EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Digiliikkuja

Tekijä: Mysteerio

Digiliikkuja

Julkaistu

Ihmiselle on muodostunut krooninen tarve keksiä ja etsiä uutta. Ilman tätä mielemme etukenoa maailma olisi pysähtynyt aikaa sitten ja olisimme yhä luolissamme hakkaamassa öristen kivenmurikoita yhteen. 

Tervehdin digitaalitekniikkaa tyytyväisyydellä. Digitaalitekniikan myötä äänen ja kuvan laatu ovat parantuneet ratkaisevasti. Musiikin äänittäminen, editointi ja miksaaminen eivät ole enää miljoonaluokan studioiden yksinoikeus. Helppo ja halpa datan siirto on kaikille arkipäivää. Eikä uusi sulje pois vanhaa. Äänen tuottaminen ja prosessoiminen erilaisin vanhan koulun keinoin on kunniassaan ja toimii sulassa sovussa modernin teknologian rinnalla.

Sääli, että radio onnahti digihuuman alkumetreillä. Musiikin kannaltahan se on olennaisin väline ja juuri sen piirissä tarve digitaaliseen äänentoistoon on huutavin. Ajatellaanpa vaikka tyypillistä paikallisradioiden tarjoamaa äänen laatua. Koen jo miltei moraalisia oikeuksia loukatun, kun musiikki muuttuu sietämättömäksi ylätaajuuksien kompressoiduksi kihinäksi. Digitaalisella signaalilla ja turhan litistämisen poistamisella saisimme niin kotiin kuin autoonkin järjellistä radioääntä. Se tietäisi kuitenkin mittavaa vastaanotinkannan uusimista. Onko niin, että lähitulevaisuudessa kaikki radio-ohjelma onkin siirretty nettiin ja kuuntelu vaatii verkkoyhteyden? Tällöin pitää olla käytössä yksinkertainen ”radiomainen” podcast-tyyppinen järjestelmä, jonka avulla löytää nykyiseen tapaan eri kanavia ohjelmavirtoineen. Autoilijalle tai sohvaperunalle ”on demand” -meininki on myrkkyä. Me haluamme olla passiivisia ja yllätettävissä!   

Tv:n digitalisointi on ollut valtakunnallisena sekoiluna omaa luokkaansa. Silti sen piti tapahtua ennemmin tai myöhemmin – siis miksi ei nyt? Se, että matkassa on ollut aimo annos huonoa onnea ja varmasti myös useita harkitsemattomia päätöksiä, ei poista sitä tosiasiaa, että tänä päivänä saadaan tuutista enemmän laadukasta tarjontaa kuin koskaan aiemmin. Aikoinaan mm. Teeman kaltaisesta kulttuurikanavasta tuskin osattiin edes unelmoida ja FST:n useista korkeatasoisista ohjelmista voivat nauttia myös suomenkieliset. Tosin digitalisoinnin myötä saimme myös nipun kaupallisia kanavia, joiden tarjonnan raadollisuuden kasvulle ei näy loppua (vaikka ollaankin vielä kaukana useiden maiden käsittämättömästä tv-saasteesta).      

Ylen Elävä arkisto sekä Areena nettisivustot ovat erinomaisia tv- ja radiotarjonnan täydentäjiä. Internetillä ei voida kuitenkaan ratkaista kaikkea. Tuoreimpana esimerkkinä ovat radion lastenohjelmat, joita vähennetään perinteisiltä kanavilta. Ylen nettisivuilta ladattavat iltasadut ovat sinänsä loistava idea, mutta eivät ne korvaa tietylle kellonlyömälle tahditettua ohjelmavirtaa. Kimurantilla ei ole ollut miljoonayleisöä, mutta se on silti tavoittanut kiitollisen kohderyhmän, jolle vain Ylellä on ollut mahdollisuus tarjota tämän tyyppistä ohjelmaa. Kaikkea ei voi mitata kuuntelijatilastoilla!

Mutta katkaiseeko tekstitysongelma kamelin selän? Tuhannet ovat äänestäneet luopumalla tv-luvistaan, koska digiliikkuja ei toimikaan kuten luvattiin. Ylessä panikoidaan ja lopetetaan kanavia ja toimintoja, joilla aiemmin piti lunastaa digitalisoinnin yhteydessä annettuja lupauksia. Pian lakkautettavan Yle Extran ohjelmien siirto muille kanaville ei korvaa nuorille tarkoitetun oman kanavan sisältämiä mahdollisuuksia ja tekemisen meininkiä. 

Tällainen heilurin ääriliike voi aiheuttaa pahimmillaan syöksykierteen, jonka korjaamiseen rahkeet eivät enää riitä. Useat kaupalliset toimijat pitäisivät tervetulleena Ylen alasajoa, sillä silloin avautuisi valtava tila uusille mainosmarkkinoille. Me tarvitsemme kuitenkin julkisen palvelun median, jonka toimivuus riippumattomana, tasapuolisena ja laadukkaana kulttuuripalvelujen tuottajana on yksi tärkeimmistä kansamme sivistyksellisistä mittareista. Mielestäni Yle tarvitsee tällä hetkellä kaiken tuen, myös meiltä tekijöiltä.

Janne Louhivuori

PS. Olisiko jo aika ulottaa tallennuslaitteisiin kohdistuva hyvitysmaksu myös matkapuhelimiin? Vai mitä mieltä olette siitä, että Nokia mainostaa erästäkin huippu-uutuuttaan ”monipuolisilla musiikkiominaisuuksilla”

UUSI TEOSTOMENTTI

Julkaistu

Uusi maailma ja uudet kujeet. Suomalainen tekijänoikeusseura Teosto teki ajan paineen alla omat siirtonsa. Se loi uuden säännöstön ja arvojen taikahatusta nostettiin ykköspallille: tehokkuus. Ja mikä ettei, siinä sanassa on ryhtiä kuin kolmannen valtakunnan sotilasparaatissa. Vanhat kivitaulut haudattiin hiekkaan ja parta-moosesten herraseura siirrettiin tupruttelemaan takaisin sikariportaaseen.

Uudeksi päättäväksi elimeksi Teosto sai tehokkaaksi kutistetun, huiman potenssin omaavan, kustantajien voimasuhdetta korostavan hallituksen. Teostolla seisoo jälleen, kaupungilla huhutaan. Hyville kustantajille toki olisikin tänä päivänä tilausta, jolloin etsitään innovatiivisia kanavia artistien ja musiikin käyttäjien välille, yritetään ymmärtää superhypermedian mahdollisuuksia ja kehittää uusia tuotteita.

Ja onneksi meillä on Danny, jonka tuore Hypermedia-opus näki hiljattain päivänvalon. Että siitä vaan yhteen hiileen puhaltamaan.

Iltapäivä X:n kengissä, tai sanotaanko housuissa, kertoo musiikintekijän näkökulmasta oman pienen tarinansa meneillään olevasta muutoksesta.

Herra X tapasi Helsingin keskustassa amerikkalaisen kollegansa, kutsutaan häntä vaikka herra A:ksi. Marraskuinen kaupunki näytti todelliset kasvonsa. Lumipuuterin lumous oli kestänyt vain yhden yön.

Erikoismies A:lla oli suomalainen tyttöystävä, kuinkas muuten, ja hän oli saanut juuri päätökseen yhtyeensä Euroopan kiertueen, joka oli käsittänyt kolmisenkymmentä esiintymistä. Paras meno oli Unkarissa ja Puolassa, A kertoi.

Itä-Euroopasta oli suosiota siis löytynyt. Ja niinpä he miettivätkin, oliko villi itä, suuri ja mahtava tulevaisuuden kultamaa?

Herra A oli epätoivoinen uransa tulevaisuuden suhteen. Yhtye ei ollut vetänyt keikoilleen tarpeeksi yleisöä ylittääkseen keikoista sovitut pohjapalkkiot. Ja näin kiertuebudjettiin oli syntynyt kolo, jonka hän oli joutunut paikkaamaan omasta pussistaan. Ja ennen kiertuetta A oli julkaissut kotimaassaan yhtyeensä cd-kokoelman, jossa oli ollut houkuttimena muutamat ennen julkaisemattomat raidat, kustantanut alan lehtiin mainokset, mutta ei. Tilauksia ei ollut tullut. Skidit, kun ei cd:itä enää hamstraa, A mutisi harmissaan ja pähkäili kuinka  jatkaisi toimintaansa tulevaisuudessa. Tulonmuodostuksen virrat näyttivät kuivuvan uomiinsa. 

Pian A:n silmiin kuitenkin syttyi outo kiilto hänen visioidessaan itsemurhansa lavalla. Video YouTubeen ja levymyynti saisi ainakin hetkeksi potkua? X:ää ei naurattanut. Jokelan tapahtumat olivat mielessä. Ja mistä moinen marttyyriasenne? Voi juku, kuinka hukassa me ihmiset olemme bitteinemme ja netteinemme, hän huokasi mielessään.

   

X vaihtoi puheenaihetta ja loi pikakatsauksen Suomessa meneillään olevaan muutokseen: optiomultimiljonäärit, leipäjonot, Itä-Euroopasta rantautuneet kerjäläiset. Ja pisteeksi i:n päälle, hän muistutti Suomessa kautta aikain korkeista itsemurhaluvuista, nyt uutuutena yksinäiset vanhukset.

Sitten X veti masentavien aiheiden saarnavyyhdin langat yhteen ja losautti kehiin kirkasotsaisena:

– Suomessa meillä on ollut perusajatuksena se, että yhteiskunnan arvo mitataan sillä miten se

kohtelee heikoimpiaan…   

A katsoi X:ää ihmeissään – hänhän oli amerikkalainen. X:n otsanahkaan ilmestyi poimut ja hän jatkoi hämmentyneenä:

– …tai siis, ainakin joskus oli…

Kun tapaaminen oli ohi ja hyvästit heitetty: good luck and take care!, kiiruhti X eteenpäin miettien omaa tilannettaan. Kalpea aurinko pilkisti pilvien välistä Rautatientorin yllä. Ja todellakin, verrattuna A:han hänen tulevaisuutensa näytti valoisalta. Uusitussa studiossa oli työn alla kaksi uutta albumia. Ja kolmannen yhtyeen albumin julkaisu jo sovittu tulevan vuoden keväälle. (Miks sillä pitää olla noin monta bändiä? X:n orkat tekee duunia periodeittain, niin kuin vuorovedoin ja näin X on varmistanut että töitä riittää.) Niin, hyvinhän hänellä oli pullat uunissa. Ja X puhkuikin tulevaisuuden uskoa:

– Musiikin ja tekstien tekemisestä, uuden luomisesta, koko hommassahan on kyse. Formaatit muuttukoon, kyllä virta aina uomansa löytää, ja rakkaudella tehty musiikki potentiaalisen yleisön luo – muodossa tai toisessa. 

   

Tosin kuten A:kin oli hän huomannut musiikin julkaisemisen cd:llä tulleen miltei tiensä päähän. Käyntikorttinakin sen oli syrjäyttänyt netistä ladattavat biisit. 

Mutta kyllä albumikokonaisuus on aina albumikokonaisuus! X tuhisi – Ei sen muodon ole voittanutta. Albumi, siis n.12 kappaletta käsittävä levykokonaisuus on kuin romaani tai novellikokoelma. Siis taideteos! Kappaleet, niiden tarinat, peilaavat toisiaan ja luovat oman maailmansa, joka on syvempi ja ajan hammasta kestävämpi kuin kolmen minuutin biisin pika-akti.

Kotona X:ää odotti sähköpostia. Tiedusteltuaan edellisviikolla levy-yhtiöltä erään yhtyeensä kakkosalbumin rojalteja, hän oli saanut vihdoin vastauksen. 

Viestiä lukiessa X:n naama venähti. Vuoden kestänyt työrupeama oli kasvattanut yhtyeelle makean hedelmän – jytäävän kakkosalbumin. Mutta sen sadonkorjuu jätti nyt käteen vain katkeran rangan. Näyttöpääte kertoi rojaltisaldon: 55,30 euroa. Oliko albumi ollut floppi, vaikka oli kerännyt ylistäviä kritiikkejä, artikkeleja ja kansikuvajutut?

Noh, ei. Raportti kertoi albumia myydyn 1000 kpl. Täten yhtyeen 7 % rojalti oli tuottanut 200 euroa per soittaja, josta oli vähennetty yhtyeen keikkamyyntiin varaamien 50 cd:n tukkuhinta. Siinä faktat.

X tunsi hyvin, parikymmentä julkaisua tehneenä, suomalaisen rocklevyteollisuuden, iltapäivälehtien rockmiljonäärilööppien ja Idols-myyntien takaisen todellisuuden. Jo 1996 (jolloin cd:t myivät tähän päivään verrattuna moninkertaisesti) oli levymoguli Atte Blom opastanut X:ää: Yleensä rockalbumi myy Suomessa noin 300 kpl.

Se oli sama määrä kuin runokirjoilla ja marginaaliromaaneilla. Niin, kaikki myynti yli maagisen kolmesatasen oli jo voitto sinänsä ja vaati jonkinasteisen läpimurron kansan syvempiin riveihin.

X keitti kupposen kahvia, siemaili sitä, ja pakkasi nettilafkaltaan tilatut, hänen yhtyeidensä musiikkia sisältävät cd-lähetykset. Vaikka tulevaisuus oli tuntematon ja soittajan leipä yhä pieninä murusina maailmalla, nousi X:n huulille hymynkare.

Hän kiidätti paketit paikalliseen postiin. Tällä kertaa joukosta löytyi myös ulkomaan osoitteita: Lontoo, Berliini ja Barcelona.

X nosti paketit tiskille ja katseli niitä tyytyväisenä: Jossakin noiden suurkaupunkien sykkeessä asusti kourallinen ihmisiä jotka olivat kiinnostuneita hänen musiikistaan – ja enemmänkin – jotka pitivät siitä, niin – rakastivat sitä! 

***

Suuren yleisön suhtautuminen tekijänoikeuksiin on muutostilassa. Se olisi ainakin toivottavaa, sillä internetmaailmassa on totuttu siihen että kaikki on ilmaista. Siitä vaan lataamaan. Englantilainen Radiohead-yhtye käänsi netin miljoonayleisön voitokseen. Laittoi uuden albuminsa verkkoon ja yleisö sai maksaa latauksestaan omantuntonsa mukaan. Katto oli 99,99 e. Musiikin sai siis ilmaiseksikin. Mutta lehtitietojen mukaan ihmiset maksoivat: neljä euroa per lataaja. Ja huimimman huhun mukaan heitä olisi ollut 1,2 miljoonaa, toisen mukaan siitä puolet! Noh, suurta suosiota ja kriitikoiden suitsutusta nauttiva yhtye on maailmanmittakaavassakin aikamoinen poikkeus. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä?

Tuottajaguru Rick Rubin, nykyään myös levyjätti EMI:n palkkalistoilta löytyvä visionääri, esitti taasen että netin käyttäjät maksaisivat musiikkipalvelustaan kuukausimaksua, joka sitten jaettaisiin artisteille. Eli ensin rahat kehiin, ja ei muuta kuin lataamaan!

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

Käsittämätöntä!

Julkaistu

Sibelius-Akatemia on yhdessä Taideteollisen korkeakoulun, Teatterikorkeakoulun ja Kuvataideakatemian kanssa mennyt lausumaan, että tekijänoikeusasiat tulisi siirtää opetusministeriöstä uuteen työ- ja elinkeinoministeriöön. Kannanotollaan Sibelius-Akatemia on tyrmistyttänyt musiikintekijät, muusikot ja monet muut. Sanomattakin pitäisi olla selvää, kummassa ministeriössä kulttuurin edistäminen on etusijalla. 

Taideteollisessa korkeakoulussa suuryritysten vaikutusvalta on ymmärrettävästi kasvanut niiden tultua mukaan rahoittajiksi. TaiK:n budjetista ulkopuolista rahoitusta on jo viidennes. Se että Sibelius-Akatemia on haksahtanut samaan kelkkaan, on käsittämätöntä. 

Näiden yliopistojen yhteisessä lausunnossa on otsaa mennä jopa niin pitkälle, että siirtämistä kannatetaan taiteilijoiden etuihin vedoten: ”Luovan työn ammatinharjoittajien, kuten taiteilijoiden, kirjailijoiden, muusikkojen ja muiden taiteilijoiden työsuhteisiin, toimeentuloon ja perusturvaan liittyvät ongelmat ja epäkohdat ovat samantyyppisiä kuin urheilijoiden ja pätkätyöläisten. Tekijänoikeusasioiden siirtäminen TEM:öön mahdollistaisi kattavammin näiden epäkohtien selvittämistä ja korjaamista”, sanotaan lausunnossa. 

Peruste on tuulesta temmattu ja tarkoitushakuinen. Urheilijoiden sosiaaliturvan ja verotuksen epäkohtia on Suomessa korjattu nimenomaan opetusministeriön ja eduskunnan ansiosta. Ja juuri OPM on yhdessä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa avainasemassa myös taiteilijoiden toimeentulon edistäjänä. Eikä taideyliopistojen todellakaan pitäisi mennä lausumaan mitään taiteilijoiden nimissä. 

Opetusministeriön asiantuntemus on ollut avainasemassa myös suomalaisen sopimuslisenssijärjestelmän kehittämisessä, jolla on turvattu kulttuurin kattava saatavuus mm. opetuksessa.  Kuvitellaanko Akatemiassa, että suuret mediayhtiöt olisivat jotenkin helpompia neuvottelukumppaneita opetusaineistoja hankittaessa kuin tekijänoikeusjärjestöt tai että niiltä saisi sisältöjä halvemmalla? Tai että siirto parantaisi ei-kaupallisten teosten saatavuutta?

Siirrossahan ei ole kyse vain siitä, että tekijänoikeudet heikkenisivät, vaan yhtä paljon myös siitä, että painopiste siirtyisi tekijöistä suuryrityksiin. Tämä olisi vahingollista myös kulttuurin käyttäjille. Vastustajien joukossa pitäisi taiteilijoiden ja kulttuurialan pk-yritysten lisäksi ehdottomasti olla mm. Yleisradion, kirjastojen ja kansalaisjärjestöjen, jos ne tietäisivät, mistä tässä hankkeessa on kysymys. Sibelius-Akatemiasta puhumattakaan. Kuvaavaa tämän päivän trendeille on se, että myös EU-komissio ajaa sellaista tekijänoikeusjärjestelmää, joka hyödyttää suuria mediayhtiöitä. 

Tämän lehden mennessä painoon ei ole vielä tiedossa, kumpi siirtohankkeessa voittaa; pienet taiteilijat vai elinkeinoelämän jättiläiset. Täytyy toivoa, että taideyliopistot, niiden joukossa Sibelius-Akatemia, eivät antaneet ratkaisevaa iskua vyön alle. 

Martti Heikkilä

Selvis 03/2007 

Musiikin kahtiajako historiaan

Julkaistu

Helsingin Sanomissa on käyty vilkasta keskustelua kevyestä ja vakavasta musiikista. Käsitteet ovat vaihdelleet mutta yleensä lähtökohtana on ollut se perinteinen vastakkainasettelu, joka alkaa olla kaukana elävän elämän todellisuudesta. 

Musiikin jakaminen kahteen päälajiin tuskin palvelee enää elvisläisten musiikintekijöiden etuja. Oikeampi ryhmittely perustuu siihen, että musiikissa on lukuisia eri lajeja eikä enää mitään kahden rintaman jakolinjaa. 

Eihän kirjallisuuttakaan jaeta vakavaan ja kevyeen, taideproosaan ja viihdeproosaan, klassiseen ja populaarirunouteen – rytmilyriikasta puhumattakaan. 

Tai miettiikö teatterilipun ostaja, kumpaa kahdesta näyttämötaiteen päälajista lähtee katsomaan. Toki hänellä voi jokin ennakkokäsitys olla näytelmän ”genrestä” mutta ei joko-tai-kaavalla. Ryhmäteatterissa voi odottaa yhdenlaista, Kansallisteatterissa toisenlaista ja Tuupovaaran kesäteatterissa kolmannenlaista. 

Hollywood-elokuvilla voi olla jotain yhteistä ja Aki Kaurismäen leffat ovat omanlaisiaan. Komedia ja draama, farssi ja tragedia ovat tietynlaisia luokituksia, mutta nekin antavat vain osviittaa. Kriitikot voivat kirjoittaa laatuelokuvista ja kaupallisista elokuvista, mutta jokainen tietää että laadukaskin voi olla kaupallista ja päinvastoin. 

Säveltäjien osalta Elvis-aktiivi Jari Yari Knuutinen ehdotti jo jokunen vuosi sitten, että vakavikoista pitäisi ryhtyä käyttämään nimitystä akateemiset säveltäjät erotukseksi meistä ei-akateemisista, jotka olemme oppineet musiikintekemisen jalon taidon muualla kuin Sibelius-Akatemiassa.

Genrejä ja tyylitermejä riittää

Musiikin eri genrejä ja tyylejä riittäisi maailmassa tietosanakirjaksi asti. Osalla käsitteistä on merkitystä enää vain historiallisesti ja toisaalta uusia syntyy jatkuvasti.

Mutta oli genre mikä tahansa, yksittäinen musiikkiteos ja esitys voi sisältää eriasteisia taiteellisesti sykähdyttäviä kuten myös viihdyttäviä elementtiä. Toiset on tarkoitettu keskittyneeseen kuunteluun ja toiset taustaviihdykkeeksi tai tanssin tunnelmoittajaksi. Ja funktiosta riippumatta tai siitä riippuen on hyviä, huonoja, keskinkertaisia ja mukiinmeneviä teoksia ja esityksiä. 

Tyylitermien sisältöä pohti myös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tutkija Tatu Kolehmainen Hesarin Kieli-ikkuna -palstalla 16. syyskuuta. Hänkin oli erottanut keskustelussa kaksi leiriä, jossa toisen leirin musiikkia kutsutaan taidemusiikiksi tai klassiseksi musiikiksi, konserttimusiikiksi tai vakavaksi musiikiksi. Ja vastapuolen nimityksistä hän oli erottanut viihdemusiikin, kevyen musiikin, rytmimusiikin ja pop(ulaari)musiikin. 

Kolehmaisella oli kosolti hyviä kysymyksiä: 

”… onko kaikki ns. taidemusiikki todellakin taidetta ja eikö taidetta voi olla muissakin musiikinlajeissa?”

”… klassinen … musiikista, jonka on pitkän ajan kuluessa havaittu sisältävän ’ikuisia’ arvoja – mitä ne sitten ovatkin?”

”Vakava on käännöslaina lähinnä kai ruotsista (seriös). Taidemusiikkia tarkoittamassa se tuntuu kummalta: mitä vakavaa on Mozartin hilpeissä ooppera-aarioissa tai Straussin valsseissa?”

Tutkija toteaa samalla, että viihdemusiikilla on tarkoitettu ’suuren yleisön’ ajanvietteeksi sävellettyä musiikkia. Sana viihde keksittiin hänen mukaansa 1947. Sitä ennen puhuttiin ajanvietemusiikista.

Tarvitaanko säännöissä enää kevyttä?

Elvis ry:n säännöissä puhutaan yhä kevyestä musiikista, ei tosin muualla kuin 2 §:ssä Yhdistyksen tarkoitus ja toimintamuodot: 

”Yhdistyksen tarkoituksena on suomalaisen kevyen musiikin edistäminen, jäsenkuntansa yhdistäminen sekä pitäminen kotimaassa ja ulkomailla tapahtuvan kehityksen tasalla,  jäsenistönsä taloudellisten etujen valvominen sekä suomalaisen kevyen musiikin ja sen sanoituksen taiteellisen tason ylläpitäminen ja kehittäminen …”

Sääntöjen 3 §:ssä Yhdistyksen jäsenet jäsenyyden ehdoksi ei kuitenkaan aseteta sitä, että tekee kevyttä musiikkia: 

”Yhdistyksen jäseneksi voidaan ottaa jokainen suomalainen tai Suomessa asuva säveltäjä, sovittaja tai sanoittaja …”

Jäsenyyttä hakevan säveltäjän ei siis tarvitse todistaa olevansa kevyt eikä vakava. Jäsenyyttä haetaan johtokunnalta enkä ole ollut koskaan todistamassa sellaista tilannetta, että jonkun hakemuksen yhteydessä olisi keskusteltu, onko hakija riittävän kevyt tai liian vakava. Sen sijaan julkaistun tuotannon liian vähäinen määrä on voinut johtaa hakemuksen hylkäämiseen samoin kuin se, että tuotanto ei toistaiseksi ole poikinut riittävästi teosto-korvauksia tai muita tuloja. Nyrkkisääntönähän tässä on viime vuosina ollut tuhannen euron vuotuinen minimi, jonka rajan alle moni Suomen Säveltäjät ry:n jäsenkin (eli ns. vakavan musiikin säveltäjä) varmaan nykyisin jää. 

Voi kysyä, onko sanalle kevyt enää säännöissämme tarvetta. Yhdistyksen tarkoituksessa voisi ottaa ensimmäiseksi jäsenkuntansa edunvalvonnan, ja musiikin edistämisestä voisi kirjata, että edistetään jäsenten edustamaa musiikkia. 

Eikä pahitteeksi olisi sekään, että myös Teoston säännöistä kevyt-vakava-jako saataisiin siirretyksi historiaan. Syyskokoukseen 10.12. on näillä näkymin tulossa johtokunnan kokoonpanoa koskeva sääntömuutosehdotus. Aivan vielä aika ei ehkä ole kypsä siihen, että kevyen ja vakavan kiintiöpaikoista kokonaan luovuttaisiin, mutta tosiasia on, että intressien rintamalinjat kulkevat nykyään jossain aivan muualla kuin tekijöiden tyylikirjossa.

Miksi kaksi yhdistystä?

Elvisläisten keskustelussa kuuluu yhä useammin aprikoitavan, eikö jo olisi aika yhdistää Elvis ry ja Suomen Säveltäjät ry. Samaa kysyy varmaan myös moni musiikkijärjestöjen ulkopuolelta asioita tarkasteleva. Kahdelle eri yhdistykselle on historialliset syynsä eivätkä ne ehkä aivan vielä ole täysin historiaa. Mutta mitä nopeammin maailma muuttuu niin Teostossa kuin suomalaisessa kulttuurielämässä, sitä ajankohtaisemmaksi kysymys tulee. Samalla voi jäädä historiaan sekin, että erilaisia apurahoja, tukia ja avustuksia jaettaessa ensin jaetaan rahat vakavan ja kevyen potteihin ja vasta sitten mietitään tarpeita kummankin potin sisällä erikseen. 

Teoston syyskokouksessa 10.12. esillä tulee sääntöuudistuksen lisäksi olemaan todennäköisesti myös Teoston tulevaisuus uudessa kilpailutilanteessa. Onko nyt välttämätöntä liittoutua ja jos on niin kenen kanssa. 

Elvis järjestää jäsenilleen Teostoa koskevan keskustelutilaisuuden 21.11. klo 17.00 Radisson SAS Plaza -hotellissa Mikonkatu 23, Helsinki). Samalla on tarkoitus keskustella myös valmistautumisesta Elvis ry:n vuosikokoukseen 2008. Vuosikokouksen listalla on mm. puheenjohtajan valinta ja tätä kuten muitakin valintoja valmistelemaan tulee johtokunta syksyn aikana nimeämään vaalivaliokunnan. 

Martti Heikkilä

Kirjoittamisessa tärkeintä on oppia kuuntelemaan

Julkaistu

Varkautelaissyntyisen sanoittaja-runoilijan tuotantoa on tulossa syksyn mittaan poikkeuksellisen paljon julki ja vihdoin Itkonen julkaisee sooloalbuminkin. Ensin kuunneltiin sen raakamiksauksia, sitten haettiin vähän eväitä kaupasta ja lopulta pantiin haastattelunauhoitus käyntiin…

Jukka Itkonen syntyi 7. lokakuuta 1951 Varkaudessa. Ensimmäinen muistikuva kotikaupungista on sodanjälkeinen rakennusbuumi.

– Ilmeisesti äidin sylissä näin ikkunasta kuinka vastapäätä rakennettiin taloa. Sitähän tapahtui siellä kaiken aikaa.

Itkonen asui isänsä rakentamassa talossa puolivuotiaasta vuoteen 1973. Isä oli kotoisin Heinävedeltä ja äiti monilapsisesta varkautelaisperheestä.

– Äitini aloitti Ahlströmillä – sehän omisti siihen aikaan lähes koko kaupungin – juoksutyttönä, siihen aikaan ei ollut sähköpostia eikä faksia, ja eteni konttoristiksi.

Isäni taas oli sähköteknikko, heikkovirta- ja voimavirta-, kuulemma, näistä mitään ymmärrä… Ahlströmillä hänkin, konepajan piirustuskonttorissa. Isäni kuoli 45-vuotiaana ja hän oli jo kolme vuotta aiemmin halvautunut. Taisin olla 11-vuotias hänen kuollessaan. Viisi vuotta nuorempi veljeni on liikuntasosiologian professorina Jyväskylän Yliopistossa.

Jouduit sitten perheen mieheksi aika nuorena…

– No periaatteessa, mutta äitini meidät koulutti, ei tarvinnut mitään rahoja tuoda kotiin. Olin kuitenkin joka kesä töissä risusavotassa. Isäni kuoleman jälkeen kuljin paljon setäni mukana metsätöissä, hän oli Ahlströmin piirityönjohtaja, ja pääsin seuraamaan mm. metsäkauppojen tekemistä.

Oliko vielä tukkilaisia?

– No, eipä juuri, mutta kyllä puuta siihen aikaan enimmäkseen uitettiin, mutta nipuissa. Osa minun ikäisistäni oli uittotöissä.

Kuinkas musiikki tuli kuvioihin?

– Äidillä on ihan kelpo lauluääni, isästä en muista. Eipä meillä ollut juuri äänilevyjäkään.  Kun levysoitin sitten hankittiin, tuli kaupanpäälle Brita Koivusen levy Neiti Sievänen ja minä [T. Skogman-S. Puhtila] ja se oli pitkään ainoa levymme.

Mutta ikätoverit soittivat, radiosta etsittiin rock’n’rollia ja välitunnilla mentiin Varkauden Keskusbaariin kuuntelemaan Rollareita jukeboxista. Jukka kuului virallisesti ”Rolling Stones -puolueeseen”. 

– Kyllä Beatlesiakin salaa kuunneltiin, se oli toisella tavalla hyvä yhtye, ja nyt vanhempana se kiinnostaa enemmän. Sillä tavalla vähitellen innostuin musiikista ja aloin ostaa levyjä.

– Vähän ennen isän kuolemaa ostettiin mulle kitara ja kaverit sitten opettivat, mutta suhtauduin siihen soittamiseen laiskahkosti. 

Sen sijaan kirjoittaminen paljastui Itkosen lajiksi, vaikka koulunkäynti ei nyt niin kiinnostanut. 

– Kävin kyllä kokeissa, mutta muuten enemmän istuin kahviloissa ja kuppiloissa kuuntelemassa kun vanhat miehet kertoivat Varkauden historiasta. Veljeni on muuten kirjoittanut Varkauden historian.

VARKAUDEN SUURUUKSIA

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen 1971 Itkonen kävi pyrkimässä Tampereen Yliopistoon. Tie tiedotusopintoihin ei avautunut, mutta se ei estänyt aloittamasta toimittajan uraa.

– Mä rupesin senttaamaan lehtiin ja tuurasin lomia. Rahat tulivat vähän eri puolilta. Magyar-yhtye teki ensimmäisen singlensä 1970 ja mä tein niille sitten laulutekstejä; pääsäveltäjänä bändissä oli Harry Gunaropulos.

Varkaudessa perustettu bändi voitti Nuoren Voiman Liiton kilpailun, jonka palkintona oli levytyssopimus. Itkonen oli jo aiemmin tehnyt heille covertekstejä.

– Ilmeisesti levy-yhtiön vaatimuksesta bändin piti levyttää suomeksi. Eräänä päivänä Magyarin basisti Renne Angelvuo tuli herättämään ja sanoi, että nyt ollaan menossa Pitäjänmäelle levyttämään ja pitäisi saada suomenkieliset tekstit. Keikka-autossa kirjoitin vihelletyn sävelmän perusteella toisen tekstin, Saastepilkku, josta tuli luonnonsuojeluvuoden juhlalevy. Ja A-puoli Elävien hauta syntyi sitten Loven kahvilassa ennen levytystä.

– Jim Pembroke lauloi toista ääntä. Hänhän asui Varkaudessa pitkät ajat, koska hänellä oli siellä naisystävä. Hän taisi aloittaa bänditouhut ja esiintymisen siellä. (ja mitä sitten tapahtui voi lukea SELVISistä 04/2003…)

Entä millainen hahmo Esa Pakarinen oli Varkaudessa?

– No, hän oli usein samoissa sukutilaisuuksissa, en tiedä olemmeko jotain sukua, mutta tutustuminen jäi kohteliaaseen nyökkäykseen. 

Sitten 70-80-lukujen taitteessa Pakarinen jätti Itkoselle soittopyynnön paikalliseen musiikkiliikkeeseen. Pakarinen sanoi, ettei aiemmin ollut ottanut yhteyttä, koska oli pitänyt Itkosta rokkijätkänä.

– Pakarinen oli hyvin täsmällinen ja odotti muiltakin sitä. Tapaamiseen menin aina varmuudeksi hyvissä ajoin ja näin kuinka Pakarinen tuli autolla parkkipaikalle, vilkaisi kelloa, käveli pari kertaa hotellin ympäri ja astui sisään vasta tasan kello kuusi.

Esa Pakarinen ei kuulemma suvainnut, että bändissä ollaan humalassa. Hän myös antoi soittotunteja nuorille varkautelaisille ja vaati soitto-oppilailtaan samaa vakavuutta ja passitti kotiin, jos vähäänkään tuoksahti viinalta.

– Sittenhän me tehtiin Esan kanssa tiettyjä juttuja, vähän ennen kuin hän sitten sairastui niin, ettei voinut enää esiintyä. Tehtiin radion kantanauhoille 13 lastenlaulua. Esa sävelsi ne kaikki. Ensin mentiin kirjastoon katsomaan Savon kansan vanhoja runoja ja valittiin sieltä runomitat. Ne piti levyttääkin, mutta sitten hän joutui sairaalaan pysyvästi. Silloin me oltiin paljonkin tekemisissä.

– Asuttiin silloin ihan vastapäätä sitä aluesairaalaa ja vein Esalle aina luettavaa. Veikko Huovisen kirjoihin hän oli mieltynyt ja Joe-Setä on viimeinen kirja jonka Esa luki.

– Esa antoi mulle sellaisen keltaisen Agfan kasetin ja sanoi, että ”kun hänestä nyt aika jättää, niin kuuntele mitä siinä on.” Hautajaisten jälkeisenä päivänä kuuntelin: Esa soitti siinä klassista musiikkia – siis sitä, mitä haitarille on sävelletty.

– Sitten olisi pidempi tarina, kun toimitimme Esan kanssa murrerunoilija Kalle Viänäsen runoja. Jaakko Salo sitten hoiti sen postuumisti julkaisuun nimellä Savolainen kalakukko. Jaakko Salonkin tunsin Varkaudesta, vaikka hän ei ollut sieltä syntyisin, niin hänen vanhemmillaan oli siellä kangaskauppa. Ja vielä pitää mainita Kari Tuomisaari, joka on kotoisin parinkymmenen metrin päässä meiltä.

SAVOLAISUUDESTA JA KIRJOITTAMISESTA

– Ei meilläkään kotona leveää savoa puhuttu, isäni taisi puhua lähestulkoon yleiskieltä. Mutta sukulaiset Heinävedeltä kyllä puhuivat sitä.

Vaikuttivatko sinuun ne vanhojen äijien jutut, jos eivät foneettisesti, mutta ajatuksenjuoksuun sillä lailla, että tykkäät leikkiä kielellä ja ajatella kierosti?

– Kielellä leikkiminen on vaarallista. Kirjoittaminen on lähinnä tiivistämistä ja varmaan savolaisilla ihmisillä on se ongelma, että on liian vuolas. Aikansa kesti, että oppi ja raaski ruveta viivaamaan runoista ja muista niitä rivejä pois. Mutta varmaankin se on se savolaisen lauseen rytmi, joka tarttuu vääjäämättä.

Meinaatko, että savolaiselle olisi luontevampaa kirjoittaa tiiliskiviromaani kuin lauluteksti?

– Päätalo ei oo savolainen. Ehkä tämä liittyy myös siihen, että aloitteleva kirjoittaja haluaa näyttää kaiken mitä osaa. Eihän tauluakaan maalata täyteen, vaan taulussa tai runossa ihan yhtä olennaista on se, mitä siitä uupuu kuin mitä siinä on. Ajan mittaan oppii katsomaan itseään ulkopuolisena siten, että ”mitä minusta nyt tuli?”. Tai vielä pikemmin niin, että minuun TULEE jotakin eikä että minä TEEN jotakin.

Sitähän on moni mestari, mm. Lasse Mårtenson, sanonut, että kaikki musiikki on olemassa, tarvitsee vain kuunnella. Se on amatööri, joka luulee keksivänsä jotain aivan ainutlaatuista ja on huolissaan, että tulee plagioiduksi. Totta kai se joku persoonallinen kipinä pitää olla mukana.

– Ihmisen elämä on minusta henkisen kasvun prosessi ja kun tietyllä tavalla saavuttaa sellaisen olemassaolon tilan, että jollain tavoin sä olet osa tätä universumia, et suurentele eikä vähättele omaa osaasi ja oot sillä lailla vastaanottavainen, että se mitä kuulet ja näet, se kulkee sinun kautta, suodattuu ja tulee sitten ulos. Eli minusta kirjoittamisen tärkein puoli on oppia kuuntelemaan.

– Ihan niin kuin sanoit Mårtensonista: kun mä kirjoitan, mä tiedän, että se on olemassa. Ja sit kun se on siinä, sä kirjoitat sen. Se on sitä kirjoittamista.

Mikä on muuten suhteesi Juiceen? Juicehan oli sua vuotta vanhempi, lähti Savosta sinne Tampereelle opiskelemaan ja jäi sille tielleen.

– Kuulin Juicen olemassaolosta varmaan tuottaja Måns Groundstroemilta, kun Magyar teki Lahdessa ainoaksi jääneen albuminsa ”Uusiin maisemiin”, että semmoinen tyyppi oli käynyt. Ymmärsin niin, että soittotaitoa ei oikein ollut, mutta selvästi semmoinen juttu, joka on erilaista.

– En tiedä mikä juttu siinä on, mutta en ole oikein koskaan pitänyt Juicesta. En häntä kyllä tavannutkaan kuin muutaman kerran. Joku kumma siinä on, mutta me olemme niin toisenlaisia. Juicella on minusta vähän liikaa jotain pientä negatiivisuutta ja vähän sitä makua, että ”katsokaa, miten näppärä mies minä olen”. Annan kyllä kaiken arvostukseni ja kirjoittelin joistain Juicen levyistä arvosteluita lehtiin. En väheksy ketään, josta minä en pidä, mutta Juice ei ole kyllä vaikuttanut kirjoittamiseeni oikeastaan tuon taivaallista.

– Tästä savolaisuudesta vielä se, että Varkaushan oli hyvin erikoinen paikka, Juankoski tietyssä mielessä ehkä samanlainen. Kun Varkaus oli tehtaan ympärille syntynyt, se ei missään nimessä ollut savolainen paikkakunta niin kuin joku agraariseutu tai kyläyhteisö. Väkeä tuli koko ajan muualta: siellä on vieläkin ruotsinkielinen koulu ja oli saksalaisia…

Millainen oli kulttuurielämä?

– Yritin pysyä siitä kaukana. Minusta se kulttuurielämä oli siellä baareissa. Mutta kuuluin minä kirjailijayhdistys Kirjavarkauteen ja kyllä siellä oli monta ihmistä, jotka auttoivat minua lehdistösuhteillaan, että pääsin kirjoittelemaan lehtiin.

NAIVISMIA

Miten sinut sieltä Varkaudesta sitten löydettiin?

– Tietenkin Magyarin albumi aiheutti kysyntää, mutta samoihin aikoihin voitin myös huomattavan näytelmäkirjoituskilpailun ja Otavan nuorille kirjoittajille tarkoitetun kilpailun. Eli silloin 1974 tavallaan juna lähti kun tuli levy, näytelmä ja kirja. Minulle kävi selväksi, että tälle alalle haluan jäädä. Mutta tietysti jollei vaimoni Inga olisi ollut vakituisissa töissä, niin olisi ollut tavattoman vaikeaa.

Kaiken takana on tietenkin nainen, Itkosillakin. Jukka ja Inga tapasivat jo vuonna 1969, mutta menivät naimisiin vasta 1982, kun poika Juho teki tuloaan.

– 1974 oli siis ratkaiseva. Sitten kirjoittelin mm. näytelmiä, mutta seuraava isompi homma oli kun Pedro Hietanen teki Naivismia-levyn 1984. Raittisen Jussi oli tekemässä lastenlevyä Jussi merihädässä. Pedro oli kuullut joitakin juttujani ja pyysi minulta tekstejä sitä varten.

Itkonen teki Pedrolle muutaman tekstin, mistä tämä innostui tilaamaan sitten kaikki tekstit tulevalle soololevylleen Naivismia. Sen hitti oli Palmu ja tähti eli ”äidin neuloma käärmeennahkainen takki”, joka oli siitä erikoinen että se soi radiossa sekä aikuisten että lastenohjelmissa. Juhannusaatto eli terveisiä William-sedälle on taas allekirjoittaneen ylivoimaisia suosikkeja Itkosen tuotannossa.

– Sen albumin jälkeen kyselyjä alkoi tulla tietysti lisää, mutta silti ohessa kirjoitin koko ajan runoutta. Mä oon sillä tavalla sekaisin kirjoittanut ja se on hyvä, koska jos joku juttu ei kulje, voi siirtyä toiseen. Mulla on nytkin useamman kirjan käsikirjoitus lähes valmiina.

Otavan debyytin jälkeen Itkonen oli välillä muiden kustantajien leivissä, mutta palasi Otavan kirjailijaksi. Omien teosten lisäksi on syntynyt liuta suomennoksia. Itkonen kiittelee yhteistyötä.

– On hyvä, että on kustannustoimittajia, jotka eivät ole liian tuttuja, mutta niin tuttuja, että uskaltavat sanoa päin naamaa, että ”mitä sinä nyt tuommoista kirjoitat” ja voin vastata, että ”minäpä sanon miksi”… Sellainen hienovarainen ja hyvä vuorovaikutus.

Sitten vielä tämä musiikkiteatteripuoli: ensimmäisen kerran törmäsin nimeesi, kun musiikinopettajani Reijo Karvonen ja Esa-Markku Juutilainen tekivät kanssasi Helsingin Lasten juhlaviikoille Kirpun matka maailman ääriin -musiikkisadun.

– Koulukaverini Esa-Markku otti yhteyttä ja siitä se lähti. Ona Kamu oli silloin niin pieni, että esitti sitä kirppua. Sittemminhän Ona on laulanut paljonkin äitinsä Marjatta Meritähden ja minun laulujani. Kirppuhan on levytettykin ja tein aiheesta myöhemmin vielä kirjankin. Kirppua esitettiin aikanaan paljon myös kouluissa ja radiossa. 

MARSTION JA SORSAKOSKEN SANOITTAJAKSI

Pedro Hietanen oli 80-luvulla EMIn kotimaisen tuotannon päällikkö ja hänen kauttaan poiki Itkoselle lisää sanoitushommia. Kun Harri Marstiolle alettiin suunnitella suomenkielistä levyä, Pedro järjesti Itkosen ja Marstion tapaamisen.

– Minun piti junalla mennä Kouvolaan ja Harri tuli vastaan. Vähän aristelin tavata ventovierasta ihmistä, jonka kanssa vielä pitäisi ryhtyä yhteistyöhön. Niinpä aluksi oli tavattoman vaikeaa keksiä sanottavaa ja vähän jännitti, mutta sitten ajettiin Marstion vanhempien mökille Mäntyharjulle, lämmitettiin sauna ja alettiin jutella musiikkimausta ja muusta…

– Jos tekee jollekin ihmiselle jotakin muuta kuin ihan yhdentekevää tekstiä, on syytä tuntea minkä kaltainen persoona, mistä hän on kiinnostunut jne. Ja kyllä se sillä mökkireissulla valkeni, että pystymme yhteistyöhön Marstion kanssa. Ensimmäinen albumi Strip-tease syntyikin kokonaan tekstieni pohjalta, olisiko ollut yksi teksti jonka tein melodiaan.

Topi Sorsakosken & Agentsin In Beat -levylle Itkonen teki yhden cover-tekstin mutta seuraaville sitten jo useampia.

– Joskus tein lyhyelläkin varoitusajalla ja menin studioon vaikka yöllä kun hälytettiin. Kaiken lisäksi meistä tuli hyviä kavereita Pulliaisen veljesten, Topin ja näitten kanssa.

– Nythän tää viimeisin bändin Renegades-juttu tuli, kun Esa Pulliainen soitti ja kysyi vieläkö kiinnostaisi ja minä olin oikein innoissani. Vielä kun tää Renegades, niin… Mä olin pikkujätkänä Varkauden seuraintalolla seuraamassa konserttia. Nehän oli ihan hulluina ihmiset, kun se oli englantilainen yhtye, melkein pisti pirtin pirstaleiksi siellä…

Jotenkin se oli suorastaan kunniajuttu tehdä se.

Ja nyt vielä tutustuit sitten Kim Browniin?

– Sattumoisin suomentaja Mika Tiirinen kysyi haluanko tavata Kim Brownin. Mä olin silloin tehnyt jo nämä suomenkieliset tekstit ja vastasin totta kai. Hän sanoi tietävänsä, missä baarissa Kim yleensä aina istuu, ja pyysin soittamaan, kun Kimiä seuraavan kerran näkyy. Halusin myös näyttää suomenkieliset sanoitukset.

Kim Brown ja Jukka Itkonen löysivät nopeasti yhteisen sävelen ja voi olla, että he tekevät vielä laulujakin yhdessä.

TOSKANAN JA PARIISIN TAIVAIDEN ALLA

Tästä sattumasta keskustelumme singahtaa sattuman olemuksen pohdinnan kautta matkailun avartavaan vaikutukseen.

– Mulle on ollut tärkeää näitten vuosien varsilla, että olemme olleet paljon ulkomailla. Nytkin vähän aikaa sitten Pariisissa. Siellä on kertynyt paljon tuttuja Montmartrella: viime reissulla otin osaa heidän vuotuiseen petanque-turnaukseensa ja tulin kolmanneksi.

Italiassa Itkonen on viettänyt enemmänkin aikaa, Luccan provinssissa sijaitsevassa Bargassa. Paljon ystäviä on sieltäkin kertynyt ja paikallisilla festivaaleilla on tullut kallistettua kuppia milanolaisten oopperalaulajien kanssa.

– Ulkomailla esineet ovat erinäköisiä, ihmiset, tyyli… Se virkistää päätä sillä tavalla, että näkee uniakin ihan hirveästi. Alitajunta ja kaikki toimii aktiivisemmin. Se on kuin joku kylpy.

– Osaa myös nähdä Suomen hyvät puolet ja huonot puolet, kun on vertailukohta. Esimerkiksi kun menee kysymään siitä kylän asemalta, koska menee junia Firenzeen, ne suurin piirtein sanoo, että käy Firenzestä kysymässä.

Kyllä mullakin yksi diplomityö oli vuokraemäntäni maksamattoman puhelinlaskun jäljiltä suljetun liittymän uudelleenavaaminen Milanossa.

– Oliko eväät mukana…? 

Juu, mutta vielä sanoittamisesta: mitkä ovat olleet omituisimpia toimeksiantoja?

– Eipä juuri tule mieleen. On pyydetty ja olen tehnyt. Ehkä on pyydetty juttuihin, joissa on katsottu tekstillä olevan jos ei keskeinen niin kuitenkin jonkinmoinen merkitys.

– 3000 metrin esteet on eri kuin 1500 metrin juoksu. Iskelmässäkin on eri lajeja, mutta sen sisällä pystyy tekemään monenlaista… sen ei tarvitse olla ihan yhdentekevää.

Oletko koskaan tehnyt niin, ettei ole ollut esittäjä tiedossa?

– Enpä juuri. Paula Koivuniemelle olen muutamia tehnyt, Katri Helenalle, Kari Tapiolle, eipä niitä hirmu monia ole. Sitten tietysti Topi. Nää on varmaan ne keskeiset.

Aika lailla ykköskaartia. Onko joku jolle olisit halunnut kirjoittaa?

– Ei oikeastaan, koska jos ne haluaa, että minä teen, niin kyllä ne ottaa yhteyttä. En sano tätä kehuakseni itseäni, mutta minun on vaikea mennä tyrkyttämään, että tässä on hyvä teksti.

SOOLOLEVYÄ PUKKAA

Itkonen lisää, ettei onnekseen ole ollut riippuvainen pelkästä sanoittamisesta, vaan on elänyt myös kirjoilla ja käännöksillä. Luomisvoima on purkautunut myös maalaamiseen ja nyt Itkonen debytoi levyttävänä solistina.

– Siellä on joitakin todella kauan sitten tehtyjä biisejä, jotka olen todennut viisaammaksi esittää itse. Mä olen laulanut niitä kavereiden kesämökeillä ja nuotioilloissa, joten ihan tutut tuntevat jotkut biisit, mutta uusimmat on tehty ihan tänä vuonna.

Mikä on albumin nimi?

– Joko teitä on rakastettu?

Vakava sairaus rohkaisi Itkosen äänitysstudioon.

– Ajattelin, että se on korkea aika tehdä, koska sairaus oli sen verran vakava, että siitä ei voinut olla täysin varma selviääkö siitä. 

Myös tuttu yhteistyökumppani Mikko Perkoila rohkaisi ja lähti tuottamaan levyä Roima-musiikilleen. Mukaan lähtivät myös monet tutut soittajat talkoohengessä.

– Mä täysin ymmärrän, että jos lähetän nuo johonkin isoon levy-yhtiöön eikä mulla ole varaa hankkia semmoisia rytkyjä kuin Lordilla, että näyttäisin pesukoneelta, niin eihän se mene läpi. Nythän alkaa olla niin, että joka toinen vastaantulija on tangoprinssi, -prinsessa tai Idols-tähti. Ajattelin, että tulisi yksi tavallinen Itkonen sinne sekaan.

Saako sanoa, että ainakin tuossa kuulemassani linjuriautoaiheisessa kappaleessa jonkun penkin takaa virnistää myös Esa Pakarinen?

– Tietysti. Silloin kun olin ihan alakoulupoika, niin isän polkupyörän tarakalla kuulin hänen hyräilevän näitä ja mitä radiosta tuli: Helismaata ja kaikkia. Ne on vääjäämättä jäänyt päähän. Ja Puupää-elokuvat on moneen kertaan nähty lähiteatterissa lastennäytöksessä.

Lokakuun viimeisenä iltana muuten ELVISin lauluntekijäklubilla kuullaan Itkosta Kati Pellisen tulkitsemana sekä myös Itkosta itseään laulamassa ja lausumassa tekstejään.

MUISTELEMAAN EI VIELÄ EHDI…

Löytyykö pöytälaatikosta vielä paljon julkaisematonta tavaraa, paitsi että muistelmat on päässä?

– Löytyy. Mulla ei kyllä ole ollenkaan lineaarinen muisti eli jos kirjoittaisin muistelmat, niistä ei tulisi sellaista lapsuus-nuoruus -kronologista. Totta kai tekisi mieli, kun oon kiertänyt ja nähnyt paljon työni ansiosta ja siellä voisi olla jotain kulttuurihistoriallisesti merkittävää.

– Nyt vain on niin monta kässäriä kesken, kaunokirjallista hommaa… Toivottavasti mä nyt selviän näistä sairauksista, yksi leikkaus on edessä. Aina olen tehnyt reunamerkintöjä ja aloin pitää päiväkirjaa vuonna 1985. Mulla on niitä nelisenkymmentä paksua päiväkirjaa. Ne on kyllä osaksi myös kaunokirjallisia juttuja eli siellä on joidenkin tekstien ensimmäisiä versioita seassa. Päiväkirjan pitäminen on mulle hirveän tärkeätä, vähän kuin verryttely tai lenkkeily urheilijalle: siinä on kuitenkin kielen kanssa tekemisissä. Melkein aloitan päivän kirjoittamalla muutaman rivin.

Entä lopetus? Joskus vielä panen tietokoneen päälle uudestaan, kun joku ajatus ratkeaa tai kirjoitan sen paperilapulle.

– Päiväkirja yöpöydällä on kätevämpi, varsinkin jos tulee sähkökatko. Nuorempana saatoin valvoa paljonkin ja oikeanlaisen väsymyksen tilassa, jos ei ole ihan nuokuksissa, kyllä aukeaa joitain portteja.

Jos mennään sitten kemian puolelle, missä promillerajassa ne portit menevät kiinni?

– Nousuhumalassa voi panna ideoita ylös ranskalaisin viivoin ja katsoa seuraavana päivänä. Ei niistä yleensä ole mihinkään. Mutta jos ei ole kovin kova kankkunen, niin kun ravitsee itsensä, saattaa olla sellainen tila, että kannattaa panna lauseita ylös paljonkin…

Soololevyn lisäksi Itkoselta on juuri ilmestynyt myös lastenrunokokoelma Taikuri Into Kiemura (Otava), jossa kerrotaan eri ammateista presidentistä lakaisukoneenkuljettajaan, ja lokakuussa on luvassa yli 200 Itkosen laulutekstin kokoelma Miljoonan markan pakarat (Lamplite) ja vielä yksi suomennoskin. KOM-teatterissa valmistuu juuri Kaj Chydeniuksen Neljä vuodenaikaa -laulusarja ja keväällä Annantalolla on luvassa Itkosen taidenäyttely. Hengästyttävää tuotteliaisuutta!

Ootko muuten tehnyt levynkansia?

– Joo, ainakin Perkoilan Mikolle, mutta siinä lajissa olen ihan harrastaja. Omaan levyyn tulee akryylimaalaukseni Painonnostajat lennättävät leijoja, koska minua on aina kiinnostanut painovoima ja lentäminen. Jos ihminen osaisi lentää, olisin tosi onnellinen.

Itkonen kertookin tarkkailevansa luonnossa varsinkin lintuja ja tekeillä on myös kirja linturunoja.

TAITEILIJAN TARKOITUS

Kuinka yhteiskunnallisena taiteilijana pidät itseäsi? Suuri osa tuotantoasi on lapsille ja nuorille, mutta romanien vainosta natsiajan Budapestissa kertova Astoria on aika lailla aikuisten juttu. 

– Se lähti Ari-Matti Hedmanin ideasta ja aiheesta ja on sikäli poikkeus tuotannossani. Mutta kaikki asiat tietyssä mielessä ovat yhteiskunnallisia. 

[Lahden kaupunginteatterin Astoria-musikaalin synnystä voi muuten lukea SELVISistä 03/2003.]

Jokainen teko tai tekemättä jättäminen on poliittinen teko.

– Kyllä, jos sitä niin ajattelee, mutta puoluepoliittiselta kannalta en tunne hirveän voimakasta mielenkiintoa. Monet asiat kun syrjästä seuraa, näkee vähän tarkemmin, mutta äänestämässä käyn.

Sitten puhutaan Jukan kanssa vähän politiikkaa, mutta se olisi toisen session aihe…

Voisiko sanoa, että taiteilijana olet ajatellut oman panoksesi siten, että tuotat iloa, ajatuksia, hyvää taidetta ja eväitä pärjäämiseen?

– Kyllä voi. Se on se yhteiskunnallinen tekoni. Aikanaan kävin paljon koulukiertueilla ja erilaisissa tilaisuuksissa ja kun näkee, että jotkut ihmiset itkivät lukiessani esim. Veijo Varpusesta. Silloin olen tehnyt sen, mihin vilpittömästi pystyn. En minä mene sinne paasaamaan, että lukekaa, lukekaa…

– Parasta palautetta on myös, kun oppilaiden joukosta joku nahkatakkijätkä tulee pyytämään nimmaria ja kysymään ”onks sun kirjoja kirjastossa”. Silloin tuntee, että on välittänyt jotain toiselle. Eihän kirjallisuus propagandaa ole, se menee ihmiseltä ihmiselle, jos on mennäkseen. Siinä se on se yhteiskunnallinen teko. Mutta onhan sitä täysin voimaton, jos ajattelee sitä suhteessa sähköisten viestinten voimaan.

– Minusta taide on myös sitä, että on kanssakäymisessä ihmisten kanssa tai kanssakäyminen on taidetta. Vanhan ihmisen auttaminen kadun yli on ihan yhtä tärkeää kuin joku runo. Entistä enemmän iän myötä olen tullut siihen tulokseen, että hyvä runo tai laulu on ojennettu käsi.

Sitten puhutaan vielä vähän tekijänoikeustuloista ja vinyylilevyistä. Lopuksi pyydän terveisiä ELVISin kollegoille, mutta kysymys on liian vaikea vastattavaksi oikopäätä suullisesti. 

– Kun en minä niitä monia oikein tunne. Markus-setähän sanoi: ”Muistakaa syödä kaurapuuroa ja hiihtää kouluun kesät, talvet.” Eikös se nyt siinä ole, koska se jäi mieleen. Ja nyt Markus-setä lähtee ostamaan hattaraa.

Terveisten sijaan Jukka kaivaa esiin pari aanelosta: otteen päiväkirjastaan ja tulevan soololevynsä yhden laulun. Kun Itkonen on lähtenyt, luen tekstit. Niissä papereissa onkin pyytämäni. Ja kyllä jää mieleen.

Itkosen päiväkirjasta:

”Ei ole mielekästä mennä selittämään tekstejään kuuntelijoille, runot ja laulutekstit eivät ole mitään totuusväittämiä, ne ovat, sanotaan nyt demokraattista kielenkäyttöä, jokainen voi tajuta lauseet omalla tavallaan. Lauseet synnyttävät mielikuvia, ja niin kuulija tavallaan osallistuu tekstin kirjoittamiseen. Hän kirjoittaa niitä koko ajan uusiksi, huomenna eri tavoin kuin eilen, viiden vuoden kuluttua eri tavalla kuin tänään. Lauseet ovat eläviä olentoja, niitä voi silittää ja ottaa syliin, niille voi vapaasti nauraa, raapia päätään hyväntuulisen hämmästyksen vallassa. Vapaa assosiointi on terveellisempää kuin alituinen kieltäminen ja myöntäminen, pään pyörittäminen tai nyökyttely.

Ihmiset tulevat harvoin ajatelleeksi, miten paljon meitä hallitaan kielen avulla, yleistysten ja yksinkertaistusten, kun kieli luutuu ja käsitteet lyödään lukkoon, otetaan vastaan itsestäänselvyyksinä, ne sulkevat ihmisen huoneeseen, eivät avaa huoneen ovea. Aina kun pyritään hallitsemaan, kieli, jokainen sana muuttuu propagandistiseksi, mainokseksi. Poliitikkojen kaikki julkisuudessa lausumat sanat ovat mainoksia. He ovat osansa valinneet, kenties vanhoina, muistelmissaan lakkaavat mainostamasta, jos silloinkaan.

Jos pystyisin, loisin uuden kielen, meidän pitäisi taas oppia puhumaan kuin lasten. Tekemään löytöjä, keksimään, keksiminen tekee ihmisen onnelliseksi, poskilihakset lakkaavat kiristelemästä, hymy ilmestyy kasvoille. Uuden kielen luominen olisi paluuta tulevaisuuteen, koska en pysty keksimään uutta kieltä, keksin runoja, nekin ovat tavallaan uutta kieltä, pyyteetöntä, kuin vilpitön kädenojennus. Kirjoitan lauluja, se on keksimistä, ja taulujen maalaaminen, sekin on keksimistä. Tässä mielessä taiteilija on lapsen kaltainen, utelias, ja havaitsee ympäristöstään kaiken aikaa uusia piirteitä ja vivahteita, luo joka hetki itselleen uutta maailmaa.

Moni sanoo, että elämä pitää ottaa vakavasti. Enpä tiedä. Sen kyllä tiedän, että sattumalta olen tähän maailmaan tullut ja sattumalta lähden täältä pois. Sanon mieluummin, että elämä pitäisi ottaa rehellisesti, sillä joka valehtelee itselleen, valehtelee kaikille.

Nuotiotunnelmaa

Julkaistu

Tapaaminen SELVIS-lehden kanssa onnistui syyskuisena iltana Tampereen rautatieaseman välittömässä läheisyydessä.  

Olen nähnyt sinut ensimmäisen kerran syksyllä ’84, kun lauloit omia tekstejäsi Kolmas Nainen -bändin kanssa lavalla Oulussa. Onko sinun tekijyytesi liittynyt aina siihen, että myös esität itse laulujasi?

– Joo, mutta voi olla että ihan lapsena olen kirjoittanut jonkun mukamas laulun omaan päähän, ilman että sitä on esittänyt kellekään, ja saatan vielä muistaa edelleen suurin piirtein mitä olen itekseni runoillut, mutta siinä kohtaa missä olen liittynyt bändiin – nimeltään R.A.S.A. – aloin Pesolan Sakarin kanssa niitä biisejä värkkäämään. Sakari oli jo tehnyt biisejä silloin, myös tekstejä, ja ne kertoi ihan selvästi hänen oman elämänsä tapahtumista; kuinka hän tuli Töysästä asumaan Alavudelle ja vietti aikaansa siellä. Samalla kun ne kertoi hänen elämästään, ne kertoivat kenen tahansa elämästä; sellaista lähitodellisuutta. 

Kun alettiin tehdä yhdessä, niin meille tuli sellainen perusnäkökulmahaku, että alettiin tehdä globaaleista ongelmista kertovia julistuslauluja aluksi. Vasta sitten jouduttuamme muutaman kerran niitä esittämään, tajusimme, ettei se voi mennä niin. Esittäminen oli hyvä asia sille, että joutui miettimään onko pokkaa mennä sanomaan ääneen se minkä kirjoittaa. Ja se on edelleen aika tärkeä asia.

Miten selvää oli se, että teidän bändi esittää omaa materiaalia?

– Ainakin mulle se oli päivänselvää. Se oli silloin ’70-80-lukujen vaihteessa arvo sinänsä. Uuden aallon bändit, Eput [Normaali] ja Pelle [Miljoona] tietenkin tulee kirkkaimpina mieleen, mutta kaikki muutkin bändit; ylipäätään se koko liikehdintä. Tuntui, että olemme osa sitä… ”aalloksi” sitä on hyvä sanoa.

Oliko siinä yhtään sitä pienen paikkakunnan ongelmaa, että ehkä urheilun lisäksi ei oikein ole mahdollisuuksia harrastuksiin, ja jotain olisi aikansa kuluksi hyvä tehdä, ennen kuin ollaan esimerkiksi kioskimurtojen puolella?

– Mä tein luokkakaverini Löyvän Timo kanssa pienlehteä, ja sitä kautta tutustuttiin paikkakunnan bändeihin. Timo oli soitellut kitaraa, ja Sakari pyysi häntä bändiinsä, johon mä Timon kaverina menin mukaan, aluksi kosketinsoittajaksi.

Millaista musiikkitaustaa sinulla on?

– Olen musiikkiopistossa soittanut pianoa, siihen ”kolmasosakurssiin” [peruskurssi 1/3] asti, kunnes lyötiin prima vista -nuotit eteen, ja se loppui siihen. Mä sain kyllä ihan hyvät arvosanat niistä pimputuksista; se oli klassiselta pohjalta niitä etydejä ja sellaista aika tiukasti. 

Kun Olli Lindholm kirjassaan kertoo yhteistyönne alusta, niin hän mainitsee, että tulit ympyrästä missä laulusolisti teki melodiat. Onko tämä Kolmas Nainen -yhtyeen Pesola/Hanhiniemi -kreditoitujen biisien työnjako? 

– Sakarilla oli yleensä aika pitkällä olevia riffejä, ja bändin alkuvaiheessa tilanne oli varmaan semmonen, että ihan lennosta treenikämpällä huusin sekaan. Kyllä sen kuulee; siellä mennään rytmisistä syistä vähän kiemurrellen, että saa sanat sopimaan. Siinä vaiheessa, kun jätkät rupesi olemaan pitkin Suomea, ja alettiin enempi kasettipohjalta toimia, niin silloin olen kuunnellut yllättävän pitkälle sovitettuja pohjia, joissa ei ollut laulua. Niissä oli selvä paikka mihin laulu pitäisi laittaa, ja olen sitten laittanut sen laulun siihen. 

Krediitit me ollaan jaettu sillä lailla, että Sakarilla sävellys ja mulla sanoitus, ja fifty/fifty on pantu rahat. Ennen ei ollut niin joustava Teosto-käytäntö, joten me ratkaistiin se noin. Eikä siitä oikeastaan ole mitään muuta harmia, kuin että jos Sakari vaikka kuolla kupsahtaa, ja joku haluaa jonkun melodian vaikka mainokseen, niin mulla ei ole sananvaltaa siihen, vaikka se on mun oma melodia.

Onko myöhemminkin ollut niin, että ensin on ollut biisi, ja sitten sanat?

– On, se on melkein koko ajan niin. Sytyn niistä biisien tunnelmista; joko niin että menen siihen mukaan, tai jos se on kovin jotain sellaista mitä en pysty allekirjoittamaan, niin rupean hakkaamaan sitä vastaan – josta sitten alkaa tulla omanlaistaan lopputulosta. 

Lindholm kirjassaan antaa sinulle krediittiä Yö-yhtyeen suhteen toteamalla, että olet ollut paljon enemmän kuin ”vain” sanoittaja: lauluvalmentaja ja -tuottajakin, ja myös melodioiden muovaaja.

– No joo, ne on olleet ihan käytännön tason juttuja. En mä niitä melodioita parantaakseni niihin ole puuttunut, vaan puuttunut joihinkin korukuvioihin ja sellaiseen, ettei tekstiin tulisi sen takia tyhjäkäyntiä. Pitääkseni tekstin koherenttina olen vähän niitä oikonut. Olisin voinut tehdä tekstit toki toisinkin, mutta mielestäni se mikä luontevasti tulee, on parempi kuin se mikä teettää hirveästi töitä. Tietty puheenomaisuus olisi laulussakin hyvä. Laulu on sanoja; teksti laulettuna on laulu.

Mun laulutekstejä ei voi ajatella muuna. Kirjoittaisin ihan eri lailla, jos sen pitäisi näyttää paperilla hyvältä. Eli ei mitään taidepausseja mihinkään, vaan normaalia puhetta. Kaikki turha korostaminen vie hakoteille, jos meikäläisen tekstejä ruvetaan sillä lailla lukemaan. Jos niitä haluaa lukea teksteinä, niin lukee sillä lailla kuin mitä tahansa proosaa. Ei niissä ole mitään sellaisia syvempiä merkityksiä, jotka paljastuvat vain jollain ihmeellisellä taidepaussilla. Latelee tulemaan vaan, niin kyllä se siitä aukeaa!

Oletko ollut yhtään runopoika? Tykkäsitkö ainekirjoituksesta? Pidätkö päiväkirjaa?

– Olen tykännyt ainekirjoituksesta, mutta ei opettaja niitä koskaan ymmärtänyt erityisen hyviksi, eikä ne varmaan olleetkaan, mutta mukavaa se oli. Mä olen kirjoittanut päiväkirjaa, ja huomannut siinä sen, kuinka helvetin vaikeaa on olla rehellinen kirjallisesti – edes omassa päiväkirjassaan itselleen. Päiväkirjan kirjoittaminen on ollut aika hyvää tekemistä siinä mielessäkin, että kun on sitten lauluja kirjoittanut – jotka tulee ihmisten kuultaviksi siis, eivätkä jää jonnekin päiväkirjaan – niin jos ne on kovin epärehellisiä, niin se paljastuu kyllä heti. Samanlainen rehellisyyden vaatimus on molemmissa. 

On erittäin hankalaa toimia esimerkiksi Yö-yhtyeen tyyppisessä kuviossa, jossa vastuu siirtyy [solisti] Ollille vielä pikkuisen. Yölle tekemistäni teksteistä monet on oikeasti aika hyviä, ja olen iloinen että siinä on niinkin kaheli laulaja kuin Olli, joka vetää tekstin niin ettei jää epäselväksi – ei tule taidepausseja, lataa tunteella ja that’s it.

Lindholm on aika suoraviivainen säveltäjä, kuten Jussi Hakulinenkin – virsipoljennolla paljon mennään.

– Ne on semmosia, Porin miehet (naurua)! On jännä juttu, kun silloin ensimmäisiä Hakulisen biisejä on kuullut. Niissä viehätti helvetisti niiden ihmeellinen melodiikka, ja samalla korpesi tosi pahasti se, että ne oli jotenkin iskelmäbiisejä. Siinä oli joku sellainen ristiriita, ja enkä ole nähtävästi ainoa, jota se on ärsyttänyt. Mutta se on hedelmällinen ristiriita! Hakulinenhan on muutaman kerran osunut tosi hienosti; varsinkin ne varhaiset, jotka hän on tehnyt vielä ilman mitään paineita – ne on tosi hienoja aitoudessaan.

Lindholm kertoo myös, että silloin kun hän pystymetsästä sinulle soitti, niin ette te kovin positiivisesti toistenne bändeistä ajatelleet.

– No ei (naurua)! Olli on valloittava persoona, jonka kanssa on helvetin hauskaa istua ja jutella; kuunnella, kun hän innostuu. Joku jännä yhteys meillä keskenämme on, vaikkei me toisillemme sillä lailla päivän päälle tärkeitä olla. Mutta jollakin tasolla me ymmärretään toisiamme, ja se on hyvä juttu, että näin on. Se ymmärtämys synnyttää luottamusta, ja se tekee suhteesta aika suorapuheisen, joten ammatilliset asiat menee aika nopeasti. Enemmän kanssakäymisessä on hyvin henkilökohtaista, ja asiat on ensin prosessissa siinä vaiheessa, ennenkuin niistä tulee ammatillisia. Ja on ihan sattumaa, että meillä menee näin; en mä mitään Trainer’s Housen kursseja ole käynyt tällaista asiantilaa saavuttaakseni. 

Eroaako tämä Lindholm-akseli periaatteessa mitenkään työskentelystäsi Pesola-akselilla?

– Bändijätkien kanssa kun on biisejä tehnyt, niin aina kun mä laulan, niin ne katsoo, että ”toi vastaa omista tekemisistään”. Sakari ehkä ainoana huomautti liian räväköistä teksteistä, esimerkiksi poliittisista kannanotoista, joita yritin joskus teksteihin tunkea. Ei sen takia, että hän – ja muutkaan jätkät – olisi ollut eri mieltä, vaan siitä tavasta esittää. Asiat kannattaa esittää niin, ettei se käänny itteensä vastaan – ne oli sellaisia laadunvalvojia. 

Perunateatterissa oli mua nuorempia jätkiä, joten vastuu oli täysin mulla, samoin on Hehkumossa. Olli on kriittinen siitä mitä suustaan päästää, ja päättää sen mikä käy ja mikä ei. Mä palvelen Ollia, ja olen niin kuin vaikka avainsuutari, joka tekee sellaisen avaimen mitä tilataan, ja millä lukko myös aukeaa.

Sanoittajan arkea

Saatko speksejä tilaustöissä?

– Ollin tapauksessa kyllä, muilta saan joko bumerangia tai kiitosta. Jotkut tietää hyvin selvästi mitä ne EI halua, mutta eivät sitä mitä haluavat. Sellaiset hommat ei mua niin kiinnosta, en ole ammattisanoittaja sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos homma ei edisty, niin mä voin aina nostaa kytkintä. On kyllä käynyt niinkin, että mä olen kirjoittanut ja kirjoittanut ja kirjoittanut, ja mun mielestä koko ajan ihan hyvää tekstiä, mutta se ei vaan ole sopinut kyseisen artistin… ”uskonnonvapauteen”.

Otan muutaman esimerkin esiin. Mika Toivasen sävellys ”Voi ei” Anna Erikssonille.

– Mä en muista oliko jo sen sävellyksen nimi ”Voi ei”, mutta musta se oli mainio biisin nimi. Mua hämäsi kyllä vähän, että [Maija] Vilkkumaalla oli ”Ei”. ”Voi ei” on voihkaisu, se ei ole jyrkkä; vähän paniikinomainen kiljaisu: tähänkö taas päädytään – ”näinkö meille aina täällä käy käy käy”! Siitähän siinä on kysymys. Se oli helppo biisi, ja tiesin kelle se menee.

Jani Wickholm sanoo eräässä haastattelussa, että väänsi kotistudiossaan jotain, ja soitti sinulle, että olisiko ”tekstiaihiota”. Viitannee lauluun ”Meille ei koskaan vois’ käydä niin”, vai kuinka? 

– Tää oli semmoinen tapaus, että muhun otti alun perin yhteyttä eräs tunnettu, levyttänyt laulaja/lauluntekijä, jolla oli iskenyt väsymys; ei ollut enää mitään lisättävää ja albumilta puuttui yksi teksti. No, mä sitten hövelinä kirjoittamaan tekstiä sen toimittamaan demoon. Teksti tulee bumerangina pian, on ”liian rohkeeta kielenkäyttöä”, ja minä oitis sitä siistimään. Pariin otteeseen tätä palloteltiin ja tää tyyppi viimein ilmoittaa, että ”hyvä, nyt toimii!”. Meni viikkotolkulla aikaa, ja sitten tuli joku tekstari, että ”teksti on ok, mutta jätettiin pois levyltä, kun tuotantotiimin mielestä ei sovi sen linjaan”. Hah! Teki mieli lähettää tuottajalle lasku.

Mä olenkin päättänyt, etten kirjoita kenellekään, joka yrittää itse jotain vääntää. Se on mahdoton tilanne: ensin on writer’s block, ja kun sitten kuulee biisiinsä kirjoitetun jotain, pato aukeaa ja sitä vaan tahtookin tehdä sen kuitenkin itse. Se on protektionismia, ja epäreilua sitä kohtaan joka jo näki vaivaa.

No, sitten soitti Jani ja kysyi onko mulla mitään tekstiä ilman sävellystä. Sattuneesta syystä olihan mulla! Jani sävelsi – tai sovelsi tekemisiään – niin, että ”Meille ei koskaan vois’ käydä niin” -tekstiä saattoi käyttää. Ei se lopputulos ole niin hyvä, kuin alkuperäisen sävellyksen kanssa; tunnelma ei ole sama, mutta kyllähän se biisistä käy. Muut mun tekstit – ”Kuu” ja ”Unelmat” – Janin kyseiselle levylle on tehty niin, että ensin oli musa. Mielestäni niin tulee varmemmin kelpo jälkeä.

Onko sinulla sitä syndroomaa, että jos ja kun joku biisi jää käyttämättä jossain proggiksessa, niin se jää kokonaan sivuun? Onko sinulla pöytälaatikossa mitään?

– Mä en tee sillä lailla valmiiksi asti muuten kuin levyttääkseni itse, ja ne otetaan bändin kanssa saman tien esiin. Biisit ei ole mulle halkoja, joita mä pilkon talven varalle ja polttelen niitä sieltä. Mutta onhan mulle tietysti jäänyt tavaraa siitä, että jotkut biisit ei ole osoittautuneet sopiviksi siihen mihin ne on tehty. Mä kattelen niitä sitten sillä silmällä, että okei, mä kirjoitin tämän SILLE ihmiselle, ja valikoin jotain sanoja sävyttääkseni laulun SEN ihmisen jakkupukuun sopivaksi – tai mitä helyjä nyt kukin päällään pitääkään. Sanat on aivan niin kuin musiikkikin, että periaatteessa on laulu, joka kulloinkin sovitetaan – englannintermi adjust – jonkun karsinan kulttuuristen vaatimusten mukaiseksi. Perustarinat – niin kuin ”tyttö kohtaa pojan” – sävytetään sen mukaan, että kenen maailmasta se tarina on sillä kertaa olevinaan.

Ja mitä vanhemmaksi mä tuun, niin sen vaikeampaa mun on tietenkin kirjoittaa nuorille. Sitä kornimpia yritykset on, jos mä yritän jollain product-plaseerauksella mukamas luoda sellaisia miljöitä, jotka on näennäisesti nuorten maailmaa. Mun pitää luovuttaa, en pysty enää kirjoittamaan mitään sellaista. Mutta mä voin mielestäni kirjoittaa monenlaisten ihmisten näkökulmista, eikä mun tarkoituksena koskaan ole kirjoittaa vain jonkun näkökulmasta, vaan kirjoittaa siten, että siinä olisi joku näkökulma, joka voisi avautua kaikille; olla yhtälailla universaali. Mutta nämä kaikki on vaan sellaisia tekniikoita, eikä tällä puheenvuorolla ole mitään syvempää merkitystä!

Mitä eroa tulee siitä, kun teet itsellesi tai muille?

– Kyllä mä olen sen ihmisen toiveiden ja arvojen armoilla, enkä voi tyrkyttää omaa semmosta…(tauko)…ja se onkin hankalaa, sillä jos ei ole samalla aaltopituudella eikä sellaista luottamusta, niin siksi mä en varmaan ammattisanoittaja olekaan. Mä kirjoitan sellaisille tyypeille, joiden kanssa mä tuun juttuun. En ole Mustajärven Patelle montaa tekstiä kirjoittanut, mutta muutaman olen, joista tiedän hänen pitäneen. Se perustuu siihen, että mulla on mielikuva hänen arvomaailmasta, ja siinä kohtaa on osunut oikeaan. Olenhan mä kirjoittanut sellaisia ”oikean ammattimiehen” tilaustekstejä, mutta mä olen näköjään ne unohtanut aika hyvin, en edes muista tehneeni semmosia; enkä ainakaan muista mainita ääneen. 

Ehkä tässä tarjotun pihvin ja punaviinin myötä nousee sieltä mieleen esimerkiksi ”sinä olet mun tangokuningas / minä tuntea saatan sun valtikkas” -laini, niin onhan se mahtavaa, ja oli silloin just sitä mitä pitikin. Yhdessä välissä suunnittelinkin ideaa ehkä vähän Viktor Kalborrek -tapaisesta hahmosta, kun tiedän yhden kundin, jolla on tosi hauska laulutapa; laulaa ihan korrektisti, mutta jolla on sellainen todella kiva sointi äänessään ja koko olemuksessaankin. Suunnittelin kundin päänmenoksi proggista, ja tein jo päättömiä biisejäkin siihen, esimerkiksi ”Pizzafantasia”: elättelin fantasiaa pizzasta / saahan sitä uneksia kai / vaikka se ei kotoisin ole Nizzasta / vaan pizzeriasta, totta kai – ja nyt seuraa toinen säkeistö – kun saavuin siihen kaupunkiin / mä kuljin lailla orvon niin / ja etsin kylttii valaistuu / mit’ aatellessa jo mun kostuu suu. Se on hieno laulu, käännetty hauskasti toisin päin Fantasia-pizzasta. Mulla on siihen melodia ja kaikki. Suunnittelin tyyppiä, jolla olisi useita tällaisia; esimerkiksi Hehkumon ”Mersu-humppa” oli alun perin suunniteltu siihen juttuun.

Mutta ei se tule koskaan realisoitumaan, en mä jaksa. Ei sellaisesta tule ikinä semmosta palkkaa sille vaivalle mikä siitä pitäisi tulla. Mä olen oikeasti aika laiska, ja aika hyvä lusmuilemaan sillä lailla, että hommat jää tekemättä – vaikka olen paljon tehnytkin. Samanlaillahan tulee monta kertaa joku sketsisarjan tekeminen mieleen, kun tuolla porukan kesken keksitään pari hyvää vitsiä. Heti pitäisi sketsisarja tehdä, ja eihän se niin mene. Mieluimmin sitä katselee Kummeleita ja nauttii niiden onnistumisista, ja tuntee lievää myötähäpeää niiden epäonnistumisista. 

Hahmojen todellisuudesta

Mikä sinut on vienyt teatterilavoille kekkaloimaan?

– Ensin oli Rami vuonna ’85 Seinäjoella. Ei ollut muuta tekemistä, ja se vaikutti kiinnostavalta. Se oli vähän pömpöösi spektaakkeli, mutta jäi vähän luonnokseksi. Virgo oli Tampereella seuraava, siinä mä katsoin ensin että mitä pitää tehdä, ja ”jaaha, no kyllä mä tällaisen varmaan osaan tehdä”. Siinä oli kolmisenkymmentä esitystä, eli toistojen myötä rupeaa kehittelemään eli muokkaamaan, ja vaikkei siinä ollut paljon mahdollisuuksia, niin huomasin kuitenkin tekeväni ihan erilailla kun Mustajärven Pauli, joka oli toisena miehityksenä. Siinäkin sellainen läsnäolon voima oli merkittävimmässä osassa, ei niinkään itse teos.

Suruttomat on teoksena omaa luokkaansa. Olin nähnyt Sirkun [Peltola] ohjauksia, ja se tuntui heti sellaiselta, että pitää ilman muuta tehdä. Mua pyydettiin itse asiassa ensin pääosaan, mutta siihen olisi pitänyt sitoutua aika pitkäksi aikaa, eikä siinä roolissa ollut kaksoismiehitystä. Se tuntui liian suurelta haasteelta, enkä halunnut laittaa bändiä telakalle. Mutta oli silloin kuitenkin helvetisti töitä, kun tein Perunateatterin keikkoja ja Työväen teatterin keikkoja samaan aikaan; parin vuorokauden aikana saattoi olla viisi keikkaa.

Sehän alkaa tuntua jo työltä.

– Se ei itse asiassa tuntunut työltä – ja siinähän se onkin, kun se ei tunnu työltä, vaan omalta elämältä. Se oikea oma elämä katoaa, ja tuo mitä tekee, muuttuu siksi ihan täysin; se hullu juokseminen ja roolien vaihto. Ikioma identiteetti häipyy jonnekin, ja se on tavallaan hienoa. Kaikki, jotka ovat olleet kiertueella, tietävät mistä puhun. Ilmaisu ”tuntua työltä” ei tavallaan liity tähän elämänalueeseen.

Silloin kun on pojankloppi, niin sitä menee lavalle julistamaan sitä mitä itse on. Jos katsotaan meidän Rock-SM -kisojen nauhaa vuodelta ’84, niin sehän on pelkkää sitä, että ”tällasia poikia on Alavudella ja Töysässä”, eikä siinä ole mitään valheellista muttei mitään erikoistakaan. Eikä [voittaneen bändin] Peer Güntinkään touhussa ole; ne oli sitä, että ”tällasia jätkiä on Kouvolassa”. Meillä tuli tiedostavampi vaihe ’90 eteenpäin, eli levyt ”Hyvää ja kaunista”, ”Elämän tarkoitus” ja ”Tiheän sisään” – koko mun tuotannossa edelleen keskeisiä – jossa kohdassa ei ole enää niin tärkeätä, että mitä itse on, vaan miten näkee asioita; alkaa kuvata ympäristöään. Totta kai luo jonkun henkilön, jonka kautta sitä kuvaa, mutta laulun minä ei ole minä itse.

Koko kuva muuttuu muutenkin; siihen tulee esiintymisen taide. Alkaa esittämään keikoilla sitä luomaansa hahmoa. Eli on tarinan henkilö, lavaminä ja ikioma itse. Kun on tarpeeksi kiertueella, niin ikioma itse haihtuu aika kauaksi, ja alkaa uskomaan siihen luomaansa hahmoon. Se ristiriita on vaaramomentti, ja uskon monen alkoholisoitumisen johtuvan tästä ristiriidasta. Kun kaikki ihailu ja muukin ympäristön heijastuma riisutaan laulujen esittäjältä, niin se alta paljastuva minä tuntuu niin saatanan mitättömältä. Koetinkiveksi jää, että kuinka lähelle omaa itseään pystyy sen hahmonsa rakentamaan, ettei se ristiriita käy liian suureksi, jolloin sitä tarvitsee väistämättä jollain liuottaa pois.

Rajansa kaikella

Miten tekijänä sopeuduit bändin [Kolmas Nainen] tuotantoaikatauluun? Oliko teillä esimerkiksi millainen ”kolmannen levyn syndrooma”?

– Kyllä meillä oli ”vaikea levy silloin tällöin -syndrooma” … Se oikea kolmas levy oli erittäin vaikea tilanne. Kahden ekan levyn aikainen alkutaipaleemme oli aika raskasta, oli vaikeata säilyttää uskoaan, että se joskus lähtisi menemään. Kolmanteen levyyn kun valmistauduimme, niin siinä haettiin irtiottoa, mutta oli se sekavaakin aikaa ilman muuta. Ekat levyt myi varmaan 1500 per levy, ja kolmas myi muistaakseni jotain yli 5000 vai vieläkin enemmän, joka oli tietenkin ihan eri tasolla. Vertailuna tähän vaan, että Perunateatterin kaikki levyt myi vähintään sen, ja saattoi nousta 10 000:een; sillä me pärjättiin 11 vuotta. Ja sehän on täällä varsin hyvin. Mutta Löyvä siis silloin kypsyi bändiin, ja uudella kokoonpanolla tuli sitten meidän ratkaiseva neljäs levy.

Onhan se hankalaa, että tietyin välein on tehtävä levy. Tiheimmillään tehtiin jotain 150 keikkaa vuodessa ehkä, joka on kyllä helvetisti. Pisin putki oli 17 keikkaa peräkkäisinä päivinä. Silloin tuommonen onnistui: oli paikkoja ja oli ryhmää – ansiosidonnaisella työttömyyskorvauksella oli paljon ihmisiä. Jollakin tavalla bändi siihen pakonomaisuuteen kaatuikin. Yhtiö ei niinkään odottanut sitä, mutta meitä oli roudareineen seitsemän jannua, jotka silloin eli sillä. Me ajateltiin, ettei ilman uutta materiaalia voida keikkailla, ja jos mä en tehnyt omaa osuuttani – tekstejä Sakarin ja Kivikankaan Timon biiseihin, ja kokonaan omiakin biisejä – niin ei se voi pyöriä. Ja sitten tuli jo sellaista materiaalia – se on vaan totta – että jo tehdessä tiesi tekevänsä täytebiisiä. Se on hirveä sana päästää suustaan, ja myöntää olevan olemassa. Tämän kaiken ymmärtäminen vaikutti siihen varmasti, että jätkät tajusi ettei mikään ole ikuista, ja alkoivat vilkuilla koululaukkuunsa: missäs se gradupaperi onkaan, että jos pitäisi se viimeistellä.

Kun olette myöhemmin muutaman kerran kokoontuneet kokoontumisajoihin, niin oletko silloin kokenut solistina ja tekstintekijänä mitään ongelmaa laulaa 20 vuotta vanhoja biisejä?

– Olen, mutta toisin kuin ikinä arvasitkaan kysymystä asetellessasi! Oli niitä ensimmäisiä Kolmannen Naisen kokoontumisajoja Tavastialla, ennen Provinssirockin ”paluukeikkaa”. Siellä on  kovia, aggressiivisia rokkibiisejä; ”Maailma on tyly”, ”Mitä vittua ne luulee”, ja mä tajusin, että jumaliste näihin biiseihinhän on varastoitu minun nuoruuteni; minä olen – ja jätkät osaltaan tietysti – varastoinut omaa nuoruuttani niihin koodeihin, ja ne koodit me avattiin siellä keikalla. Sieltä kun mukavassa nousuhumalassa lähtee, niin on pakko heitellä uhoavasti sinne tänne. Nousee sellainen typeryyden palauttava poikahormooni päähän, josta luuli jo päässeensä. Mutta kyllä viime syksyn kahden viikon rundi toimi hyvin, siihen pystyi hyvin itsensä psyykkaamaan. Mutta nyt kevään kaksi irtokeikkaa teki selväksi, että tästä ei mulle ole enää. Eikä tuo sama jengi enää käy yhdessä luomaan jotakin, sellainen on teoreettinen mahdollisuus.

Kun tällaisen kyynisen ammattilaisen kuoren alla on tässä tapauksessa kuitenkin ihan aito fani, niin on sanottava, että kyllä Kolmannen Naisen keikkoja kävisi mielellään silloin tällöin diggailemassa vaikkei uutta materiaalia tulisikaan. Teidän mittavasta katalogista kun saa helposti sellaisen setin, ettei niitä täytebiisejä todellakaan tarvisi mukaan ottaa. Viime syksyn rundilta näin Tavastian keikan, missä tapahtui se incidentti [oluttuoppi heitettiin lavalle], josta poltit hihasi lähes totaalisesti. Korni homma tietenkin, ja vaikka sinulla oli vaikeuksia päästä sen yli, niin incidenttiä seuranneeseen biisiin ”Niin sen täytyi olla” tuli kyllä järjettömän kova lataus.

– Taiteen tavoite kun on jollakin lailla tätä olevaisuutta kiteyttää jollain epäsuoralla tavalla, niin kyllä siinä hetkessä tajuttiin, että se bändiin liittyvä patina on raapaistu pois, ja syntyy samanlainen hetki kun sähkö lähtee menemään. On niitä hetkiä aina jollain tavalla tapahtunut aiemminkin. Eikä niitä voi oikein selittää, ne on metafysiikkaa.

Nythän me soitetaan mun Testivoittaja-bändin kanssa myös Kolmas Nainen- ja Perunateatteri-biisejä, mutta ne on tuomittu ihan vallan. Kundit ei ole edes kuunnellut niitä levyjä, joten me vedetään ne ikään kuin uusina biiseinä. Mutta yleisö haluaisi että ne vedetään alkuperäisillä sovituksilla, mikä on ihan tyhmää. 

Otetaan lopuksi Juha Vainio -palkintoon liittyen, että mikä on suhteesi suomalaiseen iskelmäkulttuuriin?

– Sitä ei ole voinut olla kuulematta, ja mikä on koskettavaa, niin kyllä se koskettaa, ja näin on myös tapahtunut. Kyllä mä olen kaikenlaisia biisejä kuunnellut, ja mukana laulanut. Aikoinaan kun olin nuori, niin sanoin kerran kapakasta tullessamme ääneen, että ”Jamppa Tuominen ja [Jari Loisan, Jari Yliahon ja Paavo Kaiholan 80-luvun rock-bändi] Siberia on samalla asialla”, ja se herätti hirveän vastalauseiden myrskyn. Mutta edelleen mulla on sama käsitys, ja tuohon voidaan hyvin vaihtaa kaikenlaisia myöhempiäkin nimiä. Ne tekee musaa, ja sen takia, että siinä on tunteita – biisi on kuin hiilihanko, joka tökätään nuotion hiillokseen. Ihmisissä itsessään on ne kaikki tunteet, ja jokainen itse määrittelee miten tökkäys leimahtaa. Ihminen on se notski.

Maritta Kuula – ja sävyjen väripaletti

Julkaistu

Tämän kokivat lukuisat artistit syyskuun puolivälissä järjestetyssä konsertissa, joka juhlisti Tavastialla Osuuskunta Lilithin 10-vuotista taivalta. Lavalle astui toinen toistaan hienompia laulajia esittämään Kuulan kappaleita. 

“Mulla on hieman vielä tekemistä tuon fraasin kanssa. Se on sellaista kuulismia, ettei kukaan muu voi laulaa sitä kuin Kuula itse…“, kuului eräänkin laulajan kommentti. 

Kymmenen vuotta sitten Maritta Kuula ja Kikke Heikkinen saivat ajatuksen taiteilijoiden osuuskunnasta. He kutsuivat toimintaan mukaan muitakin artisteja. Lilith aloitti julkaisemalla ensin Maritta Kuulan Valo ota vastaan -levyn ja seuraavaksi Little Mary Mixupin [Kiken bändi] levyn Olio. Nyt Lilithiin kuuluu 50 eri alojen taiteilijaa, graafikoista ja kuvataiteilijoista muusikoihin. Lilith julkaisi juuri Tatu Junnin sarjakuvakirjan Herra Ylpön perse. Moni taiteilija liittyi Lilithiin koska ei halunnut perustaa omaa yhtiötä. 

Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon myös Kuulan musiikkiuralla. Hän on julkaissut levyjä ja keikkaillut Karvanoppa-yhtyeensä kanssa. Kuula on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisessa musiikkikulttuurissa ansaiten omintakeisena artistina jopa kulttisuosiota.  

Nuorena Kuula lauloi kuorossa ja a cappella kvintetissä, mutta vasta parikymppisenä alkoi bändiura. Kuula ja Kauko Röyhkä perustivat kavereineen yhtyeen 500 kg lihaa. Pupu Lihavisto soitti koskettimia ja Kauko Röyhkä oli kitarassa. 

– Kun olin noin 9-vuotias, tätipuoleni luki minulle Uuno Kailaan runon Pallokentällä vuolaasti itkien. Kun aloimme tehdä bändin kanssa biisejä, otin Kailaan runokirjan ja teimme niistä lauluja. 

Ensimmäisen keikkansa 500 kg lihaa yhtye teki taidenäyttelyn avajaisissa. Maritta soitti haitaria ja lauloi. Hän oli värjännyt ihonsa mustaksi ja tehnyt krimiturkishatusta peruukin. Pupu Lihavisto soitti pianoa paperikassi päässä.  

Kokonaiskuva

– Tulen ehkä enemmän kirjallisuuden kuin musiikin maailmasta. Näen musiikin kokonaisuutena, jossa sanojen ja sävelten lisäksi on tärkeää myös se, miten musiikki on paketoitu. Haluan, että levyjen kannet tukevat sisältöä ja auttavat muodostamaan kuvan musiikistani. 

– Kun aloitin sanoittamisen, jouduin taistelemaan jonkin aikaa kuulostaakseni itseltäni. Solmu kuitenkin aukesi aika pian. Alusta alkaen oli selvää, että laulaisin suomeksi.

Vaikka Kuula on valmistunut taiteentutkijaksi, ei hän juurikaan koe sen vaikuttaneen laulunkirjoittamiseen. Pikemminkin sanoitukset kumpuavat mielikuvituksen ja todellisuuden sekasotkusta, ympärillä olevasta elämästä. Toki hän sanoo opiskelun auttaneen tarkastelemaan lauluja analyyttisemmin kuin niitä tarkastelisi muutoin.

– En juurikaan mieti sanoituksia ja teen ne nopeasti. Saatan kyllä palata korjaamaan myöhemmin jonkun lauseen, mutta pääosin työskentelen intuitiivisesti. Joskus käy niin, että kappaleen lyriikka saattaa olla onnistunut, mutta sävellys ei ole tarpeeksi hyvä. Niinpä hyviäkin sanoituksia menee hukkaan. Turhaa työtä tulee tehtyä aika paljon.

Tietokoneen Kuula kertoo ottaneensa käyttöön jo varsin varhaisessa vaiheessa. Sitä ennen hän oli tehnyt äänityksiä tavallisella mankalla sekä myöhemmin neliraiturilla. 

– Tietokone osoittautui hyödylliseksi työkaluksi. Kiinnostuin siitä heti kun kuulin, että sillä voisi tehdä musiikkia. Sen avulla voi demonstroida kappaleita entistä kätevämmin ja kokeilla soittojuttuja. Kuulen myös helpommin onko kappaleessa ainesta vai ei.

Surulliset biisit päältä pois

Maritta Kuula käsittelee lauluissaan elämää ja ihmissuhteita. Hänen kappaleensa ovat dramaturgisia ja niissä on paljon henkilöitä ja rooleja. Laulujen ihmiset ovat epätäydellisiä, välillä ilkeitä ja vihaisia, mutta kaiken kaikkiaan elämänomaisia. 

– Minulle on samantekevää, onko kokemus omani. Voin käsitellä kaikkea, mitä mieleen juolahtaa. Kuvaan omien tunteiden lisäksi myös muiden tarinoita. Tarinoiden ei tarvitse olla omakohtaisia. Kaikenlaisista aiheista voi kirjoittaa kunhan ei loukkaa kenenkään yksityisyyttä.

Hän kertoo kappaleiden aiheiden olevan yleensä kombinaatioita useista eri tapahtumista.

– Toisten kokemukset tulevat omiksi kun niistä laulaa. Joskus tuttavat kyselevät, kertooko jokin kappale heistä, mutta eivät ne yleensä kerro yhdestä tietystä ihmisestä vaan ovat sekasikiöitä kuten H.G. Wellsin klassikossa Tohtori Moreaun saari. 

– Joskus annan itselleni oikeuden tehdä millaisia biisejä mieleen juolahtaa. Sillä tavoin saan tehtyä päältä pois surulliset kappaleet. Pateettisia ja kuolema-aiheisia biisejä saattaa syntyä ihan hirveästi. Mutta ei sellaisia jaksa aina kuunnella. Pitää tehdä muunkin tyyppisiä kappaleita. Sama pätee levyjen biisijärjestykseen; kappaleet eivät saa omaa oikeutustaan, jos ne ovat liian samankaltaisessa seurassa.

Huumori on Maritta Kuulalle tärkeä elementti. Erilaisten hassujen ihmistyyppien kautta pääsee käsittelemään monia muitakin asioita ja aiheita. 

Kuulan yleisöön kuuluu monenlaisia ihmisiä. Keikoilla huomaa, että myös monet marginaaliryhmät ovat edustettuina.

– Lauluistani kuulee, ettei sukupuoli ole maailman tärkein asia. Sekoitan pakkaa ja rooleja. Ihmisissä sanotaan olevan sekä mies että nainen. En tiedä onko kaikissa. Esiintymisvaatteeni ovat kuitenkin huumoria naiseudesta. Ne ovat liioiteltuja. Naisethan ovat varmasti yhtä pöhköjä kuin miehetkin. Jos olen julma niin olen sitä mielelläni tasapuolisesti.   

Kuula pohtii sitä, kuinka ihmiset ovat tosiasiassa melko samanlaisia.

– Pienessä joukossa ihmiset saattavat kokea itsensä erilaisiksi, mutta isossa joukosta löytää kaltaisiaan. Jokainen kaipaa ymmärretyksi tulemista ja haluaa äänensä kuuluviin. Varsinkin nuoret ihmiset kokevat usein itsensä erilaisiksi ja romantisoivatkin erilaisuuttaan. Niin minäkin tein. Näinä päivinä etsin kuitenkin mieluummin kollektiivisia kokemuksia. 

Hänestä olisi hienoa yhdistää ihmisiä, joilta löytyy yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja keskusteltavaa.

– Joskus kollektiivisuus saavutetaan henkilökohtaisen tarinan kautta, joskus hyvin yleisellä tasolla.

Musiikki liikkuu tiloissa

Maritta Kuula sanoo kokevansa musiikin maisemana tai väreinä.

– Minulla on monia tapoja pitää hauskaa kuunnellessani musiikkia. Hauskuutan itseäni sävelillä ja harmonioilla. Hassuilla tarinoilla, joita musiikki mielessäni herättää.

Hän kertoo pitävänsä musiikista, jossa intiimiys ja iso soundi vaihtelevat.

– Marilyn Monroen levyillä on iso orkesteri, mutta laulu tulee ajoittain hyvin lähelle, suorastaan “iholle”. Musiikista löytyy dynamiikkaa. Sellaisesta haaveilen itsekin.   

Musiikin kuuntelu on Maritalle leikkiä ja musiikintekeminen hauskanpitoa. Kaikenlainen luominen, keksiminen, tylsistyneen mielen aktivoiminen ja kokeileminen on tavattoman tärkeää. 

– Saan paljon iloa ja onnea musiikista. Toki se on tuonut myös surua. Silti koen olevani sen suhteen enemmänkin saavana osapuolena. Luovuus on tärkeää kaikille ihmisille. Jokainen tarvitsee sitä tavallaan. Minä saan toteuttaa itseäni musiikissa. Laulaminen ei merkinnyt ennen, mutta nyt sekin kiinnostaa. Myös laulutunneilla käyminen on ollut todella antoisaa.   

Kuulalle musiikin menestyminen tarkoittaa sitä, että musiikin tekoa voi jatkaa.

– Ei tämä ole ainoa tapa, jolla voisin viihdyttää itseäni: voisin myös maalata tai näpertää jotakin käsilläni. Erilaisten ilmaisutapojen löytäminen, yrittäminen ja ongelmanratkaisu on hauskaa, hän sanoo, mutta lisää:

– Vaikka pidän musiikintekemistä leikkimisenä, pitää sen tietysti olla sen tasoista, että sitä voi esittää yleisölle kun ihmiset maksavatkin siitä. 

Kuten moni muukin, myös Kuula myöntää alan olevan raskas ja vaativan tekijältä paljon.

– Musiikkiala on rankka. Sen tekeminen sisältää paljon ristiriitaisia tunteita ja siinä on raskaita puolia. Oman yleisön löytäminen ei ole helppoa. Kilpailu on kova. Musiikin ovella on monenlaisia portinvartijoita, jotka vahtivat, saako yleisö kuulla musiikkiasi.    

– Onneksi löytyy ihmisiä, jotka pitävät musiikistani. Olen ilokseni löytänyt hienoja muusikoita ja saanut taloudellista tukea musiikin tekoon. Se on ollut minulle merkittävää. Jokaiseen oljenkorteen on tartuttava. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että tekee sitä, mistä nauttii ja mikä on hauskaa.

Viides soololevy

Maritta Kuulan Karvanopat-yhtye loihtii äänimaailman, joka on aivan omanlaisensa suomalaisessa musiikkikulttuurissa. Yhtyeen rumpali, Heikki Tikka, lähti tekemään Marittan kanssa yhteistyötä vuonna 1992. Viimeisimmän, keväällä 2008 ilmestyvän levyn on tuottanut yhtyeen basisti Eeva Koivusalo. Uskollisia soittokumppaneita ovat myös kitaristi Jyrki Sahla sekä kosketinsoittaja Pekka Gröhn. Tuleva levy on Kuulan viides sooloalbumi. 

Nopea visiointi tulevaisuuteen, vaikkapa viidentoista vuoden päähän, saa Maritta Kuulan lystikkääksi. 

– Toivon olevani täytetty lintu, joka esittää yhtä monipuolisesti vaikutteita ammentavaa rockmusiikkia kuin tänäkin päivänä. Toivon myös, että maailmassa on enemmän ihmisiä, jotka kuuntelevat musiikkiani, ja että muusikot haluavat soittaa musiikkiani ja saavat siitä rahaakin. Toivon, ettei kukaan ole katkera siitä, että on tavannut minut.

– Lisäksi toivon, että voin ostaa itselleni hienoja, hulvattomia esiintymisvaatteita ja että olen löytänyt lauluuni ja lauluihini jotain uutta. Toivon siis, että leikki jatkuu.

KUULLUN YMMÄRTÄMISEN KAUTTA

Julkaistu

 
 

Niin ikään alan nuoren koulutuksen läpikäynyt ammattilainen istahti lyhyellä varoitusajalla kertomaan miten se on ylipäätään mennyt.

Mikä sinun henkilökohtainen agendasi säveltämiseen on? Oletko niitä, joilla sielussa vain soi ja pakko on vääntää, vai onko sinulla paremminkin sellainen matemaattis-luonnontieteellinen kiinnostus organisoida ääntä?

– Kyllä mulla jonkinlainen pakko oli tehdä, ennen kuin osasin sitä matemaattis-luonnontieteellistä tapaa organisoida ääntä. Jos oikein alkusolua haetaan, niin kai se siellä pakon puolella on; päässä vaan soi. Siinä vaiheessa kun tänne Helsinkiin muutin, niin tekemisen tarve oli suuri, vaikkei työkaluja kirjoittamiseen ollut lainkaan. Pistin heti ensimmäisen bändini kasaan kun opiskelukavereita rupesi tulemaan, ja nimenomaan tarkoituksena soittaa omaa musiikkia.

Mun ekana opiskeluvuotena Pop & Jazz Konservatoriossa (PJK) mun eka bändi oli erään tunnetun musiikkivaikuttajan vetämä tanssimusiikki-workshop, jossa oli mukana mm. Sanni Orasmaa, Minna Tasanto, Timo Tolonen ja ketä siinä nyt olikaan, joita mä heti haalin siitä ympärilleni. Kokosin ryhmän, jossa oli kolme blosaria, komppi ja laulajat kehiin myös. Kirjoitin komppilappua, yhtä Bb-vireistä torvilappua ja toista Eb-vireistä, ilman mitään partituureja tietenkin. Yritin vaan organisoida sen päässäni jotenkin. Vein niitä treeneihin, ja siellä oli tietenkin kaikenlaista mikä ei toiminut: ”ei alttofonilla pääse noin alas” – tuolta pohjalta se täällä lähti.

Maalla, mistä olen kotoisin, eli Pyhäsalmella, ei ollut mahdollisuuksia; populaation vähäisyys esti isomman massan käyttämisen. Olen vaan jotenkin ajautunut siihen suuntaan, että erilaiset orkesterit ovat kiehtoneet.

Sinulla on siis aina liittynyt asiaan tämä sävellyksen saman tien soittaminen; et ole vaan nysvännyt niitä nuotteja pöydän ääressä? 

– Alun perin olen lähtenyt puhaltajapohjalta; aloitin klarinetilla yhdeksänvuotiaana, ja soitin sitä puolisen vuotta. Ja sitten ihan siksi, että saataisiin joku seitsikko toimimaan, niin kornetin ja alttotorven kautta minusta leivottiin pasunisti. Se ei siis ollut minun valintani, että ensimmäinen varsinainen pääinstrumenttini oli pasuuna. Sitä soitin viisitoistavuotiaaksi asti, ja sen kanssa jo yritin kotona matkia jotain Glenn Millerin levyjä. Eli kuulonvarainen matkiminen oli varhain messissä. Torvensoitto hyytyi siihen, että mun ikätoverit lopettivat soittamisen, ei saatu bändiä enää kasaan. Ja pasuunaetydien soittaminen yksin kotona ei ollut kovin motivoivaa. Pyhäsalmi on siinä Jyväskylän ja Oulun puolivälissä, in the middle of nowhere.

Mutta kävin kyllä soittamassa Laakson Soittajat -nimisessä isossa puhallinorkesterissa, joka toimi aikoinaan Oulaisissa, se oli hyvä bändi. Se on kivointa mitä muistan mun puhaltajavuosilta; siellä sai maistaa isoa soundia, ja muistaakseni melko kaikenlaista me silloin soitettiin. Siitä löytyi ihan komppikin tarvittaessa. Sellainen otsikko kuin ”Tanja-fantasia” on jäänyt päähän, kenenkähän biisi se on? Kävin myös Jokilaakson musiikkiopistossa tunneilla; Simo Saastamoinen oli ensimmäinen maikkani, ja sitten pasunisti Kalevi ”Pulteri” Hietala, joka oli jossain vaiheessa Oopperan orkesterissakin.

Kuinka löysit rockin?

– AC/DC tuli, ja kolmellasadalla markalla ostin naapurin kaverilta sähkökitaran pois. Sitten levyiltä korvakuulolla opettelemaan. Plokkasin aivan järkyttäviä määriä musiikkia. Mä olen aina mennyt niin, että kun joku kolahti, niin mä halusin oppia sen niin hyvin, että kaveri kulkiessaan luokan ohi erehtyy luulemaan sitä alkuperäiseksi. Ysiluokan syksystä rupesin asumaan kitaran kanssa, vanhasta koulurakennuksesta sai treenikämppiä. Siellä mä olin kaiket ajat kasettimankan kanssa, ja aloitin siis AC/DC:stä. Otin ylös kaikki siihen mennessä niiltä ilmestyneet levyt alusta loppuun; komppikitarat nimenomaan, ei mitään muuta…

Siellähän ydin on, kun sitä oikein aletaan tsekkaamaan…

– Sitten eteenpäin, taisi olla Gary Moore, ja perään Iron Maiden. Kyllä se on New Wave of British Heavy Metal -niminen koulu ollut. Sitten tuli Metallica ja Slayer, eli rankemmaksi vaan. Ehkä Steve Vai oli viimeinen tuollainen rock-kitaristi, jonka kävin systemaattisesti läpi, ja hänhän on jo muutakin kyllä. Tässä vaiheessa bändikaverini Korpimäen Jari, joka oli viimeiseen asti blues-friikki, alkoi kääntää minua salakavalasti bluesiin. Se meni ensin ZZ Topin kautta, eli Billy Gibbons oli kova idoli, ja sitten tulivat Stevie Ray Vaughan ja Eric Clapton. Bluesista ei sitten ollut enää kovin pitkä matka jazziin, ja siinä vaiheessa pyrin PJK:hon, eli tuolloin mulla ei oikeastaan ollut mitään suhdetta muuhun kuin rockiin ja bluesiin. Intin jälkeen pyrin myös lukemaan tietotekniikkaa, kun ajattelin, ettei musiikista kuitenkaan mitään uraa tule.

Ajattelitko kuitenkin että vaihtoehtona musiikki voisi olla duunisi?

– Itseasiassa tilasin hakupaperit Ågeliin kolme kertaa vuosien varrella, ja kahdella eka kerralla en sitten palauttanutkaan niitä. Mulla oli myös sellainen parin vuoden tietsanörttivaihe Commodore 64:n kanssa. Sitä en siis kuitenkaan päässyt Jyväskylään opiskelemaan. Intissä sitten kypsyi ajatus, että Pop/Jazz Konservatorioon on mentävä. Treenasin koko inttiajan, ja tsekkailin kirjastosta jotain It’s easy to play jazz -vihkoja, joissa oli kaikkea ihmeellistä; molliysi-sointuja ja muuta outoa…

Muistan, että Arabian kokeissa oli pakollisena Blue Bossa [säv. K. Dorham], ja lapussa oli sointumerkintä C ja viiva ja seiska [C-7]. Mä olin aivan että ”MIKÄ helvetti tää on?”. Olin kuitenkin tehnyt klasari-peruskurssit teoriassa, ja tajusin että biisin sävellaji on c-molli, eikä sointu VOI olla mikään muu kuin C-molli seiska [Cm7]. Testeissä mun prima vista oli aivan kaamea, olin niin täysin korvakuulosoittaja. Pasuunallakin soitin nuoteista sillä lailla robottimaisesti, että tuo nuotti on tuo veto; se liittyi täysin siihen soittimeen. Tänä päivänä ajattelenkin, että kaiken musiikin pitäisi mennä oraalisen käytännön kautta.

Arabiassa sitten toisella asteella, joka silloin oli nimeltään tanssimuusikkolinja, aukesi taivas. En viettänyt mitenkään railakasta opiskelijaelämää, vaan treenasin aivan kaiken sen ajan.

Töitä tehden

Onko sinulla ollut sen kaltaisia elämyksellisiä musiikkiin liittyviä tilanteita, joiden myötä olisit päättänyt ”oman äänesi” esiin saamisen kirjoittajana olevan sitä mitä isona alat tekemään?

– Koko elämäni musiikin kirjoittajana on mennyt tuota matkimisreittiä. Aina kun on tullut joku biisi tai bändi tai kirjoittaja, niin nimenomaan elämyksen kautta se on synnyttänyt kimmokkeen tehdä jotain. Mä olen halunnut osata tehdä sen soundin, ja olen mennyt transkription kautta. Olen plokannut big band -karttoja, ihan kokonaisina, ja korvakuulolta. Sitä on paljon – joku Tower of Power: ”mieletöntä! mä haluan osata tehdä tämän”! 

Yksi iso elämys on Quincy Jones; hänet pitää – jos joku – jazzpuolelta nostaa. Jollain tavalla mä olin arvostanut sitä musaa, mutta ensimmäinen todellinen kolahdus jazziin tuli Quincyn albumista This is how i feel about jazz, jonka hän teki ’56, 23-vuotiaana. Olin levyostoksilla Anttilassa, kun käteen osui se levy. Muistin, että Kaitsu [Kaj Backlund] oli puhunut tunneilla Quincystä joskus, joten ”otetaan tää”. Se oli ensimmäinen jazzlevy, joka oikeasti potkaisi persuksille samalla lailla kuin AC/DC oli teininä tehnyt. Yhtäkkiä jazz aukesi tuolla levyllä. Itsellä kun oli vahva puhaltajatausta, johon big band -soundi tietysti sopi, niin se oli ihan mieletön potku. Rupesin heti transkriboimaan niitä arreja, että ”mitä täällä tapahtuu, tää ON siistiä”.

Miten oman työsi kirjoittajana tarjoaminen lähti käyntiin? Miten piireihin pääsee? On orkestereita, intendenttejä, kapellimestareita, artisteja, kustantajia – portinvartijoita pilvin pimein.

– Aloitin opiskelut ’91, ja tein kaikki talon linjat ’98 kevääseen mennessä. Tanssimuusikkolinjan jälkeen kitaramaikkalinjan, ja vielä teoriamaikkalinjan, ja sen vaan siksi, että sain ne sävellysaineet, joita muuten ei saanut. Mua ei kiinnostanut teoriamaikan hommat yhtään – joihin sitten päädyin (naurua)! Aktiivimuusikkovuoteni olivat ’94-2000, jolloin kiersin ties missä. Hynnisen Jarmo alkoi ensin käyttämään mua tuuraajana, ja sitten tuli Tapani Kansaa ynnä muuta. ’95 oli Kaija Koon iso rundi, Eija Ahvon kanssa levykin, ja ’97 Jari Sillanpään iso kesärundi; hänen suosionsa huipuista joku. En ollut nimitetty kippari, mutta hoidin musapuolen; käytännössä tein kaikki arrit ja katsoin että laput on. Bussissa istuttiin, ja mä kirjoitin koko ajan, koska treenasin sitä. Meillä oli Jarille joka ilta eri intro, josta hän ei etukäteen tiennyt. Otettiin ideat esimerkiksi siitä, mitä lehdet kirjoitti. Muistan kun Iltsikassa oli lööppi, että ”Sillanpää tienaa tänä kesänä kuusi miljoonaa”, niin me vedettiin illalla James Bond -teemaa, ja taustalaulajana ollut Tasannon Minna spiikkasi, että ”tänä iltana agentti kuus-nolla-nolla-nolla-nolla-nolla-nolla – lupa tienata – Jari Sillanpää!”. Siinä piti plokata paljon, kun ideat lenteli. Siitä tuli sitten tietysti sellainen kiritys, kun meillä oli 42 keikkaa seitsemässä viikossa, eli käytännössä melkein joka päivä, niin aina piti pistää vähän paremmaksi kuin edellinen. Kuopiossa vedettiin esimerkiksi accapellana ”Kallavesj”, ja siinä paikassa missä ”laevat huuteloo”, niin me laulettiin, että ”vaemot huuteloo: Sillampiä, Sillampiä”. 

Se oli hirmu kouluttava kesä, ja sen jälkeen Jari on sitten työllistänyt; olen tehnyt arreja hänelle, ja yksi biisikin jo meni levylleen. ’99 pääsin eka kerran kirjoittamaan UMOlle, eli oli nuorten solistien konsertti, jossa oli Jokelaisen Ari, [Tomi] ”Varre” Vartiainen, ja Lassyn Timo – näitä opiskelijakavereita. Se oli eka kerta kun pro-bändi soitti oman biisini. Tein silloin vielä muusikkokeikkaa, ja opetin sivutoimisesti Keski-Helsingin musiikkiopistossa, ja muutaman tunnin Arabiassa. Teoriamaikaksihan mua alettiin työntämään heti; niistä on rytmimusiikin puolella hirveä pula. Sitten [Arabian rehtori] Murron Janne pyysi mua ’99 teoriamaikan toimeen. Siinä vaiheessa alkoi perhettäkin kertyä, bussissa istuminen oli nähty, ja kirjoittaminen ihan selkeästi veti enemmän. Tajusin, että peruskurssitasollakin mulla on useampia soittimia hallussa, ja kitaraa enempikin, mutta en kuitenkaan pysty sillä itseäni ilmaisemaan kyllästymättä. Että veri vaan vetää leveämmän spektrin pariin.

Ja ajattelit, että teoriamaikkana ehtisi jotain kirjoittamaankin?

– En ehkä ajatellut sitä niin, mutta se oli tasaista leipää. Siinä vaiheessa sitten perustin oman big bandini PopHornin. Ensimmäinen versio oli 14-henkinen; siinä oli kolme trumpettia, kaksi pasuunaa, neljä fonia ja komppi. Sille olomuodolle kirjoitin yhden proggiksen, ja seuraava muoto oli täysi big band sillä erotuksella, että toisen tenorifonin tilalla oli käyrätorvi – Quincykin oli tehnyt niin! Pianoa ei ollut ollenkaan, vaan malletit – vibrafoni & marimba – eikä kitaraakaan. Se oli ensimmäinen kerta kun en itse enää soittanut mukana. Eka kokoonpanossa olin vielä itse kitaristina, mutta tässä vaiheessa siirryin kippariständin taakse pysyvästi, ja siellä olen pysynyt. 

Bändin kuitenkin sittemmin lopetin, ja ihan talousrealiteeteista. Mulla ei ollut taloudellisesti varaa viedä sitä sellaiselle tasolle mille olisin halunnut; ei pystynyt järjestämään sellaisia oloja, että soittajat olisi saaneet liksaa ja mä olisin voinut edellyttää heiltä läsnäoloa. Tein valinnan, että kun mä tätä duunia haluan ihan aikuisten oikeasti tehdä, niin mun pitää yrittää hyödyntää olemassa olevia instituutioita pyrkimällä niihin kehiin.

Iso homma oli tämä EBUn Arranger’s Workshop, johon pyrin kolme kertaa. Eka kerran vuonna 2001, joka oli ensimmäisen PopHornin raunioiden aikaan; yhden niistä biiseistä arrasin sinne, mutta en päässyt. Toka kerralla lähetin jonkun vanhan biisin, kun silloin en ehtinyt mitään kirjoittaa. Alkoi ottamaan pannuun, kun silloinkaan päässyt. Ajattelin, että ”on tää perkele kun ei pääse ikinä kirjoittamaan, eikä edes kuulemaan isoa bändiä”. Ikinä kun ei opiskeluaikanakaan päässyt kuulemaan niitä ison bändin biisejä. Mutta kun mä olen aina pyrkinyt järjestämään jotain, niin sitten oli PJK:n 30-vuotisjuhlat ilmassa, ja mä heitin idean, että pistetään yhteistyöprojektina iso oppilasorkesteri pystyyn. 

Idea meni läpi, ja mä touhusin tapani mukaan; saatiin 70-henkinen orkesteri pystyyn Pop & Jazz Konservatorion ja kolmen helsinkiläisen musiikkioppilaitoksen kanssa, ja teemaksi sovittiin ”Sata vuotta populaarimusiikkia”. Ajattelin heti että ”kaverille kanssa”, kun koin tällaista kollegiaalista tarvetta että ihmisten pitää päästä kirjoittamaan, ja siihen tuli Kulokarin Raila, Saukon Antti, ja keitä nyt tulikaan näitä opiskelijakavereita, jotka oli samassa tilanteessa: on kirjoittaja mutta ei pääse kuulemaan. Tehtiin siitä laboratorio, ja valkkasin kasan biisejä ilmoittaen, että mä kirjoitan ne, joita kukaan muu ei halua, ja mulle jäi ”Muistako Monrepos’n” (E. Lindström-A. Runne) ja I will survive (D. Fekaris-D. Parran). Siinä mä olin eka kerran kipparina täysmittaisen orkesterin edessä, se oli niin kuin sinfis plus big band plus komppi…

Vanhan hyvän ajan euroviisubändi.

– Joo, kyllä! Se oli hieno proggis, ja siitä sain hyvätasoisen tallenteen. Sain siitä itseluottamustakin kyllä. Oli muuten ensimmäinen kerta kun sain sovitusluvan ja osuudet. Lähetin sen Monrepos’n sitten sinne Arranger’s Workshopiin, ja silloin tärppäsi. Sehän oli todellinen paukaus mennä yhtäkkiä maailmanluokan kehiin. Metropole Orchestra on niin kova, että en tiedä pystyykö bändi yleensä kovempi olemaan. Kävi toteen mentorini Kaitsu Backlundin sanat, että joskus kävelee sellaisen bändin eteen, että kun ne on soittanut sun biisin, niin sä et osaa sanoa niille yhtään mitään. On iso kasvun paikka, että pystyy olemaan jotain mieltä siitä soitosta, kun ei ole enää kysymys siitä että onnistuuko se: se onnistuu, ja on vain kysymys siitä, että MITEN se tehdään. Kaikki tavat onnistuu, ja mun pitää vaan sanoa miten. 

Kun ne aloitti ekana ollutta yhtä ruotsalaista biisiä – sellaista hirmu hollywood-henkisesti kirjoitettua – ja mä istuin kahden metrin päässä kuuntelemassa, niin se kuulosti heti siinä suoraan akustisesti, ilman mitään mikkejä tai suotimia, täysin leffasoundtrackiltä. 60-henkinen bändi, joka vaan soitti niin hienosti, että kaikki karvat oli koko yhdeksän päivää pystyssä! ”Nyt tiedän. Tätä pitää saada lisää. Ei ole epäilystä etteikö tämä ole sitä mitä haluan tehdä”. 

Sinulle riittää se, että muusikot soittavat soittimiaan aika hyvin, ja siten kun heitä on opetettu niitä soitettavan…

– Niin (naurua), ei tarvi kääntää niitä toisinpäin ja alkaa raapimaan! Mutta siis mun maasto lähtee siitä, että jos en osaa vihellellä tai laulaa jotain biisiä, niin se ei oikein ole olemassa minulle. Toisaalta jos se ei yhtään mene ”jalan alle”, niin alkaa sekin ottamaan päähän; kyllä pitää myös svengata. Kun melodia on tärkeä, niin olen populaarimusiikin kirjoittaja, ja kun pitää svengata, niin olen tanssimusiikin säveltäjä, ja kuitenkin jazzharmonia on tärkeä, niin loputon suohan se on. 

Pitää olla laulettava melodia, sen pitää svengata, ja harmonia jotain muuta kuin yks-neljä-viis. Tai jos onkin yks-neljä-viis, niin se on kuitenkin tehty niin taiten, ettei se kuulosta olevan yks-neljä-viis. Ja sen lisäksi jokaisessa arrissa pitäisi olla Quincyn sanojen mukaan vähän ear candy; orkestroinnin kannalta jotain pientä herkkua, jossa on esimerkiksi kontrasteja. Nuo minua viehättää – edelleen. 

Vince Mendoza on toinen sellainen, joka pitää mainita. Joni Mitchellin levy Both Sides Now [2000], jossa pääasiassa on evergreenejä, oli sellainen elämyksellinen vaikuttaja. Klasaripuolen orkesterimusa on jotenkin tuttua ja rakasta, mutta Mendoza oli hirveän tuoreen kuuloista mun korviin; miten hän ymmärtää klassis-romanttisen perinteen, leffamusakielen, ja jazz-osaston hirmu hyvin, ja yhdistelee sitä pakkaa. Mendozalla on lisäksi järkyttävän hyvä orkestrointikyky, se osaa todella ottaa värejä.

Minästä minään

Miten näet yhtäältä itseilmaisun – ”näin MÄ sen haluan” – ja toisaalta ammattitaitoisen käsityöläisen – ”30 sekuntia tv-tunnaria ensi viikoksi” – sopivan säveltäjän maailmankuvaasi?

– Ehkä mun sijainti on vielä siellä ammattitaitoinen työläinen -puolella, sillä se todellinen ”minä” on vielä tuloillaan. Se prosessi, missä olen matkinut mitä tahansa saadakseni käsityötaidon, alkaa olla sen verran pitkällä, että käsityötaitoa löytyy. Tuntuu, että tästä eteenpäin alkaa sitä ”minää” tulla. En yhtään halveksi sitä käsityöläisyyttä; musta se on kivaa ja mä nautin siitä. Jos joku haluaa kolmen minuutin humpan, niin se että mä osaan tehdä kolmen minuutin humpan sellaisen estetiikan mukaan, että tulos toimii humppa-ihmisille, on oikeasti haastavaa. 

Näen taidetta kolmen minuutin pop-biisissä. Okei, markkinakoneisto käyttää sitä välineenä johonkin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen luovan prosessin kanssa. Kyllä se on taidetta, täysin itsearvoisesti. Kirjoittamisessa on kyse siitä, että pitää tehdä päätöksiä ja valintoja. Ne on aina tehtävä itse, oli estetiikka tai hiekkalaatikko mikä hyvänsä.

Miten paljon sinun täytyy tehdä päätöksiä olosuhteista johtuen? Jos intendentti ei saakaan paikalle Pohjoismaiden ainoata alttoheckelfonia – onhan sellainen ylipäätään olemassa? – Ruotsista, tai edes kahta viisikielistä kontrabassoa? 

– Mä sopeudun ehdottomasti, heti. Se ei estä taiteen tekemistä mitenkään. En ole troublemaker, ja lähden ylipäätään siitä, että muusikollakin pitää olla kivaa. Sovittajanahan sopeudutaan aina; tehdään sille kokoonpanolle mille tilataan. Teen Metropolelle nykyään säännöllisesti arreja – hommia alkoi tulla sen oman proggikseni jälkeen, jonka sinne tein Jukka Perkon kanssa – ja sieltä tulee sähköisesti biisi ja speksit kokoonpanosta, ja laitan arrin partituurina samalla lailla takaisin, ja rahat ilmestyy tilille. 2000 kilometriä välissä. Just tein erään kreikkalaisen laulajan konserttiin neljä arria, ja kokoonpano oli jouset, kaksi huilua, ja fonisektiolla vaan klarinetit; kaksi bassoklaraa ja kolme Bb:tä. Se on useimpien estetiikkojen mukaan ihan tapposektio; hirmu vaikea vireen ja muun kannalta. Mutta sillä mentiin kun sellaista tilattiin.

Käsityöläisyys on pidettävä koko ajan mielessä; tänään menee tällä kattauksella.

– Niin. Kyllä mä näen yhtälailla taidetta yhdelle klarinetille kirjoittamisessa, vaikka olisi kuinka tavallisia fraaseja tahansa. Se puhuttelee myös, kun tietää kelle kirjoittaa. Juuri Jukalle [Perko] tekemässäni proggiksessa tein sitä perin pohjin, että kuuntelin, analysoin ja plokkasin Jukan soittoa ensin paljon, jonka jälkeen tein ikään kuin mittatilaustyötä hänelle. 

Onko tuossa vaara, että lopputuloksesta tulee ikään kuin ”kertakäyttötavaraa”, niihin ei muut koske?

– Pahimmassa tapauksessa niinkin voi käydä. Mutta jos kirjoittaa ammattitaitoisesti, että se on soittimelle luonteenomaista, ja on pysynyt omalla tontillaan – mikä se kenellä onkaan – niin en usko että se jää kertakäyttöiseksi. Jos perustaa biisin jollekin efektille tai ”jipolle”, niin vaara on heti isompi. 

Piireihin pääsystä vielä, että tämän Perko-proggiksen kautta alkoi sana levitä. Itsekin esitin Teemu Viinikaiselle yhtä ideaa, eli kitaristi kun olen, niin on kiinnostanut improvisoivan sähkökitaran ja kamariorkesterin yhteistyö, ja nyt sellaista tehdään. Jukan kautta tuli väyliä paljon. ELVIS on ollut iso apu monessa, ja ihan töitäkin on tullut. Malmstén-säätiöltä sain ensimmäisen apurahani, jolla kirjoitin PopHornille yhden proggiksen. Kyllä Kaitsu löi melkein ensimmäisellä sovitustunnilla ELVIS-paperit eteen, ja sanoi että kannattaa tsekata. Luin ELVIS-historiikin vasta äsken, ja hyvin nöyrä olo tulee kun selviää mistä on lähdetty, ja miten paljon jotkut ovat tehneet, ja miten paljon aikaa on joidenkin juttujen hoitamiseen mennyt. Isojen saappaiden miehiä täällä on kävellyt. 

Sait SKR:n vuoden apurahan. Mitä sillä saa aikaan?

– Aloitan sen joulukuussa, ja tärkeintä on, että se antaa aikaa. Tulee mahdollisuus nostaa rimaa ihan toisella tavalla. Sovittajana on toiminut tiukan deadlinen kanssa, jolloin joutuu väkisinkin tekemään patenttiratkaisuja – tietää että toimii. Apurahalla saa aikaa rauhassa pohtia muitakin reittejä.

  

Maaliskuussa Mikkelissä kantaesityksensä saanut Kauko Röyhkä -projekti on tätä keskustelua käydessä tulossa Helsingin Gloriaan keikalle. Miten se osaltasi pyörähti käyntiin?

– Siitä kun puhelu tuli, oli viisi viikkoa aikaa kaiken valmiiksi olemiseen. Tiesin Kaukon, ja ehkä osasin puolisen tusinaa biisiään nimetä ja viheltää radiokuuntelun pohjalta. Idea, jossa niin tyystin rytmin pohjalta lähtevä rosoisen estetiikan rock-musiikki viedään ympyrään, jossa rytmimusiikki perinteisesti on ollut heikoimmillaan, eli jousisektioon – eikä tämä ole Mikkelin kaupunginorkesterin mollaamista, vaan kulttuurieron toteamista – tuntui jo lähdössä niin pähkähullulta mission impossiblelta ja haasteelta, että sanoin joo. 

Viikko meni ennen kuin sain CD:nä 20 biisiä, ja niistä sain valkata 15. Kuuntelin aina, että mikä on biisin rytminen perusidea, ja saisiko sen ja miten siirrettyä pelkille jousille. Aikaa jäi kaksi päivää per biisi plokata ja arrata se, notaatioineen. Speksit oli, että sävellajit ja rakenteet piti olla täysin samat, enkä mä tempoistakaan juuri poikennut. Kitarasoolot mä ratkaisin niissä kohdin missä se oli relevanttia kirjoittamalla orkesteritutit. Lopputuloksesta voin sanoa vain, että selvisin siitä, eikä hävetä. En ole vielä kuullut sitä muuten kuin itse johtaessani, joten on mahdotonta sanoa toistaiseksi muuta.

 

Selvis 3/2007

ISOT VIE ja pienet vikisee

Julkaistu

Viimeaikainen Teoston liittoutumiskeskustelu on vaivannut yhden jos toisenkin päätä jo jonkun aikaa. Suurimmalta osalta keskustelua on käyty asiantuntijaelimissä, tavallinen Teoston jäsen, saati sitten elvisläinen on kuullut asiasta vain kautta rantain.

Asia tulee kuitenkin esille Teoston syyskokouksessa, joten pieni kommentti lienee paikallaan.

EU:n komission liikehdintä tekijänoikeuden hallintoasioissa on saattanut perinteisen vastavuoroisuuteen perustuvan tekijänoikeuksia hallinnoivien seurojen välisen yhteistyön myllerrykseen. Monet aikaisemman käytännön kuviot on asetettu kyseenalaisiksi. Maailma ja musiikin käyttömuodot muuttuvat ja meidän tulee muuttua tämän kehityksen mukana.

Tämä ei sinänsä merkitse sitä, että Teostossa viime vuosina tehty kehitystyö menisi hukkaan, päinvastoin, olemme nyt paljon paremmin varustautuneita muutokseen kuin 90-luvulla. Skenaario on kuitenkin selvä – isot vie ja pienet vikisee.

Oma näkemykseni on, että keskustelut kiteytyvät kahteen ydinkysymykseen: 

Mistä ja miten saamme hallinnoitavaksemme “maailmanrepertoaarin” mahdollisimman suoraan, ilman ylimääräisiä välikäsiä ja reunaehtoja?

Mikä seura on se liittolainen, joka on valmis hyväksymään meidät todelliseksi, tasavertaiseksi partneriksi hallinnointityössä?

Tiedämme hyvin, ja Teoston “koneen” hyvä kunto ja erinomaiset tulokset takaavat sen, että mikä tahansa suurista seuroista on valmis ottamaan meidät työrukkasekseen ja vasallikseen hoitamaan maamme erityiskysymyksiä, mutta mielestäni tämä ei saisi riittää. 

Haluamme istua isojen pöydässä mukana päättämässä asioista, haluamme aitoa yhteistyötä. Halumme perustuu käsitykseen, että meillä tällaisessa yhteistyössä on myös paljon annettavaa. Toki joudumme myös kehittämään omia kykyjämme ja tarpeen tullen joustamaan.

Rohkenen esittää myös oman käsitykseni. Vannoutuneena “Nordistina” olen näet sitä mieltä, että pohjoismainen yhteistyö on se pohja jolta tulevaisuus tulisi rakentaa. Juuri nyt sitä vaivaa jonkinlainen “päätöksentekokramppi”, mistä vaikeudet NCB:n piirissäkin kielivät. Lähtekäämme siis STIMin kelkkaan, kyllä ne muut tulevat perässä!

Henrik Otto Donner

Musiikin online-myyntinäkymät

Julkaistu
MÄ MISTÄ OSTAISIN SEN LAULUN?

(ja missä formaatissa ja millä kopiosuojauksella…)

Musiikin myynti ilman fyysistä alustaa eli levyä tai nauhaa ohittaa levymyynnin väistämättä jonain päivänä. Matkalla on toki monta mutkaa. Tässä Petri Kaivannon hajahuomioita tämän hetken tilanteesta.

Musiikin online-myynti jatkaa tasaista kasvuaan, mutta äänitetuottajien kattojärjestö IFPIn mukaan kasvu ei riitä kompensoimaan CD-myynnin laskua. Vuonna 2006 online-myynnin on laskettu noin kaksinkertaistuneen 10 prosenttiin kaikesta äänitemyynnistä.

Yhdysvallat on kehityksen kärjessä: USA:ssa digitaalisen myynnin osuus oli viime vuonna peräti 17%. Singlelevyn hautajaisia päästään viettämään pian, sillä esimerkiksi Iso-Britanniassa singlemyynnistä 79% oli jo digitaalista.

Meillä Suomessa puolestaan teknologisen edistyneisyyden ikävä sivutuote on, että online-myynnin kasvu on  Suomessa ollut paljon hitaampaa. Useampikin sukupolvi Suomessa on oppinut hankkimaan musiikkia ilmaiseksi ja poikkeuksellisen tekijänoikeusvastainen ilmapiiri on varmasti vaikuttanut asiaan. 

Digimyynnin mainetta Suomessa pilasi erityisesti myös Emma.fm -kokeilu (2001-2003, lepää rauhassa), joka epäonnistui surkeasti. Muistan hyvin kuinka olin Emma.fm:n lanseerauksen aikaan edustamassa ELVISiä Norjassa seminaarissa, jossa monet osallistujat pitivät sitä jo alkuunsa tuhoontuomittuna. Ylihinnoittelun ja kopiosuojauksen vuoksi kohderyhmä ei innostunut ostamaan musiikkitiedostoja ja kaiken kukkuraksi palvelun päätyttyä ostettuja musiikkitiedostoja ei voinut lainkaan kuunnella. Ajattele nyt: ostat kirjan ja vuoden kuluttua huomaat, että kirjaimet ovat tyystin kadonneet sivuilta.

Suomen Ääni- ja Kuvatallennetuottajien kotisivuillaan julkistamista tilastoista vertailua ei ole ihan helppoa tehdä, mutta on aivan selvää, että vaikka viime vuonna digimyynti Suomessakin miltei kaksinkertaistui ja CD-levyjen kappalemääräinen myynti peräti kasvoi, niin koko alan tulot ovat edelleen vakaassa alamäessä. Digimyynnin arvo Suomessa oli vaivaiset 1,5 miljoonaa ja koko äänitemyynnin 57,8 miljoonaa euroa.

Huolestuttavaa on myös, että hyvistä luvuista huolimatta digitaalikaupan kasvu koko maailmassa on hidastunut verrattuna vuoteen 2005. Tärkein syy on varmasti formaattien, kauppapaikkojen, laitteiden ja kopiosuojausten sekamelska.

MULLISTUKSET JATKUVAT

Viime aikoina on tapahtunut varsin paljon eikä perässä tahdo pysyä. Esimerkiksi Sony ilmoitti lopettavansa nettikauppansa ja vähitellen myös oman äänitiedostomuotonsa ATRACin. Real löi juuri hynttyyt yhteen Music Televisionin kanssa.

Jo vuosi sitten Nokia osti Loudeye Corporationin ja sen omistaman OD2:n joka on ylläpitänyt musiikin digikauppoja ympäri Eurooppaa. Vihdoin elokuun lopussa Nokia julkisti Nokia Music Storensa osana OVI-portaalia. Nokian vastaukset SELVISin kysymyksiin ohessa.

Sony Ericssonin strategia näyttää olevan tehdä yhteistyötä operaattoreiden kanssa.

Sony on aivan erityinen peluri markkinoilla koska se tuottaa itse sekä laitteita että sisältöjä laidasta laitaan.

Oikeastaan ihmetyttää, etteivät suuret levy-yhtiöt ole päättäneet myydä musiikkiaan suoraan ilman välikäsiä. Netissä se sujuisi. Vuonna 1989 reilasin Istanbuliin ja kun kyselin levykauppoja päädyin Unkapanın kaupunginosaan betonikolossiin, jossa sijaitsivat Turkin levy-yhtiöt varastoineen rinta rinnan ja jokainen myi omissa ”tehtaanmyymälöissään” vain omia levyjään. Tämmöinenhän voisi piristää alan profiilia Helsingissäkin!

Sitä vastoin Nokian ja operaattoreiden suhteita Nokian oma musiikkikauppa mutkistaa, sillä monet operaattorit ovat jo pitkään toimineet itse musiikkikauppiaina. Esimerkiksi Ranskan teleyhtiön omistama Orange-operaattori on jo suivaantunut Nokiaan ja vaatii sitä testeihin, jotta myös sen kaupasta voi ostaa musiikkia uuteen nokialaiseen. Muuten se uhkaa jättää Nokian uuden puhelimen pois valikomistaan. Maailmalla liittymien ja matkapuhelinten kytkykauppa on Suomea yleisempää.

APPLE NOKITTAA NOKIALLE

Apple tuli odotetusti puhelinmarkkinoille ryminällä ja julkisti syyskuussa myös langattoman musiikkikaupan. Nokitus Nokialle on ilmeinen ja tarkkaan harkittu, Microsoftin Zune-soitinta on jo pilkattukin tarpeeksi kauan. Ensin julkistetaan kosketusnäytöllinen puhelin iPhone, jossa on mukana mm. Applen menestystuote iPod (musiikki- ja videosoitin) ja langattomassa verkossa toimiva nettiselain. Pari kuukautta myöhemmin sama laite tuodaan markkinoille ilman puhelinta nimellä iPod touch ja julkistetaan iTunes Wi-Fi Music Store. 

iPod touch on kaiketi ensimmäinen laite, jolla voi soittaa ja ostaa musiikkia, mutta jolla ei voi soittaa puheluita kuten aiemmilla multimediavempeleillä. On jännittävää nähdä kuinka pian tätä konseptia kopioidaan. Wi-Fi Music Storen kumppaniksi lähti myös Starbucks-kahvilaketju. Yhteistyö on omaperäistä: Starbucksin langattoman verkon alueelle tultaessa pääsee selaamaan ja ostamaan kahvilan soittolistalla olevia kappaleita.

Applen puhelinta vasta odotellaan Eurooppaan. Suomen markkinoille tulon esteenä on se, että meillä lainsäädäntö sallii kytkykaupan vain 3G-puhelimille ja Apple tarvitsee yhteistyötä operaattorin kanssa mm. puhelimen vastaajaominaisuuden mahdollistamiseksi.

Applen julkistamissa ensimmäisissä puhelimissa ei ole 3G:tä vaan langaton verkkoyhteys.

Onkin huvittavaa, miten tällä perusteella suomalainen media yhtenä rintamana vähättelee koko Applen puhelinta ikään kuin Nokia olisi vielä kansallinen ylpeys. No, toisaalta ilmaisten langattomien verkkojen leviäminen Suomessa on ollut hidasta ja onkin syytä epäillä kuinka iPhonen kosketusnäyttö toimii pakkasessa kohmeisilla sormilla. Tumput kädessä ei ainakaan.

PUTIIKKIA PUTIIKIN JÄLKEEN

Musiikin online-kaupan suurimmiksi pelureiksi näyttävät pyrkivän mainitut laitevalmistajat, mutta paljon muitakin toimijoita on, kuten eMusic, Microsoft, Napster, Amazon, Google, Real… Osansa musiikinmyynnistä haluavat myös jo ennen kotitietokoneita olemassa olleet yhtiöt: teleoperaattorit, mediayhtiöt ja tietenkin myös niitä ihan tavallisia pyörylöitä myyneet tahot. Levyjen postimyynti ja download-kauppa tuntuvat ainakin henkilökohtaisesti hyvältä yhden luukun yhdistelmältä. IFPI:n digitaalimusiikkiraportin mukaan laillisia kauppoja on viitisensataa 40 maassa. 

eMusic on noussut vaivihkaa iTunesin parhaaksi haastajaksi. Sen valtti on ollut edullinen hinnoittelu (30 biisiä kuussa 12,99 €, 50/16,99 € ja 75/20,99 €) ja musiikin myyminen ilman kopiosuojausta. Jälkimmäisestä syystä suuret levy-yhtiöt eivät ole antaneet musiikkiaan sinne, vielä! EMI on kyllä alkanut myydä kopiosuojaamatonta musiikkia iTunesissa ja Universal puolestaan kokeilee samaa eräiden muiden toimijoiden kanssa.

Entä miltä kuullostaisi kuukausimaksu? Nokia Music Store aikoo tarjota kaiken musiikkinsa kuunneltavaksi kympillä kuussa. Real ja Napster ovat jo vastaavaa tehneet. Applen Steve Jobs ei usko, että ihmiset haluavat vuokrata vaan omistaa musiikkia. Sama tuntuu pätevän myös TV-sarjoihin ja elokuviin: Apple alkoi myydä niitä iTunesissa ilmeisesti innostuneena DVD-myyntimääristä.

HALVALLA MENEE, MUTTA KUNHAN MENEE

Kun olen juuri saanut ensimmäisen tuotteeni Edelin jakelemana, on ollut ihan hupaisaa sitä kautta tutustua tarjonnan kirjoon. Levyni tuli nopeasti saataville ympäri maailmaa monissa formaateissa ja monenlaisilla hinnoilla. Halvimmalla sen varmaan saavat yhdysvaltalaiset iTunesista dollarin heikkouden vuoksi (9,99 $ = 7,19 €). Pikkuisen korpeaa, että hinnoitteluun ei voi millään vaikuttaa, koska 22 raitaa sisältävä 80-minuuttinen musiikkiplättyni maksaa saman kuin puolituntisetkin albumit.

Yleisimmin albumin saa kympillä ja sitä huvittavampaa onkin, että satunnaisia 30 sekunnin pätkiä levystä myydään soittoääninä jopa 3 euron hintaan. Harmittavan moni putiikki tarjoaa vain kopiosuojattua Windows Media -tiedostoa, jättäen monopolin Mac-käyttäjien parissa Applelle.

Suomen tarjonnassa herättää erityisesti huomiota, että kauppoja on vaikka kuinka paljon, mutta monet niistä ovat lähes samannäköisiä. Ei ihme: valtaosa on kotimaisen SecuryCastin tai ruotsalaisen InProdiconin pyörittämiä. 

Tekijän tilitysosuuksista kerron esimerkin toisaalla ja tulopuolesta tuottajavinkkelistä voin sitten raportoida vaikka parin SELVISin päästä. En ole nähnyt mitään sopimuksia, en sen puoleen allekirjoittanutkaan, mutta kaikkiaan jakajia eurolle riittää: jakelijayhtiö, kauppapaikan toteuttaja, kauppapaikan brändin omistaja, mekanisointikorvausyhtiö… Aikanaan eräs nettijakelija kyllä toimitti minulle sopimuksia allekirjoitettavaksi ja niissä tuottajaosuus oli 60% tienoilla.

VENÄJÄ, VENÄJÄ JA VENÄJÄ

Onko euro biisistä ja kymppi albumista vielä muka liikaa? Suomalaiset maksavat mukisematta esim. aivan hirveästä kahvista pahvimukissa, muustakin mauttomasta ja huonosta ruuasta törkeää ylihintaa tai leffalipusta kympin. Miltä kuulostaisi 2 dollaria albumilta tai 15 senttiä per biisi. Veli venäläinen myy…

Venäläinen Allofmp3.com on ollut suljettuna, mutta uhoaa avaavansa palvelun pian. 

Sulun aikana vastaavia polkuhintoja on tarjonnut ilmeisesti samojen tahojen alltunes.com.

Moskovalainen alioikeus vapautti Allofmp3.comin syytteistä, kun Allofmp3.com oli puolustautunut mm. kertomalla maksaneensa korvauksia ROMS -nimiselle tekijänoikeusjärjestölle ja väitti että IFPIn jäsenjärjestöt/-yhtiöt ovat kieltäytyneet vastaanottamasta korvauksia muilta kuin Venäjän IFPIltä. 

Vaikka Venäjä on Suomen naapurimaa, Suomen IFPI eli ÄKT ei sivuillaan kerro Venäjän piraateista yhtään mitään. Jos nyt kuitenkin olisin niin rohkea, että hankkisin PC:n ja antaisin luottokorttitietoni venäläisille ostaakseni musiikkia edullisesti, niin olisi mukava tietää mitä lakia rikon.

Ilmoitan täten muuten ostaneeni ennen uutta lakia Pietarista pari todella rikkaan kansainvälisen artistin piraattilevyä. Tai ainakin niin luulen. Ynnä olen muuten sitä mieltä,  että tekijänoikeuksien valvontaan Kiinassa ja Venäjällä olisi pitänyt suhtautua jo aika päiviä sitten paljon vakavammin.

MITEN SUOMALAINEN TEKIJÄ SAA MUSIIKKINSA MYYNTIIN?

Merkittävät musiikkikaupat eivät asioi suoraan pikkutekijöiden kanssa. Jää nähtäväksi tuoko Nokia tähän jotain uutta, sillä se lupaa kilpailijoita laajempaa kansallista repertuaaria. Musexin sivuilla (musex.fi) on hyvä tietopaketti nettijakelun vaihtoehdoista, jota hieman yritän tässä lopuksi päivittää parilla uutuudella.

Jutussa mainitun ”aggregaattori” The Orchardin lisäksi muitakin erittäin laajaa jakelua lupaavia firmoja löytyy, kuten saksalainen Zebralution (www.zebralution.com). Kannattaa vertailla.

Mielenkiintoinen kotimainen uutuus on Levyvirasto, joka ottaa myyntiin tiedostojen lisäksi myös CD- ja vinyylilevyjä (www.levyvirasto.net). Se markkinoi palvelujaan myös Teostoon kuulumattomille tekijöille ja informoi tekijänoikeusasioista varsin ymmärrettävästi.

Ilmaisuuteen perustuva demoyhteisö Mikseri.net on ollut monen levyttäneenkin ponnahduslauta ja erittäin suosittu. Se vetäytyy käyttöehdoissaan tekijänoikeudellisesta vastuusta, mutta myy kuitenkin soittoääniä. Kun tekijänoikeuspennoset alkavat kiinnostaa, toivottavasti monen nuoren musiikintekijän tie kulkee Mikseri.netin kautta esim. Levyvirastoon ja Teoston asiakkaiksi.

Vastaavaa markkinarakoa täyttää Yhdysvalloissa SNOCAP (www.snocap.com), joka on kehittänyt ostossoittimen, jonka voi integroida omalle MySpace -sivulleen. Se myös lupaa, että myyjä voi itse määritellä hinnat. Voi vain toivoa, että tällainen palvelu tulisi saataville koko maailmaan: nyt palveluun liittyminen edellyttää kotipaikkaa USA:ssa.

MONTAKO VUOTTA TEOSTOLLA ON ELINAIKAA?

Musiikin digitaalimyynti ei tuhoa kollektiivihallintoa, ei sitä tehnyt satelliittitelevisiokaan. Kollektiivihallinnolle ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin sellainen utopia, että tekijänoikeus lakkautetaan ihan kokonaan, tietysti myös yritysten tavaramerkit ja patentit, ja kuka tahansa voi ilmoittautua taiteilijaksi ja alkaa nostaa riittävää kansalaispalkkaa.

Kansallisten tekijänoikeusjärjestöjen ja -lainsäädännön aika sitä vastoin alkaa olla ohi eikä surutyöhönkään oikein enää ole aikaa. Audion ja videon digitaalimyynti aiheuttaa pahoja sopeutumisongelmia lainsäätäjille ja kansallisille tekijänoikeusjärjestöille, kuten venäläisten roistojen toiminta osoittaa. Tarvittaisiin ehdottomasti globaali tekijänoikeuslainsäädäntö, jossa taataan oikeudenomistajille oikeus hinnoitella teoksensa joustavasti.

Valitettavasti demokraattinen prosessi on kiusallisen hidas. Silti äänitetuottajat ja mekanisointitoimistot ovat jo aloittaneet integroitumisen: CELAS on brittien ja saksalaisten putiikki, joka hoitaa jo EMIn online- ja mobiililisensioinnin yksinoikeudella koko Euroopassa. Vastaavassa tarkoituksessa espanjalaiset, ranskalaiset ja italialaiset löivät hynttyynsä yhteen tammikuussa ja panivat lafkan nimeksi HARMONIA.

Kun tähän vielä lisätään se, että ruotsalaiset vaihtoivat pohjoismaisen yhteistyön liittoumaan brittien kanssa, alkaa näyttää että äänestys Teostossa käydään näiden vaihtoehtojen välillä elleivät sitten suurin piirtein koko itäisen Keski-Euroopan maat liittoudu. Vai otettaisiinko Venäjä Ruotsin tilalle NCB:hen? Celattava on nopeasti, että saavutettaisiin Harmonia.

PETRI KAIVANTO

Kirjoittajan yritys solmi Teosto/NCB:n kanssa ensimmäisenä sopimuksen musiikin jakamisesta MP3-muodossa joulukuussa 1998. Sopimuksen edellytys oli, että musiikki on kokonaan kirjoittajan omaa. Omansa jakamisesta hän maksoi 200 mk. Myöhemmin vastaava sopimus ristittiin nimellä tekijäasiakastariffi ja hinta laskettiin nollaan.

Tärkeimmät lähteet jutussa mainittujen linkkien tai yritysten lisäksi: www.ifpi.org, www.ifpi.fi, www.pro-music.org, www.sgae.es ja www.cisac.org/CisacPortal/CopyRightSummit/ (paneelikeskustelu Understanding Mobile and Online Licensing Systems, Copyright Summit, Bryssel 31.5.2007), www.macmaailma.fi, blogit.tietokone.fi/tietojakoneesta/, www.unessa.net/omenatarha, www.marketwatch.com, www.usatoday.com, www.coolfer.com

OMIA KOKEMUKSIA JA ANALYYSIA

Musiikkitiedostojen myynnin merkitys on vielä vähäistä sekä henkilökohtaisesti että ihmiskunnalle. Suomeksi sanottuna rahaa siitä on tullut naurettavan vähän, mutta toki itsetuntoa hivelee, että sanoittamaani Tomi Metsäkedon euroviisukandidaattia Eternamente Maria (säv. Kisu Jernström san. PK – Arto Tamminen) on NCB-raportin mukaan myyty yli 300 puhelimeen soittoääneksi. Itselläni oli Lordille kärsimämme tappion jälkeen soittoäänenä yli vuoden ajan Hard Rock Hallelujah…

Rehellisyyden nimissä täytyy kertoa vielä, että vain muutama myydyistä soittoäänistä on äänitenäyte ja suurin osa on mono- tai polyfonisia reduktioita, mutta silti sanoittajat saavat korvauksia. Tätä tilityksen läpinäkyvyyden vastaista käytäntöähän allekirjoittanut Arthur Fuhrmannin kanssa vastusti. Lisäksi useimmat soittoäänet ovat niin järkyttäviä ja väärin soitettuja, että jos tekijältä kysyttäisiin sovituslupaa, niin julkaisematta jäisi tai sitten tekijä tekisi mielellään itse paremman.

Puhutaanpa kerrankin ihan konkreettisista summista. Eternamente-albumia on myyty karvan verran alle kultalevyn ja CD-levyjen mekanisointikorvauksista minulle on kertynyt tästä sanoituksesta n. 400 €. Kokonaisia albumeja ja singlelatauksia samassa ajassa yhteensä on 124 kpl eli alle 1%, saldoksi niistä alle 3 euroa. Ei ihan vielä tarvitse sijoitusneuvojaa…

Lasketaanpa vielä tarkemmin: iTunes on myynyt em. teosta 15 yksittäistä kappaletta. Osuuteni sanoittajana on 35% ja verottomaksi yksikköhinnaksi on kerrottu 88 senttiä. Mekanisointikorvaukseksi 15 latauksesta tulee 22 senttiä ja esityskorvaukseksi 8 senttiä, siis yhteensä 30 senttiä, joka tekee 2 senttiä per lataus. Kaikkien tekijöiden osuus siis lie noin 6 senttiä eli ilmeisesti alle 7%, koska kyseessä on suuri levy-yhtiö eli CLA-sopimusten alainen halvempi korvaustaso.

NCB-raporttien tulkitseminen ei ole ihan helppoa, sillä niissä on eroteltu mekanisointi- ja esityskorvaukset sekä soittoäänissä että kokonaisten musiikkitiedostojen kohdalla. Useimpien kauppiaiden kohdalla näyttäisivät olevan peräkkäisillä riveillä myyntipaikoittain, mutta en kyllä oikein ymmärrä, mistä on kyse koko esityskorvauksen määräytymisestä.

Laskutetaanko näytteiden kuuntelusta siis vain sen mukaan paljonko on syntynyt myyntiä? Ilmeisesti. Reilumpaa ja läpinäkyvämpää olisi pyrkiä nostamaan mekanisointiprosenttia ja poistaa koko esityskorvaus, jos ei sitä oikeasti esityskorvauksena pystytä valvomaan.

Lisäksi tilityslistassa ei näy eurosentin desimaaleja, joten tämän esitys/mekanisointi-jaottelun vuoksi harmittavan monessa sarakkeessa on 0,00, joten jää epäselväksi menevätkö kaikki pyöristykset muiden hyväksi vai kertyvätkö tekijän tuleviin tilityksiin. Eli suomeksi: minusta näyttää, että pyöristysten ja ko. jaottelun vuoksi pientä tekijää taas ryöstetään. Senttejä, mutta kumminkin.

À propos, Truetone-soittoäänistä pyydetään järjettömiä hintoja, jopa kolmea euroa, kun vastaavan musiikkikappaleen saa alle eurolla ja vähänkin edistyneempi tietokoneen käyttäjä tekee oman soittoäänen laittomasta tai laillisesta äänitteestä ihan ilmaiseksi. 3 euron hintaa pyydetään 30 sekunnin kuuntelunäytteistä, joita ei ole sen kummemmin kappaleen luonnetta tai rakennetta ajatellen editoitu vaan on ihan sama kuin esikuuntelunäyte. Panee miettimään, voiko tällainen toiminta olla lainkaan kannattavaa.

Applekin julkisti soittoäänipalvelunsa syyskuussa ja hinnoittelu on 99 ¢/biisi + 99¢ soittoääni. Tietenkin asianharrastajat julkaisivat oitis ohjeita soittoäänten ilmaiseen editointiin ja siirtoon. Jos sekä tietokoneesta että musiikkia toistavasta kännykästä on maksettu hyvitysmaksu ja lisäksi käsillä on laillinen äänite, on vaikeaa ymmärtää, ettei musiikin pätkää voisi kotikopioida soittoääneksi.

Tai no, puhelinten soittoäänissä esityskorvauksen ajatuksen tietysti ymmärtää, koska niillä puolen minuutin torsoillahan kidutetaan kanssaihmisiä julkisilla paikoilla…

NOKIA vastaa SELVISin kysymyksiin

1. Koska kauppa avautuu Suomessa?

Nokia Music Store avautuu Suomessa vuoden loppuun mennessä. 

2. Missä vaiheessa neuvottelut ovat Teosto/NCB:n ja muiden mekanisointiseurojen kanssa?

Neuvottelut ovat meneillään, mutta tässä vaiheessa meillä ei ole tiedotettavaa asiasta. 

3. Tavoitteissanne on nopeasti erittäin laaja valikoima. Miten se saadaan aikaan?

Tiimimme ovat työskennelleet kovasti eikä meillä ole mitään ongelmia saada Nokia Music Storeja julkaistua ajoissa. 

4. Kuinka pienet tuottajat ja yksittäiset musiikintekijät saavat musiikkinsa myyntiin palveluunne? Keillä on mahdollisuus asioida kanssanne suoraan ja keiden nettiaggregaattoreiden kanssa olette yhteistyössä?

Nokia Music Storen kanssa sopimuksen tehneet levy-yhtiöiden artistit voivat lisätä kappaleitaan Nokia Music Storeen. 

5. Kuinka suuri markkinaosuus hankkimallanne OD2:lla käsittääksenne on ollut?

Emme ole julkaisseet markkinaosuutta, koska OD2 on niin sanottu ”white label platform”. 

6. Kilpailija Sony lopettaa kauppansa ensi vuonna. Miten otitte uutisen vastaan?

Uskomme, että digitaalisella musiikilla on paljon kysyntää tällä hetkellä ja siksi julkaisimme Nokia Music Storen. Loppujen lopuksi kuluttajat päättävät mistä haluavat musiikkinsa ostaa. Meidän mielestämme Nokia Music Store muodostaa mahtavan yhdistelmän musiikkiatarjontaa ja mobiililaitteen käyttöä, joka vetoaa kuluttajiin. 

7. Onko palvelu käytettävissä Mac OS X ja Linux -käyttöjärjestelmillä ja toimivatko musiikkitiedostot muissakin kuin Nokian laitteissa?

Jotta kuluttaja saisi parhaan kokemuksen Nokia Music Store:sta, se on suunniteltu ja optimoitu käytettäväksi Internet Explorer 6/7 selaimella. Sekä Windows XP että Vista ovat tuettuja. Nokia Music Storesta ostettuja kappaleita voi toistaa lähes kaikissa laitteissa, jotka tukevat WMA:ta ja WMDRM:ää.