Kuka keksi konseptin?

Menestyslevyn takana oli tietenkin taidokas biisintekijä. Kaikki laulut säveltänyt ja lyriikat yhdessä Kaija Koon kanssa tehnyt Markku Impiö oli kouliintunut muusikko ja säveltäjä jo tuolloin vuonna 1993. Pitkälle koulutettu ja monessa sekametelisopassa keitetty mies oli päättänyt tehdä jotain omaa, uutta ja erilaista.

Vuoteen 1992 saavuttaessa Markku oli jo vuosia työstänyt helsinkiläisstudiossa Sörnäisten rantatiellä musiikkia ja ääntä yritysvideoihin ja mainoksiin, jinglejä radioihin, spotteja televisioon. Kaikkea mitä alaan siihen aikaan kuului.

– Se oli hyvä koulu. Esko Toivoseen tutustuin jo 16-vuotiaana tultuani tuuraamaan häntä bändiin nimeltä Steel City, joka oli Eskon juttu.

Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ja teki sen jälkeen Markullekin töitä ammattilaisena, laulaen mm. kuoroja ja tehden spiikkejä. Vuonna 1992, tehtyään valtavasti musiikkia muille ihmisille kaupallisiin tarkoituksiin, Markku alkoi miettiä pitäisikö tehdä Kaijan kanssa muutama demo.

– Miksei alettaisi musisoida vakavasti? Tein liudan biisejä ja tekstejä, annoin Kaijan laulaa demot, ja tarjottiin niitä muutamaan paikkaan. Parissa osoitteessa annettiin puoliksi vihreää valoa, mutta yksi nimeltä mainitsematon taho sanoi, että ”muuten hyvä, mutta nainen ei voi laulaa tämmöisiä tekstejä, nämä on enemmän Hectorin ja Edu Kettusen tyyliä”. Olisi tehnyt mieli sanoa rumasti. Mielessäni kuitenkin sanoin vain, että sehän nähdään.

– Soitin Warnerille. Siellä kuuntelivat ja olivat myytyjä heti ensi kuulemalla. Eivät sitä kylläkään innokkaasti näyttäneet, koska se olisi vaikuttanut diiliin.

Seuraavana päivänä Markku sai Warnerilta puhelun: ”Ette kai ole käyneet missään muualla?” Diiliä hinkattiin ja syntyi vuonna 1993 julkaistu albumi Tuulten viemää, josta tuli jättisuksee. Levy on tälläkin hetkellä kuudenneksi myydyin albumi Suomessa ja edelleen kaikkein eniten myyty naisartistin albumi, lähes 180 000 kappaletta.

Sillä tiellä parivaljakko on yhä. Markku toimii Kaija Koon hovihankkijana edelleen. Uusin pitkäsoitto H-Hetki ilmestyi lokakuun loppupuolella ja levy valittiin marraskuun kuukauden levyksi paikallisradioissa.

Sisäinen pakko on selkeä valinta

Markku Impiö syntyi kevätpäiväntasauksen päivänä 21. maaliskuuta 1965 Torniossa. Viisivuotiaana poika tutustui pianoon ja vähän sen jälkeen se olikin menoa. Pianotunnit olivat kuitenkin pojalle klassista pakkopullaa. Elämässä kun oli kaikkea muutakin: urheilua kuten jalkapalloa ja laskettelua ynnä muuta mielenkiintoisempaa.

– Hyvä niin että oli! Nyt yli nelikymppisenä, enemmän ja vähemmän koskettimien kanssa operoituani, pidän itseäni enemmän biisintekijänä kuin muusikkona. Vankka musiikillinen koulutus on luonut pohjan sillekin, että vaikkei aktiivisesti treenaisikaan, soittamiseen pääsee nopeasti kiinni. Soittaminen on kuin pyörällä ajo. Ei se unohdu.

Ensi alkuun säveliä tapaillessa ei pojalla ollut vielä mielessä että joskus rupeaisi biisejä väsäämään. Säveltely oli alussa ”puolivillaista haparointia”, kunnes 16-vuotiaana tuli breakpoint. Impiöt asuivat tuolloin jo Helsingissä; Torniossa Markku kävi syntymässä ja teini-ikään kasvamassa, mutta perheellä oli isän työn vuoksi toinen asunto pääkaupungissa. Poika alkoi pyöriä pääkaupungin musiikkiympyröissä. Markku meni Kruununhaan musiikkilukioon (nykyinen Sibelius-lukio), missä vaikutti paljon ihmisiä, jotka tänä päivänä tunnetaan nykypopin sekä klassisen musiikin kentällä, mm. Janne Haavisto, Pete Parkkonen ja Marko Ylönen. Samaan aikaan 1980-luvun alkupuoliskolla Markku kävi myös Oulunkylän Pop/Jazz-opistoa, josta siihen aikaan olisi pop-sanan voinut jättää pois. Alkoi vakava kiinnostus musiikkiin.

Sisäinen pakko?

– Joo. Välillä miettii, että olisi voinut tehdä muutakin. Valintoja on kuitenkin tehtävä.

Kruununhaan lukiossa alkoivat bänditouhuilut jo pyöriä. Kirjoitettuaan Krunikasta 1984 Markku pyrki Sibelius-Akatemiaan, jonne hän pääsi samana keväänä. Alkoi 5-vuotinen taival Sibiksessä.

– Aloin jo silloin kyseenalaistaa sitä, miksi soitan siellä 300 vuotta vanhoja biisejä. En uskaltanut sanoa asiaa ääneen opettajalleni Eeva Sarmanto-Neuvoselle. Oikeastaan 5 vuotta kävin siellä vain soittamassa Steinwayn flyygeliä Eevan opastuksella.

Markku suoritti 2a-tutkinnon ja 2b-tutkinnon; viimeinen maali olisi ollut diplomityön tekeminen. Se olisi kestänyt kahdesta kolmeen vuotta. Mielessä oli kuitenkin ajatus, ettei hän halua klassiseksi muusikoksi. Studiokuviotkin olivat jo vauhdissa.

– Risto Asikaisen kanssa tehtiin mainosmusiikkia ja yritysvideoita, isojakin tv-spotteja – ja niihin joutui ideoimaan ja säveltämään aika paljon. Pikku hiljaa huomasin, että osasin käsitellä ja pistää pakettiin musiikkia – miksen tekisi sitä biisitasolla. Kun kuuntelin suomalaista lyriikkaa, ajattelin että näitä asioita voisi tehdä toisinkin. Siinä rinnalla kulki siis ajatus tehdä myös tekstejä.

– Tein Riston kanssa useamman vuoden kaupallista myllerrystä eetteriin 80-luvun lopulla, ja se ajoittui osittain Sibiksen kanssa päällekkäin. Sibis jäi senkin takia, että oli töitä. Yleissivistyksen vuoksi 2b-tutkinnosta on ollut paljon hyötyä: näkee ja kuulee musiikkia eri tavalla. En kuitenkaan lähtenyt diplomia hinkkaamaan, sillä se olisi ollut aika totista työtä. Pois se minusta!

Syntymävalmiita lauluja

Tekstintekijän kirjallinen taipumus periytyy äidin puolelta. Suomenkielen opettaja Leena Impiö on kirjoittanut tekstejä muun muassa virsiin ja toiminut kolumnistina lehdissä, sekä julkaissut pari runokirjaakin.

– Äidinmaidossa se on tullut, mutta musa on ollut ensimmäinen intohimoni. Ensin soittaminen, sitten säveltäminen, vasta sen jälkeen tulivat tekstit kuvioihin. En osaa ollenkaan sanoa kumpi olen – skitsofreeninen tilanne! Välillä tuntuu, että olen jopa enemmän tekstintekijä kuin musiikintekijä. Kumpaakin olen, ei pääse pantteri pilkuistaan.

Kuinka paljon levytysprojekteihin on biisejä ehdolla tai valmiiksi tehtyinä?

– En tee varastoon, vaan alusta loppuun valmiiksi. Joudun myymään biisin itselleni ensimmäisenä, ja jos ostan sen, niin kyllä muutkin yleensä ovat samaa mieltä.

Teksteissäsi käsitellään paljon tunteita, kerrotko itsestäsi vai muista ihmisistä?

– Sekä että. Ei se ole koskaan yksi yhteen. Jos maailmalla tapahtuu kauhea asia, niin ei biisissä sanota ”tapahtui kauhea asia”, vaan se saa toisen muodon. Elämänkokemus tietysti kuuluu, ei sellaisenaan, mutta rivien välissä. En usko suoraan tilittämiseen. Kaikki mitä viime vuosien aikana omassa elämässäni on tapahtunut, tietenkin kuuluu.

– Enkä ole hauras lyyrikko, joka kirjoittaa ruutuvihkoon juttuja kosmoksessa. Olen jo 90-luvun alusta asti kirjoittanut näytölle. Palaan usein otsikkoon ja vertailen pysyykö teksti otsikon alla. Ei orjallisesti, sillä teksti voi olla hyvinkin abstraktia, mutta on tärkeää että koherenssi säilyy. Radioasemille on tärkeää, että musa on sulavaa ja menee toisesta korvasta ulos; ”tuuli nuolee kalliota”… Siinä ei ole mitään järkeä. Ei se ole edes kovin pittoreskia maalailua vaan pelkkiä sanoja. Tekstin ei aina tarvitse olla selkeää tarinankerrontaa, mutta koossapitävä voima imaisee ja pistää pakettiin. Sen suhteen olen tarkka: pitää tietää mistä on kysymys.

Markun mielestä musiikillinen ideaalitilanne on, jos biisi kuulostaa helpolta mutta sisältää kuitenkin paljon vaikeita juttuja. Moni tuuraaja Kaija Koon bändissä on ensin ajatellut: ”okei, täähän on ihan piece of cake.”

– Poikkeuksetta jokainen muusikko on kuitenkin sanonut, että onpas vaikeaa. Erikoisia rakenteita, vaikeita muistaa, outoja tehoja. Silti se kuulostaa helpolta. Sinne rakenteeseen on jemmattu asioita, joita on vaikea omaksua, mutta kuluttajan on helppo kuunnella. Olen jutellut lukemattomien muusikkojen kanssa ja kaikki sanovat, että tulipa yllätyksenä.

– Oli konserttikiertue tulossa ja kaverilla oli kolme viikkoa aikaa treenata materiaali. Lähti soitellen sotaan siltä pohjalta, että ovatpa helppoja biisejä. Viimeisen viikon aikana tuli puhelu: hän ei klaaraa tätä. Halusi opetella soittamaan ulkoa, mutta ei. Soittajan painajainen! Nämä eivät ole standardiratkaisuja, mutta minulle ne ovat ihan selkeitä koska olen ne tehnyt.

– Karaoke-laulajille on usein tullut yllätyksenä ns. span, eli laajuus missä lauletaan. Olen Kaijalle mitoittanut sekä hyvin alhaalle että hyvin ylhäälle. Moni on jäänyt ihmettelemään – ja sitten on voinut syyttää karaoke-emäntää!

Traaginen keikaus työrupeamaan

Henkilökohtaisella tasolla aikaa on verottanut paljon traaginen perhetapaus. Markun ja Kaijan poika Olli joutui liikenneonnettomuuteen heinäkuun lopussa ja on edelleen sairaalassa.

– Olli pääsee kohta kotihoidon piiriin, mutta viimeiset puoli vuotta on enemmän tutustuttu Uudenmaan sairaaloihin kuin musiikin tekemisen ihmeisiin. Se tulee varmasti näkymään ja kuulumaan töissäni, mutten silti kerro seuraavan levyn nimen olevan Vankomycin, joka on suoneen tiputettava antibiootti. Ei pelkoa siitä! Elämänkokemus karttuu, ja jos ei ota opiksi ja muutu itsekin, niin sitten on aikamoinen pöllö.

– Liipaistiin kuolemaa kirjaimellisesti 15 sentin päästä. Poika oli kevytmoottoripyörän kyydissä, kaveri ajoi kovaa, ei ylinopeutta, mutta tilannenopeus oli liikaa ja pojat lensivät aika mehevän kaaren lyhtypylvään vierestä sammalmättäälle. Jos olisi osunut pylvääseen, niin ei tarvitsisi käydä sairaalassa. Luojan kiitos saa käydä ja poika tulee ilmeisesti toipumaan. Psyyke pitää saada pysymään kunnossa; nyt hän jo liikkuu ajoittain kaupungilla kyynärsauvoilla.

Onnettomuus on pakottanut molemmat vanhemmat puoleksi vuodeksi kaivelemaan traagisia asioita puolipäivätyönään.

– Juuri ennen onnettomuutta äänitin täällä pojan kitarointia neljään biisiin; saatiin taltioitua ennen kuin rysähti. Olli on pitkään soitellut sähkökitaroita ja äskettäin ostin hänelle akustisenkin. Lisäksi levyllä kuullaan tietysti ammattisoittajia, mutta niin hyvin poika soitti, että laitoin editoimatta levylle. Ihan liekeissä kepitti menemään tämmöistä vanhojen ihmisten musiikkia – muuten soittelee Hendrixiä ja vastaavaa. Oli hauskaa ja toimi hyvin, mutta toivottavasti poika ei ala muusikoksi, vaan hankkisi muun ammatin ja pitäisi soittamisen harrastuksena. Vähän pelottaa kun on kiinnostunut myös ohjelmoinnista…

– Olen Ollille sanonut, että kannattaisi opetella myös pianoa. Ohjelmoinnissa ja säveltämisessä ei asioita jäsennä kitaran kautta samalla tavalla kuin pianon kanssa, missä on 12 palikkaa oktaavissa, näkyvissä aivan eri tavalla. Jos haluaa myös tehdä musiikkia, on pakko ainakin pikkuisen osata soittaa näitä valkoisia ja mustia laattoja.

H-hetkestä seuraavaan

Lauluja syntyy niin runsaasti, että seuraavaa Kaijan levyä aletaan työstää piakkoin. Seuraava albumi ilmestyy mahdollisesti jo ensi syksynä. Vaikka Markulla on paljon materiaalia, yllättäen hän ei ole ollut innostunut biisikyselyistä.

– Jostain kumman syystä en ole halunnut lähteä siihen. Tuttujen kautta tulleita satunnaisia pyyntöjä olen toteuttanut, esim. yhden biisin Antti Tuiskun Rovaniemi-levylle. Pekka Ruuska pyysi Johanna Kurkelan levylle biisin. Muuten olen pitäytynyt. Toisaalta ei ole mitään estettä tehdä mitä huvittaa.

90-luvun puolivälisssä Markku teki Yleisradiolle musiikin Peter Lindholmin ohjaamaan neliosaiseen TV-sarjaan Ilman kavaluutta. Samoin MTV3:lla pyörineeseen kymmenosaiseen, niin ikään Lindholmin ohjaamaan sarjaan Isältä pojalle, josta tehtiin myös koko illan elokuva.

– Ne olivat siis musiikkia ilman sanoja, mielenkiintoista hommaa. Tämä on pitänyt leivässä ja edelleenkin yhtä kovalla innolla teen.

Monet varsinkin uran alkupään lyriikoista ovat myös Kaijan tekstejä. Pääasiassa ne ovat krediittien puolesta olleet yhdessä tehtyjä: Kaija ideoijana ja Markku raa’an työn tekijänä. Viimeisissä lauluissa on sävellys- ja sanoitusvastuu ollut yksin Markulla. Uusimmalle albumille tuli yksi biisi muualta (Markus Koskisen Rukoilen), samoin edelliselle (Maki Kolehmaisen Huone kahdelle).

– Referenssimielessä voin joskus kuunnella biisejäni studiossa, mutta muuten en koskaan kuuntele omia levyjäni jälkeen päin. Muutamaan vuoteen en ole ollut mukana keikkakuviossakaan Kaijan kanssa. Omat biisitkin ovat osittain unohtuneet…

Oletko lähtökohtaisesti ollut runoiluun taipuvainen, niinkin emotionaalisia kuin lyriikkasi ovat?

– En sillä tavalla. En muista koskaan olleeni pöytälaatikkorunoilija. Soittaminen ja säveltäminen olivat ensin. Silti kirjoittamisesta olen aina pitänyt. Musiikkilukiossa bänditouhut veivät niin paljon aikaa, etten oikein ehtinyt äidinkielen tunnille. ”Kannattaako ollenkaan lähteä kirjoittamaan ylioppilaaksi?” ihmettelivät opettajat, oli niin paljon poissaoloja. Siitä kuttuuntuneena kirjoitin molemmista aineista ällän ja melkein täysillä pisteillä. Terveisiä opettajalle, jos on vielä hengissä: kiitos että päästit kuitenkin kirjoittamaan!

Muistatko milloin teit ensimmäisen sävellyksesi?

– Joskus 12-13-vuotiaana alkoi löytyä jotain omaa, mitä voisi ehkä löyhästi nimittää biiseiksi. Enemmän se oli löysää progehommaa. Biisin struktuuri alkoi löytyä 16-17-vuotiaana. Imin vaikutteita 80-luvulla, joka oli karmeaa aikaa mielettömine leirijakoineen: pop, rock, iskelmä… Se oli poroerottelutouhua, jossa ei ollut mitään järkeä.

Yksi tuon ajan tyylisuunta oli syntikka-pop – toisille intohimo ja toisille hirvitys.

– Tuohon voisin sanoa, että kuuntelen mielelläni hyvää musiikkia. Joskus lukioaikoina oli häpeä tunnustaa, että kuunteli radiosta Abbaa – ne kaverithan tekivät ihan helvetin hyviä biisejä! Ei semmoista ääneen voinut silloin vielä sanoa. Hyvä musiikki on hyvää musiikkia, oli se mitä tahansa. Varsinkin viime aikoina olen kuunnellut aika paljon klassista musiikkia, sinfonioita ja vokaaliteoksia.

Esikuvia ja vaikuttajia?

– Onhan niitä. Muistan kun kuuntelin Mahavishnu Orchestraa ja Billy Cobhamin kolailua triplabassareineen. Sitten oli albumi Visions of the Emerald Beyond, jolla soitti rumpalina Narada Michael Walden (tuottanut mm. Whitney Houstonia). Waldenin rumpufillejä kuunnellessani ajattelin: kyllä alkaa olla tiukkaa asiaa! Se oli siinä: rönsyily pois ja suoraviivaisempi ilmaisu. Eivät kaikki voi soittaa sooloja yhtä aikaa, eihän se silloin ole enää soolo! Waldenin rummutuksessa mentiin popin suuntaan. Niukempi ilmaisu on toiminut minulla. Mainittakoon myös Genesis ja Peter Gabriel, Kate Bush ehdottomasti.

Alitajunta työskentelee yötä päivää

Oman äänipajan nimi Järvenpäässä on 24/7 Markku Impiö. Mistä nimi?

– Se kuvaa sitä, että vaikka kävelisin päämäärättömästi tai istuisin kahvilla katsellen ihmisiä, niin sekin on tavallaan työntekoa. Ei pelkästään se, että istuu alas ja alkaa painella koskettimia.

Koska alitajunta työskentelee koko ajan?

– Niin, ja itsensä ymmärtäminen on työn tekemistä. Jos ei itseään ymmärrä, ei ymmärrä ihmisistä, musiikista eikä mistään mitään. Koko elämä on tavallaan työn tekoa. Näen sen analyyttiseltä puolelta myös – johtuneeko siitä, että vanhin veljeni on psykoanalyytikko; no ei johdu. Eikä ole kyllä minusta tehnyt analyysiäkään…

Jos oleellisen oivaltaa ja sen osaa poimia missä tilanteessa tahansa, niin se kuuluu musiikissa ja näkyy teksteissä. Aika harvoin Markku keksii aihioita vasta studiossa.

– Ajatus on siellä jo valmis, tai taju siitä mihin olen menossa. Rakenne, komppi tai riffi. Se voi soida jo jonkin verran päässä, jolloin sitä voi kuulostella: mitä tämä juttu haluaa minulle kertoa? En lähde tyhjältä pöydältä. Aihio voi tulla ihan missä ja milloin vaan – ja voi olla kiusallista kun täytyy laulaa S-marketin jonossa.

– Pahinta on kun missaa hyvän biisin: herään yöllä neljän aikaan ja päässä pyörii jopa orkestraatio – eikä millään jaksa nousta. Miettii vaan, että tämä on niin killeri juttu, ei tämä voi unohtua, suotta unia heivaamaan! Ja aamulla ei muista mitään. Muutaman kerran on käynyt niin, mutta nykyään on helppo sanella puhelimeen.

– Semmoista kauhuskenaariota ei tule, että on tyhjä paperi edessä eikä mitään mielessä. En osaa lähteä tyhjästä, täytyy olla kättä pidempää.

Löytävätkö tekstit ja sävel toisensa myöhemmin, vai syntyvätkö yhdessä?

– En oikein edes muista, ne vain ovat jääneet päähän. Joskus ne tulevat käsi kädessä. Biisiin Viimeinen lento tein tekstin ja sävellyksen aika nopeasti, melkein rinta rinnan. Välillä joutuu biisiin palaamaan, välillä se syntyy hirveän nopeasti. Ei ole patenttiratkaisua.

Nuoteiksi koneella vai laakista tallennukseen?

– Taltioin koneella heti, rupean ohjelmoimaan ja tekemään komppeja. Nuotit teen sitten kun kokonaisuus alkaa soida päässä. Jos kyseessä on vaativampi juttu, joudun kirjoittamaan sointulapun siinä vaiheessa kun orkestraatio ei ole ihan vielä lihasmuistissa. H-hetken bonusraita (jouluaiheinen Sydän laulaa) on aika klassinen biisi, sen jouduin kirjoittamaan ylös koska se helpotti ohjelmoimista; siellä on bassopidätyksiä ynnä muuta.

– Tänä autotalliohjelmoinnin aikana pahimmassa tapauksessa joillakin voi biisi ehkä olla äänen generointia. Se ei ole säveltämistä. Ei se mitään jos se onnistuu hyvin, mutta itseltäni vaadin kontrapunkti-testiä: bassoääni vastaan melodia. Biisin pitää jo olla kasassa – olen näköjään niin sanottu vanhan liiton mies. Säveltäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin äänen generointi: tehdä biisi, joka täyttää biisin tunnusmerkistön ja jossa soinnilliset tehot ovat kohdallaan.

– Kun juttelin Sibiksessä sävellyspuolella ihmisten kanssa, jotka nerokkaasti tutkivat vaihtoehtoja ja laativat aika kakofonista meininkiä – välillä kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti – niin olisi tehnyt mieli välillä sanoa: ”kokeiles tehdä kolmella tai neljällä sointuteholla biisi joka koskettaa itseäsi ja muitakin, kuten joku Beatlesin Let It Be. Kun osaat noin kauhean monimutkaisetkin kuviot, niin löytyykö tähän kaavaa?” Se kaava onkin ehkä vaikeampi, se täytyy ehkä käydä elämässä välillä. Sitten takaisin kammioon tutkimaan.

Sekametelisoppaa käsityömeiningillä

Musiikissasi on aina ollut selkeästi kuultavissa popin ja rockin limittäisyys.

– Kyllä, se on sekametelisoppaa, enkä ole välittänyt siitä mikä genre se on, vaan siitä mitä biisi haluaa itsensä olevan. Voi käyttää ihan mitä vaan, jos se tuntuu oikealta ja siltä että se kuuluu biisiin. Se on minun valintani.

Olet käyttänyt paljon muita sovittajia, mutta sovitat itsekin?

– Joo, viimeisellä levyllä varsinkin. Edelliselle, Viiden minuutin hiljaisuus -albumille, Jesse Vainio teki Kalle Torniaisen kanssa tuotanto-osuudet. Kun uusimman levyn demoja kuunneltiin levy-yhtiössä ja AR-ihmisen kanssa, sanoin olevani vain säveltäjä ja sanoittaja, annetaan tuotantohomma muualle. He sanoivat kuitenkin, että tämä on valmista kauraa, tuota levy pois. Niin sitten tein, kahta biisiä lukuun ottamatta: Jukka Backlund ja Aku Sinivalo tuottivat yhden biisin ja Teropekka Virtanen kaksi.

Studio 24/7 Markku Impiö on toiminut pian seitsemän vuotta Järvenpäässä Pajalan teollisuusalueella. Kulttuurien talolla toimii monenlaisia ‘pajoja’: käsityötä, arkkitehtuuria, teatteria.

– Täällä on hyvä operoida. Meillä on tässä kaikkien pajojen kanssa yhteinen osuuskunta nettiliittymineen. Se toimii oikein hyvin ja kaupunki on ollut mukavasti mukana. Käsityömeininkiä, sekä musiikillista että ihan oikeata käsityötä.

Markun studio on pre-production -paja, mistä lopulliseen miksaukseen päätyy ehkä 60 prosenttia taltioinneista.

– Bassokitaroita ajattelin äänittää uudelle levylle, mutta alkoivatkin futaamaan niin hyvin ohjelmointikäsittelyssä. Kitarat ja rumpusetti ovat kuitenkin oikeat melkein joka biisissä.

H-hetki on osin soitettu isossa studiossa, jokaisessa biisissä on esim. oikea rytmisetti. Omassa studiossaan Markku tekee syntikkaosuudet ja luupit sekä konepuolen ohjelmoinnin. Studiossa on pienehkö koppi, missä Markku laulattaa Kaijan. Kopissa on yksi mikrofoni, Neumann 103.

– Siellä Kaija on laulanut kaikki kuorot ja liidiosuudetkin, vain muutaman laulun muualla. Olen kokeillut Kaijalle välillä Solid Tubea ym., mutta Neumann on toiminut Focusriten Voiceboxin kanssa hyvin. Oikeat soitot toteutetaan isoissa studioissa, samoin miksaukset tietysti. Tänä päivänä pystyy miksaamaan vaikka vaatekomerossa, mutten lähde siihen. Kompetenssini ei riitä äänittämään rumpuja, muut ihmiset saavat siihen valita tilan ja mikrofonit.

Luontaista Markulle ovat ohjelmointi, koskettimet ja soittaminen. Logicissa hoituu ohjelmointipuoli. Syntikoita pajalla ovat mm. Alesis Quadrasynth, Roland JP-8000 ja Roland XP-50 -masterkeyboard, mutta iso osa käytetyistä soittimista ja sämplereistä löytyy softapuolelta. Vanhoja kaikulaitteita kuten tubea ja kompuraa on räkissä yhä, mutta ne eivät juurikaan ole enää käytössä. Lopuksi kaikki ajetaan ProToolsiin.

Olet mm. vuoden tuottaja 1993 (Emma-gaala); varmaan sinua on pyydelty työstämään myös muiden levyjä?

– Kyselyjä on tullut, mutten koe olevani semmoinen tuottaja – vaikka se mielenkiintoista ehkä olisikin. Kun itse tekee, kaikki palikat on kasassa. Voisi olla vaikea orientoitua biisiin, joka ei itselle oikein kolise.

Käytät myös rumpukoneita ja rumpusoftaa levyilläkin?

– Käytän, siellä on myöskin niitä. Uusimmalle levylle rummut soitti Sampo Haapaniemi (Egotrippi) ja hän soittaa nyt myös Kaijan live-keikoilla. Kimmo Nissinen on kitarassa, bassossa Niko Kokko (Maija Vilkkumaan ollessa tauolla) ja koskettimissa Timo Pudas. Tiukka bändi, erittäin hyvä tekniikka ja oikein isosti tehty. Olemme iloisia siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen keikkasuksee on ehkä kovempi kuin koskaan.

Sydämen logiikkaa

1990-luvun alussa aloittaneista monet tekijät ja esittäjät ovat unohtuneet. Markku Impiön ja Kaija Koon siunaus on säveltäjä-sanoittajan mielestä ollut loogisuus kaikessa tekemisessä.

– Se on ollut enemmän sydämen, sielun ja mielen logiikkaa, joka on pitänyt kaiken kasassa. On siunaus saada tehdä asioita mistä pitää. Oikein pelottaa noiden kaksikymppisten nuorten puolesta, kun ennuste on vuosi pari ja sitten uudet kehiin. Toisaalta siellä monilla esiin tulijoilla on lähestymistapa sellainen, että ”haluan julkisuuteen ja telkkariin, musiikki olkoon vain väline”. Ja monilla vielä niin heppoiset eväät. Se väline voisi olla muukin, Big Brother tai selviytymisleikki viidakossa, maajussille morsian. Julkisuushakuisuus on niin silmiinpistävää. Mihin tämä maailma on menossa? Meidän sukupolvi on lähtenyt siitä, että teemme musiikkia. Käytetään toki julkisuutta hyödyksi siinä, että voidaan tehdä musiikkia.

– Nykyisin koko businesshan on aika raakaa. Sykli on niin nopea: otetaan yksi juttu ja kulutetaan se loppuun. Meillä on ollut se onni, että olemme saaneet itse annostella. Nyt tulee nuoria Idols-tapauksia, joille yritetään tehdä kahdessa-kolmessa vuodessa kaikki ja sitten heitetään roskikseen.

Biisitehtailu on tavallaan laajentunut esittäjiin. Sekin on todellista tehtailua.

– Ja vastenmielistä. Maahan on pieni ja itse tunnen oikeastaan kaikki musiikintekijät ja alalla vaikuttavat. Ihmiset ovat aika kovassa puristuksessa. Mahdollisimman nopeasti rutistetaan irti asioita ja tasapäistetään myös. Se ei ole oikein hyvä yhtälö taiteen tekemisessä. Pitäisi tehdä pop-musiikin taidetta, joka on taidetta siinä missä muukin taide.

Luova taiteilija, esim. moni biisintekijä, ei välttämättä edes halua olla julkisuudessa. Selvästi et sinäkään?

– Olen toiminut niin, että edes toinen meistä saa käydä kaupassa ilman että joku tuijottelee mitä se ostaa. En ole ollut innostunut lähtemään lehtiin. Selvis on eri asia koska puhutaan säveltämisestä, sanoittamisesta ja musiikin tekemisestä. Muut saavat olla. Olen osannut kieltäytyä ja keskittyä työhöni. Esiintyjän osa on ihan toinen juttu.

– Tämä ala on kyllä monessakin mielessä aika vastenmielinen. Raadollisuus, lieveilmiöt ja nopeatempoinen hyödyntämismeininki, johon en tosin itse ole joutunut. Aika pitkälle puhutaan muista asioista kuin musiikista, mikä on aika outoa kun ollaan kuitenkin musiikkibisneksessä. Musiikki onkin se välttämätön paha!

– Muistaakseni Björk sanoi jossain haastattelussa, että 90 prosenttia ajasta menee ihan kaikkeen peehen ja 10 prosenttia musiikin tekemisen iloon. Hyvä Björk!

Touhu on härskiä vieläkin

Sen jälkeen kun sinä ja Kaija aloititte, on kustannusoikeuksista pidetty paljon ääntä ja aiheesta syntynyt kalabaliikkiakin.

– Kun uusi artisti 90-luvun alkupuolella sainattiin, sanottiin: noh, eiköhän me tänne taloon ne kustikset tehdä. Se oli rivien välissä sanottua, ei ihan suoraan, muttei sitä diiliäkään tule jos ei pistetä kaikki samaan pakettiin. Täytyisi kuitenkin muistaa, että artisti ja biisin tekijä ovat ihan eri asia. Puoliväkisin minutkin sainattiin saman yhtiön kustannuspuolelle. Kunnes tuli menestystä ja sananvaltaa, jolloin pääsin sanomaan, että artistisopimus hänelle maksettavine rojalteineen ja säveltäjän osuudet ovat kaksi eri asiaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, että oltiin samassa taloudessa.

Markulla oli pitkään biisit manuksina, mutta uutta H-hetkeä varten hän teki sopimuksen EMI Publishing Swedenin kanssa. Jo edellisen levyn tiimoilta ruotsalainen kustantaja oli osoittanut kiinnostusta.

– Ovat nyt kustantajana siksi, että isona yhtiönä mahdollisesti osaisivat edustaa ulos- ja eteenpäin. Tämä kuvio ei ole mitään naimisiin menoa, vaan se koski vain uusinta albumia ja sen biisejä. Mutta ennen se kustis oli pakkopullaa. Jotkut lähtivät riitelemäänkin niistä.

Ja myös voittivat juttunsa.

– Kyllä. Touhu on aika härskiä vieläkin. Olen esim. Ruotsissa kuullut tämmöistä: Kansainvälinen levy-yhtiö sainaa artistin ja pakottaa melkein väkisin oman yhtiön edustamalle kustannuspuolelle, olivat ne biisit artistin tekemiä tai ulkopuolelta tulleita. Diilintekijälle, joka teki varsinaisen artistisopimuksen ja houkutteli myös kustannuspuolen oikeudet samaan talliin, onkin maksettu ns. kickback. Säveltäjä antaa omastaan kolmasosan ja vielä ihan joku muu hyötyy siinä välissä! Näitä tarinoita riittää, mutta Rautavaaran sanoin, ”tämä tarina on tosi”.

Kuulostaa jo todella likaiselta peliltä. Nykypäivänä ei kai kukaan voi enää olettaa, että artisti tekee kustannusdiilin ihan tosta vaan?

– Täytyy tosiaan olla säveltäjälle ja sanoittajalle hyötyä siitä, sekä olemassa olevat suunnitelmat siitä miten asioita ajetaan. Eivät nämä biisit tyhjästä tule, vaikka ihmiset niin luulevat. Ylessäkin vielä kerrotaan joskus, että ”Katri Helenan kappale”, vaikka se on vain Katrin laulama kappale.

Vaikka kuinka sen eteen on ELVISkin tehnyt töitä, on tiedottaminen sekä radiossa että televisiossa todella heikkoa.

– Se on heikkoa, ja usein kun radiossa kuulee kivan biisin ja odottaa kuulutusta, niin tuleekin joku jingle vaan. Hyvä kun enää artistiakaan mainitaan! Nopeaksi on mennyt, mutkat suoriksi.

Miten internet ja laiton levitys ovat purreet teidän tekemisiinne?

– Se vaikuttaa kaikkien tekemisiin. Levymyynti laskee kuin lehmän häntä. Onneksi on tullut laillisia versioita kompensoimaan. Jos se oikein olisi ryöpsähtänyt käyntiin, niin kohta ei olisi enää mitä imuroida.

– On paljon ihmisiä jotka haluavat ostaa albumin, jossa on mukana tekstit ja tarinaa. Fyysisen levyn, jota voi pitää kädessä ja aistia tunnelmaa sen sijaan että on viipaleita sieltä täältä. Oma poikani sanoi, ettei ollenkaan ymmärrä miksi musiikkia pitäisi kuunnella joka paikassa. Miksi pitää olla aina piuhat päässä? Mp3-systeemissä ladataan vain biisejä peräkkäin – hän haluaisi kuunnella koko levyn, kaikki biisit, mitä kokonaisuus kertoo. Punnittua puhetta 16-vuotiaalta.

Vanhan liiton miehiä.

– Kuinka moni haluaa ottaa aamukahvipöydässä sanomalehden käteensä mieluummin kuin lukea lehden verkkoversion? Vanhan liiton mies ottaa lehden eikä rupea heti tuijottelemaan ruutua.

Koskettava konserttikiertue

Markku jäi pois keikkailusta pari vuotta sitten. Välillä kuitenkin veri vetää takaisin, etenkin silloin kun on tullut käytyä keikoilla katsomassa.

Jouluaikaan 2006 Markku ja Kaija kuitenkin esiintyivät yhdessä. Kirkkokonserttikiertueella liikkui akustinen trio: koskettimet (Markku), kitara (Kimmo Nissinen) ja Kaija. Kiertue käsitti viitisentoista esiintymistä kirkoissa pitkin Suomea.

– On aivan toisenlainen tilanne soittaa noin hienovaraisessa jutussa kuin lähteä isolla bändillä ja tekniikalla rymistelemään. Siinä mokatkin kuuluvat aika helposti. Mutta se oli mielenkiintoista ja pakotti treenailemaan, hallitsemaan sormioita kylmiltään. Tekisi mieli kokeilla uudelleen; ensi kerralla jousia mukaan, jopa klassiselta pohjalta.

Vaikka kirkoissa ollaan varsin tarkkoja siitä mitä siellä saa soittaa, saivat Markku ja Kaija luvan esittää omia biisejään. Markku on saanut lukea omia tekstejään kuolinilmoituksissakin, joten kyllä ne sopivat soimaan kirkossakin.

– Siinähän se spektri näkyykin,  kun musiikkia esitetään sekä häissä että hautajaisissa. Paljon tulee kyselyjä, saako julkaista otteita teksteistäni kuolinilmoituksissa. Totta kai saa. Siinä on yksi virstanpylväs, näkee mitä on saavuttanut. Tekstin substanssissa pitää olla jotain samaa jos lauluja halutaan tilanteessa, missä ihmiset ovat herkimmillään ja paljaimmillaan, täysin aseista riisuttuja.