EN | SVE
Yhteystiedot
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Taiteilijapalkkaa ja muita ihmeitä?

Tekijä: paatoimittaja

Taiteilijapalkkaa ja muita ihmeitä?

Julkaistu

Aloittaessani Taiteen edistämiskeskuksen johtajana, aloin koota kuvaa taidekentän tuki- ja hallintorakenteista. Samaan saumaan osui opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmätyön koostaminen taide- ja taiteilijapoliittisiksi linjauksiksi. Työryhmän raportti ilmestyi lokakuussa. Siinä esitämme muutamia ”ihmeitä” seuraavaa hallitusohjelmaa ajatellen.

Taiteen ja kulttuurin rahoituksen tulee olla 1% valtion budjetista. Tämä tarkoittaisi noin 100 miljoonan euron lisäystä nykyiseen rahoitukseen. Taiteen rahoitus tulee nähdä investointina luovan sektorin ytimeen. Vain investoimalla saadaan taiteiden taloudellisetkin vaikutukset näkyviin yhteiskunnassa.

Taideyhteisöt ja alustat mahdollistavat parhaiten taiteilijoiden palkkatyön ja mm. kansainvälistymisen. Yhteisöjä tuetaan nykyisin kolmen eri putken kautta: tuki kansallisille laitoksille, tuki valtionosuuslaitoksille ja tuki laajan vapaan kentän yhteisöille.

Kansalliset laitokset painivat omassa sarjassaan. 90-luvulla luotu valtionosuusuudistus lukitsi valtionosuuden piiriin päässeiden esittävien taiteiden laitosten ja sen ulkopuolisen vapaan kentän rajalinjan. Tästä jäykkyydestä on puhuttu vuosikymmeniä.

Tilanne on luonut valtavasti paineita harkinnanvaraiselle muulle taideyhteisöjen tuelle. Uudistusta on yritetty ja yritettäneen seuraavallakin hallituskaudella. Huomioitavaa on kuitenkin se, että yhteisötukijärjestelmä on suunnattu pääosin esittäville taiteille, jolloin kuvataiteen, mediataiteen ja kirjallisuuden yhteisöille ei ole juurikaan jaettavaa, vaikka toimintamuodot olisivat samanlaisia kuin esittävillä aloilla.

Taiteilijakoulutukseen on tehty valtaisa panostus, mutta kentän rahoitukseen ja rakenteisiin ei ole panostettu vastaavasti. Taiken jakamalle laajan vapaan kentän tuelle kohdistunut paine onkin kasvanut entisestään, sillä Taike kannattelee suomalaisen taidekentän eräänlaista tutkimusosastoa.

Taike jakaa tukia vakiintuneille yhteisöille, jotka eivät ole yltäneet valtionosuuksien piiriin, nuorille yhteisöille sekä erilaisille alustoille. Yhteisöille jaettu tuki oli vuonna 2017 noin kymmenesosan valtionosuusyhteisöille jaetusta valtion tuesta. Tukea haki lähes 2000 yhteisöä ja sitä sai lähes 700 yhteisöä.

Mekaanisesti laskien keskimääräinen yhteisötuen määrä oli alle 20 000 euroa. Tällähän palkataan se puolikas toiminnanjohtaja kirjoittamaan lisää erilaisia avustushakemuksia, eikä vielä yhtään taiteilijaa. Vapaan kentän rahoitus on minimaalista ja pirstoutunutta.  Mm. musiikin alalla olisi tarvetta luoda ja tukea alustoja, jotka voisivat tuottaa monimuotoista musiikkia eri puolilla Suomea.

Toinen kipukohta nykyjärjestelmässä on apurahat, jotka eivät tuo normisosiaaliturvaa. Raportissamme ehdotetaankin taiteilijapalkkakokeilua, joka koskisi valtion taiteilija-apurahojen muuttamista työsuhteisiksi. Taiteilijapalkan taso olisi noin 3000 euroa/kk. Kokeilua testattaisiin eri muodoissa, eri puolilla Suomea ja eri taiteenaloilla.  Taiteilijapalkkalainen valittaisiin samanlaisella prosessilla kuin apurahataiteilija. Taiteilijalle taattaisiin paitsi taiteellinen vapaus myös työterveyshuolto ja tekijänoikeudet. Jospa ihmeitä tapahtuisi.

Paula Tuovinen
Johtaja
Taiteen edistämiskeskus Taike

Saanko luvan sovittaa vai vaihdetaanko biisiä?

Julkaistu

Teoksen sovittaminen vaatii useimmiten luvan. Luvan pyytäminen kuuluu sovittajalle. Lupa pyydetään säveltäjältä tai kustantajalta, jolle säveltäjä on saattanut siirtää sovitusluvan myöntämisen kustannussopimuksessa. Luvan myöntäjä voi tilanteesta riippuen olla myös säveltäjän perikunnan edustaja tai Teoston ohjelmistotoimikunta.

Lupa pitää pyytää silloin, kun sovitus on muuttamassa tai muuntelemassa alkuperäistä sävellystä tai sen sovitusta siten, että uuden sovituksen luova panos on tunnistettavissa riippumatta siitä, kuka teoksen esittää. Syntyy siis uusi teoskynnyksen ylittävä teos, jonka sävellys ja sanoitus ovat alkuperäiset ja jonka esitysmuotoa on luvallisesti muunneltu.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa vaikkapa kuoro suunnittelee konserttiohjelmistoaan ja muodostaa siitä omalle yleisölleen mahdollisimman kiinnostavan. Ohjelmistosuunnittelun jälkeen kuoron taiteellinen johtaja käy läpi biisilistaa läpi ja tutkii, löytyykö kuoron arkistoista listan mukaisia kuorolleen sopivia sovituksia. Jos niitä ei ole, sovitustyöhön täytyy ryhtyä – joko itse tai tilaamalla sovitustyö sovittajalta.

Sovitustyötä aloitettaessa kohdataan ensimmäinen ristiriitatilanne: sovituslupaa pyydettäessä olisi hyvä esittää luvan myöntäjälle valmis sovitus joko nuotteina tai äänitteenä. Mutta entä jos sovituslupaa ei saakaan? Silloin koko sovitustyö on tullut tehtyä turhaan. Luvatonta sovitusta kun ei saa esittää.

Ikäviä tilanteita syntyy myös, kun sovittajan yhteydenottoihin ei edes vastata. Tähän syyllistyvät sekä säveltäjät että kustantajat. Mitä silloin on tehtävissä? Vaihdetaan ohjelmistoon toinen teos. Esityskorvaukset siirtyvät jaettavaksi jollekin toiselle teokselle.

”Kannustan sovittajia, säveltäjiä ja kustantajia (tai perikunnan edustajia) aktiiviseen tiedon ja näkemysten vaihtoon sekä lupien käsittelyyn. Hyöty on molemminpuolinen.”

Suomessa tekijänoikeus tuottaa tekijälle oikeuden määrätä teoksesta ja sen saattamisesta yleisön saataviin muuttamattomana tai muunneltuna. Niin kauan kuin tämä on lakiin kirjoitettuna, sovittaminen on luvanvaraista.

Sovituslupa on kaksivaiheinen. Ensin pitää saada lupa sovittaa, jotta voi saada sovitetun version esityksistä ja tallenteen myynnistä tekijänoikeuskorvauksia. Luvan myöntäjä päättää, antaako se vain luvan sovittamiseen, vai myöntääkö se sovittajalle myös oikeuden saada osuuksia teoksen tekijänoikeuskorvauksista.

Kannustan sovittajia, säveltäjiä ja kustantajia (tai perikunnan edustajia) aktiiviseen tiedon ja näkemysten vaihtoon sekä lupien käsittelyyn. Hyöty on molemminpuolinen. Sovittaja ei joutuisi tekemään edellä kuvattua turhaa työtä. Lisäksi toteutuu säveltäjän ja oikeudenhaltijoiden näkemys joko siitä, ettei teosta saa uudelleensovitettuna esittää tai siitä, että halutaan edistää teoksen mahdollisimman aktiivista ja monimuotoista esittämistä.

Toivottavasti säveltäjällä on tulevaisuudessa mahdollisuus merkitä teosrekisteriin teoskohtaisesti se, haluaako hän myöntää sovitusluvan. Näin karsittaisiin esimerkiksi edellä kuvatusta kuorokonsertin työvaiheista turhaa työtä ja odottelua. Taiteellinen johtaja näkisi, mitä teoksia hänen ylipäätään kannattaa ottaa mukaan ohjelmistoon.

Parhaimmillaan tämä teosrekisteri olisi avoin ja kaikkien käytettävissä.

Aku Toivonen
Toiminnanjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Terveyttä ja turvaa tulevaan vuoteen!

Julkaistu

Lukaisin jutun (Vieraskynä, HS 7.11.2018) työttömien lakisääteisestä oikeudesta ilmaiseen terveystarkastukseen. Tätä en tiennyt, eikä tiedä moni työtönkään! Kunnat nimittäin toteuttavat lakisääteistä tehtäväänsä varsin vaihtelevasti. Jossain asiasta tiedotetaan hyvin, toisaalla TE-keskuksen työntekijä saa hieman arvioida, mahtaako työtön kuulua johonkin riskiryhmään.

Laitoinpa viestiä omaan terveyskeskukseeni: Olen 56-vuotias luovan työn tekijä, ja olen koko työikäni toiminut freelancerina ja itseni työllistäjänä. En ole minkään työterveyspalvelun piirissä. Kuinka minun terveystarkastukseni toteutetaan?

Ja tässä vastaus: ”Nykyään terveystarkastuksia ei tehdä terveyskeskuksissa. Jos suvussanne on riskitekijöitä, voit toki varata normaalin vastaanottoajan.” No niin sukulaiset, nyt kaikki diagnoosit kehiin, ettei köyhän laulajan tarvitse maksaa itseänsä kipeäksi terveystarkastuksen vuoksi!

Lakisääteinen tämäkin velvollisuus on, joten odotan vastausta jatkokysymykseeni.

Työelämän muutos on alkanut jo vuosia sitten, mutta viranomaiset toimivat edelleen palkkatyö- ja yrittäjäperusteisesti. Samaan aikaan pätkätyöläisten ja monesta lähteestä tulonsa saavien määrä kasvaa. Meitä on jo yli kolmannes työikäisistä. Ja monelle meistä tämä on täysin vapaaehtoinen tai ainakin erittäin käyttökelpoinen tapa työskennellä.

Tai olisi, jos emme olisi niin turvattomia silloin, kun olemme töiden välissä tai odottelemme kuukausia sitten tehdyn työn taloudellisia tuloksia. Tai kun olemme huolissamme terveydestämme ja jaksamisestamme. Tai kun toteamme, ettei tekijänoikeustulo nostanutkaan vanhempainrahan määrää, mutta pienensi työttömyyspäivärahaa tai asumistukea. Tai kun huomaamme etteivät pienistä tuloista maksetut sosiaaliturvamaksut kerryttäneet eläkettä edes takuueläkkeen yli.

Marraskuun alussa Suomen Musiikintekijät, Suomen Säveltäjät ja Teosto kutsuivat poliitikkoja sekä ammattilaisia Kelasta, Melasta ja Eläketurvakeskuksesta keskustelemaan aiheesta ”Suunnitteilla sosiaaliturvauudistus – mitä se tarkoittaisi musiikintekijöiden näkökulmasta?” Tilaisuuden alusti professori Pauli Rautiainen, joka yhdessä Iiris Annalan kanssa toteutti viime vuonna julkaistun selvityksen tekijänoikeustuloja saavien taiteilijoiden asemasta sosiaalivakuutuksessa.

Emme vielä löytäneet lopullista ratkaisua siihen, kuinka tekijänoikeustulot pitäisi vakuuttaa, YELiä  vai MYELiä uudistamalla. Selvää kuitenkin on, että mitä laajemmalle ryhmälle ratkaisu on skaalattavissa, sen todennäköisempää on toteutuminen.

Kokoomuksen Sari Multala, Vasemmiston Silvia Modig, SDP:n Pilvi Torsti, Vihreiden Pekka Haavisto ja Keskustan Anna Sirkiä tunnustivat kaikki perustulon merkityksen työn ja elämän murroskohdissa. Vielä kun löytyisi se malli, joka sopisi kutakuinkin kaikille puolueille.

Sosiaaliturvan uudistaminen on yksi seuraavan hallituskauden keskeisimmistä tavoitteista. Tekijät ja Teosto ovat nyt yhdessä tehneet avauksen. Palautteen perusteella annoimme päättäjille rutkasti uusia eväitä ja näkökulmia. Työelämä on pysyvästi muuttunut, nyt on aika poistaa muutosta seuranneet kannustinloukut ja rakentaa puuttuvat turvaverkot. Ja me haluamme jälleen olla osa ratkaisua, ei vain ongelmaa!

Mainiota alkavaa vaalivuotta!

Kaija Kärkinen
Puheenjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Uuteen vuoteen ja vaalikauteen

Julkaistu

1. Sosiaaliturvan tulee olla yhdenvertainen. Tekijänoikeuskorvaukset katsotaan nyt verotuksessa palkkatuloiksi, mutta etuuksien suhteen niiden saajat ovat epätasa-arvoisia palkansaajien kanssa. Musiikintekijät – ja muut itsensä työllistäjät – eivät voi kerryttää tekijänoikeuskorvauksista sosiaali- ja eläketurvaansa.

2. Ylen tulee olla suomalaisen kulttuurin ylläpitäjä. Musiikintekijät katsoo, että Ylen tuotannoissaan käyttämän musiikin kotimaisuusaste on nykyisellään liian alhainen. Ulkomaisen katalogimusiikin käytöllä on suora vaikutus suomalaisen musiikintekijän toimeentuloon.

3. Kulttuuribudjetin on tuettava luovaa Suomea. Musiikintekijät on huolissaan siitä, että luovan kulttuurin ja viennin kokonaisrahoituksesta uhkaa poistua lähivuosina miljoonia euroja yksityisen kopioinnin hyvityksen leikkauksen vuoksi. Tämä näivettää suomalaisen musiikin elinvoimaisuutta ja monimuotoisuutta. Myös valtionosuusjärjestelmän uudistushanke saattaa heikentää kulttuurirahoitusta, ellei jaettavaa rahamäärää lisätä.

Mitä ratkaisuja Musiikintekijät esittää tavoitteisiin pääsemiseksi? Lue lisää hallitusohjelmatavoitteista.

PS. Yksi huoli vähemmän! Loppuvuodesta 2018 tuli tieto, että yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu nostettiin eduskunnan ”joululahjarahoilla” samalle tasolle, mitä se on aiemmin ollut.

Sanna Korkee
Päätoimittaja
Musiikintekijä-lehti

Ei mitään häpyä!

Julkaistu

Ihmistenvälisyys. Siinä termi, joka kiteyttää paljon Eija Hinkkalan elämäntarinasta. Jo pikkutyttönä hän nolostutti ompelijaäitinsä hyppäämällä yhtenään juttusille tämän asiakkaiden kanssa: Kuka sä oot, missä sä asut, mä tuun teille kylään.

”Olen ollut aina loputtoman kiinnostunut toisista ihmisistä ja siitä, mihin yhteinen energia voi johtaa. Olen ollut myös älyttömän utelias, työntänyt nenäni joka paikkaan. Ja ajatellut, että kaikki on mahdollista.”

Tämä asenne kuljetti Eija Hinkkalan varsin vaatimattomista eteläpohjalaisista lähtökohdista ensin hammaslääkäriksi Saksaan ja sieltä nelikymppisenä Suomen musiikkikentän ytimeen, toteuttamaan omia intohimoja ja auttamaan myös muita niiden toteuttamisessa.

Tätä nykyä Eija sanoittaa useille eturivin artisteille ja valmentaa lauluntekijöitä ammattitutkintoon johtavissa koulutuksissa Ikaalisissa ja Torniossa.  Pari vuotta hän on pyörittänyt omaa Löydä sun juttusi -valmennuskonseptiaan.

”Sen jälkeen kun tein valinnan kuunnella sydämeni ääntä, mulle on muotoutunut selkeä tehtävä. Sekä valmennuksissani että teksteissäni haluan rohkaista muitakin uskomaan itseensä ja elämään omaa elämäänsä.”

Kaikki alkoi halusta laulaa.

”Se oli joskus opiskelijabileissä Saksassa, kun viinipäissäni yhdyin parin pojan musisointiin. Kohta meillä olikin bändi, teimme keikkoja ja levytimmekin. Laulukielenä oli Ylä-Saksan murre.”

Sanoittaminen alkoi yhtä lailla puolivahingossa. Hinkkala esiteltiin merimieskirkon juhannusjuhlissa Kyösti Haataselle, joka myöhemmin tiedusteli, oliko hän koskaan harkinnut sanoittamista.

”Kyösti oli tehnyt sävellyksen Maikkarin joululaulukilpailuun. Suostuin empimättä, vaikka mulla ei ollut hajuakaan siitä, miten sanoitus kirjoitetaan.”

Kävi kuitenkin niin, että heinäkuun helteillä kasaan ährätty Joulun uni päätyi MTV:n televisioituun finaaliin ja levylle Anna Hanskin laulamana.

”Opiskelijoilleni olen myöhemmin naureskellut, että olihan se melkoinen startti. Sitten kyllä tuli pitkä kuiva kausi.”

Kipinä sanoittamiseen jäi kytemään. Hinkkala osallistui Saksasta käsin silloisen Elvis ry:n järjestämälle viikonloppukurssille, jota luotsasi Jukka Virtanen. Hän alkoi perehtyä alan konkareiden tuotantoon.

”Tutkin, mitä Helismaan, Vainion sun muiden tekstit olivat syöneet. Mulla on siis tällainen vanhan liiton pohja.”

”Suomen musiikkialasta en tiennyt mitään. Se oli mun onni”

Suurimmat unelmat kohdistuivat kuitenkin vielä laulamiseen. Lopulta kypsyi päätös jättää porvarillinen elämä toisessa maassa ja palata Suomeen kokeilemaan siipiään.

”Suomen musiikkialasta en tiennyt mitään. Se oli mun onni. Olin niin sinisilmäinen ja pihalla, etten osannut pelätä ketään tai kyseenalaistaa omaa osaamistani. Menin vain ihmisten puheille tyyliin päivää, olen Eija ja haluan laulaa.”

Verkostoituakseen Hinkkala osallistui kaikkiin mahdollisiin laulukilpailuihin, sai yllättäen oman ohjelmatoimiston ja aloitti keikkailun. Vuonna -96 hän osallistui Ikaalisissa viikon mittaiselle artistikurssille, mikä oli kohtalokasta.

”Aikuiskoulutuksen johtaja mietti, olisiko kurssia mahdollista jatkaa pidemmässä muodossa. Kuinka ollakaan ajauduin kehittelyryhmään, ja sitten olinkin vetäjänä uudessa artistikoulutuksessa, myöhemmin myös lauluntekijäkoulutuksessa. Se oli mun korkeakouluni musabisnekseen.”

Oma laulaminen jäi, kun Hinkkala keskittyi koulutuksen kehittämiseen ja myöhemmin itse valmentamiseen. Hän kouluttautui itsekin jatkuvasti, ja myös sanoittaminen tuli koko ajan tutummaksi.

”Kun opiskelija-artisteille tehtiin kokoelmalevyjä, heiltä puuttui biisejä, joita öisin rustattiin.”

Koulutuksen ruorissa Hinkkala oli 12 vuotta. Ennen kuin hän päätyi sanoittamaan ammatikseen, hän oli vielä muutaman vuoden Elvis ry:n toiminnanjohtajana. Joulun ja uuden vuoden välissä 2012 hän viimein päätti, että sanoittaminen saa viedä.

Laulutekstejä Hinkkala on kirjoittanut mm.  Suvi Teräsniskalle, Jari Sillanpäälle ja Yölle.

”Mulla on muutamia pitkäaikaisia luottosäveltäjiä kuten Antti Kleemola, Jonnaemilia Kärkkäinen, Petri Somer ja Lasse Kurki. Olen osallistunut myös biisileireille ja nyt olen toista kautta HMC:n tallikirjoittajana. Sopimuksen solmin senkin vuoksi, että voisin tutustua etenkin nuorempien tekijöiden kanssa.”

Kirjoittamista leimaa ajatus asiakaslähtöisyydestä.

”Musta on riemullinen haaste sovittaa artistin tyyli ja maailmankuva omiini. Ehken enää edes osaisi tehdä tyhjästä, ilman tietoa esittäjästä.”

Helppoa kirjoittaminen ei ammattilaisellekaan aina ole.

”Yritän kirjoittaessani tehdä heti liian valmista ja sitten jumitan. Olen hidas kirjoittaja, mutta opetellut tietoisesti uusia menetelmiä. Nykyään osaan enemmän leikitellä ja kirjoittaa soopaa.”

Ideoita on tullut runsaasti myös vessassa.

”Olen saattanut istua koneella kymmenen tuntia repimässä hiuksiani, ja sitten ennen nukkumaan menoa iltapissalla oivallan.”

”On aina hienoa ja erityistä, kun teksti sävelletään ja herää eloon esittäjän tulkinnan myötä.”

80-prosenttisesti laulut syntyvät teksti edellä. Joskus teksti on saattanut rakentua erikoisempaakin kautta.

”Esimerkiksi Siltsun esittämä En se olla saa. Tekstiä suunnitellessani keksin, että Siltsuhan voisi laulaa kolmimuunteisen balladin, kun on niin hyvä. Näin teknisesti hirveän vaivan, mietin aksentointeja ja vokaaleja. Itku pääsi, kun Esa Nieminen oli säveltänyt tekstin tahtilajiin 4/4.”

Ratkaisu kannatti, sillä kappale voitti Syksyn Sävelen.

”Onhan se mielenkiintoista, minkä verran lopputulos vastaa omia ajatuksia. Joka tapauksessa on aina hienoa ja erityistä, kun teksti sävelletään ja herää eloon esittäjän tulkinnan myötä.”

Itse Hinkkala ei edes haluaisi tekstejään säveltää.

”On paljon rikkaampaa tehdä yhteistyötä.”

Esimerkkinä erityisen onnistuneesta tiimityöstä hän mainitsee Suvi Teräsniskan Kolme kuuta, jonka hän kirjoitti yhdessä Kalle Chydeniuksen ja Matias Keskiruokasen kanssa.

”Mulla oli vanhaan taruun pohjautuva idea, jonka pohjalta biisi syntyi mielettömän hyvässä synergiassa yhdessä ideoiden.”

Laulamiseenkin Hinkkala vielä hetkeksi palasi. Vaihe sijoittuu aikaan ennen Elvis ry:n toiminnanjohtajuutta.

”Tulin kirjoittaneeksi tekstin, joka ei tuntunut sopivan kenellekään. Salon Heikki, jonka kanssa olen paljon vetänyt yhteisiä valmennuksia, rohkaisi tekemään oman levyn naistekijöiden kesken. Innostuin heti.”

Hinkkala pyysi tuottajaksi Merzi Rajalan, jonka kanssa hänellä oli yhteinen kuubalainen idoli Omara Portuondo. Vuoden sisällä Eija Hinkkala & Quarteto Mercedes julkaisi levyn Musta valkeaa.

”Tyyli on lattarimaista laulelmaa ja teksteissä liikutaan pääosin syvissä vesissä. Raskaatkin tarinat on kuitenkin kirjoitettu toivon kautta.”

Yksi levyn kappaleista on muodostunut Hinkkalalle erityisen rakkaaksi. Sen syntyhetket sijoittuvat erääseen sunnuntaiaamuun, kun hän kahvia juodessaan selasi lehteä.

”Olin kaavaillut tekeväni seuraavaksi laulun Kirsti Paakkasesta, mutta lehdestä osui silmiin juttu äidistä, joka oli toiminut vuosikymmenet vammaisen poikansa omaishoitajana. Juttu oli niin pakahduttavan kaunis, että itkin puroina.”

Syntyi Kultainen lintuni. Levyn ilmestyttyä Hinkkala päätti lähettää sen äidille kuultavaksi.

”Olin jo hukannut jutun mutta ongin tietooni toimittajan, joka puolestaan onki tietoonsa äidin osoitteen. Levyn lähettämisen jälkeen iski järjetön pelko. Mitä jos hän pahoittaisi mielensä kun sillä tavalla olin sörkkinyt hänen elämäänsä?”

Kului kolme pitkää päivää, sitten äiti soitti.

”Kuulemma hän ei ollut voinut itkultaan soittaa aiemmin. Tutustuimme, hän tuli keikoillemme, ja kappaleesta tuli tärkeä myös omaishoitajien yhdistykselle, jonka aktiivijäsenenä hän toimi.”

Kokemuksen muistelu herkistää vieläkin.

”Tärkeimpiä lauluja ei voi mitata rahassa. Totta kai ammattilaisena haluan tekemästäni työstä korvauksen, mutta nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät sydämeen.”

Laulunkirjoittajana Hinkkalalla on tunnistettava tyyli ja hän on tarkka siitä, millaisista aiheista kirjoittaa.

”En voisi kirjoittaa olen ikuisesti sun -tyyppistä rakkauslaulua, sillä viestini on pikemminkin, ettei ketään ei voi omistaa. Eikä huonoon suhteeseen kannata jäädä. Myös porno on poissuljettua.”

Hinkkala arvelee, että selkeä oma juttu saattaa olla myös hyödyksi.

”Mut on helppo pyytää mukaan sopiviin projekteihin. Kaikissa teksteissäni toistuu muutama sama ydinsanoma.”

Juuri sanoman takia Hinkkala tekstejä kirjoittaa.

”Musiikin voima on niin mieletön. Laulu vaikuttaa vahvemmin kuin yksikään valmennus.  Valmennuksiani ja sanoituksiani yhdistää sama missio, mutta sanoituksissa pääsen toteuttamaan sitä monipuolisemmin.”

Siitä Hinkkala on ylpeä, että on saanut ujutettua iskelmämusiikkiin vähän epätavallisempiakin aiheita, kuten esimerkiksi kuuron ja sokean tytön tarinat. Ne ovat kertomuksia siitä, että unelmia voi saavuttaa rajoitteista huolimatta.

”Seinäjoen tangosävellyskilpailun voittaneen Suurempaa-biisin teksti oli henkilökohtainen protestilauluni. Sillä halusin muistuttaa ettei parisuhderakkaus ole vain nuorten asia. Tekstissä tohvelit suhisevat ja nivelrikkoa pukkaa.”

”Viime aikoina on alkanut kiinnostaa entistä enemmän rapmusiikki. Se kielenkäyttö on niin taidokasta.”

Kaikenlaiselle musiikille on Hinkkalan mielestä oma paikkansa, eikä hän katso kieroon mitään, mikä on tehty hyvin. Hän haluaa myös pysyä ajan tasalla.

”Viime aikoina on alkanut kiinnostaa entistä enemmän rapmusiikki. Se kielenkäyttö on niin taidokasta. Tietenkään en voi itse alkaa käyttää mitään nuorisokieltä, mutta voin päivittää omaa tietämystäni.”

Aiemmin Hinkkala oli perinteinen riimittelijä, mutta käyttää nykyään innolla esimerkiksi vokaaliriimejä.

”Olen ymmärtänyt sen, että tunnelma ja estetiikka on tärkeämpää kuin perinteinen tekninen puhtaus.”

66 vuoden ikä on osoittautunut alalla plussaksi.

”Vähän aluksi biisileireillä mietin, mahtavatko nuoret träkkärit olla että mikäs mummo se tuolta tulee. Mutta nehän olivatkin että jes! Olen vähän ylpeäkin siitä, että taidan olla Suomen vanhin tallikirjoittaja. Sanoittajana on ihan hyvä, että on kilsoja takana.”

Musabisneksen ytimessä kilpailu on kovaa ja kaikki epävarmaa. Hinkkala pyrkii suhtautumaan alan sykkeeseen rauhallisesti.

”Yritän ymmärtää kaikkia osapuolia. Ja ihan tietoisestikin säilyttää jotain naiiviudestani. Toki realismi on joissain asioissa hyvä huomioida, mutta liian usein realismi kääntyy kyynisyydeksi.”

”Eihän mulla ollut mitään häpyä, ajattelin ettei taivaskaan ole rajana!”

Naiivius on vienyt Hinkkalaa eteenpäin pienestä asti.

”Eihän mulla ollut mitään häpyä, ajattelin ettei taivaskaan ole rajana!”

Ajoittain elämä vaati uudelleen järjestelyä.

”Sanoitusten kirjoittaminen on jäänyt kolmen viime vuoden aikana liian vähiin. Sille täytyy raivata nyt enemmän tilaa.”

Tulevaisuudensuunnitelmat ovat selvät. Niihin kuuluvat ainakin näyttämömusiikin tekeminen ja megahitti.

”Ja ysikymppisenä aion pistää ranttaliksi kuten Lyydia-lauluni päähenkilö, joka ei ristipistotöitä piperrä! Oleellista on säilyttää uteliaisuus ja kyky innostua. Eikä itseään pidä ottaa liian vakavasti.”

Kanerva 2.0

Julkaistu

Esikoisalbumi Paritanssi on pitkän parisuhteen kaarta tutkiva teemalevy. Se julkaistiin viime maaliskuussa. Kakkosalbumi tulee jo ensi keväänä. Aikataulu on Kanerva Pasasen mukaan järjetön, mutta hyvä.

”Paritanssin julkaisuun meni kauan. Vastakkainen tekotapa ja haaste tuntuu nyt oikealta. Selkeä deadline pakottaa tekemään. Sen puute aiheuttaa mulle lillumista. Uusia biisejä on jo, ja juuri nyt on ajankohtaista niiden heikoimpien lainien hiominen.”

Kanerva lähtee usein hahmottelemaan biisejä kitaran kanssa, musa edellä. Se tuo fiiliksen, jonka pohjalta tekstilainit alkavat syntyä. Sen jälkeen hän istuu paljon koneen äärellä ja työstää tekstiä.

”Jumppaan biisejä nykyään paljon. Mulla saattaa olla kolme erilaista tekstiversiota jostain biisistä. Hidasta se on. En tajua, miten joku voi tehdä tyyliin lounastauolla sävelet ja sanat. Mä saatan tehdä rinnakkain viittä tai kymmentä biisiä pikkuhiljaa eteenpäin. Jos jään jumiin johonkin juttuun ja se lakkaa hengittämästä, heitän sen hetkeksi sivuun.”

Aina ei biisinteko ole ollut niin huolellista puurtamista kuin nyt. Kanerva kokee, että hänen tekijyydessään on kaksi eri vaihetta. Esikoisalbumia edelsi Herra Heinäkuu -ep, jonka Kanerva julkaisi omakustanteena vuonna 2011. Se sijoittui ajanjaksoon, jota Kanerva kutsuu bändisoiton, esiintymisen ja biisinkirjoituksen peruskoulukseen.

”Näin jälkikäteen ajateltuna mulla ei tuolloin ollut oikein tietoa, miten asioita tehdään. Ymmärrän tasan tarkkaan, miksei mikään levy-yhtiö kiinnostunut, vaikka jotain tunnusteluja oli. Se kiikasti mun omasta biisinkirjoitustaidosta ja etenkin teksteistä.”

Kanerva sanoo, että aluksi hän kirjoitti biisejään laulamisen tuoma fiilis edellä.

”Teksti jäi altavastaajan asemaan. En osannut kiinnittää siihen tarpeeksi huomiota. ”

Nyt on menossa vaihe Kanerva 2.0. Se tarkoittaa entistä ammattimaisempaa suhtautumista laulujen kirjoittamiseen.

”Näen arvokkaana sen, että ihminen voi kehittyä ja tulla paremmaksi. Nykyisin tuntuu kuitenkin, että ihmisten kasvutarinoille ei oikein ole sijaa. Ajatellaan, että joko sulla on se taito tai sitten ei ole.”

Kanerva kertoo käyneensä Pete Eklundin ja varsinkin Markus Koskisen kanssa keskusteluja siitä, mitä on kirjoittaa ammattimaisesti, ja miten voi katsoa omia biisejään kriittisesti. Nyt tekstisparraajana toimii tuottaja Hannu Pikkarainen.

”Hän on tosi hyvä tekstikommentaattori. Sopivan brutaali. Hän sanoo suoraan, jos joku ei toimi. Siitä tykkään.”

Kanerva on opiskellut elokuva- ja tv-käsikirjoittamista. Teoriat ja opit ovat kadonneet päästä, mutta jotain niistä on saattanut jäädä biisinkirjoittamiseen.

”Ehkä se, että lyhyessä ajassa pitää luoda jonkinlainen maailma ja maailman selitys, ja sisäinen ristiriita. Se on mun mielestä kiinnostavaa. Biisit, joissa ollaan täydellisen onnellisia, ei puhuttele mua. Tekstissä pitää olla jännitettä.”

”Oon aina osannut kirjoittaa kuvan, johon kuulija pääsee sisälle. Se ei ole vaikeaa. Haaste on se, että miten jatkaa kuulijan kuljettamista siinä tilassa niin, että hän kiinnostuu. Ettei tekstissä ole vain epämääräisen kauniita ilmaisuja tai lauseita, jotka harhauttavat.”

Kanerva kertoo menevänsä aina vain karumpaa ilmaisua kohti. Hän haluaa viedä kuulijan tuttuun paikkaan, ja tarjota sitten jotain yllättävää kulmaa.

”Sellainen on musta sairaan kiinnostavaa.”

Aika ja tekeminen ovat tehneet sen, että biisit ei ole enää vain omaa sielunmaisemaa.

”Kyllä omia biisejä pitää pystyä katsomaan muustakin näkökulmasta kuin siitä, että tämä on mun sieluntuote.”

Nykyään Kanerva on pohjattoman kiinnostunut lauluteksteistä. Hän lukee kotimaista laululyriikkaa ja pohtii, mitä ratkaisuja niissä on tehty.

”Ammennan paljon myös kuuntelemalla paljon erilaista musiikkia. Välillä luureissa soi 60-70-lukujen rock ja proge, välillä nykyräppi.”

Omien biisiensä lisäksi Kanerva on tehnyt tekstejä muille, sanoittanut mm. jazzia.

”Jazzin muotokieli mahdollistaa tietynlaisen leikkisyyden ja vanhanaikaisuuden sanoituksissa. Haluaisin tulevaisuudessa tehdä enemmänkin sanoituksia muille. Mulla on nyt kotona unelmien vinttihuone, jossa niitä voisin systemaattisemminkin tehdä.”

Tällä hetkellä hänellä on työn alla tekstiä Stadin naisten laulut -nimiseen dramatisoituun konserttiin.

”Elän hienoa aikaa. Mulla on jonkinlainen metamorfoosi käynnissä. Tunnen olevani oman asiani päällä nyt tosi vahvasti”, hymyilee Kanerva, 36.

Aina ei ole ollut niin. Jonkinlainen jarru on ollut päällä, vaikka hän onkin tuntenut kutsumusta musiikkiin jo pienestä pitäen. Vasta äitiys ja se, että ei ole enää ihan nuori, ovat vapauttaneet omaa olemista ja tekemistä.

”Mulla on aina ollut sanottavaa ja mielipiteitä. Arkuuden ja epävarmuuden harso on iän myötä keventynyt. Olen nyt enemmän sitä, mitä oikeasti olen aina pohjimmiltani ollut omasta mielestäni. Ja varmaan muidenkin mielestä.”

Uudenlainen rohkeus on vienyt Kanervan tekemään Radio Helsinkiin Lauluraita-ohjelmaa Suvi Isotalon kanssa, ja Saimaa-yhtyeen tanssitytöksi Kulttuuritalon lavalle.

”Esimerkiksi nämä on olleet sellaisia asioita, joista oisin aiemmin ajatellut, että oispa kivaa jos uskaltaisi. Nyt mä uskallan. Ja elämähän on aivan mahtavaa, kun päästää itsestään esiin sen vaihteen, että tekee vaan.”

Kanerva on onnellinen siitä, että hänen musiikkiaan julkaisee pieni levy-yhtiö, joka ei aseta taiteilijalle raameja ja rajoja, ei myöskään ikään liittyviä.

”Mun hommathan ei liity mainstreamin levy-yhtiöihin lainkaan. Mutta mitä olen ymmärtänyt, niin neljääkymmentä lähestyvät naisartistit on jotenkin ongelmissa sen kanssa, mitä he voivat enää laulaa. Nainen ei saisi olla perheellinen, tylsä ja keski-ikäinen. Se on musta omituista.”

Kanerva ihmettelee myös, miksi musabisnes sanoo ”ei” hänen ikäisilleen naisille.

”Koen sen niin päinvastaiseksi verrattuna siihen, mikä on mun oma oloni itseni kanssa tämän ikäisenä. Kuulostaa älyttömältä, mutta mä koen itseni koko ajan vaan makeemmaksi nyt, kun olen oma itseni ja elämä on kiinnostavaa.”

Lapsena Kanerva ajatteli, että hänestä ei koskaan tulisi ammattiesiintyjää, vaikka hänellä olikin kova esiintymisvietti ja jumppasalin lava tuli tutuksi jo ala-asteen aikana. Toisaalta hän oli ujo jännittäjä.

”En mennyt musiikkiopistoon, koska en halunnut altistaa itseäni kilpailulle ja vertailulle. Ja defenssit musiikin opiskelua kohtaan on olleet aina kovat. Vaikea selittää mutta pelkäsin, että joku mun oma juttu murskautuisi.”

Vanhemmat kannustivat Kanervaa musiikin pariin, ja hän soitti yksityistunneilla viulua ja kitaraa ja lauloi Kansallisoopperan lapsikuorossa.

”Musiikin teoriaa en ole opiskellut. Hahmotan musiikkia ilman nuotteja, ja viime aikoina laulujen kirjoittaminen on ollut mulle tärkeämpää kuin teorian opiskelu. Ehkä jonain päivänä vielä tsemppaan.”

Keikkoja Kanervalla on debyyttialbumin julkaisun jälkeen ollut enemmän kuin koskaan. Soolona sähkökitaran kanssa ja duona, jonka toinen osapuoli on rumpali Thomas Rönnholm.

”Se on tosi kova juttu, koko rumpusetti ja kitara! Ne keikat on kehittäneet mua soittajana ihan hulluna. Soittomme on kuunteluun ja improvisaatioon perustuvaa.”

Kun koko bändi on kasassa, on riveissä myös Hannu Pikkarainen basson kanssa.

”Ei mun keikoilla mitään massoja liiku, mutta musiikkini on kyllä tavoittanut ihmisiä, vaikka toki olen marginaalinimi. On jännä mennä keikoille, kun ei koskaan tiedä, ketä siellä on.”

Parasta on se, kun ihmiset tulevat keikalle sattumalta, ihastuvat ja ostavat levyn.

”Mulla on nyt oikein hyvin asiat. Jonkun mielestä tää on säälittävää räpellystä, kun en soi joka päivä jossain Novalla. Mut tää on perspektiivikysymys. Musan esittäminen on vaan sitä, mitä mun pitää tehdä. Siitä tulee syvä tyytyväisyys.”

Usvaa putkeen!

Julkaistu

Hannu ”Tuomari” Nurmio valittiin Helsingin yliopiston vuoden 2016 alumniksi eli ”myönteiseksi suurlähettilääksi”. Vuoden alumnin velvoitteisiin kuuluu muun muassa luennon pitäminen yliopiston juhlasalissa.

Vähän ennen valintaa Nurmio oli lukenut sanomalehdestä, että J.R.R. Tolkienin ensimmäinen kirjayritelmä aiottiin vihdoin julkaista. Kirjan nimi oli The Story Of Kullervo.

”Se kirja jäi kesken, kun Tolkien rupesi kirjoittamaan itse tekemiään yhdistelmiä eri mytologioista”, kertoo Nurmio.

”Muistaessani uutisen ajattelin, että tässä on luentoni aihe. Että puhun Kalevalasta, joka on vähän jäänyt pölyttymään arkistoihin. Se on monissa suomalaisissa kirjahyllyissä siinä Raamatun vieressä, mutta aika harva niistä kumpaakaan on lukenut.”

Myös Nurmiolle Kalevala oli lähinnä ”kirjahyllyssä oleva juttu”. Hänenkin suhteensa siihen oli hiukan traumaattinen. Hän ei ollut Kalevalasta sen innostuneempi kuin useimmat muutkaan kansalliseepokseen koulussa puoliväkisin tutustuneet.

”Luennon idea oli, että meidän esivanhemmat on keksinyt näitä stooreja päreen valossa. Taiteilijoiden homma on keksiä lisää, kehittää sitä juttua eteenpäin. Tuoda se jollain tavalla 2000-luvulle”, pohtii Nurmio.

”Ei ole mitään järkeä yrittää tuoda jotain rautakauden metsästys- ja keräilytalouden juttuja sellaisenaan nykyaikaan. Ei ole järkevää väkisin ylläpitää jotain sellaista, mikä ei ole kiinnostavaa enää nykyään. Nyt yritän ottaa selvää, onko Kalevala yhä kiinnostava.”

Kipinä jäi siis itämään. Jotain on myös tekeillä.

Vastikään Tuomari Nurmiolle myönnettiin Musiikintekijöiden rahaston 12 000 euron erityisstipendi kalevalaiseen runouteen liittyvään projektiin. Sen epävirallisena nimenä toimii Kalevala 2000-luvulle.

Suomen kulttuurihistoriaan paneutuneesta Niemi-kirjasta Finlandia-palkinnon saanut teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurme on pohtinut saman tyyppisiä asioita. Nurmio ja Hurme aikovatkin yhdessä katsoa, onko Kalevalasta enää mihinkään vai onko se tyystin vanhentunut.

Ensi syksyksi miehet ovat suunnitelleet musiikkia ja teatteria sisältävää Kalevala-festivaalia. Nurmion haaveissa on myös säännöllinen musiikkiklubi, jotta Kalevala pysyisi luonnollisena osana suomalaista kulttuuritarjontaa.

”Kalevalan materiaalihan on universaalia. Me ei olla mitenkään erityisiä. Joka paikassa ihmiset ovat keksineet samat tarinat, mutta vähän eri muodossa.”

Syksyllä 2019 julkaistaan myös kokoelmalevy, jolla suomalaiset muusikot tulkitsevat Kalevalaa kukin omalla tavallaan, ilman runomittaa tai muitakaan vaatimuksia. Mukaan ovat lupautuneet muun muassa Paleface, Tuure Kilpeläinen, Pekko Käppi, Maria Mattila ja Jukka Nousiainen.

”Kalevalan materiaalihan on universaalia. Me ei olla mitenkään erityisiä. Joka paikassa ihmiset ovat keksineet samat tarinat, mutta vähän eri muodossa. Tarve keksiä oma historia ja maailmanselitys on yhteinen ominaisuus koko ihmislajille”, sanoo Nurmio.

”Olen itsekin käyttänyt samaa perinnettä biiseissäni. Tiettyä kielen rakennetta ja poljentoa. Ja kansan keksimiä stooreja. Se on tapahtunut jotenkin vaistomaisesti. Nyt lähestymme asiaa vähän tietoisemmin.”

Ennen Kalevalaan keskittymistä Tuomari Nurmio julkaisee uuden rocklevyn. Helmikuussa ilmestyvän albumin nimi on Usvaa putkeen. Nurmion mukaan se sisältää ”streittiä boogierokkia”.

”Olen ajatellut, että perusrock on aina olemassa mun musiikissa sisäänrakennettuna, tein sitten mitä tahansa. Se perusrock on asian ydin. Jossain vaiheessa rupesin kuitenkin epäilemään, että se ei ehkä olekaan niin”, Nurmio pohtii.

Noin vuosi sitten Nurmio sanoi treenikämpällä Spuget-yhtyeensä kitaristille Miikka Paatelaiselle, että heidän pitäisi tehdä semmoinen levy, joka on selkeää rockmusaa. Paatelainen vastasi: ”Sä sanot noin joka vuosi.”

Paatelaisen sanat osuivat johonkin kytkimeen. Nurmio päätti, että kyseinen levy on pakko tehdä heti, että idea ei pääse unohtumaan.

Usvaa putkeen -albumilla kuullaan Nurmion omia biisejä, joista jotkut on levytetty pariinkin kertaan.

”Selasin omaa katalogia sillä silmällä, että kuinka paljon siellä oikeasti on biisejä, joista saa streittiä rokkimusaa. Niistä parista sadasta biisistä korkeintaan 30 oli sellaisia”, Nurmio kertoo.

”Tietysti aina voi vetää mutkia suoraksi ja vähän säveltää jotain uusiksi, mutta halusin tehdä sellaisia biisejä, missä on se henki alusta asti mukana. Rock ei ole pelkästään musiikin laji eikä sähkökitaralla soitettu iskelmä muutu rockiksi. Muutenkaan suomen kielellä ei ole pystytty tekemään montaa levyä, jotka luokittelisin rockiksi. Nyt kerron oman käsitykseni siitä soittamalla. Ei sitä oikein muulla tavalla voikaan kertoa.”

”Ei rockia voi opetella missään opistossa. Kun pyrkii täyttämään jonkun ulkoa asetetun ja yhteisesti hyväksytyn kaavan, niin se ei ole rockia.”

Nurmio sanoo, että hän ei ole viitsinyt edes ajatella sitä, mikä on rockin tulevaisuus. Hän kuitenkin myöntää, että aiemmin villiksi ja vaaralliseksi koetusta musiikista on tullut liian tietoista.

Jos rockia ja ”oikeaa asennetta” ruvetaan opettamaan musiikkikouluissa, niistä väistämättä häviää jotain olennaista.

”Ei rockia voi opetella missään opistossa. Kun pyrkii täyttämään jonkun ulkoa asetetun ja yhteisesti hyväksytyn kaavan, niin se ei ole rockia. Päinvastoin, se tappaa rockin”, sanoo Nurmio.

”Rock on mulle katujen ja kellarien musiikkia. Sitä on opeteltu soittamaan korvakuulolta. Mulle on keskeistä myös se, että biisit on omia.”

Myös rockin pitää muuttua ja uudistua, jotta se pysyisi hengissä. Aivan kuin Kalevalan.

”Jos rockiin ei tule mitään uutta, se sietääkin marginalisoitua. Tietysti sama pätee muihinkin tyyleihin, kuten vaikka hiphopiin”, innostuu Nurmio.

”Joskus keikoilla näen parikymppisiä jätkiä, jotka kertoo kuuntelevansa samoja juttuja kuin mitä itse kuuntelin siinä iässä. Tavallaan se on hieno homma, mutta se merkitsee myös sitä, että jotain on pahasti vialla.”

Tuomari Nurmio julkaisi Kohdusta hautaan -ensialbuminsa elokuussa 1979. Siitä lähtien hän on painanut eteenpäin ilman pitkiä taukoja. Usvaa putkeen on Nurmion 25. studioalbumi.

Nurmion mukaan levyntekoprosessi toistuu kerta kerran jälkeen aika samanlaisena.

”Se on tietyllä tavalla hyvin rasittava proggis. Kun homma käynnistyy, se pyörii päässä yötä päivää. Siinä on koko ajan pallo jalassa. Se ei ole välttämättä aina hauskaa”, hän sanoo.

”Olen esimerkiksi joskus ajatellut, että en viitsi kirjoittaa ylös kaikkia hölmöjä loruja, mitä tulee mieleen. Se on huono asenne. Täytyy vaan hyväksyä se, että siitä silpusta saa jotain, vaikka 90 prosenttia onkin turhaa. Ideoiden saattaminen julkaistavaan kuntoon vaatii myös duunia ja kärsivällisyyttä.”

40 vuodessa musiikkiteollisuus on muuttunut täysin. Nurmio ei pidä sitä sen kummemmin hyvänä tai huonona asiana. Mikään ei ole ikuista. Muutokseen pitää tottua ja mukautua.

Yhdessä suhteessa Tuomari Nurmio on kuitenkin vanhanaikainen. Hän tekee yhä albumikokonaisuuksia.

Kun albumiprosessi käynnistyy, Nurmion mielessä on jonkinlainen kehys, johon biisejä sijoitellaan kuin paloja palapeliin. Jos palikkaa ei saada sopimaan kokonaisuuteen, se pannaan sivuun. Siksi hänen levyiltään ei yleensä jää yli yhtäkään valmista biisiä.

”On olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka haluavat ostaa yhä levyjä ja kirjoja. Mun mielestä on tärkeä juttu, että heitäkin palvellaan.”

Nurmion mielestä on myös kiva, että levyt julkaistaan fyysisinä versioina.

”On olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka haluavat ostaa yhä levyjä ja kirjoja. Mun mielestä on tärkeä juttu, että heitäkin palvellaan. He ovat yleensä sellaisia ihmisiä, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita mun tekemisistä. Tai jonkun muun.”

Kuten kaikki musiikkialaa seuraavat tietävät, fyysisten levyjen myynnin romahdus on ollut nopea. 2000-luvun alussa Suomessa myytiin lähes yhdeksän miljoonaa cd-levyä vuodessa. Nyt puhutaan sadoista tuhansista.

Kun Nurmion Dumari ja Spuget -levy ilmestyi vuonna 2013, se myi yli 10 000 kappaletta. Jos samalla porukalla tehty Usvaa putkeen -kiekko käy kaupaksi yli 2000 kappaleen verran, se on Nurmion mielestä todella hyvin.

Olennaista on, että mikään ei ole korvannut fyysisten levyjen myyntiä.

”Ilmaiskuuntelusta ja muusta suoratoistosta saatavat korvaukset eivät tuo mun kaltaisille tekijöille niitä fyrkkia, mitkä levymyynnistä on kadonnut. Lisäksi jakosäännöt suosivat niitä artisteja, joita kuunnellaan eniten. Eikä siinä mitään. Se pitää vaan hyväksyä. Se mua vähän silti pännii, että tämä muutos tekee asiat helvetin vaikeiksi uusille tulokkaille. Mulle se ei ole yhtä iso ongelma, sillä olen saanut olla tässä kuviossa myös hyvään aikaan”, Nurmio kertoo.

”Vaikka tuhlasinkin rahojani, niin onneksi en tuhlannut kaikkea. Sain myös maksettua itselleni kämpän. Sillä lailla mulla ei ole taloudellisia ongelmia. Sen puolesta voisin jäädä eläkkeelle vaikka tänään. Ja olisin voinut jäädä vaikka vuosia sitten”.

Niin, rockmuusikotkin jäävät joskus eläkkeelle. Ainakin jotkut heistä.

Vaikka myös suomalaisen rockin piirissä rupeaa olemaan koko ajan enemmän ikämiehiä ja -naisia, lopettamisesta kehdataan puhua vain harvoin. Vääjäämättä se kuitenkin tulee kaikille vastaan.

Jotkut kaatuvat saappaat jalassa, toiset haluavat päättää lopettamisestaan itse.

”Olen ajatellut, että mun ehkä kannattaa lopettaa vieroitusoireiden uhallakin.”

Syksyllä 2020 Tuomari Nurmio täyttää 70 vuotta. Hänellä on systeemit selvillä siihen saakka – Usvaa putkeen -albumi, Kalevala 2000-luvulle -projekti, keikkoja sopivaan tahtiin ja vielä yksi uusia biisejä sisältävä soololevy.

Sen jälkeen Nurmio aikoo vetää allakkaan henkselit pitkäksi aikaa.

”Olen silloin tällöin ajatellut, että pärjäisin hyvin näillä biiseillä, mitkä mulla on olemassa. Olisin pärjännyt, vaikka en olisi tehnyt moniin vuosiin mitään uutta.”

”Olen ajatellut, että mun ehkä kannattaa lopettaa vieroitusoireiden uhallakin, koska en halua pähkäillä loputtomiin näitä teemoja. Tauon avulla haluan tarkistaa koko paskan. Haluan katsoa, mitä tämä kaikki mulle oikeasti merkitsee. En voi kuitenkaan rehjuta loputtomiin. Enkä kaipaa kapakkakehuja ja olalletaputuksia.”

Keikkailu on yhä keskeinen osa useimpien rockmuusikoiden identiteettiä, vaikka tilanne onkin muuttunut. Myös keikoilla näkyy sama polarisoituminen kuin muuallakin musiikkiteollisuudessa.
Tuomari Nurmio kuuluu harvinaiseen välisarjaan. Hänellä on vakaa, juuri Nurmion musiikista kiinnostunut yleisönsä. Esimerkiksi radiosoitto tai näkyvyys iltapäivälehdissä eivät vaikuta siihen olennaisesti.

”Mun keikkailu ei ole enää vuosikausiin ollut kiinni siitä, onko mulla uusia biisejä. Olen tehnyt niitä omaan tarpeeseen. Eikä mun ole pakko tehdä kaikkia tarjottuja keikkoja. Voin kieltäytyä keikoista, mitkä eivät miellytä, vaikka niistä maksettaisiin hyvin. Olen helvetin tyytyväinen, että mulla on varaa siihen. Tiedän hyvin, että useimmilla ei ole”, sanoo Nurmio.

”Ihanteena on ollut se, että keikkareissuissa on tietty juhlan tuntu. Keikkoihin liittyy juhlimismentaliteetti. Jos sen tiputtaa pois, mitä jää jäljelle? En halua, että keikkailu on totista duunia.”

Mitä Tuomari Nurmio aikoo tehdä parin vuoden päästä siintävällä tauolla? Eipä juuri mitään. Hän kertoo tykkäävänsä siitä, että saa olla rauhassa ja vapaa.

”Ainakin alkajaisiksi mulle riittää se, että saan rauhan itseni kanssa. Sitä mä yritän, kun saan tehtyä ne jutut, jotka olen itse itseltäni tilannut ja luvannut tehdä.”

Taide pitkä – vaalikausi lyhyt

Julkaistu

Kulttuurialalla operoivan taiteilijan asemaa voisi verrata agrikulttuurialalla työskentelevään maanviljelijään. Hintoja on halpuutettu jo niin paljon, ettei taidejuurikkaiden viljelijälle jää palkkioksi työstään kuin pelkät naatit kouraan.

Vaikka maanviljelijöiden tilanteen parantamiseen saattaakin olla vielä pitkä matka, omavaraisuusasteen merkitys ruoantuotannossa on kohtuullisen hyvin ymmärretty niin kansalaisten kuin poliittisten päätöksentekijöidenkin keskuudessa. Ruoan loppumisen seuraukset on jokaisen helppo kuvitella, joten viljelijän työtä osataan pitää arvokkaana, vaikka arvon mukaista korvausta tehdystä työstä ei välttämättä haluttaisikaan maksaa.

Hengen ravinnon loppuminen sen sijaan onkin jo hankalammin kuviteltavissa. Taide, jota välttämättömän perustarpeen sijaan pidetään osana kansalaisten vapaa-ajanviettonautintoja, koetaan ilmeisesti jonkinlaiseksi ehtymättömäksi luonnonvaraksi, jonka hedelmät saa jokamiehenoikeuden nojalla kuka tahansa vapaasti poimia.

”Arvostuksen kasvattaminen edellyttää määrätietoista ja pitkäjänteistä työtä. Se vaatii myös taiteilijoilta itseltään aktiivista ja yhtenäistä toimintaa.”

Eri alojen arvostus näkyy parhaiten niihin käytettyjen resurssien määrässä. Arvokkaasta työstä maksetaan suurempi korvaus kuin vähemmän arvokkaaksi luokitellusta. Merkityksellisiksi arvotettuja aloja tuetaan runsaskätisemmin kuin vähemmän tärkeitä. Jotta taidealan resursointia ja yhteiskunnallista tukea voidaan ylläpitää ja kasvattaa, täytyy sen arvostusta ja merkitystä nostaa poliittisten päättäjien keskuudessa.

Profiilin nostosta ei toki olisi haittaa virkamieskunnankaan piirissä. Taiteen yhteiskunnallista merkitystä kun ei taideta juuri pohtia muualla, kuin opetus- ja kulttuuriministeriössä.

Arvostuksen kasvattaminen edellyttää määrätietoista ja pitkäjänteistä työtä. Se vaatii myös taiteilijoilta itseltään aktiivista ja yhtenäistä toimintaa. Meidän on opittava arvostamaan omaa työtämme ja vaatimaan siitä oikeudenmukaisia korvauksia ovatpa ne sitten palkkioita, yritystuloa, palkkoja, tekijänoikeuskorvauksia tai apurahoja. Taiteilijan asema, tai ainakaan sen parantaminen, kun ei kiinnosta ketään niin paljon kuin taiteilijaa itseään.

Kulttuurisektoria pidetään kansainvälisestikin merkittävänä kasvualana. Ilman kulttuurialan alkutuottajien, taiteilijoiden toiminta- ja työskentelyedellytysten parantamista ja ansaintamallien kehittämistä kasvu uhkaa tyrehtyä.

Taideinstituutioiden ja ryhmien valtionosuusjärjestelmän uudistaminen sen kummemmin kuin henkilökohtaisten apurahojen muuttaminen palkkatuloksikaan ei korjaa tilannetta, elleivät kulttuurille osoitetut määrärahat valtion budjetissa kasva merkittävästi.

Kaikkiin taidealan ongelmakohtiin ei valtiovaltakaan tietysti voi vaikuttaa, mutta se on silti merkittävin yksittäinen taho, joka ylläpitää suomalaista taidetta. Puhumattakaan siitä, että se määrittelee eri ansaintamallien verokohtelun sekä niistä kertyvän sosiaali- ja eläketurvan.

Poliitikot ovat avainasemassa, kun kulttuurin rahoista päätetään. Nyt on aika vaikuttaa valintoihin. Vaalit ovat tulossa ja puolueet hiovat hallitusohjelmatavoitteitaan.

Vaikka yhdessä vaalikaudessa saattaakin olla vaikea saada tilannetta muutetuksi merkittävästi parempaan suuntaan, on sen kääntäminen huonompaan sitäkin helpompaa.

Kirjoittaja on säveltäjä, joka toimi Forum Artis ry:n puheenjohtajana 2010–2018. Forum Artis on valtakunnallisten taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestö.

Koukuttava tekijänoikeusjännäri

Julkaistu

Harvoin on lainsäätämisestä käyty yhtä värikästä keskustelua kuin viime kesän ja kuluvan syksyn aikana. Seurasin yllätyskäänteitä ja vaihtoehtoisia totuuksiakin sisältävää draamaa varsin tiiviisti. Loppu oli onnellinen, mutta sisälsi tietysti koukun – lupaukseksi tarinan jatkumisesta.

Euroopan parlamentti äänesti tekijänoikeuslainsäädännön uudistuksesta 12. syyskuuta. Tärkein uudistus musiikintekijöille on esittelijä Axel Vossin muotoilema artikla 13. Se poistaa ns. arvokuilun eli velvoittaa suuret kaupalliset alustapalvelut, esimerkiksi YouTuben, sopimaan etukäteen tekijänoikeudellisen sisällön käytöstä ja korvaamisesta. Tähän asti alustapalvelut ovat hyödyntäneet laissa olevaa porsaanreikää, jonka turvin ne ovat vääristäneet kilpailua esimerkiksi Spotifyn kaltaisten, tekijänoikeuksista asianmukaisesti maksavien toimijoiden kanssa.

Joitakin hitusia YouTubesta on tilille saattanut tipahtaa, jos on onnekkaasti saanut mainoksen videonsa kylkeen. Mutta kohtuullista korvausta se ei ole, läpinäkyvyydestä puhumattakaan.

Parlamentti äänesti selkein numeroin sekä artikla 13:n hyväksymisen että koko tekijänoikeusdirektiivin puolesta. Kiitokset erityisesti omille parlamentaarikoillemme, jotka tukivat ammattimaista musiikintekemistä ja sisällöntuotantoa. Erityiskiitos niille, jotka rohkenivat kuunnella, keskustella, ajatella uudestaan ja muuttaa kantaansa.

Toisinkin olisi nimittäin voinut käydä: Kun direktiivistä kesällä äänestettiin ensimmäisen kerran, luvut olivat hieman toisenlaiset, ja parlamentti äänesti itselleen jatkoaikaa päätöksentekoon.

Me tekijät ympäri Eurooppaa lobbasimme avoimesti kuin viimeistä päivää, mutta niin teki vastapuolikin. Media täyttyi uhkakuvista, joissa kuluttajia ja yrityksiä peloteltiin linkkiveroilla, meemikielloilla ja Wikipedian sulkemisella. Parlamentin sähköpostit tukkiutuivat miljoonista ”tavallisten netinkäyttäjien” viesteistä.

Paljastui kuitenkin, että viestimyrskyn ja jättimäisten nettikampanjoiden takaa löytyi toimijoita, joita muun muassa Google ja muut teknologiajätit tukevat. Ja kun aktivistit äänestystä edeltävänä päivänä järjestivät useissa Euroopan kaupungeissa mielenosoituksia, niihin ilmestyikin vain kourallinen ihmisiä. Gogolin kuuluisat kuolleet sielutko siellä netissä mellastivat?

Nettisarjan seuraava jakso alkaa ns. trilogilla, jossa Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio päättävät tekijänoikeusdirektiivin lopullisesta tekstimuodosta. Lopullinen vahvistus tapahtunee vuoden 2019 alussa.

Direktiivin voimaatulo tietää muutoksia myös kansalliseen lainsäädäntöön, seuraamisen arvoinen jakso sekin. Suomi on nimittäin yksi niitä harvoja Euroopan valtioita, jotka ovat vastustaneet Vossin versiota artikla 13:sta eli arvokuilun poistamista; OKM on mm. vedonnut vapaaehtoiseen sopimiseen korvauksista toimijoiden kanssa.

Valitettavasti emme elä paratiisissa, jossa jättimäiset toimijat todella vapaaehtoisesti luopuisivat saavutetuista eduista. Säätelyä tarvitaan, jotta demokratia toteutuisi. Ja jotta tekijöiden pieni mutta sinnikäs ääni tulisi kuulluksi myös huutomerkkien ja caps lockien kulttuurissa.

Jatko-osia odotellen!

Kirjoittaja on Suomen Musiikintekjät ry:n hallituksen puheenjohtaja.

Taiteellisen työn vastapainoksi politiikkaa

Julkaistu

”Otin yhteyttä Helsingin Vihreisiin ja kysyin pääsenkö ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin. Yllätyksekseni pääsin heti ensimmäisissä vaaleissa läpi. Se oli vuonna 2001.

Mun motiivi lähteä kunnallispolitiikkaan oli aika naiivi. Ajattelin, että olisi mukava kantaa korteni kekoon ja olla mukana päättämässä kotikaupunkini asioista.

Poliittinen ambitioni ei ole niin vahva, että haluaisin lähteä tekemään sitä valtakunnan tasolla. Silloin se olisi myös kokopäivähomma, ja ainakin tähän asti mua on kiinnostanut enemmän musiikin tekeminen.

Persoonassani sellainen piirre, että olen lapsuudesta asti halunnut mieluummin olla mukana kuin en olla mukana. Jos katsoo sitä, mitä olen tähän mennessä saanut elämässäni aikaan, on siinä aikamoinen diversiteetti. Ehkä se kertoo myös siitä, että jos jotain pyydetään, mun on vaikea sanoa ei.

Politiikka on elämäni suunnittelematon sivupolku, joka tuo vastapainoa taiteelliselle työlle. Siellä saa tehdä asioita, joilla ei ole mitään tekemistä musiikin tai edes kulttuurin kanssa.

Olen muun muassa ollut pitkään Vuosaaren Urheilutalo Oy:n hallituksen puheenjohtaja. Se on Suomen toiseksi suurin uimahalli. Siinä oppii yhtä sun toista maailmasta ja löytää itsensä yllättävistä tilanteista. Olen kuitenkin taustaltani rockbändin rumpali.

”Teoston toimialan tärkeimmät asiat liittyvät tällä hetkellä nähdäkseni digitalisaatioon ja sitä kautta lainsäädäntöön sekä EU-tasolla että Suomessa.”

Kun multa kysyttiin kiinnostusta Teoston hallituksen jäsenyyteen, niin ajattelin, että miksi ei. Tietenkään ehdokkaaksi lupautuminen ei tarkoittanut, että mut sinne automaattisesti valittaisiin.

Tänä vuonna ollaan pidetty Rajattoman kanssa breikkiä. Siksi oli hyvä aika aloittaa tämä hallituspesti. On ollut aikaa perehtyä uusiin asioihin.

Teoston toimialan tärkeimmät asiat liittyvät tällä hetkellä nähdäkseni digitalisaatioon ja sitä kautta lainsäädäntöön sekä EU-tasolla että Suomessa. Musiikkimaailma on muuttunut niin nopeasti, että muutoksessa mukana pysyminen on vaikeaa. Samaan aikaan pitäisi pystyä olemaan hyödyksi asiakkaille ja oikeudenomistajille. Siksi pitää olla koko ajan vähän varpaillaan.

Mun oma vaikutelma on, että poliitikkoja on vähän vedetty narusta. Oikeudenomistajat ja tekijänoikeusjärjestöt nähdään aika helposti pahana, kontrolloivana ja vapautta vastaan olevana puolena. Meidän pitää pystyä osoittamaan, että oikeudenomistajien etu on viime kädessä myös kuluttajien etu.

Tietysti myös tekijänoikeusjärjestöjen pitää olla mukana lobbaamassa päättäjiä ja kertomassa omista näkemyksistään. Vaikka me miten tuotaisiin omia näkemyksiämme esiin ja esitettäisiin vaihtoehtoisia toimintatapoja, saattaa silti käydä niin, että joku asia hävitään.

YouTube ja muut suoratoistopalvelut ovat todella vahvoilla siinä, millaisilla muskeleilla ne pelaavat tässä tilanteessa. Jos ne ovat sitä mieltä, että eivät halua maksaa tekijänoikeuskorvauksia, tai haluavat maksaa niitä erittäin vähän, niiden on helppo saada näkemyksilleen tukea.

Tällä hetkellä tietyt isot toimijat näkevät tekijänoikeusasiat eri tavalla kuin me. Siksi on olennaista, että Teostolla on kansainvälisiä yhteistyökumppaneita. Se helpottaa Suomen kaltaisen pienen alueen vaikutusmahdollisuuksia.

Mulla ei ole mitään aavistusta siitä, mihin tämä kaikki johtaa kymmenen tai 20 vuoden kuluttua. Muutos on ollut niin nopea ja ennustamaton, että on helppo maalailla kaikenlaisia dystopioita siitä, mihin ollaan menossa. Se on kuitenkin vain arvailua.

Rajattomalla oli viime vuonna 20-vuotisjuhlavuosi. Tämän vuoden se on ollut tauolla. Olen ymmärtänyt, että se on ollut kaikille hyvä ja tarpeellinen kokemus. Kaikki ovat saaneet tehdä, mitä haluavat.

Marraskuun lopussa alkaa meidän perinteinen joulukiertue. Rajaton on tehnyt niitä vuodesta 2003 lähtien. Keväälläkin näyttäisi olevan kaikenlaista. Me tehdään noin puolet keikoista ulkomailla.

Tulevista levytyksistä ei ole vielä mitään suunnitelmaa. Meillä ei edes ole voimassa olevaa levytyssopimusta.

Sävellän koko ajan kuoro- ja lauluyhtyemusaa. Teen myös tilauksesta sovituksia ja vedän workshopeja Suomessa ja ulkomailla.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa 2000-luvulla hypännyt takaisin freelance-maailmaan. Ei ole ollut bändiä, jonka kalenterin mukaan mennään. Töitä on ollut paljon, mutta olen itse saanut päättää aikatauluista.

Don Huonot täyttää ensi vuonna 30 vuotta. Suunnitelmissa on tehdä muutamia keikkoja. Olen tykännyt Don Huonojen satunnaisista jutuista tosi paljon, koska muuten ei tule juurikaan rumpuja soitettua.”