Musiikintekijät -logo

KUULLUN YMMÄRTÄMISEN KAUTTA

KUULLUN YMMÄRTÄMISEN KAUTTA

Nuoren polven säveltäjä/sovittaja Veli-Matti ”Vellu” Halkosalmi on osalle elvisläisiä tullut tutuksi esimerkiksi yhdistyksen 50-vuotiskonsertin yhtenä sovittajana joitakin vuosia sitten, ja viime keväänä mies nousi esiin Mikkelin Hanget Soi -tapahtuman yhteydessä toteutetussa Kauko Röyhkä -konsertissa sikäläisen kaupunginorkesterin kanssa.

 
 

Niin ikään alan nuoren koulutuksen läpikäynyt ammattilainen istahti lyhyellä varoitusajalla kertomaan miten se on ylipäätään mennyt.

Mikä sinun henkilökohtainen agendasi säveltämiseen on? Oletko niitä, joilla sielussa vain soi ja pakko on vääntää, vai onko sinulla paremminkin sellainen matemaattis-luonnontieteellinen kiinnostus organisoida ääntä?

– Kyllä mulla jonkinlainen pakko oli tehdä, ennen kuin osasin sitä matemaattis-luonnontieteellistä tapaa organisoida ääntä. Jos oikein alkusolua haetaan, niin kai se siellä pakon puolella on; päässä vaan soi. Siinä vaiheessa kun tänne Helsinkiin muutin, niin tekemisen tarve oli suuri, vaikkei työkaluja kirjoittamiseen ollut lainkaan. Pistin heti ensimmäisen bändini kasaan kun opiskelukavereita rupesi tulemaan, ja nimenomaan tarkoituksena soittaa omaa musiikkia.

Mun ekana opiskeluvuotena Pop & Jazz Konservatoriossa (PJK) mun eka bändi oli erään tunnetun musiikkivaikuttajan vetämä tanssimusiikki-workshop, jossa oli mukana mm. Sanni Orasmaa, Minna Tasanto, Timo Tolonen ja ketä siinä nyt olikaan, joita mä heti haalin siitä ympärilleni. Kokosin ryhmän, jossa oli kolme blosaria, komppi ja laulajat kehiin myös. Kirjoitin komppilappua, yhtä Bb-vireistä torvilappua ja toista Eb-vireistä, ilman mitään partituureja tietenkin. Yritin vaan organisoida sen päässäni jotenkin. Vein niitä treeneihin, ja siellä oli tietenkin kaikenlaista mikä ei toiminut: ”ei alttofonilla pääse noin alas” – tuolta pohjalta se täällä lähti.

Maalla, mistä olen kotoisin, eli Pyhäsalmella, ei ollut mahdollisuuksia; populaation vähäisyys esti isomman massan käyttämisen. Olen vaan jotenkin ajautunut siihen suuntaan, että erilaiset orkesterit ovat kiehtoneet.

Sinulla on siis aina liittynyt asiaan tämä sävellyksen saman tien soittaminen; et ole vaan nysvännyt niitä nuotteja pöydän ääressä? 

– Alun perin olen lähtenyt puhaltajapohjalta; aloitin klarinetilla yhdeksänvuotiaana, ja soitin sitä puolisen vuotta. Ja sitten ihan siksi, että saataisiin joku seitsikko toimimaan, niin kornetin ja alttotorven kautta minusta leivottiin pasunisti. Se ei siis ollut minun valintani, että ensimmäinen varsinainen pääinstrumenttini oli pasuuna. Sitä soitin viisitoistavuotiaaksi asti, ja sen kanssa jo yritin kotona matkia jotain Glenn Millerin levyjä. Eli kuulonvarainen matkiminen oli varhain messissä. Torvensoitto hyytyi siihen, että mun ikätoverit lopettivat soittamisen, ei saatu bändiä enää kasaan. Ja pasuunaetydien soittaminen yksin kotona ei ollut kovin motivoivaa. Pyhäsalmi on siinä Jyväskylän ja Oulun puolivälissä, in the middle of nowhere.

Mutta kävin kyllä soittamassa Laakson Soittajat -nimisessä isossa puhallinorkesterissa, joka toimi aikoinaan Oulaisissa, se oli hyvä bändi. Se on kivointa mitä muistan mun puhaltajavuosilta; siellä sai maistaa isoa soundia, ja muistaakseni melko kaikenlaista me silloin soitettiin. Siitä löytyi ihan komppikin tarvittaessa. Sellainen otsikko kuin ”Tanja-fantasia” on jäänyt päähän, kenenkähän biisi se on? Kävin myös Jokilaakson musiikkiopistossa tunneilla; Simo Saastamoinen oli ensimmäinen maikkani, ja sitten pasunisti Kalevi ”Pulteri” Hietala, joka oli jossain vaiheessa Oopperan orkesterissakin.

Kuinka löysit rockin?

– AC/DC tuli, ja kolmellasadalla markalla ostin naapurin kaverilta sähkökitaran pois. Sitten levyiltä korvakuulolla opettelemaan. Plokkasin aivan järkyttäviä määriä musiikkia. Mä olen aina mennyt niin, että kun joku kolahti, niin mä halusin oppia sen niin hyvin, että kaveri kulkiessaan luokan ohi erehtyy luulemaan sitä alkuperäiseksi. Ysiluokan syksystä rupesin asumaan kitaran kanssa, vanhasta koulurakennuksesta sai treenikämppiä. Siellä mä olin kaiket ajat kasettimankan kanssa, ja aloitin siis AC/DC:stä. Otin ylös kaikki siihen mennessä niiltä ilmestyneet levyt alusta loppuun; komppikitarat nimenomaan, ei mitään muuta…

Siellähän ydin on, kun sitä oikein aletaan tsekkaamaan…

– Sitten eteenpäin, taisi olla Gary Moore, ja perään Iron Maiden. Kyllä se on New Wave of British Heavy Metal -niminen koulu ollut. Sitten tuli Metallica ja Slayer, eli rankemmaksi vaan. Ehkä Steve Vai oli viimeinen tuollainen rock-kitaristi, jonka kävin systemaattisesti läpi, ja hänhän on jo muutakin kyllä. Tässä vaiheessa bändikaverini Korpimäen Jari, joka oli viimeiseen asti blues-friikki, alkoi kääntää minua salakavalasti bluesiin. Se meni ensin ZZ Topin kautta, eli Billy Gibbons oli kova idoli, ja sitten tulivat Stevie Ray Vaughan ja Eric Clapton. Bluesista ei sitten ollut enää kovin pitkä matka jazziin, ja siinä vaiheessa pyrin PJK:hon, eli tuolloin mulla ei oikeastaan ollut mitään suhdetta muuhun kuin rockiin ja bluesiin. Intin jälkeen pyrin myös lukemaan tietotekniikkaa, kun ajattelin, ettei musiikista kuitenkaan mitään uraa tule.

Ajattelitko kuitenkin että vaihtoehtona musiikki voisi olla duunisi?

– Itseasiassa tilasin hakupaperit Ågeliin kolme kertaa vuosien varrella, ja kahdella eka kerralla en sitten palauttanutkaan niitä. Mulla oli myös sellainen parin vuoden tietsanörttivaihe Commodore 64:n kanssa. Sitä en siis kuitenkaan päässyt Jyväskylään opiskelemaan. Intissä sitten kypsyi ajatus, että Pop/Jazz Konservatorioon on mentävä. Treenasin koko inttiajan, ja tsekkailin kirjastosta jotain It’s easy to play jazz -vihkoja, joissa oli kaikkea ihmeellistä; molliysi-sointuja ja muuta outoa…

Muistan, että Arabian kokeissa oli pakollisena Blue Bossa [säv. K. Dorham], ja lapussa oli sointumerkintä C ja viiva ja seiska [C-7]. Mä olin aivan että ”MIKÄ helvetti tää on?”. Olin kuitenkin tehnyt klasari-peruskurssit teoriassa, ja tajusin että biisin sävellaji on c-molli, eikä sointu VOI olla mikään muu kuin C-molli seiska [Cm7]. Testeissä mun prima vista oli aivan kaamea, olin niin täysin korvakuulosoittaja. Pasuunallakin soitin nuoteista sillä lailla robottimaisesti, että tuo nuotti on tuo veto; se liittyi täysin siihen soittimeen. Tänä päivänä ajattelenkin, että kaiken musiikin pitäisi mennä oraalisen käytännön kautta.

Arabiassa sitten toisella asteella, joka silloin oli nimeltään tanssimuusikkolinja, aukesi taivas. En viettänyt mitenkään railakasta opiskelijaelämää, vaan treenasin aivan kaiken sen ajan.

Töitä tehden

Onko sinulla ollut sen kaltaisia elämyksellisiä musiikkiin liittyviä tilanteita, joiden myötä olisit päättänyt ”oman äänesi” esiin saamisen kirjoittajana olevan sitä mitä isona alat tekemään?

– Koko elämäni musiikin kirjoittajana on mennyt tuota matkimisreittiä. Aina kun on tullut joku biisi tai bändi tai kirjoittaja, niin nimenomaan elämyksen kautta se on synnyttänyt kimmokkeen tehdä jotain. Mä olen halunnut osata tehdä sen soundin, ja olen mennyt transkription kautta. Olen plokannut big band -karttoja, ihan kokonaisina, ja korvakuulolta. Sitä on paljon – joku Tower of Power: ”mieletöntä! mä haluan osata tehdä tämän”! 

Yksi iso elämys on Quincy Jones; hänet pitää – jos joku – jazzpuolelta nostaa. Jollain tavalla mä olin arvostanut sitä musaa, mutta ensimmäinen todellinen kolahdus jazziin tuli Quincyn albumista This is how i feel about jazz, jonka hän teki ’56, 23-vuotiaana. Olin levyostoksilla Anttilassa, kun käteen osui se levy. Muistin, että Kaitsu [Kaj Backlund] oli puhunut tunneilla Quincystä joskus, joten ”otetaan tää”. Se oli ensimmäinen jazzlevy, joka oikeasti potkaisi persuksille samalla lailla kuin AC/DC oli teininä tehnyt. Yhtäkkiä jazz aukesi tuolla levyllä. Itsellä kun oli vahva puhaltajatausta, johon big band -soundi tietysti sopi, niin se oli ihan mieletön potku. Rupesin heti transkriboimaan niitä arreja, että ”mitä täällä tapahtuu, tää ON siistiä”.

Miten oman työsi kirjoittajana tarjoaminen lähti käyntiin? Miten piireihin pääsee? On orkestereita, intendenttejä, kapellimestareita, artisteja, kustantajia – portinvartijoita pilvin pimein.

– Aloitin opiskelut ’91, ja tein kaikki talon linjat ’98 kevääseen mennessä. Tanssimuusikkolinjan jälkeen kitaramaikkalinjan, ja vielä teoriamaikkalinjan, ja sen vaan siksi, että sain ne sävellysaineet, joita muuten ei saanut. Mua ei kiinnostanut teoriamaikan hommat yhtään – joihin sitten päädyin (naurua)! Aktiivimuusikkovuoteni olivat ’94-2000, jolloin kiersin ties missä. Hynnisen Jarmo alkoi ensin käyttämään mua tuuraajana, ja sitten tuli Tapani Kansaa ynnä muuta. ’95 oli Kaija Koon iso rundi, Eija Ahvon kanssa levykin, ja ’97 Jari Sillanpään iso kesärundi; hänen suosionsa huipuista joku. En ollut nimitetty kippari, mutta hoidin musapuolen; käytännössä tein kaikki arrit ja katsoin että laput on. Bussissa istuttiin, ja mä kirjoitin koko ajan, koska treenasin sitä. Meillä oli Jarille joka ilta eri intro, josta hän ei etukäteen tiennyt. Otettiin ideat esimerkiksi siitä, mitä lehdet kirjoitti. Muistan kun Iltsikassa oli lööppi, että ”Sillanpää tienaa tänä kesänä kuusi miljoonaa”, niin me vedettiin illalla James Bond -teemaa, ja taustalaulajana ollut Tasannon Minna spiikkasi, että ”tänä iltana agentti kuus-nolla-nolla-nolla-nolla-nolla-nolla – lupa tienata – Jari Sillanpää!”. Siinä piti plokata paljon, kun ideat lenteli. Siitä tuli sitten tietysti sellainen kiritys, kun meillä oli 42 keikkaa seitsemässä viikossa, eli käytännössä melkein joka päivä, niin aina piti pistää vähän paremmaksi kuin edellinen. Kuopiossa vedettiin esimerkiksi accapellana ”Kallavesj”, ja siinä paikassa missä ”laevat huuteloo”, niin me laulettiin, että ”vaemot huuteloo: Sillampiä, Sillampiä”. 

Se oli hirmu kouluttava kesä, ja sen jälkeen Jari on sitten työllistänyt; olen tehnyt arreja hänelle, ja yksi biisikin jo meni levylleen. ’99 pääsin eka kerran kirjoittamaan UMOlle, eli oli nuorten solistien konsertti, jossa oli Jokelaisen Ari, [Tomi] ”Varre” Vartiainen, ja Lassyn Timo – näitä opiskelijakavereita. Se oli eka kerta kun pro-bändi soitti oman biisini. Tein silloin vielä muusikkokeikkaa, ja opetin sivutoimisesti Keski-Helsingin musiikkiopistossa, ja muutaman tunnin Arabiassa. Teoriamaikaksihan mua alettiin työntämään heti; niistä on rytmimusiikin puolella hirveä pula. Sitten [Arabian rehtori] Murron Janne pyysi mua ’99 teoriamaikan toimeen. Siinä vaiheessa alkoi perhettäkin kertyä, bussissa istuminen oli nähty, ja kirjoittaminen ihan selkeästi veti enemmän. Tajusin, että peruskurssitasollakin mulla on useampia soittimia hallussa, ja kitaraa enempikin, mutta en kuitenkaan pysty sillä itseäni ilmaisemaan kyllästymättä. Että veri vaan vetää leveämmän spektrin pariin.

Ja ajattelit, että teoriamaikkana ehtisi jotain kirjoittamaankin?

– En ehkä ajatellut sitä niin, mutta se oli tasaista leipää. Siinä vaiheessa sitten perustin oman big bandini PopHornin. Ensimmäinen versio oli 14-henkinen; siinä oli kolme trumpettia, kaksi pasuunaa, neljä fonia ja komppi. Sille olomuodolle kirjoitin yhden proggiksen, ja seuraava muoto oli täysi big band sillä erotuksella, että toisen tenorifonin tilalla oli käyrätorvi – Quincykin oli tehnyt niin! Pianoa ei ollut ollenkaan, vaan malletit – vibrafoni & marimba – eikä kitaraakaan. Se oli ensimmäinen kerta kun en itse enää soittanut mukana. Eka kokoonpanossa olin vielä itse kitaristina, mutta tässä vaiheessa siirryin kippariständin taakse pysyvästi, ja siellä olen pysynyt. 

Bändin kuitenkin sittemmin lopetin, ja ihan talousrealiteeteista. Mulla ei ollut taloudellisesti varaa viedä sitä sellaiselle tasolle mille olisin halunnut; ei pystynyt järjestämään sellaisia oloja, että soittajat olisi saaneet liksaa ja mä olisin voinut edellyttää heiltä läsnäoloa. Tein valinnan, että kun mä tätä duunia haluan ihan aikuisten oikeasti tehdä, niin mun pitää yrittää hyödyntää olemassa olevia instituutioita pyrkimällä niihin kehiin.

Iso homma oli tämä EBUn Arranger’s Workshop, johon pyrin kolme kertaa. Eka kerran vuonna 2001, joka oli ensimmäisen PopHornin raunioiden aikaan; yhden niistä biiseistä arrasin sinne, mutta en päässyt. Toka kerralla lähetin jonkun vanhan biisin, kun silloin en ehtinyt mitään kirjoittaa. Alkoi ottamaan pannuun, kun silloinkaan päässyt. Ajattelin, että ”on tää perkele kun ei pääse ikinä kirjoittamaan, eikä edes kuulemaan isoa bändiä”. Ikinä kun ei opiskeluaikanakaan päässyt kuulemaan niitä ison bändin biisejä. Mutta kun mä olen aina pyrkinyt järjestämään jotain, niin sitten oli PJK:n 30-vuotisjuhlat ilmassa, ja mä heitin idean, että pistetään yhteistyöprojektina iso oppilasorkesteri pystyyn. 

Idea meni läpi, ja mä touhusin tapani mukaan; saatiin 70-henkinen orkesteri pystyyn Pop & Jazz Konservatorion ja kolmen helsinkiläisen musiikkioppilaitoksen kanssa, ja teemaksi sovittiin ”Sata vuotta populaarimusiikkia”. Ajattelin heti että ”kaverille kanssa”, kun koin tällaista kollegiaalista tarvetta että ihmisten pitää päästä kirjoittamaan, ja siihen tuli Kulokarin Raila, Saukon Antti, ja keitä nyt tulikaan näitä opiskelijakavereita, jotka oli samassa tilanteessa: on kirjoittaja mutta ei pääse kuulemaan. Tehtiin siitä laboratorio, ja valkkasin kasan biisejä ilmoittaen, että mä kirjoitan ne, joita kukaan muu ei halua, ja mulle jäi ”Muistako Monrepos’n” (E. Lindström-A. Runne) ja I will survive (D. Fekaris-D. Parran). Siinä mä olin eka kerran kipparina täysmittaisen orkesterin edessä, se oli niin kuin sinfis plus big band plus komppi…

Vanhan hyvän ajan euroviisubändi.

– Joo, kyllä! Se oli hieno proggis, ja siitä sain hyvätasoisen tallenteen. Sain siitä itseluottamustakin kyllä. Oli muuten ensimmäinen kerta kun sain sovitusluvan ja osuudet. Lähetin sen Monrepos’n sitten sinne Arranger’s Workshopiin, ja silloin tärppäsi. Sehän oli todellinen paukaus mennä yhtäkkiä maailmanluokan kehiin. Metropole Orchestra on niin kova, että en tiedä pystyykö bändi yleensä kovempi olemaan. Kävi toteen mentorini Kaitsu Backlundin sanat, että joskus kävelee sellaisen bändin eteen, että kun ne on soittanut sun biisin, niin sä et osaa sanoa niille yhtään mitään. On iso kasvun paikka, että pystyy olemaan jotain mieltä siitä soitosta, kun ei ole enää kysymys siitä että onnistuuko se: se onnistuu, ja on vain kysymys siitä, että MITEN se tehdään. Kaikki tavat onnistuu, ja mun pitää vaan sanoa miten. 

Kun ne aloitti ekana ollutta yhtä ruotsalaista biisiä – sellaista hirmu hollywood-henkisesti kirjoitettua – ja mä istuin kahden metrin päässä kuuntelemassa, niin se kuulosti heti siinä suoraan akustisesti, ilman mitään mikkejä tai suotimia, täysin leffasoundtrackiltä. 60-henkinen bändi, joka vaan soitti niin hienosti, että kaikki karvat oli koko yhdeksän päivää pystyssä! ”Nyt tiedän. Tätä pitää saada lisää. Ei ole epäilystä etteikö tämä ole sitä mitä haluan tehdä”. 

Sinulle riittää se, että muusikot soittavat soittimiaan aika hyvin, ja siten kun heitä on opetettu niitä soitettavan…

– Niin (naurua), ei tarvi kääntää niitä toisinpäin ja alkaa raapimaan! Mutta siis mun maasto lähtee siitä, että jos en osaa vihellellä tai laulaa jotain biisiä, niin se ei oikein ole olemassa minulle. Toisaalta jos se ei yhtään mene ”jalan alle”, niin alkaa sekin ottamaan päähän; kyllä pitää myös svengata. Kun melodia on tärkeä, niin olen populaarimusiikin kirjoittaja, ja kun pitää svengata, niin olen tanssimusiikin säveltäjä, ja kuitenkin jazzharmonia on tärkeä, niin loputon suohan se on. 

Pitää olla laulettava melodia, sen pitää svengata, ja harmonia jotain muuta kuin yks-neljä-viis. Tai jos onkin yks-neljä-viis, niin se on kuitenkin tehty niin taiten, ettei se kuulosta olevan yks-neljä-viis. Ja sen lisäksi jokaisessa arrissa pitäisi olla Quincyn sanojen mukaan vähän ear candy; orkestroinnin kannalta jotain pientä herkkua, jossa on esimerkiksi kontrasteja. Nuo minua viehättää – edelleen. 

Vince Mendoza on toinen sellainen, joka pitää mainita. Joni Mitchellin levy Both Sides Now [2000], jossa pääasiassa on evergreenejä, oli sellainen elämyksellinen vaikuttaja. Klasaripuolen orkesterimusa on jotenkin tuttua ja rakasta, mutta Mendoza oli hirveän tuoreen kuuloista mun korviin; miten hän ymmärtää klassis-romanttisen perinteen, leffamusakielen, ja jazz-osaston hirmu hyvin, ja yhdistelee sitä pakkaa. Mendozalla on lisäksi järkyttävän hyvä orkestrointikyky, se osaa todella ottaa värejä.

Minästä minään

Miten näet yhtäältä itseilmaisun – ”näin MÄ sen haluan” – ja toisaalta ammattitaitoisen käsityöläisen – ”30 sekuntia tv-tunnaria ensi viikoksi” – sopivan säveltäjän maailmankuvaasi?

– Ehkä mun sijainti on vielä siellä ammattitaitoinen työläinen -puolella, sillä se todellinen ”minä” on vielä tuloillaan. Se prosessi, missä olen matkinut mitä tahansa saadakseni käsityötaidon, alkaa olla sen verran pitkällä, että käsityötaitoa löytyy. Tuntuu, että tästä eteenpäin alkaa sitä ”minää” tulla. En yhtään halveksi sitä käsityöläisyyttä; musta se on kivaa ja mä nautin siitä. Jos joku haluaa kolmen minuutin humpan, niin se että mä osaan tehdä kolmen minuutin humpan sellaisen estetiikan mukaan, että tulos toimii humppa-ihmisille, on oikeasti haastavaa. 

Näen taidetta kolmen minuutin pop-biisissä. Okei, markkinakoneisto käyttää sitä välineenä johonkin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen luovan prosessin kanssa. Kyllä se on taidetta, täysin itsearvoisesti. Kirjoittamisessa on kyse siitä, että pitää tehdä päätöksiä ja valintoja. Ne on aina tehtävä itse, oli estetiikka tai hiekkalaatikko mikä hyvänsä.

Miten paljon sinun täytyy tehdä päätöksiä olosuhteista johtuen? Jos intendentti ei saakaan paikalle Pohjoismaiden ainoata alttoheckelfonia – onhan sellainen ylipäätään olemassa? – Ruotsista, tai edes kahta viisikielistä kontrabassoa? 

– Mä sopeudun ehdottomasti, heti. Se ei estä taiteen tekemistä mitenkään. En ole troublemaker, ja lähden ylipäätään siitä, että muusikollakin pitää olla kivaa. Sovittajanahan sopeudutaan aina; tehdään sille kokoonpanolle mille tilataan. Teen Metropolelle nykyään säännöllisesti arreja – hommia alkoi tulla sen oman proggikseni jälkeen, jonka sinne tein Jukka Perkon kanssa – ja sieltä tulee sähköisesti biisi ja speksit kokoonpanosta, ja laitan arrin partituurina samalla lailla takaisin, ja rahat ilmestyy tilille. 2000 kilometriä välissä. Just tein erään kreikkalaisen laulajan konserttiin neljä arria, ja kokoonpano oli jouset, kaksi huilua, ja fonisektiolla vaan klarinetit; kaksi bassoklaraa ja kolme Bb:tä. Se on useimpien estetiikkojen mukaan ihan tapposektio; hirmu vaikea vireen ja muun kannalta. Mutta sillä mentiin kun sellaista tilattiin.

Käsityöläisyys on pidettävä koko ajan mielessä; tänään menee tällä kattauksella.

– Niin. Kyllä mä näen yhtälailla taidetta yhdelle klarinetille kirjoittamisessa, vaikka olisi kuinka tavallisia fraaseja tahansa. Se puhuttelee myös, kun tietää kelle kirjoittaa. Juuri Jukalle [Perko] tekemässäni proggiksessa tein sitä perin pohjin, että kuuntelin, analysoin ja plokkasin Jukan soittoa ensin paljon, jonka jälkeen tein ikään kuin mittatilaustyötä hänelle. 

Onko tuossa vaara, että lopputuloksesta tulee ikään kuin ”kertakäyttötavaraa”, niihin ei muut koske?

– Pahimmassa tapauksessa niinkin voi käydä. Mutta jos kirjoittaa ammattitaitoisesti, että se on soittimelle luonteenomaista, ja on pysynyt omalla tontillaan – mikä se kenellä onkaan – niin en usko että se jää kertakäyttöiseksi. Jos perustaa biisin jollekin efektille tai ”jipolle”, niin vaara on heti isompi. 

Piireihin pääsystä vielä, että tämän Perko-proggiksen kautta alkoi sana levitä. Itsekin esitin Teemu Viinikaiselle yhtä ideaa, eli kitaristi kun olen, niin on kiinnostanut improvisoivan sähkökitaran ja kamariorkesterin yhteistyö, ja nyt sellaista tehdään. Jukan kautta tuli väyliä paljon. ELVIS on ollut iso apu monessa, ja ihan töitäkin on tullut. Malmstén-säätiöltä sain ensimmäisen apurahani, jolla kirjoitin PopHornille yhden proggiksen. Kyllä Kaitsu löi melkein ensimmäisellä sovitustunnilla ELVIS-paperit eteen, ja sanoi että kannattaa tsekata. Luin ELVIS-historiikin vasta äsken, ja hyvin nöyrä olo tulee kun selviää mistä on lähdetty, ja miten paljon jotkut ovat tehneet, ja miten paljon aikaa on joidenkin juttujen hoitamiseen mennyt. Isojen saappaiden miehiä täällä on kävellyt. 

Sait SKR:n vuoden apurahan. Mitä sillä saa aikaan?

– Aloitan sen joulukuussa, ja tärkeintä on, että se antaa aikaa. Tulee mahdollisuus nostaa rimaa ihan toisella tavalla. Sovittajana on toiminut tiukan deadlinen kanssa, jolloin joutuu väkisinkin tekemään patenttiratkaisuja – tietää että toimii. Apurahalla saa aikaa rauhassa pohtia muitakin reittejä.

  

Maaliskuussa Mikkelissä kantaesityksensä saanut Kauko Röyhkä -projekti on tätä keskustelua käydessä tulossa Helsingin Gloriaan keikalle. Miten se osaltasi pyörähti käyntiin?

– Siitä kun puhelu tuli, oli viisi viikkoa aikaa kaiken valmiiksi olemiseen. Tiesin Kaukon, ja ehkä osasin puolisen tusinaa biisiään nimetä ja viheltää radiokuuntelun pohjalta. Idea, jossa niin tyystin rytmin pohjalta lähtevä rosoisen estetiikan rock-musiikki viedään ympyrään, jossa rytmimusiikki perinteisesti on ollut heikoimmillaan, eli jousisektioon – eikä tämä ole Mikkelin kaupunginorkesterin mollaamista, vaan kulttuurieron toteamista – tuntui jo lähdössä niin pähkähullulta mission impossiblelta ja haasteelta, että sanoin joo. 

Viikko meni ennen kuin sain CD:nä 20 biisiä, ja niistä sain valkata 15. Kuuntelin aina, että mikä on biisin rytminen perusidea, ja saisiko sen ja miten siirrettyä pelkille jousille. Aikaa jäi kaksi päivää per biisi plokata ja arrata se, notaatioineen. Speksit oli, että sävellajit ja rakenteet piti olla täysin samat, enkä mä tempoistakaan juuri poikennut. Kitarasoolot mä ratkaisin niissä kohdin missä se oli relevanttia kirjoittamalla orkesteritutit. Lopputuloksesta voin sanoa vain, että selvisin siitä, eikä hävetä. En ole vielä kuullut sitä muuten kuin itse johtaessani, joten on mahdotonta sanoa toistaiseksi muuta.

 

Selvis 3/2007


2007
Solo Flight (2. Esko Linnavalli big band -sävellyskilpailun voittajateos)
2006        
Trinity (kolmiosainen teos jousiorkesterille, Mikkelin kaupunginorkesterin tilaus)
2005        
Arctic Blues (sarja saksofonille ja orkesterille, kantaesitys Jukka Perko & Hollannin radion Metropole Orchestra)
Kaikkein vaikeinta (sarja neljälle laulajalle ja pienyhtyeelle Heli Halkosalmen teksteihin)
2003        
Dead life (saksofonille ja orkesterille) 
Universal language (7 sävellyksen kokonaisuus suurelle jazzorkesterille)
2002        
HONK! (7 sävellyksen kokonaisuus suurelle jazzorkesterille)
 
Yli sadan teoksen teosluettelo sisältäen mm. pop-, jazz-, taide- ja näyttämömusiikkia.
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2007

Selaa lehden artikkeleita