EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Juha Vainio -palkinto Jorma Toiviaiselle

Tekijä: Mysteerio

Juha Vainio -palkinto Jorma Toiviaiselle

Julkaistu

Juha Vainion Rahasto on perustettu 1990. Rahastoa hallinnoivat Kotkan Meripäivät Oy sekä Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.

Aiemmin myönnetyt tunnustuspalkinnot: Juice Leskinen (1991), Hector (1992), Vexi Salmi (1993), Pertti Reponen (1994), Heikki Salo (1995), Gösta Sundqvist (1996), Martti Syrjä (1997), Tero Vaara (1998), Tuomari Nurmio (1999), Pekka Ruuska (2000), J. Karjalainen (2001), Anni Sinnemäki (2002) ja Ismo Alanko (2003).

Vuoden 2004 Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinto (5000 e) luovutettiin 23. heinäkuuta Kotkan Meripäivillä järjestetyn ”Käyn Ahon Laitaa” -konsertin yhteydessä keravalaiselle Jorma Toiviaiselle hänen työstään sanoittajana.

Raatina toiminut rahaston hallitus perustelee valintaa näin: Jorma Toiviainen (s. 1949) on toiminut sanoittajana vuodesta 1977. Jo lähes tuhannen julkaistun laulutekstin tekijää voidaan pitää ”hitaana kiiruhtajana”. Toiviainen on määrätietoisella työskentelyllään kehittynyt vuosien saatossa luotettavasta ammattilaisesta viime aikojen käytetyimmäksi iskelmäsanoittajaksi. Pitkän uransa aikana hän on ehtinyt työskennellä lähestulkoon kaikkien keskeisten suomalaisten iskelmäsäveltäjien kanssa, ja samoin suurin osa eturivin artisteistamme on levyttänyt hänen tekstejään.

”Kapteeni Aika” aloitti uran

Varhaisin Toiviaisen menestysteos on käännösteksti ”Kapteeni Aika” Paula Koivuniemelle vuodelta 1978, jonka menestyksestä hänen uransa sanoittajana varsinaisesti lähti käyntiin. Vaikka Toiviaisen alkupään tuotannosta löytyykin niin suosituiksi nousseita kuin myös aikaa hyvin kestäneitä tekstejä, niin sanoittajiemme eturivissä hän vakiinnutti paikkansa selkeästi vasta 90-luvulla.

Erityisesti vertaansa vailla oleva menestysputki Seinäjoen Tangomarkkinoiden sävellyskilpailussa on tuottanut joukon myös Jorma Toiviaisen menestyneimpiä ja arvostetuimpia teoksia. Tunnetuimpia Toiviaisen tekstejä ovat esimerkiksi Mika Toivasen säveltämät tangot ”Yön kuningatar” (Eija Kantola 1993) ja ”Mun aika mennä on” (Sauli Lehtonen 1995). Kaiken kaikkiaan Toiviainen on ollut mukana voittamassa ko. kilpailua peräti seitsemän kertaa, viimeksi vuosina 2001- 2003 Timo Forsströmin sävellyksillä ”Kuu, kylmä kuningatar”, ”Soittakaa lujempaa” sekä ”Ei lähtevää saa viivyttää”.

Neljän veen periaate

Tekijänä Jorma Toiviainen pitää itseään ”vanhan liiton miehenä, joka luottaa puhtaisiin riimeihin ja loppusointuun”. Hän toteuttaa ammattisanoittajana omaa ”neljän veen periaatettaan eli tekstejä laulajille ja kuulijoille vauvasta vaariin, aiheista virrestä vitsiin”. Tekniikan hallinnan ohella hän painottaa tekstinteossaan sitä, että laulun ”tunnelman täytyy olla ehjä”. Toiviainen on varsin laaja-alainen kirjoittaja, joka ihmissuhdetekstien lisäksi on tuottanut esimerkiksi lastenlauluja (Atsipoppaa, Muumit), poliittista satiiria (Itse Valtiaat) sekä kupletteja. Viimemainituista upein näyttö on Jaakko Tepon albumilla ”Persaukisten piiritarkastaja” (Jaakko Teppo 1995), jossa Toiviainen pystyi hyppäämään toisen, jo täysin tyylinsä kehittäneen kirjoittajan maailmaan.

Koivisto tuotteliain yhteistyökumppani

Jukka Koivisto on ollut Toiviaisen monista säveltäjä-yhteistyökumppaneista tuotteliaimpia. ”Särkyneitten sydänten kerho” (Mika Pohjonen 1993) pitää kertosäkeessään kirjoittajalleen tyypillisen yllättävyyden:

Tervetuloa kerhoon särkyneitten sydänten

siellä olla saa hyvällä syyllä onneton

kust. Suomen Mediamusiikki oy

”Väärää hiljaisuutta” (Petri Hervanto 2000) on Jukka Koiviston sävellys, jossa otsikko viittaa tavallaan samaan asiaan:

Kun me kohtasimme öitä valvottiin

Juteltiin, se oli tärkeätä niin [-]

Nyt on väärää hiljaisuutta

meidän välillämme vaan [-]

Kumpi uskaltaisi tehdä aloitteen

Kumpi sanoisi taas toista rakkaakseen

Kumpi häätäis arjen aaveet

esiin kaivais hullut haaveet

kust. Saarnipuu Kustannus Oy

”Riittääkö rakkaus” (Petri Laaksonen 1996) on Petri Laaksosen säveltämä suosittu häälaulu. Siinä Toiviainen pohtii avioliiton arkea rohkeasti:

Riittääkö rakkaus silloin

kun sitä tarvitaan

kun sitä koetellaan

Kestääkö rakkaus silloin

kun onnen aurinko ei nousekaan

kust. Warner/Chappell Music Finland OY

”Meidän hehkuva hiillos” tekstissä (Tarja Lunnas 2002), säveltäjänä Carlos Toro, Toiviainen on myös tarvittaessa valmis tietoisesti rikkomaan kaiken mikä on hänelle lähes pyhää iskelmäsanoituksessa, eli riimejä voi välttää tietoisestikin:

Meidän hehkuva hiillos

vielä lämpöään antaa

mutta varkain se jäähtyy

on vain harmaata tuhkaa

Meidän hehkuva hiillos

ei saa sammua koskaan

siksi rakkaani saavu

siihen puhalla kanssain

kust. Universal/Polygram Music

Seinäjoen sävellyskilpailun voittanut Timo Forsströmin sävellys ”Soittakaa lujempaa” (Mikko Kilkkinen 2002) jättää otsikossaan laulun sävyn vielä kiehtovan epäselväksi, mutta kertosäe paljastaa kaiken:

Soittakaa lujempaa

etten sydämein itkevän kuule

soittakaa hiljempaa

silloin rauhan se hetkeksi saa

Soittakaa lujempaa

ettei sieluuni kylmästi tuule

soittakaa hiljempaa

mut soittakaa, soittakaa

kust. Saarnipuu Kustannus Oy

Jari Holmin sävellyksen ”Ei kerro tuuli” (Anne Mattila 2003) teksti käy esimerkiksi siitä, miten Toiviaisen tekstit ovat sittemmin selvästi kypsyneet pohdiskelevammiksi:

Jäi leijumaan outo hiljaisuus

kun lauseet loppui äsken meiltä

ja välillemme hiipi avaruus

se meitä nyt erottaa

Kun kyyneleet maahan putoaa

ne hetken näyttää enkeleiltä

mut niitä on turha tavoittaa

ei kiinni saa unelmaa

Siis mikä oikein, mikä väärin

sen kuinka selville saa

Jos vastauksiin vain löytäis kysymykset

niin olla vois helpompaa

Ei kerro tuuli

ei kuiskaa kaste maan

miks tunne vahva

ei vahva ollutkaan

Ei kerro aallot

ei rannan hiekka tuo

sä mikset jäänyt mun luo

kust. BMG Music Publishing Finland

Lopuksi katkelma Mika Toivasen sävellyksestä ”Tahdoin taikka en” (Jari Sillanpää 2003), jonka tekstissä on myös Toiviaiselle ominaista isojen asioiden pohdiskelua:

Malttamaton oon / en taaskaan

tyytynyt tään hetken nautintoon

mietin aina vaan / kuinka löydän tien

onneen suurempaan

Miksi niin mä tein / ei anna vastausta

siihen sydämein

Siksi kai nyt jään / jälleen kulkemaan

öiseen hämärään

Tahdoin taikka en / oon ollut vanki

tunteen hyökyaaltojen

nään niiden voimaan kallioiden

uupuneen

Niinkö mullekin käy tään jälkeen

kust. Utopiah Music Oy

Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinnon saanut Jorma Toiviainen – ”Ehjä tunnelma ratkaisee”

Julkaistu

Kun sinua voi jo melko puhtaalla omallatunnolla kutsua ”tuhannen tekstin mieheksi”, ja itsekin kerroit urasi jatkuneen jo toista vuosituhatta, niin millaisen säväyksen tänä päivänä enää antaa läpimennyt teksti?

– Kyllä se onnistumisen tunteen antaa aina – ja vahvan; pitäähän palo olla, eikä se ole mihinkään hiipunut. Tunne on toki erilainen kuin silloin, kun ensimmäiset tekstit menivät läpi ja niitä kuuli radiosta; silloin sitä nousi sellaisen puoli metriä ilmaan! Enää ei niin, mutta kun tänä päivänä kilpailu on vähintään yhtä kovaa kuin silloin ja monessakin suhteessa jopa verisempää, niin tekstin levylle meneminen on oikeastaan monen tason onnistuminen.

– Oma tunne on, että ”sainpas tämän läpi, olinpas kyllin hyvä” – ei kehumismielessä, vaan niin että pystyin saavuttamaan tarvittavan tunnelman ja tuomaan sen esiin niin, että tulos kiinnosti muitakin. Tämä on tärkeä pointti ja keskeisin periaatteeni.

– En toki väheksy sellaista, että joku sanoo tehneensä vaikkapa satoja lauluja, mutta ne on pöytälaatikossa. Okei, se on hyvä ja ollut varmaan tärkeätä sille ihmiselle itsellensä ehkä monellakin tavalla, mutta itse olen aina halunnut saada tekstini yleisön kuultavaksi nimenomaan niin, että joku muukin uskoo niihin ja on valmis jopa ottamaan taloudellisen riskin niiden esiin saamiseksi.

Oletko edelleen siinä asemassa, että olet just niin hyvä kuin viimeisin tekstisi?

– Niin ajattelen. En kuvittele yhtään enempää, kun olen nähnyt miten raakaa touhua tämä bisnes on. Ei kukaan ota ainoatakaan tekstiäni sen takia että juuri minä sen olen tehnyt. Ei se yleensä merkitse solistille eikä varsinkaan kuulijalle tuon taivaallista olenko juuri minä sen tekstin tehnyt, vain se on tärkeää, että mitä siinä sanotaan.

– Aika hyvä esimerkki on, kun kerran hieman vapaammissa olosuhdanteissa tuputettiin yhden säveltäjän kanssa biisejämme eräälle tuottajalle; ”kuuntele kuinka hyviä nää on, ota nyt nämä, varmoja hittejä kaikki”. Tämä tuottaja sanoi, että ”jos te noin varmoja olette niin laittakaa levylle ja tuottakaa itse”. Näinhän ei tietenkään tapahtunut, mutta se kyllä pisti ajattelemaan. Kerron tätä usein muille esimerkiksi koulutustilaisuuksissa, ja sanon että ”miettikää kaupallisen tuottajan asemaa. Jotta suomalaista kevyttä musiikkia ylipäätään olisi, täytyy tietyn määrän levyjä olla taloudellisesti kannattavia. Ja jos sinulla on mielestäsi maailman paras biisi tuputettavana, ja muutama samanlainen vaikka lisääkin, niin kysykää ensin itseltänne, että laittaisitteko omat rahanne siihen kiinni”.

Eikö kuitenkin ole myös niin, että sinun urasi ja työsi jo kertoo jotakin, on tietty kapitaali olemassa, eikä urasi ainakaan pysähdy joihinkin läpimenemättömiin teksteihin?

– Ei varmaankaan. Tietenkin pikkuhiljaa aika ajaa jokaisen tekijän ohi. Vaikka periaatteessa olen just niin hyvä sanoittaja kuin se teksti jota kulloinkin tarjoan on, niin toki se että minulle annetaan mahdollisuuksia tehdä perustuu siihen luottamukseen, että olen ylittänyt riman riittävän monta kertaa; on nähty että sieltä tulee aina kun pyllistää. En ole mr. Nobody enää, mutta ei se saamani mahdollisuus kuitenkaan takaa mitään, vaan aina katsotaan osuuko tällä kertaa. Ja se on just hyvä niin.

– Tämä tuli hyvin esiin esimerkiksi Arabiassa viime vuoden syksyllä Prosessio- päivillä, kun Marja Mattlarin kanssa juteltiin, ja hän sanoi ettei kestäisi sen kaltaista epävarmuutta. Mutta meikäläinen ajattelee niin, että pitää vaan paksuntaa nahkaansa ja oppia kestämään, kun on vapaaehtoisesti valinnut tällaisen ammatin. Alastomassa raadollisuudessaan se on itse asiassa toisaalta hyväkin tilanne, se tsemppaa tekijää aina niin, ettei voi jäädä lepäilemään laakereilleen. Tästä syystä en ole tehnyt house writer – sopimuksia, se tuntuisi kahlitsevalta. Eli olen ”indie”, teen kaikille jotka palveluksiani haluavat.

Oletko asemassa, että kutakuinkin aina tiedät kenelle artistille teet tekstin?

– Olen ja en. Tuotannostani on edelleen suuri osa sellaista, etten tiedä tehdessäni kenelle ja mihin se menee. Se johtuu siitä, että olen luonut työskentelytavakseni käytännön, jossa ensinnäkin ahertelen jotakuinkin normaalityöajan puitteissa – yövalvominen esimerkiksi ei sovi minulle – enkä halua ruuhkauttaa töitäni. Siksi minulla on koko ajan ”puskurina” nippu valmiita tekstejä ja biisejä, joista voin heti tarjota jotain, kun kysely tulee. Saan jatkuvasti säveltäjiltä melodioita, ja jos henki puhuu, niin teen niihin heti tekstit, mutta teen siis tekstejä myös ilman valmiita melodioita.

– Usein työstän tekstin jonkun tutun tai omankin työmelodian avulla, mutten koskaan paljasta niitä! Toisinaan sitten olen kyllä auttanut hiukan säveltäjää, joka ei ole ehkä päässyt oikein vauhtiin jonkun tekstini kanssa, että ”koitas tältä pohjalta”. Tottakai tilaus ohittaa aina muun, aikatauluista riippuen tietysti, mutta niistä vapaan työaikani teen ja ylläpidän tätä ”varastoa”. Eikä siellä paljonkaan kovin vanhaa tavaraa ole ja ihan tuliterää löytyy aina. Niitä ei myydä periaatteella ” vanhimmat ensin edestä pois”; ne menee jotka menee, enkä sure niitä jotka ei mene.

– Toivo Kärki opetti minua, että ”laita aina teksteihin päivämäärä”. Mietin jo silloin että miksi, mutta laitoin aluksi, kun Topi vaati. Sitten kun menin kerran tarjoamaan jotain hänelle, niin hän aloitti että ”ai tää onkin näin vanha”. Mitä sillä on väliä hänelle jolle sitä tarjoan, jos se kerran toimii? Jos teksti käy siihen tilanteeseen, niin on yksi lysti vaikka se olisi kymmenen vuotta vanha. Pisin väli taitaa minulla olla viitisen vuotta tekstin tekohetkestä läpimenoon, ja josta on vielä tullut oikein suosittukin; se vaan löytyi just oikealla hetkellä.

Olen monen kollegasi kanssa yrittänyt aina keskustella laulujen aihemaailmasta sinänsä, enkä tee nyt klassista kysymystä ”mistä aiheet tulevat?”, koska tiedän mistä ne tulevat, mutta koetko iskelmän – joka on vain osa genreistäsi – aihemaailman rajoittavana?

– Niinkin voisi sanoa, mutta en koe sitä mitenkään voimakkaasti. Usein sanotaan, että tekstien pitäisi olla esimerkiksi rohkeampia, käsitellä erilaisempia aiheita, mutta sitten kun joku sellaista yrittää, niin lopputulos on helposti päälle liimatun oloista. Kyllä iskelmäteksti on yleensä aika perinteinen, mutta jos onnistuu löytämään siihen jonkun tuoreen näkökulman, perinnettä voi uudistaa. Se on kuitenkin aika paljon kiinni myös artistista, hänen potentiaalistaan.

– Mutta en tosiaankaan ajattele sitä rajoituksena, vaan lähden omien kokemuksieni kautta tutuimmastakin aiheesta etsimään jotain jujua, joka olisi ajatuksena uusi tai sanontana siinä olisi pieni ripaus sellaista mitä ei aiemmin ole käytetty. Sitten kun pääsen tekemään jotain muuta, vaikkapa lastenlauluja tai poliittista satiiria, silloin kyllä tulee tuuletuksen fiilis, ikään kuin siivoan sellaisella työllä pesääni.

Olet usein puhunut laulun ”ehjän tunnelman” säilymisen tärkeydestä.

– Se on eräs tärkeimmistä periaatteistani. Vasta näiden 90-luvun tangotekstien kautta sain sen oivalluksen, enkä oikein edes pysty sitä konkretisoimaan. Eikä minun ehkä tarvitsekaan, riittää että itse yritän sitä hyödyntää. Erityisesti Forsströmin Timpan kanssa se selkeni, kun parhaimmillaan – tai pahimmillaan – edettiin tangojen tekemisessä välillä melkein tahti kerrallaan. Mutta jälkeä ei sitten ole tarvinnut hävetä, pikemminkin päinvastoin.

– Tyylitajuni nyt vanhana pappana on mielestäni sillä tavalla kohdallaan, etten päästä teksteihin ylilyöntejä, jotka voisivat tuhota fiiliksen. Yritän ottaa kuulijan vangiksi sillä tunnelmalla jonka valitsen. Joko onnistun tai en onnistu, en siis en pilaa tekstiäni yhdellä rivillä tai sanalla. Pilaan sen kokonaan, jos se ei kosketa kuulijaa. Mutta jos teksti koskettaa, otan kuulijasta kaksin käsin kiinni ja puristan niin, että hän on lopussa aivan hengästynyt, eikä mieti että ”eikö tämä jo lopu” vaan että ” herra isä, miksi tämä nyt jo loppui”.

Voiko tekstin pilata sävellyksellä, tai päinvastoin? Ja toisaalta tietysti myös, voiko sävellyksellä nostaa heikomman tekstin?

– Kyllä voi, en ota kuitenkaan konkreettisia esimerkkejä tässä yhteydessä. Mutta sovitus on ehkä vielä tärkeämpi osatekijä. Minullakin on joitain tekstejä, joiden levytyksen olen kuunnellut vain kerran; sovittajan näkemys on mennyt niin ulos alkuperäisen demon tunnelmasta, etten halua niitä enää kuulla. Säveltäjän kanssa ei yleensä vastaavaa eroa tule, koska biisi lähtee meiltä ”ulos” vasta sen jälkeen, kun molemmat ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Näin vain pitäisi olla aina.

– En esimerkiksi halua kuunnella lainkaan oopperaa, koska siinä useimmiten lauletaan suorasanaista ja huonosti istuvaa tekstiä, paikoitellen täysin kieliopin vastaisesti, keinotekoisin hypyin ja muutenkin niin teennäisesti, että se tympii minua tyystin.

SISÄÄN TUNNELMAAN

Onko sinulla ambitioita pitemmän kaaren kirjoittamiseen lauluteksteinä, johonkin kokonaisuuteen niin kuin musikaaliin esimerkiksi?

– Musikaalia en ole vielä tehnyt, mutta esimerkiksi ravintola-show´n olen käsikirjoittanut lauluteksteineen Mirumarulauluyhtyeelle 70-luvulla. Ja Itse Valtiaat -sarja on tavallaan sen kaltaista kyllä. Ei vaan ole sattunut kohdalle, periaatteessa toki kiinnostaa. Olenhan kirjoittanut kymmenkunta kirjaakin ja nykyisinkin sorvaan suorasanaista tekstiä erään sanomalehden kolumnistina. Levytuotantoon tekstejä ei tilata sillä lailla nipussa, että se aiheuttaisi tekemiseen muutoksia, mutta kyllä sellaisessa tilanteessa, että tiedän jollain levyllä jo olevan kolme-neljä tekstiäni, ja sitten vielä pyydetään lisää, niin mietin kyllä ettevät ne ole ihan samasta aiheesta.

Amerikkalainen lauluntekijä Paul Simon innostui 90-luvun lopulla tekemään musikaalin, ja tuottikin sen itse Broadwaylle. Tositapahtumiin pohjaava The Capeman oli taloudellinen floppi, mutta mieleeni jäi eräs Simonin haastattelu, jossa hän valotti oman tekijyytensä kautta teoksen syntyä. Hän kertoi lauluntekijänä joutuneensa aivan ennenkokemattomaan tilanteeseen, kun esimerkiksi piti tehdä tiettyyn kohtaukseen laulu murhatun pojan äidin näkökulmasta. Hän oli aiemmin tehnyt lauluja vain niinsanotusti ”omasta elämästään”, siitä ”puhtaasta” itseilmaisusta, jossa pelataan lähtökohtaisesti vain oman sanomisen tarpeensa kanssa.

– Minulle se olisi tekstin tekoa siinä kuin mikä muukin. Alkaisin vain lipua kyseiseen tilanteeseen pikkuhiljaa. Alitajuntani rupeaisi heti työskentelemään idean saatuani, siis prosessi luumäessä olisi käynnistynyt [viittaa päähänsä]. Joululaulut ovat sellainen kokonaisuus, joita tilataan joskus useampi kerralla. Silloin menen tiettyyn moodiin ja avaan ikään kuin kaiken kerralla. Pohdiskelen aiheita ja saan esimerkiksi nimet paperille, että ”näistä mä alan kirjoittaa”. Niitä voi olla yli kymmenenkin, kerran tein neljäätoista joululaulua kerralla. Kaikki oli auki koko ajan, kirjoitin aina niin kauan yhtä, kun se meni lukkoon, vaihdoin seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan. Se oli noin viikon prosessi, puolivälissä niitä alkoi valmistua, ja kovimmat luut jäi sinne pohjalle. Parhaimmillaan kolme-neljä pullahti päivässä, eli se voi olla aika tehokas työtapa, ikään kuin transsiin meno joksikin aikaa. Mutta kyllä tuo mainitsemasi Paul Simon -tilanne olisi herkullinen lähtökohta, en ottaisi sitä yhtään rajoitteena, päinvastoin; heti alkaisi raksutus.

Olet kilpailuissa oikeinkin hyvin menestynyt tekijä. Mikä on näkökulmasi taidealalla kilpailemiseen?

– Se on kivaa kun sen osaa ottaa rennosti. Kun henki ja elämä ei ole siitä kiinni, eikä ”murra mustoa haventa” vaikkei pärjää. Minulla on Toivo Kärjeltä saatu periaate – hänhän osallistui kaikkiin – että ”tuossa on kilpailu, minulla tai meillä on biisi, tai synnytetään sellainen, ja jos ei pärjää niin käytetään se jossain muualla”. Ei siinä ole sen enempää. Tiedän, että on hyvin vähän kilpailuja, joissa järjestäjä oikeasti välittää kilpailun sisällöstä; itse kilpailu on ohjelmanumero joka on tärkeämpi.

– Tangomarkkinoille nostan hattua siitä, että ne oikeasti nostavat siellä niitä palkitsemiaan tangoja esiin, ja sitä kautta antavat mahdollisuuden biisille muodostua jopa ikivihreäksi, niin kuin joidenkin uusien tangojen kohdalla voidaan sanoa käyneen. On tärkeää oivaltaa, että jonkun kilpailun voittamisesta ei glamouria juuri irtoa. Tilanne on kyllä kiva, siinä voi vähän katsella kavereiden kanssa että missä mennään. En minä mene lattian rakoon jos en pärjää, ja jos pärjään, niin menen paikalle nauttimaan konsertti- tunnelmasta, tulee päästyä vähän ihmisten ilmoillekin. Absoluuttisessa mielessä ei voi kilpailla, mutta kun niitä järjestetään, niin miksei niihin voisi osallistua? Ja parhaimmillaan sellainen on oikeasti väylä saada työtään esille ja käyttöön.

Miten arvotat sanataiteen edustajana lukemisen merkityksen?

– Ainakin minulle se on ollut ja on äärimmäisen tärkeää. Olen pikkupojasta saakka lukenut, koulun kirjastot läpi, ja tälläkin hetkellä kotona kirjahylly on pullollaan, siis kirjoja. Olen sellainen lukija, että sijoitan aina lukemani omaan maailmaani, ja siksi minua ärsyttää suunnattomasti jos kirjassa on kuvitus! Että ”eihän se noin ole!”.

Nikkisen Jiri sanoi, että hän ei lue mutta pitää korvansa auki.

– Joo, tämähän on aivan henkilökohtaista. Pidän korviani auki lukemisesta huolimatta. Ymmärrän hyvin Jiriä, mehän ollaan puoli sukupolven verran erilaisia ihmisiä. Minun herkimmässä iässäni oli radiossa kaksi kanavaa, ja ainoa kevyen musiikin säännöllinen ohjelma Lauantain toivottujen levyjen viimeinen vartti, ihan oikeasti. Silloin lukeminen oli luonnollisempi tapa häipyä tästä arjesta. Jirin lapsuudessa oli jo paljon enemmän ärsykkeitä, televisio erityisesti.

– Voi jopa olla, että kirja on koulun kautta saanut hyljeksitymmän merkityksen ihan sen tähden; se mielletään vaan koulukirjaksi. Mutta kyllä esimerkiksi minun suurin lomanautintoni toissa kesänä oli, kun mökillä vetäisin putkeen ”Täällä Pohjantähden alla” kaikki kolme osaa, ja ”Tuntemattoman sotilaan” vielä palan painikkeeksi. Se oli jotain niin loistavaa kun sen sai keskittyneesti ja tauotta tehdä. En toki lukenut niitä ensimmäistä kertaa, mutta edellisestä kerrasta oli pitkä, pitkä aika.

MUUTOSTEN MAAILMA

Harjoitteletko? Pyöritteletkö sanoja ja riimejä?

– En varsinaisesti. Intohimoni sanaristikot ovat ehkä vähän kyllä siihen suuntaan. Minun ei tarvitse enää harjoitella, osaan jo! (naurua). Totta puhuakseni, eihän sitä koskaan ole täysin oppinut, aina tulee oivalluksia, onneksi. En kyllä niinkään mieti joidenkin yksittäisten sanojen kautta lopullista tekstiä, vaan enemminkin yleistunnelmaa. Siksi aina korostankin, että laulun tunnelman tulee olla ehjä. Ja jos laulu ei sellaisenaan kelpaa, niin sitten tehdään joku muu tai annetaan olla.

Viittaatko siihen, että jos joku tuottaja sanoo että ”joo muuten hyvä mutta nää kaksi riviä”, niin et mielelläsi muuta? Tuleeko siihen domino-teoria, että jos yhtä kohtaa muuttaa niin pitää myös muuttaa toistakin?

– Voi tullakin, mutta muutan kyllä aina, jos muutostarve perustellaan minulle. Se voi sitten vaatia jotain muutakin muutettavaksi, katson aina sen kokonaisuuden. Muutan sitten vaikka koko säkeistön tai koko tekstin, en minä työtä pelkää.

Suhtaudutko lauluteksteihisi nimenomaan lauluteksteinä vai runoutena vai sekä että? Tarviiko niiden toimia luettuna?

– Ei minulla ole siihen ehdotonta kantaa. Jos teen tekstin melodian ehdoilla, niin ei sen tarvi missään muussa yhteydessä toimiakaan. Ja harva runo toimii suoraan johonkin melodiaan, ellei se ole täysin läpisävelletty. Runossa voi esimerkiksi olla jo tehokeinona epäkesko rakenne, joka ei säkeistölauluun tietenkään istu.

Oletko kirjoittanut runoja?

– Olen, mutta julkaistu ei ole kuin lastenrunojani. Niistä joitain olen kyllä työstänyt lauluiksi. Olen tykästynyt aforismeihin ja tanka-tyyppisiin ratkaisuihin. Luen runoja; mutta suosikkeja ei ole, en ole friikki. Pikemminkin tutkin niistä ilmaisua ja poljentoa.

Muistan Arabia-sessiostamme, kun kerroit miten usein innostut kollegan tekstistä tai jostain yksityiskohdasta; otit esiin niinikään vieraana tuolloin olleen Samuli Putron ja hänen otsikkonsa ”Eipä tiennyt tyttö”.

– Kyllä kyllä. En tuntenut kyseistä laulua lainkaan, mutta pelkkä otsikko iski heti, aivan herkkua! Ja annan kollegoille usein palautetta vastaavista tilanteista. Turkka Malille laitoin heti viestin, kun kuuntelin hänen uutta tuotantoaan, ja siellä oli nuoren lapsiperheen elämästä kertovassa laulussa mainittu ”violetti potta” juuri oikeassa yhteydessään, aivan mahtavaa!

– Tulikin Putrosta mieleen, kun Turkan kanssa käänneltiin Samulin otsikkoa ”Mies jonka ympäriltä tuolit viedään” toisin päin, että ”mies jonka ympärille tuolit tuodaan/mies jonka pöydässä ne kaljat juodaan”; ihan päinvastainen maailma, ja hyvä biisi saattaisi tulla siitäkin. Asioiden päälaelleen kääntely on erittäin hyvä tarkastelulähtökohta näissäkin hommissa.

Missä sinun mielestäsi tällä hetkellä musiikkibisneksessä mennään tekstintekijän kannalta?

– Minun on vaikea sanoa siitä mitään absoluuttista tai objektiivista, kun olen kuviossa niin sisällä. En ole huolestunut, tekijöitäkin aina jostain tulee. Iskelmän ja popin rajaviiva on hälventynyt, iskelmä nimenomaan ottaa mausteita popin elementeistä, ja se on hieno juttu. Ja sitä paitsi, iskelmähän on ollut kriisissä aina, mutta silti pää pinnalla!

– Mekanisointiin liittyvät hankaluudet tietysti haittaavat paskamaisesti alaa, mutta periaatteessa suomenkielinen iskelmälaulu kyllä elää. En usko, että missään kansallisista piirteistä kokonaan luovutaan, ja meillä Suomessa tuskin ainakaan ensimmäisten joukossa. Tulee uusia solisteja, kuten Anne Mattila ja hänen sisarensa esimerkiksi; he ovat sen kaltaisia luonnonlahjakkuuksia joita yleisö arvostaa ja rakastaa yli kaiken. Tietenkin on hyvä ja tärkeääkin kouluttautua ammattiin, mutta luomureitti aina on myös onneksi vielä mahdollinen.

– Pahimman kriisin aikaan tuli Topi Sorsakoski, joka olisi mielestäni patsaansa ansainnut. Häneen kulminoitui popin ja iskelmän silloinen fuusio iskelmän kautta – perinteistä ohjelmistoa, ovelasti kitarabändillä ryyditettynä. Tottakai hänen takanaan oli loistava porukka Esa Pulliainen etunenässä, mutta ilman Topin henkilökarismaa, johon niin eri ikäiset pystyivät samaistumaan, ei se ilmiö olisi saavuttanut sellaisia mittasuhteita ja seuraamuksia kuin sitten tapahtui. Yleisö rakastaa laulajia.

– Ketään ei pidä kadehtia, vaan aina jos joku suomalainen musiikintekijä – esittäjä, sanoittaja, säveltäjä – menestyy, niin siitä positiivisesta imusta hyötyvät toisetkin.

Kihauksesta Gloriaan

Julkaistu
50v-juhlavuosi on ehtinyt jo pitkälle. Kesäkuussa ilmestyneen edellisen Selviksen jälkeen tapahtumia on ollut pitkälti toistakymmentä. Seuraavassa katsaus heinäkuun alun Kihauksesta marraskuun Lauluntekijäklubiin.


Juhlavuoden valmisteluissa ja läpiluotsaamisessa vahvasti
mukana ollut Pekka Nissilä Taiteiden Yö-konsertissa. Pekka
spiikkasi osaavasti ja lämmöllä valtaosan tapahtumista.

Kihauksessa pienen ihmisen puolella

Rääkkylän Kihauksessa pidettiin 9.7. lauluntekijöiden konsertti, jonka otsikkona oli juhlavuotemme motto ’Laululla on tekijänsä’. Kunnan liikuntahallin noin nelisatapäinen yleisö sai kuulla Pentti Rasinkangasta, Hannu Seppästä, Timo Kiiskistä, Jarkko Martikaista, Mikko Perkoilaa ja Sirkka-Liisa Sassia. Lisäksi kuultiin Sirkka- Liisan laulujen esittäjänä myös Noora Raikamoa sekä säestäjänä Michael Kujawaa.

Karjalainen-lehdessä 11.7. Suonna Kononen arvioi konserttia mm. näin: ”Jo pelkkä Laululla on tekijänsä -konsertti maksoi takaisin tämänvuotisessa Kihauksessa rumuamisen vaivan. Kuusi laulajalauluntekijää pisti vuoron perään parastaan: esimerkiksi Hannu Seppäsen ’Se tehtih itte’ tai Timo Kiiskisen ’Paremmalla rannalla kartanon mailla’ jäivät mieleen luikertelemaan tavalla, jolla ilmiselvästi loistavat mutta ensimmäistä kertaa kuulolle sattuvat laulut jäävät.”

Illan vauhdikkaimmalla tuulella oli Konosen mukaan Sirkka-Liisa Sass: ”mieleenpainuvin oli Sassin oma tulkinta ’Pieruhumpasta’.” Kononen päättää arvionsa toteamalla, että niin Sassin, Rasinkankaan kuin Perkoilan lauluissa irvailtiin pankeille sekä Lions- ja Rotary-meiningille. ”Jotkut ovat vielä pienen ihmisen puolella”.

Kaustisen taiteellinen menestys

”Erinomaisen epäkaupallinen, hieno ja haastava konsertti, joka omalta osaltaan nosti tämänvuotisten juhlien taiteellista tasoa. Tällaista totaalitavaraa ei kuule Kaustisellakaan joka vuosi.” Näin ylisti Tero Hautamäki Ilkka-lehdessä 13.7. konserttia ’Uusia sävelmiä vanhoille soittimille’, joka pidettiin Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla 9. heinäkuuta.

Tähän konserttiin Elvis oli tilannut sävellykset Ilona Korhoselta, Matti Kontiolta ja World Mänkeri Orchestralta

Kuulijoita Kaustinen-saliin olisi mahtunut enemmänkin, mutta paikalle saapuneet olivat haltioissaan. Hautamäen mukaan illan teokset eivät edustaneet ”kansanmusiikin mainstreamia, vaan rohkeaa uutta musiikkia reunoilta ja rajoilta.” Korhosen ’Kansallis-Sarja’ tarjosi kirjoittajan mukaan ”illan kauneimpia sävyjä” ja ”lähti upeaan lentoon”. Matti Kontion ’Kalliomaalaus’ ”kuulosti 70-lukulaiselta sinfonisen jylhästi jyrähtävältä etnojazzprogefuusiolta maan huippumuusikoiden tulkitsemana”. World Mänkeri Orchestran ’Vaiheita’ kuulosti free-improvisaatiolta ja siltä, että ”muusikot olisivat vain sopineet pyrkivänsä tiettyyn tunnelmaan, joka sitten lavalla synnytettiin.” Kaustisen konsertista nautti myös Aarne Laurila, joka kirjoittaa Uutispäivä Demarissa 20.7. mm. näin: ”Korhonen ilmensi Kansallis-Sarjassa hyvinkin paljon hyvinkin vähällä, jopa hetkittäisellä äänettömyydellä.”

Kotkan meripäivät, Hamina Tattoo, Taiteiden yö

Juhlavuoden yhteistyötapahtumia olivat kesällä myös ’Käyn ahon laitaa’ -konsertti Kotkan meripäivillä, ’Ota löysin rantein’ -konsertti Hamina Tattoossa sekä ’Elvis Oopperassa’ Taiteiden yössä.

Viimeksimainitussa olivat Kaartin soittokunnan solisteina Sari Kaasinen, Kikka Laitinen ja Petri Laaksonen esittäen kukin omia laulujaan – Petrin sävellyksissä sanoittajina Turkka Mali, Jori Nummelin ja V.P. Lehto – sekä elvisläisiä ikivihreitä George de Godzinskystä Rauno Lehtiseen ja Junnuun. Ulkoilmakonsertin ajaksi kaatosade onneksi taukosi ja yleisöä oli Ooppera-talon amfiteatterissa todella runsaasti, arviolta jopa viisisataa. Raikuvimmat taputukset keräsi solistien yhteisesitys Georg Malmsténin ja R.R. Ryynäsen ’Mikki-hiiri merihädässä’ -laulusta.

Kotkan Meripäivien Käyn ahon laitaa -konsertti toteutettiin tänä vuonna tiiviissä yhteistyössä Elvis ry:n kanssa. Kokonaisuutta rakensi työryhmä Martti Heikkilä- Pekka Nissilä-Ilkka Vainio-Kikka Laitinen- Heikki Salo. Periaatteena pidettiin Elvis ry.n juhlavuoden teeman mukaisesti alkuperäistekstien esillä oloa, eli mukaan valittiin vain Vainion tekstejä kotimaisten säveltäjien teoksiin, ja tietenkin myös omiin sävellyksiinsä.

Tietty keskeisten Vainio-laulujen runkohan kiertää säännöllisesti ko. konsertin ohjelmistossa, mutta tälle kerralle mukaan saatiin myös aiemmin siinä esittämättömiäkin lauluja. Näistä mainittakoon Mari Rantasilan tulkitsema Esko Linnavallin ”En saa” vuodelta 1967 (Laila Kinnusen levytys), sekä varhainen Jaakko Salo -yhteistyö, Esa Niemitalon vuonna 1966 levyttämä ”Lippalakki”. Sen lauloi Heikki Salo, joka toimi Kikka Laitisen kanssa myös konsertin juontajana. Kikkakin lauloi solistina, laulunaan Erik Lindströmin ”Juhannustanssit”, ja duetoksi he valitsivat niinikään Lindströmin samban ”Herrat Helsingin”. Muut solistit olivat Terhi Tuulia, Marjo Raatikainen, Sonja Lumme, Topi Sorsakoski ja Kari Tapio, joka sai myös kunnian laulaa konsertissa palkitun Jorma Toiviaisen tekstinäytteen. Valinta oli Mika Toivasen sävellys ”Mun aika mennä on”. Sovituksista vastasi jo tuttuun tapaan Ari Ismälä, joka myös johti kymenlaaksolaisista muusikoista koottua yhtyettä.

Hamina Tattoon konsertissa pääosassa olivat Veikko Lavi ja Juha Vainio. Kaikki muutkin konsertin säveltäjät ja sanoittajat olivat kymenlaaksolaisia. Konsertin ohjelmalehtisessä kiteytetään mm. näin: ”Meille suomalaisille oma kotimainen kevyt musiikki on erittäin tärkeää. Viihdemusiikin säveltäjät, sanoittajat ja esittäjät toimivat usein herkin mielin kuulijoidensa tunteiden tulkitsijoina, jolloin kuulijat voivat eläytyä ja omaksua musiikin sanoman omiksi ajatuksikseen ja tunteikseen.”

Syksy toi Mörri-Möykyn ja paljon muuta

Kesän vaihduttua syksyyn juhlavuosi jatkui 2. syyskuuta Mikkelin kaupunginorkesterin konsertilla ’Elvis elää Suomessa’. Konsertin solistina oli Markus Allan, kapellimestarina Jani Uhlenius, joka yhdessä Riku Niemen kanssa oli tehnyt konserttiin yhdeksän uutta tangosovitusta.

Syyskuun 26. päivä oli Järvenpää-talossa Sibelius-Viikkojen lastenkonsertti ’Mörri-Möykky’, jossa Tapiolan kuoro esitti Marjatta Pokelan lauluja. Lisäksi kuoro esitti kolme uutta Elvis ry:n tilaamaa lastenlaulua. Sali oli lähes täynnä ja tunnelma korkealla, yleisön joukossa liikuttui myös Martti Pokela. Suku oli vahvasti edustettuna lavallakin, kun konsertin juonsi Soila Sariola ja hänen lisäkseen solisteina olivat myös siskonsa Meri Sariola sekä äitinsä Eeva-Leena Pokela. Marjatan laulut oli kuorolle sovittanut sen johtaja Kari Ala-Pöllänen. Jani Uhleniuksen orkesteri säesti osassa lauluja.

Kantaesityksinä kuultiin kolme hienoa uutuutta lapsi- ja nuorisokuorolle. Seuraavassa laulut, tekijät ja tekijöiden oma luonnehdinta teoksestaan: Raimo Ahonen (säv.) ja Leena Laulajainen (san.): ’Suuren joen rannalla’ – ”Laulussa sukelletaan sadun ja myytin alkulähteille. Lapsi kohtaa yksisarvisen suomalaisessa jokimaisemassa, mutta ei ole varma oliko näky totta vai unta. Lapsi kutsuu yksisarvista marinkielellä ’ek uremys tangem’, mikä tarkoittaa ’tule luokseni takaisin’. Sanna Salmenkallio (säv.) ja Heli Halkosalmi (san.): ’Riemu, raivo ja rauha’ – ”Arjessa lapsi joutuu tilanteisiin, ’aikuisten asioihin’, joissa lapsella ei ole äänioikeutta, mutta läsnäolopakko. Leikin kautta lapsella on mahdollisuus purkaa kokemaansa, selvittää itselleen, miksei aikuisten tarvitse sopia, vaikka se lapsilta aina vaaditaan.” Hannu Sepponen: ’Uu Beibi’ – ”Nukkumattien veljeskunta joutuu iltakoulun budjettiriihessä ankarien säästöleikkausten pelinappulaksi. Tästä kärsii luonnollisesti ensimmäiseksi maan suurin puolue: nukkuvien puolue! Laulun päähenkilö on yksi viaton (yö)sijaiskärsijä. Hänen tarinansa johdattakoon kuulijat unen ja valveen rajatilaan. Siellä asuu lapsiperhe, jonka sateenkaaressa kimmeltää arjen väsymys ja juhla! Laulun musiikillinen anti keinuu z-mollissa antautuen kuitenkin lopussa häpiendmäiseen X-duuriin!”

Tuusulanjärven Viikkouutisissa Maija Ankkuri arvioi konserttia mm. näin: ”Marjatta Pokelan lauluista tehdyt uudet sovitukset tempasivat pikkuhiljaa täysillä pauloihinsa. … Eeva-Leenan, Soilan ja Merin yhteisesityksenä kuultu jodlaus taisi olla monelle pikkukuulijalle uutta. … Vanhojen tuttujen laulujen lomaan sijoitetut kantaesitykset poikkesivat täysin Marjatta Pokelan tyylistä. Erinomaisesti kuorolle sopivia uusia lauluja luotaessa tuskin ajateltiin, että ensimmäiset kuulijat olisivat kovin nuoria. Pienten lasten kiinnostus herpaantui jonkin verran kahden ensimmäisen laulun aikana. Viimeisenä kuultu ’Riemu, raivo rauha’ sai sentään jopa kaikkein nuorimpienkin huomion. … Kokonaisuutena tunnin ja vartin kestänyt konserttikokemus oli aikuisellekin miellyttävä kokemus.”

Anna-Marin ja Pekan 25v. -taiteilijajuhla

Lokakuun 2. päivä kuultiin suomalaisen gospel-musiikin voimakaksikon Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen lauluja heidän 25-vuotistaiteilijakonsertissaan Kulttuuritalossa Helsingissä. Suomen Lähetysseuran järjestämän konsertin solisteja olivat Maria Laakso, Juha Tapio, Hanna Ekola, Petri Laaksonen, Alabasteri, Exit, Et- Cetera, Jakaranda, Mikko Salmi, Ami Aspelund, Monica Aspelund, Teleks ja Fredi. Ja totta kai myös Anna-Mari ja Pekka nähtiin lavalla. Sellainen yllätyskin heille oli järjestetty konsertin lopuksi, että Anna-Marilta pyydettiin teksti tuon hetken tunnelmista ja sen valmistuttua Pekan tehtävänä oli säveltää ja esittää se. Ja hetkessä syntyi mainio laulu, joka sai aikaan suosionosoitusten myrskyn loppuunmyydyssä salissa. Konsertin tuotto käytettiin Tasauspäivä-keräykseen ja myöhemmin syksyllä on jatkettu Kaskisen ja Simojoen 25-v-juhlakiertueella eri puolilla maata.

”200 minuuttiin monta huippuhetkeä”

Sitten olikin jo aika Elvis ry:n 50v-juhlakonsertin, joka pidettiin 5.10. Tampere-talossa. ’Laululla on tekijänsä’ -konsertti alkoi illalla klo 20 ja sitä ennen oli jo tapahtunut monenlaista.

Puoli kahdelta lähti seitsemän bussillista kutsuvieraita Helsingistä kohti Ylöjärveä ja Akun tehdasta. Hiukan myöhemmin lähti kolme bussillista samaan kohteeseen Tampereen rautatieasemalta. Akun tehtaalla yhteensä lähes kuudensadan hengen joukko viihtyi kaksi ja puoli tuntia, minkä jälkeen siirryttiin Tamperetaloon. Kokonaisuudessaan kutsuvieraiden määrä nousi lähes seitsemäänsataan, kun mukaan lasketaan nekin, jotka tulivat suoraan Tampere-taloon. Elvis ry:n jäseniä ja heidän puolisoitaan oli mukana kolmisensataa ja Teoston henkilökuntaa puolisoineen noin seitsemänkymmentä. Kutsuvieraita ja lipunostaneita oli yhteensä lähes 1.500. Tampere-taloon mahtuu 1750 henkeä.

Juhlakonsertti ja Akun tehtaan tilaisuus noteerattiin lehdistössä varsin laajasti ja näkyvästi. Haaviimme ovat kulkeutuneet sanomalehdistä Aamulehti, Ilta- Sanomat, Iltalehti ja Demari. Etukäteen kirjoittivat ainakin Helsingin Sanomat, Tamperelainen ja Ylöjärven Uutiset. Varsinainen konserttiarvio julkaistiin Aamulehdessä ja Demarissa. Jussi Niemi (AL 7.10.) nostaa esiin mm. Hectorin ’Kuunnellaan vaan taivasta’, Tuomari Nurmion ’Arabian kuu’, Mikko Perkoilan ’Nimismiehen murhe’ ja Dave Lindholmin ’Pieni ja hento ote’. Illan odottamattomin veto oli Niemen mielestä Pinnin Poikien Kimmo Pohjosen ja Arto Järvelän ”afrikkalaisviisu” Gogo 5. Niemi kehuu myös poikien ja Kari Tapion esitystä ’Vanha salakuljettaja Laitisesta’ (Kärki-Vainio) sekä Kari Tapion tulkintaa Erik Lindströmin säveltämästä ja Saukin sanoittamasta ’Etkö uskalla mua rakastaa’, joka ”on yksi unohdetuista suomi-iskelmän helmistä.” Niemi jatkaa: ”Huippua oli myös Yrjö Hjeltin loistavalle Johanna Iivanaiselle sovittama Yö-bravuri [Jussi Hakulinen] ’Joutsenlaulu’. ’Mörri-Möykky’ [Marjatta Pokela] Club For Fiven a cappella -luentana oli hauska siinä missä Tapani Kansan riisuminen ja yleisön kättely omassa ’Veikko Niemisessään’ [Kansa – Tokazier] oli … sanoisinko jännittävää.” Kriitikko kehuu konserttiarviossaan myös Markku Johanssonin johtamaa Vantaan Viihdeorkesteria.

Rolf Bamberg (Demari 7.10.) kirjoittaa: ”Tampere-talo veti ison kutsuvierasjoukon ohella kitaansa satapäin kansaa myös musiikin kuluttajapuolelta, joten sali oli kutakuinkin täynnä …”. Bambergin mukaan konsertti oli yli-ylipitkä … ”Vaan mahtui siihen noin 200 minuuttiin monta huippuhetkeä..”. Bamberg nostaa esiin osittain samoja nimiä kuin Aamulehden Jussi Niemi, mutta myös muita: ”Konsertin ehdottomia onnistujia olivat myös Timo Turpeinen vaikuttavalla tulkinnallaan Kaj Chydeniuksen säveltämästä ja Ilkka Kylävaaran … sanoittamasta laulusta ’On Eliten pöydässä paikka’. Naissolistista voimaa kuultiin kahdessa ikäpolvessa Maaritin ja Johanna Iivanaisen hienoissa esityksissä …”. Heikki Salon tulkinta Juicen modernista kupletista ’Vassaaja konepajalla’ oli Bambergin mukaan ”asianmukaisen rento”. Illan juontajia Minna Lindgreniä ja Jukka Virtasta kirjoittaja luonnehtii ”nokkelasanaisiksi.”

Aikakausilehdistä juhlapäivästämme kertoivat ainakin Apu, Anna, Me Naiset, Katso, Oho ja Yhteishyvä. Avussa toimittaja Hannu Koskela kirjoitti mm. näin: ”Lauluilla on tekijänsä, muistuttivat Jukka Virtanen ja Kari Tapio. Molemmille viihde on elämäntapa, mutta myös työtä. Siksi miehet painottivat Elviksen tärkeyttä. Kyseessä on huvittajien leipä.” Kaiken kaikkiaan sanomalehdet huomioivat juhlapäivämme ainakin 12.000 palstamillimetrin verran (= 12 metriä yhtä palstaa) ja aikakausilehdet yhteensä seitsemän sivun verran. Tämän lisäksi kuultiin useita radiohaastatteluja ainakin Radio Suomen valtakunnallisissa lähetyksissä sekä Tampereen ja Turun maakuntaradioissa. Juhlakonsertti lähetettiin runsaan kahden tunnin lähetyksenä ja Timo Suomen ohjauksena TV2:ssa 16. lokakuuta ja Radio Suomessa 6. marraskuuta. Ainakin yksi radiolähetys on vielä luvassa uudenvuoden tietämissä.

Kaksitoista kantaesitystä Jazzilla on tekijänsä -konserteissa

Bussit juhlakonsertista Tampereelta saapuivat Helsinkiin yhden jälkeen yöllä. Heti seuraavana aamuna alkoi Helsingissä Elvis ry:n isännöimä pohjoismaisten tekijäjärjestöjen NPU-kokous. Tiukkaa asiaa tuli näin juhlien lomaan. Samana iltana 6. lokakuuta jatkettiin Umo Jazz Housessa kolmen illan konserttisarjaa Jazzilla on tekijänsä. Nämä Elvis järjesti yhdessä Suomen Jazzliiton, Umon ja Fimicin kanssa.

Ensimmäisenä iltana kuultiin Seppo Paroni Paakkunaista ja Kareliaa, Matti Kontion Kalliomaalaus toisena esityksenä (kantaesitys siis Kaustisella 11.7.) sekä M.A. Nummista ja Pedro Hietasta. Paronikin tarjosi yleisölle kahden teoksen kantaesitykset.

Jukka Hauru arvioi Hesarissa 8.10. otsikolla ”Paroni Paakkunaisen upeat uutuudet”. ”Paakkunaisen kaksi uutta teosta olivat hänen parhaitaan miesmuistiin. Niissä tilkkutäkkimäisestä kollaasitekniikastaan tuttu Paakkunainen onnistui nivomaan yhteen musiikillisen elämänsä monet langat. … ”kypsiä, ehjiä ja täyteläisiä olivat uudet teokset. Niissä etno, jazz, free ja moderni konserttitekstuuri ja laulullinen virsimäisyys sulautuivat ehjäksi kokonaisuudeksi. … Tässä häntä auttoi mainiosti soittanut Karelia, jota ei 1980-luvun jälkeen ole lavalla nähtykään.” Kareliassa soittivat Esa Kotilainen, Eerik Siikasaari, Matti Kontio, Judo Wasama ja Mikko Hassinen sekä Seppo Kantonen, joka Haurun mukaan ylsi ”hämmästyttävään suoritukseen.” Kontion teos ei Haurun arvion mukaan yltänyt ”aivan Paakkunaisen tasolle.” Numminen oli hänen mielestään ”taas nerokkaasti aivan omalla alallaan. Mikään ei ole perustavanlaatuisempaa kuin määritellä itsellee oma ala.”

7.10. kuultiin kolme uutta Elvis ry:n tilaamaa teosta triosta sekstettiin. Säveltäjät olivat Kari Ikonen, Pekka Pohjola ja Olavi Louhivuori. Tilaus oli sisältänyt sen, että säveltäjät eivät itse soittaneet teoksissaan, vaan olivat luovuttaneet valmiin esitysmateriaalin muusikoille.

Jukka Haurun (HS 9.10.) suosikki oli Kari Ikosen ’Tangolla päähän’. Se ”iski, vaikka tango ei tullut mieleenkään. Levylle ja heti!” Teos hyötyi Haurun mukaan tekijöiden vahvuuksista: ”Ikonen on hieno säveltäjä, mutta ei kumouksellinen pianisti. Kantonen ei osaa säveltää, mutta on upea pianisti.” Pekka Pohjolan ’Confused’ jäi Haurun mieleen ”erikoisesta trumpettien toistoisesta titauksesta.” Teos ”toi esiin tyypillisiä, heti tunnistettavia pohjolamaisia laatuja ja harmonioita.” Olavi Louhivuoren ’Yöeläjä’ oli Haurulle ”pikkunätti kvintettityö, melodinen ja kaihoisa.”

Kolmen illan ’Jazzilla on tekijänsä’ – sarja päättyi 8.10. Umo Jazz Orchestran soittamiin seitsemään uuteen tilausteokseen Aleksis Kivi -teemalla ja otsikolla ’Sauna palaa’. Pari päivää myöhemmin tuli kuluneeksi 170 vuotta kansalliskirjailijan syntymästä, joten samalla juhlittiin niin Elvistä kuin Aleksista. Umon tilaamia uusia teoksia olivat säveltäneet seitsemän ’säveljestä’ Mikko Hassinen, Kari Ikonen, Eero Koivistoinen, Jukka Linkola, Kirmo Lintinen, Eero Ojanen, Jarmo Savolainen.

Tästäkin konsertista Jukka Hauru antoi kiittävät arviot (HS 10.10.): ”Kuulosti siltä, että Aleksis Kivi -teema olisi innoittanut kaikkia säveltäjiä. Tai sitten jo se, että saa tilaustyön tehdäkseen on harvinainen kokemus nykyjazzin säveltäjille. Harvoin jos koskaan saa big band -konsertissa kuulla, että homma vain paranee kappale kappaleelta. Kaikki säveltäjät tuntuivat uudistuneen ja ottaneen haasteen vastaan.” Myös soittajisto oli Haurun mukaan huomannut saaneensa eteen ”innoittavaa tekstuuria. Kapellimestari Kirmo Lintinen johtaa eleettömästi kuin paistaisi pizzaa mikrossa, mutta huumori ja auktoriteetti ovat läsnä.” Hauru kirjoitti myös, että ”jos jotain illan seitsemästä kappaleesta pitää valita kärkeen, niin Lintinen ja Eero Ojasen ’Kivi palaa’ nousivat ohjelmiston loppupuolelta” … ”Erityisesti Ojasen ’Kivi palaa’ jäi pysyvästi mieleen. Se oli niin luonteva ja vivahteikas sinfoninen kaari, että musiikilliset temput ja tekstuurin analyysi unohtuivat.”


J. Karjalainen, Janne ja Tommi Viksten, Tom Nyman ja Petri Hakala
Lauluntekijäklubilla 17.11.

Pienille ja isommille

15. lokakuuta juhlavuoden yhteistyötapahtumat jatkuivat Lappeenrannan kaupunginorkesterin Ihahaa-konsertilla, jossa esitettiin Marjatta Meritähden Laura Latvalan runoihin säveltämiä lastenlauluja. Kapellimestarina oli Atso Almila. Mukana oli yli 70-päinen lapsikuoro, joka oli koottu Lappeenrannan musiikkiopiston ja Luukkaan koulun oppilaista. Täpötäydessä Lappeenranta-salissa innostunutta yleisöä oli kahdeksansataa.

16. lokakuuta sai ensi-iltansa Järvenpään teatterin uusi satumusikaali Prinsessa Ruusunen (Z. Topelius), joka sekin kuului juhlavuotemme yhteistyötapahtumiin. Musikaalin on ohjannut Lars Svedberg ja musiikin on säveltänyt Jani Uhlenius. Keski- Uusimaan suitsuttavassa arviossa (19.10.) Veijo Eronen ei säästä kehuilta säveltäjääkään, joka ”on melkoinen säveltaiteen velho. … Uhleniuksen musiikkia kuunnellessa alkaa toivoa, että hän keskittyisi isona musikaalien säveltäjäksi.”

23. lokakuuta oli vuorossa Kari Tuomisaaren 70v-juhlakonsertti Pop & Jazz Konservatoriossa. Tunnelma oli korkealla, kun täysi sali sai kuultavakseen tunnettuja ja tuntemattomampia helmiä maestron 50-vuotiselta taiteilijanuralta. Nuoremman solistipolven jälkeen konsertin viimeisenä solistina oli itseoikeutetusti Marion. Konservatorion yhdeksänhenkisen bändin kapellimestarina oli Juha Kujanpää. Konsertin kokoamisessa oli vahvasti mukana myös Reijo Karvonen. Tämäkin konsertti sai Jukka Haurulta Helsingin Sanomissa (25.10.) varsin kiittävän kritiikin: ”Jokaisella lienee tipitiinsä, mutta konsertti toi esiin Tuomisaaren monipuolisuuden ja melko laajan tunneskaalan sanoissa ja sävelissä.”

Lokakuun viimeisenä tapahtumana oli Lauluntekijäklubi 28.10., jolloin oli kulunut tarkalleen 50 vuotta Suomen Elokuvasäveltäjät ry:n perustamisesta. Gloriassa kuultiin kolmen tekijän tuotantoa; Pentti Rasinkankaan, Ilona Korhosen ja Seren. Lastenlaulujen tekijänä ja tulkkina tunnettu Rasinkangas esitti aikuisempia laulelmia, Ilona Korhonen yhdessä Pauliina Syrjälän ja Lassi Logrenin kanssa Kansallis- Sarjan (joka siis sai ensiesityksensä Kaustisella 11.7.) ja Ilona yhdessä Pauliinan kanssa Vonkale-duon repertuaaria. Sere eli entinen Seremoniamestari sekä Haltiamieli-duo toi Lauluntekijäklubille ensimmäistä kertaa räppiä, ja hyvin se onnistui pelkän akustisen kitarankin säestyksellä. Samana päivänä 28.10. pidetystä juhlaseminaarista on erillinen juttu toisaalla tässä lehdessä.

17.11. Gloriassa jatkoivat juhlavuotta lauluntekijät J.Karjalainen, Laura Sippola sekä Lauri Tähkä ja Simo Ralli. Jukalla oli mukana bluegrass-bändi Janne ja Tommi Viksten, Tom Nyman ja Petri Hakala, Lauran mukana soitti Joonatan Rautio. Lauri Tähkä ja Simo Ralli ovat biisintekijät Lauri Tähkä ja Elonkerjuuyhtyeestä, jonka repertuaari kumpuaa suoraan suomalaisesta kansanlauluperinteestä.

Juhlavuoden viimeinen tapahtuma on 15. joulukuuta otsikolla Elviksen Gloria. Lavalle astuvat silloin housebändin solisteiksi Kalle Ahola, Kaija Koo, Pave Maijanen, Jarkko Martikainen, Tommi Lindell, Tommi Läntinen, Aija Puurtinen, Jussu Pöyhönen, Mari Rantasila ja Heikki Salo. Elviksen jäsenet aloittavat silloin perinteisen pikkujoulupöydän ääressä klo 18 lähtien toimistolla, josta sitten siirrytään Gloriaan. Siellä musiikki alkaa klo 22. Muutkin kuin jäsenet pääsevät mukaan Gloriaan 15 eurolla. Lippuja myy ennakkoon Tiketti.

Alkaa siis olla päätöksessä vuosi, joka on ollut varsin poikkeuksellinen Elviksen toiminnassa. Ensi vuonna palataan ”normaaliin päiväjärjestykseen”, ja lähinnä Lauluntekijäklubi ja uusien teosten tilaaminen lienevät niitä toimintamuotoja, joita jatkettaneen myös juhlavuoden jälkeenkin. Myös isoja apurahoja lienee jaossa ensi vuonnakin.

Juhlavuoden talous pysyy näillä näkymin budjetoiduissa raameissaan. Juhlakonsertti oheistapahtumineen tuli arvioitua kalliimmaksi, mutta vastaavasti muualta on menoja säästynyt. Pääosin menot on rahoitettu tekijöiden yhteisillä varoilla kuten Teoston avustuksilla. Vuosikokouksessa 2005 (joka pidetään 17.2.) on tilinpäätöksen ja johtopäätösten aika.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuvat (ellei toisin mainita): Antti Hämäläinen

50-vuotisjuhlaseminaari

Julkaistu

Elvis akatemiassa

Rytmimusiikin koulutus ja tutkimus tuo uusia valttikortteja

Yhdistyksemme 50-vuotisseminaari pidettiin 28. lokakuuta Sibelius- Akatemian kamarimusiikkisalissa. Se kokosi runsaan joukon musiikkialan tutkijoita, ammattilaisia ja vaikuttajia. Yleisotsikkona oli ”Elvis akatemiassa” ja alaotsikkona ”Suomalaisen populaarimusiikin säveltämisen, sanoittamisen ja sovittamisen akateeminen kolutus ja tutkimus”.

Kaavamainen taide-viihde – jako on aikansa elänyt

Ensimmäisen luennon piti populaarimusiikin professori Vesa Kurkela. Populaarimusiikin ja ja kevyen musiikin sijasta hän puhuisi mieluummin rytmimusiikista.

Kurkela totesi, että rytmimusiikin akateeminen tutkimus käynnistyi Suomessa 1960-luvun puolivälissä. Alan pioneereista 60-luvulla hän mainitsi ensimmäisinä Pekat Gronowin ja Jalkasen.

Kurkelan aloittaessa omat musiikkitieteen opintonsa 1970-luvulla, hänen annettiin ymmärtää, ettei ”huonosta musiikista voinut tehdä kuin huonoja tutkimuksia”. Populaarikulttuurin tutkimus akateemistui hänen mukaansa viimeistään 1990-luvulla.

Kurkela arvioi esitelmässään, että rytmimusiikki on tutkimuksessa haluttu nähdä ennen kaikkea sosiaalisena ilmiönä ja sosiologien tutkimusalueena. Tulokset ja aiheet ovat olleet tämän mukaiset. Musiikkisosiologiassa ei ole mitään vikaa, se ei vain saa olla liian hallitsevana ja ainoana lähestymistapana.

– Toiseksi tieteellistäkin keskustelua on hallinnut taide-viihde ­jako, jonka juuret ovat 1800-luvulla.

Tämän kaavamaisen ajattelun mukaan todellisessa taiteessa on jotakin syvällistä, totuudellista ja kestävää, kun sen vastakohtana on musiikki, joka on valheellista, pinnallista ja ohimenevää.

Kurkelalla oli hyvälle musiikille vain yksi vaatimus ja esteettinen periaate: Sen on löydettävä kuulija ja ymmärtäjä. Sen on kosketettava edes yhtä ihmistä.

Tämä yksinkertainen esteettinen periaate tekee elämän ja musiikkipolitiikan helpoksi. Taiteen tai hyvän musiikin raja ei kulje musiikinlajien välillä. Jokaisessa perinteessä ja tyylissä on parempaa ja huonompaa musiikkia, äänitteitä ja esitystilanteita.

Kurkela loi myös katsauksen siihen, mikä on ollut rytmimusiikin asema akateemisessa tutkimuksessa. Hän tarkasteli asiaa myös erikseen kansanmusiikin ja populaarimusiikin osalta.

Taidemusiikin hegemonia oli suurimmillaan toisen maailmansodan jälkeen aina 1980-luvulle saakka. Kansanmusiikin tutkimuksella on myös jo vahva perinne, kun taas populaarimusiikin tutkimus löi itsensä läpi vasta 1990-luvulla. Vuosina 1990-2003 graduista ja väitöksistä 36 prosenttia käsitteli Kurkelan mukaan rytmimusiikkia ja sen sisällä populaarimusiikin ja kansanmusiikin suhde oli väitöskirjoissa tasoissa.

Kurkelan esitelmä julkaistaan Selviksessä myöhemmin kokonaisuudessaan.

Radiomusiikista tutkimus

Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja, dosentti Hannu Saha korosti esitelmässään, että fuusio- ja crossover-ajattelu on jo hyvin pitkällä. Otsikolla ”Pois poteroista – kohti luovaa hyvinvointiyhteiskuntaa” hän arvioi suomalaisen taide- ja tiedepolitiikan jo varsin ”genrettömäksi”.

Saha totesi, miten kevyen musiikin edustajat heti taidetoimikuntalaitoksen alusta lähtien ovat olleet vahvasti mukana valtion säveltaidetoimikunnassa. Hän puhui myös edellisen hallituksen taiteilijapoliittisesta TAO-ohjelmasta, jo-hon myös nykyinen hallitus on sitoutunut.

Lisäksi Saha kertoi uudesta tutkimushankkeesta, jossa on tarkoitus tutkia radiomusiikin kehitystä 80-luvun puolivälistä lähtien eli kaupallisten radioiden mukaantulosta lähtien. Hankkeeseen ovat tulossa mukaan opetusministeriö, liikenneministeriö ja Suomen Akatemia.

Runoilijoita eikä sanoittajia

Seminaari tarjosi myös kolme mielenkiintoista näkökulmaa rytmimusiikin tutkimukMurseen käytännössä. Professori Heikki Laitinen yllätti monet seminaarilaiset osoittautuessaan loistavaksi suomirockin runouden analyytikoksi. Lähes tunnin luento sisälsi mainioita esimerkkejä siitä, miten laulurunoja voidaan tarkastella runomitan ja metriikan kannalta. Esimerkkeinä oli Reino Helismaan, Juicen, Tuomari Nurmion, Martti Syrjän ja Mikko Saarelan tekstejä.

Jo esitelmänsä aluksi Laitinen ilmoitti, että hän haluaa puhua runoilijoista eikä sanoittajista. Sanoittaja on hänen mielestään alistuva ja alentuva nimitys. – Mitä on sanoittaminen? On kyse musiikista ja runosta ja yhdessä ne ovat vielä summaansa enemmän.

Laitisen jälkeen kertoi kaksi musiikintekijää omista tutkimuksistaan. Esa Lilja on jo tehnyt lisensiaatti työn hevimusiikin harmonioista ja nyt on myös väitöskirja valmistumassa. Olli Heikkinen puolestaan on perehtynyt äänitteen tekstuuriin. Mielenkiintoisia tutkimuskohteita molemmat.

Moniosaamisessa musiikintekijän valttikortit

Seminaari päättyi paneeliin, jossa Otto Donnerin johdolla keskustelivat Mikko Alatalo, Hannu Apajalahti (Sibelius-Akatemia), Kaarina Kilpiö (mainosmusiikin tutkija) sekä Janne Murto (Pop&Jazz Konservatorio). Paneelin otsikkona oli ”Suomalaisen musiikintekijän haasteet ja valttikortit”. Avauspuheenvuorossaan Otto Donner totesi, että yhteiskunnassa paino siirtyy enemmän ja enemmän siihen, että pyritään luomaan edellytyksiä henkiselle kasvulle. Tutkimuksen ja taiteen vuoropuhelu on tämän kehityksen myötä välttämätöntä. Suomalaiselta musiikintutkimukselta on hänen mukaansa usein ”puuttunut keksimisen ilo.”

Mikko Alatalo viittasi siihen, että musiikin sijasta nykyisin myydään entistä enemmän ulkokuorta. Osa musiikista on ”metaforamössöä”, osa sellaista, ettei se ärsytä ketään. Ranskassa yleisradio tarjoaa edelleen vaihtoehdon yksityisille kanaville soittamalla neljä tuhatta uutta laulua joka kuukausi. Alatalo totesi myös, että USA:ssa musiikki on nykyisin ”biljoonan dollarin bisnes”, ja alan taloudellinen merkitys kasvaa myös meillä.

Kaarina Kilpiö arvioi, että musiikkikulttuurissa on paljon kaikua tulevaisuudesta; se kertoo, mitä tulee tapahtumaan. Hänen tutkimalleen mainosmusiikille olivat jo 60-luvulla tunnusomaisia epätyypilliset työsuhteet, täytyi hallita ”hirvittävän monia asioita, olla monitoimjoita ja verkostoitua.” Nyt tämä vaatimus on levinnyt kaikkialle.

Monissa muissakin puheenvuoroissa nousi esiin se, että tärkein valttikortti tämän päivän ja huomisen haasteisiin musiikintekijöillä kuten myös muusikoilla on moniosaaminen, monitoimijuus ja verkostoituminen. Tämä antaa myös uusia haasteita koulutukselle aina akateemista tasoa myöten.

Vararehtori Hannu Apajalahti kertasi Sibelius-Akatemian suhdetta suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Vasta seitsemän vuotta sitten Sibiksestä tuli yliopisto. Aikanaan se on ollut konservatorio, jonka juuret ovat porvarillisessa valistusperinteessä. Suuria muutoksia alkoi tulla, kun 40-luvulla mukaan tulivat kirkkomuusikot ja 50-luvulla koulumusiikki. Näistä päätöksistä juonsivat kansanmusiikin ja jazzmusiikin osastot 1980-luvulla. Sibelius-Akatemian historia on siis ollut puhtaasti klassista.

– Mutta sinänsä olemme genre-vapaita, koska yliopistoilla on autonomia. Tämä on tärkeätä, koska yliopisto on ainoa paikka, jossa saa vapaasti fundeerata – ja harjoittaa taidetta – ja saa siitä palkkaa, sanoi Apajalahti. Hänen mukaansa on vaikea arvioida, mitä Sibelius-Akatemiassa tulevaisuudessa koulutetaan. Joka tapauksessa yliopisto on aina ”hitaasti kääntyvä laiva.”

Klassista sisällä, rytmimusiikkia ulkona

Pop & Jazz Konservatorion rehtori Janne Murto totesi paneelissa, että Suomi on satsannut paljon musiikkialan koulutukseen. Meillä on toista sataa musiikkiopistoa ja nyt myös toistakymmentä ammatillista toisen asteen koulutuslaitosta eli konservatoriota ja ammattikorkeakoulua.

Myös rytmimusiikin koulutusta on tullut paljon lisää, mutta vieläkään ei voi kouluttautua esimerkiksi rockmusiikin maisteriksi.

Muutostarpeita koulutuksessa on Murron mukaan kosolti. Vanhoilla eväillä voidaan oppia sorminäppäryyttä, mutta se ei enää riitä.

Murto kiteytti myös rytmimusiikin ja klassisen musiikin eron: Toista soitetaan ulkona ja toista sisällä. Klassisessa sinfoniaorkesteri toteuttaa luovan neron ideat, rytmimusiikissa luovan ja esittävän roolit sekoittuvat.

– Onko koulutuksen tavoite tuottaa hyviä instrumentalisteja vai luovia tekijöitä, jotka luovuuden varaan voivat rakentaa monenlaista osaamista, hän kysyi ja jatkoi, että musiikkiopistoilla on paljon opittavaa luovilta musiikintekijöiltä.

Koulutuksessa on Murron mukaan ollut se harha, että mitä vaikeampaa musiikki on teknisesti, sitä parempaa se on. – Tämä on täydellinen illuusio eikä sillä ole mitään tekemistä luovuuden kanssa.

Akateemisuus kytkeytyy arvostukseen

Yhteenvetona päivän annista voi sanoa, että akateemisuudessa on suomalaisen rytmimusiikin tekijän näkökulmasta paljon varteenotettavaa.

Akateeminen tutkimus on vahvasti kytköksissä arvostukseen; se heijastelee vallitsevia arvoja ja toisaalta myös muokkaa niitä. Akateeminen koulutus musiikintekemisen alueella on sitten oma lukunsa. Ehkä kukaan ei toistaiseksi haikaile akateemisesti koulutettujen rocklyyrikoiden perään, mutta miksei rytmimusiikin maistereita voitaisi leipoa siinä kuin kansanmusiikin maistereitakin. Tällaisessa maisteriohjelmassa moniosaaminen olisi varmaan yksi päätavoitteista.

Ja mitä tulee säveltämiseen ja sovittamiseen, miksei tiettyjen ammattilaisten lisääntyvä koulutus yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa olisi yhtä perustelua kuin vakavan musiikin säveltämisenkin opetus. Esimerkiksi audiovisuaalinen ala (elokuva-, tv- ja mainosmusiikki) tai isolle orkesterille sovittaminen vaativat luontaisen lahjakkuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeata osaamista ja ammattitaitoa, joita toki voi hankkia yksityisesti mutta miksei myös yhteiskunnan järjestämässä akateemisessakin koulutuksessa. Akateemisuus älköön olko kenellekään kirosana.

Rytmimusiikin säveltäjät yhä paitsiossa

Suomirockin sanoitukset kiinnostavat tutkijoita

Suomalaista kevyttä musiikkia käsittelevät akateemiset tutkimukset ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana huimasti lisääntyneet. Erityisesti suomirockin sanoitukset ovat alkaneet kiinnostaa tutkijoita. Sen sijaan kevyen musiikin säveltäjät näyttävät edelleen olevan paitsiossa. Tällaisia tuloksia saatiin Elvis ry:n tekemässä selvityksessä, joka esiteltiin yhdistyksen 50-vuotisjuhlaseminaarissa 28.10.

Selvitykseen oli otettu mukaan ne akateemiset opinnäytteet (pro gradu -työt, lisensiaattityöt ja väitöskirjat), joissa käsiteltiin suomalaisen kevyen musiikin sävellyksiä, sanoituksia tai sovituksia – joko tutkimuksen pääaiheena tai vähintään sivujuonteena. Tietoja tutkimuksista kerättiin selvitykseen ELVIS ry:n perustamisvuodesta 1954 lähtien. Ensimmäinen selvityksen kriteerit täyttänyt opinnäyte löytyi vuodelta 1975. Vuoteen 1990 mennessä tämän aihepiirin tutkimuksia oli tehty koko maassa 19. Viime vuoden loppuun mennessä määrä oli noussut jo 141:een. Vuosina 2002 ja 2003 tutkimuksia valmistui ennätysmäärä, 14 kumpanakin vuonna.

80-luvulla painotus kansanmusiikissa

1980-luvulla kevyen musiikin tutkimuksista huomattava osa näyttää painottuneen kansanmusiikkiin. 1990-luvulta lähtien on suomalainen rocklyriikka tullut suosituksi tutkimuskohteeksi etenkin kirjallisuustieteen ja kielitieteen opinnäytteissä.

Suosituimpia tutkittavia ovat olleet Juice Leskisen ja Kauko Röyhkän sanoitukset. Kevyen musiikin merkittäviä säveltäjiä ei Toivo Kärkeä lukuunottamatta ole juurikaan tutkittu. Unto Monoseen keskittyy yksi opinnäyte samoin kuin Juha Vainioon. Jukka Kuoppamäkeä on yhdessä opinnäytteessä tutkittu sanoittajana. Kolmessa työssä käsitellään Reino Helismaan tuotantoa. Yhdestäkään suomalaisesta kevyen musiikin tekijästä ei ole toistaiseksi tehty väitöskirjaa, kun Jean Sibeliuksesta väitöskirjoja löytyi selvityksen ajalta pelkästään Helsingin yliopistosta seitsemän.

Musiikin ja yhteiskunnan suhde

Tulosten perusteella voisi sanoa akateemisen tutkimuksen käsittelevän yleisesti varsin laajoja kokonaisuuksia. Musiikin ja yhteiskunnan suhde kiinnostaa tutkijoita, samoin muusikkous ja musiikin asema erilaisina historiallisina aikakausina. Erityisesti sanoituksista halutaan löytää yhteyksiä yhteiskuntaan, kevyen musiikin sanoitusten nähdään heijastelevan yhteiskunnallista tilannetta. Sanoituksista luetaan ulos mm. tasa-arvoa, perhettä ja etnisyyttä koskevia arvoja ja asenteita. Biografistista tutkimusta jossa sanoittajan tai säveltäjän henkilöhistorian olisi nähty heijastuvan teoksiin, löytyi vain muutama. Sanoitusten nähdään siis kertovan jotakin yleispätevää nykymaailmasta.

Monissa tutkimuksissa ja tutkimuskohteiden valinnassa näyttää vuosien varrella heijastuvan sellainen asenne, että populaarikulttuuri on ulkopuolisen maailman, yhteiskunnan ja ilmiöiden heijastumaa. Kevyen musiikin teos nähdään siten enemmänkin ympäristön ja erilaisten vaikutteiden tuotteena kuin yksittäisen taiteilijan ja neron ainutlaatuisena luomuksena.

Tiivistetysti voisi tulosten pohjalta arvioida, että vaikka suomalainen kevyt musiikki kiinnostaa yhä enemmän akateemista maailmaa tutkimuskohteena, ainoastaan tietyt rocklyyrikot ovat toistaiseksi saaneet laajemman kiinnostuksen ja arvostuksen merkittävinä taiteilijoina. Selvitys julkaistaan kokonaisuudessaan lähiaikoina Suomalaisen populaarimusiikin verkkomuseon sivulla: www.pomus.net.

teksti: Lotta Mäkeläinen ja Martti Heikkilä

Populistien maalitaulut

Julkaistu

EU:n komissio on antanut tiedonannon tekijänoikeuksien hallinnoinnista. Sen mielestä tarvitaan EU-sääntelyä eli direktiiviä sekä valvontaelintä. Samaan aikaan on eduskunnassa hallituksen esitys tekijänoikeuslain muutoksista.

Kotimainen keskustelu käy vilkkaana, kun pyritään vaikuttamaan kansanedustajiin, jotka ovat herkkäkorvaisia yleiselle mielipiteelle. Etenkin Helsingin Sanomien mielipidesivujen palstatilasta käydään nyt kilpailua. Populistisimmat puheenvuorot näyttävät aina tulevan musiikin käyttäjiltä.

Populistin maalitauluksi on helppo ottaa tekijänoikeusseurat ja niistä suurimpana Teosto. Populisti pyrkii hämärtämään sitä, että Teostolla ei itsellään ole tekijänoikeuksia ilman sopimuksia tekijöiden kanssa. Populisti jättää sanomatta, että Teosto neuvottelee korvauksista tekijöiden puolesta ja tilittää ne heille.

Kun tekijänoikeuden tulisi kaiken kohtuuden ja oikeudenmukaisuuden nimissä koskea myös jumalanpalveluksissa laulettavia uusia virsiä, kyse on tekijöiden oikeudesta päättää teostensa käytöstä. Teoston oikeus neuvotella korvauksista riippuu vasta siitä, luovuttavatko tekijät sille tämän neuvotteluoikeuden. Siitä ei määrätä lailla.

Komission tiedonannosta antamassaan lausunnossa Elvis ry kannattaa tekijänoikeuksien hallinnointia koskevaa EU-sääntelyä. Keskitymme seurojen ja tekijöiden väliseen suhteeseen ja korostamme, että jäsenemme saavat Teostosta europpalaisittain varsin hyvän hinta/laatu-suhteen. Päähuolenaiheemme on, että emme saa tasavertaista kohtelua usean muun yhteisömaan seurassa, kun musiikkiamme näissä maissa esitetään. Esimerkiksi Ruotsin Stim:ssä on edelleen voimassa genre-järjestelmä, josta Teosto luopui jo kymmenen vuotta sitten.

EU:n komissio korostaa, että tekijänoikeusseuran toiminnan tulee olla avointa, syrjimätöntä, läpinäkyvää sekä hyvän hallintotavan mukaista. Tämä periaate on kaikkien helppo allekirjoittaa. Jos ne ihan direktiivillä vahvistetaan, niin kenellekään ei jää niiden noudattamisesta epäselvyyttä. Meille hyvä hallintotapa ja syrjimättömyys tarkoittaa mm. sitä, että millään tekijäryhmällä ei saa olla sen edustamaan tyylilajiin perustuvia etuoikeuksia.

Eduskunnan tehtävä on turvata tekijöille oikeudet henkisen omaisuuden turvaksi. Jos tekijät haluavat luovuttaa oikeuksiensa toteuttamisesta osan tekijänoikeusseuroille, niiden velvollisuus on tehdä se mahdollisimman hyvin ja oikein. Mitä paremmin ne siinä onnistuvat, sitä huonompia maalitauluja ne ovat populisteille.

Martti Heikkilä

Jumalanpalvelus ja musiikki – Suomi ja Ruotsi vapaamatkustajina

Julkaistu

Piipahdin eräänä aamuna kirkollisessa tilaisuudessa. Kaksi partasuu-urosta konfirmoitiin. Kaverit olivat käyneet aikuisrippikoulun ja huhu kertoo heidän hiillostaneen kouluttajaansa siinä määrin, että tämä viehättävä nuorehko naispastori oli vähällä tuosta paikasta ottaa virkavapaata. Homma kuitenkin hoitui. Leipä sekä viini jaettiin ja miehet pääsivät kuin pääsivätkin evankelis-luterilaisen seurakunnan yhteyteen. Tosin heidät oli kasteessa sinne jo aikoinaan otettu, mutta kun molempien vanhemmat jossakin elämän vaiheessa olivat eronneet kirkosta, tuli myös perheen alaikäisille lapsille läksiäiskalossin kuva takamukseen. Eli hyvästi lapsoset. Se siitä kasteen sakramentista. Herra antaa, Herra ottaa? Vai oliko tämä raaka ratkaisu sittenkin syntynyt vain täällä maan päällä?

Toimituskappelissa tempaistiin urkujen puuttuessa pianohaitarin säestyksellä vanha tuttu virsi ja pari kotimaiseen uustuotantoon kuuluvaa hengellistä laulua. Juuri sitä musiikkia, jota kirkollisissa tilaisuuksissa nykyään paljon esitetään. Myös jumalanpalveluksissa.

Jumalanpalvelusmusiikin saattaminen tekijänoikeuden piiriin on puhuttanut. Mielipiteitä tulvii puolesta ja vastaan. Monet niistä eivät perustu tosiasioihin. Eivätkä liioin tietoon. Keskustelua siivittää voimakas tunnelataus: Nyt ne kieltää jo veisaamisen, laittavat virretkin verolle!

Kirkko toki maksaa tekijänoikeuskorvauksia. Huomattavassa osassa EU-valtioista kirkko maksaa myös jumalanpalveluksissa esitettävästä musiikista lakisääteiset tekijänoikeuskorvaukset. Joissakin maissa asia on ratkaistu siten, että valtio maksaa kirkon puolesta. Tosin EU:ssa on tämän asian suhteen myös vapaamatkustajia. Niitä ovat Suomi ja Ruotsi.

***

Piipahdin eräänä viikonloppuna Satakunnassa. Minut oli kutsuttu juhlapuhujaksi Suomen Työväen Musiikkiliiton Häme-Satakuntapiirin 80-vuotisjuhlaan ja eräässä osassa puhettani käsittelin tekijänoikeusasioita. Mieleeni tuli televisio-ohjelma, jossa Teoston toimitusjohtajaa Katri Sipilää ja arkkipiispa Jukka Paarmaa haastateltiin jumalanpalvelusmusiikin tekijänoikeuskorvauksista. Molemmat esiintyivät ansiokkaasti. Katri puolusti tekijää ja arkkipiispa asetteli sanojaan korrektin varovaisesti, päätyen lopulta ajatukseen että ”jumalanpalveluksessa esitetystä musiikista perittävä tekijänoikeusmaksu rajoittaisi uskonnonharjoittamisen vapautta, jonka puolestaan taas kansalaisille takaa perustuslaki…”

Erityisesti juuri tämä arkkipiispan perustelu jäi kyseisestä televisio-ohjelmasta mieleeni. Pohdiskelin Harjavallassa satojen ihmisten edessä seuraavaa asiaa: Voiko olla niin, että noudatettaessa yhtä perustuslain suojaamaa lakia (tekijänoikeuslaki), loukataan samalla toista (uskonnonharjoittamisen vapaus)?

Johtopäätökseni oli, että näin ei voi olla. Ilmoitin kuulijoilleni olevani arvostamani arkkipiispa Jukka Paarman kanssa eri mieltä. Lopputulos: Mielipiteeni kertoi myös seuraavan aamun Satakunnan Kansa pääuutissivullaan. Myöhemmin myös muissa alueen lehdissä. Kun samaan syssyyn tätä aihetta käsittelevä (kieltämättä hieman omituinen) maan lehtiä kiertänyt pianisti Richard Järnefeltin yleisönosastokirjoitus ilmestyi Satakunnan Kansassa, oli keskustelulle pöytä katettu. Kuulemani mukaan lukijan palstoille tuli mielipidekirjoituksia, joiden pääasiallinen viesti kuitenkin oli tekijämyönteinen.

Minä uskon, että jo kirkon eettisten periaatteiden mukaista olisi antaa musiikintekijälle se korvaus, joka hänelle kuuluu. Jumalanpalvelus on sananjulistuksen ja musiikin yhteinen kirjo. Musiikintekijät toimivat pappien ja muun seurakuntaväen kanssa pyrkien yhteiseen hyvään kirkon ja koko yhteiskunnan parhaaksi. Olisi kohtuullista saada myös hengellisen musiikintekijä oikeuksiensa osalta muiden musiikintekijöiden kanssa samalle viivalle.

JANI UHLENIUS

Nettikauppa tulevaisuutta, tukisiirrot historiaa

Julkaistu

Äänitteiden nettimyynti on Suomessa käynnistynyt paljon hitaammin kuin joskus kymmenen vuotta sitten odotettiin. Kun helmikuussa 1994 ensimmäistä kertaa Elvikseen liittymiseni (1991) jälkeen pyysin puheenvuoron yhdistyksen vuosikokouksessa ja kysyin, miten yhdistys on varautunut maailmanlaajuiseen internetin kautta toimivaan jukeboksiin, sain rauhoittavan vastauksen. Hiukan tiivistäen tuolloinen puheenjohtaja Otto Donner vastasi: ”Kyllä siihen on varauduttu.” Hyvä niin.

Ensimmäisenä ehti lahtelainen Levy-yhtiö. Sitten nettikaupan perusti ÄKT, joka jonkin aikaa uskoi EmmaFM:n jatkuvuuteen, kunnes usko loppui. Emmaan ei saatu riittävästi myytävää eikä riittävästi asiakkaita. Jokohan tänä keväänä nettikauppansa avannut Biisi.fi olisi pitkäikäisempi? Elvis ja Suomen Säveltäjät järjestivät toukokuun lopussa digi-seminaarin, jossa alan näkymistä oli kertomassa mm. Biisi.fi:n puuhamies Lauri Valjakka e3systems Oy:stä.

Meidän tekijöiden kannalta iloinen uutinen oli se, että Biisi.fi:llä on sopimus Teoston kanssa ja kaikista myydyistä biiseistä maksetaan tekijöille ja kustantajille korvauksia NCB:n kautta 12 prosenttia alvittomasta vähittäishinnasta. Tätä pienempään kakunsiivuun meidän ei ole syytä tyytyäkään.

Biisi.fi lähti aluksi liikkeelle hyvin pienellä valikoimalla ja tarkoitus oli Valjakan mukaan testata, etteivät hakkerit onnistu murtamaan suojauksia. Eivät ole onnistuneet.

Kesäkuun alussa kauppapaikkaan toi ensimmäisenä isona yhtiönä äänitteitä myytäväksi BMG. Aluksi BMG:n musiikkia on tarjolla yhteensä noin 5 600 biisiä ja valikoimaa on tarkoitus laajentaa kesän kuluessa. Mukana ovat jo nyt lähes kaikki kotimaiset BMG:n artistit sekä runsaasti ulkomaisia artisteja. Tarjolla on mm. Antti Tuiskun, Egotripin, Lordin ja Reijo Taipaleen äänitteitä.

Lauri Valjakan mukaan Biisi.fi:n tavoitteena on saada noin 100 000 biisin valikoima valmiiksi elokuun loppuun mennessä. Palvelu on avoin kaikille äänitteiden tuottajille, myös omakustanteille. Mitään ’kynnysrahaa’ ei Valjakan mukaan peritä, vaan ainoastaan tietty osuus myyntitulosta.

Sellainen ehto kuitenkin on, että kaikkien äänitteen tekijöiden täytyy olla Teoston (tai ulkomaisen seuran) asiakkaita. Seminaarissa pohdittiinkin, miten käy, jos erilaisia demoäänitteitä aletaan lisääntyvästi tarjota tähän palveluun. Kun ehtona on Teoston asiakkuus, seuraako uusien asiakkaiden ryntäys? Näillä näkymin Teosto tulee tällaiset tekijät asiakkaiksi hyväksymään; merkitseehän Biisi.fi:ssä mukanaolo sitä, että tekijän tuotantoa on julkisessa levityksessä.

Vastaavaa pohdintaa voi laajentaa myös Gramexin puolelle. Jos kellaribändi tekee demon ja sopii sen tarjoamisesta Biisi.fi:n kautta halukkaille, voidaanko siitä heti tehdä Gramex-ilmoitus ja voivatko bändin jäsenet liittyä Gramexin asiakkaiksi? Kun en ehtinyt Gramexin kantaa tähän hätään kysyä, palataan tähän aiheeseen Selviksessä myöhemmin.

Varmaa kai on se, että perinteinen raja kaupallisen äänitteen ja kotistudiossa tehdyn demon välillä hämärtyy nettijakelussa entisestään. Ja että tekijänoikeusseurojen asiakasmäärät sen kun kasvavat. Nykyisin Teostossa on asiakkaana 14.800 tekijää ja Gramexissa 26.000 muusikkoa ja solistia.

Jokainen uusi asiakas lisää tietysti myös kuluja. Teosto perii 100 euron liittymismaksun, Gramex ei vielä sitäkään. Perinteisesti tekijänoikeusseurat ovat rahoittaneet toimintansa ottamalla kulut liikevaihdosta. Mutta jos seuraan tulee runsaasti sellaisia asiakkaita, joiden tuotannosta liikevaihtoa kertyy kovin vähän, joudutaan ehkä pohtimaan kulujen kattamista myös muilla tavoin.

***

Teoston kevätkokous hyväksyi 25.4. 2002 tilitys- ja jakosääntöön uudet periaatteet siitä, miten niin sanottua osoitteetonta rahaa tulee tilittää. Aikaisempi teksti oli muotoiltu näin:

Sellaisten alueiden esityskorvaukset, joiden musiikin käyttö kokonaan tai osittain perustuu toisen alueen esityksen edelleen käyttöön (esim. radio ravintolan taustamusiikkina) ja joilta esitysraportteja ei saada, siirretään johtokunnan päätöksellä muille tilitysalueille.

Tämä sanamuoto antoi johtokunnalle varsin väljät valtuudet siirtää näitä varoja harkintansa mukaan. Perinteeksi oli muodostunut käyttää osa niistä ns. tukisiirtoina kulttuuripoliittisin perustein. Suurin yksittäinen tukisiirtoja saanut alue oli Ylen Radio 1, jonka musiikin tilityksissä tukea on viime vuosina ollut satojatuhansia euroja.

Kevätkokous 2002 hyväksyi sitten nykyisen tekstin:

Tilitykset alueilta, joilta ei saada esitysilmoituksia, maksetaan muiden alueiden esitysilmoitusten perusteella. Tilityksessä käytettävien esitysilmoitusten valinta perustuu:

a) musiikin käyttölähteitä selvittäviin tutkimuksiin ja tietoihin sekä

b) johtokunnan tilitys- ja jakosääntötoimikunnan suosituksesta tekemiin päätöksiin.

Tavoitteena on, että tilitys vastaa kyseisillä alueilla tapahtunutta teosten käyttöä niin hyvin kuin se käytettävissä olevien tietojen ja arviointiperusteiden mukaan on mahdollista.

Muutos tilityssääntöön merkitsi käytännössä sitä, että kulttuuripoliittisille siirroille ei enää ollut sijaa. Kohta a) viittaa niihin sijaiskäyttötutkimuksiin, joita oli tehty aikaisemmin ja tehdään edelleen. Näiden tutkimusten tuloksia sovelletaan nyt entistä suoraviivaisemmin ja hyötyjänä on ollut esim. Radio Novassa esitetty musiikki, koska Novaa vaikkapa parturi-kampaamoissa ahkerasti kuunnellaan.

Kohta b viittaa aikaisempiin tukisiirtoihin, joiden uusi nimi nyt on muut siirrot. Jonkin verran vanhaa tukiajattelua jäi kevätkokouksen 2002 jälkeenkin vielä tuon kesän ja viime kesän tilityksiin.

Kesäkuun 9. päivä tänä vuonna Teoston johtokunta teki tilitys- ja jakosääntötoimikunnan esityksestä päätöksen, jota hyvällä syyllä voi luonnehtia yhdeksi merkkipaaluksi matkalla kohti Teoston tilitysten mahdollisimman oikeaa kohdentumista. Voidaan sanoa, että suoraan tiettyjä musiikinlajeja (lähinnä vakavaa) suosivaa kulttuuripolitiikkaa ei Teoston tilityksissä enää ole. Partituurimusiikin tuki on oma lukunsa, mutta se rahoitetaankin kansallisista varoista.

Kohdassa muut siirrot jaetaan tämän kesän tilityksessä yhteensä lähes 2 miljoonaa euroa. Siitä puolet tilitetään nyt radiokanavien esitysraporttien mukaisesti (viime vuonna kolmannes). Kolmannes tilitetään konserttialueen mukaisesti (kuten viime vuonnakin) ja kuudesosa huvi- ja ravintola-alueen mukaisesti (viime vuonna kolmannes).

Peruste radioiden painotuksen lisäämiselle oli se, että todennäköisesti taustamusiikkina eri paikoissa (joista esitysilmoituksia ei siis vaadita) kuunnellaan kaupallisilta äänitteiltä peräisin olevaa musiikkia. Ja radiokanavillahan äänitteille tallennettujen teosten osuus on suurempi kuin konserteissa ja huveissa, joissa esitetään paljon sellaistakin musiikkia, jota ei ole koskaan äänitteelle tallennettu. Huvien painotuksen vähentämiselle taas yksi peruste on se, että tälle alueelle siirretään jo muutenkin ravintoloiden mekaaninen tanssimusiikki, jota sitäkään ei toistaiseksi ole tarvinnut raportoida.

Radioiden sisällä muut siirrot kohdennettiin vielä vuosi sitten pelkästään Ylen Radio 1:n (50 % radiopotista), Radio Suomen (45 %) ja maakuntaradioiden (5%) musiikille. Nyt tätä muutettiin siten, että kohdentaminen tapahtuu kaikille radiokanaville (siis myös kaupallisille) samassa suhteessa, kuin mitä ne viime vuoden musiikista ovat Teostolle maksaneet. Siis suoraan laskutuksen suhteessa.

Menemättä enempiin yksityiskohtiin, todettakoon, mitä muutokset konkreettisesti merkitsevät niiden kohdalla, joiden teoksia viime vuonna on esitetty Radio Ylen 1:ssä:

Tilitettävä rahamäärä pieneni kokonaisuudessaan 216.923,60 euroa verrattuna siihen, että muut siirrot olisi tilitetty viimevuotisen jaon mukaisesti. Kaiken kaikkiaan Radio Ylen 1:stä kertyi viime vuodelta tilitettävää kulujen ja siirtojen jälkeen 817.901,06 euroa. Leikkaus oli 21 prosenttia viimevuotisen jaon mukaisesta summasta.

Jotkut tekijät, perikunnat ja kustantajat hävisivät siis roimasti tässä muutoksessa. Ja vastaavasti jotkut muut hyötyivät, joskin hyödyt jakaantuvat varmaan paljon laajemmalle joukolle kuin tappiot.

Se, joka tässä muutoksessa varmasti eniten voitti, oli Teosto. Mitä lopullisemmin kaikki kulttuuripolitiikka tilityksistä kitketään, sen paremmat ovat Teoston tulevaisuudennäkymät. Ja tekijänoikeuden.

MARTTI HEIKKILÄ

LYHYET UUTISET

Julkaistu
Historiikin jatko-osalle etsitään kirjoittajaa

ELVIS ry:n historiikin ensimmäinen osa (1954-1979) ilmestyy ensi syksynä. Sen ovat kirjoittaneet Arthur Fuhrmann ja Taimi Kyyrö.

Historiikin toinen osa ilmestyy alkuperäisestä aikataulusta poiketen vasta myöhemmin. Sen kirjoittajaksi muutama vuosi sitten valittu Jani Uhlenius joutui tänä keväänä jättämään työn kesken, koska hän katsoi, ettei nykyisenä ELVIS ry:n puheenjohtajana ja Teoston johtokunnan jäsenenä kykene riittävän objektiivisesti arvioimaan lähimenneisyyttä. Hän on palauttanut Malmstén-säätiölle historiikin kirjoittamiseen saamansa apurahan.

Tähän tarkoitukseen varattu yhteensä 8.400 euron apuraha julistetaan haettavaksi ensi syksynä samassa yhteydessä kuin muutkin Malmstén-säätiön apurahat. ELVIS ry:n historiikin toisen osan (1980-2004) kirjoittamisesta kiinnostuneet voivat jo nyt ottaa yhteyttä yhdistyksen toimistoon. (MH)

Jaakko Salon äänitteet yliopistolle

Kapellimestari, sovittaja, säveltäjä Jaakko Salon äänitekokoelma on perikunnan toimesta luovutettu Helsingin yliopiston kansalliskirjaston musiikkikokoelmiin. Noin 2500 vinyylilevyn ja 300 nauhoituksen sisältävää kokoelmaa esitellään näyttelyssä, joka on esillä yliopiston pääkirjaston Rotunda-salissa Unioninkadulla. Näyttely avattiin juhlallisesti kesäkuun alussa kutsuvierastilaisuudella, jossa maestron musiikkia Juha Vainon ja Jukka Virtasen tekstein esittivät Eino Grön ja Kai Lind säestäjänään Jari Puhakka. Perikunnan edustajana puheenvuoron piti Jaakon tytär Marjo, ja koskettavan juhlapuheen professori Peter von Bagh (kuvassa).

Näyttely on avoinna syyskuun 4. päivään asti, ja siihen on vapaa pääsy. (PN)

Suomalaisen musiikin päivä laajenee laajenemistaan

Suomalaisen musiikin päivää vietettiin toista kertaa 11.3.2004. Tänä vuonna teemaa laajennettiin merkkipäivän lisäksi Suomalaisen musiikin viikoksi 8. – 14.3.2004. Päivästä on luotu kevättalven kansallinen juhlapäivä, jolloin suomalaisen musiikin kirjo on kaikkien kuultavissa.

Suomalaisen musiikin viikolla järjestettiin 150 teemaan liittyvää konserttia, tapahtumaa tai näyttelyä 56 eri paikkakunnalla (tiedossa olevat tapahtumat); tapahtumien määrä lisääntyi kolmanneksella ja järjestävien paikkakuntien määrä neljänneksellä verrattuna viime vuoteen.

Tämän vuoden seminaarin teemaksi valittiin musiikin harrastaminen ja sen merkitys suomalaiselle musiikkielämälle.

Elvis on alusta lähtien ollut mukana Suomalaisen musiikin päivää käynnistäneessä ja ideoineessa ydinjoukossa. Olemme myös rahoittaneet osan päivästä tiedottamiseen liittyvistä kuluista.

Ydinjoukko järjesti 11.3. Sibelius-Akatemiassa seminaarin, jonka teemana oli musiikin harrastaminen. Se keräsi noin sata osallistujaa. Alustajina olivat Markku Kilpiö, Kalle Jämsen, Seppo Kimanen, Kari Rydman sekä paneelissa Jukka Viitasaari, Peter Kokljuschkin, Sari Kaasinen, Markus Fagerudd ja Heikki Salo. Joukossa oli siis useita elvisläisiä.

Seminaarin mielenkiintoisimpia esityksiä oli Sulasolin toiminnanjohtajan Kalle Jämsenin alustus, jossa hän loi katsauksen siihen tilastotietoon, joka musiikin harrastamisesta on saatavilla. Erilaisiin yhdistyksiin järjestäytyneiden aktiiviharrastajien määräksi hän sai noin 75.000. Luvusta puuttuvat mm. soitinyhdistykset ja nuorisoseurat. Järjestäytymätön harrastaminen on harmaata aluetta, josta toistaiseksi on olemassa hyvin vähän tietoa. Esimerkiksi oululaisen Jukka Antilan ylläpitämässä bändirekisterissä on yli 14.500 nimikettä.

Jämsen esitti myös tilaston, jonka mukaan vuonna 2002 suomalaisten viestimien seuraamiseen käyttämä aika oli keskimäärin peräti 9 tuntia 22 minuuttia päivässä. Radiota kuunteli päivittäin yli 82 % yli 9-vuotiaista suomenkielisistä.

Jämsenin esittämän ÄKT:ltä saadun arvion mukaan vuonna 2002 kotimaisia äänitteitä myytiin 54,7 prosenttia ja ulkomaisia 45,3 %. Teostokorvausten kotimaisuusaste vuonna 2002 oli 43,8 prosenttia. Kotimaisuusasteet ovat kansainvälisessä vertailussa korkeat.

Suomalaisen musiikin päivää vietetään taas 11.3. 2005.

Onnittelemme

Jukka Viitasaari on voittanut Suomen Puhallinorkesteriliiton sävellyskilpailussa kaikki sarjat teoksillaan A: Portrait Of A Searcher, B: Tango-fantasia ja C: Sadetanssi.

Salon Vuoden Lastenlaulu 2004 sävellys- ja sanoituskilpailun ovat voittaneet Jussi Rasinkangas ja Juhani Konola laulullaan ”Tapio”. Kolmanneksi sijoittui Kari Alajuuman ja Matti Laasosen ”Jekkuja”.

LAULUNTEKIJÄKLUBI

Julkaistu
Loppukeväälläkin huippuiltoja

 
ELVISin järjestämä Lauluntekijäklubi Helsingin Gloriassa vietiin kevään osalta päätökseensä vastaavalla huipputunnelmalla ja -tasolla, jolla se tammikuun alusta starttasikin.

Sarjan jokainen klubikonsertti-ilta virittäytyi akustisen musisoinnin myötä jopa poikkeuksellisen hienoon tunnelmaan. Kaikki mukana olleet artistit ’säestäjineen’ olivat hyvin innoissaan tapahtuneesta, ja koska ’Laululla on tekijänsä’ -sloganin mukaisesti asian ydin olikin lauluntekijät ja heidän esityksensä, on tässä syytä erityisesti kiittää jokaista erikseen ja kaikkia yhdessä koko projektin erinomaisesta onnistumisesta.

Julkinen sana noteerasi klubin yllättävän vähällä kommentoinnilla, sillä vain Demarin iso artikkeli avajaisillasta on tiedossamme. Toki ennakkojutuista, eli ns. puffeista voimme olla kiitollisia. Yleisö kuitenkin löysi klubi-illat varsin hyvin – 150 hengen keskiarvolla – joten pärjäämiseen pääkaupunkiseudun mittavassa tarjonnassa täytyy olla tyytyväinen.

Toteutuneet suunnitelmat

Maaliskuun ensimmäisen klubin (10.03.) aloitti Anna-Kaisa Liedes ystävineen (Vilma Timonen & Topi Korhonen), tuoden tämän päivän näkökulmaa lauluntekoon trad/etno-vaikutteista. Dave Lindholmin osuus oli erityisen intensiivinen läpileikkaus tekijänsä keskeisistä lauluista, mukanaan esimerkiksi ”Voi kun riittäis pieni taivas” sekä ”Pieni ja hento ote”. Mukaan pääsi jopa yksi levyttämätönkin laulu. Maritta Kuula tarjosi sävykkään puolen tunnin otoksen tuotannostaan kitaristi Jyrki Sahlan avustamana, saaden jo villiintyneitäkin kannustushuutoja paikalle saapuneilta hard core -faneiltaan. Illan yllätysvieras oli Laura Antikainen (muistattehan Jarkko & Laura -duon?), joka varmaankin yllätti kaikki paikallaolijat melodisilla lauluillaan ”aikuisen naisen elämästä”, poikansa Joonas Antikaisen säestämänä.

Maaliskuu jatkui illalla (24.03.), jonka aloitti Merzi Rajala omilla lauluillaan Seppo Sundströmin kera. Merzi esiintyy ehkä enemmän kuoron- ja yhtyeenjohtajana eri yhteyksissä, mutta saimme muistutuksen siitä potentiaalistaan, millä hän aikoinaan menestyi Nokian Tapsan Tahdeissa. Tuure Kilpeläinen esitteli soolona uutta, tulevan levynsä materiaalia, mutta noukki mukaan myös debyyttialbuminsa parhaimmistoa. Paljonkin ns. trubaduurikeikkoja näinä aikoina tekevä Pave Maijanen latasi aivan yksin siis lopuksi varsinaisen ”suurimmat hitit” -pläjäyksen, ihan I´m gonna roll´ia myöten, johon hän asianmukaisella rock ´n roll -asenteella nivoi mukaan Kari Peitsamon ”Kauppaopiston naisetkin”. Kokeneen kehäketun suvereenia läsnäoloa. Alkuillasta lavalle syöksähti yllätyksenä ELVISin johtokunnan jäsen Tommi Lindell, joka omana yllätyksenään toi mukanaan 9-vuotiaan tyttärensä Maijun, ja näin klubi pääsi osalliseksi myös lapsityövoiman käyttöön. Mutta tarkoitus oli pyhä, ja paras mahdollinen kontrolli työehdoista oli läsnä.

Alkuperäinen kuuden konsertin sarja päätettiin huhtikuun alussa (07.04.), jolloin pidettiin duojen ilta. Merja & Pekka Laaksonen aloittivat, materiaalin ollessa viimemainitun käsialaa. Yllätysvieraana nähtiin ja kuultiin lavalla arvovaltaista taitoa ja karismaa, kun Lasse Mårtenson suoritti charmikkaalla persoonallisuudellaan yhden nykyisin todella harvoista esiintymisistään. Elokuvateemojen ohella kuultiin vastaansanomaton tulkinta Mårtenson/Vainio -yhteistyöstä ”Kaikki paitsi purjehdus on turhaa”. SaloRantalaSoi on Heikki Salon ja Iiro Rantalan käyttämä otsikko, johon monet osaavat jo luottaa, eikä kukaan nytkään pettynyt. Huikeaa yhteistyötä ja mainioita lauluja, viimeisenä ylimääräisenä jopa ”Lapsuuden sankarille”. Tätä et tv:stä näe! Maarit & Sami Hurmerinta intoutuivat pianon ja kitaran ääressä pitkään settiin, jossa kuultiin originaalien ohella myös joitakin heidän yhteyksistään tuttuja käännöskappaleitakin. Hienoa oli huomata, miten hyvin heidänkin äänitteillä ehkä hyvinkin isoilla kokoonpanoilla toteutetut laulunsa toimivat alusta loppuun kahden hengen duettoina. Sellainen on lähtökohtaisesti hyvän laulun merkki numero yksi.

Yleisönkin pyynnöstä

Hyvästä vastaanotosta, kannustavista kommenteista ja artistien myötämielisestä suhtautumisesta johtuen päätettiin Lauluntekijäklubia jatkaa vielä kahdella illalla. Toukokuun alussa (05.05.) lavalle astui ensin Ville Leinonen, joka on Valumo-yhtyeensä kanssa rakentanut viime vuodet nousujohteista uraansa. Nyt hän oli liikkeellä duona kitaristi Tuomas Luukkosen kanssa, tarjoten etupäässä materiaalia hieman yllättä vältä sooloalbumiltaan ”Suudelmitar”. Jussi Hakulinen veti vakuuttavan settinsä läpi hanuristi Aki Peltosen tuella, eikä luovuttanut, vaikka kitaransa luovuttikin ennen viimeistä encorea, Yö-yhtyeen viimeisintä megahittiä ”Rakkaus on lumivalkoinen”. Kohtuuttoman harvoin oman materiaalinsa parissa viime vuosina esiintynyt Esa Kaartamo astui loppuillasta lavalle, ja aloitti Broadcast-klassikolla You break my heart. Hän kutsui mukaansa Hoedown-ystävänsä Mika Kuokkasen ja Ninni Poijärven, ja tarjoili upeita tässä ja nyt -versioita etupäässä uusimman albuminsa ”Näillä main” -materiaalista. Encoreen eksyi jo Jackson Browneakin – eikä siinä mitään, onhan amerikkalaisillakin lauluilla tekijänsä.

Hienon sarjan hieno finaali rakennettiin toukokuun puoliväliin (19.05.). Helsingin ympyröissä jo kohtuullista huomiota herättänyt säveltäjä (ja sanoittaja) Maija Ruuskanen aloitti illan (pää)solistinaan Veera Railio. Duo oli ottanut tuekseen hanuristi Matti Kallion, kun ensimmäistä kertaa olivat esittämässä materiaaliaan näin riisutussa muodossa. Hanuristi Kimmo Pohjonen ja viulisti Arto Järvelä tunnetaan yhtyenimellä Pinnin Pojat, ja pojat tarjoilivat aluksi muutamia rentoja (omia) pelimannilauluja kaksistaan, ja pyysivät lavalle sitten Erkki Rankaviidan laulamaan. Siitä lähtikin sellainen show käyntiin, että yleisö huusi paikoitellen aivan suoraa huutoa. Tuli P. Mustapäätä ja tuli J. Leskistä. 76-vuotias herra Rankaviita oli hyvin otettu saamastaan vastaanotosta – ”on myönnettävä etten minä ihan tällaista ollut odottanut”. Sirkka-Liisa Sass oli pyytänyt mukaansa laulamaan Nora Raikamon ja säestämään pianisti Michael Kujawan. Sass itse siirtyi muutaman alkunumeron jälkeen sivuun, ja Raikamo & Kujawa -duo veti hieman teatterinomaisesti läpi loput Sass-laulut. Tyylikkään ja hyvin oikeaan osuneen, vaikuttavasti toimineen klubin päätössetin kävi lopuksi laulamassa valtion säveltaidetoimikunnan jäsen Mikko Perkoila. Saimme malliesimerkin siitä, mitä on rutiini parhaimmillaan.

teksti: Pekka Nissilä

Kaikki kuvat: Antti Hämäläinen

YLEn musiikkipolitiikka valinkauhassa

Julkaistu
Keskustelu kansallisaarteemme, Yleisradion musiikkipolitiikasta jatkuu. Tällä kertaa haastattelimme eduskunnan kahvilassa, korkeiden marmoripylväiden katveessa kansanedustaja Mikko Alataloa, joka on käynyt vuoden verran yksinäisen miehen sotaa yksipuolisia soittolistoja vastaan.

Yleisradion hallintoneuvostossa istuva Mikko Alatalo jätti alkuvuodesta Markus Mustajärven kanssa laatimansa kotimaisten radioasemien musiikkipolitiikkaa kritisoivan kirjallisen kysymyksen liikenneministeriölle. ”Olen henkeen ja vereen julkisen palvelun ihminen ja Pro Yleisradio -mies. Mutta nykytilanteessa on puutteita, eikä Yleisradiossa enää kiinnitetä tarpeeksi huomiota soitettavan musiikin kotimaisuuteen tai monipuolisuuteen. Nyt tosin radiouudistusta on korjattu ja myös vanhempaa musiikkia soitetaan Radio Suomessa” sanoo Yleisradiolle 30 vuotta töitä tehnyt Mikko Alatalo.

Soittolistojen lisäksi Alatalo löytää Ylen musiikkipolitiikasta toisenkin akilleen kantapään; tekijänoikeudellisesti suojatun musiikin määrä on hienoisessa laskussa ohjelmakartalla. Kuluvan vuoden lukuja ei ole vielä tiedossa, mutta vuonna 2003 Yle maksoi Teostolle tekijänoikeuskorvauksia 3% vähemmän kuin edellisenä vuonna. Tämä tuskin johtuu pelkästään Ylen sisäisistä säästöpaineista tai digitalisointihankkeesta. Alatalon mukaan suurin syy on se, että Yleisradiossa on alettu tehdä ohjelmaa kaupallisten radioasemien hengessä ­ kuulijatutkimuksiin perustuen, koska pelätään, että esim. Radio Suomea ei kohta enää kuuntele muut kuin mummot. Hyväksytkö kansanedustajana/eduskunnan sivistysvaliokunnan varajäsenenä sen, että Yleisradio säästää tekijänoikeusmaksuissa ja vähentää siten kotimaisten tekijöiden musiikin soittamista?

– Mielestäni Ylen tehtävänä on edistää suomalaisen kulttuurin leviämistä; sen pitää satsata kotimaiseen musiikkiin ja käyttää kohtuullinen osuus suomalaisen musiikin maksuihin. Enkä usko, että Ylessä tekijänoikeusmaksusäästöt liittyisivät tähän radiouudistukseen, vaan kyllä nyt on kyse ihan jostain muusta. Radio Suomelle on yritetty haalia nuorempaa kuulijakuntaa, mutta samalla Yle on hylännyt ainakin kolme kuuntelijaryhmää; mun ikäiset ihmiset, jotka kuuntelevat iskelmää, rootsia ja rockia, mun vanhemmat, jotka ovat 80-kymppisiä ja Mafian vanhat roots-kuuntelijat.

– Toimittajat ovat ottaneet yhteyttä ja lisäksi saan palautetta myös yleisöltä. Olen kuullut, että muutoksia on odotettavissa ja että musiikki olisi muuttumassa monipuolisemmaksi Yleisradiossa. Silti näissä osaamiskeskuksissa on tyytymättömyyttä. Jos on kunnianhimoisia toimittajia, joilla on kykyä ja halua tuoda monipuolisesti esille erilaista musiikkia, suotakoon heille siihen mahdollisuus. Runkona vaikka joku soittolistasysteemi, mutta olisi hyvä, että Ylessäkin voitaisiin tuoda myös persoonallisia näkemyksiä esille.

Onko olemassa ideaalia biisirotaatiota?

– Maksimi on 2-3 kertaa päivässä. Ennen vanhaan eri toimittajat saattoivat soittaa jotain biisiä 5-6 kertaa päivässä, mutta yleisön pitäisi voida valita ne biisit, joita he haluavat kuunnella. Mitä pitäisi vastata, kun nuoret musiikintekijät tulevat kysymään, että miten pääsee radioihin soittolistoille. Esim. Anssi Kelaa ei aluksi hyväksytty soittolistoille, koska radioiden musiikkipäälliköiden mielestä hänen musansa oli niin erikoista. Silti Anssi Kelan levyä vaan läheteltiin sinnikkäästi radioasemille ja kun loppujen lopuksi toimittajat muutaman kerran soittivat niitä biisejä, yleisö alkoi heti kysellä, että mikä tämä juttu on ja mistä levyjä saa ostaa.


”Yle on hylännyt ainakin kolme kuuntelijaryhmää; mun ikäiset ihmiset, jotka kuuntelevat iskelmää,
rootsia ja rockia, mun vanhemmat, jotka ovat 80-kymppisiä ja Mafian vanhat roots-kuuntelijat”,
Mikko Alatalo suree.
 

Toteutuuko mielestäsi julkisen palvelun periaate (=tuoda monipuolisesti esille kotimaista musiikkia) Ylen ohjelmapolitiikassa?

– Tätähän kysyttiin taannoin Aamulehden haastattelussa, kun keskusteltiin Ylen tulevasta toimitusjohtajasta. Vastasin, että mulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka hän olisi sitoutumaton, kunhan hän vain ymmärtää tämän julkisen palvelun periaatteen. Nykyinen liian tiukka soittolistakäytäntö on vastoin julkisen palvelun periaatetta.

– Kaikkien eurooppalaisten maiden radioihmiset ja liikenneministeriöiden asiantuntijat ovat sitä mieltä, että nyt on viimeinen hetki nousta puolustamaan näitä julkisen palvelun yhtiöitä. Esimerkiksi Englannissa tilanne on riistäytymässä käsistä; Murdochin mediakonserni vaanii BBC:tä ja Blairin hallitus uhkaa paloitella BBC:n poliittisista syistä.

Tästä Ylen musiikkipolitiikasta puhuttaessa tulee väistämättä tunne, että alunperin taiteilijoiden oikeuksien valvomisen nimissä rakennettu hieno tekijänoikeusjärjestelmä Teostoineen ja Gramexeineen on jopa kääntynyt tietyiltä osin (karrikoitu esimerkki; minimitariffit ylös, nettiradiot alas) tekijää vastaan. Oletko lainkaan samaa mieltä?

– Nettihommista on riidelty ja kokoajan ollaan välimiesmenettelyssä jostakin asiasta. Veit sanat suustani, mä olen tullut samaan tulokseen jo vuosia sitten ja olen pohdiskellut, että mihin tämä kaikki voi johtaa. Meininki on kuin SAK:ssa ennenvanhaan – palkkaa lisää, palkkaa lisää, eikä kohta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kilometritehtaalle lähtö, koska ei se työnantajakaan voi ikuisesti nostaa niitä palkkoja. Tiettyä joustavuutta pitää olla. Eivät kai korvaukset kaikissa tilanteissa voi perustua potentiaaliseen 5 miljoonaan kuulijaan, vaikka todellisuudessa kuulijaluvut olisivat paljon pienemmät. Tariffeista neuvoteltaessa tulisi aina pitää huolta siitä, että niiden rakenteet vastaavat sitä, mikä on musiikin merkitys ja kuuntelijoiden määrä missäkin tilanteessa.

– Sinänsä tekijänoikeuksien puolustaminen on oikeutettu asia, josta musiikintekijänä minäkin olen hyötynyt.

Eikö ole hieman ristiriistaista se, että Yleisradiolla on varaa satsata musiikkitaloon, mutta samaan aikaan Yleisradion ydintoimintaan, mm. radio-ohjelmien sisältöihin kohdistuu taloudellisia säästöpaineita?

– Musiikkitalohanke tulee nipistämään Ylen budjetista vuodesta 2008 alkaen noin 4% eli siihen ei tosiaankaan satsata mitään maatamullistavia summia, mutta kun rahaa ei nyt ole, hanketta on kritisoitu. Musiikkitalolla tulee kuitenkin olemaan Suomen musiikkielämää kiihdyttävä vaikutus. RSO:n soittajat sanoivat tosi hyvin; ”eihän pelkästään viulu ole soitin, vaan se koko konserttitalo tai tila on soitin” .

– Alunperin Musiikkitaloa kaavailtiin vain klassisen musiikin käyttöön, mutta onneksi Laineen Reiska sai valtuustossa läpi ponnen, jossa hän sanoi puoltavansa Musiikkitaloa vain sillä edellytyksellä, että se tulee monipuoliseen käyttöön eli viihdemusiikin, jazzin ja kevyen musiikin käyttöön ja että siellä voi esiintyä yhtä hyvin HIM tai Jari Sillanpää. Puolsin itsekin tätä hanketta juuri tuolla em. ehdolla ja Ylen päätökseen on sisällytetty samanlainen ponsi.

Vaikuttaako radioasemien tämän päivän musiikkipolitiikka levy-yhtiöiden halukkuuteen kiinnittää uusia artisteja?

– Olen ollut yllättynyt siitä, että monet tutut levy-yhtiöissä eivät ole moksiskaan näistä soittolistoista. Jotkut biisit soitetaan niin puhki, ettei niitä kannata ostaa cd:nä. Suurin osa biiseistä ei taas pääse soittoon ollenkaan. Väitänkin, että piratismin ja imuroinnin ohella juuri tämä radioiden voimasoitto on yksi syy, miksi levy-yhtiöt eivät halua lähteä tekemään levytyssopimuksia uusien artistien kanssa. Taustalla vaanii pelko siitä, ettei uusia biisejä saa enää soimaan missään.

– Jos nuoret Eput olisivat tulleet nyt, ne eivät olisi nousseet listoille, koska kama olisi ollut liian erikoista nykypäivän kliiniseen radiopopin ihanteeseen verrattuna. Mutta onhan se kulttuuriskandaali, jos suomalaisen musiikin levyttäminen lopetetaan; eräskin iso levy-yhtiö julkaisi viime vuonna enää vain 10 uutta kotimaista levyä. Mitä meille enää jää, jos täällä Euroopan reunalla ei olisi enää suomalaista musiikkia? Tämä on suuri kansallinen kulttuurikysymys.

Tuleeko mieleesi yhtään kotimaista radioasemaa, jossa ohjelmantekijät itse saavat valita musiikin ja jossa ns. soittolistat loistavat poissaolollaan?

– Olen kuullut, että Radio Helsinki olisi sellainen asema, missä soittolistoja ei tunneta. Muutenkin olen kuullut Radio Helsingistä pelkkää hyvää. Sen lisäksi, että siellä kuulee monipuolisesti eri musiikkityylejä, asema tarjoaa myös asiapitoisia ohjelmia, mm. Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin ”Tukevasti ilmassa” on tiukkaa asiaa. Kyllä nuoretkin haluavat kuulla muutakin kuin pelkkää hömppää ja esimerkiksi jenkeissä puheradiot ovat tulleet takaisin, mutta ennenkuin puheradiot tulevat tänne, jonkun gurun täytyy tulla ja sanoa meille; ”nyt puheradio on in”.

– Itseäni ärsyttää kovasti se, että välillä kaupallisia asemia kuunnellessa tuntuu siltä, että kaikilla on tosi kivaa eikä mitään ongelmia ole olemassakaan. Eipä Ylessäkään ole enää tilaa erilaisille näkemyksille. Ei Yle voi täysin tähon Radio Helsingin meininkiin mennä, mutta jotain muutosta pitäisi saada Ylen ohjelmatarjontaan.

Väitänkin, että piratismin ja imuroinnin ohella juuri tämä radioiden voimasoitto on yksi syy, miksi levy-yhtiöt eivät halua lähteä tekemään levytyssopimuksia uusien artistien kanssa. Taustalla vaanii pelko siitä, ettei uusia biisejä saa enää soimaan missään.

Ulkomaisten artistien on nykyään yhä vaikeampi lyödä itseään läpi Ranskan markkinoilla mm. siksi, koska Ranskan Radio Interillä ranskankielistä musiikkia pitää olla yli 40%. Pitäisikö Suomen ottaa mallia Ranskan patrioottisesta käytännöstä?

– Kävin viime maaliskuussa Ranskassa Radio Interin vieraana ja haastattelin siellä musiikkipäällikkö Bernard Cherezeä. Ranskan valtakunnallisesti kuunnelluin kanava Radio France Inter on yksi Ranskan julkisen palvelun kuudesta kanavasta ja se vastaa meidän Radio Suomea. Radio Interillä ranskankielistä musiikkia pitää olla yli 40%. Kovasta painostuksesta huolimatta Radio Interillä ei ole kovalevysysteemiä, ei soittolistoja, eikä voimasoittoa, vaan he soittavat joka kuukausi 4000 uutta laulua; linja on Piafista Aznavouriin ja sieltä nykypoppiin eli laaja sapluuna. Yleisö valitsee hitit.

– Interissä ykköshittiä soitetaan 6 kertaa viikossa. Vaihtelevuus on siis aivan toista luokkaa kuin Ranskan kaupallisilla asemilla. Kun jollain yksityisellä radioasemalla yhtä biisiä oli soitettu 18 kertaa, siihen puuttuivat paikalliset kuluttajaviranomaiset. Mitään lakia musiikin ranskankielisyydestä siellä ei ole, mutta se on kirjattu Interin ohjelmapoliittiseksi periaatteeksi.

– Meillä kyllä esim. Radio Suomessa 50% soitettavasta musiikista on kotimaista, mutta kaikilla asemilla tilanne ei ole yhtä hyvä. Kyllä ranskalaisten isänmaallisuudesta ja rohkeudesta voitaisiin meilläkin ottaa oppia. Ei yleisö ole tyhmää, kyllä kuulijoita joskus voisi vähän shokeeratakin, eikä aina pelata varman päälle.

Nyt pitäisi keksiä poppakonsteja Ylen pelastamiseksi siellä vallitsevalta musiikkipolitiikalta. Mitä neuvoisit?

– Yleisön painostus olisi tärkeää. Artistitkin voisivat jotain tehdä ja myös levy-yhtiöt. Ilkka Lipsanen, Solo ry:n puheenjohtaja esiintyi hyvin tässä Päivärinta-showssa ja puhui siitä, että radioissa pitäisi soittaa enemmän suomalaista musiikkia ja monipuolisemmin.

– Ylen tilanne on ongelmallinen, mutta kyllä kaupalliset radiotkin ovat jo aikoja sitten unohtaneet kulttuuritehtävänsä. Niiden piti olla alunperin kulttuurin airueita, joissa mm. uudet paikalliset bändit pääsevät esiin. Nykyään ne ovat 5-6 ketjua, joiden musiikkipolitiikka sanellaan yhdestä paikasta. Alkuperäinen tarkoitus on unohtunut täysin ja liikenneministeriön pitäisi puuttua tähän nykytilanteeseen. Ymmärrän sen, etteivät kaupalliset asemat ole hyväntekeväisyyslaitoksia ja niiden on tuotettava voittoa, mutta asettaisin niille silti vähän kulttuurisia tehtäviä, jos vaikka soittaisivat tunnin per päivä jotain muuta kuin ohjelmarytmiin tai segmentoituun musiikkipolitiikkaan perustuvaa kamaa.

Miltä näyttää kulttuurin asema Suomessa tulevaisuusvaliokunnan skenaariossa?

– Vapaa-ajan kasvaessa ihmisten kyky kuluttaa kulttuuria lisääntyy ja sitä kautta tulee enemmän tilaa ja tarvetta monenlaiselle laadukkaalle kulttuuritarjonnalle. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan skenaariossa kulttuuri menee myös meillä Suomessa monen muun teollisuuden alan; mm. metsä/paperi-, metalli- ja kemianteollisuuden ohi tulevaisuudessa. Jenkeissä kulttuuri on jo yhden biljoonan dollarin bisnes. Suomikin voi olla kulttuurin nouseva maa ja esim. musiikkivienti tarjoaa paljon mahdollisuuksia.

Vilkaisin Mikko Alatalolta saamaani Pekka Himasen laatimaa tulevaisuusvaliokunnan julkaisua Välittävä, kannustava ja luova Suomi ja heti pisti silmään sivulla 9 otsake Suomen arvot. Julkaisun mukaan 10 tulevaisuuden arvoa ovat; välittäminen, luottamus, yhteisöllisyys, kannustus, vapaus, luovuus, rohkeus, visionaarisuus, tasapainoisuus, mielekkyys. Ihania arvoja ja voisi luulla, että mikäli näiden mukaan eletään, ei niin vaikeaa ongelmaa tulekaan, etteikö sitä voitaisi yhteistuumin ratkaista. Julkisen palvelun tilanteeseen ja kansallisaarteemme vahvistamiseen on varmaan löydettävissä sopivia lääkkeitä. Kaikki me varmaankin pohjimmiltamme olemme Pro Yle.

teksti: Kirsi Snellman

kuva: Martti Heikkilä