Mitä tuumit tuolloin 80-luvun alussa, kun julkaisi ensimmäisiä omia laulujasi? Oliko kynnys korkealla lähteä tekemään omia biisejä? Tyrkyttivätkä tuottajat ensin omia biisejään naisartistille esitettäväksi perinteiseen tapaan?

Voitko kuvitella vetäväsi kivirekkaa perässäsi! No, äskeinen oli kai aika vahvasti ilmaistu. 1978 levytin isolle levy-yhtiölle, eikä silloin tullut kuuloonkaan, että nuori pimatsu tekisi lauluja, jotka ilmestyisivät oikeasti äänilevyllä. Tottakai yhtiössä funtsittiin, että pysytään vaan tutuilla urilla, ja joku luottoheppu hoitaa biisit. Ymmärrän myös yhtiön kannan, se halusi pelata varman päälle. Tein kuitenkin tekstit ekalle soolosinkulle -79. Mutta nälkä kasvoi syödessä, ja halusin puskea jutun läpi, vaikka menisi heikoille jäille. Tokalla ep:llä oli sitten jo kokonaan oma biisi (1980). Sain tietysti potkua siitä, että se oli rockskenessä uusi juttu. Uskalsin myös riskeerata, ja vuonna 1985 myös tuotin debyytti-albumini.

Millä tyylillä laulusi syntyvät? Oletko puurtaja­ vai intuitio-ihmisiä?

Ensin on aina intuitio, sitten on raakaa työtä. Tärkeää on myös idean loppuun saattamisen voima, muuten kaikki jää vaan haaveiluksi.

Mihin kiinnität huomiota musiikissa ensinnä /tekstiin vai melodiaan? Kuinkatärkeitä sanoitukset ylipääns ovat sulle? Välitätkö perinteisistä riimi- tai muotoseikoista kirjoittessasi laulutekstejä?

Kiinnitän huomiota sekä tekstiin että melodiaan. Luen myös runoja ja olen rustannnut niitä jo pienestä. Välillä saan angstin, kun oivaltavassa melodiassa on tumpelo teksti, joskus on taas toisinpäin. Popmelodiassa pitää olla mielellään joku yllättävä jippo, tai tuoreutta edes sovituksessa. Nappijutussa teksti ja sävel ovat yhtä. Toimiva teksti voi olla mitä tyyliä tahansa, riimitelty tai sitten ei. Tekstejä on suht helppo kirjoittaa, mutta hyvän tekstin tekeminen on vaikeampaa. Elvis r.y:n jäsenistössä on monta todellista sanataiteilijaa. Tuoreita kykyjäkin on tullut mukaan, ja naistekstittäjiä on yhä enemmän. Asiaa! Treenata voi aina, mutta timmiksi sananiekaksi kasvamiseen tarvitaan pohjaksi synnynnäinen taipumus. Käännöksiä sorvatessa oppii yhtä sun toista. Saan joidenkin maailmanhittien käännöksistä osuuksia Teoston kautta. Oikeudethan voi saada helposti, mutta niistä ei juuri makseta alisanoittajille. Eräs esimerkki on B. Springsteenin- P. Smithin Because The Night-käännös, jonka julkaisin 1996 nimellä Tämä yö. Lämmittää sekin.

Monilla levyilläsi soittavat maan huippumuusikot. Kuinka tärkeänä näet heidän osansa? Useissa biiseissä näyttävät sovituskrediitit olevan merkityt sinun ja Tabellin Markun nimiin, ilmeisesti nautit yhteistyöstä hänen kanssaan? Keitä muita haluaisit kehua?

Arvostan hillittömästi ammattilaisten instrumentin hallintaa. Syvä kumarrus kaikille soittajille, joiden kanssa olen saanut tehdä duunia. Olen onneton rähmäkäpälä pianistina, ja kitaraa en soita pätkääkään, joten tarvitsen sovituksiin muusikkoparin. Näitä hienoja tyyppejä ovat olleet mm. Tapio Niemelä, woude (In Memoriam), Jim Pembroke, Dave Lindholm, Ilkka ”Luumu” Kaikkonen. Jos joku taho on meikäläistä tukenut niin se on soittajien kaarti. Miksauspöydän takaa on myös tullut kannustusta. Kiitos mm. Kessu Kalen ja Matti Mäntä (In Memoriam). Musahomma on sosiaalista touhua, ja ilman yhteistyötä ei onnistu keikat eikä levyt. Paitsi trubaduureilta tietysti. Yleensä mulla on biisin sävel & sanat valmiina, ja sitten ryhdytään yhdessä muovailemaan. Jos sovitus on syntynyt treenikämpällä, olen pistänyt sovittajaksi koko kollektiivin. Pari levystygeä olen myös sovittanut itse.

Mistä omasta biisistä pidät eniten? Kuinka se syntyi?

Vaikea sanoa. Ehkä Rautaa ja Magneettia -albumin Tulikukat-biisistä. Siihen on saatu vangittua pisara mustan soulin sielua, bändi ja kuoro (Elisa Korjus, Maria Hänninen, Helena Thomander) svengaa kuin hirvi. Biisi syntyi loppusyksyllä sateisena iltana ex-kämpässä Hakaniemen torin laidalla. Katselin sateista, tyhjää toria – ja niin teksti alkoi vaan tulla, ja sitten myös sävel. On pari muutakin kelvollista biisiä. Lauluntekijä on oikeastaan välittäjä.

Kuinka paljon ehdit nykyään keikkailla?

Kirjan kirjoittamisen aikaan satunnaisesti. Yhdessä vaiheessa oli niin pirusti radioohjelmia ym., etten heittänyt kuin pari keikkaa kuussa. Live-esiintymiset ovat minulle kuitenkin ”must”, suora kontakti yleisön kanssa pitää virkeänä ja päivittää turhat luulot. Stagella punnitaan esiintyjän taidot.

Onko sulla suunnitelmia tehdä uutta musiikkia ­ vai oletko jo tekemässä? Kerro muistakin mahdollisista musiikkiin liittyvistä suunnitelmistasiI?

Läheisten mukaan nupista on kai pari ruuvia kadoksissa. Päässäni on aina pari ideaa muhimassa ja näen kokonaisuuksia, ehkä olisin hyvä visionääri. Minulla on myös bisnesvaistoa. Pidän systemaattisuudesta: yksi työ pois alta, ja sitten voin hyvin mielin aloittaa seuraavaa. Yritän myös kuunnella sydäntäni! Olen ensisijaisesti muusikko, vaikka roima liraus toimittajanverta on päässyt sekoittumaan soluihini. Uudet biisit ovat odottaneet vuoroaan, työstän niitä ehkä tänä syksynä, kun kässärikin valmistui…. Olen silti aina yhtä yllättynyt, kun suurin osa jengistä tietää mut juuri laulajana, eivätkä esim. radiosta. Olenhan hankkinut leipää myös yli 15 vuotta toimittajana. Ainakin yksi Rockin korkeat korot-konsertti on suunnitteilla vuodeksi 2004.

Jos voisit kritisoida jotakin suomalaisessa nykyisessä musiikkielämässä, mihin puuttuisit tai mitä haluaisit muuttaa?

Muuttaisin kovan tuotteistamisen, joka myrkyttää hiljalleen rock/popin aidon innostuksen ja luovuuden. Raha rulettaa liikaa. Eikös pitkäkestoiset, karismaattiset rocknimet kerää enemmän kapitaalia levyyhtiöllekin kuin joku kertarykäys. Ja levyfirmojen valtaakäyttävät dinosauruksetkin voisivat katsoa peiliin ilman omantunnon nipistelyä. Ennen rahantekokoneeksi muuttumista he voisivat vaikka hyödyntää tietotaitojaan yhdistämällä aidosti sisältörikkaita tuotantoja brutaaliin bisnes-ajatteluun. Silloin ainakin julkaisujen henkinen taso nousisi. Itsehän en ole vielä dinosaurus, vaan vasta vanha pieru. Heh. Tv:ssä formaatti- ajattelu saattaa toimia, mutta musiikissa se on hetken lapsi, yleisöä ei voi pitkään samalla reseptillä lypsää. Levymyynti on kääntynyt kuulemma kaikkialla laskuun, joten varmaan monenlaista tekohengitystä vielä nähdään. Luulen, että ”Money Talks” -ajattelu tulee vielä tiensä päähän, ja sitten etsitään kissojen ja koirien kanssa sitä alkupistettä & kipinää, josta kaikki alkoi – rakkautta itse musiikkiin! Onneksi jossain sentään puhaltavat raikkaammat tuulet…

Mistä sait idean ryhtyä kirjoittamaan kirjaa naisrokin historiasta?

Olemme toisen kirjoittajan Arja Ahon (mm. Helsingin Sanomat) kanssa ystäviä 20 vuoden takaa. Istumme filosofoimassa usein viinilasin ääressä aamuhämäriin. Sieltä se nousi esiin se naisrock-kysymyskin, muiden muassa. Tämähän on jo trilogia: konsertit, dokumentti ja nyt kirja. Yhden osan ajattelimme vielä liittää sarjaan, sitten trilogia muuttuu kai jo ”quatrologiaksi” (=hih, kihlattuni Vesan keksimä sana).

Minkälainen prosessi kirjan kirjoittaminen oli?

Rankkaa, mutta meillähän on melkein missio. Välillä sujui hienosti, mutta joskus koneen hakkaaminen maistui puulta…

Saitko uusia oivalluksia, löysitkö haudattuja helmiä, tai uusia tuttavuuksia kirjan kirjoittamisen yhteydessä?

Tunnen suht hyvin kotimaista rockin historiaa, ja tässä vaiheessa taitaa olla jo kaikkiin isommin rokanneisiin naisiin jonkinlainen ”connection”. Genren kovin kaarti on tietysti kirjassa mukana Muskasta, Maaritin kautta Vicky Rostiin tai Tuula Amberlasta Maija Vilkkumaan kautta Kwanin Marikoon tai Emmiin. Eräs Kikka Laitinenkin on mukana. Riemastuttavaa, että voimme tuoda esiin kirjassa mm. liian vähälle huomiolle jääneet Sirkka Keiski, Iris Rautio, Appe Vanajaksen, ja Musta Maija Bandin. Uudemmista naistulokkaista löytyi myös kiinnostavia hahmoja kuten Bitch Alertin Heinie.

Mikä on oma teoriasi naispuolisten popmusan tekijäiden heikohkolle esiinpääsylle suomessa?

Keskeisillä palleilla (heh) istuu pääosin miehiä. Miehen on vaikeampi ymmärtää naisen tekemiä biisejä, varsinkin tekstejä. Musabisneksen miehet puhuvat samaa kieltä ja ystävystyvät mutkattomammin keskenään- ja niin lähtee moni projekti liikkeelle. Joskus älykäs nainen koetaan myös uhkana.

Roolitkin vaikuttavat; moni nainen ei tahdo sietää rockin/popin lieve-ilmiöitä, vaan haluaa kohtuupalkkaisen ja siistin sisätyön, jossa on säännöllisyyttä jo lastenkin vuoksi. Eräs tekijä on verkostojen puuttuminen… onneksi tämä asia on korjaantumassa. Miehelle sosiaaliset verkostot ovat tuttuja pikkupojasta lähtien: lätkä-ja futisjengit, korttiringit, shakkikerhot jne. Myöhemmin intti, kalakaverit ja saunaillat. Naisella on ollut perinteisesti erilainen tapa toimia, perhekeskeisempi ja suljetumpi. Miehen luonteessa ollut aina myös enemmän kulkurimentaliteettia, mutta historiasta ei löydy montaa naiskulkuria.

Kenen/Keiden toivoisit lukevan tämän kirjan?

Kaikkien lukutaitoisten, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Lauri Jauhiainen oli monitaitoinen kynämies

Julkaistu

Tähän maailmankuuluun JOSEF RIXNERIN säveltämään kuolemattomaan tangoon Blaüer Himmel Lauri Jauhiainen kirjoitti suomalaisen laulutekstin 17-vuotiaana. Komeasta levysovituksesta vastasi GEORGE DE GODZINSKY. Sinitaivas on yksi Olavi Virran tunnetuimmista levytyksistä.

Äskettäin, lokakuun puolivälissä, joukostamme 78-vuotiaana poistunut Lauri ”Jauhis” Jauhiainen oli yksi merkittäviä sota-ajan jälkeisiä iskelmäsanoittajiamme, joka vaikutti kevyen musiikin alalla 1940-luvulta lähtien. Lauri Jauhiainen kirjoitti päivätyönsä ohessa huomattavan määrän iskelmäsanoituksia useille tähtiartisteillemme, sävelsi, kynäili elokuva- ja näytelmäkäsikirjoituksia ja kunnostautui muutenkin kirjallisella saralla. Monien mielestä Jauhiainen toi kuplettiperinteen takaisin Suomeen. Energinen Jauhis oli loppuun saakka työn touhussa mukana: uusia näytelmäkäsikirjoituksia ja laulutuotantoa syntyi.

– Oikein tekee välillä mieli mennä parvekkeelle riemuisasti huutamaan kovaa, kun saa uuden sävellyksensä valmiiksi. Tunne on niin mahtava, lämminhenkinen Lauri Jauhiainen jutusteli tarinoidessani hänen kanssaan pidempään nelisen vuotta sitten.

Ensimmäinen sävellys kuusivuotiaana

Suonenjoen Iisvesi, oma pidempiaikainen kotipitäjä, oli Lauri Jauhiaiselle erityisen rakas paikka.

– Suonenjoki on tukenut minua henkisesti. PALLE kutsui minua Iisveen Lassiksi, hän sanoi.

Lauri Jauhiainen opetteli omin päin lukemaan. 6-vuotiaana pojalta pääsi riemunhuuto: pikku Laurilta alkoi lukeminen sujua. Sittemmin vanhassa joululehdessä ollut LAURI POHJANPÄÄN liikuttava Pieni Linnunpoika- runo kosketti kovasti ja jäi lähtemättömällä tavalla mieleen. Heti seuraavana aamuna hän sävelsi tähän Pohjanpään runoon ensimmäisen laulunsa. Pianonsoitto alkoi säveltäjä JOONAS KOKKOSEN vanhemman veljen ILMARI KOKKOSEN johdolla, joka toimi Lauri Jauhiaisen opettajana kansakoulussa.

– Kerran koulun jälkeen pyysin Ilmari Kokkosta opettamaan minulle alkeita pianonsoitossa. Sittemmin kävimme läpi ERKKI MELARTININ muutamia pianovihkoja. Ilmarin myötävaikutuksella jatkoin opintojani Suonenjoella TOIVO KOMULAISEN johdolla. Komulainen näki minussa jo varhaisessa vaiheessa enemmän säveltäjäkykyä kuin muusikkoutta.

Kotiseutuni oi

Vuonna 1941 syntyi Kotiseutuni. Tämä koskettava tango on Lauri Jauhiaisen yksi kuuluisimmista omista sävellyksistä. 15-vuotias Lauri lähti sodan melskeessä muiden miesten mukana konemieheksi laivaan. Konehuoneessa joutui paiskimaan töitä vuorokaudet ympäri. Lauri Jauhiainen tarinoi kertovaan tyyliinsä:

– Jostain minulle annettiin ensimmäiset sävelet, joita hiljaa hyräilin. Konehuoneessa kirjoitin tämän lauluni salaa nuottipaperille. Näin se syntyi.

Toivo Kärkeen alta parikymppinen Lauri tutustui jo varhain.

– Topin tapasin ensimmäisen kerran jatkosodan aikana paikallisessa kahvilassa Syvärin rannalla. Olin tuolloin armeijassa. Topi työskenteli tykistöluutnanttina ja minä touhusin erikoisjoukko-osastossa pioneerina. Toivo Kärki ehdotti tarinoinnin lomassa Lauri Jauhiaiselle, että he tutustuisivat ja ottaisivat toisiinsa yhteyttä, kun sota loppuu ja siviilielämä alkaa. Näin kävikin. He tapasivat seuraavan kerran Laurin kotimaisemissa. Lauri Jauhiainen kirjoitti päivämäärällä 27.8.1948 virallisesti ensimmäisen sanoitustekstinsä Kärjelle. Tuolloin taltioitui Toivo Kärjen säveltämä ja HENRY THEELIN laulama tango Pieni Toivomus. Syksyllä 1949 Kärki kutsui Jauhiaisen Helsinkiin ja järjesti asunnon. Uutterampi yhteistyö alkoi.

– Tein aluksi kaikenlaisia päivätöitä. Siinä sivussa kirjoitin Topille tekstejä. Sittemmin PSO ja Levytukku halusivat julkaista muutamia omia sävellyksiäni. Niinpä annoin heille omia laulujani levytettäväksi. Joukossa olivat Kenen syy -jenkka ja muun muassa Satu ruskeista silmistä – tango. VEIKKO TUOMI lauloi ne ensi kertaa levylle.

– Läheinen työtoverini KAARLO VALKAMA oli kiistatta oman aikakautensa paras sovittaja. Monet muut pätevät kevyen musiikin sovittajat saivat paljon apuja Valkamalta, Jauhiainen kertoili.

Monille levymerkeille

Uuttera musiikillinen yhteistyö jatkui sittemmin muun muassa Olavi Virran ja hanuristi/ sovittaja MATTI VILJASEN kanssa monissa yhteisissä levytyksissä. Ola lauloi, Masa sovitti ja Lasse sanoitti. Lauri Jauhiainen kirjoitti Olavi Virralle parisenkymmentä levytettyä iskelmätekstiä. Sinitaivaan ohella yksi tunnetuimmista on Virran oma sävellys Punatukkaiselle tytölleni, jonka Jauhiainen kirjoitti siltä istumalta Helsingin Columbia- kahvilassa. Olavi Virta levytti kuuluisan suomi-tangonsa kahteen otteeseen vuosina 1952 ja 1963.

– Olavi Virta ja Matti Viljanen olivat hyviä ystäviäni ja työtovereitani, joiden kanssa minulla oli monta hauskaa hetkeä. Aktiivinen yhteistyömme ajoittui 50-luvun vuosiin. Jatkossa JAAKKO SALO on ollut minulle myös merkittävä ja läheinen ihminen, Jauhiainen muisteli.

Lauri Jauhiainen alkoi kirjoittaa päivätyönsä ohella entistä enemmän iskelmä-tekstejä. Sanoituksia taltioitui useille levymerkeille, kuten muun muassa Fazerille, Levytukulle, PSO:lle, Scandialle ja Finnlevylle. Jauhis halusi aina olla mukana studiossa, kun levyjä tehtiin.

– En silti halunnut tässäkään vaiheessa jättää päivätyötäni, vaikka kirjallisellakin puolella olisin pärjännyt, Jauhis kertoili.

– Alusta asti tekstiä on tullut soljuvasti. Joku on antanut sen minulle lahjana. Olen siitä nöyrästi kiitollinen. Kappaleen nasevalla nimellä on suuri merkitys sanoitusteni synnyssä.

– Minulla ei ole ollut esikuvia. Olen kulkenut omia polkujani ja yrittänyt löytää oman tyylini sanoittajana. Toki olen arvostanut monia sanoittajiamme, joista lähes kaikki tunsin. REPE HELISMAA ja REINO HIRVISEPPÄ olivat minua ihmisinä hyvin lähellä, Lauri Jauhiainen sanoi.

Englantilaismies Stadissa

Julkaistu

Näin alkoi keskusteluhetki Jim Pembroken kanssa, säveltäjän, sanoittajan sekä laulajan, ja tietenkin myös pianistin kanssa, Corona -baarissa Eerikinkadulla Helsingissä. Jimin vaikutus suomalaiseen ”kevyeen” musiikkiin on ollut merkittävä ja pitkäaikainen, alkaen jo 1960 luvulta. Häh? Miksi kaikesta on niin pitkä aika… Mutta, jos pystyy kiertymään pahvipianostudentista progemusiikkiylpeyden kautta euroviisuja tuplasti koluten etabloituneeksi lauluntekijäksi keikoille vuosiksi Jenkkilään, ja sitten takaisin Suomeen, täytyy jutussa olla jotain juonta ja siitä täytyy ottaa vähän selvää. Keskustelussa saattaa ilmetä jonkinasteista kronologiaa, mutta pääasiassa keskityimme asioihin jotka itseäni kiinnostivat ja joilla oletan myös olevan yleisempää mielenkiintoa. Jimihän siis häipyi Suomesta 90-luvun puolivälissä ja palasi ”kotikonnuille” kohtalaisen äskettäin, Wigwamyhtyeen tämänkertaisen uudelleenaktivoitumisen myötä. Joten u-käännös ja viittaus historian hämärään.

– All begun siis in Varkaus, I mean…

VARKAUS? KUUSIKYMMENTÄLUKU? SIELLÄ VIELÄ OLI KAHDEKSANKYMMENTÄLUVULLA KESÄTAPAHTUMA ”LAULU- VARKAUS”. ÄÄNEEN LAUSUTTUNA KUULOSTI HAUSKALTA SANALEIKILTÄ, ASSOSIOITUI TEKIJÄNOIKEUSRIKOKSEEN. KAUPUNKI OLI KUITENKIN PAIKKA, JONNE KAIKISTA MAHDOLLISISTA PAIKOISTA ENSIKSI EKSYIT?

– Joo, tai en eksynyt. Oli tää yksi tyttö jonka perässä I came…

BUT WE COME TO THAT A BIT LATER. HUOMASIN NIMITTÄIN TUOSSA JUURI PEKKA TARKAN KIRJOITTAMAN RUNOILIJA SAARIKOSKEN ELÄMÄKERRAN KAKKOSOSAN ILMESTYNEEN. SIINÄ OLI VALOKUVA 60-LUVUN PORIN JAZZFESTIVAALISTA, JOSSA KVARTETTI JOKA KOOSTUI ITSESTÄSI, PEPE WILLBERGISTÄ, TARLEENA SAMMALKORVESTA JA ARJA SAIJONMAASTA ESITTI LAULUKOKOELMAA ”EN SOISI SEN PÄÄTTYVÄN”. AIKA MIELENKIINTOISTA ETTÄ SYNTYPERÄISESTI ENGLANTILAINEN LAULAJA PÄÄTYY ESITTÄMÄÄN ”POET OF FINLANDIN” TEKSTEJÄ.

– (Laulaen) En soisi sen päättyvän… yeah. OTON (DONNER) biisejä. It was jotain kuuskytyhdeksän. Otto keksi sen että mun pitäs, even though my finnish was even worse than now, et me tehdään toi homma. (Laulaen) ”Hän on niin selväpiirteinen mies, et ei sitä koskaan… kunnolla nää…I can remember some of those lines. Luckily, I did not have lot of solo lines. But you know, at that time, summer of sixtyeight or nine we were planning what became ”Hard and horny”. Otto was producing, writing strings and so, and I was visiting his house a lot at that time. He was working on this ”En soisi..” and at the same time helping to figure out what the strings should be like in ”Hard and horny”. I didn’t know about writing, but I had some ideas, like did-lin di did-lin, so he helped me to score them down, as well doing his own ideas, of course. And that’s how I ended in this other projctect as, luonnollinen valinta, I guess.


”Minun piti vain käydä kääntymässä Kansas Cityssä,
mutta niin vain kävi että jäin sinne pitemmäksi aikaa.”

YMMÄRSITKÖ ITSE TEKSTIT? YOU UNDERSTOOD WHAT YOU WERE SINGIN?

– Joo. Those lines that I was singin. There was very muh text…uh, actually. Well, I was in Kulosaari, in tämä Eho-baari, one day in nineteenseventy. Or something. So there was this fellow with a beard, in nearly empty bar and it was SAARIKOSKI! I said: ”Moi, that mä oon laulanu nää sun teksti tos Oton systeemissä.” Se oli että ai jaa, joo joo…

HE WAS PLEASED?

– Joo, I think. We had tuoppi. When I walked in he was sitting by the window, just looking out. Long way out the window. I said myself toi on Saarikoski. So I moikkasin, en jäänyt kyykkyyn. Vaihdoin vaan pari riviä. Then I jätin hänet rauhaan.

TIEDÄN ETTÄ ITSE PIDÄT ARVOSSA JOHN LENNONIN TUOTANTOA. LENNONIN KUOLEMAN JÄLKEEN, AFTER HE WAS SHOT, SAARIKOSKI TRANSLATED A BOOK OF LENNONS MATERIAL. WASN’T VERY ACCEPTED BY THOSE WHO LOVED LENNON’S STUFF.

– I didn’t know about that. Should check out that book. But you know, Lennon’s lyrics are not very easy to translate. They are like, word-games. Like ”Here come old flat-top, he come, groovin up slowly…”, you know. In similar vein like DYLAN, with ”Ballad of a thin man”. When I played in Kansas City, summer of ninetysix or seven and Dylan was headlining. I think he was great then, and still is. I’m actually going to see him now, when he comes to Helsinki. (Tätä luettaessa ”His Bobbnes” on tietenkin tullut ja mennyt…).

DYLANILLA OLI AIKANAAN, IN SIXTIES, TÄLLAINEN AJATUS ETTÄ ”RHYMES MEAN THE SAME”, RIIMIT TARKOITTAVAT SAMAA. NIIN KUIN VAIKKA… HAUTA JA LAUTA. THEN YOU SEARCH FOR THE POSSIBLE COMMON FACTOR… A COFFIN IS MADE OF WOOD AND THEN PUT IN THE GRAVE. WORDS FIND NEW MEANINGS. STREAK, LEAK. JUOVA, VUOTO…

– Sure. You can write poetry like that. Twist and shout, shake it out… very good, rhymes for poetry, yeah (naurua). Mm… well with me, I can be lucky sometimes and have a good streak and get a whole lyric, like say ”Grass for blades” for example. I wrote that in one go, pretty much. I had the idea, it was the time of Vietnam and USA out and all this bla bla. And the uutiset came from TV, like it does every day, and it just had all the palm trees and napalm and children running around on fire , you know…. It was the moment that made me think, voi helvetti, mä rea… mä kirjoitan jotain niin kuin reagoks… tai se reaction to this. And it became ”Grass for blades”. It’ basically a song, anti-war song.

SILLE OLISI KÄYTTÖÄ NYKYÄÄNKIN JA NIINHÄN SITÄ EDELLEEN MYÖS ESITETÄÄNKIN.

Tässä vaiheessa keskustelu siirtyi pääasiassa lontoon kielelle joten jatkamme käännöksellä, finglish-periaatteet lienevät lukijoille selvillä.

INTERNETISTÄ TUTKIN ERITTÄIN KATTAVAA KEIKKALISTAASI, SE ALKAA JO 60-LUVULTA JA PANIN MERKILLE PEMS- YHTYEEN HURJAN KEIKKAMÄÄRÄN KESÄLLÄ VUONNA -66. KUINKA JOUDUIT KEHIIN, KUN TARKOITUS OLI VAIN TULLA VARASTAMAAN SAVOLAISJUNTEILTA NAINEN? TÄMÄHÄN LIITTYY ALUSSA MAINITTUUN VARKAUDEN KAUPUNKIIN.

– Täytyy mennä kesään vuonna kuuskytviisi. Tulin Suomeen vappuaattona ja luulin olevani Rio De Janeirossa festivaaliaikaan, suurin piirtein. Suunnistin välittömästi Varkauteen koska siellä tämä aiemmin Lontoossa tapaamani tyttö asui. Tarkoituksena oli viettää Suomessa kesä, en todellakaan suunnitellut jääväni tänne… Varkaudessa sitten havaitsin, että on olemassa tällainen systeemi että ihmiset menevät metsään hyttysten keskelle tapaamaan toisiaan, pitämään hauskaa… kesälava- john.

– Aloin käymään paikallisella Kämärin lavalla, ja havaitsin että siellä oli usein keikalla myös kundeja, jotka virittelivät kitaroitaan ja sen jälkeen myös soittivat niitä. Olin ollut Lontoossa bändeissä, tehnyt keikkojakin. Kämärin lavalla olin kuin marsilainen, Carnaby Streetiltä ostamissani vaatteissa. Mutta kävin silloin tällöin laulamassa muutaman biisin paikallisten bändien kanssa, aina kun siihen tuli tilaisuus. Sitten eräs viikonloppu keikalla oli joku Jussi & Eero and the Boys. Heillä oli solistinaan mimmi nimeltään ANN-CHRISTINE, häntä en tietenkään tuntenut, kuin en bändiäkään.

– Tapasin siis JUSSIN ja EERON, minut oli helppo paikallistaa muun jengin seasta ja stadilaisia kundeja tietysti kiinnosti kuka tuo popparin näköinen sälli oli. Täällä metsässä. Juttelimme ja he sitten pyysivät lauteille muutaman biisin ajaksi. Siitähän syntyi pieni mellakka, tanssipaikkahan ei ollut mitenkään iso. Jengi sekosi ja ajattelin että ne varmaan haluaa minun samettitakkini, tai ainakin hihat siitä. Pääsin kuitenkin ehjin vaattein lavan taakse ja siellä oli tämä kaunis mustatukkainen tyttö punaisessa Mustangissa, Ann-Christine. Hän vinkkasi luokseen ja esitteli itsensä nimellä jota en tietenkään ollut koskaan kuullut. Ei se mitään, mutta hän kuitenkin kysyi, josko voisi antaa nimeni ja osoitteeni yhdelle managerityypille Helsingissä. Mikäs siinä.

– Noin kuukauden kuluttua olin taas Kämärillä, istuin ja kuuntelin jotain bändiä, kun olkapäälleni koputettiin. Käännyin ja näin edessäni leveästi kullalta hohtavan hymyn. ” From England, Jim? I am JORMA WENESKOSKI. I have plenty of gigs. Big thing in rockin-osasto. You come next weekend to Helsinki.We have very good band there.” Seuraavana viikonloppuna menin Helsinkiin ja siellä oli odottamassa bändi, Jim and the Beatmakers.

NIMIKIN OLI JO VALMIINA?

– Joo, niin oli. Eli siinä oli kaksi Jimiä eli toinen oli WIKSTRÖMIN RALLE, jonka kanssa meistä tuli hyvät ystävät. Ja tietenkin myös PEPE (WILLBERG) ja KIKKE (BERGHOLM) ja KURRE MATTSON, KEURULAISEN SEPPO… he olivat kaikki ensimmäiset kaverini Helsingissä. Tulin siis tänne ja ei me kai edes mitään treenattu, sovittiin vaan että ”Johnny be good ” tai ” Stand by me” ja sitten heti, taisi olla Björkhagenin kesälava jonne mentiin (noin xx.8.65). Siellä oli sitten ensimmäinen oikea iso mellakka, sadoittain ihmisiä, nimmareita käsiin, naamoihin ja vaikka minne. Se oli niin kuin ensimmäinen todellinen maistiainen menestyksestä. Jotain sinnepäin mitä saattaisi olla jos olisi vaikka Beatles. Tämän jälkeen Weneskoski oli heti että (maiskis)”Nyt tehdään sitten (maiskis) vähän rundia…” niin kuin sitten tehtiinkin koko kesä, as Beatmakers guest sing-john. Ja se menikin ok. Ja lyhentäen stooria, sen jälkeen tulikin sitten ”Pems” joka oli alunperin ”Rattlesound Five”. Tämä nimenvaihdos onkin erittäin tärkeä asia tietää, koska tässä vaiheessa ”Beatmakersista” oli tullut ”Jormas” ja syy tähän oli se, että tossa Ruotsissa oli ”Tages” joka oli nimetty heidän managerinsa mukaan. Tiedäthän Ruotsin? Eli Weneskosken bändi oli ”Jormas”.

JOO, SVERIGE. RUOTSIN MALLI OLI JO SILLOINKIN KOVA. MUTTA TEILLÄ OLI VUONNA -66 AIKA PALJON HOMMIA, AINAKIN TÄMÄN NETISTÄ LÖYTYNEEN LISTAN MUKAAN.

– Joo, sellaista kolmekymmentäviisi keikkaa kuussa, kyllä. Silloin oli paljon koulubailukeikkoja. Halusin olla täällä ja tein hommia mielelläni. Luin kyllä sitten yllätyksekseni jostain Ilta-Sanomista skandaaliotsikon jossa ihmeteltiin että ”Letti-Jim” saa puolen tunnin huutamisesta mikrofoniin yhtä paljon palkkaa kuin rehtori kuukaudessa… totuus oli se, että keikkatoimisto hoiti rahaasiat.

ELI ”JIM THE HAIR -DO” VARASTAA ENSIN NAISET JA SITTEN REHTORIEN RAHAT. SIIHEN AIKAAN ILMEISESTI LEHDET HARRASTI SAMAA KUIN NYKYÄÄN, KYSYVÄT JÄRKKÄRILTÄ LIKSAN JA PISTÄVÄT SEN SOLISTIN PIIKKIIN LYHENTÄMÄTTÖMÄNÄ. FABULOUS.

– Just näin. Mutta kaikki osapuolet sai varmaan lopulta korvauksen, uskoisin näin. Mutta ne oli kyllä ihan pähkinöitä mitä sieltä pöydältä tippui mulle. Toisaalta, silloin wienerleike maksoi noin 3,50 ja röökiaski 1 markan. Ja Linnanmäen vuoristorata kanssa 1 markan. Mageeta! Diggasin kuitenkin Suomea, niin kuin sanoin ja Jorma, iso W. järkkäsi mulle paljon hyviä juttuja. Syksyllä ”My boy lollipop”- Millien sukkahousukiertueen (!) jälkeen lähdin kuitenkin takaisin Englantiin. Piti mennä taidekouluun, opiskelemaan kaupallista piirtämistä, minusta piti tulla kuvataiteilija. Siinä vaiheessa. Kukaan ei kertonut että minusta tulisi laulaja, muusikko ja lauluntekijä…

TULIT KUITENKIN TAKAISIN

– Kuuskymmentäseitsemän, joo alkuvuodesta. Jo samana iltana törmäsin erääseen GROUNDSTROEMIN MOSSEEN. Olin tullut laivalla, ”Krupskajalla”, näin matkustettiin siihen aikaan, maksoi 35 puntaa ja se oli iso raha siihen aikaan, dinner with the captain and the officers. A salty dog. No, minulla oli sattumalta pullo venäläistä vodkaa. Aloimme jutella Mossen kanssa koska olimme molemmat kiinnostuneita musiikista. Hän oli myös kiinnostunut vodkapullostani. Mosse kertoi sitten että Otto Donner oli perustanut levy-yhtiön ja etsi hyvää bändiä.

SIIHEN AIKAAN EI OLLUT VARAA ETSIÄ HYVIÄ BÄNDEJÄ, MONIKOSSA. YHDESSÄKIN OLI TEKEMISTÄ.

– Right. Mosse oli ollut juuri Tukholmassa (taas Sverige huom.) ja kuullut siellä John Mayal’s Bluesbreakersia oli innoissaan siitä meiningistä. Sanoin kuulleni samaa hommaa Lontoossa useat kerrat, istuneeni etupenkissä kun CLAPTON tyynesti väänsi ja venytti, näytti turakaisille (punters) miten homma hoidetaan. Tämä tietenkin teki vaikutuksen. Kuitenkin, ensin tuhosimme vodkan ja sitten aloimme rakentamaan bändiä. En tarkkaan muista oliko HASSE (WALLI) jotenkin mukana alussa, mutta RONNIE (ÖSTERBERG) ainakin tuli myöhemmin, alussa oli messissä EETU VESALA ja KOIVISTOINEN (EERO). Eetu oli kuitenkin enemmän free-jazz-linjoilla, joten Ronnie hyppäsi kehiin. Siinä musassa piti olla kunnon back-beat.

ALOITKO VASTA TUOLLOIN ENEMMÄN KIRJOITTAA OMAA MATERIAALIA? PEMSILLÄ TAISI OLLA JOTAIN TEKEMÄÄSI?

– Joo, ja tein jo ennen Pemsiä RCA:lle yhden soolosinglen mutta sitten bändin kanssa joku vaan sanoi että tee biisejä! En muista kuka. Tein sitten pohjalta C- duuri ja A-molli ja väliin F… syntyi sitten biisit ”Any day now” ja ” I got mine”. En muista kuin että jälkimmäinen tuli sellaisesta ”Small Faces”- feelingistä. Aika yksinkertaista, mutta ihmiset jotenkin pitivät niistä. ”Any day now” tehtiin jopa suomeksi tämän, tämän… no ah, MATTI HYVÖNEN, Weneskoski Oy:n tangolaulaja, ihan nasta kundi.

KUITENKIN, HISTORIASSA ON ESIMERKKEJÄ KUINKA IHMISET SAADAAN TEKEMÄÄN JOTAIN MITÄ HE EIVÄT OLE AJATELLEET OSAAVANSA. KÄSKETÄÄN. ESIMERKIKSI ANDREW LOOG OLDHAM (MANAGERI) KÄSKI MICKIÄ (JAGGER) JA KEITHIÄ (RICHARDS)…

– Lukitsi heidät keittiöön ja käski kirjoittamaan laulun. Sen jälkeenhän ne teki aika monta biisiä (naurua). Kyllä, mutta itse hääräilin aina kitaran ja myös pianon kanssa, mutta en koskaan vakavasti ajatellut laulujen tekemistä. Löysin kyllä pianosta tarvitessa tutun kappaleen. Mutta sointujen opettelu ja sen sellainen tuntui vaikealta, tuohon aikaan. Mutta ilmeisesti korvissa soi kuitenkin jotain…

JOSTAIN MUISTAN TARINAN, ILMEISESTI AJALTA KUN JO VAKAVAMMIN TUTKIT MUSIIKKIA. PAHVIPIANO…

– Haa! Joo.. Niin kuin kerroin aiemmin mulla oli aina tyylikkäät silkkipaidat. Carnaby Street. Pesetin niitä pesulassa ja kun ne tuli takaisin, hyvin silitettyinä, niin niissä oli sellainen pahvituki takana. Yksi pahvi oli suurin piirtein puoli koskettimistoa. Mulla oli ollut kaksi paitaa pesussa, joten laitoin ne yhteen, piirsin niihin koskettimiston ja voila! Siinä oli täysimittainen piano! Omalla ikkunalaudalla! Sitten ajattelin hieman. Kun ne nuotit ovat olleet siinä kohtaa koskettimistolla satoja vuosia, niin ne myös tulevat siinä olemaan vast’edes. Vaikka mitään ei nyt kuuluisikaan. Ja jos teen näin (asettaa oikean käden sormet asentoon ja lyö pöytään) mulla on e-molli-seiska. Ei mustia koskettimia, mustat ovat vaikeampia. Siitä pikkuhiljaa fis-molliin ja niin eteenpäin. Sellainen metodi oli myös, kun edistyin, että olin vaikka juovinani kahvia, ajattelin ihan muita niin yht’äkkiä yllätin itseni ja ajattelin: ”Cis-molli-seiska plus!” ja löin soinnun mahdollisimman nopeasti pöytään, niille koskettimille. Näin sitten opin kaikki soinnut. About…

LEIKATAAN SURUTTA SEURAAVAAN BÄNDIIN, TÄ- MÄHÄN EI OLE BÄNDIHISTORIIKKI. ENSIMMÄINEN WIGWAM- SINGLE OLI ”MUST BE THE DEVIL”. SIINÄ MIELESSÄ KIINTOISA KAPPALE, ETTÄ SITÄ(KIN) SOITETAAN EDELLEENKIN LIVENÄ. (JÄLKEENPÄIN JIM KOMMENTOI:”I’TS BEEN PLAYED LIVE SINCE LAST SPRING, AFTER WE DID IT AT TAVASTIA WHEN WE HAD THE 35TH BIRTHPARTY, AND IT KIND OF SPRUNG BACK TO LIFE!) KAPPALE JOSSA ON TAHTILAJINVAIHDOS JA SÄ- VELLAJIN VAIHTO A-MOLLISTA AS-MOLLIIN. AIKA MIELENKIINTOISTA, EI VASTAAVIA NYKYÄÄN PALJON KUULE POP-MUSASSA. SEKIN ON KUITENKIN POP-LAULU RHYTM’AND BLUES- MAUSTEILLA. SITTEN MYÖHEMMISSÄ LAULUISSASI OLI MYÖS MONIMUTKAISEMPAA HARMONIAA, EI VAIN C-DUURI, A-MOLLI… TÄMÄ EI VOI JOHTUA PELKÄSTÄÄN PAHVIPIANOSTA?

– Tämä tuli varmaan just siitä että bändissä oli ja tuli muusikoita joilla oli komplisoidumpi näkemys ja myös osaaminen musiikista. JUKKA (GUSTAVSON) ja PEKKA (POHJOLA), MATSIN (HULDEN) ja NIKEN (NIKAMO) jälkeen. Olin yllättäen kaiken tämän monimutkaisen harmonian ja kompleksisten rakenteiden keskellä. Ja tietenkin halusin ottaa siitä selvää ja ennen kaikkea olla selvillä mitä tapahtuu. Keikoilla kuitenkin soitin vain tamburiinia ja huuliharppua (naurua) ja sitten jos oli näitä pitkiä parinkymmenen minuutin jameja niin feidasin hieman sivummalle. Mutta minun hommani olikin laulaminen. En mä ajatellut että olisi pitänyt hoitaa joku komppikitara tai muuta, en ollut instrumentaalisesti ihan samalla tasolla kuin muut (yskäisee). Tsekkasin kuitenkin koko ajan Jukan soittoa, hänen urkujensa maagista sinistä tulta ja opin koskettimien käytöstä häneltä paljon. En millään olisi voinut soittaakaan mitään, ennen kuin Jukka hankki Fender Rhodesin (sähköpiano) ja sanoi että unohda pahvipiano, soita tällä. Se oli kuitenkin sen kokoonpanon loppuaikoja. Kaikki alkoi olla monimutkaista ja kompleksista. Ei harmoniaa. Paitsi lavalla.

VIIMEISELLE VARSINAISELLE ALBUMILLE ”BEING” JUKKA TILASI JOKAISELTA TEEMAAN SOPIVAA MATERIAALIA?

– No ei oikeastaan tilannut. Hänellä oli vain kokonaisnäkemys siitä mitä meidän kannattaisi tehdä. Ehkä hänellä oli sellainen ”plan” jonka hän ajatteli pelastavan bändin, yhtenäistäisi sen. Pekka voisi yrittää tehdä tällaisen biisin ja Jim tällaisen. Näin sitten biisistä ”Friends from the fields” tuli ”Marvelry skimmer” ja se sopi Jukan yleissuunnitelmaan, biisien nimet jaettiin.

SE ONKIN HYVÄ ESIMERKKI KAPPALEESTA JOKA RAKENTEELLAAN JA TEMPOLLAAN IKÄÄN KUIN PAKOTTAA TAITAVAT JA VIKKELÄT INSTRUMENTALISTIT IKÄÄN KUIN ”HOLD THEIR HORSES”, JA NÄIN TUOTTAA HITAASEEN BALLADIIN HIENON SISÄISEN JÄNNITTEEN.

– Joo, ei sellaista ”showdown”- mahdollisuutta. Vaikka onhan siinä vähän erilaisempi harmonia hah,… biisi oli kyllä olemassa jo aikaisemmin, melkein valmiina, mutta kuitenkin puolivalmiina. Tämä hymni- väliosa tipahti sitten eräänä päivänä, kuin kirkkaalta taivaalta. Olin tiennyt millainen sen pitäisi olla, mutta en ollut vielä kuullut. Olin Oton luona kylässä, sillä oli piano. Kun kuulin sen, se oli valmis.

SITTEN TÄMÄ TIIVIS MUSIIKINTEKOYHTEISÖ, JOSSA OLIT OLLUT SÄVELTÄJÄNÄ 1/3, ERITTÄIN DOMINOIVIEN TEKIJÖIDEN KANSSA VIELÄ, TÄMÄ HAJOSI. SE ON TAAS OMA JUTTUNSA, MUTTA MITEN JATKUI MR. PEMBROKEN URA MUSIIKINTEKIJÄNÄ.

– Olin lähdössä pois, tosiaan Intiaan ja vähintään vuoden ajaksi, tuttujen luo. Vähäksi aikaa niin kuin hanskat tiskiin. (ei sointuja pöytään…) Silloin astui kehiin taas…. Måns Groundstroem, kantaen uutta Rickenbacker-bassoa ja sanoii: ” Jätkät, laitetaan bändi kasaan ja ruvetaan soittamaan!” Siitä alkoi Wigujen kakkosvaihe, eikun kolmos ja ”Nuclear Nightclub”- levy ja kaikki muu tästä eteenpäin oli nousua, kunnes…

SAANKO ARVATA, DYLANIN SANOIN: ” A SIMPLE TWIST OF FATE. TIMES THEY WERE ACHANGIN”?

– Joo, ”The new wave, Sex Pistols”… kuin salama kirkkaalta taivaalta. Englantilainen yhtiömme Virgin lopetti nk. ”idealismin” ja alkoi tehdä bisnestä. Emme olleet koskaan olleet muodikkaita mutta nyt olimme vielä vähemmän, jos se mitenkään oli mahdollista. Tämä tiesi kenkää meille, myös aika monelle muulle. Saman aikaan Love Recordsilla Suomessa alkoi mennä huonosti, joten näkymät olivat aika kehnot. Pillit pussiin. Sitten tein sekalaisia hommia REMULLE, KOJOLLE, RIKILLE (SORSA)… Flat Broke- band, Filthy Rich, Royal Philharmonics jne… Euroviisuja ja kaikkea mitä ihmiset pyysi…

NIIN, OLET MUISTAAKSENI ILMEISESTI AINOA TYYPPI JOKA ON VOITTANUT SUOMEN EUROVIISUKARSINNAT KAHDESTI, AINAKIN PERÄKKÄIN? KOLMAS VIRHE, ENSIN NAISET, SITTEN REHTORIEN RAHAT JA NYT EUROVIISUT. KAIKKI NÄMÄ OVAT SUOMALAISILLE PYHIÄ ASIOITA!

– Hah! Näin kävi. Niinpä ”Nuku pommiin”- biisin jälkeen laitettiin ”ulkomaalaislaki”, täytyi olla Suomen kansalainen, että voi osallistua. Mutta ei voi mua syyttää koska minut kutsuttiin molempiin karsintoihin! Ei pitäisi pyytää… jos ei kestä skabaa. Euroviisut oli kuitenkin enemmän tanssikoreografia ja muotinäytös kuin musiikkijuhla, mun käsitys oli se että se ei ollut niin vakava juttu noissa muissa maissa. Ne oli vaan että: ”Ah, let’s have a beer!”

NO, NYKYÄÄN EI VIISUIHIN SAA OSALLISTUA SUOMALAISETKAAN (AINAKAAN VÄLILLÄ) … MINUSTA SE ON IHAN OKEI.

– Vakava paikka. Kansallinen hätätila. Mutta, ”Reggae OK.”- biisiistä on mielenkiintoinen muisto. Minut oli tosiaan kutsuttu siihen kilpailuun ja käveltiin sitten yksi ilta Matsin (Hulden) kanssa treenien jälkeen ja kerroin että tämmöinen juttu, on tilattu, mutta ei tule mitään päähän, ei yhtään idiksiä. Mats funtsaili, otti piipusta rauhalliset savut ja sanoi: ” Mitenkä olisi joku reggae-juttu, kun se nyt kerran on Euroviisut?”

AIKA RAUTAISTA LOGIIKKAA. AIKAANSA EDELLÄ OLEVAA MONIKULTTUURISUUTTA. MITENKÄS SITTEN ”NUKU POMMIIN”, SEURAAVA EDUSTAJAMME?

– Alkuperäinen teksti oli aika pitkälti happosateesta ja saastumisesta, tietty protestilaulu ja sellaista. Juice teki sitten hyvän käännöksen, se käsitteli silloin erittäin ajankohtaista uutuutta, neutronipommia. Talosi jää, mutta sun pitää mennä, hah. Mutta ei jengi halunnut sellaista kuulla, eikä varsinkaan suomeksi. Tulos oli sitten omalla tavallaan ainutlaatuinen.

RÄJÄYTTI PISTEPOTIN. EI JÄÄNYT MITÄÄN.

– Joo. Otto sanoi silloin, että se on vaikeampaa, saada 0 pistettä kun voittaa viisut. Kuulin myös että onneksi Suomi ei voittanut, koska Yle olisi tehnyt konkurssin kun olisi pitänyt järkätä seuraavat kisat ja sellaista…

AIKA HYVÄ TALOUSTAKAUTUMA, ” KOJO PELASTI YLEN KONKURSSILTA!”… PALATAAN KUITENKIN HIEMAN TOISENLAISIIN BIISEIHIN. ITSEÄNI ON AINA KIINNOSTANUT LEGENDA ”LOST WITHOUT A TRACE”- KAPPALEESTA, ETTÄ SITÄ OLISI ITSE BARBARA STREISAND KYSELLYT LAULETTAVAKSEEN?

– Se on tosi juttu. Menin käymään yksiaurinkoinen päivä Lovessa, se oli silloin Arinatiellä seiskytluvulla. Otto sanoi että täältä on tullut faxi, tai mikä se nyt oli siihen aikaan, siinä halutaan lupa yhdestä biisistä STREISANDILLE laulettavaksi. Nyt täytyy muistaa minkälainen aika oli ja millä kokemuksella ajattelin. Ja aika moni muukin. Oltiin aika puhdasotsaisia ja idealisteja kuin myös naiiveja. Ajattelin asiaa ja sanoinkin ääneen, että biisi varmaan pilattaisiin jollain makeutetuilla Hollywood-jousilla ja sellaista. Ja Streisand edusti kaikkea Las Vegasin kimmellystä, sellaista jolla ei ollut mitään sijaa niin kutsutussa edistyksellisessä rockmaailmassa, silloin 70-luvun alussa. Ei silloin ajatellut jotain Teosto-fyrkkaa, ei ollut tapana. No, ei siitä sitten enempää, en tiedä kuka asiaa hoiti eteenpäin, tai ei hoitanut. Ilmeisesti kuitenkin kunnioitettiin artistin tahtoa, niin kuin Lovessa yleensäkin tehtiin. Lovehan julkaisi kaikkea sellaista mihin muut eivät olisi koskeneet pitkällä jatketulla kepilläkään. Olisikin paljon sanomista Love Recordsista, mielestäni sen valtavaa perintöä ei vieläkään riittävästi tajuta, saati arvosteta. Suomessa tehtäisiin varmaan vieläkin jotain TOM JONES- covereita jos ei joku olisi julkaissut JUICEA, PELLEÄ, HURRIGANESIA, … ja kaikkea tätä muuta. Pitkä lista juttuja joista toiset onnistui, toiset ei niin paljon, mutta joka tapauksessa, kaikki tekeminen vaikutti ja tapa millä se hoidettiin. Musiikin tekemisen identiteetti täällä olisi aivan toista ilman näitä ”hard guys”, Otto (Donner), ATTE (BLOM) ja CHRISSE (SCHWINDT).

JOSKUS JOPA ”HARD HEADED”, EHKÄ NOIN FINANSSIMIELESSÄ?

– Niistä mä en tiennyt koskaan mitään, I’m the last to know about that, se ei koskaan ollut mun vahva pointti. Mutta se mitä on jäljellä, se stuffi, se musa on tärkeää. Se on iso asia. The Legacy.

TOTTA, AIKA PALJON NYT KESKI-IÄSSÄ OLEVAA JENGIÄ AJATTELISI EHKÄ ERI TAVALLA ILMAN LOVEN TOIMINNAN MAHDOLLISTAMAA KULTTUURIILMAPIIRIÄ, SUOMEKSI SANOTTUNA SITÄ MEININKIÄ JOKA VALLITSI KUN HE OLIVAT NUORIA, USKOISIN NÄIN. JA NÄIDEN SKIDIT VOI HENGITTÄÄ NYT ERILAISESSA ILMAPIIRISSÄ. NÄIN VAAN AMATÖÖRISOSIOLOGIN HAVAINTONA…

– That’s right. Monta asiaa olisi eri tavalla. Mutta, vielä siihen biisiin, jos Barbara olisi tehnyt minusta vauraan silloin, niin ehkä en olisi tässä kertomassa koko jutusta. Enkä siitä, että olen oppinut arvostamaan häntä laulajana. Eikä erikoisemmin harmita, ettei Streisand tehnyt sitä biisiä silloin, hän voi tehdä sen vielä, jos haluaa. Sitä paitsi, ”Lost without a trace” hankki minulle neljäksi vuodeksi töitä, kun olin Kansas Cityssä ja eräs laulajatar kuuli sen ja halusi tavata minut. Meistä, MARYSTA ja minusta tuli niin sanottu ”double act” ja keikkailimme ympäri jenkkejä. Paljon keikkoja, satoja studiosessioita paikallisten topäijien kanssa. Minun piti vain käydä kääntymässä Kansas Cityssä, mutta niin vain kävi että jäin sinne pitemmäksi aikaa. Eli silläkin biisillä oli joka tapauksessa ollut tarkoitus ja on varmaan edelleenkin. Mutta nyt olen täällä, näkymät ovat hyvät, bändi toimii hienosti ja REKUN (RECHARDT) kanssa meillä on iso läjä uusia biisejä. Niitä työstetään ja esitetään sitten tuolla keikoilla ihmisille. Ja tehdään jossain vaiheessa sitten levyjä. Niin kuin aina ennenkin.

Tämän jälkeen oli vielä juttua muun muassa Wigujen ja Jimin materiaalin cduudelleenjulkaisuista, HILLARY CLINTONISTA, jolle Jim ja Mary kävivät esiintymässä ja jonka tapasivat keikan jälkeen keittiössä, seitsemän tummalasisen ja tummapukuisen korvanapilla stereoita kuuntelevan ”kaapin” kanssa, COUNT BASIEN rumpalin pojasta SAM JONES JR:sta joka tarjosi ”jazz- miehen lounaan” eli suolapähkinöitä ja olutta, ATIK ISMAILISTA, Jimin mielestä yksi Suomen lahjakkaimmista futareista, maalihai, ja siitä miten paljon helpompi on järjestää Wigwamin treenejä kun kaikki ovat samassa maassa, saati maanosassa. Mutta tämänkertainen kasetti oli jo siinä vaiheessa loppu. ” But then, maybe some other time.”

Kattavat ja upeasti toimitetut Wigwam-sivut Meriläisen Mikon ylläpitäminä (myös Pressa-sivut löytyvät)

Jim Pembroke on merkittävä vaikuttaja suomalaisen rockmusiikin kentällä. Pitkälinjaisin taiteellinen panoksensa löytyy Wigwam-yhtyeen tuotannosta, Pembroke on ollut bändin keskeinen lauluntekijä aivan sen startista 60-luvun lopulta lähtien. Hän on myös edelleen (ainoana) alkuperäisjäsenenä yhtyeessä mukana. ”Vanhan” Wigwamin vuosina Pembroke julkaisi lisäksi kolme sooloalbumia, ja hieman myöhemmin kaksi sellaista lisää 80-luvun alussa.

Tämän lisäksi hän on työskennellyt mittavasti eri tekijöiden ja artistien kanssa, osallistuen levytysprojekteihin niin tekijänä kuin muusikko/laulajanakin. ”Rokkidiggari”-elokuvan (1981) tunnuslaulun lisäksi Pembroke teki laulut Jaakko Pakkasvirran elokuvaan ”Kesäkapina” vuonna 1970.

Pembroke levytti Suomeen tulonsa jälkeen jo toiselle singlelleen vuonna 1966 kaksi omaa lauluaan I don´t mind i got mine ja Any day. Hänen levytystuotantonsa on kaiken kaikkiaan varsin hyvin julkaistu CD-muodossa, ja melko hyvin saatavanakin.

Nuottijulkaisuja Jim Pembroken materiaalista on saatu aikaiseksi vain kaksi. Songbook julkaistiin vuonna 1976, ja Wigwam-albumista Nuclear Nightclub julkaistiin songbook vuonna 1975.

Dir. gosp. Pekka Simojoen laulut liikkuvat maailmalla

Julkaistu

”Musiikkiani ei tehdä suurilla rahoilla, mainos-
kampanjoilla tai levy-yhtiöillä. Siitä kuitenkin
iloitsen, että teokseni selvästi liikkuvat maailmalla
”suusta suuhun”-menetelmällä.”

Se on vitsi, hän lausuu purskahtaen hersyvään nauruun. Simojoen musikaalisuus periytyy vanvanhemmilta, mutta sen juuret löytyvät myös lapsuuden maisemista Namibiasta. Siellä asuminen avasi silmiä ja laajensi tajuntaa. Samasta suomalaisesta sisäoppilaitoksesta Suomeen muuttaneen Löytyn Jaskan laulu-ura innosti Pekkaakin.

Vuosia myöhemmin Simojoki sai Löytyn jälkeen toisena muusikkona gospelmusiikin merkittävimmän tunnustuksen, Golden Gospel -palkinnon. Ennen Kangasalle muuttoa hänet ehdittiin valita vuoden riihimäkeläiseksi.

– Siinä on mun palkintoni. Niitä tai kiitoksia ei paljon kannata virallisen kirkon puolelta odotella. Enemmän arvostankin ihmisiltä saatua palautetta. Yhteistyökumppaneina Pekalla on useita lauluntekijöitä, joista ANNA-MARI KASKINEN nousee ylivoimaisesti tärkeimmäksi.

– Tutustuimme vuonna 1979 Helsingissä kansainvälisen seurakunnan opiskelijaillassa. Siellä piti kirjoittaa pikaisesti runo omasta elämästä. Pusersin pari riviä, mutta Anna-Marilta syntyi kaksi sivua tarinaa englanninkielellä riimeineen päivineen. Samana iltana hän kertoi säveltämättömistä teksteistään, jolloin pyysin häntä ovelasti runotreffeille. Ensi vuonna vietämmekin ensimmäisen kappaleemme 25-vuotisjuhlaa, ja julkaisemme sen kunniaksi levyllisen uusia lauluja. Kaskinen on luonnonlahjakkuus lajissaan, jolta olen oppinut paljon.

Myös Pekan isä VÄINÖ SIMOJOKI on aina ollut ahkera riiminikkari ja sanoittaja. Pojan haaveena on isän kanssa tehtävä virsilevy vanhojen perinteiden mukaan modernisti maustettuna.

Kumppanit vaihtelevat keikkarintamallakin. Miehen ensimmäinen bändi ”Alabasteri” ehti tehdä pari äänitettä. Suomalaisen gospelin Jurassic Park ”Exit” on ollut kasassa 16 vuotta. Yhtyeen kahdeksas levy tuli marraskuussa uunista ulos. Akustinen ”Hymni” muokattiin syyskuun neljästä livekonsertista. Aikoinaan Pekka luotsasi ”Jakaranda”- kuoroa, nyt hän johtaa vanhalla kotipaikkakunnallaan Riihimäellä ”Et Ceteraa”. K-20-kuorossa aikuiset ihmiset laulavat nuorekasta hengellistä musiikkia pienen bändin säestyksellä.

Taukojakin tarvitaan

Simojoen sävelkynästä on syntynyt reilut 500 laulua 25 vuoden aikana. Melodioista 95 prosenttia on omia, loput hänen tekstittämiään afrikkalaisia tradioita tai muita käännösbiisejä. Omia sanoituksia sävellyksissä on noin puolet, suurin osa muiden tekemistä Anna-Marin. Parinsadan yhteisen laulun joukosta viisi on päätynyt virsikirjaan. Messuja Pekalla on kuusi ja musikaaleja kymmenkunta.

– Mulla on kaksi peruslinjaa: Aihe kolahtaa itselle elämän melskeissä tai se kävelee vastaan kahdella jalalla. Kolmanneksi voisin nostaa tilaustyöt, joita otan vastaan vain muutamia vuodessa.

– Teen laulun silloin, kun tuntuu siltä ja se tulee. Jopa muutaman kuukauden tauot ovat minusta terveellisiä. Lauluista tulee parempia, kun niitä ei purista liikaa. Jotkut biisit saattavat muhia montakin vuotta. Joskus toki pitää myös punnertaa, että saisin valmiiksi mitä olen luvannut.

– Melodioissa pitää olla ideaa. Nykyään tehdastekoista musiikkia pyörii niin paljon, että oikein harmittaa. Toki hyviäkin iskelmiä ja evergreenejä löytyy, mutta paljon on huttua mukana. Onneksi mulla riittää erityyppisiä töitä, eikä tarvitse ruveta biisitehtaaksi väsäämään väkisin.

Simojoen vanhin eloon jäänyt sävellys

”Kaikki lapset maan” syntyi 13 vuotiaana Afrikassa, ja Kaskinen sanoitti sen vuosia myöhemmin. Lukioiässä Suomessa melodioita syntyi paljonkin, mutta sanojen virittely tuntui vaikealta. Tänä päivänä sekin sujuu mallikkaasti.

– Ihmisten lähettämiä sanoituksia sävellän satunnaisesti. Jonkin verran tarjoan parhaita niistä muille säveltäjille. Vaimoltaan ARJALTA Pekka saa sekä ideoita että luotettavaa kritiikkiä.

– Hän myös arvioi musiikkiani ja antaa palautetta, mikäli epäilen syyllistyväni plagiointiin. Kaikkihan on jo tehty, mutta sanoille ja nuoteille pitää etsiä uusi merkitys. On hieno ahaa-elämys löytää autenttista meininkiä sävellykseen tai todennäköisesti uusi riimi, jonka saa vielä osumaan kokonaisuuteen mielekkäästi.

Sovitusten tekeminen on itseopiskeltu juttu. Marraskuussa ilmestyy kuoroja varten neliääninen 100 laulun kirja Pekan musiikista.

– Teen yleensä sovituksia yöllä, kun perhe nukkuu. Mietiskelen kitaran kanssa, kirjoitan stemmat ylös ja menen nukkumaan. Aamulla kokeilen pianolla osuiko kohdalleen vai pitääkö korjata. Neliäänisten nuottien kirjoittaminen on hidasta ja rankkaa. Merkillistä, että vielä viidennenkin tarkistuskerran jälkeen löytyy virheitä.

Kansainvälisiä biisejä

Simojoen Pekan lauluja löytyy lukuisista laulukirjoista ja sadoilta äänitteiltä. Omia erityyppisiä levyjä on 33, joista soololevyjä tasan kaksi.

– Niiden lisäksi kolmellatoista käännöscd: llä on biisejäni eri kielillä. ”Hiljaisuuden lauluja” julkaistiin kahdeksalla kielellä, ”Afrikkalainen messu” ilmestyi englanniksi ja kiinaksi, yksi lastenlevy hollanniksi. Unkarissa, Venäjällä ja Virossa liikkuu paljon laulujani, niitä on myös Ruotsin ja Norjan virsikirjoissa. Kerran törmäsin puolalaiseen nuorten laulukirjaan, missä tekemäni biisi oli merkitty englantilaiseksi kansansäveleksi.

– Musiikkiani ei tehdä suurilla rahoilla, mainoskampanjoilla tai levy-yhtiöillä. Siitä kuitenkin iloitsen, että teokseni selvästi liikkuvat maailmalla ”suusta suuhun”-menetelmällä. Paria poikkeusta lukuunottamatta Pekan lauluista ei ole tehty kustannussopimuksia. Muutamaan otteeseen hän on kuitenkin keskustellut niistä lähinnä Warnerin kanssa. Ensi keväänä ilmestyy pieni äänite ”Minä en sinua unohda”. LIISA PAJUSEN runot syntyivät surun kohtaamisesta, kun hänen tyttärensä kuoli Jyväskylän onnettomuusjunassa. Pekka haistelee ilmaa eikä tee levyjä ilman kysyntää, tarvetta, merkitystä tai käyttöä.

– Monien äänitteideni taustalla on jonkun heittämä ajatus, mitä aihetta pitäisi käsitellä ja millaista levyä tarvitaan. Sellainen on arvokasta tietoa. Keikkoja kertyy 200-250 vuotta kohti, mutta se ei tarkoita matkapäiviä. Pekan perusjuttuun kuuluu mies ja kitara.

– Koulurundeilla saattaa olla parhaimmillaan viisikin esiintymistä päivässä. Mulla on kaikille ikäryhmille omat setit. Sitten on bändit ja kuoro. Parisuhdejutuissa laulan vaimoni kanssa.

– Seurakunnat ovat suurin työllistäjäni. Uudet ja yllättävätkin avaukset kiinnostavat. Esimerkiksi keväällä esiinnyn ammattiyhdistyksen vuosikokouksessa 3000 sairaanhoitajalle.

Kantaaottavaa huumoria

Elvisiin Pekka liittyi joitakin vuosia sitten, kun PERKIÖN PIA sai puhuttua miehen ympäri.

– Olen myönteinen perusjäsen, ja pyrin käymään ainakin pikkujouluissa. Pari kertaa olen kysynyt toimistolta neuvoa. Yhdistys ajaa hyviä asioita, jotka vaikuttavat minunkin työhöni.

– Koen olevani hienossa seurassa, ajattelevien ihmisten porukassa. Minusta on tärkeää, että sydänverellä tehdään monenlaista musiikkia, jolla on merkitystä kuulijoille heidän arjessaan. Olemme samassa rintamassa antamassa toivoa ihmisille. Kaikissa genreissä löytyy taitajia ja oikeaa juttua, mutta myös oikeaa huttua.

– Nykyään jyrää kaupallinen näkökulma, joka saa otsasuoneni hieman pullistumaan. Minuakin on kehotettu tekemään iskelmää tullakseni rikkaaksi. Jos vain yksi tekijä sadasta toimii gospelin parissa, miksi hänenkin pitäisi olla samanlainen kuin muut? Jokaisella on oma tiensä, ja tämä on minun hommani. Gospel on mulle vähän kuin kutsumus. Sanoma on maailman paras ja antaa iloa, toivoa, lohdutusta ja rakkautta. Eivätkä laulun aiheet lopu kesken. Simojoen avainsanoja ovat yhteisöllisyys ja yhdessä laulaminen. Muusikon työhön kuuluu tärkeänä osana kuulijoiden kohtaaminen ja olkapäänä oleminen.

– Repivässä ajassamme kirkon sanomalle on tänä päivänä älyttömän iso tilaus, ja pitäisi osata puhua ihmisten kieltä sanomaa vesittämättä. Harva tekee kantaaottavia tekstejä, joissa on huumoria ja sopiva määrä paatosta mukana.

– On viihdemusiikillakin merkitystä, vaikka monessa biisissä ei ole tarkoituskaan sanoa mitään.

Simojoki on salaa ylpeä gospelmiehistä, jotka iskelmään siirryttyään nousevat tähdiksi.

– Heti tulee mieleen JUHA TAPIO, ANSSI KELA, MIKKO KUUSTONEN, PEKKA RUUSKA, HEIKKI SILVENNOINEN, HEIKKI HELA, naisista NINA ÅSTRÖM, sanoittajista PEKKA LAAKSONEN. Esimerkiksi RUOHOSEN TEPOLLA ja EKOLAN HANNALLA ei ole gospeltaustaa, mutta maailmankatsomus on kristillinen.

– Suomen suosituin musiikki läpäisee suurimman osan ala-aste- ja rippikouluikäisistä, joista jokainen muistaa jonkin virren tai gospelbiisin. Näennäisesti se ei marginaalimusiikkina soi missään, siksi radioasemat voivat ilmoittaa soittavansa Suomen suosituinta musaa. Gospelia lauletaan eniten, mutta sillä tehdään vähiten rahaa. Ehkä se on hyväkin, niin tässä pysyy sopivasti vereslihalla ja kynä terävänä.

Teosto ja YouTube solmivat lisensointisopimuksen

Julkaistu

Sopimuksen ansiosta suomalaiset musiikintekijät voivat saada korvauksia YouTuben kautta kuunnellusta musiikista.YouTube ja 27 000:ta suomalaista musiikintekijää ja kustantajaa edustava Teosto ovat solmineet lisensointisopimuksen. Sopimuksen ansiosta suomalaiset musiikintekijät voivat jatkossa saada korvauksia, kun heidän musiikkiaan kuunnellaan YouTuben kautta Suomessa.

Musiikintekijät saavat tuloa, kun YouTuben kumppaniohjelmaan kuuluvissa videoissa esitetään mainoksia.”YouTube on yksi Suomen suosituimmista musiikkikanavista ja on erittäin tärkeää, että musiikintekijät saavat korvauksen musiikkinsa käytöstä YouTubessa Suomessa.Uskomme, että musiikin suoratoistopalvelut tulevat olemaan tulevaisuudessa entistä tärkeämmässä roolissa, ja tekemämme lisensointisopimus YouTuben kanssa on tässäkin suhteessa merkittävä virstanpylväs”, sanoo Teoston toimitusjohtaja Katri Sipilä.”Olemme erittäin tyytyväisiä päästyämme korvauksen mahdollistavaan sopimukseen Teoston kanssa”, sanoo YouTuben kustantaja- ja järjestösuhteista vastaava johtaja Gudrun Schweppe.

”Tämä on myös iso asia YouTube-yhteisölle, jolle musiikin kuunteleminen ja uusien, paikallisten artistien löytäminen on tärkeä osa heidän online-kokemustaan.”YouTube on tehnyt lisensointisopimuksia useiden eurooppalaisten tekijänoikeusjärjestöjen kanssa. YouTubella on voimassa oleva sopimus mm. Englannin PRS for Musicin, Espanjan SGAEn, Ranskan SACEMin ja Sveitsin SUISAn kanssa.

Lisätilitystä ei enää ole

Julkaistu

Teoston asiakas ei enää saa lisää rahaa teoksen kymmenestä ensimmäisestä esityskerrasta. Päätöshän tästä tehtiin Teoston kevätkokouksessa 24.4., minkä jälkeen päätös astui voimaan.

Teoston johtokunta teki kokouksessaan 16.9. päätökset siitä, miten tätä ”entistä lisätilitysrahaa” tänä vuonna jaetaan. Päätös oli seuraava:

-40.000 euroa jaetaan kannustuspalkinto( i)na. Vuoden 2003 ehdokkaat Teosto on jo julkistanut, ja voittaja(t) julkistetaan 8.12. Koska tämä Selvis menee painoon jo ennen sitä, ei asiasta tässä enempää.

-Kotimaisen musiikin harkinnanvaraiseksi edistämiseksi osoitetaan 155.000 euroa, josta 65.000 euroa jaetaan Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n päätösten mukaisesti, 40.000 euroa Suomen Säveltäjät ry:n päätösten mukaisesti ja 50.000 euroa Suomen Musiikkikustantajat ry:n päätösten mukaisesti.

Elviksen kohdalla Teoston johtokunnan päätös sisältää sen evästyksen, että mainitun summan jakamisessa ”kiinnitetään huomiota uuden suomalaisen lasten- ja varhaisnuorten musiikin, kansanmusiikin ja jazzin osuuteen”. Elvis ry:n 65.000 euron osuudesta osa tullaan jakamaan sävellystilauspalkkioina ja osa apurahoina. (Ensimmäiset 5.000 euroa on jo julistettu haettavaksi)

Jarin ehdotuksesta 15.000 euroa lisää kustantajille, Jori vastusti

Teoston johtokunnan päätös ei ollut yksimielinen. Suomen Musiikkikustantajat ry:lle oli aluksi jaossa ainoastaan 35.000 euroa, mutta kun laskelmat osoittivat, että rahaa oli vailla osoitetta vielä 15.000 euron verran, ehdotti JARI KNUUTINEN, että tämä summa kokonaisuudessaan osoitettaisiin Suomen Musiikkikustantajat ry:lle. Tämä tuli myös päätökseksi, jota kaikki muut kannattivat paitsi sanoittaja JORI NUMMELIN. Kevyen musiikin edustajat jakautuivat siis kahteen ryhmään; Jari Knuutisen esityksen kannalla olivat meikäläisistä OTTO DONNER ja EERO LUPARI, kun taas Jori Nummelin jätti seuraavanlaisen eriävän mielipiteen:

”Perusteluni eriävään mielipiteeseeni, joka koskee Teoston johtokunnan kokouksessa 16.9.2003 tehtyä kotimaisen musiikin tukeen liittyvää päätöstä: Ilmoitan eriävän mielipiteeni johtokunnan päätökseen, jossa mm. kannustuspalkinnoista ”säästynyt” 15.000 euron summa päätettiin kokonaisuudessaan lisätä kustantajien saamaan harkinnnanvaraiseen tukeen. Oma ehdotukseni oli jakaa se 5.000 euron tasasummiin kaikille tuen osapuolille. Kevyen musiikin tuki on selvästi alamitoitettu genren ja sen lukuisten alagenrien tekijöiden määrään ja tuen tarpeeseen suhteutettuna. Mielestäni myös tuen myöntämisen perustelut olivat väärät. Suora tuki tekijälle edistänee aina uuden musiikin syntymistä välillistä tukea paremmin. Lisäksi; kun kustantajalle luovuttaa kustannussopimuksella kolmanneksen teoksen tekijänoikeustuloista, se on jo sinällään vähintäänkin riittävä korvaus siitä suoritteesta, jolla kustantajan tulisi edistää ko. teoksen markkinointia.”

Mitkä ihmeen kansalliset varat?

Nämä rahat ovat peräisin nk. kansallisista varoista, mutta onko kaikille selvää, mitä nämä kansalliset varat oikein ovat? Kysymys ei tietenkään ole mistään taivaasta pudonneista rahoista, vaan niistä tekijänoikeusmauksuista, joita musiikin käyttäjät Teostolle maksavat. Yhteisellä päätöksellä on sitten päätetty, että tiettyä osaa (tänä vuonna 8 prosenttia) ei jaetakaan tekijöille ja kustantajille vaan käytetään ”yhteiseen hyvään”. Yhteisellä päätöksellä – vaikkapa Teoston jäsenten enemmistön päätöksellä ne voitaisiin jättää pidättämättäkin. Jokaisen bruttotilitys olisi silloin lähes 9 prosenttia nykyistä suurempi.

Näihin asioihin varmaan seuraavassa Selviksessä palataan.

Martti Heikkilä

JK ELVISin johtokunnan jäsen Tommi Lindell kirjoittaa asiasta jo tässä lehdessä seuraavasti:

Kansallisista varoista ja voimavaroista

Nykyinen musiikin ammattimaisen tekemisen ilmapiiri alkaa olla meille kevyen puolenkin tekijöille aika määriteltyä ja olemassa olevien mekanismien sanelemaa aluetta. Tarkoitan tällä muunmuassa sitä, että kun radiokanavista päättävät tahot ovat potemansa mammuttitaudin myötä alkaneet yhä enemmän soveltaa suuren maailman soittolistameininkiä pienessä Suomessamme, on asialla varmasti vaikutuksensa myös musiikin tekoprosessiin.

Jokainen tietysti arvottaa asiat omalla tavallaan, mutta mielestäni kaikki ei ole aivan kohdallaan, jos tekijä miettii jo luomistyön alkuvaiheessa kuinka hänen tulossa oleva hengentuotteensa voisi mahdollisimman tarkkaan tavoittaa oletetun kohderyhmänsä. Paljon käytettyä ”teokseni ovat lapsiani”-vertausta soveltaen: vanhemmat ovat jo päättäneet jälkeläisensä koulutuksesta, kumppaneista ja muista kuvioista, ennenkuin ollaan edes vilkaistu millainen persoona piltistä kasvaa.

Ammattimainen musiikintekijä osaa tietysti työtään tehdessään ottaa huomioon olennaisia kysymyksiä, kuten ”mitä ?” ja ”kenelle ?”. Välillä kannattaisi ehkä harjoittaa pientä itsetutkiskelua ja pysähtyä kysymään myös ”miksi ?”. Jos osaa vastata ensimmäisiin kysymyksiin tyhjentävästi, niin vastaus viimeiseenkin lienee yhtä helppo. Ja tämän jälkeen tekijä voikin tyytyväisenä keskittyä siihen minkä tietää osaavansa ja asia etenee tuttuja uria pitkin.

Jos ja kun sitten päästään vaiheeseen, jossa teos on testattu ja viety tarpeeksi monen radiokanavan musiikkipäällikön, levy-yhtiön edustajan ja markkinointi- ihmisten suotimien läpi, voi musiikin kuluttaja olla turvallisin mielin sen suhteen, että hänen vastaanottamansa tuote ei taatusti sisällä minkäänlaisia tutkimattomia lisä- tai makuaineita, vaan on tarkkaan räätälöity juuri hänelle määritellyn profiilin mukaan.

Näin kuluttajalta säästyy kallisarvoista aikaa, kun hänen ei itse tarvitse ottaa selvää millaisesta musiikista hän kenties voisi pitää. Kuluttajan tehtäväksi jää enää musiikin kuuntelu, eikä siihenkään tarvitse erityisemmin keskittyä, koska ”täyttä palvelua” tarjoavan radiokanavan voimasoiton myötä sama kappale toistuu vähintään tunnin välein. Tai mikäli kuluttaja on oikein päätynyt ostamaan kokonaisen musiikki-albumin, on vastuunsa kantava artisti taustavoimineen varmasti jo pitänyt huolen siitä, ettei kokonaisuus sisällä liian monimuotoista musiikkia, vaan toimii kivana taustaelementtinä kiireisen kuuntelijan muille puuhasteluille. Ja kun artisti on vihdoin omalla ja koko ”tiiminsä” kovalla työpanoksella saavuttanut pienen paikan kuluttajan kallisarvoisessa arjessa, on hänen syytä nöyränä pysytellä asemassaan, eikä missään tapauksessa yrittää enää luoda mitään uutta ja aiemmasta poikkeavaa. Muutenhan kuluttaja voisi katsoa tulleensa petetyksi, jos tutun ”brändin” takaa yht’äkkiä paljastuisi jotain mitä ei tuoteselosteessa mainittu.

Voihan tietysti olla, että ihmisen eri aistien painoarvot vaihtelevat yksilökohtaisesti. Itse todennäköisesti voisin pärjätä pitkäänkin McDonald’s-pohjaisen ruokavalion turvin, mutta koko elimistöni alkaisi oireilla todella nopeasti, jos esimerkiksi joutuisin toimimaan työoloissa, jossa korviani pakkoruokittaisiin jatkuvalla Nova-Energy-KissFM-hutulla. Tapetti voi toki olla kiehtova sisustusmateriaali, mutta toisinaan katselen mieluummin tauluja…

Alan kehitystä seuratessa ja uutta populäärimusiikkia kuunnellessa tulee usein mieleen, että monissa tapauksissa musiikin tekovaiheessa on luovuuden mittarissa ollut varsin alhaiset lukemat. Ja luovuus taas on mielestäni sikäli harvinaislaatuinen hyödyke, että sen suhteen ei tarvitsisi säästellä. Eräs suuresti arvostamani tekijäkollega esitteli hiljattain yleispätevän menestyksen kaavan; se menee jotakuinkin niin, että menestyksekkääseen sävelmään tarvitaan entuudestaan tuttu kaava, johon lisätään jokin uusi ”juttu”. Mikäli näin on, niin vetoan teihin hyvät tekijät: Etsikää näitä ”juttuja” ! Ei niistä viime aikoina ainakaan hirveää ylitarjontaa ole päässyt muodostumaan, sitä tuttua kaavaa on kyllä piisannut.

Syy tähän kirjoitukseen ja pähkäilyyn on oikeastaan tämä: Olen reilun puolen vuoden ajan ollut Elvis ry:n johtokunnassa ja vastaantulleista asioista mielenkiintoisimpiin on kuulunut pohdinnat Teoston ”kansallisista varoista”, niiden käytöstä ja tulevaisuudesta. Asia on laaja, enkä todellakaan voi väittää olevani selvillä kaikesta mitä siihen liittyy. Sen verran olen kuitenkin kantaani pystynyt muodostamaan, että ainakaan en välttämättä soisi koko kuvion purkamista. On tietysti aiheellista kysyä kuuluuko Teoston tehtäviin tällaisten tukijärjestelmien ylläpito, meidän rahoillamme ?

Omasta mielestäni kaikkien tekijöiden henkisen hyvinvoinnin kannalta on hyvä asia, jos kansallisten varojen ohjailulla tuetaan toimintaa, joka sisältää jotain muutakin, kuin vain musiikkiteollisuuden lainalaisuuksiin perustuvaa musiikintekoa. Siitä, mitkä ovat asialliset määrät ja kohteet tällaisille tukimuodoille on tietysti syytä keskustella.

Me kaikki tekijät varmasti yritämme tahoillamme menestyä tai vähintäänkin tulla toimeen musiikin tekemisellä. Silti, ja juuri siksi ehdotan, että luomistyön äärelle käydessämme aina välillä kysyisimme itseltämme: ”Mitäs tänään, tapettia vai taulu ?” terveisin,

Tommi Lindell

15 vuotta selvistellen

Julkaistu

Aulis sallinee hyvän yhteistyön – US Music Force Hits Finn – Genre-mantraa vakavina

Selvis 15-vuotta sarjassa liikumme loppuvuodessa – 88. Kuten viime jaksosta muistamme, Teoston puheenjohtajakysymys saatiin päätökseen värikkäiden käänteiden jälkeen: Aulis Sallinen saapui tähdittämään sarjaamme.

Vapaasti tulkiten kirjoittajia: Selvis-numerossa 4/88 (20.9. 88) toiminnanjohtaja A. FUHRMANN toteaa tyvenen koittaneen myrskyn jälkeen ja vastoin epäilyksiään Sallisen osoittaneen syvällistä perehtymisen tahtoa tekijänoikeusalan kysymyksiin. Arthurin jutussaan tarkastelema kysymys koski tilitystyöryhmän (ja sen alaisen konserttiraporttityötyhmän) suuntaviivojen määrittelyä ja nk konserttikertoimien määrittelyä tilityksen pohjaksi. Perusprinsiippinä läpi linjan kulkee ajatus, että tilityksen on vastattava perintää. Ajan uusina tuulina olivat massatapahtumat, uudet tapahtumarahoituksen muodot (mm.sponsorointi). Paljastui myös totuus, että eniten tilitettävää sisään tuovat kevyen puolen (nk. jäähalli-) konsertit, joten konserttityöryhmä ehdottikin näitä korkeimpaan tilityskerroinluokkaan. (Niin ja mekaanisen musiikin pakkosyöttö jne.)

Johan Pomppas

Lehdessä julkaistiin (kustantajan ja kirjoittaja TEUVO SUOMISEN luvalla) Veronmaksaja-lehdessä ollut, jäsenistöä kylkikosketuksella sivuava artikkeli ’Kulttuurityö verottajan kourissa’. Artikkelissa käsiteltiin ’ammatiharjoittamisen kohtuullisia kulukorvauksia, vaihtelevia käytäntöjä verotoimistoittain sekä hyöty- ja huvimatkojen ja -hankintojen välistä välimereen piirrettyä viivaa. Artikkelissa yhtenä ratkaisuna tekijän kannalta tarkastellaan, tuolloin ei vielä niin yleistä mallia, ’yhtiöittää’ taiteellinen toimintansa – tarkoittaen tietenkin puitteita sen harjoittamiseen.

Ja Jusssin Takit (johan pomppas), ilmoitus Selviksessä: Seminaari Musiikintekijöille, järj. musiikkikustantamo Taurus. Vieraana suuri haukkaus ameriikanpiirakkaa; parikymmentä legendaarista hittinikkaria LEIBER & STOLLERISTA PAM PHILLIPS OLANDIIN, säveltäjiä, sanoittajia, kustantajia. Elvis tarjoutui maksamaan jäsenilleen osallistumismaksusta puolet. Mikähän routa noin lihavat porsaat Suomeen ajoi?

Selvis 5/88

Jatkoa (loikaten) suoraan edelliseen. Otsikolla ’Tähdet laskeutuivat Helsinkiin’ em. seminaarista (Helsinki Music Seminar ’88) raportoi A. Fuhrmann. Kyseessä oli siis amerikkalaisten hittinikkareiden ja kustantajien delegaatio matkalla Neuvostoliittoon, Moskovaan solmimaan yhteistyösopimuksia.

Yleisenä ilmiönä tekijöiden kannalta, AF tykönään havaitsee höyryn aina tiivistyvän samaan muotoon. Fuhrmann lainaa saksalaista sananlaskua ’Es wird überall mit Wasser gekocht’ (kaikkialla keitetään vedellä). Edellinen riitti Fuhrmanille yleiseksi arvioksi itse poppikoneen toiminnasta – hän (myös) edunvalvontamiehenä nostaa esiin amerikkalaisen esityskorvauskäytännön kimuranttisuuden.

Radioasemien maassa raportointi tapahtuu esimerkkiotannoin muutamilta asemilta, jotka yleistetään (sikäli kun kappaleet ovat tunnistettavissa). Ristikkäisten järjestöjen maassa saattaa myös käydä niin, että eri järjestöihin kuuluvista, esim sanoittajista ja säveltäjistä vain toinen pääsee nauttimaan tilityksistä. Näin siis piilaksossa vielä v.88.

Vuoden loppu näyttää olleen yhteistyön ja suvannon aikaa edunvalvonnan eri toimijoiden kesken. Puheenjohtaja DONNERkin kiittelee Teoston, Sallisen johdolla hyvin käyntiin lähtenyttä työtä. Uudessa genre-työryhmässä ELVIStä edustivat ’konkari Arthur Fuhrmann ja uusi tulokas EERO LUPARI (varamiehenä JAAKKO SALO). Niin tässä kuin mekaanisten- ja huvikorvaustyöryhmien (joissa myös ELVIS-edustus) työt edistyivät hyvin.

Jäsenkokous pidettiin Laulumiehissä 24.10. Siitä kirjoittanut Fuhrmann totesi osallistujamäärän (20) olleen varsin vähäisen. Johtokuntaa täydennettiin ’lähinna nuorempaa polvea ja rockaluetta edustavalla’ JANNE LOUHIVUORELLA. Toinen tärkeä asia oli sopimukseton tila äänilevyalalla, sovittamisen osalta. Vaihteluväliä esintyy nk täydellisestä sovituksesta ’komppilappuun’ ja näkemyseroja Suomen Muusikkojen Liiton kanssa siitä kuinka paljon studioselittelyä riittää muusikoiden nostamiseen krediitteihin (oikaisten tulkittu).

Otto Donnerin uutisoitiin nimetyn tekijänoikeusneuvoston varajäseneksi.

Muuttuuko individuaali kollektiiviseksi?

Otsikolla Otto oli alustanut ESEK/LUSES seminaarissa ja alustus julkaistiin Selviksessä. Alustuksessaan Otto spekuloi ja vertailee ongelmia joita syntyy, kun tekijöiden yhteenkerätyistä tekijänoikeusmaksuista jaetaan rahaa järjestöille myönnettäväksi kollektiiviseen käyttöön. Ulosvetona kolme Oton havaitsemaan vääristymää: huonoimmillaan (ESEK/LUSES) jakojärjestelmä on tulonsiirtomekanismi joka hyödyttää jo mainetta ja kunniaa (ja usein myös kuponkirutiinit halitsevia) tekijöitä, toiseksi em säätiöistä on tullut osin valtionhallintoa korvaavaa apurahaorganisaatiota. Kokonaisuuden sisällä tarvittaisiin laatu- ym kriteereitä nimenomaan taidepoliittisin perustein.

Kolmantena jarruna Otto näkee näidenkin säätiöiden toiminnassa koko kotimaisen musiikin kenttää nimittävän antagonistisen asetelman (kevyt-vakava, luova-esittävä, uusi-vanha jne) ja tämän sisällä yhteisöjen vain omaan pilliin puhaltamisen. Tämä asetelma johtaa usein siihen, että sorrutaan helppoihin ja itsestäänselviin ratkaisuihin – pönkitetään vallitsevaa kulttuurihegemoniaa.

Hyvä ja huono konkka

Kopioston toimitusjohtaja TARJA KOSKINEN selvitti artikkelissaan korvausten tilitysperiaatteita lähinna radio- ja tv-ohjelmien jälkikäytön osalta.

Ja sitten tuleekin ajan kestoteemaa: A. Fuhrmann lähettää otsikolla ’Tekijöiden asialla’ terveisiä JARMO SERMILÄLLE, josta hän oli saanut pitkäaikaisen keskustelukumppanin (Teostorynkin sivuilla). Aiheena Ajan Suuri Teema: Teoston genreluokitus, ammattilaiset vs amatöörit (sekä asiakkuus-jäsenyys). Arthurin viestiä metaforan kautta tiivistäen: Taiten pantu sahti (ja ehkä vielä siitä hartaudella tiputettu*) pesee tammitynnöriin roiskaistun ja korkki auki unohtuneen – ihan vaan noin prosessin, kokemuksen, oivalluksen ja mielihyvän tasolla.

Pähkinäsakset avasivat johtokunnan uuden jäsenen Janne Louhivuoren taustoja, joissa harrastuksikseen sukellusveneet, tenniksen, laskettelun ja tähtitieteen ilmoittanut Janne ilmoitti haaveikseen päästä saksalaisella VII c -luokan sukellusveneellä sataan metriin ja nähdä oikea UFO. No, haaveista on tullut totta: Janne on päässyt arthur-luokan u-bootilla syviin vesiin ja törmännyt Ufoon**.

TAITT.HUOM. 

*Muistamattomille: Glögiaikanakin alkoholi höyrystyy 78°

**Muistamattomille 2: musiikintekijä Ufo Mustonen.

teksti: Pekka Nissilä