Satavuotias suomijazz on vuonna 2026 moni-ilmeinen ja uusiin suuntiin huhuileva kokonaisuus, joten kukapa sopisi paremmin kertomaan sävellystensä synnystä ja suhteestaan jazzin perintöön kuin saksofonisti-säveltäjä Linda Fredriksson, jonka tekemistä leimaa ahtaimpien konventioiden ja perinteiden kyseenalaistaminen. Juuri uteliaisuutensa ansiosta Fredriksson on tärkeimpiä tässä ajassa suomalaista jazzia eteenpäin vieviä tekijöitä.

Jo valmiiksi kysytyn ja arvostetun artistin profiili nousi merkittävästi, kun Fredriksson julkaisi Juniper-soolodebyyttinsä vuonna 2021. Singer-songwriter-eetosta jazzin viitekehyksessä toteuttanut persoonallinen ja intiimi albumi keräsi ylistystä ja palkintoja.

Sitä seurasi myös uupumus, josta toipuminen on ollut hidas prosessi.

JAZZ tuli Linda Fredrikssonin elämään opintojen kautta. Pop & Jazz Konservatoriossa jazz oli luonnollinen osa opetusta, ja liittyi tietenkin läheisesti saksofoniin.

”Mulla kesti tosi kauan löytää jazziin oma suhde, niin että olen sinut sen kanssa. Että se suhde ei yhdistyisi opiskeluun ja suorittamiseen ja oikein tai väärin tekemiseen”, Linda Fredriksson sanoo.

Ensimmäiset sävellykset syntyivät yläasteella ja lukiossa, mutta varsinaisesti Fredriksson kokee syntyneensä säveltäjänä vauhdikkaan Mopo-trion myötä.

”Olin vaihto-opiskelijana Amsterdamissa, missä opettajia ei jotenkin kiinnostanut mitä mä teen. Sen myötä heräsin ajatukseen, että hetkonen, mähän teen musaa ennen kaikkea itselleni. Kun tulin takaisin Suomeen, perustettiin Mopo ja samaan aikaan meillä oli myös punkbändi Liikaa Lovee. Sitä kautta aukesi joku ovi. Löytyi taajuus, missä pystyin olemaan oma itseni ja tutkimaan, millaista musiikkia musta oikein tulee.”

SUOMIJAZZIN kaanonista Linda Fredriksson nostaa esiin kaksi itselleen tärkeää saksofonistia.

”Lukioaikoina mulle oli tärkeä tyyppi Jukka Perko. Hänellä on tosi ihmeellinen saksofonisoundi, sellaisella tosi erityisellä tavalla. Jukka on yksi harvoja alttosaksofonisteja, joilla on sellainen soundi, mitä musta on ihana kuunnella”, Fredriksson analysoi.

”Ja toinen mun suosikki koko maailman alttosaksofonisteista on Ari Jokelainen. Eli kaksi tosi hienosoundista alttosaksofonistia sattuu asumaan Suomessa.”

Suomalaisista jazzmuusikoista Fredriksson sanoo kuunnelleensa lisäksi paljon Verneri Pohjolaa ja Iro Haarlaa.

”He ovat inspiroineet mua paljon. Vernerin melodiat ja tuntu jostain syvästä kauneudesta ja elämän hurjuudesta on mulle koskettavaa. Iron musiikissa mua puhuttelee sellainen tosi erityinen herkkyys sekä leijuva, virtaava ilmaisu.”

Fredriksson palaa vielä Jukka Perkon vaikutukseen, sillä se ei rajoitu pelkästään soittoteknikkaan.

”Mulle oli tärkeää se tapa, millä Jukka puhui. En osannut tätä lukioikäisenä vielä näin pukea sanoiksi, mutta hänen puheistaan tuli olo, että musiikissa on syvempi merkitys. Ja fokus ei ole siinä, että soittaa teknisesti tai nopeasti, vaan että semmoinen sielu ja kauneus on läsnä sekä hänen musiikissaan että tavassa puhua siitä ja olla sen äärellä”, Fredriksson sanoo ja lisää, että Perkon tuotannosta etenkin virsiä versioinut Kaanaanmaa-albumi (2002) on ollut hänelle tärkeä.

TAPA, jolla Linda Fredriksson puhuu Perkosta kuulostaa tutulta. Nimittäin Fredrikssonille itselleenkin on kuvaavaa, että hänen musiikkinsa ei keskity tekniseen taituruuteen vaan tunteen välittämiseen.

”Tottahan se on, nyt kun sitä mietin. Sellainen on vetänyt puoleensa ja sitten sitä on itsekin toteuttanut”, Fredriksson pohtii.

”Mulle kappaleessa olennaista on tunnelma. Jos soitan biisiä ilman siihen kuuluvaa tunnelmaa, se ei ole sama biisi. Tuntuu väärältä sanoa näitä ääneen, koska se voi latistaa kappaleen, mutta esimerkiksi yhden biisini kohdalla mulla on päässä surun ja kaipaamisen ja irtipäästämisen rajapinnalla oleminen. Aina sitä soittaessani yritän saada yhteyden siihen tunteeseen.”

Fredrikssonin oma musiikki on instrumentaalia, joten sävellyksiin liittyvät tunteet eivät suoraan purkaudu konkreettisiksi sanoiksi.

”Useissa kappaleissa mulla saattaa olla mielessä joku visuaalinen kuva. Sekään ei välttämättä ole pysyvä, mutta voi olla vaikka tietynlainen maisema. Esimerkiksi yksi biisi on syntynyt Kaapelilla, ja mun päässä on aina sitä soittaessani kuva Ruoholahden öisestä katumaisemasta.”

SÄVELLYSPROSESSI tuntuu olevan Linda Fredrikssonille itselleenkin mysteeri. Onko ensin tunne, jota hän lähtee säveltämään, vai melodia, joka herättää tunteen.

”Mun pitäisi osata vastata tähän, mutta en tiedä osaanko. Missään nimessä en ainakaan säveltäessä konkreettisesti ajattele, mikä jonkun kappaleen tunnelma on tai mitä kuvia siinä näen. Siinä vain käy semmoinen imaisu, että alkaa tehdä jotain mikä tuntuu kiinnostavalta. Myöhemmin pystyy ehkä tunnistamaan, mikä se tarkka tunne on, mistä sävellys kertoo. Mutta ei se ole tietoinen prosessi.”

Toisin kuin voisi ehkä kuvitella, Fredriksson ei yleensä sävellä saksofonilla, sillä hän haluaa pystyä kehittelemään melodiaa, harmoniaa, bassolinjaa ja sointupohjaa samaan aikaan.

”Pääosin mun musa syntyy niin, että soitan kitaraa tai pianoa tai synaa, ja samalla hyräilen soittaessani. Ja usein ihan vain kävellessäni tai matkustaessani laulelen biisejä muistiin puhelimeen.”

”Erona fonilla säveltämiseen on myös se, että kun mä laulan, niin mulla on se sävellyksen tunne lähempänä. Tuntuu, että niin on helpompi olla siinä tunteessa läsnä, ja sen saman tunteen pystyn kyllä sitten myöhemmin tekemään myös fonilla.”

LINDA Fredriksson on tehnyt, esittänyt tai julkaissut musiikkia muun muassa sellaisissa yhtyeissä kuin Superposition, Ricky-Tick Big Band, Njet Njet 9, Kerkko Koskinen Kollektiivi, The Northern Governers, Arppa 8-pack tai juuri toisen albuminsa julkaissut improvisaatiotrio Kiri Ra!

Kaikissa niissä tekeminen on enemmän tai vähemmän yhteisöllistä, kun taas soolomateriaali syntyy itsekseen luoden. Fredrikssonin mukaan erilaiset toimintatavat ruokkivat toisiaan.

”On tärkeää, että on sellaista, mikä syntyy hetkessä ja mitä ei hirveästi syynätä ja jatkotuoteta, vaan sitä tehdään porukalla ja myös improvisoiden. Yksin tehdessä prosessi on hidastettu, ja siinä voi pyöritellä palasia ja yksityiskohtia pidempään. Tuntuu ihanalta, että on molempia. Kun on ollut ensin soittamassa muiden kanssa improkamaa ja menee sitten yksinään työhuoneelle, niin tuntuu että ihan uudenlaiset ovet on auki.”

Fredriksson sanoo, että hänelle jazzissa kiinnostavinta on improvisaatio. Se, ettei tiedä tarkalleen, mitä tulee tapahtumaan, ja että on pakko olla läsnä hetkessä, kuunnella mitä oikeasti tapahtuu ja reagoida siihen.

”Se vaatii paljon ei-tietämisen sietämistä ja epävarmuuksien äärellä olemista. Monesti myös sen hyväksymistä, että improvisaatiot ei ole omasta mielestä kovinkaan hyviä. Kuitenkin ehkä juuri sen epävarmuuden takia on myös niin palkitsevaa ja ilahduttavaa, kun hetkessä syntyykin jotain uutta ja yllättävää, jotain mitä ei olisi osannut ennakkoon edes kuvitella.”

Yksin tehdessä puolestaan tulee säännöllisesti vastaan tilanteita, jolloin omat taidot ei aina riitä.

”Silloin täytyy tehdä päätös, että joko mä riitän ja teen tämän yksin, tai että tarvitsen ulkopuolista perspektiiviä ja järkkään session, missä mietitään yhdessä, mitä tälle tehtäisiin.”

VASTAAN tulee usein myös jaksamisen rajat, mikä on Fredrikssonille valitettavasti tuttua. Juniperin julkaisun jälkeen hän huomasi olevansa ylikuormittunut, minkä takia myös luovuus oli jumissa.

”Burnout tulee usein niin, että on useammalla elämän osa-alueella liikaa kuormitusta. Niin oli itsellänikin. Jälkiviisaana ajattelen, että olisi pitänyt aikaisemmassa vaiheessa uskaltaa järkätä itselleen tyhjää tilaa töistä. Siis ei yhtään mitään töitä. Mutta en mä sitä osannut tehdä. En mä myöskään tajunnut, miten hidasta palautuminen voi olla.”

Lepäämisen sijaan Fredriksson löysi itsensä tekemästä sitkeästi sitä, mihin oli tottunut. Hän kävi keikoilla ja yritti säveltää uutta musiikkia. Kunnes sitä ei enää syntynyt.

”Suru tai joku elämän menetys voi ruokkia luovuutta, ja on hyvä, että tunteille on väylä tulla ulos. Tosi väsyneessä tilassakin tulee kyllä ideoita, mutta silloin niitä ei vain pysty työstämään eteenpäin ja tekemään valmiiksi.”

ONNEKSI levolle on löytynyt mahdollisuus ja voimavarat alkaneet palautua.

”Nyt tuntuu, että toimintakyky on palannut. Mutta on tämä ollut aikamoinen trippi”, Fredriksson summaa.

Kohentunut olo tietää hyvää uuden musiikin syntymiselle. Juniperin seuraajalle on biisejä ja aihioita iso nippu, mutta Fredriksson on antanut itselleen luvan ottaa prosessille niin paljon aikaa kuin se vaatii. Tällä kertaa terveyden pitää mennä etusijalle.

”Todella paljon on viime vuosina syntynyt matskua, joka ei ole vielä valmiina, mutta joka toivottavasti löytää kotinsa ja muotonsa sitten kun kyky viimeistellä asioita palautuu kunnolla.”

Uupumisen ajan muistiinpanoja ja demoja nyt penkoessaan Fredriksson on kokenut yllättäviä ja ilahduttavia hetkiä.

”Esimerkiksi, että mikä ihmeen viiteen menevä polkka täällä on”, Fredriksson nauraa. ”Ja usein äänityksissä on lapsen höpötystä taustalla, mä soitan biisiä muistiin ja hän tulkitsee jotain omaa adlibiään päälle.”

Muutamaa uutta kappaletta Fredriksson on soittanut yhtyeineen jo livenäkin.

”Niistä mulla on tosi tyytyväinen olo. Niistä biiseistä löytyy joku semmoinen rauhan tila, mitä olen kaivannut elämääni.”