EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Jäänmurtaja Kähärä läpimurron kynnyksellä

Tekijä: Mysteerio

Jäänmurtaja Kähärä läpimurron kynnyksellä

Julkaistu


 

Musiikin alan monitaituri, säveltäjä, Anna-Mari Kähärä palkittiin toissa vuonna Jazzliiton Yrjö-palkinnolla ja valtion Suomi-palkinnolla. Viime vuonna UMO ja Rajaton-yhtye järjestivät tribuuttikonsertin hänen musiikistaan. Tänä vuonna on pitkään odotetun debyyttialbumin vuoro.

Mistä kaikki sai alkunsa – miten aloitit musikaalisen polkusi?

Mummolan isoilla, vanhoilla uruilla olen soittanut jo parivuotiaasta asti omia lauluja. Harmi, ettei niitä ole missään ylhäällä. 5-vuotiaana aloitin viulun soiton ja pianon pimputuksen. 10-vuotiaana viulu jäi ja vähitellen piano ahmaisi minut kokonaan.

Milloin esiinnyit ensimmäisen kerran?

Kaustisen Kansanmusiikkifestareilla esitin ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle 10-vuotiaana itse säveltämäni ja sanoittamani kappaleen ”Paju-laulun”. Olen Viitasaarelta kotoisin, joten minua säesti Viitasaaren mieskvartetti.

Ensimmäinen muistikuvani sinusta liittyy kasariaikaan ja How Many Sisters -trioon. Mitä muuta puuhailit 80-luvulla?

Olin vielä lukiossa, kun How Many Sisters perustettiin ja liityin Kuopion Nuorisoteatteriin. Kesällä 1983 tulin Helsinkiin heti kirjoitusten jälkeen. Me teimme silloin How Many Sistersin ensimmäistä levyä ja samoihin aikoihin menin Kellariteatteriin sovittamaan ja soittamaan musiikkia näytelmään ”Herrat ovat herkkäuskoisia”. Siinä oli Rauli Badding Somerjoen tekemää ja esittämää musiikkia, jota minä sovitin. Kun tulin Helsinkiin, työt alkoivat heti ja sillä tiellä olen edelleen. Säveltäminen tuli kuvaan mukaan vasta teatterimusan tekemisen kautta ja esim. How Many Sistersille olen alkanut tehdä musiikkia paljon myöhemmin.

Olet kysytty säveltäjä, soittaja ja sovittaja – minkälaisia projekteja sinulla on meneillään juuri nyt?

Nyt lähinnä sydäntä on oman levyprojektin loppuun saattaminen, koska sitä on tehty mielessäni jo lähes 10 vuotta. Levylle tulee erilaisia kokoonpanoja ja moni muusikko esittäytyy sillä levyllä. Tekstejä tulee mm. englantilaisen Wendy Copen ja irlantilaisen Dylan Thomasin runokirjoista. Viime syksynä sävelsin mm. laulusarjaa jousiorkesterille. Viime aikoina olen tehnyt aika paljon tilaussävellyksiä kuoroille.

A cappella -yhtyelle, Rajattomalle, olet säveltänyt paljon musiikkia, jota kuunteli varsin haltioitunut yleisö Vanhassa Maestrossa viime marraskuussa. Miten jatkuu yhteistyönne tulevaisuudessa?

Olihan se ihan mieletöntä, että UMO ja Rajaton halusivat järjestää tribuuttikonsertin minun musiikistani. Maestrossa kuultiin materiaalia mm. ”Armahan kulku” Rajattoman toiselta, Boundless-albumilta, jonka tuotin. Rajaton on tehnyt tähän mennessä neljä albumia, joista kolmas on nimeltään Sanat. Neljäs oli tämä joululevy, josta tuotin puolet. Se sisältää uusia joululauluja ja uusia sovituksia vähän vanhemmista joululauluista. Nyt juuri kuulin, että levy oli ennen joulua listalla kakkosena ja myynyt jo kultaa. Mahtavaa, että a cappella -yhtye breikkaa. Teen varmaan Rajattomalle lisää biisejä myös tulevaisuudessa.

Kuinka sujui musisointi presidentti Tarja Halosen itsenäisyysjuhlissa? Mitä kappaleita esititte?

Hyvin sujui, koska Jazzliiton rundi oli juuri takana ja linnassa soitimme rundin päätöskeikan. Mikäs sen fantastisempaa. Me esitimme minun sävellyksiäni, mutta joukossa oli myös kolme tribuuttikappaletta; yksi Joni Mitchelliltä, yksi Tom Waitsilta ja yksi Zappalta. Ihailen kovasti näitä kolmea säveltäjää. Herkemmät balladit jätettiin soittamatta. Siellä oli hyvä bailumeininki. Laulatettiin yleisöä ja juhlaväki lauloi tosi hyvin kolmiäänisesti.

Minkälainen on ihanteellinen paikka esiintyä? Missä se sijaitsee ja paljonko sinne mahtuu yleisöä?

Unelmapaikka on aina intiimi ja pieni tila, jossa yleisö on tosi lähellä. Siellä bändi ja yleisö on tavallaan yhtä. Muistan, kun kerran esiinnyimme Raahessa pienellä lavalla, pienen maalaistalon pihapiirissä. Oli idyllinen suomalainen kesäilta, ympärillä oli punaisia mökkejä ja yleisö istui puupenkeillä. Onhan se kiva, jos on kivat tapetit ja mukava valaistus, mutta yleisöhän sen tilan luo – se on se tärkein.

Miten teet sävellyksiä? Käytätkö tietokonetta apuna työssäsi?

Teen biisit pianolla, kirjoitan ne käsin nuottipaperille ja Säde Rissanen kirjoittaa ne puhtaaksi. Olen opetellut Sibeliusta ja tehnyt sillä kuorosovituksia, jotta joskus voisin tehdä työtä vähän nopeammin. Mutta enimmäkseen teen kuitenkin lauluja runoihin. Jos runo on hyvä, laulu syntyy aika nopeasti jos on syntyäkseen. Sovitustyöhön menee paljon enemmän aikaa. Pyrin säveltämään mahdollisimman rennosti jolloin biisit tulevat helposti. Luotan intuitioon. Nykyään improvisoin paljon minidiskille ja naureskelen myöhemmin, mitä tulikaan laulettua.

Onko olemassa jokin elokuva, johon olisit halunnut säveltää musiikin?

Mikko Niskasen ”Kahdeksan surmanluotia”. Se on mielestäni yksi parhaita tv-elokuvia, mitä on tehty. Toinen elokuvaohjaaja, joka tulee mieleen on Sakari Kirjavainen. Hänen ensimmäiseen pitkään elokuvaansa ”Ken tuulta pyytää” minä tein musan. Hänen kanssaan haluaisin työskennellä uudestaan.

Onko jotain taidemuotoa, jota et vielä ole kokeillut ja jota haluaisit kokeilla joskus tulevaisuudessa?

Piirrän aika paljon. Minulla on vihko, mihin olen piirtänyt tauluja, joita haluaisin joskus maalata. Elokuva kiinnostaa myös, mutta elämä on niin lyhyt, että pitää johonkin keskittyä.

Minkälaista musiikkia kuuntelet kotona?

Viimeksi olen kuunnellut Sibeliuksen viulukonserttoa. Keith Jarretin My song -albumia tai Joni Mitchellin Heiraa pystyn kuuntelemaan ihan milloin vaan. Livekonserteissa käyn usein, mutta kotona hiljaisuus on ihaninta musiikkia.

Miten pidät yllä hyvää keikkakuntoa?

Vien lapsen pyörällä päiväkotiin melkein joka päivä. Siitä tulee kuusi kilometriä. Muuten en enää urheile, vaikka olinkin nuoruudessa himourheilija. Mutta ennen keikkaa täytyy lauleskella jonkin aikaa, koska setissä on paljon äänialaltaan vaativia biisejä.

Kuvittele itsesi kymmenen vuoden päästä, missä olet ja mitä teet?

Luulen, että olen Suomessa, koska rakastan Suomea ja rakastan olla suomalainen. Uskon, että olen tekemisissä samojen ihmisten kanssa kuin nytkin. Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että monista työtovereista on tullut myös tosi hyviä ystäviä. Juuri näiden ystävien kautta olen oppinut eniten musiikista. Lintisen Kirmokin asuu meidän naapurissa ja jos on esim. sovitusongelmia, kaverille voi aina kilauttaa ja kysyä miten nämä pimpulat kannattaisi nyt laittaa. Ja olen tosi kiitollinen Jazzliiton kiertuebändistä, johon kuuluvat Pekka Kuusisto (viulu, laulu) Jarmo Saari (kitara, laulu) Zarkus Poussa (lyömäsoittimet, laulu) ja Marzi Nyman (kitara, laulu). On mahtavaa saada tehdä töitä huippulahjakkuuksien kanssa. Suomen kiertueemme oli minulle ensimmäinen kiertue omalla bändillä ja omalla nimellä, vaikka olenkin ollut kiertueilla muiden bändien kanssa. Näitä on ollut mm. How Many Sisters, Lentävä Siemen, Zetaboo, Pekka Kuusisto ja Luomuplayers. Viulu-laulu-duokeikat Pekka Kuusiston kanssa ovat olleet myös tosi tärkeitä.

Olet monipuolisuudessasi jäänmurtaja. Itsesi kaltaisia säveltäviä, soittavia ja tuottavia naispuolisia esiintyviä taiteilijoita on meillä Suomessa vielä todella vähän. Mistä luulisit tämän johtuvan?

Suomessa on levytuottajina ollut tosi vähän naisia ja ajattele miten monta levyä täällä vuosittain julkaistaan! Jos jollain muulla alalla esim. hoitoalalla prosentti olisi sama, sitä pidettäisiin ennenkuulumattomana. Sama epäsuhta koskee myös elokuvamusiikkia. Kun ohjaaja löytää hyvän säveltäjäkumppanin, niin yhteistyöhän saattaa kestää vuosikymmeniä ja se on mahtavaa. Mutta olisi kiva, että naiset pääsisivät mukaan. Hyviä tekijöitä on tosi paljon, mutta monet naiset eivät ole saaneet ansaitsemaansa tilaisuutta. Ehkä naiset ovat vaatimattomampia, eivätkä uskalla tuoda omia taitojaan ja tuotantoaan esiin. Naisille pitää soittaa kotiin. Siinä suhteessa naiset voisivat itse aktivoitua. Jokin aika sitten puhuimme ystävien kanssa juuri tästä samasta asiasta. Oli aika hassu sattuma, että samana vuonna pääsin tuottamaan Rajattoman Boundless-levyä ja tekemään elokuvamusiikkia Sakari Kirjavaisen elokuvaan. Toivon, että olisin avannut tietä muille.

”Taide on elämänpituinen ammatti” – Paroni

Julkaistu

”Voisin olla yhteiskunnallisesti aktiivisempi ja ottaa kantaa siihen
mitä tapahtuu. Länsimaiset arvot ovat vinoutuneet.”

Viime vuosi taisi olla aika työteliäs?

– 60-vuotisjuhlakonsertin päätin järjestää pitkällisen pohdinnan jälkeen. Osasyynä oli se, että olin lähtenyt 10 vuotta sitten 50-vuotisjuhliani pakoon. Tiesin konsertin kyllä jo etukäteen vaikeaksi tehtäväksi. Kirjavan musiikillisen elämäni vuoksi piti tuhannen teoksen joukosta etsiä ohjelmisto, joka kestää pitkän musiikkidramaturgian.

– Työ alkoi helmikuussa. Soitin yli seitsemällekymmenelle muusikolle, kaikki lupasivat tulla mukaan talkoisiin. Suunnitelmat elivät ja kappaleet muuttuivat lähes loppuun saakka. Ajattelemieni solistien muuttuneet aikataulut ja inhimilliset tekijät pistivät tuon tuosta pakkaa uusiksi. Ohjelmisto saatiin kuitenkin kasaan ja muutaman kerran harjoiteltuakin ennen juhlakonserttia.

Miten tilaisuus onnistui?

– Olen jälkeenpäin kuunnellut konsertista tehdyn taltioinnin, ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei ohjelmisto paljon ontunut. Salissa ja lavalla oli hieno tunnelma. Sain kuulla muutamia omien sävellyksieni kantaesityksiä. Vaikka konsertti kesti yli kolme tuntia, niin palaute on ollut myönteistä. Oli hienoa, että niin paljon sukulaisia ja ystäviä oli jakamassa juhlan kanssani. Konsertin järjestäminen mahdollistui pitkäaikaisten muusikkokollegoitteni merkittävän avun myötä. Sain tukea myös Järvenpään kaupungilta. Kaikille heille vielä erityiskiitos! Konsertti oli yksi urani mieleenpainuvimmista kokemuksista.

 

Elämäntyöstäsi on julkaistu kirja.

– Kahlasin koko arkistoni, joka sisältää kymmenittäin pahvilaatikoita ja leikekirjoja, satoja valokuvia, dioja ja levyjä. Monistin kirjoittajalle niistä kopioita. Kesän lopulla selvisi, ettei riviäkään ollut kirjoitettu. Kirjailija oli antanut kuukausia ymmärtää, että kaikki on kunnossa. Aloitimme uuden kirjoittajan kanssa ja päätimme jatkaa projektia, kirjan valmistuminen siirrettiin suosiolla eteenpäin.

Yritin tehdä säveltaiteilijan elämästäni kronologista lajittelua, ja valtasin papereilleni monen neliön tilan kodistani kuukausiksi. Akuutti kihti poltti jalkaa ja muistot valtasivat mieleni, kun istuin valtavan materiaalin keskellä. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut aikaa tai tarvetta tutkia elämääni jäljelle jääneiden dokumenttien valossa. Luin asioita, joita en enää muistanut edes tehneeni. Se oli kummallinen tunne. Tajuntaan kumpusi tarinoita vuosikymmenten takaa. Osa lämmitti edelleen mieltäni ja varsinkin vanhat valokuvat sykähdyttivät. Tunsin ylpeyttä tekemisistäni, mutta kyllä välillä ajattelin, että tuokin homma olisi saanut jäädä tekemättä.

Kirjan mukana oleva cd-levy on ilmeeltään mielestäni radikaali, sitä vain täytyy uskaltaa kuunnella. Kuuntelin kymmeniä tunteja tuotantoani ja ajattelin ensin tehdä levystä retrospektiivisen. Se ei onnistunut aikataulun ja monimutkaisten tekijänoikeuksien vuoksi. Kymmenen raitaa kolmestatoista on ennen julkaisematonta materiaalia. Subjektiivisten valintojen kautta saimme kasaan tarpeeksi aineistoa kirjaan, ja lopputulos tyydyttää kyllä silmiä, korvia, sielua ja sydäntäni.

Miten ryhdyit säveltäjäksi?

Olin sovittanut tanssiorkestereille 1950-60 luvun taitteessa jo muutaman vuoden. Ensimmäiset sävellykseni tein alle 20-vuotiaana. Tango ”Sadepisaroita” oli aivan ensimmäinen. Sitä ei ole tallella. ”Rikospoliisi blues 003” ja puhdasoppinen bebop-teos ”Somone” ovat myös alkupään tuotantoa. Olin tarkoittanut kappaleen nimeksi ”Some one”, mutta englanninkielen kirjoitus ei vielä taittunut. Koko 1960-luvun tein kuitenkin paljonkin sovituksia. Yhteistyökumppaneita olivat Irwin Goodman, Katri Helena, Matti ja Teppo, M.A. Numminen, Jukka Kuoppamäki, Kirka & The Islanders, Eero ja Jussi & The Boys ja muita sen ajan artisteja. Vuonna 1970 saamani Teoston apuraha mahdollisti säveltämisen. Tuon periodin tuotos ”Plastic maailma” -LP on Suomen ensimmäinen apurahalla sävelletty rocklevy. Ensimmäinen omasta mielestäni merkittävä sävellys on 1971 valmistunut ”Nunnu”. Tämä yli puolen tunnin mittainen teos on sävelletty Karelia-yhtyeelle ja big bandille, siinä yhdistyvät kansanmusiikki ja jazz. Sävellys alkaa Optaatus Raatikaiselta muistiinmerkityllä häämarssilla, ja se sisältää joikuja sekä kantele- ja paimenmelodioita. ”Nunnu” esitettiin EBU:n jazztietokilpailun yhteydessä radiossa ja kuultiin samanaikaisesti 15 eri maassa.

”Joikusinfonia” valmistui jo 1980-luvun alussa, vaikka levytettiin vasta 1990-luvun puolella. Säveltelin kaiken aikaa, mutta vasta valtion pitkä apuraha 1986 antoi työrauhan keskittyä enemmän ja vakavasti myös luovaan puoleen. Ooppera ”Kaikkeuden ytimessä” on ollut ehdottomasti suuritöisin. Meni vuosia saada se esityskuntoon, kantaesitys oli Oulussa viime vuoden keväällä. Teosluettelossani on tuhat teosta, joista saa tietoa Suomalaisen Musiikin Tiedotuskeskuksen sivuilta.

Jazzkipinä saatu jo nuorena

Mitä lapsuuden peilistä näkyy?

– Peili on vähän himmeä. En muista varhaislapsuudesta kovinkaan paljon. Paakkunaisen suku tuli Karjalasta Kerimäen seudulle 1500-1600-luvun vaihteessa, he olivat monen polven torppareita. Isän äidin setä, Ukko-Jere, soitti viulua ja lauloi arkkiviisuja. Isoisäni Juhana oli maanviljelijä, ja hänellä oli perimätiedon mukaan hyvä lauluääni ja hän toimi kirkossa esilaulajana. Äidin suku tuli Kiteeltä. Isäni Toivo oli kylätansseja soittanut puuseppä. Vanhempani syntyivät molemmat Kerimäellä, itse synnyin vuonna 1943 Tuusulassa.

Huolimatta siitä, että olin vilkas ja utelias poika, villi ja tottelematonkin, sain kuitenkin paljon rakkautta ja hoivaa osakseni. Sodanjälkeiset ristiriidat, köyhyys ja pelot eivät meitä lapsia huolettaneet, vaikka isä oli välillä hermostunut ja kireä. Hän oli ollut rintamalla jatkosodan loppuun asti. Ilmeisesti olen kuullut kuitenkin pommitusten ääniä, sillä aina kun tulee ukkonen tai kuulen muuta kovaa paukuttelua, tunnen ahdistusta ja pelkoa. Vietimme kaikki kesät Kaija-siskon kanssa serkkujemme luona Kerimäellä. Kalastimme, uimme, leikimme metsissä ja marjastimme. Kodin rakkaus oli huolehtimista ja välittämistä. Tämä nykyajan materialistinen runsaus ei korvaa sitä henkistä rikkautta jota noina vuosina koin. Lapsuus oli huolettoman vapauden aikaa. Alle kouluikäisenä muistan olleeni konsertissa, jossa pieni poika soitti viulua, epäilen soittajaksi toista Kamun veljeksistä. Pojan viulunsoitto teki minuun vaikutuksen ja pyysin isääni opettamaan minua.

Entä kouluvuodet?

– Ollessani toisella luokalla Keravan yhteiskoulussa aloitin viuluopinnot musiikinopettajani maisteri Aarne Nurmisen johdolla. Hän oli hyvin edistyksellinen opettaja. Tunneilla laulettiin jopa iskelmiä ja laulukokeissa sai laulaa mitä tahansa, se oli radikaalia. Kävin viulutunneilla hänen kotonaan, keskustelimme myös jazzista. Nurminen oli lukenut Olli Hämeen kirjan ”Rytmin voittokulku”. Ensimmäisen saksofonini hankin jakamalla Helsingin Sanomia. 15-vuotiaana näin Benny Goodman -elokuvan ”King of Swing” ja ostin klarinetin. Jazz oli kova sana, ja perustimme Leppäkorven poikien kanssa bändin. Basistiksi pyysin naapurinpoika Teppo Hauta- Ahoa. Hän oli nostellut puntteja ja jaksoi kantaa ison soittimen. Ensimmäiselle keikalle koulubileisiin menimme potkukelkalla. Matkaa Keravalle oli kahdeksan kilometriä.

Musiikki vei ja koulu jäi?

– Vuodesta 1959 lähtien en tarvinnut kotoa enää taskurahaa. Olin aloittanut säännöllisen keikkailun ja olin vasta 16-vuotias. Siirryin Göran Melenin yhtyeeseen, ja lopetin koulukäynnin keväällä 1960. Yritin hankkia itselleni päivätyötä. Olin rakennuksilla ja automaalaamossa, mutta aikainen ylösnousu ja muusikon sormia rasittavat hommat tuottivat vaikeuksia. Päivätyö jäi.

Opiskelin muutaman kuukauden huilunsoittoa Olli Ruottisen johdolla ja pääsin Sibelius- Akatemiaan. Pääaineena oli huilu ja sivuaineena teoriaa ja pianoa. Kotona ei ollut pianoa, joten harjoittelin Korson työväentalolla. Vuonna 1959 kuulin ruotsalaista saksofonistia Lars Gullinia ensimmäisen kerran, ja se oli rakkautta ensi kuulemalta. Minua viehätti hienostunut, pehmeä, taipuisa ja positiivista energiaa sisältävä baritonisaksofonin ääni. Mikään musiikki ei ollut puhutellut minua aikaisemmin niin vahvasti kuin se. Melodinen, chorus chorukselta etenevä sävellyksellinen improvisointi oli ennenkuulumatonta. Baritonin sointi oli tummahko, lyyrinen ja herkkä. Gullin sijoittuukin mielessäni melodisten jazzimprovisoijien huippuihin koko jazzin historiassa Gullinin innoittamana minäkin hankin baritonisaksofonin. Se on soitin, joka sopii sielulleni.

Korson jazzklubi perustettiin 1962, maanantaisin oli jamit työväentalolla. Laineen Reiska jäi kerran meille yöksi, eikä mennyt aamulla töihin. Jäimme kuuntelemaan jazzlevyjä ja sanoin Reiskalle, että turhaan enää sinne pajalle menet, rupea muusikoksi. Sille tielle Reiska on jäänyt. Kiinnostuin myös Ornette Colemanista ja John Coltranesta. Teimme Hauta- Ahon Teemun ja Lönnqvistin Ekin kanssa freejazz nauhoituksia. Emme tosin freestä mitään tienneet, mutta annettiin vaan mennä täysillä. Vasta armeijan jälkeen uskaltauduin Helsingin yleisiin jazz-jameihin. Huhu alkoi levitä ja sain vähitellen kiinnityksiä erilaisiin kokoonpanoihin. Yksi niistä oli Kaj Backlundin Big Band.

 

Monipuolisen muusikon avatut ovet

Kuvioihin tulivat rhythm&blues, soul ja kansanmusiikki?

– En kuitenkaan halunnut jäädä pelkäksi jazzmuusikoksi, ymmärsin monipuolisen soittajan leivän leveämmäksi. Kun tanssimusiikki alkoi puuduttaa, siirryin R&B-musiikin pariin. Soitin ja sovitin Eero ja Jussi & The Boys – yhtyeessä. Hieman myöhemmin sovitin Kirkalle kappaleen ”Hetki lyö” ja minulla alkoi olla kysyntää.

Suomessa asunut irlantilainen kitaristi Ken McLeod tutustutti minut souliin. Sain Edward ”Eetu” Vesalankin innostumaan ja niin perustimme Soulsetin, jota kesti vuoden verran. Samaan aikaan soitimme Eetun kanssa myös avantgardejazzia, mukana olivat Juhani Aaltonen ja Kari Hynninen. Karelia perustettiin vuonna 1970. Soitimme suomalaista kansanmusiikkia sähköisesti vahvistettuna. Olimme aika suosittuja ja meillä oli taiteilijanimet; Eetu oli Iivana Nyhtänköljä ja minä Armas Nukarainen. Pekka Sarmanto oli Pedri Sirmakka ja Ilja Sastamoinen Aslak Nunnu. Eetu jätti Karelian saatuaan Keski- Euroopassa mainetta omaperäisenä jazzmuusikkona. Karelian ensimmäinen levy ”Suomi Pop” oli minulle tärkeä virstanpylväs. Levyn herättämä kiinnostus johti myöhemmin yhteistyöhön Nils-Aslak Valkeapään, Paavo Liskin ja Rauno Niemisen kanssa.

Kuinka löysit lattarin ?

– Vuonna 1973 kävin ensimmäisen kerran Kuubassa ja innostuin afro-kuubalaiseen musiikkiin. Asia kypsyi hitaasti ja vasta vuonna 1979 yhtyeeni Conjunto Baron esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti. Olimme harjoitelleet lähes 40 afro-kuubalaista salsakappaletta. Vuoden vaihteessa 1982-1983 teimme kolmen viikon pituisen kiertueen Kuubaan. Ohjelmistossamme olivat mm. ”Erottamattomat” (Mononen) ja ”Siks oon mä suruinen” (Kärki/Mustonen), jotka Harri Saksala lauloi suomeksi. Saimme paikallisilta muusikoilta hyvän vastaanoton sekä erinomaista opetusta.

Mistä kiinnostuksesi saamelaiseen kulttuuriin alkoi?

– 1970-luvun alussa tutustuin Ailuun, Nils- Aslak Valkeapäähän. Hän perehdytti minut joikujen kiehtovaan maailmaan. Joikujen jäljitteleminen instrumenteilla toi aivan uusia ulottuvuuksia musiikkiini. 30 vuoteen mahtui paljon yhteisiä kokemuksia. Kiersimme maailmaa esittelemässä omia musiikillisia näkemyksiämme saamelaisesta kansanperinteestä. Edustimme Suomea ylpeänä, vaikka kotimaassa meitä ei aina noteerattukaan. Olen tutustunut suomalais-ugrilaiseen perinteeseen, ja kantanut huolta tämän iäkkään ytimen katoamisesta. Meillä on 85.000 runon laaja aarteisto, Suomen kansan vanhat runot, joista Kalevalakin on koottu. Kalevala sisältää elämänfilosofiaa, opetuksia ja mytologioita, jotka avaavat valtavia mielikuvia.

Millaiset olivat Amerikan opetukset?

– Syksyllä 1975 lähdin opiskelemaan Berklee College of Musiciin, tarkoitus oli olla vähintään kaksi vuotta Amerikassa. Olin suunnitellut opiskelevani jazziin soveltuvaa sävellystekniikkaa ja käyväni line writing -kurssin. Syksyn kurssi oli täysi ja olisin päässyt vasta kevään kurssille. Opettaja ei ollut kuunnellut lähettämiäni levyjäni eikä tutustunut partituureihini. Valitsin tilalle korvaavat opinnot. Syyslukukauden jälkeen totesinkin, ettei oppilaitoksella ollut minulle enää mitään annettavaa. Sävelsin kevään Kanteletar-näytelmän musiikkia ja tulimme takaisin kotiin kesällä 1976.

Miten olet taloudellisesti selviytynyt?

– Freelancer-muusikolle taloudellinen turvattomuus on ikuinen ongelma. Olin jo perheellinen, meillä oli kaksi lasta. Toivo Kärki olisi palkannut minut jo 1970- luvulla Finnlevylle kuukausipalkkaiseksi sovittajaksi, mutta kieltäydyin. Valinnat ovat aina vaikeita, ja minulle varsinkin suuria muutoksia tuova päätöksenteko. Asia on mietityttänyt minua vielä vuosien jälkeenkin. Suostumalla olisin turvannut vakituisen toimeentulon, mutta olisin monta kokemusta köyhempi. Ainakin oma persoonallinen sävelkieli olisi jäänyt löytämättä.

Varsinkin 1970- ja 80-lukujen vaihde oli kiireistä aikaa. Olin mukana monissa projekteissa. Perustimme Esa Kotilaisen ja Ailun kanssa levy-yhtiön. Se vei aikaa ja rahaa. Yritin olla samaan aikaan joka paikassa. Rakas Rekku-koiramme kuoli ja Kalevala-draaman sponsorit katosivat – Suomen tärkeimmän kirjan dramatisointi oli vekselivetoista. Maksoin tuosta ajasta kovan hinnan. Olin vasta nelikymppinen, kun sairastuin kilpirauhasen ylitoimintaan sekä siitä seuranneeseen masennukseen. Olin aivan lopussa ja valmis vaihtamaan ammattia. Toipuminen kesti kymmenen vuotta. Olen yrittänyt nuoremmille muusikoille kertoa, että noin paljon ei saa itseänsä venyttää. Ei ole mitään järkeä menettää terveyttänsä taiteen takia.

Pääsit kiertämään myös maailmaa?

– Sveitsiläinen säveltäjä/pianisti George Gruntz pyysi minut nimeään kantaneeseen orkesteriin 1980. George Gruntz Concert Jazz Band oli hienosti organisoitu yhtye, hyvät palkkiot ja erinomainen huolenpito muusikoista. Kiersin viisi vuotta maailmalla, ja sain soittaa monien huippumuusikoiden kanssa. Sain paljon hyviä ystäviä ja upeita kokemuksia. Olin nuorena haaveillut maailman klubeja kiertävästä kansainvälisen jazzmuusikon urasta, Gruntzin vuosina haaveeni osittain toteutuivat.

Kirja on välitilinpäätös

Olet saanut valtiolta taloudellista tukea toimintaasi.

– Kyllä, minulla on ollut 15-vuotinen taiteilija- apuraha. Arvostan Suomen apurahajärjestelmää. On hienoa, että yhteiskunta on sitoutunut tukemaan taiteilijoitaan. Mitä marginaalisempaa taidesuuntaa taiteilija edustaa, sitä varmemmin hän tarvitsee yhteiskunnan apua. Apuraha mahdollistaa asioita. Minulla oli 1986 ensimmäisen kerran kolmen viikon kesäloma koko ammattilaisurani aikana. Apuraha ei vie vapautta, mutta tuo tullessaan vastuuta. Se ei ole sidonnaisuutta, mutta se pistää minut työskentelemään. Valtion taloudellinen tuki on mahdollistanut taiteellisen toimintani, ja ollut välttämätön perusturvan edellytys. Apurahan turvin olen voinut keskittyä enemmän säveltämiseen – minulla on ollutkin vain kolme pidempiaikaista vakituista kokoonpanoa.

Ensinnäkin jo mainittu Karelia, joka koottiin uudestaan 80-luvun alussa; se on nyt lomalla. Yhtyeen äänimaailma syntyy tuohihuilusta ja kanteleesta, jota syntetisaattorit säestävät. Kontrabasso ja lepenelauta antavat sykkeen. Sävellämme ja sovitamme etnoa ryhmätyönä, se on hauskaa puuhaa. Itseni lisäksi mukana ovat Matti Kontio, Esa Kotilainen, Eerik Siikasaari, ja Jukka Wasama. Euroopan kiertueilla Matti Kontio käänsi nimeni EU-muotoon: Baron von Klumpenfrau. Vuonna 1988 perustimme Janne Murron, Pepa Päivisen ja Pentti Lahden kanssa puupuhallinyhtyeen Saxperiment. Se on luonut suomalaiselle kansanperinteelle uutta ja nykyaikaisempaa ilmaisua. Kvartetilla on monipuolinen ohjelmisto, sillä soittajat hallitsevat yli kaksikymmentä puhallinsoitinta.

10 vuotta sitten Eero Ojanen ja Teppo Hauta-Aho pyysivät minua mukaan uudenlaisen musiikin tuottamiseen, ja syntyi Trio Nueva Finlandia. Se pitää yllä suomalaisen vapaan musiikin perinnettä. Vapaa improvisaatio on rakentavaa ja kurinalaista yhteistyötä. On etua, että olemme kaikki säveltäjiä. Parhaimmillaan voimme ilman suunnitelmaa synnyttää jäntevän musiikillisen teoksen.

Mitä on työn alla nyt ja tulevaisuudessa?

– Koko vuoden kestänyt touhottaminen on nyt ohi. Olen levännyt ja ulkoillut mökillämme Vehkavillassa. Olen tehnyt Laulumiehet-kuorolle sovituksia, sekä säveltänyt Muntra Musikanter -kuorolle Birdland-teosta. Nyt minulla on työn alla libretisti Eeva Vainion kanssa jouluoratorio ja kolminäytöksinen ooppera. Toivon, että saisin ne vielä valmiiksi ennen kuin luomisen voimani ehtyvät.

Mistä saat ideat?

– Minulla on luovaa kekseliäisyyttä, ja ehkä näkemyksiä persoonallisista ratkaisusta, mutta en tunne olevani valtavan musikaalinen, enkä koe, että kykyni olisivat ihmeelliset. Säveltäminen on puurtamista ja työntekoa. Työtä pitää lähestyä ennakkoluulottomasti, vähin totuuksin ja rutiinein. Asiat on hyvä kääntää päälaelleen ja miettiä kuinka ne voisi tehdä toisin. Olipa teos pieni tai suuri, toivon sen herättävän kuuntelijoiden kiinnostuksen. Vain teoksella, joka kommunikoi, on merkitystä. Pitkään kuvittelin, että luon yhden hitin ja saan mainetta ja kuuluisuutta. Onneksi se ei ole toteutunut. Minä olen Paakku ja teen paakkua.

Henkilökohtainen vakaumukseni antaa toivoa ja kannustaa positiivisuuteen. Haluan luottaa tulevaisuuteen, enkä pelätä sitä. Saan elinvoimaa siitä, että minulla on mahdollisuus toteuttaa omia mielikuviani, soittaa ja säveltää. Vanhemmiten on tosin vaikeampi saada enää torvesta kunnon ääntä. Soittaminen saattaakin kohta olla ohi, mutta aina jää säveltäminen. Jos luovuus säveltämiseenkin ehtyy, niin varmasti löytyy aina jotain, minkä vuoksi elämä on tärkeää.

Voisin olla yhteiskunnallisesti aktiivisempi ja ottaa kantaa siihen mitä tapahtuu. Länsimaiset arvot ovat vinoutuneet. Kaikki mitataan saavutuksilla ja rahalla. Puhutaan hinnoista ja määristä, mutta vähän laadusta, välittämisestä ja onnistumisesta ihmisenä. Pitääkö talouden kasvaa, vaikka hintana olisi puiden kasvamattomuus? Tulisi kiinnittää enemmän huomiota peruskysymyksiin. Mitä elämä on ja miten me kehitymme ihmisinä? On tärkeää kunnioittaa ihmisyyttä ja ihmisenä pärjäämistä. Uusia keksintöjä, vempaimia ja tekniikkaa sikiää tauotta. Maailma pienenee, kulttuuriset piirteet sulautuvat ja syntyy yhtenäinen kulttuuri. Samalla vauhdilla erityispiirteet ja omaperäisyydet katoavat. Ei se ole kehitystä – se on taantumista.

Olen Onnen-Seppo, kun sain Ritvan elämänkumppanikseni. Olemme kohta 40-vuotisen parisuhteen aikana pohtineet paljon taiteen tekemistä ja sen sisältöä. Hän on laajan taiteellisen kokemuksensa ja tietämyksensä ansiosta oivallisen kriittinen. Pitkässä parisuhteessa yhteenkuuluvaisuuden tunne moninkertaistuu. Olen tullut kriittisemmäksi ja kyyniseksikin, mutta en katkeraksi. Samalla olen rauhoittunut ja pystyn määrätietoisemmin keskittymään ja keskittämään.

Vaikka vasen etusormi ei enää taivu huilunsoittoon ja taloudellinen epävarmuus jatkuu, niin voin hyvin ja olen onnellinen. Elämässäni on rakkautta. Olen oivaltanut, että onni on tässä, enkä enää juokse harhan perässä.

”Baron” on minämuotoinen tarina savokarjalaisen työläisaateliston jälkeläisen tiestä suomalaisen luovan ja esittävän taiteen keskeiseksi, vaan ei julkiseksi hahmoksi. Taidekirjan lailla täysin mustavalkoisena toteutettu valokuvateos on myös elämänkerta ja muistelmateos. Vaikka kirja koettelee perinteisen taiteilijaelämänkerran rajoja on liitteissä tiukkaa faktaa: curriculum vitae, säveltäjän itsensä laatima valikoitu teosluettelo ja perusteellinen diskografia. Sokerina pohjalla on kirjan takakanteen piilotettu 70 minuutin CD, joka sisältää Paakkunaisen liian vähän levytettyä musiikkia. Kirja on kulttuuriteko. (Heikki Poroila, Intervalli 4, 2003)

 

 

 

Esa Pethman

Julkaistu

Olen tajunnut jo aikapäiviä sitten, että soundi on se kaikkein tärkein
asia. Ja rytmi. Voit tehdä blues-kooruksen yhdellä äänellä, jos maltat vaan

Pethmanin veljekset Anssi eli Apuli ja Esa eli Epuli tulivat 1960-luvun alussa Helsinkiin ja ottivat hyvin nopeasti vankan jalansijan maan musiikkielämässä. Edesmennyt Anssi oli muusikkona ehkä enemmän luonnonlapsi, Esa taas koulutti itseään myös Sibelius-Akatemiassa. Esa Pethman on vanhan polven soittajia, niitä, jotka lahjakkaina nuorina omistautuivat totaalisesti musiikille. Kiihkeällä 60-luvulla ajan henki oli se, että taiteilijapersoona jätti koulun kesken ja antautui alalle.

Maalta kaupunkiin

Esa Pethman syntyi Kuusankoskella ja aloitti soittamisen Kouvolassa. Kymenlaaksosta oli kuitenkin lähdettävä pääkaupungin suuntaan.

– 50-luvun lopulla alkoi siirtymävaihe ja joka puolelta siirryttiin maaseudulta Helsinkiin. Siellä oli Radio ja Sibelius-Akatemia, joka oli ainoa paikka missä saattoi opiskella. TV teki tuloaan. Porista, Pietarsaaresta, Vaasasta, Kotkasta tuli soittajia. Aaltosen Junnu lähti samoihin aikoihin kuin minä, samoin Miettisen Olli ja Metsärinteen Pertti. Junnun tapasin alun perin Kouvolan musiikkikaupassa. Hän asui Inkeroisissa ja soitti baritonisaksofonia Heikki Rosendahlin loistavassa bändissä. En oikeastaan soittanut vielä mitään kun kävin heitä kuuntelemassa. Aivan upea ryhmä, Esa kertaa.

– Pentti Lasanen lähti Loviisasta, Raimo Henriksson Pukarolta. Lähinnä se oli Yleisradio, joka ajoi soittajanplanttuja helsinkiläisiin bändeihin. Eihän ne helsinkiläiset kundit sanoneet päivääkään maalaispojille, ne oli ihan eri kastia. Oli lottovoitto päästä helsinkiläiseen bändiin.

Sibelius-Akatemiaan

Velipoika Anssi lähti Metsärinteen orkesteriin ensin Kotkaan.

– Sitten hän pääsi Jorma Weneskosken bändiin. Ja minä puolestani onnistuin vuonna 1959 pääsemään Erkki Melakosken bändiin, johon tuli samanaikaisesti Laila Kinnunen. Aloitin silloin myös Sibelius-Akatemiassa, jonne onnistuin pääsemään sisään harjoiteltuani yksinäni Mozartin huilukonserttoa G-duurissa tietämättä sormituksistakaan mitään. Soitin saksofonisormituksilla, vaikka siinä on aika ratkaisevia eroja.

– Sibelius-Akatemiassa ei saanut mainitakaan sanaa jazz, muuten syljettiin heti päälle. Tämä kevyen musiikin porukka onnistui monestikin pääsemään sinne opiskelemaan, mutta mitään jazz-linjaa ei ollut. Jazzit soitettiin klubeilla ja kotona. Millään jazz-meriiteillä siellä ei nostettu nokkaa.

Avantgarde-jazz puri Euroopassa

Esa olisi jatkanut akatemiassa pidempäänkin, mutta hänen soitonopettajansa Reino Veijalainen kuoli 1963. Veijalainen oli radio-orkesterin soolohuilisti, jolla oli vaikea sydänvika.

– Muistan sen hyvin, oltiin bändin kanssa silloin Puolassa. Vuoteen -62 mennessä oli Erkki Melakosken orkesteri lopettanut. Rakennettiin oma yhtye, jonka solistina oli Carola kolmisen vuotta. Käytiin Tshekkoslovakiassa vuonna -62, Landskronan jazz-festivaaleilla – 63. Sieltä lähdettiin suoraan Puolaan kuukauden kiertueelle, joka oli aika hurja reissu.

– Bändissä oli Heikki Sarmanto, veljeni Anssi, Carola, minä ja Tapani Tamminen, joka on taidemaalari nykyään eikä soita enää. Edellisenä kesänä Tshekeissä tämän kokoonpanon basistina oli Matti Bergström. Tshekinkiertue oli hieno reissu, josta on jäljellä materiaalia vaikka kuinka paljon. Jokainen osti kaitafilmikameran, kun rahaa oli olevinaan. Eikä sitä tshekkirahaa saanut vaihdettuakaan. Yhtye teki pioneerityötä, joka taloudellisessa mielessä tuotti lähinnä vain muistoja.

– Kokemuksia kyllä kertyi ja se oli upeata. Carolalla oli valtava menestys Tshekkoslovakiassa. Suomessa hänellä ei ollut vielä mitään nimeä silloin, Esa muistelee.

1960-luvulla tehtiin vielä levyjä

Reino Veijalainen järjesti Esa Pethmanin omille levytyskeikoilleen.

– Olin ollut puolisen vuotta Veijalaisen oppilaana kun Reiska kysyi: ”Aiotaanko sitä oikein niin kun ammatikseen soittaa”. Vastasin, että kyllä vakaa aikomus oli. Hänellä oli riesana paljon oppilaita, jotka oli ottaneet sivuinstrumentikseen huilun. Hän oli todella loistava huilisti.

– Reiska sanoi kerran, että nyt olis vähän kiire. Pani prässin päälle: ”Nyt pistän sut Toivo Kärjen filmisoittoon”. Itse hän ei viitsinyt niitä enää tehdä. Menin, koska en pelännyt mitään. Topi johti siihen aikaan vielä itse näitä sessioita. Neitsytpolku 1:ssä oli studio, missä Ronnie Kranck toimi äänittäjänä. Se oli pieni studio, mutta siellä tehtiin joka päivä jotakin. Näissä sessioissa Topi ei koskaan kysynyt, missä Reiska on ja kuka sää oot. Se vaan katsoi. Kaipa se lähti toimimaan hyvin; hoidin huiluosuudet suurelta osin, kuten myös Aaltosen Junnu.

– Siihen aikaan tehtiin vielä levyjäkin – siis oikein kunnolla. Oli orkesteritkin studioissa. Nykyäänhän studiossa luurit päässä soitellessa saat arvailla keitä ne muut on. Fiilis on täysin kadonnut. Fiilis, joka itse asiassa luo sen tuloksen.

– On aivan fantastista tehdä sessio suoraan bändin kanssa. Äskettäin Jaso Big Bandin kanssa tehtiin levy, joka on hengellistä musiikkia. Martin Brushanen hyvin pienessä studiossa kasattiin kaikki yhdellä kertaa.

– Myöhemmin olin kyllä aikeissa mennä uudestaan opiskelemaan sävellystäkin. Tuntui kuitenkin siltä, että muutenkin pärjätään… Se on vähän jäänyt kaivelemaan, kun tietää mitä opiskelu parhaimmillaan tuottaa.

Kiihkeätä jazz-aikaa

1960-luku oli kuitenkin kiihkeätä aikaa jazzille Suomessa.

– Se oli semmoista idealistiaikaa, ei paljoa kuunneltu viisaiden juttuja. Onnistuin tekemään ensimmäisistä sävellysideoistani tuotteen ”The Modern Sound of Finland”, joka RCA:n ja Johan Vikstedtin vaikutuksella saatiin ulos. Sitä ennen olin käynyt sävellysten kanssa Toivo Kärjen juttusilla. Topi ei suostunut niitä tekemään Hän sanoi, että ”ovat ihan hyviä, mutta tehtäiskö niin, että menisit Pitäjänmäelle ja ottaisit nuotistostani ne, mitkä haluat ja muokkaat niitä jatsiksi ja toinen puoli levystä olis näitä sun juttuja”. Se ei kelvannut mulle. Topilla oli jalat maassa, vaikka musiikillinen fantasia oli kovaa luokkaa: ”Nää on, Esa, ihan hyviä nää sun sävellykset, mutta millä sä oikein aiot elää?”

Aika oli toimeliasta. Sekä Pethman että Aaltonen soittivat samanaikaisesti Radion Tanssiorkesterissa.

– Sehän ei ollut mikään vakituinen bändi se RTO, erityisesti siinä vaihtui saksofonisektio. Pentti Lasanen, Hannu Saxelin, Leo Kähkönen, Unto Haapa-aho olivat siinä… Hyvin kirjavaa, kunnes yhdessä vaiheessa se vakiintui aika pitkälle samaan miehitykseen. Onni Hovi (Sepon isä) oli erittäin hyvä baritonisaksofonisti ja soitti hyvin myös viulua. Göran Ödner soitti tenorisaksofonia ja hänellä oli hyvä keikkabändi. Göran oli vanhemman polven soittaja, joka oli ollut taistelulentäjänäkin.

– Ennen vanhaan mannermaisissa big bandeissä saksofonistit soittivat usein viuluakin. Soitettiin ns. salonkiorkesterisovituksia, joissa oli täydellinen fonisektio. Ja kesken kaiken siellä nuoteissa luki että ”vaihdapas viuluun”. Hyvin mannermainen käytäntö, joka toimi tosi hyvin: ykskaks saatiin stringit paikalle. Se käytäntö loppui jo aikapäiviä sitten.

– Fonistit soittivat tietysti myös klarinettia, joka on ollut historiassa ikiammoinen tapa. Nyt viime vuosina osa saksofoninsoittajista soittaa klarinettia ja osa huilua, vakiintunut käytäntö big bandeissä. Viulubuumilaiset on jääneet pois.

Orkesterinjohtajaksi vasten tahtoaan

Esa Pethman oli Radion Tanssiorkesterissa kymmenisen vuotta, joka oli hänen mielestään hienoa aikaa.

– Sehän oli bändi ennen UMO:a. Kun se lakkautettiin, Esko Linnavalli rupesi keräämään tätä umolaisuus-muzakkia. En siihen koskaan osallistunut. Se oli bändi, jossa en edes olisi halunnut soittaa. RTO oli hyvä yleisöbändi. UMO:han ei ole koskaan ollut sitä, vaan siellä on ollut hirmuinen vaihtuvuus. Se on läpimeno- oppilasorkesteri, missä on hyvä harjoitella ja hyviä soittajia.

Esa Pethmanilla on ollut monia erilaisia omia bändejä: kvintettiä, kvartettia, oktettia, Friendsiä ja muita.

– Ne eivät ole olleet koskaan kovin vakituisia, vaan aina projekteja varten kasattuja. Yleisradiolla toimi samanaikaisesti George de Godzinskyn johtama Radion Viihdeorkesteri, joka oli kevyempiä tarkoituksia, myös operettikonsertteja, varten. Ensin lakkautettiin Radion Tanssiorkesteri ja sitten lopetettiin myös Viihdeorkesteri. Siinä poistui mahdollisuus nuorille kevyen puolen säveltäjille kirjoittaa isolle orkesterille. Hirvittävä tappio.

– Jos haluttiin oikein iso bändi, otettiin RTO eli big band, sitten jousistoa, puupuhallinta kuten oboeta ja fagottia ja ehkä vielä lyömäsoittajaryhmä radio-orkesterista. Tällä tavoin saatiin huikea orkesteri. Kaikki tämä on mennyt läskiksi, kiitos Yleisradion musiikkipolitiikan. On surullista, että tieten tahtoen on ajauduttu tähän jamaan.

– Jorma Panulakin kirjoitti viihdeorkesterille, joka oli Godzinskyn bändi. Gode oli ihmisenä loistava ja ymmärsi nuoria idealisteja. Kun tein ensimmäisiä viihdeorkesterisävellyksiäni, hän sanoi, että ”se on sitten sillä tavalla Esa, että sä johdat nää itse”. Se aiheutti hirveitä paineita. Siinä tuli uusi ulottuvuus. Kapellimestariksi en ole koskaan halunnut; sellaiseksi ei opiskella vaan synnytään.

Huilunopiskelussa melodianpätkiä

Koska sitten aloit säveltää?

– Samanaikaisesti huilunopiskelun kanssa alkoi tulla melodianpätkiä. Opiskelustahan oli sekin hyöty, että osasi kirjoittaa nuotteja. Tietysti suurempi teoreettinen ymmärtämys olisi pitänyt hankkia. Yltiöpäisesti annoin Pekka Gronowille sellaisen lausunnon vuonna -65, että ylenmääräinen opiskelu rajoittaa fantasiaa. No, eihän se tietenkään pidä paikkaansa.

– Silloin kaikki oli olevinaan niin kirkasta ja freesiä. Sen huomaa nyt, kun on joutunut isompien rakenteiden kanssa pelaamaan. Se on melko lailla hidasta mulle, koska ei ole sitä ylenmääräistä teoriaa hanskassa; kaikki piti hakea kantapään kautta. Ja oikeastaan kuitenkin nautin siitä, että itse löydän.

Tästä tehdään ooppera!

Isoja rakenteita oli mm. kirkko-ooppera Ulstadius (libretto Harri Raitis), joka esitettiin kahtena kesänä vuosina -92 ja -93 Turussa.

– Se oli ihan kauhistus. Siitä piti tulla musiikkinäytelmä, jossa kuoro seisoo kaavuissa lavalla plakaatit käsissä, laulaa suoraan paperista ja solistit tarpeen mukaan esittää osiaan. Mutta sitten Turun oopperayhdistyksen silloinen puuhamies Seppo Ristilehto sanoi, että tästä tehdään ooppera! ”Kuule hei, rauhotu vähän, en ole koskaan säveltänyt resitatiiviäkään!” Pitäisi ruveta säveltämään lukusanoja, joita Esa Ruuttunen siinä laulaa! Pikku hiljaa, kun asiaa sulateltiin, se alkoikin toimia. Pethman lähetteli Ruuttuselle lappuja, joihin hän oli kirjoittanut aarianpätkiä. – Ruuttunen sanoi, että ”näähän on ihan hienoja, anna mennä vaan”. Kysyin riittääkö tämmöiset, melodia vain ja soinnunpätkää siinä mukana? ”Juu, aivan loistavasti”, sanoi Ruuttunen ja opiskeli niitä kitarallakin soittaen. Ruuttunen yllätti muutenkin. Hänellä on uskomaton oppimiskyky. Siinä oopperassa oli tosi pahoja juttuja, mutta hän vaan naureskeli ja lauloi kaiken ulkomuistista. Kuorokin opiskeli kaiken ulkoa; eihän siellä juosta paikasta toiseen paperit kourassa. Se oli hieno työ. Siinä hommassa ei teoriatietämys olisi auttanut pätkääkään.

Ooperaa ja populaarimusaa

Esalla on paraikaa työn alla puhallinorkesteriteos, sekä jo vuosia sitten sävelletty kamariooppera Tuomas Ragvaldinpoika (libretto Harri Raitis), jonka ensi-ilta on pitkittynyt säveltäjästä riippumattomista syistä.

– Kirjoitan sen uudestaan. Se on ollut liian monta vuotta luonnosteltuna. Koskaan ei pitäisi jättää isompaa juttua kesken, loppusilausta vaille. Solistiosuuksia on hillittävä niin, että normaali ihminen pystyy ne laulamaan. Kylän väkeä esittäviäkin ajatellen siitä täytyy tehdä rahvaanomaisempi juttu.

Fiilistä baletista ja oopperasta

Esa soitti oopperaorkesterissa huilua vuosina 1968-69. Siellä hän tutustui oopperakirjallisuuteen soittajan näkökulmasta ja joutui kahden vuoden aikana soittamaan läpi melkein kaikki oopperaklassikot.

– Se oli hieno jakso. Jussi Jalas oli ylikapellimestarina, sitten Leif Segerstam. Okko Kamu oli konserttimestari. Ulf Söderblomin piti johtaa eräs Verdin ooppera – ja ykskaks montun ovi aukeaa, Okko tulee frakki päällä ja johtaa sen. Kaikki oli haltioissaan. Seuraavalla viikolla oli Karajan-kilpailut, jotka Okko voitti. Olivat salaa harjoitelleet pikkuhiljaa. – Siellä oli valtava vaihtuvuus ohjelmistossa. Lähinnä se oli kuin nuotinlukuharjoitus. Oopperamusiikista ja baletista jäi valtava fiilis.

Esa soitti yhtä aikaa oopperassa ja Radion Tanssiorkesterissa, joten varsinaisia tanssikeikkoja ei lopulta enää mahtunut mukaan.

– Niiden jälkeen olin pariinkin otteeseen Eino Grönin ”virtuaaliorkesterissa”. Klassiset tangot ja perusiskelmät ovat kaikki hanskassa. Eikan bändin kanssa oli jatkuvasti kuukauden rundeja, Ruotsissa saakka. Ei jumankauta, se oli hirvittävää! Ei ollut enää kivaa se matkustaminen, soittaminen sen sijaan oli aina kivaa. Suhteessa siihen ajankuluun tuntipalkkaa ei juurikaan kertynyt.

Populaarikentälle

Varsinainen keikkailu jäi 70-luvun vaihteessa. Live-esiintymisiä ja pistokeikkoja Esa on tehnyt ja tekee edelleenkin. Haastattelua seuraavana päivänä on kirkkokonsertti Malmilla. Varsinaista populaarimusiikkia Esa kiistää säveltäneensä. Muistutan, että onhan hän sovittanut poppiakin; Eero Raittisen Lontoo-biisin.

– Eerokin mainitsi äskettäin, että olin tehnyt yhden sovituksen. En kuitenkaan sovittanut sitä, se on Rauno Lehtisen sovitus. Sen sijaan johdin kyllä orkesteria äänityksessä Finnvoxissa.

Populaarikentälle Esa ja kumppanit päätyivät, koska se oli päivittäistä työtä. Kevyen musiikin porukkaa oli hänen lisäkseen paljon Sibiksessä, mm. Paroni Paakkunainen, Pentti Lasanen ja Seppo Rannikko.

– Koko lauma oli käytössä, kun musiikkia tehtiin niin valtavat määrät. Jaakko Salo oli Scandia-Musiikin tuotantopäällikkö, Harri Orvomaa ja Paavo Einiö olivat johtajia siellä. Olin näiden studiokeikkojen kautta tutustunut heihin. Pyörin joka levytyksessä soittamassa milloin mitäkin. Oli mm. Johnnyn Long Tall Sally, mihin Jakke pisti mut laulamaan sen ”baabaa baaba baaba”. Jouduin paikkaamaan taustakuorojakin. Aamusta iltaan tehtiin töitä.

Suoria konserttilähetyksiä maakunnista

Esa muistelee kuinka television alkuaikoina 1960-luvun alussa missikilpailuissakin oli iso bändi fonisektioineen.

– Danny Kaye esiintyi täällä ja suuri Viihdeorkesteri soitti taustalla. Samoin Peter Ustinov. Radion Tanssiorkesterin perusrunko oli aina jossakin. Oli hienoa sekin, että RTO kävi jatkuvasti maaseudulla soittamassa. Suoria lähetyksiä radioitiin eri paikoista ympäri Suomea. Milloin mentiin charterilla, milloin radion bussilla.

– Touhu on latistunut kerta kaikkiaan mitäänsanomattomaksi sen jälkeen kun YLE lopetti oman musiikkituotantonsa – enkä tarkoita sinfoniaorkesteria tai radiokuoroa, jotka siellä vielä on. Radion musiikkipolitiikan syytä kaikki. Radiolla oli valtava musiikillinen vastuu. Eihän se yleensä ole hyvää politiikkaa, että isoveli valvoo. Tässä tapauksessa kuitenkin oli jonkinlainen kontrolli, joka kattoi musiikintekijät. Ei se ollut pelkkää holhoamista, vaan opastamista ja laadunvalvontaa ennen kuin lyötiin lopullinen hyväksytty-leima. Silloin oli hyllyillä paljon, pohdittiin mitä voidaan laskea ulos. Nythän sieltä tulee mitä tahansa. Muutosta huonompaan on tapahtunut monella rintamalla.

Esa on pettynyt myös festivaalien kehitykseen. Kaupallisuus jyrää musiikin.

– Ei Pori Jazz tarvitse mua, porilaiset kylläkin. Olin juuri Promenade-salissa jazz-konsertissa Runebergin päivänä Sulamit-bändin kanssa soittamassa alttosaksofonia täydelle salille, Raimo Henriksson ja Sven Nygård johtivat bändiä. Ja koko illan jamit päälle.

– Pori Jazziin on varaa tuottaa soittajia ulkomailta. En tiedä mistä johtuu, mutta hyvin tarkkaan saa lukea esitteet, että löytää sellaista jatsia, jota menisin kuuntelemaan.

Taiteilijan sielu on levoton

– Mulla on aina ollut läpi koko tämän musiikkielämäni semmoinen olo, etten oikein tiedä mitä mä tekisin, Esa sanoo.

Esan vaimo Eila on huomannut saman:

– Hän on taistellut koko tämän 20 vuoden ajan jona ollaan oltu yhdessä. Aina silloin pitäisi päästä soittamaan, kun on joku sävellysprojekti menossa. Kun on paljon soittokeikkoja, niin sitten tekee mieli vaan säveltää. Ei pääse tasapainoon.

– Saksofoni ja huilu ovat kaiken lisäksi kuin kaksi eri maailmaa, Esa huomauttaa. Eilakin on Esalta kysynyt kumpi on tärkeämpi soitin.

– Hän sanoo, että saksofoni, hän soittaisi vain sitä. Mutta keikoilta ei voi jättää huilua kotiin, koska yksikään ilta ei mene ilman, että joku nainen pyytää: ”Soita Esa huilua!”

– On sellainen naisporukka, joka tykkää saksofoninsoitostakin. Ja on myös miespuolisia ystäviä, jotka erityisesti tykkäävät huilusta, tarkentaa Esa.

– Kun ikää karttuu, on hiukan työläämpää pitää se ansatsi. Siihen on hyvä lääke: jokapäiväinen soitto, ei tarvitse olla pitkä jakso. Ei ole mitään järkeä soittaa tuntikaupalla, ei siitä ole hyötyä. Sama pätee aloittelijalle: mieluummin pieniä jaksoja ja tekee välillä muuta, potkii vaikka jalkapalloa ja mietiskelee muita asioita.

– Se on kumma juttu, että jokainen ikävuosi pudottaa äänten lukumäärää. Olen huomannut sen sooloissani: en halua enää semmoista älytöntä mähläämistä. Kyllähän jokaisen sormet liikkuu suhtkoht vikkelästi – idea on kuitenkin ihan muualla. Olen tajunnut jo aikapäiviä sitten, että soundi on se kaikkein tärkein asia. Ja rytmi. Voit tehdä blues-kooruksen yhdellä äänellä, jos maltat vaan.

LUE MYÖS UUTINEN: Ensimmäinen Fuhrmann-palkinto Esa Pethmanille

Apuli-anekdootti

Carola Standertskjöld oli tuonut kihlattunsa Anssi Pethmanin kotiinsa esittelyyn. Appiukkokokelas halusi tietysti olla tuttavallinen ja heitteli tittelejä pois, esitellen itsensä Apulille:

– Johan. (Lausutaan juuhan.)

Apuli oli siihen todennut:

– Eihän?

(LÄHDE: JANI UHLENIUS)

Maailma puhaltajan filtterin läpi – Tapani Rinne

Julkaistu


”Voin sanoa, että tuollaisilla leffajutuilla elättää itsensä, tai siis niillä
rahoittaa tämän ”taiteen” tekemisen. Siellä maksetaan tehty työ oikealla rahalla…”

 

Olet muusikko, säveltäjä, yhteenjohtaja sekä tuottaja. Oletko löytänyt näiden kesken miellyttävän balanssin, vai onko sellainen edes löydettävissä?

– On se musiikillisesti aika hyvä balanssi, kaikki on sitä samaa musiikin tekemistä. Musiikin osuus tästä kokonaisuudesta on kuitenkin aika pieni, hirveän paljon menee aikaa ulkomusiikillisiin asioihin, (mutta) jotka kuitenkin liittyvät siihen, että pääsee tekemään musiikkia. Sitten kun kaiken järjestelyn jälkeen pääsee musiikkia tekemään, silloin balanssi tuntuu hyvältä. On kiva tehdä musiikkia, olla studiossa, treeneissä, mennä esittämäänkin musiikkia.

– Enimmäkseen se on kyllä sitä, että kun on rundilla niin odottaa että pääsee kotiin tai studioon työstämään uusia ideoita, ja kun on pitkään studiossa, niin toivoo että pääsisi keikoille! Haluaa aina sinne missä ei ole, koskaan ei ole hyvä. Mutta en minä valita, minä teen mitä teen. Itse olen valinnut näin, sitä saa mitä tilaa.

Kustantamisesta ja säveltämisestä

Millaista osaa tekijänoikeustulo edustaa toimeentulossasi?

– Se on noin 70% varmaankin, Gramex mukaanlukien. Teosto on yli puolet, Gramex paljon pienempi, rojalti/lisenssitulo myös, vaikka se onkin jo jonkinmoinen. Tärkein on selvästi Teosto, esimerkiksi keikka- tai yleensä palkkatulo on ehkä 1/8, tosi pieni siivu. Toimin osittain yhtiönä.

Toimitko musiikinkustantajana?

– En. Yhtiöni on kuviossa eri projektien laskutuksessa, musiikkia elokuvaan tai sen kaltaisessa. Kustantamisen puolesta musiikki menee Tapio Korjuksen yhtiön kautta, ja siinä on myös levy-yhtiö sekä managementti samassa yhteydessä. Pienessä marginaalissa kun toimii, niin juttu vain menee noin. En ole periaatteessa tämän mallin kannalla, mutta on keskittymisestä etuakin, kaikki liittyy kaikkeen. Ymmärrän kyllä kritiikin pointin.

Onhan hyvästä kustantajasta säveltäjälle hyötyä.

– Kyllä. Pääasia on että artistin eteen tehdään duunia. Minulle sopii, että tulostani otetaan tiettyjä prosentteja jos se tulo on enemmän kuin mitä saisin ilman sitä toimintaa. Meillä on [Korjuksen kanssa] tiivis yhteistyö, ja kuvio toimii hyvin. On minulla huonojakin kokemuksia, esimerkiksi [DJ Slown kanssa tehdyn] Slowhillin levyn suhteen. Tietoisesti kokeilin, mitä konkreettista hyötyä tulee isosta kustantajasta. Suht samanlaista musiikkia, ja samanlainen iso, mutta eri levy-yhtiökin. Eikä taida olla mitään konkreettista tullut. Kahden ison synergiaa hehkutettiin aluksi, mutta tosi pettynyt olen. En varmasti ollut prioriteetti, mutta tuntui myös, ettei koordinointi pelannut. Sen sijaan Tapio on saanut lisensoitua paljon biisejä kokoelmille ja muuhun käyttöön, duuni on tuloksellista.

Minkälainen prosessi on säveltämisesi?

– Se on aivan tilannekohtaista. Se voi lähteä ihan mistä tahansa: soundista, rytmistä, melodiasta, harmoniasta. Jostain alkaa kokeilemaan. Teen aika paljon varastoon, kaikenlaisia ideoita sämpleistä alkaen. Varsinainen säveltäminen on tarvehankitaa, aina pitää olla nykyisin joku tarve. Nyt on menossa esimerkiksi [YLEn] Radioateljeen tilaus. Aina kun tulee joku lyhytkin idea, niin jos sen voi kirjoittaa nuoteille, teen sen, ja tallennan. Jos se on joku muu, niin äänitän. Teen paljon Pauli Saastamoisen kanssa omalla studiollamme kamaa, ja sitä jää paljon myös ”yli”. Niitä yhdistellään ja tehdään mukaan uutta; se on sellainen palapeli, en osaa oikein selittää mikä se metodi voisi olla.

Musiikissasi on melodia vahvasti mukana, mutta et lähde siitä pääsääntöisesti liikkeelle?

– En pääsääntöisesti. Olen hieman erotellut töitäni, eli on RinneRadio, jossa on melodia ja rytmi, harmoniakin ja soundi, nämä pääjutut. Mutta sitten muu, niin kuin tuo Radioateljeen projekti, niin musiikillisen informaation määrä on paljon vähäisempi silloin, jos operoidaan tekstin tai kuvan kanssa. Silloin usein hämärtyy tehosteen ja musiikin raja, sellaiset toimii paljon paremmin. Voi olla, että tunnin juttuun tarvitaan vain yksi melodia, muuten se on enemmän sellaista ”atmoa”.

Onko säveltämisesi aina liittynyt siihen, että olet itse myös sen esittäjä?

– On. Jo ihan silloin kun oli ekat rokkibändit, niin jostain syystä piti niiden ”marilyn, marilynien” joukkoon tehdä omiakin biisejä, samanlaisia pop/rockeja. Kundit soitti kitaraa ja minä klarinetilla siinä mukana (naurua)! Siitä saakka se on ollut mukana.

Koulujen kautta

Miten nuorena aloitit musisoinnin?

– Olin seitsemän, kun menin Porissa musiikkiopistoon. Ensimmäinen vuosi soitettiin nokkahuilua, Perkiömäen Jari oli samassa ryhmässä. Vuoden päästä katsottiin, ketkä pääsee jatkoon ja saa valita soittimen. Me päästiin Jarin kanssa, ja molemmat valitsi klarinetin.

Tuliko myös saksofoni ja jazz, kun Porilla on hieman rasitteita siihen suuntaan?

– Onhan Porin rock-skenekin aika kova. Mutta klarinettia siis soitettiin musiikkiopistossa Jarin kanssa, ja samassa koulussa, Jari vuotta ylempänä. Kouluun tuli musiikinopettajaksi Tapani Kontula, joka on yksi [festivaalit aloittaneen] Pori Jazz 66 ry:n perustajajäseniä. Hän perusti kouluun bändin, joka nimettiin ”Little Big Band”. Bändille ostettiin saksofoneja, joista Jari sai alton, minulle jäi tenori. Siitä tuli kehiin jazz.

– Musiikkiopistovaihe oli ollut sellaista soittotuntia edeltäneenä iltana vähän katsomista, mutta jotenkin se soitto vaan roikkui siinä mukana. Sitten tuli nämä ”omat” bändikuviot, ja sitten koulussa ohjatumpi meininki. Sitä myöten pääsi Pori Big Bandiin, mistä aukesi paljon asioita, ja homma ikäänkuin vakavoitui.

Missä vaiheessa teit päätöksen ryhtyä muusikon ammattiin?

– En muista. Ehkä vain huomasin sen jossain vaiheessa. Kirjoitusten jälkeen ainoat paikat, johon hain olivat Sibis ja [Helsingin] Konservatorio, ja siinä oli kyllä sitä vastuullisuutta kotiin päin, että voin sanoa meneväni opiskelemaan. Mitään varasuunnitelmaa ei kylläkään ollut. En päässyt Konsikseen, vaan Sibikseen, ja Jari ei päässyt Sibikseen, mutta pääsi Konsikseen. Silloinhan ei ollut mitään jazzlinjaa Sibiksessä vielä, mutta nythän Jari sitä siellä johtaa. Tein Sibiksessä 120 opintoviikkoa, mutta en diplomia, eli A-tutkintoa, tein vain sen B:n. Silloin piti jo selkeästi valita, oli niin paljon muuta hommaa.

Oliko Helsingin kuvioissa mitään vakituisempaa bändikuvioita?

– Aluksi oli kai aika tyypilliseen tapaan kaikenlaista, jotain tuurauksia tein esimerkiksi Paradisessa ja Boulevardissa. Privaattikeikkoja tietenkin, ja myös televisioduunia. Sibiksen kautta tuli klassisen puolen keikkoja Oopperaan ja Kaupunginorkesteriin, soitin esimerkiksi [Ravelin] ”Boleron” foniosuuksia. Big bandeista ensin oli Lappalaisen Mapen Tapiola, ja sitten UMO tietenkin, olin siinäkin vakituinen tuurailija, istuin itseasiassa tosi paljon siellä 80- luvun puolivälissä. RinneRadion perustin 26- vuotiaana, eli aikavälillä 18-26 oli kyllä kaikenlaista, ja sitten muu feidautui.

– UMOssa oli siihen aikaan vielä sitä, että monia legendoja kävi vieraana, pääsi ikäänkuin lähteille. Dexter Gordon, Benny Carter, Joe Henderson – tällaisia fonisteja esimerkiksi. Oikein mietinkin sitä, että miksi joku vakkari soitti tuuraajan paikalle! Mutta ehkä Junnu [Aaltonen] ja Koippa [Koivistoinen] oli jo muutamaan kertaan nähneet näitä, ja joku oma homma meni edelle, en tiedä. Minun etuni, todella. Eikä silloin vielä edes tajunnut mitä kaikkea siihen liittyy, ei ollut niin sisällä jazzissa. Mutta jotain sieltä ammentaa.

– Samanlailla miettii noita Eetun [Vesala] juttuja myöhemmin, että mitähän sieltä joskus sekopäisestä tilanteesta tuli, mutta esiin nousee jatkuvasti vieläkin juttuja. Kyllä tuollainen mestari/ kisälli -tilanne on ihan eri asia, kuin koulussa teorian kautta opittu. Se poweri ja ajankuva, mikä itse henkilöstä tulee, on kuitenkin niin toista, kuin mikä tulee ”jälkikäteen harrastamisesta”.

Tuliko sinulle koskaan ambitioita big band -apparaatille säveltämisestä?

– Ei ikinä, ei ole mitään ambitioita eikä kompetenssia. En ole sitä harkinnutkaan, vaikka omien juttujeni starttaamisen jälkeen sieltäkin suunnalta otettiin yhteyksiä. Olen kyllä usein miettinyt, mitä se voisi olla – RinneRadio ja UMO esimerkiksi, mutta en ole vielä keksinyt sitä.

Oma ääni

Missä vaiheessa Edward Vesala tuli kuvioosi?

– Ensin oli Tuiskulan leiri ja sitten se Sound & Furyn aloittanut koulutusprojekti Helsingissä. En muista kenen kautta menin siihen mukaan. Olin varsinaisessa Sound & Fury -yhtyeessäkin vakituisesti mukana joitakin vuosia, Lumi-albumi tehtiin silloin. Kaikki meni kyllä ihan luontevasti, en lähtenyt ovet paukkuen, niinkuin noista puuhista yleensä lähdetään. Välimme säilyivät, vaikka oli se aika shokki, kun sanoin Eetulle lähteväni. Ehkä juuri siksi se meni hyvin, kun lähdin tekemään RinneRadiota – omaa juttuani – enkä ”palannut” studiohommiin tai muuta sellaista. Tein ensimmäisen oman levyni Eetun kanssa, se on hänen sävellyksiään ja hän soittaakin siinä. Myöhemmin pidimme aika säännöllisesti yhteyttä, ihan loppuun asti itseasiassa. Hän oli RinneRadion solistivieraanakin yhdellä Juhlaviikkojen keikalla.

Miten kuvailisit häntä opettajana?

– Kyllä hän vaikutti paljon; niinkuin sanoinkin, että edelleen tulee sieltä asioita esiin. Se varmaan olikin isoin asia, olla niin voimakkaasti omistautuneen ihmisen vaikutuspiirissä. Eihän sellainen voi olla vaikuttamatta, toiminta oli niin intensiivistä; lähes päivittäistä sen koulutusperiodin aikana. Kokonaisuutena se Sound & Fury -aika oli kuitenkin aika lyhyt, parisen vuotta. Varmaan suurin vaikutus tuli asennepuolelta, vaikka täytyy musiikillisiakin vaikutteita olla. Rohkaistui nimenomaan oman jutun tekemiseen.

Ja sitten bändi pystyyn. Löysitkö vaivattomasti yhteistyökumppaneita?

– Kyllä. Eka keikka oli Pori Jazzeissa vuonna 1988, Kirjurinluodolla, niinsanotussa pääkonsertissa. Aloitettiin huipulta! Mukana olivat Tom Nekljudow (rummut), Jari Kokkonen (basso), Seppo Tyni (kitara), ja kaksi kosketinsoittajaa, eli Iro Haarla ja Iiro Rantala, joka tuurasi Lindellin Tommia, jonka piti mennä Aki & Turo -keikoille Bluesshakers – tai siis Hepamamas- bändin kanssa juuri silloin.

Tää on niin tätä: ”nyt olis Porin pääkonsertti – joo kato kun mulla on tässä tää akijaturorundi sovittu” …

– Asiat on suhteellisia (naurua)! Levy oli siis tehty ennen debyyttikeikkaa, ja muistan, kun Eetu oli katsomassa, ja tuli kyllä kiittelemään. Sittemminhän kokoonpano eli vuosien varrella paljonkin, mutta missään vaiheessa ei ollut esimerkiksi sellaista, että kertarysäyksellä olisi vaihtunut kaikki. Just näiden muiden kiireistä johtui, että aina joku feidautui ja joku tuli tilalle. Keimo Hirvonen tuli rumpaliksi, ja Noposen Jani tuli mukaan, kun toinen kiippari vaihtui perkussiosoittajaksi.

– Iro siis jäi pois, ja Tommin kokeilut oli aika ratkaiseva käänne, kun tehtiin Dance and Visions -levyä. Tommi otti Finnvoxissa Keimon soitosta palasia, ja teki luuppeja niistä. Avausbiisiin – nimibiisi – tuli siis sämplätyt rummut, Tommin rakentamina Keimon kompeista. Se oli käänteentekevää jazzpiireissä tuolloin, vasta paljon myöhemmin sitä alkoi tulla enemmän.

Oliko sinulla siihen joku visio?

– Olin kiinnostunut, mitään konkreettista taitoa ei minulla ollut. En ollut ottanut mitään koneita haltuun, mutta aina kun tulee uusia vermeitä, niin kyllä ne musiikkiin vaikuttaa, jos kuuntelee uutta musiikkia. Sitten kun Keimolle tuli muita kiireitä ja alkoi mennä asioita päällekkäin, niin päätettiin, että jos Keimo ei pääse keikalle, niin ei oteta ketään rumpalia. Se oli sellainen päätös! Tommin jäätyä pois tuli Kajaston Kimmo, ja mentiin vaan yhä syvemmälle teknologiaan. Lehdon Jannen plokkasin Ogelista Sepon tilalle kitaraan vähäksi aikaa, mutta alettiin jo mennä kolmistaan – minä, Jari ja Kimmo.

– Siihen tuli sitten mukaan DJ, eli K-One. Siinä vaiheessa olin mennyt jo niin syvälle teknohommaan, että basso soittimena alkoi ärsyttämään. En tiedä mikä siinä oli, mutta bassosta vaan ei saanut kunnon bassoa! Yllytin Jarin ostamaan sämplerin, ja hän jatkoikin sulavasti konepuolella, tosin sekä että – hän soitti jossain biiseissä bassoa, ja jossain sitten muuta; filtteröityjä kärpäsiä, jotain ulinoita, ihmisääniä aika paljon. Jari menikin konemaailmaan syvälle, ja sitten basso jäi kokonaan pois. Kun Kimmo jäi pois, otti Jari hänen roolinsa, eli hänelle tuli paljon muutakin kuin ”maustamista”.

Itse olet pysynyt saksofoni – ja klarinettikin – suussa varsin kiltisti, vaikka olet ottanut koneita haltuun.

– Ilman muuta, se on minun ääneni. Pitkän etsinnän tuloksena siihenkin on vakiintunut nimenomaan sopraanofoni, en enää edes omista tenoria. Freelance-vuosina piti olla koko sortimentti, ja Sound & Furyssäkin minulla oli varmaan kuusi soitinta keikalla. Asteittain ne on pudonneet pois – muut fonit siis – mutta klarinetit on. Bassoklaraa käytän niistä varmaan eniten, ja olen hankkinut myös altto-mallin.

Mitä se on?

RinneRadion musiikkia on yhtäältä kreditoitu yksilölle, toisaalta useammalle tekijälle yhteisesti. Minkälainen sopimus tai vääntö teillä siinä on, tämänpäivän rajanvedossa esimerkiksi säveltämisen ja sovittamisen välillä?

– Yritän pitää aina jonkun linjan, se on mielenkiintoista mutta hankalaa. Joka projektin yhteydessä tulee esille nämä samat ongelmat. Voisi olla tylympi, mutta jos haluaa pitää bändin kasassa, niin pitää myös motivoida kaikki ihmiset, kaikki voivat päteä omalla alallaan ja saada siitä vähän korvaustakin. Sitä kannattaa vähän miettiä. Esimerkiksi jos joku on ohjelmoinut jotain, niin se on jo aika paljon osallistunut sovittamiseenkin. Kyllä näistä helposti tulee riitoja. Että ”se on sun bassolinja, mutta mun soundi”.

– Ennen ei ollut tällaista, tämä on muuttunut tosi paljon. Olisihan yksi malli sanoa guruna, että ”te voitte olla täällä duunissa ja luoda niin maan tuhottomasti, mutta nää biisit on mun”, ja maksaa kaikille niin hyvin siitä duunista, että kaikki olisi ihan tyytyväisiä. Mutta kollektiivisempi bändikuvio, jossa ollaan jopa vähän kaveripohjalta, niin se on heti eri juttu.

– Yksittäisten raitojen tuotantoaika vaihtelee tavattomasti. Juuri julkaistu Pan-levy esimerkiksi tehtiin niin, että Finnvox vuokrattiin viikonlopuksi, ja mentiin kolmistaan [nykyiset jäsenet Tapanin lisäksi ovat Verneri Lumi ja Juusonik] sinne. Pantiin kamat pystyyn, tehtiin soundcheck, ja soitettiin perusraidat periaatteessa livenä sisään. Kaikki on ekoja tai toisia ottoja, oltiin soitettu materiaalia jo aiemmin keikoilla livenä. Viikonlopun jälkeen on viety failit himaan, editoitu sieltä täältä, ja arrattu vielä jotain. Sitten päällesoitot, esimerkiksi tässä [Helsingin keskustassa] meidän olohuoneessa soitti Pekka Kuusisto viuluosuutensa. Sen jälkeen miksattiin Finnvoxissa noin viikko, biisi tai kaksi päivässä. Tämä on esivaihe poisluettuna noin kahdessa viikossa tehty – harvinaislaatuinen sikäli. Edelliset levyt on tehty siten, että on menty studioon eksperimentoimaan, missä on omat hyvät puolensa. Nykyään sitäkin voi tehdä aika hyvin, kun kaikilla on omat studiot.

Olet julkaissut kaksi levyä omalla nimelläsi. Mikä niiden ratkaiseva ero on bändilevyihin verrattuna?

– Osa niillä olevista biiseistä voisi varmasti olla tuollakin [nyökkää pöydällä olevaan bändin uutuuslevyyn päin] seassa, mutta kokonaisuus vetää enemmän sellaiseen elektroakustiseen, jopa taidemusiikkiin, kun niistä on kompit otettu veke. Ne on vielä enemmän – jos mahdollista – epäkaupallisempaa kuin bändikama.

Josta tuleekin mieleeni, että onko sinulla jokin termi musiikkisi kuvaamiseen? Millä otsikolla Tapio Korjus sitä Midemin musiikkimessuilla myy? Onko se ambient-technotrip hoppia?

– Niin, se onkin ongelma. Ehkä minä loikin siitä pakoon juuri niin, että Tapio saa selittää! On termi ”teknojazz”, joka kuulostaa tosi vastenmieliseltä ja luotaantyöntävältä. Siinä on jo kaksi termiä, jotka herättää paljon kysymyksiä, mutta sitähän se laajasti ottaen on.

Eikö levysi useimmiten löydy levykaupan jazzhyllystä?

– Luulen että ei. Jos käy täällä esimerkiksi suuren eurooppalaisen ketjun myymälässä, niin siellä ne on rockosastossa aakkosten mukaan paikallaan, ei edes dance-osastolla, mistä olen iloinen. Kaupatkin on jo niin erikoistuneita, että se menee enemmänkin niin. Jazzmyymälöistä varmaan ne löytyy, ja ainakin jotkut saattaa löytyä dance-kaupoistakin, eritoten nuo remixit. Onhan yksi ulkomaan kokoelmajulkaisu Rinne- Radion ja Wimmen raidoista, jonka nimeksi siellä annettiin ”File under: Finnish ambient techno chant”! Mutta kyllä ne on Anttiloissakin ihan siellä muun joukossa, ja se on hyvä.

– Otsikko on kyllä ongelma, itselleni ei tietenkään, mutta juuri siinä vaiheessa, kun pitää markkinoida ja selittää muille. Toivottavasti joskus pääsisi siihen, että nimi kertoisi kaiken. En nosta itseäni [islantilaisen crossover-artisti] Björkin vertaiseksi, mutta vähän sama tilanne on siinäkin. Mitähän Björk vastaa, kun häneltä kysytään, että mitä musiikkisi on?

Yksi tie

Miten törmäsit Wimme Saareen?

– Häneen törmäsin joskus 70-luvulla Pori Big Bandin Kalotti-kiertueella. Jossain Käsivarren alueella bussiin liftasi tällainen saamelainen, joka muistaakseni oli eräopas niihin aikoihin. Hän viihtyikin koko viikon bussissamme, ja hyökkäsi iltaisin keikoilla lavallekin joikaamaan. Tottakai siitä jäi mies mieleen. Meni kymmenen vuotta ja RinneRadio oli jo kasassa, kun Joensuun Laulujuhlilla törmäsimme liikennevaloissa suojatiellä, ja samantien tuli mieleen kysyä, että ”tuutko levylle mukaan?”. ”Saatanpa tullakin” mies vastasi, ja hän tuli mukaan ihan jäseneksikin bändiin.

– Jossain vaiheessa tuli vahva intuitio, että siitä Wimmen jutusta kannattaa tehdä ihan omansa. Ne eriytettiin sitten, Wimmelle potkut RinneRadiosta, ja Wimmelle oma bändi, johon meikäläinen mukaan, ja Jari myös, sekä Walleniuksen Matti lisäksi. Se oli hyvä konsepti, ja menikin hyvin alusta saakka – ikiaikaista joikua ja contemporary sounds.

– Tein hänen kanssaan kolme levyä, jonka jälkeen piti valita. Se lähti menemään niin hyvin, aivan ympäri maailmaa, ettei enää ehtinyt tehdä omia juttuja. Joku vuosi oli varmaan 50 keikkaa ulkomailla, ja eri mantereilla; Euroopan lisäksi Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa, Afrikkaa, eri puolilla Aasiaa. Niin kaikinpuolin hyvästä jutusta oli tosi vaikea lähteä.

Säveltäjänä olet noussut esiin myös ulkopuolella yhtyeesi, esimerkiksi television puolella tunnetuin lienee ”Kylmäverisesti sinun” – poliisisarja Nelosella.

– Siinä on ensinnäkin tunnussävel, ja sitten tätä atmosfääriä. Vaikka itsekin jo käytin sitä sanaa, niin siinä on kyllä hieman vähättelevä sävy, joka ei oikein ”Kylmäverisesti”-sarjan työhön sovi, siinä on paljon enemmästä kyse. Noilla omilla levyilläni on juuri sitä ja sen tyylistä materiaalia, jota olen tehnyt näihin töihin. Olen kovasti kiinnostunut sen tyylisestä työskentelystä.

Minkälaisilla spekseillä lähdet tuollaisessa työssä liikkeelle, esimerkiksi kun teet tunnarin?

– No tunnari on aika paljon kuitenkin sitä, mitä teen RinneRadion kanssa, mutta tunnari on ihan pieni osa siitä kokonaisuudesta, mitä noissa tekee. Tunnari lähtee kuvamateriaalista ja keskusteluista ohjaajan kanssa. Mutta en ole lähtenyt siihen, että lasketaan freimejä [filmiruutuja] tai tehdään klikin [aikakoodi] kanssa. Enemmän niin, että ohjaaja on ottanut yhteyttä aiemman työni innostamana, sitä maailmaa minulta halutaan ja odotetaan.

– Voin sanoa, että tuollaisilla leffajutuilla elättää itsensä, tai siis niillä rahoittaa tämän ”taiteen” tekemisen. Siellä maksetaan tehty työ oikealla rahalla, koko ajan vähemmällä ja vähemmällä tosin, kilpailu on ankaraa. Toki jossain indie-elokuvapuolellakin tehdään kaikenlaisia diilejä, että ”saadaan rahaa jos tää menee”, mutta kyllä ammattimaisessa tuotannossa on oikeasti musiikkibudjetteja.

Oletko tyydytetty esiintyjänä? Onko täällä keikkapaikkoja? RinneRadio on varmaan siinä(kin) mielessä yksi kaikkein eniten crossover- bändi, kun ajattelee missä kaikkialla te olette esiintyneet – melkein minkä tahansa musiikin festareilla, mitä erilaisimmilla klubeilla, ja muun muassa viime kesänä törmäsin keikkaanne eräässä yksityisessä olohuoneessa…

– Aivan, viime viikolla oltiin Vapriikissa Samurai-näyttelyn avajaisissa, ja nyt on Helsingin keikka Tavastialla. Kyllä tuommoinen tietty genre-vapaus on olemassa, ja todella kaikenlaista on ollut. Mutta nimenomaan bändin kannalta keikkoja voisi olla enemmänkin. Ei liian pienellä keikkamäärällä pysty pitämään riittävän korkeatasoista ”henkilökuntaa” remmissä, eli ääni- ja valomiehiä, muusikoista tietenkin puhumattakaan. Itselleni esiintymisiä on ihan tarpeeksi. Joskus kun niitä on enemmän, niin tulee muiden hommien kanssa kiire, ja muuten minulla on yllin kyllin tekemistä. Mutta mikään bändi ei pysy kasassa jos ei ole suht säännöllistä toimintaa, ei motivaatio riitä.

– En ole ikinä ymmärtänyt sellaista linjaa, mitä yllättävän moni kuitenkin vetää, että ”kyllä mäkin tekisin taidetta, jos saisin apurahan”. Olen tehnyt omaa juttuani riippumatta siitä onko tukea vai ei. Joskus on tuettu, ihan hyvinkin; on LUSES, ESEK ja opetusministeriö – kaikkia näitä kiitän. Joskus joku levy menee hyvin, joku huonommin, joskus joku kriitikko tykkää, joskus ei, joskus joku toinen. Eli jossain on in, jossain on out. Ei tässä voi muuta kuin tehdä vaan [ojentaa toisen kätensä suoraan eteenpäin], vetää omaa linjaansa ja seistä sen takana. Jos tulee jotain tukea, niin hyvä, se rauhoittaa kyllä. Kyllä se vähän kirpaiseekin, kun tulee kielteinen päätös, mutta silloin pitää muistaa että tuolla on muitakin. Eikä minulla ole valittamista todellakaan, kyllä tähän rauhattomuuteen on jo tottunut.

 

 

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

Sääntöjä & vääntöjä

Viime kuukausien monista puheenaiheista otettakoon esille – tulevaa kevättä odotellessa – pitkään kehitteillä ja pöydälläkin ollut Teoston sääntöjen pykälään 15 kohdistuva muutostyö.

Kyseinen pykälä käsittelee mm. johtokunnan kokoonpanoa kiintiöineen sekä puheenjohtajaksi valittavan jäsenen vaalikelpoisuutta.

Kuten varmaan moni muistaa, on kyseinen sääntömuutostyö ollut esillä jäsenkokousten asialistalla lähimenneisyydessä jo pariinkin otteeseen. Johtokunnan pysyvänä velvoitteena on ollutkin asteittain jatkaa auki olevaa kehittämisprosessia. Viime syksynä myös Teoston neuvosto keskusteli asiasta laajasti. Sitä ennen tiedusteltiin taustajärjestöiltäkin näkökantoja moniin nykyisiä sääntöjä sivuaviin seikkoihin ja niistä ilmeneviin mahdollisiin päivitystarpeisiin. Kiintiökysymykseen ei neuvostolta saatu ratkaisua, mutta puheenjohtajan vaalikelpoisuusasian tiimoilla käyty keskustelu synnytti kumminkin yhden konkreettisen hedelmän.

Nyt voisi nimittäin olla aika luopua edellytyksestä, jonka mukaan johtokunnan puheenjohtaja voidaan valita ainoastaan säveltäjäjäsenten piiristä. Toisin sanoen vaalikelpoisuus ulotettaisiin koskemaan myös sanoittajia, sovittajia ja kustantajia. Perusteluna ei oikeastaan voi esittää mitään sen kummempaa kuin aiemminkaan: yhdistysdemokratian katsannossa on eriarvoistavaa säännöillä rajoittaa muiden kuin säveltäjäjäsenten vaalikelpoisuutta puheenjohtajaksi. Teoston johtokunnassa ollaan – ja oltiin jo pari vuotta sitten – yksimielisiä tästä sääntömuutoksen osasta. Elvis-johtokunnan (kuin myös osan jäsenistönkin) kanta asiaan oli tuolloin jossain määrin torjuva, mutta nykyinen johtokunta on tuoreessa käsittelyssään päätynyt kannattamaan tätä tulevan kevätkokouksen päätettäväksi esitettävää sääntömuutosta. Tiedossa on, ettei asia edellleenkään ole kaikkien hyväksyttävissä, joten uskonkin, että jälleen pääsemme äänestämään!

Edellä olevaan esitykseen liittyy myös varapuheenjohtajiston valinnan yhteydessä silloin tällöin esiintynyt erovuoroisuuskäytäntöjen mukanaan tuoma ”toimikausipulma”, joka on aiheuttanut kevätkokoukselle ylimääräistä virittelyä. Tämän johdosta esitetään , että kevätkokous ei jatkossa enää suorita varapuheenjohtajiston valintaa, vaan sen sijaan vastavalittu johtokunta nimeää itse keskuudestaan sääntöjen määrittelemät kaksi varapuheenjohtajaa vuosittain ensi kerran kokoontuessaan. Tällöin ei yksittäisen johtokunnan jäsenen toimikauden väkinäistä puolittamisjärjestelyä tarvita kevätkokouksen työskentelyä rasittamaan.

Mitä tulee aiemmin mainittuihin johtokunnan kiintiöihin, uskoakseni tässäkin asiassa tulevat jonkinlaiset muutoksen tuulet henkimään aikanaan muutoksia. Vähän historiaa: Teoston alkutaipaleella n. 24 vuoden ajan (1928-1952) johtokunnassa oli ainoastaan vakavan musiikin edustajia, ikään kuin kevyttä musiikkia ei teostomielessä olisi tuolloin ollut olemassakaan. Tänään ollaan tilanteessa, jossa johtokunnan koostumus on vuonna -52 käynnistyneiden pienten nitkahdusten seurauksena muuttunut kevyen puolen tekijät nykyisessä määrin huomioon ottavaksi. Yhdistyksen toiminnan tulos koostuu monista tulolähteistä suojattujen sävelteosten käytön seurauksena. Eri oikeudenhaltijaryhmien taloudellisten intressien painoarvot tuon tuloksen vaakakupissa ovat tiedossamme: Teostoburgerin pihvilihapläjäys majoneesit mukaan lukien koostuu pitkälti populaarimusiikin käyttökorvauksista. Asiaa tällä tavoin tarkasteltaessa voidaan kevyen musiikin tekijöiden hyvinkin todeta olevan aliedustettuina Teoston johtokunnassa. Niinpä ei olekaan kovin yllättävää, että monet kaipaavat viitisenkymmentä vuotta sitten syntyneelle trendille jatkoa: johtokunnan kokoonpanon pitäisi heijastaa toiminnan sisällön muodostavia taloudellisia asetelmia nykyistä osuvammin.

EERO LUPARI

EPÄILYKSIÄ!

Julkaistu

Tämän kolumnin aloittaminen on entistäkin vaikeampaa monestakin syystä. Ensinnäkin olen ruvennut epäilemään onko järkeä siinä, että käyn alituisesti kiinni lukemiini kirjoituksiin (siis oman väen) jonkinlaisena ”jälkiviisaana” (jotkut sanovat näsäviisaana). Onko se todella hedelmällistä ja rakentavaa? Toiseksi minulle on kerrottu, että joku on ollut piinaantunut minun usein liian pitkistä jaarituksistani. Toisaalta taas jotkut ovat kertoneet minulle lukevansa aina ensimmäiseksi kirjoitukseni (Ihmeellistä: suurin osa niistä on naisia!). Ehkä nyt on viisainta tehdä kompromissi: Minä kirjoitan niille, jotka haluavat lukea sepustuksiani ja ne, jotka eivät voi sietää niitä, hyppäävät niiden yli. Selviksessä on paljon muuta hyödyllistä luettavaa. Mutta ettei taas tule liian pitkää juttua, heti asioihin.

Jotain tarttis tehdä!

Muutama vuosi sitten kerroin Teoston jäsenkokouksessa, että olin ollut Kalevi Ahon ja Kalle Jämsenin kanssa tilaisuudessa, jossa YLE:n musiikkipäällikkö Helena Hiilivirta kertoi, että mm. digitalisoinnin ansiosta (musiikkitalosta ei ollut edes puhetta) YLE on niin huonossa taloudellisessa tilassa, että ainoa säästömomentti olisivat tekijänoikeuskorvaukset; siis soittaa sellaista musiikkia, joka on tekijänoikeudellisesti mahdollisimman halpaa. Sanoin silloin puheenvuoroni lopuksi: ”Ja siihen me emme voi yhtään mitään!” Puheenjohtajan paikalta vastasi Otto Donner: ”Kyllä voidaan!”. Nyt olen saanut lukea Oton olevan sitä mieltä, että kun YLE maksaa bensasta täyden hinnan, sen pitäisi maksaa myös ohjelmistaan täysi hinta. Olen ihan samaa mieltä kuin Otto, mutta voin kertoa pienen salaisuuden: Jos YLE saisi bensaa jostain halvemmalla, se ostaisi sitäkin halvemmalla.

On tietenkin hyvä, että nyt edes keskustellaan asiasta, mutta kun luin viime Selviksen, minulle jäi se kuva, että olemme Presidentti Koiviston jäljillä: ”Jotain tarttis tehrä!”. Otto kertoi, että ministeri Luhtanen (siis ei Luhtala) piti hänen näkemyksiään mielenkiintoisina. Se ei taida oikein riittää. Saadaksemme jotain aikaan meidän pitää ensimmäiseksi koota rivimme; meidän pitää saada ”kapinaamme” mukaan muut taiteilijajärjestöt kuten Suomen Säveltäjät, Muusikkojen Liitto, Kirjailijaliitto, Soolo jne. Eikä Forum Artisin solidaarisuuskaan olisi pahitteeksi. Sen jälkeen meidän pitää kääntyä kaikkien sellaisten puoleen, joilla on pienintäkin mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Suuri yleisö ja lehdistökin olisi suureksi avuksi. Teostoa ja GRAMEXia en sotkisi tähän; ne voitaisiin katsoa jääveiksi. Enkä luottaisi liikaa siihen, että kaverimme YLE:n hallintoneuvostossa olisivat kovin aktiivisia.

Heti sen jälkeen kun Mikko Alatalo valittiin eduskuntaan, lähetin hänelle kirjeen, jossa kiinnitin hänen huomionsa siihen, että YLE:n varastossa on 500.000-600.000 musiikkikappaleen varasto, joka (osittain soittolistojen takia) jää suurelta osin käyttämättä ja mikä pahinta tuhoutuu itsestään. Helena Hiilivirta sanoi, että niiden käyttöönoton esteenä olisi se, että GRAMEX- korvaukset olisivat liian suuret. Tämä on ainoastaan osatotuus; joukossa on suuri määrä ns. kantanauhoja, joista muusikot on ”maksettu ulos” ja joiden kanssa GRAMEXilla ei pitäisi olla mitään tekemistä. Siellä on Radion Viihdeorkesterin, Radion Tanssiorkesterin, Radion Puhallinorkesterin, Studio Liisan ja monen muun kokoonpanon nauhoituksia. Näitä on ihan turha toivoa soittolistoille. No, kansanedustaja Mikko ei kiireittensä takia ole ehtinyt vastata minulle, mutta olen kuullut puhuttavan, etteivät Yleisradion asiat ole hänellä päällimmäisenä; hän ei halua olla yhden asian kansanedustaja.

Siitä huolimatta hän on moittinut Radio Suomen ohjelmia (muistaakseni viitaten soittolistoihin). Taksisuharit olivat kertoneet hänelle soittavansa kasetteja kun Radio Suomestakaan ei tule nykyään humppaa. Mikko teki sitten Radio Suomen pyynnöstä mallin ohjelmatunnista, joka oli oikein piristävä. Siinä ei ollut yhtään hänen omaa kappalettaan, mutta ei siinä ollut humppaakaan.

Matkustaminen on kallista

Seuraava asia missä näin Mikon nimen mainittavan eduskunnan yhteydessä, oli silloin kun eduskunnan puhemies vuokrasi charter-lentokoneen tuodakseen Pohjoismaiden Neuvoston kokoukseen osallistuneet kansanedustajat Islannista, jotta he ehtisivät eduskunnan kokoukseen ja illalla oopperaan. Lehtitietojen mukaan aikataulua ei voinut muuttaa, koska ”Kansallisooppera ei voinut siirtää Turandot-esitystä”. Mahtavaa, että kulttuuri kerrankin määrää eduskuntaamme. Mikko Alatalo sanoi, lehtitietojen mukaan, että hän piti tätä rahojen tuhlauksena (kyse oli muistaakseni 23.000 euron ylimääräisestä menosta), mutta hän (taaskin lehtitietojen mukaan) ”tekee niinkuin isot herrat määrää.” En ole ihan varma, että äänestäjät lähettivät hänet sen takia eduskuntaan, eikä siinä paljon auta, että hän lauloi eduskunnassa sekä Maamme-laulun että Finlandian. (Ja tämä ei ole lehtitieto; kuulin sen omin korvin, joita minulla on kaksi ihan kuin rouva Jäätteenmäelläkin).

Listattua soittoa

Oi, kun olisi paljon sanottavaa, mutta poimin ihan vaan pieniä rusinoita. YleX:n Heikki Hilamaa sanoi soittolistoista: ”Kuusi kanavan edustajaa toimii esiraatina ja heidän esityksestään omaan intuitiooni luottaen minä päätän soittolistasta.” Tämä lause teki minut mietteliääksi. Painotan sitä, etten missään nimessä väitä, että Hilamaa olisi lahjottavissa, kuten jotkut heikot ihmiset Merenkulkuhallituksessa ja Puolustusvoimissa. Enkä edes vihjaile, että voisi käydä kuten joskus monia vuosia sitten jollakin saksalaisella radioasemalla, jossa eräs osastonjohtaja lensi ulos kun pystyttiin todistamaan, että hän oli ottanut lahjuksia vastaan. Mutta rikollinen luonteeni sai minut kuvittelemaan mitä tekisin, jos olisin äänitetuottaja. Minä tarjoaisin aina silloin tällöin vaikutusvaltaiselle ihmiselle loistavan ravintolaillallisen, jolloin voisin kertoa hänelle minkälaisia äänitteitä olen tuottanut ja kysyisin häneltä minkälaisia äänitteitä hän toivoisi minun tuottavan soittolistojen tarpeiksi. Mutta, kuten jo totesin, sellainenhan ei meilläpäin ole ajateltavissakaan.

Laululla on tekijänsä

Eräs asia, jota olisin kaivannut Selviksen yleisradiotarinassa: Siinä ei ollut sanaakaan isyysoikeudesta. Luulisi, että tämä mielestäni tärkeä asia olisi jollain lailla tullut esille, mutta kun ei niin ei. Toivottavasti asiassa tapahtuu jotain ELVISin juhlavuonna, jolloin mottona on: Laululla on tekijänsä.

Kuuntelen usein aamulla uneni läpi Radio Suomea ja nimenomaan Ylen aikaista ja olen havainnut, että musiikin arvostus on erittäin alhainen. Tuntuu joskus siltä, että musiikki on ainoastaan se liima, jolla ohjelma pysyy koossa. Tuntuu olevan sellaisia juontajia, jotka eivät yksinkertaisesti pysty puhumaan, jos sen alla ei soi. On enemmän sääntö kuin poikkeus, etteivät kappaleet soi ilman höpinää sen päälle, kappaleet katkaistaan mielivaltaisesti kesken kaiken tai diskon lailla feidataan päällekkäin. Ja tekijöiden nimien mainitseminen on erittäin harvinaista.

Kokemukseni mukaan parhaiten isyysoikeutta noudattaa Sakari Warsell ja Olli Ihamäkikin yrittää aina joskus. Petri Kaivanto (joka on muuten loistava radiojuontaja) mainitsee usein tekijöiden nimet. Ja jos hän ei tee sitä, minä soitan studioon ja huomautan siitä. (Petrin huomautuksia osin esimiehen pyynnöstä: Yleensä toivomme palautteita YLEn kuuntelijapalveluun (09) 1480 4333 tai kuuntelijapalvelu@yle.fi, mutta toki Arthur saa minulle soitella. Kuuntelijapalvelussa on sekin hyvä puoli, että kaikki puhelut kirjataan ja päällikötkin lukevat niitä. Meiltä duunareilta palaute kulkee eteenpäin epäluotettavammin.)

Ilahduttavaa on myös se, että sekä Warsell että Ihamäki ja Kaivanto tuovat studioon usein omia äänitteitään ohi soittolistojen. Että Petri suosii latinalaista ja italialaista, ei häiritse minua lainkaan. Amerikkalaisen massaviihteen seassa ne ovat ainoastaan piristykseksi. Ja kun kerran kehutaan: Jäsenemme Ilkka Hannula on erittäin hyvä reportteri, joka valmistautuu aina huolellisesti, mutta viisastelematta antaa haastateltavan kertoa asioita. Vasta kun rupeaa takkuilemaan Ilkka paljastaa, että hän itse asiassa tietää jo kaiken sen mitä hän kysyy.

Onko sota loppu?

Yari kertoi viime Selviksessä tarinan japanilaisesta Hiroo Onodasta, joka vielä 30 vuotta sodan loppumisen jälkeen seisoi vartiossa, koska kukaan ei ollut kertonut hänelle, että rauha oli solmittu. Ilmoittaudun vapaaehtoisesti Suomen musiikkielämän Hiroo Onodaksi. Minä luin vasta nyt Yarin kirjoituksesta, että sota olisi loppunut. Ja ilmeisesti kustantajat voittivat sen ja saivat 15.000 euroa sotakorvauksia. Minä en tiedä mitä Hiroo teki, mutta minä kylläkin viis veisaan rauhasta, josta minulle ei ole kerrottu. Yritän hoitaa edelleenkin sellaisia asioita, jotka eivät ole kunnossa kuten esim. sitä, ettei sanoittajilta otettaisi kustantajaosuuksia, jos kustantajalla ei ole sopimusta sanoittajan kanssa. Tämä asia on ollut työn alla vasta vuodesta 1985 eli paljon vähemmän kuin Hiroo Onodan vahtivuoro. Tai, että soittoäänikorvaukset maksetaan niille, joille ne kuuluvat. Rästiin minulta on jäänyt myös se tutkimuspyyntö, jonka lupasin tehdä kilpailuvirastolle, jotta se tutkisi onko soittolista kilpailurajoitus. Yhdessä asiassa olen täysin eri mieltä Yarin kanssa: Hän sanoi, jotain sinne päin, etteivät periaatteet saa olla kuin laki. Tähän en yhdy. Periaatteet ovat kuin perustuslaki, jota voidaan muuttaa vain erittäin painavista syistä. Lait ja asetukset taas ovat kuin mielipiteitä.

Claes Andersson sanoi kerran viisaasti, että hän mieluimmin vaihtaa mielipidettä sen sijaan, että on koko elämänsä ajan väärässä. Periaatteet eivät voi olla ainoastaan periaatteessa. Ei voi olla niin, että periaatteessa olisi mainittava tekijöiden nimet, mutta käytännössä se ei ole niin nuukaa. Ei voi myöskään olla niin, että kun ELVIS järjestää suomalaisen lauluntekijäklubin, joku nerokas esiintyjä ei tulekaan toimeen ilman ulkomaista ylimääräistä kappaletta. Siinä ei edes auta se, että se lauletaan suomeksi. ELVISillä ei ole pienintäkään syytä järjestää ja kustantaa klubi-iltaa, josta esityskorvausten osa tilitetään ulkomaille. Jo ihan periaatteen vuoksi. Olisi vielä paljon sanottavaa kirjastokorvauksista, kansallisista varoista, sovittajien osuuksista, osittain vapaiden teosten tilityksistä. Mutta niistä myöhemmin (jollei taas tule tärkeämpiä asioita tähän väliin).

PELASTAKAA YLE!

Julkaistu

Yleisradio säästää tekijänoikeusmaksuissa soittamalla tekijänoikeuksista vapaata musiikkia. Eniten tämä rokottaa radiokanava Ylen Ykköstä, jonka musiikkipäällikkö Helena Hiilivirta joutuu ohjeistamaan toimittajia, kuinka paljon kussakin ohjelmassa saa olla Teoston tai Gramexin repertuaariin kuuluvaa musiikkia. Monessa ohjelmassa vapaata on oltava enemmän kuin suojattua. Kotimaisten tekijöiden ja esittäjien musiikki on yhä useammin jätettävä soittamatta. Ennenkuulumaton kulttuuriskandaali!

Soittolistoissa on vaikea nähdä mitään hyvää, kun puhutaan julkisen palvelun radiotoiminnasta. Maakuntaradiotkin ovat nyt joutuneet Helsingissä tapahtuvan musiikinhallinnan käskytettäviksi. Samoin on käynyt yöradiolle. Lastenmusiikki on joutunut sananmukaisesti lapsipuolen asemaan. Suoraan säveltäjiltä ja muusikoilta tilataan yhä vähemmän musiikkia draamaohjelmiin tai muuhun tuotantoon. Yleisradio tuottaa itse aina vain vähemmän ja ostaa ohjelmat ulkopuolisilta yhtiöiltä. Musiikin erikoistoimittajia ja -ohjelmia hyllytetään. Huonoon suuntaan menevien asioiden listasta tämä on vain jäävuoren huippu. Ja nyt sitten on aloitettu systemaattinen tekijänoikeusmaksuista säästäminen, ensin Ylen Ykkösessä. Soitetaan siis sellaista musiikkia, jonka tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta. Tai sellaista, jonka äänittämisestä on yli 50 vuotta. Tai USA:ssa äänitettyä.

Yle-konsernin liikevaihto vuonna 2002 oli 374,5 miljoonaa euroa. Teostolle Yle maksoi tekijänoikeuskorvauksia 9,7 miljoonaa euroa eli 2,6 prosenttia koko liikevaihdosta. Esityskorvauksia (mm. ulkopuolisille tuottajille ja urheiluohjelmien lähetysoikeuksista) Yle maksoi yhteensä 76,9 miljoonaa euroa, joista noin viidennes urheilukilpailujen lähetysoikeuksista. Eivätkö säveltäjien ja sanoittajien tekijänoikeusmaksut ole näiden lukujen valossa aivan väärä säästökohde?

Tekijänoikeuksista vapaan musiikin soittaminen on räikeässä ristiriidassa seuraavien, Ylen verkkosivulta löytyvien arvojen kanssa: ”YLEn toiminnan keskeiset arvot ovat suomalaisuus, luotettavuus, riippumattomuus, monipuolisuus ja korkea laatu. Ne ovat yhteydessä julkisen palvelun tehtäviin, joista säädetään Laissa Yleisradio Oy:stä.” ”Suomalaisuus: YLE tuottaa ohjelmia suomalaisille ja edistää ja luo suomalaista kulttuuria sekä tarkastelee kansainvälisiäkin asioita usein suomalaisesta näkökulmasta.”

Tässä lehdessä haastatellut Ylen musiikkipäälliköt toimivat niiden edellytysten mukaan, joita heille ylempää annetaan. Vastuu on kansanedustajilla, erityisesti eduskunnan sivistysvaliokunnalla, Yleisradion hallintoneuvostolla ja kultuuriministeri Tanja Karpelalla. Älkää antako liikenneministeriön ajaa alas Yleisradiota!

Martti Heikkilä

Vanha lähtee, eläköön uusi säveltaidetoimikunta

Julkaistu

Valtion säveltaidetoimikunta saavuttaa pian maaliviivan. Eli vetelee viimeisiään ja on käytännöllisesti katsoen työnsä tehnyt. Allekirjoittaneelle tuo merkitsee, että kuusi vuotta on tullut puheenjohtajana täyteen. Kaksi toimikuntaa. Sääntöjen mukaan minulla on vain yksi suunta: ovesta ulos. Hyvä niin.

Enää ei tarvitse jännittää esimerkiksi seuraavaa: On lämmin alkukesän ilta ja luulet olevasi vapaalla. Yksi tuhti gintonic takana. Grilliherkut on syöty hyvän punaviinin kyydillä ja ilta tuntuu muutenkin leppeältä. Sitten aivan odottamatta: Prrrr. Puhelin soi. Varmaan joku kaveri? Mutta ei. – Kulttuuritoimittaja Stömström täältä Sisä-Suomesta, iltaa. Meillä menee lehti kiinni parin tunnin sisällä…On tässä noussut maakunnassa esille eräs ooppera-asia (tai joku muu väärin päätetty juttu) … Kun te olette olleet siellä Helsingissä sitä mieltä että … Niinpä haluaisinkin kysyä miksi te nyt olette päätyneet..?

Sano siinä sitten julkisen sanan edustajalle, että voi-voi kun aihepiiri ei nyt aivan ole erikoisalaani. On muuten kesäilta ja ainoa paperi joka edes etäisesti muistuttaa kotona olevaa pöytäkirjaa, josta asian voisi tarkistaa, on tämä tollo jota olen juuri työntämässä sytykkeeksi saunan vesipadan alle.

No mitäpä tuosta valittamaan. Ainahan luottamustoimista voi kieltäytyäkin. Ja olla vapaa-aikanakin Turmiolan Tommista kaukana ja pitää parin vuoden pöytäkirjat tilanteessa kuin tilanteessa tartuntaetäisyydellä. Kuka Turmiolan Tommi? Hän on takavuosien sotienjälkeisen suomalaisen raittiuskasvatustyön fiktiivinen hemmo, jonka seurassa ukosta kuin ukosta, kunnon miehestäkin, tuli pahainen viinanläträäjä. Varo Tommia.

***

Toisaalta lienee tarpeetonta piehtaroida äskeisen kaltaisilla esimerkeillä. Kyllä puheenjohtajan pesti pääosin on ollut asiallisen leppeä, kiitos hyvien toimikunnan jäsenten. Lainkaan unohtamatta taitavaa sihteeriä ja muita Taiteen keskustoimikunnan yhteistyöhaluisia ihmisiä.

Minulla oli muutamia asioita, joiden kehityksen ja kasvun puolesta melko avoimesti liputin. Eräs niistä on Konserttikeskus ry:n toiminta. Mielestäni sen toimintaedellytyksien turvaaminen on koko Suomen ja sen musiikkielämän etu. Konserttikeskus tarjoaa palvelujaan Hangosta Utsjoelle, kahdella kielellä ja sen tarjonta kattaa kohtuullisen mittavasti kaikki musiikin osaalueet. Päiväkodeille ja kouluille musiikkitarjonnan resurssit ovat maassamme valitettavasti huonommat kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa. Tuolla alueella meillä on vielä paljon tekemistä. Sen vuoksi toivonkin, että viimeisen kuuden vuoden aikana luotu koulukonserttitarjonnan myönteinen kehitys voi jatkua. Alan eteen tehdään toki muuallakin työtä kuin Konserttikeskuksessa.

***

Joku minua viisaampi on todennut, että teatteri on taiteen hullujenhuone ja ooppera sen suljettu osasto. Alueoopperan osalta vanha säveltaidetoimikunta lopetti Suomen oopperaliiton ja sen ylläpitämän solistipankin tukemisen. Syy selviää ministeriöön kertyneistä asiakirjoista. Lyhyesti: Säveltaidetoimikunnan mielestä apu tuli suunnata ilman välikäsiä suoraan oopperayhdistyksille. Me siis luotimme poliitikkoja ja järjestöjyriä enemmän alan ammattiväkeen: Kapellimestareihin, ohjaajiin ja tuottajiin.

Oman hälynsä aiheutti tietenkin seikka, että toimikunta viime töinään julkesi antaa 180 vuorokauden valtion tuen sanoittajalle. SINIKKA SVÄRD sai puolivuotisen taiteilija- apurahan. Uskon tulevaisuudessa löytyvän tällekin taiteen erikoisosaamiselle tukea sellaisin keinoin, ettei minkään musiikkielämän alueen tarvitse tuntea itseään syrjityksi. Säveltaidetoimikunta on pyrkinyt seuraamaan ja toteuttamaan suomalaisen musiikkielämän tarpeita ja ajan henkeä. Kaikille ei voi olla mieliksi.

***

Joskus ihminen taiteenkin saralla vääntää työtään pienellä kiitoksella. Tuntuu hyvältä, kun pitkänlinjan tekijä saa ansioistaan tunnustusta. Kuten MARJATTA MERITÄHTI. Oli todella jo korkea aika myöntää ansioituneelle Jatalle lastenkulttuurin valtionpalkinto. Viisas ratkaisu. Onneksi olkoon.

Muuten: Taiteilijaeläkekiintiötä tulee nostaa. Sitähän eivät taidetoimikunnat tosin ratkaise, mutta toivottavasti uudella taidetoimikuntakaudella löytyy viisastenkivi asian korjaamiseksi.

JANI UHLENIUS

Elämme jännittäviä aikoja

Julkaistu

– Piraattitallenteiden maahantuonnin kielto.

– Musiikin esittäminen jumalanpalveluksissa ja hyväntekeväisystilaisuuksissa tekijän yksinoikeuden piiriin.

– Yksityisen kopioinnin hyvitys nykyistä laajemmaksi: maksu kaikkiin laitteisiin, joilla kopioidaan merkittävässä määrin teoksia yksityiseen käyttöön.

Hallitukselta odotetaan parhaillaan esitystä tekijänoikeuslain muutoksiksi. Suurin osa muutoksista on uuden EU-direktiivin edellyttämiä. Tuossa kolme kohtaa musiikintekijöille tärkeiden asioiden listalta.

***

Juhlavuosi alkaa

Juhlavuotemme tapahtumat aloittaa Lauluntekijäklubi 28. tammikuuta Nämä illat jatkuvat keskiviikkoisin kahden viikon välein ainakin 7.4. asti. Elvis ry:n jäsenillä on näihin konsertteihin vapaa pääsy, mikäli tilaa riittää. Koska Gloriaan mahtuu 600 kuuntelijaa, luulisi tilaa olevan. Ovet avautuvat klo 19.30 ja ovella on Elvis ry:n jäsenluettelo, josta jäsenyytesi tarkistetaan. Lippuja myy ennakkoon Tiketti 6 euron hintaan. Juhlavuoden muista tapahtumista AJANKOHTAISTA-sivulla.

Nimiasia juhlavuoden yli

Yhdistyksemme jatkaa nykyisellä nimellään ainakin toistaiseksi. Kuten jäsenkirjeessä 7.11. kerrottiin, jäsenet päättivät kokouksessa 21.10., että kysymys yhdistyksen nimestä palautetaan johtokuntaan uudelleen valmisteltavaksi. Vilkkaan keskustelun jälkeen suoritettiin äänestys, jossa palauttaminen edelleenvalmisteluun sai taakseen 16 ääntä. Johtokunnan esitys (Säveltäjät ja Sanoittajat ry) sai 12 ääntä ja nykyisen nimen säilyttäminen 9 ääntä. Tyhjiä ääniä oli yksi ja hylättyjä kolme.

Johtokunta teki kokouksessaan 19.11. nimiasiassa seuraavat johtopäätökset: Nykyisellä nimellä jatketaan juhlavuoden yli ja mahdollinen uusi esitys nimestä tehdään vuosikokoukselle 2005. Kesken juhlavuoden ei siis nimeä ryhdytä vaihtamaan. Mutta vuosi kuluu nopeasti, joten pitäkää aivonystyrät virkeinä. Jäsenkokouksen yleisin ilmapiiri tuntui olevan sellainen, että ELVIS voitaisiin jo hylätä, mutta johtokunnan ehdotukselle ”Säveltäjät ja Sanoittajat ry” pitäisi löytää jatkossa jotain nasevaa. Kuka keksii?

Musiikille markkinahinta?

Tämän lehden jutussa Yleisradion musiikkipäälliköt valittavat tekijänoikeusmaksujen kalleutta. OTTO DONNER vastaa, että maksaahan Yle täyden hinnan bensastakin.

Mutta mikä on oikea tekijänoikeusmaksun suuruus? Ehkä siihen saataisiin varma vastaus vasta sitten, jos Teoston asiakkaina olevat tekijät ja kustantajat voisivat yksilöllisesti hinnoitella kunkin teoksen kunkin käyttömuodon. Hinta määräytyisi silloin kysynnän ja tarjonnan mukaan. Mainosmusiikin kohdallahan tekijä ja kustantaja voivat hinnan jo päättääkin (tai kieltäytyä mainoskäytöstä kokonaan).

Kuulostaako ajatus pähkähullulta? Kehittyvän tietotekniikan myötä se voi jonain päivänä tulla hyvinkin mahdolliseksi. Mutta haluaisimmeko me tällaista vapaata markkinataloutta? Voisiko se johtaa siihen, että päivän ykköshittien soittaminen tulisi Ylelle paljon nykyistä kalliimmaksi, kun taas harvinaisuuksia se saisi soittaa hyvinkin edullisesti? Kasvaisivatko tekijöiden tuloerot vai voisivatko ne jopa kaventua?

***

Tekijänoikeusseuroista EU-direktiivi

Brysselissä puuhataan parhaillaan EU-direktiiviä, joka koskisi tekijänoikeusseuroja ja tekijänoikeuksien hallinnointia. EU-komissio julkaisi äskettäin tiedonannon, jonka pohjalta direktiiviä tultaneen työstämään.

Tiedonannossa peräänkuulutetaan kilpailua tekijänoikeusseurojen välille – myös saman maan sisällä. Jos kilpailua ei synny itsestään, sitä pitäisi synnnyttää. Ja jos EU:n komissio ja parlamentti todella tälle tielle lähtevät, ei edellä kuvattu yksilöllinen tekijänoikeuksien hinnoittelukaan ole ehkä kovin kaukana.

Raportissa korostetaan, että tekijöillä tulee jo nyt olla vapaus päättää, mitkä osat tekijänoikeuksiensa hallinnoinnista he hoitavat seuran kautta ja mitkä osat itsehallinnointina. Tältä osin Teoston asiakassopimuskin on jo vanhentunut – siitähän ei ilmene, mitä asiakas voi halutessaan hallinnoida itse tai luovuttaa jonkun toisen hallinnoitavaksi.

Vielä jokin aika sitten on Elvis ry:n sisäisissäkin keskusteluissa korostettu, että tekijän on luovutettava kaikki tekijänoikeutensa Teoston hallinnoitavaksi tai sitten jäätävä kokonaan Teoston ja muiden vastaavien seurojen ulkopuolelle. EU-komission tiedonanto muistuttaa, että näin ei ole: Koska Teosto on määräävässä markkina-asemassa paitsi suhteessa musiikin käyttäjiin, niin myös suhteessa tekijöihin ja kustantajiin, ei tällaisia ”kaikki tai ei mitään” -ehtoja saa asettaa. Varsinkaan kun tällaiset ehdot eivät edistä EU-komission peräänkuuluttamaa kilpailua.

Voisiko siis ajatella, että maailmanlaajuisten ja kansallisten ykköshittien tekijät ja kustantajat antaisivat niiden hallinnoinnin jonkin uuden tekijänoikeusjärjestön tai -yrityksen hoidettavaksi ainakin radion, tv:n ja internetin alueilla, mutta jättäisivät muun repertuaarinsa edelleen Teostolle ja sisarseuroille? Varmaan EU-virkamiehistä joku tällaisiakin jo miettii.

EU-tiedonannossa korostetaan myös, että tekijänoikeusseurat voisivat jatkossakin päättää itsenäisesti omista tilitys- ja jakosäännöistään. Mutta vain kahdella ehdolla.

1. Tilitykseen vaikuttavista seikoista täytyy kaikki tieto olla avoimesti niin tekijöiden, kustantajien kuin musiikin käyttäjäasiakkaidenkin saatavilla.

2. Tekijänoikeusseuran päätöksenteon on oltava ehdottoman demokraattista.

Selvää on, että nykyiset vakavan musiikin säveltäjien etuoikeudet eivät Teoston tai sen sisarseurojen päätöksenteossa ole enää mahdollisia, mikäli EU-komissio saa tahtonsa läpi.

Martti Heikkilä

PS. Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus Fimic täytti marraskuussa 40 vuotta ja Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus ESEK 20 vuotta. Onneksi olkoon!

YLEISRADIO

Julkaistu

Tekijänoikeuskorvausten ihmemaassa – ja vähän muuallakin

Ylen kanavauudistuksen mainingit ovat laantumassa, mutta Ylen tekijänoikeusmaksujen leikkauksissa riittää ihmeteltävää. Toimittajia ohjeistetaan soittamaan ohjelmissaan gramex- ja teostovapaata materiaalia. Tätä perustellaan kanavien kutistuneilla budjeteilla, mikä taas johtunee pitkälti siitä, että digitalisointihanke syö koko talon budjetista leijonanosan. Mutta on kolikolla toinenkin puoli. Yleläisten mielestä tariffit ovat aivan pilvissä. Jostain pitäisi löytää se yhteinen köysi, jota vetää ­ mutta mistä ja miten? Nyt olisi otollinen hetki alkaa ajaa Ylen pelastamista siellä vallitsevalta problematiikalta myös eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Kutsuimme saman pöydän ääreen Ylen Musiikin Osaamiskeskuksen (Ylen Ykkösen) HELENA HIILIVIRRAN, Radio Suomen JORMA HIETAMÄEN, Populaarimusiikin Osaamiskeskuksen JUKKA HAARMAN ja YleX:n HEIKKI HILAMAAN ja kairauduimme syvemmälle tekijänoikeuskorvausten ja musiikkivalintojen ihmemaahan. Keskusteluun osallistui kirjoittajan lisäksi Elvis ry:n MARTTI HEIKKILÄ.

MITEN KANAVAUUDISTUS ON VAIKUTTANUT ERI KANAVIEN OHJELMIIN JA MUSIIKKIVALINTOIHIN?

Hietamäki: Radio Suomessa maakuntaradioiden ohjelma-aika on lisääntynyt; ne hallitsevat primetimeä ma-pe klo 6.30- 17.30 ja la klo 16.00 saakka, poissuljettuna ajankohtaisjutut, uutiset ja urheilu. Uudistus on lisännyt musiikkivalintojen määrää, koska kaksikymmentä maakuntaradiota pelaa yhteisin säännöin. Lisääntyvästä musiikkitarjonnasta täytyy yhä tarkemmin jyvittää soitettu musiikki, niin että Radio Suomi kuulostaa samalta joka puolella Suomea.

Hilamaa: YleX on siitä erikoinen, että vaikka se on populaarikulttuurikanava, kuten Radiomafiakin oli, se on myös kohderyhmäradio. YleX:n strategiana oli lähteä tavoittelemaan tiettyä nuorempaa kohdeyleisöä. Ohjelmat ja musiikkivalinnat tukevat tätä tavoitetta. Haluttiin alkaa kuulostaa nopeammalta, raikkaammalta ja tuoreemmalta medialta.

Haarma: YleX pyrkii tavoittamaan 18-27 vuotiaat nuoret aikuiset, mutta vaarana on se, että ajatellaan kohdeyleisön olevan homogeeninen ryhmä, ja sitähän se ei tietystikään ole.

Hiilivirta: YLE Radio 1:ssä on nykyään vähemmän musiikkia kuin ennen, osin siksi, että Radio Suomen valtakunnallisia ajankohtaisohjelmia on siirretty sille kanavalle. Kanavastamme on tullut uutispainotteisempi ja taustoittava, syventävien asiaohjelmien kanava. Linjauksia on tehty myös soitettavan musiikin suhteen. Hengellistä musiikkia ja kevyempää musiikkia soitetaan enemmän ja sekin syö klassisen musiikin aikaa.

MITÄ MIELTÄ OLETTE NYKYISESTÄ TEKIJÄNOIKEUSKORVAUSKÄYTÄNNÖSTÄ?

Hietamäki: Taksat ovat aivan liian kalliit Yleisradiolle. Radio Suomen valtakunnallisilla kanavilla soitetusta musiikista maksetaan Gramexille hieman alle 12e/minuutti ja Teostolle noin 12e/minuutti. Maakuntaradioiden taksat perustuvat väestöpohjaan, kaupallisilla radioilla liikevaihtoon.

Hiilivirta: Maksut alkoivat tuntua liian korkeilta siinä vaiheessa kun Ylen taloudellinen tilanne heikkeni ja lupamaksujen tuloutus koko yhtiölle pienentyi. Vuosittainen kertymä ei enää kasva ja toisaalta radioohjelmien musiikkiasteet ovat nousseet. Budjettileikkaukset liittyvät koko yhtiön talouteen ja pitää muistaa, että tekijänoikeusraha on vain pieni osa koko yhtiön budjettia. Yleisradio hallitsee kuuntelusta noin 50% ja kaupalliset kanavat 50%. Tekijänoikeusmaksuja Yle maksaa huomattavasti enemmän kuin kaupalliset radiot yhteensä. Yle maksaa vuosittain tekijänoikeuskorvauksia arviolta 20 miljoonaa euroa, kun taas kaupalliset asemat maksavat 2 miljoonaa euroa.

Haarma: Aikoinaan tätä perusteltiin sillä, että summa on Ylen liikevaihdosta vain 7- 8%, mutta Ylehän tekee koko palvelun aivan eri tavalla kuin kaupalliset radioasemat. Radiomafian aikaan 60% budjetista oli tekijänoikeuskorvauksia, 30% työvoimakorvauksia ja 10% muita korvauksia. Tilanne YleX:ssä on aikalailla sama ja pitkällä tähtäimellä täysin mahdoton. Pelkästään indexikorotus on noin 150.000 euroa vuodessa ja se merkitsee ainakin laskennallisesti aina neljän ihmisen irtisanomista joka vuosi. Viiden vuoden kuluttua YleX:ssä ei ole enää ketään töissä, ellei saada rahoitusta jostain muualta. Yleisradiossa musiikin soittaminen on kalliimpaa kuin puhuminen.

MITÄ MIELTÄ OLETTE NYKYISESTÄ TEKIJÄNOIKEUSKORVAUSKÄYTÄNNÖSTÄ?

Haarma: Musiikkiastetta on Ylex:llä vähennetty. Onko se järkevää? Jos musiikkiaste on kovin matala, kuinka hyvin voidaan tuoda erilaista musiikkia esiin? Vaikea yhtälö.

Heikkilä: Ylehän maksaa saman minuuttihinnan radiosta ja televisiosta, sen sijaan Teoston tilityksessä ne eriytetään: televisiotilitys on noin tupla radioon verrattuna. Yle maksaa siis radion musiikista suhteellisesti enemmän kuin Teosto tilittää ja tv:n musiikista taas vähemmän.

Haarma: Nykyisten tariffien pohjana on kahden monopolin väliset sopimukset jostain 70-luvulta ja silloin jo tariffien taso oli muotoutunut jonkinlaiseksi, mutta Ylen taloudellinen tilanne on muuttunut totaalisesti. Samoin radiomarkkinat.

Hietamäki: Maakuntaradioiden lisääntynyt ohjelmatarjonta ei olisi ollut mahdollista vielä 90-luvun alussa, jolloin maksu oli sama Kajaanista kajaanilaisille tai Helsingistä koko Suomelle. Jos hinnat eivät alene, koko Yleisradion strategiaa on pakko muuttaa. En kadehdi kaupallisten radioiden alempia korvauksia, mutta joku kohtuus tähän pitää saada.

KUINKA TARKKAA ON MUSIIKIN RAPORTOINTI?

Hilamaa: Meillä on kanavilla samat työkalut ja musiikin raportointi on suhteellisen helppoa. Kone pystyy tekemään yli puolet vuorokauden raporteista muutamissa sekunneissa. Kaikki on kovalevyllä, ja kone automaattisesti raportoi ihan sekunnilleen paljonko musiikkia ja mitä musiikkia eetterissä on soitettu. On erikoisohjelmia mm. livet, joista tietokone ei tiedä. Niiden raportointi tehdään käsin.

Hiilivirta: Kaikki kanavat raportoivat lähetysrekisteriin, joka raportoi edelleen suoraan Teostolle ja Gramexille.

Hietamäki: Valtakunnan musiikki ja maakuntaradiot raportoidaan koneiden kautta. Erikoisohjelmat, jotka tulee Jukan putiikin kautta, raportoidaan käsin.

MIHIN RADION TEKIJÄNOIKEUSKORVAUSTEN TULISI JATKOSSA PERUSTUA A) POTENTIAALISET KUULIJAT, B) TAVOITETUT KUULIJAT VAI C) LIIKEVAIHTO/ BUDJETTI?

Hiilivirta: Tavoitetut kuulijat. Yöaika yhdestä kuuteen on jo nyt halvempi kuin muu aika. Jos puhutaan erikoisohjelmista sekä meidän että populaarimusiikin alueella, tilannetta helpottaisi tässä taloudellisessa paineessa ihan varmasti se, jos ilta-aikaan soitettavan musiikin teostokorvaukset olisivat myös pienemmät. Joudun ohjeistamaan jokaisen kustannuspaikan teosto- ja gramexpitoisuuden, nykytilanteessa niin, että meidän kokonaisteostoprosentti on 22.5% ja gramexprosentti 19%.

Hilamaa: Taksa perustuu kai siihen, että Ylex:ää olisi mahdollista kuunnella koko Suomessa, mutta kun sitä ei ole tarkoitettu kaikkien kuultavaksi. Tavoiteltavan kohdeyleisön määrä olisi mielestäni oikeudenmukaisin tapa.

Haarma: Nykytilanne vaikuttaa musiikkipolitiikkaan, ja varmaan tässä kärsii myös tekijöiden etu. Jos musiikin määrä koko ajan vähenee, onko se teidän kentän etu?

Heikkilä: Onko teillä muilla noin tarkkoja ohjeistuksia?

Haarma: Ei, mutta tuohan on kauhuskenaario. Jos joutuu sanomaan ohjelman tekijöille, että soittakaa gramexvapaata enemmän, se on musiikkipolitiikkaa, jota en haluaisi olla tuomassa tähän taloon.

Hietamäki: Eihän gramexvapaa musiikki ole automaattisesti huonoa musiikkia, mutta tällaisia suunnitelmia meillä Radio Suomessa valitettavasti on. Joudumme tiukan budjetin myötä pohtimaan esim. erikoisohjelmien kohdalla, olisiko tietty osa siinä soitettavasta musiikista gramex- tai teostovapaata. Täytyisikö Jake Nymanille, Onnenpäivä-ohjelman vetäjälle kertoa, että yksi hänen toimintansa lähtökohta on soittaa ainakin kolme gramexvapaata biisiä per ohjelma?

Hiilivirta: Meillähän gramexvapaan musiikin löytäminen on vähän helpompaa, kun venäläiset ja amerikkalaiset teokset ja yli 50-vuotta vanhat teokset ovat automaattisesti gramex-vapaita. Meillä on ollut arkipäivää jo pitkään se, että jokainen toimittaja tietää tarkalleen kuinka monta gramex- ja teostovapaata kappaletta konserttiin pitää sisältyä.

PALJONKO KANAVALLANNE SOITETUSTA MUSIIKISTA YLE MAKSAA TEKIJÄNOIKEUSMAKSUJA? A) TEOSTOLLE, B) GRAMEXILLE, C) MUUALLE?

Hilamaa: Kaikki maksut yhteensä tekee 4,6 miljoonaa euroa vuonna 2003. Teostolle siitä meni 2,9 miljoonaa euroa ja Gramexille 1,7 miljoonaa euroa. Vuonna 2002 vastaava luku oli 5,1 miljoonaa euroa eli laskua on ollut puolen miljoonan euron verran.

Hiilivirta: Koko potti on tänä vuonna noin 1,4 miljoonaa euroa. Summasta suurinpiirtein puolet menee Teostolle ja puolet Gramexille. Tarkkoja lukuja ei ole nyt tässä.

Hietamäki: Radio Suomi maksaa valtakunnallisissa ohjelmissa soitetusta musiikista 20 e/minuutti. Maakuntaradioiden jyvittäminen numeerisesti on hankalampaa, koska korvaukset perustuvat väkilukuihin ja niistä tiedot Teostolle antaa Tilastokeskus. Gramex-könttä on tänä vuonna 5,5 miljoonaa euroa.

VAIKUTTAVATKO TEKIJÄNOIKEUSKORVAUKSET KANAVAN MUSIIKKIVALINTOIHIN?

Hilamaa: Eivät vaikuta. Radiomafiassa vuonna 1998 oli musiikkiaste 75% ja ensi vuonna meidän musiikkiaste on 64%. Olemme ottaneet kilpailukeinoksi hyvän puhumisen.

Haarma: Puhe on kanavan kilpailuvaltti ja niin pitää ollakin, mutta jos musiikkiaste joskus laskisi 50%:iin, voisimme kysyä palvelemmeko me enää yleisöä. Tekijänoikeuskorvaukset eivät vaikuta yksittäisiin musiikkivalintoihin, mutta soitettavan musiikin kokonaismäärää ne hivuttavat.

Hiilivirta: Ykkösellä tekijänoikeuskorvaukset vaikuttavat valintoihin. Me maksamme tekijänoikeuksia suoraan tekijöille, silloin kun teemme omaa tuotantoa. Kun radioimme musiikkijuhlien tai muiden orkesterien konsertteja, teemme erikseen niistä sopimukset. Se summa vuodessa on noin 300.000 euroa.

Hietamäki: Erikoisohjelmissa ne eivät vaikuta valintoihin, mutta muissa ohjelmissa tässä tiukassa taloudellisessa tilanteessa on ollut pakko asettaa raja, gramexvapaata pitää olla 25% .

MITÄ SANOTTE TALLENNEKORVAUKSISTA?

Hietamäki: Gramexin tallennuskorvaukset ovat 60 senttiä/ minuutti, niitä maksetaan kun tallennetaan kappaleita kovalevylle.

Haarma: Tämä vaikuttaa myös digiarkistointiin. Kamaa ei pystytä arkistoimaan digitaaliseen muotoon kahdesta syystä; jotkut biisit ovat kopiosuojattuja ja toiseksi gramexhinta on liian korkea.

Hiilivirta: Meillä on kymmenientuhansien äänilevyjen arkisto, mutta ennen kuin niitä voitaisiin lähettää eetteriin kovalevyltä, ne pitäisi ensiksi kopioida. Siitäkin pitää vielä erikseen maksaa – ihan älytöntä.

Heikkilä: Teostollahan tallennemaksut ovat vuotuinen könttä, johon kopioitava määrä ei vaikuta.

MITKÄ SEIKAT KAIKENKAIKKIAAN VAIKUTTAVAT MUSIIKKIVALINTOIHIN?

Hilamaa: Olen mieltänyt sen prosessin pyramidiksi, jonka huippu on mentaalinen ja tiedollinen taso, jossa täytyy olla historian tuntemusta, YleX:n kohdalla populaarihistorian tuntemusta. Pyramidin alaosa on alitajuntaa, kokemuksesta opittua ja intuitiota. Näiden osien yhdistämisestä musiikkivalinnat syntyvät. Pitää olla tietoa kenelle radio-ohjelmaa tehdään. Työkaluna meillä on soittolista. Kuusi kanavan edustajaa toimii esiraatina ja heidän esityksestään omaan intuitiooni luottaen minä päätän soittolistasta. Esiraati kuuntelee kaikki tänne tulleet levyt, ja etenkin kotimaiset levyt kuunnellaan tarkasti ­ mieluummin kahteen kertaan.

Haarma: On totta, että sinun pitää tuntea yleisösi, mutta jossain vaiheessa Yleisradiossa rajan on tultava vastaan. Meillä täytyy olla se oma intuitio ja oma näkemys. YleX, uuden musiikin kanava ei voi testata kaikkia niitä uusia biisejä, koska ne häviäisivät niille vanhoille tutuille. Yleisradio ei voi toimia niin kuin Nova, joka testaa jokaisen biisin etukäteen. Jos kohdeyleisö on valittu tietyntyyppiseksi ja biisit on valittu, koko testitilanne on jo osin etukäteen määrätty, eikä se ole Ylen metodi! Yleisönsä edessä pitää olla nöyrä, mutta sen armoilla ei saa olla. YleX:llä intuitio on korostunut, mutta vanhemman yleisön kanavilla myös tuttuusaste on tärkeä.

Hietamäki: Radio Suomi on iskelmä- ja nostalgiapopin kanava. Kappaleen soivuus ratkaisee.

MINKÄLAISIA OVAT KANAVANNE SISÄISET KULTTUURISET TAVOITTEET?

Hilamaa: Yleä ei pitäisi rinnastaa kaupallisiin toimijoihin, koska me emme ole kilpailijoita. Heillä koko ajatusmaailma perustuu tiedolliseen tasoon ja mentaaliseen tasoon, he tutkivat kaikki kappaleet ja antavat niille kouluarvosanoja ja jos arvosana jää viitoseksi biisi jää luokalleen, eikä päädy listalle. Kun taas meidän lähtökohta on se intuition taso. Me ajattelemme musiikin kautta, kun taas kaupallisella puolella se musiikki on vain pakollinen paha. Eivät he soittaisi musiikkia, elleivät he saisi koukutettua sillä yleisöä.

Haarma: Toisaalta täytyy muistaa, etteivät kaupalliset radiotkaan muodosta yhtä monoliittistä kokonaisuutta, vaan Novan ja Radio Helsingin välissä on vielä paljon ilmaa ja erilaisia lähestymistapoja.

Hiilivirta: Meidän musiikkipoliittista ohjelmaamme tehtäessä on mietitty, mitä Ylen pitäisi tehdä klassisen musiikin alueella. Ohjelmassa on itseasiassa viisi kohtaa, mutta käytännössä kanavan kanssa neuvoteltaessa me laitamme sinne sen tyyppisiä ohjelmia, että voimme täyttää tavoitteet suomalaisen musiikin ja taiteilijoiden esittelemisen ja uuden musiikin esittelemisen suhteen.

Heikkilä: Ylen Ykkösen alueita ovat siis; klassinen, hengellinen ja jazz, entä lastenmusiikki?

Hiilivirta: Sitä ei määritellä erikseen, mutta lastenmusiikkiakin soitetaan, kun tällä kanavalla tehdään lastenohjelmia.

Hietamäki: Radio Suomen tehtävä on tuoda esille suomalaista musiikkia. Puhekanavan roolista huolimatta Radio Suomessa 50% ohjelmista on puhetta ja 50% musiikkia, josta 50% on suomenkielistä musiikkia.

Haarma: Viimeksi eilen oli puhetta juuri siitä, mitä on julkisen palvelun monimuotoisuus tai monipuolisuus. Populaaripuolella ei monipuolisuuden mittareita ole vielä määritelty. Kymmenen tuttua biisiä voi olla monipuolisuutta, mutta kymmenen tuntematonta biisiä ei välttämättä ole monipuolisuutta yleisön näkökulmasta. Se riippuu ihmisestä. Ylen kanavilla monipuolisuutta on nimikkeiden riittävä määrä.

MITEN KANAVAUUDISTUS ON VAIKUTTANUT JULKISEN PALVELUN PERIAATTEEN (MM: TUKEA, LUODA JA KEHITTÄÄ KOTIMAISTA KULTTUURIA JA VÄLITTÄÄ SEN TULOKSIA JOKAISEN SAATAVILLE) TOTEUTUMISEEN?

Hiilivirta: Periaatteen tasolla se ei vaikuta, mutta käytännössä musiikin määrän vähentämisen kautta se vaikuttaa. Kustannussyistä on jouduttu vähentämään musiikkia ja samaan aikaan budjettia on leikattu koko ajan. Mutta kyllä täällä tapellaan kovasti sen puolesta ja olemme sisäistäneet tuon asian meidän tehtäväksemme ja kun toimittajat tekevät työtään ja valitsevat musiikkia, ei kukaan ajattele silloin sitä, että tekijänoikeusmaksuissa pitäisi pyrkiä säästämään. Se on karmea ajatus, mutta me joudumme näihin manipulaatioihin, koska meidän budjettia leikataan ja olen kanavauudistuksen yhteydessä välillä tuntenut suurta voimattomuutta sen edessä, että meillä on hienot periaatteet, mutta sitten toisaalta kuitenkin määritellään toimialatavoitteita niin, että näitä periaatteita ei riittävästi kunnioiteta. Tämä liittyy taas Ylen kokonaisuuteen. Jokainen omalta osaltaan tässä kärsii.

Hilamaa: Ylen historia on melkein sama kuin äänitetyn populaarikulttuurin historia, eli en usko että tämä uudistus saisi meidät hukkaamaan tätä perusajatusta kotimaisesta musiikista. Tällä hetkellä kotimaisella kevyellä musiikilla ja miksei myös vakavalla kotimaisella menee erittäin hyvin. Musiikkia ostetaan, tehdään ja julkaistaan paljon.

Haarma: Haluan tarkentaa sen verran, että 60-luvulle asti Yle ja korkeakulttuuri olivat yhtä, eikä niinkään Yle ja populaarikulttuuri. Varmaan jokaisella kanavalla korostetaan kotimaisen musiikin asemaa ja sen pitää olla se uudistava voima ja sitä pitää soittaa riittävästi. YleX on kotimaispainotteinen, Radio Suomen jymylevyt on kotimaispainotteinen. Kotimaisuutta ei ole kirjattu prosentuaaliseksi tavoitteeksi, mutta uskon ettei se ainakaan huonompaan suuntaan ole mennyt. Päinvastoin, kotimaisen musiikin asema on vahvistunut.

Hietamäki: Julkisen palvelun periaate toteutuu Radio Suomessa. Musiikin puolella tilannetta on päivitetty sikäli, että kaksikymmentä vuotta vanha Mike Oldfield on jo nostalgiaa. Muita kompromisseja ei ole jouduttu tekemään. Rotaatio on tuhansia kappaleita. Kovalevyllä koko ajan 2000- 3000 biisiä ja vuosittain soitetaan noin 50 000 eri kappaletta. Erikoisohjelmien mm. Toivelevykonserttien musiikki valitaan manuaalisesti.

RANSKASSA PAIKALLINEN YLE SUOSII RANSKAKSI LAULETTUJA KAPPALEITA? (60% RADIOSSA SOITETUISTA KAPPALEISTA ON RANSKANKIELISIÄ) PALJONKO YLEN KANAVILLA SOITETUSTA MUSIIKISTA ON SUOMENKIELISTÄ?

Hilamaa: Ymmärtääkseni Ranskassa on laki, joka määrää, että puolet radiossa soitettavasta musiikista täytyy olla ranskankielistä. Kaikki radion tekijät ovat kuulemma aika käärmeissään siitä, että prosenttiluku on kiveen hakattu. Tässä pitää ottaa järki käteen. Se on vähän niin kuin kysynnän ja tarjonnan laki. Joskus jotkut asiat ovat enemmän muotia kuin toiset.

Hiilivirta: Frankofoniaa.

Haarma: Mutta totta kai tilanne, jossa Nova soittaisi 40% kotimaista ja Ylen kanavat 20% olisi ongelmallinen.

Heikkilä: Teoston vientiseminaarissa esittäytyi Ranskan musiikin vientiorganisaatio, mihin kuuluu mm. levy-yhtiöitä. Organisaation johtajan mukaan tänä päivänä Ranskassa suhtaudutaan tähän lakiin paljon positiivisemmin kuin jokin aika sitten. Isot kansainväliset levy-yhtiöt satsaavat nyt paljon enemmän ranskankieliseen musiikkiin, koska sitä soitetaan radiossa.

Haarma: !!!!!Ei olisi järkevää määritellä mitään pakkosoittoa suomalaiselle musiikille, koska se aiheuttaisi ilman muuta porsaanreikiä. Ja kuka määrittelisi kotimaisuuden? Riittäisikö se, että sovittaja on kotimainen?

Hietamäki: Suojausmekanismi pitää olla jo moraalisesti tekijöiden päässä. Julkisen palvelun periaate toteutuu hyvin tässä kohdin.

MITÄ TE AJATTELETTE SUOMALAISEN KULTTUURIN VAALIMISTEHTÄVÄSTÄ? MITEN MÄÄRITTELETTE SUOMALAISEN MUSIIKIN?

Hilamaa: Meidän mielestä HIM ja Rasmus ovat kotimaisia, vaikka he tekevät biisinsä englanniksi ja kuulostavat kansainvälisiltä. Ihan yhtä kotimaisia kuin suomeksi laulettu.

Hiilivirta: Ykkösen tehtävä on tuottaa ja soittaa suomalaisten taiteilijoiden esityksiä riippumatta siitä, soittavatko he suomalaista musiikkia vai ulkomaista musiikkia. Toisaalta meidän tehtävänämme on myös tuoda esille suomalaista musiikkia, vaikka sitä esittäisivät ulkomaalaiset taiteilijat. Yritämme hoitaa molempia asioita. Tällä hetkellä taloudellisista realiteeteista johtuen minusta on väärin, että soitamme ulkomaisia konserttitaltiointeja paljon enemmän kuin kotimaisia. Meillä soi Schwezingenin musiikkijuhlat enemmän kuin Kuhmon Kamarimusiikki johtuen siitä, ettei meillä ole rahaa ostaa oikeuksia Kuhmon Kamarimusiikissa esiintyvien taiteilijoiden esityksiin. EBU:n mainion konserttivaihdon ansiosta tulee tosi halvaksi soittaa näitä ulkomaisia festivaalitaltiointeja ja hienoja konsertteja pitkin Salzburgia ja Metropolitania. Tietysti kannamme kortemme kekoon sikäli, että tarjoamme EBU-vaihtoon omaa materiaalia ja sitä kautta suomalainen musiikki ja suomalaiset taiteilijat ovat esillä EBU:n radiokanavilla ja saavat miljoonia kuulijoita.

Haarma: Ei kai monikulttuurisessa Suomessa voi ajatella, että suomalaisen musiikin määritelmä olisi kieleen sidottu.

Hietamäki: Pelkkä suomalainen sovitus ei tee kappaleesta suomalaista. Suomalaista alkuperää (suomenkieliset musiikit, suomalaisten tuottamat) on noin 35% Radio Suomessa soitetuista kappaleista. Markus Nordenstrengin englanninkielinen kappale oli ulkomaisten biisien seassa powersoitossa. Englanninkieliset, suomalaiset biisit eivät siis syö suomeksi lauletun musiikin aikaa.

ONKO TARKEMPAA TIETOA KANAVIEN KOTIMAISUUSASTEESTA?

Hiilivirta: Tietoa on saatavissa, mutta en pidä tarpeellisena jakaa sitä toimittajille ohjeistukseksi tai suunnittelun pohjaksi. Valinnoissaan heidän tulee miettiä kokonaisuutta ja musiikkipoliittisen ohjelman henkeä, ei niinkään mitään kotimaisuusprosentteja.

Haarma: Kymmenen vuotta sitten sain Radiomafiassa kritiikkiä siitä, että toin tanssipoppia sille kanavalle. Tämä on ollut niin perinteinen rockmaa ja meillä oli pitkään yksi ainoa genre ja se oli rock. Nyt meillä on hirvittävä määrä genrejä ja valinnanvaraa on. Jos ajatellaan Don Johnson Big Bandia tai meidän raposastoa, tanssiosastoa tai electronica-osastoa, niin onhan se ihan erilainen kenttä kuin joku suomirock aikoinaan. Tilanne on paljon positiivisempi ja väitän, että Radiomafialla on ollut ainakin jotain tekemistä tämän muutoksen kanssa.

Hietamäki: 50% koko potista.

MILLAISENA NÄETTE KANAVIENNE ROOLIN KYMMENEN VUODEN KULUTTUA?

Hilamaa: YleX:ää, uuden musiikin kanavaa tehdään riemurinnoin.

Haarma: Tekijänoikeuskorvausten kehitys vaikuttaa paljon.

Hiilivirta: Puhepainotteisuus lisääntyy, viihdemusiikin osuus kasvaa. Mutta mikäli DABkehitys (Digital Audio Broadcasting) jatkuu myönteisenä, YLE Radio 1:sen rinnalla on kokonainen juonnettu ja toimitettu mielenkiintoinen 24-tunnin klassisen musiikin kanava.

Hietamäki: Riippuu DAB-kehityksestä ja siitä mihin tekijänoikeuskorvaukset asettuvat. Jos tekijänoikeuskorvaukset suhteutetaan jokaiselle Ylen kanavalle, Radio Suomesta saattaa tulla suomalaisen iskelmän kanava. Muuttuuko nimi Radio Suomi Yle Iskelmäksi?

MIHIN SUUNTAAN HALUAISITTE KEHITTÄÄ KANAVIENNE SISÄLTÖJÄ (VAI OLETTEKO TYYTYVÄISIÄ NYKYTILANTEESEEN)?

Hilamaa: Me keskitymme tulevaisuudessa puhesisällön kehittämiseen.

Hiilivirta: DAB-kanava Ylen klassinen pitäisi nostaa oikeaksi kanavaksi, mikä tarkoittaisi sekä henkilöresurssien että tekijänoikeuskorvausresurssien kasvua suunnitelmien mukaan.

Hietamäki: Yle Q pitäisi saada kuulumaan puolivaltakunnallisena. Radio Suomi joutuu nyt paikkaamaan sitä aukkoa, minkä Yle Q jättää. Radio Suomen puheohjelmat ovat nettiradiossa, mutta musiikki ei, juuri näiden tekijänoikeusmaksujen takia.

MILLAISENA NÄETTE YLEISRADION ROOLIN KYMMENEN VUODEN KULUTTUA?

Haarma: Kun lupamaksut kerätään kaikilta, palveluja pitää myös pystyä tarjoamaan kaikille. Meidän on pakko aika ajoin katsoa peiliin ja muistaa se, että kaupallisten kanavien plagiointi ei johda mihinkään. Meidän tehtävämme on tarjota jokaiselle kansalaiselle jotakin.

Hiilivirta: Radiouudistus liikutti niin monia ja herätti paljon erilaisia tunteita, ja se mielestäni on tulkittavissa niin, että Yleisradio ja sen sisällä tapahtuvat muutokset eivät ole ihmisille yhdentekeviä asioita. Nyt kanavauudistuksesta aiheutuneet mainingit ovat laantuneet ja työ jatkuu.

Hilamaa: Yleisradion valta-asema heikkenee entisestään, jos annetaan radiotaajuuksia isoille kansainvälisille ketjuille. Nythän BBC:tä moukaroidaan joka suunnalta, ja mitä tapahtuisi jos BBC:n asema puolueettomana tiedonvälittäjänä murtuisi?

Hietamäki: Ylen tehtävä on tukea suomalaista kulttuuria. Muutokset ovat mahdollisia DAB-kehityksen myötä.

TEKSTI: KIRSI SNELLMAN