VERKOSTOITUMINEN on melkoinen muotisana. Mielikuva on jotenkin juhlava, sellainen, että varmaan vaatisi hiotun hissipuheen ja pahviset käyntikortit. Ei siis ollenkaan sellainen kuin ensimmäinen piipahdukseni yhdistyksemme tilaisuuteen, kymmenen vuotta sitten.
Tulin yksin. Erotin jo narikassa monet ystävälliset kasvot, vaikken tuntenut yksiäkään. Äkkiä joku nappasikin hihasta, pyysi pöytään, kyseli ja jutteli. Esittäydyttiin ja oltiin hetkessä tuttuja. Ystävällisiä kasvoja oli kaikkialla: vessajonossa, kahviautomaatilla, jatkoseurueessa. Hissipuhe tuli hiottua siinä illan aikana, kun vastasin moneen kertaan samaan kysymykseen: ”kuka sä oot ja mitä teet?”. Oli mahtavaa tutustua. Käyntikortteja ei tosiaan tarvittu: seuraavana päivänä kuuntelin junassa uusien tuttavuuksien tekemiä biisejä Spotifysta. Ai tällasta!
OLIN jo saanut kuulla levy-yhtiöpomolta, että musiikintekijän urani esteeksi saattaa tulla se, että olen Oulusta. Siis kaukaa. Kaukaa mistä? No maailman navasta, tietenkin! Päätin, että tästä se ei jäisi kiinni. Tulisin vaikka pienimpiinkin kissanristiäisiin, ja niin olen tullut. Arvostan todella sitä, että yhdistyksemme linjaus on maksaa matkat tapahtumiin pitkänmatkalaisille.
Uusia, ystävällisiä kasvoja on tullut tutuksi joka ikinen kerta. On tavattu myös kursseilla, biisileireillä ja Teamsissa. Aloitettu aina alusta: ”kuka sä oot ja mitä teet?”. On iloittu toisten onnistumisista, kannustettu eteenpäin ja annettu apua.
Oman ammatti-identiteettini kasvun huomaan siitä, miten vastaus tuohon kysymykseen on hioutunut. Nyt se tulee jo apteekin hyllyltä: ”Olen Kati Oulusta, sanoittaja. Teen enimmäkseen iskelmää ja pop-iskelmää muille, mutta ammattikirjoittajana kirjoitan monipuolisesti kaikkiin genreihin. Entäs sä?”
SUOMEN Musiikintekijät on kasvanut hurjasti ja uusia, ihania tyyppejä on tullut mukaan. Olen suositellut jäsenyyttä ja tapahtumiin osallistumista monelle. Olen pyrkinyt itse olemaan ne ystävälliset kasvot, jotka kohtasin kymmenen vuotta sitten.
On tehty musaa yhdessä. Joskus tavattu pikkujouluissa ensimmäistä kertaa elävänä. ”Ai moi se oot sä, mehän ollaankin tehty biisi yhdessä!”.
Näiden kohtaamisten hyvää tunnelmaa olen joskus ääneenkin analysoinut. Tässä porukassa on turvallista heittäytyä kuinka syvälliseen keskusteluun tahansa, kun tietää, että luovan työn tekijöinä kaikki ovat tottuneet itsensä avaamiseen. Perinteinen ”mitä kuuluu?” ei ole näissä karkeloissa pinnallinen kysymys.
HARVASSA yhteisössä syntyy äkkiä niin vahvoja siteitä kuin tässä porukassa. Vaan ihmekös tuo: moni puurtaa poterossaan yksin, minäkin, joten yhteiseen ”kahvihuoneeseen” kannattaa tosiaan saapua vähän kauempaakin.
Musiikintekijät ovat heimoni. Huomaan sen siitä… apua. Jos tää olis biisinteksti, seuraava kuuluisi siihen ”hiotaan tätä ilmaisua vielä” -kategoriaan. Mutta mennään nyt tällä. Huomaan sen siitä, miten sydämessäni läikähtää joka kerta, kun tulen omieni joukkoon.
Kati Valjus
sanoittaja
Oulu