EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Musiikkia ja urheilua - Veikko Juntunen on perinteisen iskelmän vahva työhevonen

Tekijä: Mysteerio

Musiikkia ja urheilua – Veikko Juntunen on perinteisen iskelmän vahva työhevonen

Julkaistu

 
 

Posiolta Ouluun ja noin 20 vuotta sitten Kiiminkiin muuttanut Juntusen perhe oli perusmusikaalinen. Isä soitti latotansseissa ja muilla esiintymislavoilla itse rakentamallaan viululla.

Veikko Juntunen on ollut koko ikänsä urheilumiehiä. Poikasena hän pelasi A-junnuihin asti jää- ja jalkapalloa, kunnes jalkapalloharjoituksissa halkesi nilkkaluu, ja seuraavana talvena murtui toinenkin nilkka. Poika joutui pitämään taukoa peleistä ja vammoista parantuessa kävi aika pitkäksi. Elettiin vuotta 1964.

– Huomasin siskolla joutilaan kitaran ja aloin sitä aikani kuluksi kokeilla ja rämpyttää. Beatles oli kova sana silloin. Jostain syystä minun piti ensimmäisten opittujen sointujen jälkeen heti kokeilla omia juttuja. Minua ei koskaan kiinnostanut opetella vanhoja tuttuja kunnolla, vaan jo alusta alkaen kiinnosti etsiä uutta.

Sattuman kaupalla koukkuun musiikkiin

Tätä ennen ei musiikki ollut Veikkoa kiinnostanut sen enempää kuin muitakaan urheilevia kavereita. Liverpoolin kvartetti kuitenkin kolahti niin lujaa, että Veikko katsoo sen edelleen tärkeimmäksi herättäjäksi koko musiikkiurallaan.

– Kunhan sain ensimmäiset kolme sointua kasaan, niin heti lähdin hakemaan uutta melodiaa. En ehkä ihan tietoisesti; taustalla saattoi kummitella jokin alitajuinen matkimisen tarve, kun Beatlesin kaveritkin tekivät itse musiikkinsa.

Musiikkitunneilla tai soitonopettajalla Veikko ei ole koskaan käynyt. Kitaran lisäksi hän kerran löysi kannettoman musiikinteoriakirjan, jota tutkiskellen tuli opiskeltua nuottikirjoitus.

– Paras musiikkikouluni oli noin 10 vuoden pituinen soittaminen orkestereissa viikonloppuisin. Harjoittelimme todella paljon ja sovitimme monia tuttuja, pakollisia tanssikappaleita. Teimme niihin usein esimerkiksi aivan uudet introt.

Ensimmäinen bändiyritys tuli ajankohtaiseksi melko pian. Matti Eskonniemi (s. 1947), tuleva Matti Esko, oli tarkoitus ottaa kitaristiksi.

– Olli Hiltunen pestattiin basistiksi ja itse ryhdyin soolokitaristiksi. Vielä löydettiin yksi kaveri rumpaliksi ja sovittiin, että kukin hommaa omat vehkeet. Kun olin hankkinut itselleni kitaran ja vahvistimen, aloin kysellä kavereilta miksei vehkeitä kuulu. Basisti Olli ilmoitti, että se, jonka piti tulla rumpaliksi, olikin ostanut rumpurahoilla mopon!

Veikko oli lopulta ainoa, jolla oli soittimet, Kent-kitara ja Gibsonin vahvistin. Hän jatkoi itsekseen treenaamista ja soittamista. Gene and the Coyotes -bändin kitaristi Raimo Huoponen kuuli, että Juntusen Veikolla oli vahvistin. Coyotes oli kyllä keikkaileva ja pystyssä oleva bändi, mutta vahvistimia oli liian vähän; kaikki pantiin puhaltamaan yhden ja saman vahvarin kautta. Raimo pyysi Veikon Gibsonia lainaksi, ja kun poppoon basisti meni naimisiin, kysyttiin Veikkoa tilalle nelikielistä nypläämään. Kitara vaihtui bassoon – pysyvästi – ja siitä lähti keikkamuusikon ura liikkeelle vuonna 1965. Gene and the Coyotes soitti lähinnä Shadows-tyylistä rautalankamusiikkia. Seuraava bändi The Hooks perustettiin vuonna 1966, ja se olikin jo toista tasoa.

– The Hooks on kovin kokoonpano missä olen soittanut. Harmittaa, ettei yhtyeestä jäänyt äänimateriaalia enempää kuin muutama laulu kasetilla kopion kopion kopiona. Bändi toimi muutaman vuoden ja ohjelmistossa oli mukana jo omiakin biisejä.

The Hooks oli aikanaan varsin suosittu bändi. Soitossa oli mukana jo hiven tanssimusiikkisävyjä, mutta pääasiassa se esitti nuorisomusiikkia. Mukana oli muun muassa laulaja ja saksofonisti Kalle Fält, joka on tuttu nimi useista etelänkin nimibändeistä. Urut kuuluivat kalustoon ja ryhmä pystyi soittamaan tanssimusiikkia jopa esiintymispaikan vaatimusten mukaan. Suurin osa keikkapaikoista oli silti nuorten paikkoja.

– Armeija tuli kuitenkin väliin… Sotaväen jälkeen lähdin soittamaan EJ-Kvintettiin, jonka solistina oli Matti-Esko. Hän soitti myös huilua ja saksofonia.

Veikko oli Matti Eskon kanssa töissä samassa paikassa, Kirjapaino Kannassa; Matti oli latojaoppilas. Veikko oli painajaoppilas, ja valmistui neljän oppisopimusvuoden jälkeen ammattipainajaksi. Siinä työssä meni noin vuosi, jonka jälkeen Veikko siirtyi offset-asemoijaksi. Hän oli töissä kirjapainossa yhteensä 24 vuotta.

– Viimeiset 5-6 vuotta tosin olin osa-aikaisena, sillä sain työnantajani kanssa sovittua, että voin pitää sävellysvapaata aina kun vain aikaa liikenee. Pikku hiljaa jäin kirjapainosta kokonaan pois. En ole vieläkään sanonut itseäni irti, eikä työnantajani ole irtisanonut minua. Asiasta edelleen joskus vitsaillaan heidän kanssaan.

Biiseistä alkaa kehittyä hittejä

Matti Esko oli osallistunut Tähtijahti-kilpailuun ja pääsi laulamaan kokoelmalevylle Pasi Kauniston levyttämän Koskaan et muuttua saa (san. säv.). Esitys meni sen verran komeasti, että Matti lähti käymään levy-yhtiö PSO:lla oululaisen Pertti Haipolan kanssa sillä mielin, että saisi oman levyn aikaiseksi. Matti otti mukaan Veikko Juntusen laulun Nuoruus on hetki vain – ja niin kävi, että sopimus syntyi. Veikko sai näin ensimmäisen oman laulunsa levylle vuonna 1970.

Ennen vuotta 1970 hän oli tehnyt 5-6 kappaleen demoja kelanauhoille, joita kävi tarjoamassa kolmessakin yhtiössä Helsingissä. Palaute oli periaatteessa kohteliaan myönteistä: ”hyviä ideoita, kunhan vielä kehittelet niin palataan asiaan”. Aivan samoja lauluja, jotka eivät tuolloin menneet läpi, on myöhemmin julkaistu levyillä. Kelanauhoilla oli Veikon omia soitto- ja lauluesityksiä, ja yhä edelleenkin hän tekee joka laulusta demon.

– Siihen aikaan tein lauluni kitaralla, myöhemmin pääasiassa kosketinsoittimella. Niillä saan molemmat kädet mukaan ja pystyn hahmottelemaan bassokulkuja. En ole koskaan ollut hyvä soittaja, enkä ole pyrkinytkään siihen veivaamiseen, olen vain tykännyt säveltää, sekä koskettimilla että kitaralla. Nuotit kirjoitan paperille, enkä käytä mitään tietokoneohjelmia. Joskus jos ei ääni kanna, käytän muita laulajia.

EJ-Kvintetti oli ollut pystyssä jo vuosikausia, ja Veikko keksittiin mukaan. Kirjain E tulee Eskonniemestä, J taas bändistä lähteneen soittajan sukunimestä. Juntunen sopi siis nimensäkin puolesta mainiosti ryhmään. Bändi jatkoi, mutta Veikko jäi pois ja lopetti keikkailevan sähköbasistin uransa, kun oma musiikin tekeminen rupesi kiinnostamaan. Päivätyö ja keikkatyö yhdessä veivät liian paljon aikaa. Vuoden päästä Piiralan Terppa rupesi jälleen houkuttelemaan, ja pian oli pystyssä Veikko Juntusen Orkesteri, joka toimi muutaman vuoden 1970-luvun alkupuolella.

Veikon biisejä alkoi ilmestyä useiden artistien äänitteillä ja monista tuli hittejä, muutamasta biisistä vuodessa. Ne olivat lähinnä Matti Eskon levyttämiä, yksi oli Kisun levyttämä Kuljin puistoon päin. Oli aika keskittyä lopullisesti säveltämiseen ja sanoittamiseen. Vielä Veikko kuitenkin liittyi hetkeksi keikkaryhmään nimeltä CB-Kvintetti, jonka solisti Allan Tuppurainen ei ollut Rölli, vaan se toinen saman niminen Suomessa. Myös Tuppuraiselle Veikko alkoi tehdä lauluja. Rentukkaojan Aatu on perinteinen valssi, joka soi vieläkin mukavasti vanhemman väen tanssimusiikin toivekonserteissa, esimerkiksi Pentti Kumpulaisen tulkintana. Laulu kertoo sota-aikaan sijoittuvan elämäntarinan. Sinkku menestyi hyvin, se tehtiin Matin ja Tepon firmaan ja M&T Tuotanto julkaisi myös Tuppuraisen pitkäsoiton. Siitä lähtien, 1970-luvun puolivälin jälkeen, on Veikko keskittynyt kokonaan biisien tekoon, jättäen bändit. Työ kirjapainossa jatkui kuitenkin vielä tuolloin.

Aina pitää olla tekstit mukana

Alussa kytkennät oululaisartisteihin johtivat siihen, että Veikko Juntusen lauluja esittivät lähinnä alueella vaikuttavat artistit. Ensin lauluja syntyi pääasiassa Matti Eskolle, sitten Eero Avenille ja Kisulle – ja levy-yhtiöt rupesivat soittelemaan tekijälle. Joka vuosi kyselyjä tuli enemmän ja enemmän.

Jarmo ”Jamppa” Tuominen oli Veikko Juntusen tuttuja, koska isossakin kaupungissa oli kuitenkin aika vähän muusikoita. Samassa orkesterissa miehet eivät kuitenkaan koskaan soittaneet. Jamppa tuli Veikolle juttelemaan, voisiko tämä kirjoittaa hänellekin laulun, kun kerran Matti Eskollekin.

Oliko Jampan läpimurtohitti vuonna 1977 ihan ensimmäinen hänelle kynäilty?

– Silloin tein hänelle nimenomaan laulun Aamu toi, ilta vei. Se oli ensimmäinen ja siitä se lähti. Biisiin liittyy erikoinen juttu. Jamppa kierteli levy-yhtiöissä tarjoamassa laulua, eikä mennyt läpi. Täällä Oulussa tehtiin kerran vuodessa Yleisradioon ohjelmaa Musiikkia maakunnista. Annalan Heikki antoi luvan tehdä nauhan kerran vuodessa: Esko Granlund, Heimo Saksio ja minä teimme kukin aina kahdesta neljään kappaletta siihen ohjelmaan. Pyysin Jampan mukaan studiolle, missä hän esitti Aamu toi -biisin. Mutta Jampalla ei ollutkaan tekstiä mukanaan, ei myöskään minulla, joten soittajille jaettiin pelkät nuotit studiolla. Tuli laulun vuoro – ja stop. Muistelimme Jampan kanssa tekstiä, mutta yhtä säkeistöä emme kumpikaan muistaneet. Menin sivuun kirjoittamaan puuttuvaa toista säkeistöä. Juuri se versio on levyllä. Alkuperäistä säkeistöä ei koskaan myöhemmin ole etsitty eikä löydetty. Tämä tapaus opetti minua: Aina pitää olla tekstit mukana! Ja sen jälkeen on aina ollut.

Jamppa Tuominen levytti kaikkiaan 63 Veikko Juntusen laulua. Monissa on Heikki Annalan sovitukset. Veikko kertoo, että Heikin kuoltua on löydetty epäselvästi merkittyjä nauhoja, joilta saattaa yhä löytyä julkaisematonta materiaalia. Jamppa oli myös saksofonisti ja häntä kuullaan soittajanakin monilla levyillään.

– Hän oli todella hyvä, soitti keikalla introt ja kävi eri orkestereissa tuuraamassa. Suurin osa Jampan laulamista biiseistäni on juuri hänelle tehtyjä. Sitten on muita, esimerkiksi Vesipisaroiden laulu, jonka tein Eija Sinikalle ja jonka Jamppa halusi laulaa. Yön kukka syntyi alun perin Frederikille. Valssin Kauneimmat muistot Jamppa kuuli yöllä autossa ja halusi heti levyttää sen itsekin. Osa biiseistä on toki jonkun muun säveltämiä, mukana myös ulkomaisia. Yön syliin on Heikki Annalan sävellys, johon kirjoitin sanat.

– Jamppa oli erityisen hyvä saamaan tekstin kuulostamaan uskottavalta. Sekin varmaan kuului hänen musikaalisuuteensa laulun ja soiton lisäksi. Jamppa oli koko urani aikana erikoistapaus sillä tavalla, siinä oli tärkeä jippo. Se tuli häneltä varmaan huomaamatta ja oli täysin luonteenomaista.

Jampan ja Matti Eskon (lähes 40 biisiä) lisäksi kymmeniä Veikko Juntusen kappaleita ovat levyttäneet myös Kanarian Mikki, joka on julkaissut neljä pitkäsoittoa (ensi kesänä tehdään viides), ja Pekka Niskan Pojat, joiden uudella pitkäsoitolla kuullaan 16 Veikon sävellystä.

Suurtyönä hengellinen passio

Hengellinen passio, Veikko Juntusen tilaustyö Noussut hän on esitettiin vuonna 1972 Oulun Tuomiokirkossa. Teos levytettiin samana vuonna Finlandia -merkille, joka kuului PSO-yhtiölle.

Miten tulit ryhtyneeksi noin isoon produktioon?

– Bändillä, joka toimi minun nimelläni, oli treenipaikka Raatin seurakuntakodilla Oulussa. Saimme harjoituspaikan ilmaiseksi, kunhan kerran tai pari kertaa vuodessa kävimme heidän nuorten tilaisuuksissaan soittamassa. Diakoni Raimo Rosenius tuli juttusille kysellen, voisinko ajatella hengellisen musiikin tekemistä heidän tilaisuuksiinsa. Ei kais siinä mittään! Tein kappaleen, joka koski pääsiäisen aikaa. Raimo ehdotti sitten koko pääsiäisen ajan tapahtumista kertovaa esitystä tehtäväksi säestyksineen kaikkineen.

– Mukaan projektiin tuli nuorisopastori Martti Esko. Hän listasi Raamatun kohdista jakeet, luin ne ja sanoitin ja sävelsin ne. Matti Eskonniemi sekä Salme ja Sinikka Polojärvi lauloivat ja orkesterini säesti Oulun Tuomiokirkossa.

Vastaanotto oli niin hyvä, että esitykselle kyseltiin heti jatkoa. Kirkko oli täynnä ja produktio esitettiin samana vuonna myös Pohjankartanossa. Sitä tietä meni tieto myös levy-yhtiöön. Noussut hän on esitettiin jälleen seuraavana vuonna Oulussa, mukana yhä enemmän soittimia ja laulajia. Passio paisui edelleen ja sitä pyydettiin tehtäväksi Oulussa perinteeksi. Säveltäjä ja sanoittaja itse kuitenkin väistyi ja lupasi antaa osaltaan tukensa jos joku ”palkallinen” ihminen (esim. kirkon edustaja) haluaa jatkaa vetämistä.

Rovaniemellä passiosta tehtiin iso kirkkonäytelmä, jossa esiintyi sata henkeä, ja sitä esitettiin puolenkymmentä kertaa pääsiäisenä. Edelleenkin seurakunnista soitellaan ja Veikolta pyydetään passion nuotteja, jotka hän mielellään toimittaa haluaville.

Passion ensimmäisessä versiossa soitti alkuperäinen Veikko Juntusen Orkesterin kokoonpano, instrumentteina urut, saksofoni, kitara, basso ja rummut. Seuraavana vuonna tuli mukaan viuluja ja lisää puhaltimia, ja tuolloin levytetyt sovitukset olivat jo olemassa. Levylle Veikko teki pari kappaletta lisää, muutoin äänite olisi jäänyt liian lyhyeksi.

Musiikin tekeminen on ehdoton ykkösjuttu

Oletko 70-luvun läpimurtolevyjen jälkeen tarjonnut biisejäsi levy-yhtiöille, vai ovatko kaikki levytetyt kappaleesi tilattuja tai muuten suoraan solisteille tehtyjä?

– Olen tarjonnut levy-yhtiöihin, joskus harvoin vieläkin, mutta pääasiassa teen tilaustyötä. Joku kappale vaan jääpi roikkumaan ja yhtäkkiä hoksaan, että sehän voisi istua tietylle artistille. 1970-luvun lopulla ja vielä 80-luvulla lähettelin paljonkin levy-yhtiöille, ja biisi saattoi mennä jollekin ihan toiselle solistille kuin olin tarkoittanut, mikä on toisaalta normaalia käytäntöä.

– En ole tyrkyttänyt itseäni. Olen tykännyt työskennellä omissa kuvioissani ja se on toiminut mukavasti. Kirjapainoalaltahan lähdin pois jo pitkälti toistakymmentä vuotta sitten. Vuonna 1984 perustettiin oma perhefirma Musiikki-Mainos Juntunen Ky, jonka yhteyteen liitettiin levymerkki Vee-Music. Eräs musiikkiketju oli tilannut lastenlevyn, jonka tiimoilla toteutimme kaiken; oli luontevaa perustaa sitä toimintaa varten firma. En ole hirveästi satsannut siihen, mutta olen mukana olosuhteiden ”pakosta”, kun mukaan on tullut myös musiikin kustantaminen eli nuottien julkaisu.

Juntusten perheyrityksen toimialoihin kuuluu myös lehtitoimintaa; on lastenlehteä, nuortenlehteä, Jerry Cottonia ja salapoliisidekkaria. Lehtiyrityksessä työskentelevät Veikon vaimo Elinan lisäksi myös poika Timo ja tytär Tiina. Juntusten tallissa on 14 hevosta.

Äänitetuotannossa on menossa julkaisu numero 53, jolle sisältyy monenlaista musiikkia; pääasiallinen Vee-Musicin tuote on kuitenkin ollut Lappi-aiheinen sarja. Seuraava äänite tulee sisältämään kitaramusiikkia. Muita Vee-Musicin julkaisuja ovat monet lastenmusiikkilevyt, Eero Magga, Lasse Hoikka ja Souvarit, Katja Höyhtyä sekä keväästä syksyyn pitkin Suomea keikkaileva Kanarian Mikki, jolta tuotetaan jo viides pitkäsoitto.

Miten säveltäjä-sanoittaja ehtii paneutua niin moneen asiaan, tuotantoala kun käsittää niin paljon rönsyjä?

– Ykkösjuttu minulle on ehdottomasti musiikin tekeminen. Jossain vaiheessa tuotin liian paljon – en ehdi paneutumaan varsinaiseen solistien tuottamiseen. Jos ne menevät omalla painollaan, niin menkööt, mutta aikani ja ammattitaitoni eivät riitä uuden laulajan pr-koneiston pyörittämiseen, siinä kohtaa nostan kädet pystyyn. Tuotantolinja pyörii eikä pr-koneistoa ole tarvinnut käyttää. Lisäksi mainostoimistomme hoitaa kannet.

Veikko Juntusella syntyy biisejä kuten aina ennenkin. Mutkaa matkaan tekee ainoastaan miehen edelleen hyvin aktiivinen urheileminen. Hän pelaa kaukalopalloa kolme kertaa viikossa ja vetää veteraanien joukkuetta. Suomen mestaruuskilpailuihin Veikko on osallistunut joka vuosi viimeisten 20 vuoden aikana, erivärisiä SM-mitaleita on kaapissa kaikkiaan 15. Jääkiekkoa mies pelaa kerran viikossa Oulun Kärppien veteraaneissa.

– Olen tyytyväinen tilanteeseeni, sillä täytettyäni 50 ajattelin, että puhelut loppuu eikä lauluja enää tilata. Samaan tahtiin kuitenkin teen töitä edelleen, aivan kuten entiseen aikaan. Keskimäärin syntyy viitisenkymmentä levytettyä laulua vuodessa, suurimmassa osassa sekä sävel että sanat ovat omiani. Liikkuminen urheillen on pitänyt virkeänä, joten päivärytmi ei ole muuttunut, vaikkei tässä mitään nuoria poikia enää olla.

Veikko on tehnyt myös urheilumusiikkia kuten Oulun Kärppien kannatuslaulun Kärpät on rautaa (1980). Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä kuullaan Veikon kappale Valkeat linnut. Ja mainosmusiikkiakin hän on tehnyt kuten Statoil -öljy-yhtiön 10 vuotta sitten tilaaman muutaman sekunnin pituisen ”mainoslirun”.

Hänet palkittiin elämäntyöstään Kullervo Linnan palkinnolla 1999 ja Suven Sävel -iskelmäfestivaaleilla heinäkuussa 2006. Hänen luomuksiinsa kuuluu myös Oulun kesäteatterin laulunäytelmä Laiva Toivo, Oulu. Runsas vuosi sitten otettiin Oulun kaupunginkirjasto/maakunta-arkistosta yhteyttä, tarkoituksena tehdä kulttuuriteko taltioimalla elävän tekijän nuottimateriaali, koko Veikko Juntusen musiikkituotanto siistissä graafisessa muodossa. Viime vuoden syksyllä aloitettiin materiaalin kerääminen; tähtäin on keväässä 2009.

Veikko Juntunen ja Matti Esko ovat hyviä ystäviä edelleen ja aikanaan he sopivat, että kun Veikolla tulee kaksituhatta levytettyä sävellystä täyteen ja ympyrä tavallaan sulkeutuu, niin Matti laulaa juuri tämän kappaleen. Koska kyseinen kappale on tulossa?

– Kun asiaa taannoin muisteltiin, laskettiin että raja oli jo ylitetty ja mentiin jossain 2 300:n paikkeilla. Siirrettiin eteenpäin ja sovittiin, että 2 500:s levytetty tulee olemaan Matti Eskon uusi biisi. Ja nyt se biisi, Tänne vielä tahdoin tulla, on levytetty. Teksti on meidän molempien henkilökohtaisia asioita käsittelevä, kosketellen muun muassa kalareissujamme. Siinä mielessä teksti on minulle harvinainen, ehkä ainoa täysin henkilökohtainen jonka olen tehnyt. Sinkku ilmestyi tammikuussa.

Levytettyjä sanoituksia Veikolla on myös noin 2 500.

Edustat tyylilajiltasi perinteistä iskelmämusiikkia, joten on pakko kysyä, mitä mieltä olet nykymenosta radiossa ja muutenkin?

– Kun aukaisee tiedotusvälineitä, törmää usein siihen, että sanotaan tämän musiikkilajin ajan olevan ohi. Tottahan se on, ettei perinteistä iskelmää enää tuo esille ainakaan Yleisradio muuten kuin harvoissa ohjelmissa. Moni on huolissaan lajin katoamisesta, mutta kuluttajat ja minä emme ole. Suurilla ikäluokilla jotka tätä harrastavat, on entistä enemmän aikaa. Suurimmalla osalla heistä, jotka 60-luvulla ovat saaneet mollipistoksen, se ei katoa mihinkään vaikka uusia vivahteita tuleekin. Minulla on siinä suhteessa levollinen tunne.

Veikon harrastuksiin kuuluu mökkeily Posiolla, missä kesän kohokohtia on hillanpoiminta siskosten kanssa. Eikä ole väliä löytyykö aina mitään, vaan tärkeintä on liikkua tutuissa lapsuuden maisemissa. Pääasia on, ettei kiire kulje mukana, kuten ei kulje muulloinkaan. Veikko sanoutuu irti kiireestä, hommia tehdään, mutta ne sujuvat omalla painollaan.

 

Lahjakas monitaituri – Elvis ry:n uusi toiminnanjohtaja

Julkaistu

Eija on esiintyjä, sanoittaja, koulutuspäällikkö, tiimivalmentaja, ja yllätys, yllätys, hammaslääketieteen tohtori – ja nyt myös Elvis ry:n toiminnanjohtaja. Sydämelliset onnittelut ja tervetuloa! Otetaanpa selvää, mitä kaikkea Eijaan mahtuukaan, ja millaisilla ajatuksilla hän ottaa Elvisin toiminnanjohtajan haasteet vastaan.

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Tiesitkö jo  lapsena, että musiikki olisi iso osa elämääsi? 

– Musiikki on tempoillut eteläpohjalaisessa veressäni alusta asti. Lienee geeniperintöä äitini isältä, joka oli itseoppinut viulunrakentaja ja kyläpelimanni. Pienestä pitäen kaikki soittopelit kiehtoivat, ja olin pakahtua kateudesta joitakin kavereitani kohtaan, jotka saivat käydä pianotunneilla ja joilla oli kotonaan piano. Meillä ei ollut kumpaankaan varaa, ja se tosiasia otti todella koville. Taitaa olla jonkun asteen trauma vieläkin. 

– Luojalle kiitos, laulamiseen ei kuitenkaan tarvittu rahaa. Monet suurenmoiset konsertit mielikuvitusyleisölle saivat ensi-iltansa ison peilin edessä. Mikrofonin virkaa toimitti hiuslakkapullo. Ohjelmapalveluni aloitin seitsemän vuoden ikäisenä. Keikkamatkat taittuivat äidin polkupyörällä. Asiakkaat (kylän tädit ja sedät) saivat itse määrätä esityksen hinnan. Keikkoja piisasi. Osansa sai myös komea kauppa-auton kuljettaja, johon olin suuresti ihastunut. Kävin hänelle ilmaisemassa rakkauteni laulamalla kappaleen Mua lemmitkö vielä oi Kustaa (Erkki) myötä. Vai kolottiko sittenkin karkkihammas…

Kuulostaa suorastaan hauskalta! Ketkä ovat tai ovat olleet musiikillisia idoleitasi?

– Oikeastaan kummastelin teini-ikäisenä kavereiden hysteeristä idolimeininkiä: Beatles, Rollarit, Danny, Kirka jne. Hyvää musiikkia ja hyvännäköisiä nuoria miehiä, mutta että kirkumaan ja pyörtyilemään poikien eteen… se ei ollut minun juttuni. Itse pidin hurjasti Ankista ja Irina Milanista. Mutta tunnustettakoon, että Raittisen Eeron laulama Holvikirkko sai kyllä väpätystä aikaan.

– Nyt isona Suomen idolini on huikean osaava Merzi Rajala! Kuubalainen laulajatar Omara Portuondo on myös kaikinpuolisen ihailuni kohde. Ihailen kyllä vilpittömästi kaikkia lauluntekijöitä, muusikoita ja laulajia, jotka tekevät musiikkia intohimoisesti ja pitkäjänteisesti itseään koko ajan kehittäen. 

Millainen oli nuoruutesi? Hurja? Millaisia bändi-, soitto- tai laulukuvioita sulla oli nuorena – vai missä vaiheessa ryhdyit esiintymään? Koulunkäyntikin kuitenkin on myös maistunut…

– Kuten edellä jo ilmeni, nuoruus oli rahalla mitattuna köyhä. Ehkä juuri siitä johtuen oli kehitettävä kaikinpuolista kekseliäisyyttä, ja nuoruus oli kuin olikin rikasta! Olin valtavan utelias elämän ja ihmisten suhteen. Olin keskivertoa eloisampi tapaus, ja koulun tytöistä eniten jälki-istunnoissa, yleensä suunsoitosta. Toki tupakkakokeilut tuli suoritettua omien joukkojen etunenässä, ja tansseihin karkasin ennen rippikoulua, mutta harmitontahan kaikki silloin maalla vielä oli. Sainhan mä ryhtityttöpalkinnonkin, koska lauloin ahkerasti kaikilla kinkereillä ja touhusin kokoon näytelmä-, runo-, laulu- ym. ryhmiä, jotka niittivät koulullemme mainetta esim. sen aikaisissa henkisissä kilpailuissa. 

– Ensimmäiset tanssikeikat tein neljätoistavuotiaana ravintolassa tuuraten paikallisen yhtyeen solistia. Sain siihen luvan, koska eräs opettajani soitti yhtyeessä. Nippanappa seitsemäntoistavuotiaana lähdin Isojoelta suureen maailmaan Hämeeseen ja melko ensitöikseni menin esittäytymään paikalliselle, sivutöinään keikkailevalle tanssibändille, jonka solistiksi onnistuin koelaulun jälkeen pääsemään. Laulamisesta en kyllä mitään oikeasti ymmärtänyt, mutta intoa oli, ja varmaankin volyymi korvasi kaikki puutteet. Viiden vuoden aikana sain pariin kertaan potkutkin, kun en suostunut laulamaan tangoja; en kyllä enää ymmärrä miksi tein niin: tangothan ovat todella hienoja! 

– Koulunkäynti maistui muutaman työvälivuoden jälkeen, ja suoritin lukion Lahden Yhteiskoulun iltalinjalla 1976. 

Oletko tehnyt tavanomaisia valintoja eli ensin ”kunnon” koulutus, mies, perhe ja lapset (meidän ikäpolvemme naisia ei todellakaan ole erityisesti kannustettu taiteilijaneroiksi…) – ja onko Sinulla liittynyt em. valintoihin syvää ristiriitaa siitä, että musiikki on kuitenkin niin suuri osa Sinua?

– En voi syyttää muita kuin itseäni valinnoistani. Jos alan kertoa, miten hurahdin hammaslääkärin ammattiin ja päädyin Hampuriin opiskelemaan ja töihin, niin SELVIS paisuisi kirjaksi. Jutellaan siitä joskus viinilasin äärellä. Olen ajatellut jälkeenpäin, että mun varmaan piti näyttää itselleni, että musta on mihin vaan. Olin tosin kyllä pitkään vakuuttunutkin, että hammaslääkärin ammatti on se ainoa oikea.

– Kyllä mä lauloin Saksassakin, sellaisessa triossa, jossa lisäkseni musisoi kaksi miespuolista opiskelukaveriani. He tekivät kaikki laulut, ja hauskinta oli se, että lauloimme Ylä-Saksan murteella ”Plattdeutschiksi”. Levytimme jopa albumillisen niitä lauluja, ja soivat ne joskus radiossakin. Kuulosti se aika eksoottiselta touhulta suomalaisen suusta. Esiinnyin myös erinäisissä suomalaisten juhlissa, ja ehkä kovin moni ei voi kehuskella laulaneensa Pohjois-Saksan tv-uutislähetyksessä suomalaista tangoa! Mutta työ, pieni lapsi, väitöskirjan tekeminen, talon rakentaminen, oma vastaanotto… ei siinä oikein ollut enää sijaa musiikille. Eihän se voinut mennä niin!

Edellä puhuttuun liittyen, musiikki siis vei voiton, ja päädyit Ikaalisiin vetämään artistikoulutusta. Kuinka, miksi ja milloin tämä tapahtui? Alan vaihdoksethan ovat usein aika dramaattisia: vaatii suurta sisäistä rohkeutta ja voimaa heittäytyä taiteeseen…

– Oli se vaihdos varmaan ulkopuolisin silmin dramaattinen. Nelikymppinen nainen palaa seitsemäntoista Saksan vuoden jälkeen Suomeen vaihtaen hyväpalkkaisen ja yhteiskunnallisesti arvostetun ammatin iskelmälaulajan työhön. Oma olo oli vahva ja valoisa, ja päätös oli selkeä. Elettiin vuotta 1995. Sitten, Ikaalisten Kylpylässä järjestettiin kesällä 1996 intensiivikurssi artisteille, jossa kouluttajana oli mm. Antti Hyvärinen. Päätin, että sinne! Aikuiskoulutusjohtaja Maj-Lis Läykki oli innovatiivinen ihminen ja kiinnostunut kurssin laajentamisesta pidemmäksi koulutukseksi. Olin tuonut hänelle ruutupaperille lyijykynällä raapustettuna kuulemma valmiin koulutussuunnitelman, joka oli tietämättäni työhakemukseni: vuonna 1997 sain nimittäin ihmeekseni pyynnön tulla koordinoimaan kyseistä koulutusta. Koulutuksesta tulikin kahdentoista vuoden ajaksi sydämenasiani sekä rytmimusiikkialan käytännön korkeakouluni. Oli upeaa saada kehittää uusia, innovatiivisia koulutustuotteita ja toimia yhdessä hienojen rytmimusiikkialan ammattilaisten kanssa. Kehitimme esim. Salon Heikin ja Heikkisen Ollin (Heikkilän Marttikin oli mukana ensi-istunnoissa) kahdeksan kuukauden mittaisen Lauluntekijäkoulutuksen, josta on meneillään jo kolmas kattaus. Valmentajina ovat olleet mm. Elvis ry:n ammattitekijät ja mukana kouluttajina on ollut myös lauluntekijälle tärkeitä yhteistyökumppaneita. 

– Olin hakenut jo ennen Suomeen muuttoani pikkuhiljaa tuntumaa suomalaiseen musiikkielämään. Kuuntelin paljon suomalaista musiikkia ja tutustuin eri muusikoihin ja säveltäjiin. Työnsin uteliaan nenäni joka paikkaan. Kuulin esim. Elvis ry:stä, kun osallistuin Haminassa viikonloppukurssiin lauluntekijöille. Virtasen Jukan armottomassa riimiraastimessa sain ensimmäiset perusoppini tekstin tekemiseen. Sanoittajan uranihan oli alkanut 1990 suorastaan loisteliaasti, sillä ihka ensimmäinen tekstini Joulun uni (Kyösti Haatasen sävellys) päätyi MTV:n joululaulukilpailun televisioituun finaaliin ja vinyylille Anna Hanskin esittämänä. 

Huimaa! Sinulla on ollut kaikenlaista muutakin työtä, kerro niistä, ja anna vinkki meille muillekin: miten ehdit joka paikkaan? Podetko koskaan huonoa omaatuntoa siitä ettet ehdi tehdä musiikkia niin paljon kuin haluaisit?

– Laulukeikat lopetin moneksi vuodeksi. Mulle tuli se kuuluisa ”tieto lisää tuskaa” –reaktio, kun aloin ymmärtää jotain laulamisesta. Esiintymisviettiä tyydytin satunnaisilla juontokeikoilla. En mä päätyöni lisäksi hirmusti muita töitä ehtinyt tehdä, toki laulutekstejä kylläkin. Opiskellut olen koko ajan. Viime vuosi oli hurjaa meininkiä, ja kieltämättä oli itselläkin vaikeuksia pysyä vauhdissa mukana. Oli oman albumin tuottaminen, laulutreeniä, keikkamyyntiä, oman yrityksen perustamista ja palvelujen tuotteistamista, rytmimusiikin ammattitutkinnon perusteiden laatimista, Elvis ry:n johtokunta, valmentamista, opintoja ja elokuun loppuun asti vielä työni koulutuspäällikkönä, jonka lähes kahdentoista vuoden jälkeen halusin jättää. 

– Mun vinkit selviytymiseen ovat: suuri innostus, selkeiden tavoitteiden asettaminen, etukäteissuunnittelu ja aikataulutus. Arjen pelastaa iso ruutuvihko, joka toimii keräyspisteenä. ”Ulkoistan” vihkoon pääni sisäisen kaaoksen! Sieltä sitten katson tekemättömät hommat ja teen viikkotyöjärjestyksen. Olen mä myös hiton ahkera. Kuulostaako hienolta? Myönnettäköön, ettei tämä aina toimi… Olen joskus rättiväsynyt, pää sekaisin ja kotona pirun kiukkuinen. 

– Olen todella kokenut jo vuoden verran sekä huonoa omaatuntoa säveltäjäkumppaneitani kohtaan että suuria tuskia omassa sielussani, kun en ole ehtinyt tehdä kuin pari vaivaista tekstiä. Aion vakaasti korjata asian kuntoon viimeistään ensi kesänä, koska sanoittaminen on todella rakasta. Siihen saakka yritän kestää, sillä haluan aikaa toiminnanjohtajan työtehtäviin paneutumiseen. Tuskaa on lieventänyt paljon se, että olen löytänyt laulamisen ilon uudelleen ja huomannut, että sitäkin voi vielä oppia. 

Millä tyylillä tekstisi syntyvät ? Oletko puurtaja vai intuitio-ihmisiä?

– Tässäkin toimii ruutuvihko, johon keräilen kolahduksia, ajatuksia, ideoita, lauseita ja sanoja. Varastelenkin, milloin mistäkin. Kun on aikaa, istun takamuksilleni ja odottelen inspiraatiota, jota ei tule – mutta: vihkosta löytyy aarteita! Aarteen ympärille alan puurtaa tarinaa tai tunnelmaa. Tekstini eivät useinkaan synny helposti. Mikään ei tunnu kelpaavan. Saatan raapia pääni verille jotain lausetta väännellessäni ja käännellessäni tai sopivaa sanaa etsiessäni. Riemu on sitten sitäkin suurempi, jos löydän pulmaan mielestäni nerokkaan ratkaisun. Siitä olen iloinen, että teksteistäni kuuluu oma kädenjälkeni, koska monet tunnistavat tekstini – vaikka tekijää ei useinkaan radiossa ilmoiteta. (Niinpä! toim.huom.)

Ketkä ovat tai ovat olleet rakkaimmat yhteistyökumppanisi?

– Voi, rakkaita on monta. Lauluntekijän ominaisuudessa Lehdon Immo tietenkin, koska hänen kanssaan syntyi ensimmäinen listahitti Mielettömyys. Pitkäaikaisena valmentajakumppanina Salon Heikki on tosi rakas, samoin Honkasen Katriina ja Niemisen Pequ. Rajalan Merzihän on tietenkin aivan mielettömän rakas: olemme tehneet yhteistyötä pitkään koulutuksessa. Merzi toimi myös taiteellisena tuottajana, sovittajana, säveltäjänä, kitaristina ja lauluvalmentajananikin oman albumini tuotannossa. Tuotannon muusikot Arja Paju, Kaisa Kulmala ja Ricardo Padilla ovat tulleet myös läheisiksi keikkaillessamme.

Millainen on mielestäsi hyvä sanoitus? Oletko riimi-ihminen? Ketkä kotimaisista ovat tekstintekijäsuosikkejasi?

– Hyvä sanoitus on joko sellainen, että siinä on kaikki kohdallaan tai sitten siinä on jotain niin nerokasta ja koukuttavaa, ettei ole väliä, onko mikään kohdallaan. Mielestäni ei ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa kriteeriä hyvään sanoitukseen. Kun teksti menee ihon alle, se on erinomainen!

– Kyllä Virtasen Jukan auktoriteetti puri niin, että olen suhteellisen tiukka riimitäti. Yritän kyllä olla tahallani riimirikkojakin, mutta vaikeaa se on. 

– Suosikkiasiat on vaikeita. On niin monta hyvää, kuollutta ja elävää, joiden tekstejä suuresti ihailen! Spontaanisti mieleen tulee Sirkka-Liisa Sass. Pidän kovasti hänen terävän oivaltavista, usein ironisistakin lyriikoistaan. Ne ovat niin omanlaisiaan. Omanlaisuus on aina hyvä juttu! 

Mitä omaa tekstiäsi pidät parhaimpanasi?

– Albumini musta valkeaa kaikki tekstit ovat parhaimpiani. Niissä ei ole yhtään löysää. Olen tosi onnellinen ja ylpeä niistä. Iskelmäteksteistäni parhaita ovat ehkä Immo Lehdon säveltämä, Veera Vikmanin esittämä Sinulta suojaton ja toki tuo edellä mainittu Mielettömyys, joka nousi ilmestyessään Radio Suomen listan ykköseksi Tiina Pitkäsen esittämänä. 

Mitä vinkkejä & ohjeita antaisit nuorelle lauluntekijälle, joka haaveilee pitkästä urasta?

– Kulje lauluntekijän silmin. Treeniä, treeniä, treeniä. Janoa palautetta. Tee niin hyvää kuin osaat, usko omaan kädenjälkeesi, ole äärettömän kärsivällinen ja opettele sietämään pettymyksiä! Liity Elvis ry:n jäseneksi, heti kun se on mahdollista!

Mitä Elvis ry ja muut järjestöt merkitsevät Sinulle? Millä tavalla haluat kehittää Elvis ry:n toimintaa?

– Elvis ry on tuntunut tärkeältä jo ennen kuin tulin sen aktiiviseen toimintaan mukaan. Sain heti jäsenyyteni (1994) alussa käsityksen, että Elvis toimii vireästi. Oli jotenkin turvallinen tunne tietää, että yhdistyksen aktiivit ovat tekijyyden puolesta. Oli myös taho, josta sai infoa ja tarvittaessa neuvoja. Yhteiset jäsentapaamiset ovat olleet tärkeitä ja mielenkiintoisia. Niissä ymmärtää yhteisöön kuulumisen merkityksen. Lauluntekijähän tekee työtään usein melko erakoituneena. 

– Mitä tulee toiminnanjohtajan pestiini, aion ensin olla itselleni armollinen ja perehtyä asioihin ja työtehtäviini siivu kerrallaan. Perehtymisen myötä ja sen jälkeen varmaan osaan vastata kysymykseesi paremmin. Aion kunnioittaa sellaista vanhaa, joka toimii hyvin, mutta uskon, että kehitettävääkin toimintatavoissa löytyy. Ainahan uusi ihminen tuo mukanaan omat uudet tuulahduksensa. Miellän tulevan toimintani tiimityöksi, koska se on läheistä työskentelyä ja päätösten tekoa yhdessä johtokunnan ja eri asiantuntijatyöryhmien kanssa. Mulle tärkeitä asioita ovat selkeät yhteiset tavoitteet, suunnitelmat niiden saavuttamiseksi, avoimuus ja toinen toistensa arvostus sekä rohkea, rikastuttava dialogi, oman toiminnan raadollisenkin rehellinen seuranta ja ennen kaikkea jatkuva oppiminen.  

Millaisia haasteita näet Teoston toiminnassa? (Omia huolenaiheitani tekijänä ovat mm. download-tilitykset, tilitysalueiden painotukset ja työsuhde-tekijänoikeus…)

– Teostolla on haasteita riittämiin. Haasteena on tehdä kaikki voitava ja vähän ylikin kilpailukyvyn säilyttämiseksi kansainvälisessä toimintaympäristössä musiikin internet- ja mobiilikäytön aikakautena. On huolehdittava siitä, että tulevaisuudessakin lantit kilisevät pussiin tilitettäväksi niille, joille lantit kuuluvat. Kotimaan asioissakin on tekemistä, muun muassa siksi koska Suomi on Euroopan synkin läikkä internetpiratismista puhuttaessa. Download-tilitysten oikeudenmukaisiksi saattamisessa on vielä paljon työtä. Samaan kuvioon liittyy esim. haaste aktiivisesta ja tuloksellisesta vaikuttamisesta päättäjiin hyvitysmaksujen saamiseksi kaikkiin sellaisiin laitteisiin, joilla ja joihin musiikkia kopioidaan huomattavan paljon. 

– Tekijänoikeuslainsäädännön vireillä olevat uudistukset vaativat Teoston toiminnalta myös aktiivista vaikuttamista. Työsuhdetekijänoikeus tulisi jättää ennalleen,  olettamat hiiteen! Myös mediayhtiöiden ajama monikanavajakelun lakimuutos sellaiseksi, ettei tekijänoikeuksilla suojatun sisällön tuottajalla olisi enää mitään neuvottelumahdollisuuttakaan korvauksistaan, on erittäin tuomittavaa heikomman riistoa, johon on puututtava.  

– On vielä yksi iso asia, joka on ihmetyttänyt ja harmittanut itseäni ja monia tekijäkollegoita. Nimittäin se, että useat laulujamme esittävät artistit tai bändit eivät tee  ohjelmailmoituksia. Tämä on asia, joka saattaa vaikuttaa joidenkin yksittäisten tekijöiden talouteen hyvinkin paljon. On säveltäjiä ja sanoittajia, joiden tuotanto on laadukas, mutta melko pieni ja ko. tuotannon esittäminen täysin jonkun tietyn tai tiettyjen artistien varassa (usein muutaman luottoartistin). Kun nämä artistit osoittautuvat vähemmän luotettaviksi, eli eivät tee raportointia keikoistaan Teostoon, tarkoittaa se tekijälle menetettyjä tekijänoikeuskorvauksia (jotka olisivat hänelle kuuluneet ja jotka, useimmiten ainakin, olisivat tulleet tarpeeseen). En millään suostu uskomaan, etteikö raportointia ja siihen liittyviä ongelmia ja puutteita saada kuntoon,  jos tahtoa löytyy. Ratkaisun löytäminen tälle asialle on kai lähinnä Teoston raportointityöryhmän haaste. Ja tietysti Teoston hallituksen, jonka on osoitettava riittävät resurssit raportoinnin valvontaan. En kuitenkaan halua Teostolle yksin sysätä koko haastekuormaa, kyllä Teoston haasteet ovat osin myös Elvisin haasteita!

Olet julkaissut syksyllä 2008 upean soololevyn musta valkeaa, jossa tulkitset erittäin hienovireisesti ja omintakeisen tyylikkäästi omia tekstejäsi mm. Merzi Rajalan, Hanna Ruuskasen, Katriina Honkasen, Sanna Korkeen ja Kaisa Kulmalan sävellyksiin. Ko. levyn omat suosikkini ovat Kultainen lintuni, Mustaan, Vain minä ja mustavalkeaa: kerrassaan upeita lauluja ja tulkintoja! Mitkä ovat tulevaisuuden suunnitelmasi musiikkiin liittyen? Levyjä, konsertteja…? Tuleeko musta valkeaa -levylle (toivon mukaan) jatkoa?

– Levystä olen itsekin hävyttömän onnellinen. Ja siitä, että sain Rajalan Merzin taiteelliseksi tuottajaksi sekä Kaisa Kulmalan (piano), Ricardo Padillan (perkat) ja Arja Pajun (basso) kaltaiset hienot ja taitavat muusikot mukaan tuotantoon. Olemme konsertoineet pienimuotoisesti ja teemme sitä edelleen, kunhan vain yhteistä aikaa saadaan järjestettyä. Kyllä unelmani on isompikin konsertti vaikkapa Tampere-talossa! Eteläisen Amerikan lattarilaulelmaperinteestä vaikutteita hakeneelle levylle tulee aivan varmasti jatkoa. Luulisin, että vuonna 2010. Iskelmätekstejä teen edelleenkin muille, rokimpikin tekstinteko kiinnostaa, mutta itseni laulettavaksi olen vihdoinkin löytänyt oman juttuni. Se tuntuu tosi hyvälle, ja sitä jatkan käsi kädessä Elvisin kanssa! 

Toivotan Eijalle pitkää ja menestyksekästä uraa Elvisin toiminnanjohtajana. Täytyy myöntää, että olen tästä valinnasta aika innoissani. Olen vakuuttunut siitä, että niin ovat pian kaikki muutkin. Eija Hinkkala nääs on sellanen plikka, että se menee ja tekee eikä tärkeile turhia…

Bändissä jälleen

Julkaistu

Don Huonot oli kymmenisen vuotta sitten Suomen suosituin yhtye. Se teki läpilyönnin Hyvää yötä ja huomenta -albumilla vuonna 1997. Nelikko aloitti toimintansa progevaikutteisena, laulustemmoja painottavana ryhmänä, joka herätti hämmennystä ja suoranaista närääkin. Se saavutti keikkasuosiota varsin nopeasti, mutta levymyynnin tasolla menestystä piti odottaa pidempään.

Laulaja-kitaristi Kalle Ahola ei ole erityisen innostunut puhumaan lauluntekemisen prosessista, koska se on niin intensiivinen ja henkilökohtainen. Mutta vauhtiin päästyään hän päätyy varsin nopeasti melkeinpä hengellisiin teemoihin.

– Teen biisejä (tai niitä syntyy) eri lähtökohdista, eri tarpeisiin. Ne voivat olla ylistyksiä tai kiitoksia, tai tämän vastakohtana tavallaan kirouksia. Ne voivat olla myös eräänlaisia rukouksia. Itse asiassa suurin osa biiseistä on minulle juuri rukouksia. Ne ovat nopeita tunnepohjaisia purskahduksia, jotka syntyvät silloin, kun sisäiset kanavat ovat poikkeuksellisen auki.

Milloin sitä tapahtuu?

– Nykyään useimmiten aamulla, kun on juuri herännyt uuteen päivään — tavallaan jopa uuteen elämään [nauraa]. Aivot eivät ole vielä surkastuneet ja jähmettyneet arkeen, vaan toinen puoli on yhä unen maailmassa. Olen huomannut olevani silloin avoin, innostunut ja vastaanottavainen. Ja mainitsemani rukousaspekti tulee siitä, että tällaisina hetkinä olen vapautuneempi itsestäni, omista asioistani, ja linja johonkin muualle on suorempi. Kysymys on vahvasta tunnepurskahduksesta, joka nousee syvältä, ja kun on itse vähän rajatilassa, tunteesta pystyy pitämään pidempään kiinni. Täytyy tosin sanoa, että suurta osaa materiaalista täytyy hioa pitkään ennen kuin se on valmista toisille esitettäväksi.

Mielenkiintoinen hahmotelma!

– Voi kuulostaa monimutkaiselta, mutta uskon vilpittömästi, että mulle biisintekeminen on tietyllä tavalla mantranomaista rukoilua. Terapiaa, niin kuin jotkut sanoo. Siinä tulee läpikäydyksi asioita mielen pohjalta, alitajunnasta. Sitähän se on. Suhtaudun vähän skeptisesti niihin, jotka sanovat tietävänsä mitä ovat tekemässä; minulle se on fiilistelyä, jossa biisin on annettava mennä sinne, minne se haluaa mennä. Biisien tekeminen on yksi osa mun elämäni tarkoitusta. Haluan tehdä monia asioita, ja suurin osa niistä jää yksityiselämän puolelle enkä puhu niistä, mutta biisintekeminen on julkista. Sitä kautta minusta voi olla jotakin hyötyä. Se tuo merkitystä. Tämä on siis kokemus nyt, voi olla että viiden vuoden kuluttua se on toinen.

Puhut tuossa elämän mielekkyyteen liittyvistä kysymyksistä, joita ihmiset ratkovat eri tavoin. Toiset kirjoittavat, toiset samoavat metsässä, toiset tekevät elokuvia jne. Ja jotkut, ikävä kyllä, eksyvät näiden kysymysten äärellä pahan kerran. Osaatko arvioida, miksi nimenomaan biisien tekemisestä on tullut sinulle asioiden käsittelemisen kanava?

– Tarkkaa vastausta en osaa antaa. Voin sanoa sen, että sairastelin lapsena paljon, ja lisäksi sain vahvasti poliittisen kasvatuksen. En myöskään kuulunut kirkkoon, ja kannattaa muistaa, että 70-luvulla lastentarhat pursuivat uskonnollisuutta. Näiden asioiden yhdistelmä pani minut jo varhain kyseenalaistamaan ja ottamaan etäisyyttä. Muistan miettineeni koulussa kerrotuista asioista, että ovatko ne totta, kun olin toisaalla oppinut että maailmassa vallitsi kapitalismin ja kommunismin välinen taistelu. Tämäkään ei tosin vastaa kysymykseesi…

No sikäli kyllä, että se kuvastaa sitä, miksi on syy ja tarve käsitellä asioita, mutta sikäli ei, että edelleen jää hämäräksi, miksi valitsit juuri musiikin.

– Yksi olennainen pointti on se, että koin varsinkin kouluaikoina olevani aika lukossa. Mutta musiikki, jota kuuntelin, tuntui avaavan jonkin toisen maailman, toisen todellisuuden. Musiikki oli suora väylä asioihin, joihin ei muiden kanavien kautta saanut kosketusta.

Barre-soinnuista Don Huonoihin

Aholakin todistaa esimerkillään siitä, mitä muuan taiteentutkija on pitänyt selittämättömyydessään jopa pelottavana ilmiönä. Musiikki ei esitä tai merkitse mitään, minkä voisi pukea suoraan sanoiksi, mutta tästä huolimatta (tai tästä johtuen) se avaa ihmisessä portteja ja tavoittaa tasoja, joihin ei välttämättä saa kosketusta mitenkään muuten.

Ahola koki ensimmäiset suuret musiikkielämyksensä Love Recordsin lastenlevyjen äärellä. Sen jälkeen tulivat Elvis, The Beatles ja Pelle Miljoona. Pikkuhiljaa oli aika siirtyä oman musiikin tekemiseen.

– Sain muistaakseni kitaran joskus kymmenvuotiaana. En muista tarkalleen, miten asiat etenivät, mutta kun opin barre-soinnut, aloin tehdä biisejä kaverini Samuli Mäkisalon [Pohjannaula-yhtyeen laulaja] kanssa. Kitaratunteihin tarkoitetut rahat menivät sen jälkeen johonkin muuhun [nauraa]. Ajatus omien biisien tekemisestä liittyi siihen, että oli helpompi tehdä omia kappaleita kuin opetella toisten tekemiä. Olin sitä ennen tehnyt joitakin lauluja ilman säestystä. Tein biisejä monesti hyräilypohjalta bussissa, koska koulumatka kesti tunnin ja aikaa oli. Siihen aikaan bussit haisivat bensalta ja huojuivat, joten ei siellä oikein voinut läksyjä tehdä.

Oliko sinulla paljon bändejä ennen Don Huonoja?

– Käytännössä ensimmäinen bändiviritykseni oli trio, joka syntyi Mäkisalon Samulin ja Chydeniuksen Jussin [Don Huonojen rumpali, nyttemmin lauluyhtye Rajattoman bassoääni] kanssa. Olin tehnyt Samulin kanssa akustisia biisejä, joita esitettiin duona. Jussi tuli mukaan muistaakseni silloin, kun hän oli kahdeksannella luokalla — ja aluksi hän soitti vielä harjoitusrumpuja. Näyttelijänä paremmin tunnettu Niko Saarela tuli myöhemmin basistiksi, ja bändi sai nimen George Nirvana Klubi. Me ilmoittauduttiin bändikatselmukseen muistaakseni 1987. Tästä bändistä tuli ennen pitkää Don Huonot. Voi siis sanoa, että oli erilaisia bändivirityksiä, mutta voi myös ajatella, että se oli se yksi ja sama bändi, josta lopulta tuli Don Huonot. Se soitti ekan keikkansa 1989.

Miten vakavaa toimintaa se silloin oli? Katsoitko tietoisesti tähtääväsi kohti muusikon ammattia, vai oliko se enemmän harrastus?

– Mietin tätä kysymystä silloin paljon, koska menetin lukioaikana innon näyttelemiseen yhden ikävän epäonnistumisen seurauksena. Kun Don Huonojen ensimmäinen levy ilmestyi, tajusin että halusin lukion jälkeen keskittyä ainakin muutaman vuoden bändiin ja yrittää elättää itseni sillä. Se oli ihan selvä. Se onnistui, joten toiminta jatkui. Seuraava etappi oli se, että piti saada bändistä iso. Sekin onnistui, joskaan ei kovin nopeasti.

Niin, se onkin mielenkiintoinen juttu. Don Huonot sai keikkasuosiota kohtalaisen nopeasti, mutta varsinainen läpilyönti tapahtui vasta viidennellä levyllä, joka menestyi käsittämättömän hyvin. Miksi näin? Osaatko vastata?

– Tähän asiaan liittyy lainalaisuuksia, jotka koskevat enemmän musiikkibisnestä kuin musiikkia. Meillä oli takana muutamia pikkuhittejä, vaihdettiin isommalle levy-yhtiölle ja sitä rataa. Totta kai Kalle Chydeniuksen tuotanto toi meidän soundiin uutta ilmettä. Mutta sanoisin, että viides levy oli se kohta, jossa pohjatyö kantoi hedelmää. Ehkä jopa liian isosti: me olimme haaveilleet, että levy myisi kultaa ja asiat muuttuisivat helpommiksi. Menestys oli kuitenkin niin isoa, että se vaikeutti seuraavan levyn tekemistä [nauraa]. Mutta tämä on aihe, josta en enää oikein jaksa jauhaa, siitä on tullut puhuttua niin paljon.

Yksinkertaisuutta etsimässä

Don Huonojen hajottua Ahola teki sooloalbumit Kadun aurinkoiselle puolelle (2005), Huonoa seuraa (2006) ja Audio Wunderbaum (2008). Niiden kaupallinen menestys ei syystä tai toisesta yltänyt Don Huonojen tasolle. Ensisijainen syy ei ole ainakaan materiaalin laadussa — esimerkiksi Huonoa seuraa -albumin kappale Auringonkukat kuulostaa yhä yhdeltä vuoden 2006 hienoimmista kotimaisista biiseistä.

Ahola koki Audio Wunderbaum -albumin vastaanoton sen verran kielteiseksi, että päätti pistää soolouransa toviksi poikki. Tämän päätöksen seurauksena hän huomasi ennen pitkää kasaavansa uutta yhtyettä.

– Olen juuri lähdössä nauhoittamaan materiaalia uuden Durak-kokoonpanon kanssa. Ei ole vielä selvää, olemmeko tekemässä singleä vai demoa. Käytännössä homma meni niin, että aloin tehdä viime kesänä biisejä sillä ajatuksella, että ne voisivat päätyä muiden esitettäviksi. Yhtäkkiä biisejä tulikin niin paljon, että halusin pitää ne itselläni. Tehtiin bändin kanssa yksi koekeikka Semifinalissa, ja vaikka sovitukset olivat vielä kesken, kokeilu onnistui hyvin. Uusi bändi vapautti fiiliksiä todella paljon.

Toteutuiko ajatus toisille tekemisestä ollenkaan? Tai oletko tehnyt muulloin biisejä toisille?

– En varsinaisesti ole. Egotripille joskus jonkun sanoituksen. Olen tehnyt juttuja yhdessä Suburban Triben Janne Joutsenniemen ja Apulannan Toni Wirtasen kanssa, mutta varsinaisesti toisille artisteille en ole säveltänyt. Koin uudet biisit yllättäen niin tärkeiksi, että halusinkin pitää ne itse. Alkujaan lähtökohta oli se, että halusin pitää soolourasta pientä paussia, koska tunsin olevani kolmen levyn jälkeen väsynyt, mutta uusi materiaali alkoikin innostaa aivan odottamattomalla tavalla.

Miltä materiaali näyttää nyt?

– Tarkoitus on olla railakas, särmäkäs. Välitöntä meininkiä. Ajatuksella keep it simple, keep it stupid. Olen koettanut tehdä joistakin teksteistä mahdollisimman karsittuja, ja käytän sointuja vähemmän ja säästeliäämmin.

Tuo on mielenkiintoinen pointti. Olet sekä Don Huonoissa että soolourallasi tehnyt aika monisäikeistä, harmonisesti rikasta musiikkia. Olisi mukava kuulla taustastasi ja innoittajistasi nimenomaan sävellysmielessä.

– Luulen että minuun pätee sama kuin moneen muuhun, jotka ovat diganneet musiikkia pikkupojasta asti. Toisin sanoen minulla on kotona hirmuinen kasa äänitteitä, eikä ole mitään yksittäisiä suosikkeja. Ei ole kovin selvästi määriteltävää pohjaa, jolta säveltäjänä ponnistan. Pikemminkin on todella paljon artisteja ja bändejä, joiden uraa olen seurannut tarkasti suurin piirtein ensimmäisestä singlestä asti ja joiden elämäkerrat olen lukenut. Monien lapsuuden ja nuoruuden bändien kohdalla on ollut mielenkiintoista käydä materiaalia läpi uudelleen, toisin korvin. Jollain biisillä on aikoinaan ollut ihan välitön vaikutus, taika joka on pannut kuuntelemaan vaikka jotain vinyylisinkkua yhä uudelleen ja uudelleen. Ja sitten 20 vuotta myöhemmin palaa saman biisin äärelle ja tulee väkisinkin analysoineeksi sitä ihan eri tavalla: sovitusta, sanoitusta, teknistä toteutusta, artistin uran tilannetta biisintekohetkellä ja niin edelleen. Ja samalla läsnä on kuitenkin se taika, jonka biisissä alun perin tunsi.

Niin, tämä viattomuuden ja kokemuksen samanaikainen läsnäolo on mielenkiintoinen seikka itse kunkin elämässä, suhteessa mitä erilaisimpiin asioihin.

– Kyllä. Katsoin juuri Rumble Fish -elokuvan. Näin sen ensimmäisen kerran pikkupoikana, jolloin Mickey Rourke vaikutti tosi pahalta tyypiltä. Nyt hän oli melkeinpä androgyyni hahmo, pehmeä-ääninen. Muistan miten maagiselta Stewart Copelandin tekemä musiikki aikanaan kuulosti, mutta nyt panin merkille myös sen teknisen toteutuksen: käytännössä pelkkää perkussiota. Muistin eri kohtausten nostattamat tunteet, ja katsoin kaikkea nyt aivan eri tavalla. Iho ei enää mennyt suutelukohtauksessa kananlihalle, mutta tiedostin kuitenkin kohtauksen voiman. Tämä sama näkökulmien paljous on läsnä myös musiikin kuuntelussa ja sitä kautta oman musiikin tekemisessä. Mitkä biisit kommunikoivat ja miten, tekijänsä takia tai tekijästään huolimatta. Mä tiedän itsestäni sen, etten ole kovin hyvä pukemaan näitä asioita ja tunteita sanoiksi haastattelussa, mutta biisintekemisessä kommunikaation ajatus ja tarve on aina olennaisin.

Miten hyvin se nykyään onnistuu?

– Biisejä syntyy kausiluonteisesti, mutta silloin kun niitä tulee, tahti on aika hyvä. Kysymys voi olla osin ihan käsityöpohjaisesta taidon kehittymisestä, mutta näkisin sen myös niin, että auki olemisen taito, johon aiemmin viittasin, on vuosien myötä lisääntynyt. Pikkupoikana oli ajatus itsensä ilmaisemisesta musiikin keinoin, ja vuosien myötä touhu on muuttunut hedelmällisemmäksi. En osaa arvioida, onko se muuttunut suoranaisesti helpommaksi vai vaikeammaksi. Olen kokenut aikaisemmin paljon stressiä, joka kaventaa näkökulmia, mutta toisaalta se myös johtaa tuloksiin. Kaipaan vieläkin deadlinea, sillä muutoin voi päätyä tekemään levyä viideksitoista vuodeksi niin kuin Guns N’ Roses.

Mutta kuten Guns N’ Roses osoitti, levy voi olla viidentoista vuoden hinkkaamisen jälkeen hyvä, mikä on kyllä ihme sekin.

– Totta. [nauraa] Minun piti ostaa se levy ilmestymispäivänä, mutta jotenkin se jäi. Kyllä siihen pitää tutustua paremmin. Mutta siis, huomaan että näkökulmat biisintekemisen suhteen ovat iän myötä muuttuneet aika tavalla. Sitä toteaa yhtäkkiä arvostavansa kaiken tekemisen ja stressaamisen keskellä sellaisiakin asioita kuin terveys, elossa oleminen. Edelleen elää päivä kerrallaan, mutta eri tavalla. 

Suomalaisen musiikin päivä

Julkaistu

Sopiiko kaikki musa kirkkoon,

kysyttiin 11.3. seminaarissa

Suomalaisen musiikin päivän seminaari 11.3. keskittyi tällä kertaa kirkkomusiikkiin ja hengelliseen musiikkiin. Keskipisteenä oli evankelisluterilainen kirkko ja sen suhde musiikkiin. Perinteisesti kirkko on rajannut musiikkinsa aika ahtaasti, lähinnä jumalanpalvelusten urku- ja kuoromusiikkiin sekä virsiin, mutta laajentumistakin on tapahtunut.

Kirkon musiikkielämän laajeneminen on tapahtunut osittain ulkoapäin, kun gospelin ja muun ns. kevyemmän musiikin esittäjät ovat hakeutuneet kirkkoihin konsertoimaan. Kirkko itse on mukautunut muuttuvaan maailmaan tarjoamalla rippikoululaisille nuorekkaampaa musiikkia ja kaikelle kansalle  Kauneimpia joululauluja.

Vuodessa 15.000 musiikkitilaisuutta

Seminaarin otsikkona oli ”PYHÄT ÄÄNET – Musiikki ja uskonnollinen ulottuvuus”. Suomen musiikkineuvoston puheenjohtaja Timo Klemettinen toimi seminaarin puheenjohtajana ja hän totesi avajaisiksi, että kirkosta erosi vuonna 2007 ennätysmäärä ihmisiä eli 37.900 mutta samaan on luterilaisen kirkon musiikkitoiminta laajentunut ja hengellisen musiikin suosio kasvanut.

– Helsingin Sanomien 1.3. julkaiseman artikkelin mukaan kirkon toiminnan piirissä oli vuonna 2007 yhteensä 2 900 kuoroa ja soitinryhmää ja osallistujien määrä kirkon järjestämiin musiikkitapahtumiin on kasvanut tasaisesti.  Tutkija Harri Palmun mukaan etenkin musiikin osuus on noussut hurjasti ja vuonna 2007 kirkko järjesti noin 15 000 musiikkitilaisuutta. Toisena esimerkkinä hengellisen musiikin suosiosta käyvät levymyyntilistoilla korkealle nousseet hengelliset levyt. Tutkija Palmun mukaan kehitys kertoo elämyksellisen puolen kaipuusta kirkossa, joka korostaa sanaa ja sen valtaa.

Klemettinen arvioi, että kanttorin toimenkuva toimialueensa kulttuurielämän monipuolisena kehittäjänä ja musiikin opettajana on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana.

– Edelleen kanttorin toimenkuva on monipuolinen ja useissa tapauksissa vain pieni osa siitä on urkurina toimimista. Kanttoripula on tosiasia, joka vaivaa erityisesti kasvukeskusten ulkopuolella olevia pienempiä paikkakuntia. Ilmiö on näkynyt myös Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin osaston hakijoiden määrissä, jotka ovat kaukana muutaman vuosikymmenen takaisista luvuista.

Klemettinen viittasi myös Martti Lutheriin, jolle sana ja musiikki muodostivat parin, jotka suorastaan edellyttävät toisiaan. Lutherin sanoin ”Teologian ohella vain musiikki pystyy saamaan aikaan rauhaa ja iloista mieltä, niin että paholainen, kaiken murehtimisen ja levottomuuden isä, pakenee musiikin ääntä miltei yhtä kiireesti kuin teologian sanaa.”

– Tänä päivänä eri musiikki vaikuttaa eri ihmisiin ja ihmisryhmiin hyvin erilaisella tavalla. Yksi hurmioituu klassisen musiikin huippukonsertissa, toinen rock-festivaalilla. Miten tämä vaikuttaa ja miten sen pitäisi vaikuttaa kirkon ja kirkkojen musiikkielämään. Kysymys on kai paljolti siitä, miten tärkeänä pidämme perinteidemme säilyttämistä ja siitä, ovatko perinteet arvokäsitystemme ytimessä vai kehällä. Kovin painavia teologisia perusteita jonkin musiikinlajin sopivammuudesta kirkkoon on vaikea löytää.

Klemettinen kertoi katsoneensa hiljattain Yle Teemalta dokumentin säveltäjä Rauno Lehtisestä. Ohjelmassa Lehtinen muisteli edelleen surulla sitä, kun Tampereen silloinen kirkkoherra kielsi hänen sävellyksensä esittämisen hautajaisissa ”vääränlaisena musiikkina”. Viime vuosina kirkon asenne eri musiikin tyylilajeja kohtaan on Klemettisen mukaan muuttunut ainakin osassa maamme kirkkoja.

– Tänä päivänä eri musiikki vaikuttaa eri ihmisiin ja ihmisryhmiin hyvin erilaisella tavalla. Yksi hurmioituu klassisen musiikin huippukonsertissa, toinen rock-festivaalilla. Miten tämä vaikuttaa ja miten sen pitäisi vaikuttaa kirkon ja kirkkojen musiikkielämään. Kysymys on kai paljolti siitä, miten tärkeänä pidämme perinteidemme säilyttämistä ja siitä, ovatko perinteet arvokäsitystemme ytimessä vai kehällä. Kovin painavia teologisia perusteita jonkin musiikinlajin sopivammuudesta kirkkoon on vaikea löytää, sanoi Klemettinen.

“Hedonistista fast food -musiikkia”

Seminaarin ensimmäinen alustaja TM Markku Kilpiö, Kirkkomusiikkiliiton äskettäin eläkkeelle jäänyt toiminnanjohtaja toi seminaariin historiallisen perspektiivin. Katolisena aikana kirkoissamme oli vallitsevana franco-roomalainen lauluperinne, aluksi latinaksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen saatiin ensimmäinen suomenkielinen virsikirja 1583 ja urkuja alettiin rakentaa 1600-luvulla. Virsien säestäminen uruilla alkoi 1800-luvulla.

Tuohon aikaan ei kirkossa saanut istua tuppisuuna, sillä laulamattomuudesta rapsahti kahden taalarin sakko. Laulua johti lukkari, kirkon sekatyömies, nykyisten kanttoreiden edeltäjä. Naiset hyväksyttiin kanttoreiksi 1963 ja tänä päivänä heitä on ammattikunnasta jo yli puolet.

Esityksensä lopussa Kilpiö osoittautui vanhan koulukunnan edustajaksi antaessaan huutia monille aikamme ilmiöille. Kanttorit ovat hänen mukaansa kadottaneet kosketuksen vakavaan nykymusiikkiin eikä heitä näy Viitasaarella. Kevyt musiikki hallitsee ja kirkkokin tarjoaa entistä enemmän mielihyvähakuista ja hedonistista fast food -musiikkia.

Seurakunnilla itsenäinen valta päättää

Kilpiön esityksen jälkeen oli vuorossa seminaarin ensimmäinen paneelikeskustelu otsikolla “Mikä musiikki sopii kirkkoon”. Kirkkoherra Hannu Vapaavuori, säveltäjä Jyrki Linjama, Kirkkomusiikkiliiton uusi toiminnanjohtaja Hanna Remes ja muusikko-lauluntekijä Jaakko Löytty edustivat sitä vapaamielistä kantaa, että periaatteessa kaikki musiikki sopii kirkkoon. Löytty oli melkeinpä tiukin siinä, että musiikin on kuitenkin palveltava sitä, mitä varten kirkot on rakennettu. Hänen mukaansa jotkut kiertävät kirkoissa konsertoimassa “rahanhimosta”.

Kirkon hierarkiaa huonommin tunteva oppi paneelista myös sen, että jokaisella seurakunnalla on itsenäinen päätäntävalta siitä, mitä musiikkia kirkossa saa soittaa. Kirkkolain mukaan tuota päätäntävaltaa käyttää kirkkoherra, joka toisinaan voi hakea periaatelinjauksia kirkkoneuvostolta, joskus jopa -valtuustolta.

Perkolle 1988 lupa kirkkovaltuustolta

Seminaarin ehdottomasti parhaaseen antiin kuului muusikko-säveltäjä Jukka Perkon esitys otsikolla “Miksi teen hengellistä musikkia”. Parilla valokuvalla isoisänsä ja isänsä huittislaisesta 1900-luvun alun ja puolenvälin todellisuudesta hän valotti historiallista pohjaa sille uskonnollisuudelle, joka sävytti hänen lapsuuttaan. Silloin oltiin ylpeitä ja nöyriä yhtä aikaa, kun pelto oli itse raivattu ja sato oli kuitenkin lopulta “korkeammassa kädessä”.

Tiukka kotikasvatus johti Perkolla siihen, että jazz merkitsi hänelle vapautumista, kun improvisoimalla sai soittaa mitä haluaa. Tietynlaisena käännekohtana Perkon uralla oli 90-luvun alku, jolloin Uuno Kailas levy oli hänelle ensimmäinen paluu kohti juuria. Sitä seurasi Olavi Virta ja 2000-luvulla virret.

Jo 80-luvulla Perko oli toki soittanut Huittisten kirkossa, tosin vasta sen jälkeen, kun asian käsittely oli viety kirkkovaltuustoon ja sielä oli lupa hellinnyt. Valituksia siitä, että kevyt musiikki valtaisi kirkkoja liikaa, Perko kommentoi, että ilo on eri asia kuin keveys. Ja kun hän lopuksi soitti saksofonillaan Maan korvessa kulkevi, mahtoikohan se kenellekään kirkonkaan edustajalle olla liian kevyttä. Jos oli, niin kannattaisi huomata elävänsä 2000-lukua.

Kokemuksia eikä uskonnonopetusta

Professori Juha Varto käsitteli seminaarin teeman filosofisia ulottuvuuksia otsikolla “Ihmisen kaipuu henkisyyteen”. Hienolle esitykselle tekisi vääryyttä typistää sitä tähän pariin kappaleeseen, joten siteeraan vain hänen lopputeesejään kirkon haasteista:

Tradition siirtäminen ei ihmisten mielissä enää ole tärkeää.

Henkisyys ei enää voi olla hautausmaa.

Ihmiset eivät halua uskontoa vaan henkisiä kokemuksia.

Kirkkokaan ei siis enää jatkossa opeta vaan antaa kokemuksia.

Hengellinen ja musiikillinen kokemus ovat lähellä toisiaan, elleivät sama.

Päivän kahdessa viimeisessä keskusteluissa otsikoilla “Kirkko ja taiteilijat” sekä “Lyhyestä virsi kaunis” keskityttiin pitkälti kirkkomusiikkiin ja laajempi hengellisen musiikin tai henkisyyden näkökulma jäi vähemmälle. Tämä johtui siitäkin, että keskustelijat muusikko Markku Luolajan-Mikkola, kuoronjohtaja Hannu Norjanen, kanttori Jukka Ritakorpi, toiminnanjohtaja Hanna Remes, lehtori Timo Kiiskinen ja musiikkisihteeri Ulla Tuovinen olivat kaikki kirkkomusiikkiammattilaisia. Keskusteluun osallistui myös Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston opiskelija Hanna Varis, joka totesi opiskelun edelleen olevan kovin urkupainotteista ja kaipasi siihen lisää erityisesti työelämävalmiuksia.

Kirkkomusiikkiosaston lehtorin Timo Kiiskisen puheenvuoroista saattoi päätellä, että vapaammat rytmimusiikin tuulet alkavat puhaltaa myös tämän osaston suuntaan kuten ne jo ajat sitten ovat tehneet musiikkikasvatuksen osastolla. Näin tulee tapahtumaan jopa siitä käytännön pakosta, että muuten kirkkomusiikin osasto jää pian ilman opiskelijoita, kun tämän päivän nuoret haluavat opiskella sitä, mistä ovat kiinnostuneita.

Seminaari antoi uskoa siihen, että kirkkokin pakon edessä edelleen uudistuu ja mukautuu olemaan sellainen kansankirkko, joka sen on oltava säilyttääkseen suomalaisten enemmistön jäseninään. Ja silloin myös musiikin on oltava sitä, mitä enemmistö haluaa. Ja olisi kansan enemmistön halveksimista pitää tätä minään muuna kuin hyvänä tulevaisuudenkuvana.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuvat: Markku Mattila

Ta-daa – kling!

Julkaistu

Kaupallisten äänitteiden myynnin ja jakelun painopiste on siirtymässä internetiin ja tätä asiaintilaa ei enää voi muuksi muuttaa, piste. Sähkömaailmaan on syntynyt lukemattomia puoteja ja erilaisia ansaintamalleja on kehitetty musiikin helpolle ja houkuttelevalle, musiikkitiedostojen lataamiseen perustuvalle verkkokaupalle. Näitä ovat esimerkiksi Applen iTunes tai Nokian Comes With Music. Suurien laitevalmistajien kehittämät ”osta meidän x, niin hitit seuraavat perässä” – tyyppiset bisnesviritykset ovat vasta haparoivia alkuaskelia äärettömien mahdollisuuksien verkkomaailmassa.

Internetin taaperovaihe on myös tarjonnut kaiken maailman populistisille robinhoodeille vastustamattoman hyvät lähtöasemat kilpailussa kuluttajien sympatioista. Nettiin jokamiehenoikeuksia vaativat piraattipuolueet saavat fiilisääniä mm. verkkoon muuttaneilta nörteiltä ja putkinäköisiltä nuorilta, joiden mielestä systeemi on aina haissut ja tulee aina haisemaan, varsinkin kun he itse ovat siihen myös kusseet. Siis tosi epäsiistii.

Harmillisen harva yleisönosaston kirjoittaja tulee miettineeksi, että musiikin tekijät ovat oikeastaan juuri niitä Sherwoodin iloisia veikkoja, joiden toimintamahdollisuudet olisi turvattava. Heidän tulee jatkossakin saada jostain elantonsa tai muuten metsään jää vain joukko Nottinghamin sheriffin ruskeakielisiä hännystelijöitä tuottaen triplasti varmennettua, puleerattua takuuhittiä tavun tarkkuudella. 

Nettijakelu on tähän asti perustunut pelkästään tiedostojen lataamiseen ja tällä pohjalla toimivat myös vertaisverkot ja muut laitonta imurointia tarjoavat blogit. Ja kun piraattiosasto kannustaa ihmisiä varkaisiin, ollaan sen tosiasian edessä, että tarvitaan kipeästi sysäys uuteen ajatteluun, jossa tekijänoikeus ja kansalaisten hinku liberaaliin peuhaamiseen verkossa lyövät edes jotenkin kättä.

Tähän on pyritty mm. ”vesijohtomallissa”, jossa ideana on saada säännöllistä könttämaksua vastaan lupa musan vapaaseen lataamiseen. Tämä mallihan olisi kuluttajalle kätevä, mutta mistä ja kuinka saadaan kustannustehokkaasti se data, jonka perusteella voidaan tilittää musiikin käytöstä oikeudenomistajille riittävän tarkasti.

Sitä paitsi varsinkin tässä mallissa ladattaisiin paljon enemmän biisejä kuin niitä todellisuudessa kuunnellaan – hitin sisältävä albumihan imuroituu helposti samalla latausrupeamalla, vaikka sen muita (täyte?)biisejä ei tulisi kuunneltua ollenkaan. Tämä synnyttää laskennallisen vääristymän; jos menestyvällä hittimaakari x:llä on pritnispiersin albumilla pankin räjäyttänyt hitti ja ei-niin-hittimaakari y on saanut tehtäväkseen täyttää loppuäänitteen, on selvää, että ei-niin-hittimaakari y hyötyy tilanteesta suhteettomasti päästessään peesillä osuuksille.

Usein nerokkaan yksinkertaiset ideat avaavat uuden ajattelun. Eikö tiedostojen lataaminen ole loppujen lopuksi tuskaisen hidasta puuhaa ja kovalevylläkin on ennestään jo satamäärin musaa, josta suurinta osaa ei tule ikinä kuunneltua. 

Uuden sukupolven nettikauppa Spotify on lähtenyt toteuttamaan mallia, jossa ei enää ole kyse musiikkitiedostojen ”perinteisestä” lataamisesta, vaan eräänlaisesta äänitteiden räätälöidyn kuuntelun mahdollistavasta järjestelmästä. Haet tarvittavan softan Spotifyn sivuilta, maksat euron/vrk tai 10 euroa/kk ja pääset käyttämään Spotifyn pohjatonta äänitearkkua kuin soittaisit biisejä tai albumeita omalta kovalevyltäsi ilman aikaa vieviä lataamisia ja kovalevyn täyttymistä tuhansilla ääniteraidoilla.

Tekijöiden oikeudenmukaisen kohtelun kannalta parasta on se, että tällainen järjestelmä tarjoaa helpommin toteutettavan mahdollisuuden musiikin käytön seurantaan teoskohtaisesti. Tilityksen yksikköhinnat eivät tietenkään ole päätähuimaavia, mutta pienien purojen volyymi tulee olemaan nettikaupan ja myös oikeudenomistajien tulonmuodostuksen perusta, kävi miten kävi. Jotain Spotifyn uskottavuudesta kertoo sekin, että Teosto on tehnyt yhteistyötä sen lisensioinnista Ruotsin Stimin kanssa.

Spotify ja vastaavaan perustuvat järjestelmät tuottavat myös mielenkiintoisen kysymyksen: Kuinka meneteltäisiin jatkossa hyvitysmaksujen suhteen? Nehän perustuvat siihen, että digitaaliseen kopiointiin tai lataukseen soveltuvan alustan (tietokone, kovalevy, cdr ym.) hintaan lisätään pieni siivu, joka tilitetään oikeudenomistajille erinäisten käyttötutkimusten perusteella (niihin liittyvä problematiikka saanee joskus oman kolumninsa!). Mutta jos tallentamista ei tulevaisuudessa juuri enää tarvittaisi, ei hyvitysmaksuillakaan olisi enää pohjaa. Jos siis uudet jakelujärjestelmät pelaisivatkin hyvitysmaksut ulos, niin kattavampi ja ennen kaikkea musiikin todelliseen käyttöön perustuva online-tilitys toisi menetetyn takaisin korkojen kera.   

Kun ihmiskunnan historian viimeisien vuosien kehitys on ollut kuin tavarajunasta lähtevä salama, niin mitä onkaan odotettavissa? Musiikkiin liittyvien oikeuksien hallinnointi tullee olemaan tulevaisuudessa hyvin selkeää ja järjestelmällistä vaikka sitä ei juuri nyt millään uskoisi. Karrikoitu visio voisi olla, että kun jossain soi, niin samalla tilittyy. Ta-daa – kling!

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi

Pieni asia Teostolle, mutta…

Julkaistu

Entisenä Teoston johtokunnan jäsenenä ymmärrän varsin hyvin, että yhdistyksen henkilökunnalla on jatkuvasti toinen toistaan vaativampia projekteja työn alla. Niitä he hoitelevat tukka putkella.  

Nyt henkilökuntaa ei semminkään käy kateeksi, kun koko tekijänoikeuskenttä on vähintään yhtä sekaisin kuin Sleepy Sleepersien tavaroiden säilytystila laulussa: ”On niin hikikin ja kaappikin on sekaisin.”

Siitä huolimatta tohdin sanoa, että yksittäisen tekijän akuuteimmat huolet ja riesat muodostuvat monta kertaa pienistä arjen asioista. Siis sellaisista, jotka ovat hyttysen ilmavaivojen luokkaa verrattuna norsun järeään ponnekaasutöräykseen. Silti hyttynenkin tekee sitä. Siis päästää ponnekaasuja. Tai en ole varma, mutta luulen niin. Täytyykin varmistaa asia Peteliukselta Luontoillasta.

Tämä oli ns. small talk-osuus ja nyt asiaan. Teosto korostaa joustavuutta ja yhteistyökykyä asiakkaitaan ja jäseniään kohtaan. Vuosittain on järjestetty ja varmaan taaskin järjestetään tilaisuuksia, joissa henkilökunta kertoo meille toiminnoista ja haluaa kuulla palautetta sekä ideoita.

  

Olen esittänyt joissain noissa tilaisuuksissa sekä vuosikokousten yhteydessä tietohallinnossa työskenteleville henkilöille pientä verkkoasiointiin liittyvää korjausta. Sitä ei ole otettu kuuleviin korviin.

Asiani on, että kun teen teosilmoituksen netin kautta ja pyydän siitä vahvistuksen sähköpostiini, en ole sen paluuviestin ulkomuotoon tyytyväinen.  Otsikko alkaa: ”Teosto on hyväksynyt…”.  Sen enempää siinä ei sitten viestiä avaamatta mahdukaan näkymään.  Ainakaan Macissa. 

Minulla on nyt sähköpostini web-korttikansioissa useampi sata vahvistusta, joissa kaikissa on tuo sama otsikko. Jos haluan tsekata jotain juttua tietyn biisin kortista, saan raplata auki melkein kaikki viestit ennen kuin se oikea löytyy. 

Olen itse aikanani opiskellut useampia ohjelmointikieliä ja tunnen jonkin verran sitäkin infraa.  Siksi ajattelen, ettei olisi kovinkaan suuri juttu muuttaa vahvistuksen otsikkoa niin, että ilmoitus alkaisikin biisin nimellä. Siis esimerkiksi: ”Minä rakastan sinua, Teosto on hyväksynyt jne…”. Silloin saisin kaikki kortit aakkosjärjestykseen ja nimen alusta voisin tunnistaa, minkä biisin kortti on kyseessä.

Miten minulle on sitten perusteltu, ettei tätä muutosta haluta tehdä? Esiin on tullut kaksi syytä.

1. Noita ilmoituksia ei kuulemma pitäisi lainkaan arkistoida sähköpostiin.

2. Keneltäkään muulta ei ole tullut palautetta asiasta.

Kohtaan 1 olen sanonut, että on ylimääräinen ja turha työ kopioida viestin sisältö, nimetä se uudelleen ja siirtää sitten johonkin muuhun tiedostoon pois sähköpostista, koska pienellä muutoksella niin ei tarvitsisi tehdä.  Haluan nimittäin säilyttää vahvistuksia sähköpostiin tehdyssä kansiossa.

Kas, kun me ihmiset emme aina toimi niin järkevästi kuin järkevät ihmiset toivoisivat meidän toimivan.  

Kohtaan 2 voin sanoa vain, että olisi melkoinen ihme, jos tämä pikku pulma olisi vain Jorma Toiviaisella. Nyttemmin kavereilta kyselyjä tehneenä ainakin muut Mac-persoonat ovat havainneet saman asian. He ovat vain olleet hienotunteisempia. Onneksi tuo pahe ei kuulu hyveisiini. Kissa on nostettava pöydälle, kun on sen aika. Vaikka se sitten olisi pienempikin kissa.

Esitän siis täten jälleen kerran, että web-teosilmoituksen vahvistusviesti rupeaisi alkamaan mahdollisimman pian sen asianomaisen biisin nimellä.  

Kiitoz!

Jorma Toiviainen

Sävelletään työsuhteessa

Julkaistu

Suomen tekijänoikeusjärjestelmä muuttuu dramaattisesti, jos hallitus onnistuu toteuttamaan tekijänoikeuspoliittiset hankkeensa. Muutos heikentää tekijöitä ja vahvistaa yritysten asemaa. Tekijänoikeusjärjestöt eivät välty muutokselta.

Ajankohtaisin on hanke työsuhdeolettaman ottamiseksi tekijänoikeuslakiin. Hallitus kaavailee tuovansa esityksen lähiaikoina eduskuntaan.

Olettama tarkoittaisi sitä, että työsuhteessa olevien tekijöiden oikeudet siirtyisivät lain nojalla työnantajalle kokonaisuudessaan rajoittamattomaan käyttöön oikeuksien koko voimassaoloajaksi.  Teoriassa jäisi mahdollisuus sopia toisin tai noudattaa alan vakiintunutta käytäntöä.

Niin tyhmiä työnantajia ei olekaan, että he lähtisivät sopimustielle, kun oikeudet jo lain mukaan tulevat heille rajoituksetta. Muutos nykykäytäntöön on käänteentekevä. Nykyisin on runsaasti esimerkiksi työehtosopimuksia, joissa oikeuksista sovitaan. Muutos tulee erityisesti vaikeuttamaan muusikkojen, näyttelijöiden, ohjaajien, journalistien, tutkijoiden ja muiden tällaisten työntekijöiden tilannetta.

Pelkään pahoin että säveltäminen tulee jatkossa olemaan yksi teosten tekemisen muoto, joka puetaan työsuhteen kaapuun. Sovittaminen, sanoittaminen ja miksei pienten ja suurtenkin teosten tekeminen voi hyvin tapahtua työsuhteessa. Työnantajien kannattaa maksaa tekijöille palkkaa, jos se tekijänoikeuslain mukaan turvaa heille teoksiin rajoittamattomat oikeudet.

Työ- ja elinkeinoministeriön ylimmältä tasolta on minulle vahvistettu, että hallituksen tarkoitus on työsuhdeolettaman avulla parantaa yritysten asemaa. Se tarkoittaa, että tekijöiden asemaa heikennetään. Yhteiskunta ei tässä asiassa voita mitään. Päinvastoin se edistää tekijänoikeuksien ja niihin perustuvien tulojen kasautumista harvoille omistajille, jotka lisäksi ovat usein ulkomaisia. Musiikkialan toimijat tietävät miksi suuret ovat niin suuria. Ne ovat ajan mittaan ostaneet paljon pieniä.

Tekijänoikeusjärjestelmän muuttamiseksi tapahtuva hallituksen työ on saanut edetä melko lailla häiriöttä. Ei ole näkynyt paljonkaan tekijöiden tai tekijänoikeusjärjestöjen puheenvuoroja, joissa hallituksen hankkeet kyseenalaistettaisiin.

Tekijänoikeusjärjestöjen osalta suu on supussa. Keskeisissä järjestöissä on aivan liian paljon kustantajia ja tuottajia estämään tekijöitä puolustavat kannanotot ja muut toimet.

Tulevaisuudessa tilanne vain pahenee jos hallitus onnistuu lainsäädännöllä edistämään oikeuksien siirtymistä työnantajille eli kustannusyhtiöille, levy-yhtiöille ja muille vastaaville. Tekijät ovat pian tekijänoikeusjärjestöissä sivustakatsojan asemassa.

Vielä on aikaa yrittää vaikuttaa lainsäätäjiin. Tehkää se.

Raimo Vikström

Kunniapuheenjohtaja

Suomen Muusikkojen Liitto ry

Laulu Venäjästä

Julkaistu

Viime vuoden lopulla julkaistiin Suomessa tieto, että yksi 1970-80-lukujen kuuluisimmista neuvostoliittolaisista laulajista Muslim Magomaev oli kuollut 66 vuoden iässä. Neuvostoliitossa Muslim Magomaevin nimi oli kuulu Moskovasta maan kaukaisimpaan kolkkaan asti. Hänen levyjään myytiin miljoonittain. Hän oli kansallisuudeltaan azerbaidzalainen ja syntyisin Bakusta. Tästä huolimatta hän lauloi puhtaasti venäjäksi ilman tyypillistä kaukasialaista aksenttia.

Magomaev opiskeli laulua Italiassa tunnettujen pedagogien opissa ja hän soitti näppärästi pianoa. Naimisissa hän oli Bolsoi-teatterin oopperalaulajan Tamara Sinjavskajan kanssa. Hän esitti tuolloin lähes kaikki tunnetuimmat neuvostoiskelmät. Häntä kunnioitettiin ja rakastettiin.

Laulajan kuoltua monet hänen estradimaailman nimekkäät ystävänsä lausuivat, että hän oli ollut hyväsydäminen ja kiltti ihminen, jonka poismeno oli ollut heille hyvin raskas.

Vaikka olen asunut jo monia vuosia Suomessa, olen silti voinut seurata Venäjän tv:stä tämän vanhentuneen herrasmiehen elämää. Häntä kuvattiin istumassa hienossa kauniiden antiikkiesineiden koristamassa huoneessa. Hänen vieressään oli huolehtiva, uskollinen eläkepäivien elämänkumppani, laulaja Tamara Sinjavskaja.

Kiinnitin huomiota maestron nykyisen ajan tapaan ahneesti polttaa savuke savukkeen perään ikään kuin hän muka nauttisi jokaisesta henkosesta. Kuitenkin hän peitti huonosti sillä hermostuneisuuttaan ja ärtymystään uusia Venäjän estraditaiteen valtiaita kohtaan, jotka suhtautuivat Magomaeviin kuin vanhentuneeseen muistutukseen historian hämärään hävinneestä neuvostomenneisyydestä.

Joskus kunniasta ja jo kauan sitten tuhkaksi muuttuneiden ihailijoiden palvonnasta väsyneenä maestro sirotteli loistavasta menneisyydestään kertoviin tarinoihin valituksia entisten valtaapitävien kovasta kohtelusta häntä kohtaan. Niinpä! Hänestä tuli 31-vuotiaana nuorin Neuvostoliiton kansantaiteilija, mutta vasta kun Azerbaidzanin johtaja Geidar Aliev oli soittanut Leonid Iljitsh Brezneville. Hänet pakotettiin ulkomailla laulamaan neuvostolauluja, mutta hän – Muslim Magomaev – lauloi “rohkeasti” italialaisia iskelmiä.

Eräs venäläinen rouva väitti taannoin, että hänen tyttärensä, joka ulkonäöltään oli tyypillisen azerbaidzanilaisen näköinen, olisi Magomaevin lapsi. Tähän laulaja vastasi naisen sairastavan skitsofreniaa tai olevan huijari. Dna-näytteeseen hän ei suostunut.

Vuonna 1971 asuin vielä Leningradissa eli nykyisessä Pietarissa. Eräänä päivänä huomasin runoilija A. Levuskinin runon Venäjä ilmestyneen. Hänen runoissaan ei ollut pienintäkään vihjausta kaikkien jo kyllästymiseen asti kuultuun kommunistiseen ideologiaan. Sain siitä inspiraation ja syntyi Laulu Venäjästä.

Maestrolle laulua tarjoamaan

Mutta mille laulajalle sen voisi antaa esitettäväksi. Varmaankin kaikkein sopivin esittäjä olisi Muslim Magomaev mutta hän asui Moskovassa.

Tunsin erään musiikkitoimittajan yleisliittolaisesta radiosta. Hänellä oli ohjelma Hyvää huomenta. Tämä kansallisuudeltaan latvialainen naistoimittaja suhtautui minuun hyvin ja valitsi monta kertaa laulujani esitettäväksi satojen muiden laulujen joukosta koko neuvostomaan kuultavaksi. Kuulijakunta oli siis suuri.

Päätin siis matkustaa Moskovaan esittelemään Hyvää huomenta -ohjelman toimituskunnalle uuden lauluni Venäjästä. Saavuin radiotalolle, nousin toimituksen kerrokseen ja seisahduin hämmästyneenä massiivisen lasioven eteen, joka sulki sisäänpääsyn leveään käytävään. Edessäni seisoi Muslim Magomaev ja kaksi muuta ihmistä, jotka ilmeisesti olivat hänen ystäviänsä.

Magomaev oli nuoreksi mieheksi pitkä ja vahva ruumiinrakenteeltaan. Esittäydyin kohteliaasti maestrolle: “Hyvää päivää. Olen Fridrich Bruk Leningradista, säveltäjäliiton jäsen.” Pyysin lupaa näyttää uuden lauluni tai antaa pianopartituurin tutustumista varten.

Yllätyksekseni kansantaiteilija Magomaev huomaamattomalla mutta selvästi harjoitellulla käden liikkeellä (vasemmalla vai oikealla – en muista) löi minua määrätietoisesti rintaan. Lensin maestron luota rappusten toiseen päähän. Kun tulin tajuihini (ilmeisesti hetken ajaksi olin menettänyt tajuntani) huomasin, että makasin muutaman askeleen päässä paikasta, jossa olin tavannut Magomaevin. Maestro ja hänen seuralaisensa olivat hävinneet.

En enää halunnut mennä Hyvää huomenta -ohjelman toimitukseen. Astuin junaan ja matkustin takaisin Leningradiin.

Radiosoitosta kiellettyjen listalle

Laulu Venäjästä -laulun kohtalo osoittautui yllättävän onnelliseksi vaikka alku olikin synkkä. Siitä kiinnostui lahjakas laulaja Jevgeni Nesterenko. Hän esitti sitä innolla ja sitä soitettiin kymmeniä kertoja Neuvostoliiton eri radiokanavilla.

Vuonna 1972 venäläisen johtavan säveltäjän Anatoli Novikovin (jonka tunnetuimpia lauluja on mm. Tiet – alkup. san. Lev Oshan, suom. Saukki) suosituksesta Laulu Venäjästä julkaistiin lehdessä nimeltä Kerho- ja harrastustoiminta, jonka painos oli yli 166.000 kappaletta.

Laulajana Jevgeni Nesterenko saavutti vähitellen maailmallakin kuuluisuutta. Nykyisin hän asuu Wienissä. Kaupungin maistraatti on myöntänyt hänelle kunniakaupunkilaisen arvon.

Pakotetun Neuvostoliitosta lähtöni jälkeen vuonna 1973 Laulu Venäjästä pyyhittiin yli ja sen esitykset kiellettiin. Mutta uskon, että nyt on lähellä se päivä, jolloin se taas alkaa kaikua yli sen suuren maan, jolle laulu on omistettu.  

Fridrich Bruk

Muslim Magomaevin kotisivu www.magomaev.info

Viisikymppisten vuosi 2009

Julkaistu

Vuonna 2009 popin kuningatar astuu vihdoin maamme kamaralle ja viisikymppisten vuosikerta 1959 juhlii.

Herra X käynnistää jälleen aikakoneensa ja kiitää pitkin madonreikää 25-vuoden taakse aikakirjojen numeroyhdistelmään 1984.

Ja löytää tuttuja hahmoja.

Hyppää miehemme mukaan, paina kellohattu päähän, kiristä turvavyö ja  anna X:n aluksen viedä.

1984

Tuona vuonna johon maailmankuulu George Orwellin tulevaisuusfiktio sijoittuu istui, 16-vuotias herra X kotisohvallaan ja tuijotti tv:tä. Hän oli lukion ekaluokkalainen, ja seurasi Levyraatia. Maailma ei ollut muuttunut totalitääriseksi. ”Isoveli” ei valvonut joka ajatusta. Tosin televisio määritti pitkälti maailmankuvaa. Se oli leirituli jonka ääressä perheet viettivät iltansa, kuten siis X:kin. Ja vastaanottimien maaginen sinertävä valo välkkyi itä-helsinkiläisen lähiön kerrostalojen olohuoneiden ikkunoista pimenevään iltaan.

Levyraati oli töllön ainoita musiikkiohjelmia. Ja sai X:n jälleen raivoihinsa. Sillä hänen seuraamiaan bändejä kun ei taaskaan näytetty. Kotimaisten artistien ohella ohjelman tunnin keston aikana arvioitiin muutenkin vain muutama ulkomainen video.

X päätti jo palata huoneeseensa ja sukeltaa kuulokkeiden musiikkiuniversumiin, samalla joratakseen tai rummuttaakseen naapuriystävälliseen, miltei äänettömään, sisäkumeista rakentamaansa harjoitusalustaan. Hänen nuorisokerhossa treenaava yhtyeensä oli keväällä noteerattu paikallisessa bändikatselmuksessa ja palkittu tulevalla esiintymisellä Espan lavalla. Motivaatiota siis riitti. Myös kansallisella bändirintamalla tapahtui. Porilainen Dingo oli sensaatio. Ja Tampereen Eppu Normaali ottanut vihdoin paikkansa ”rupisilla riimeillään” kansakunnan tajunnassa.   

Samassa ruudun täytti Venetsian maisemissa gondolin kokassa keimaileva uusi naisartisti. Like a Virgin kappale toi mieleen Cindi Lauperin, josta X piti, ja jolla oli Time After Time -niminen hitti, mutta tulokas kimitti vähemmän hauskasti. Tosin se oli aika pakkaus, kaulassa heiluvine risteineen. X ei antanut artistin ulkomuodon hämätä. Hän ei olisi tuohon hevoseen sijoittanut. Ohimenevä yhden hitin tähdenlento. Mutta oli tapansa mukaan väärässä. Siinähän paistatteli päivää tuleva kulttuuri-ikoni.

Eikä X olisi voinut edes villeimmissä unelmissaan kuvitella, että hän tulisi yhtyeineen voittamaan kyseisen, hänessä niin ristiriitaisia tuntemuksia herättävän ohjelman vielä kaksi kertaa – 1988 ja 1990.

Roskarokin kunkku

Bändejä, joita X olisi 1984 ruudussa halunnut nähdä, oli toki monia. Mutta listan kärkipaikan vei amerikkalainen, roskakulttuurin kruununjalokivi, The Cramps -yhtye. Tuo omalaatuinen kvartetti oli iskenyt lähiön teinipoikien tajuntaan muutamaa vuotta aiemmin, punkia, 50- ja 60-lukujen autotalliklassikoita ja kauhujuttuja sekoittaneine tyyleineen. X:n pettymykseksi yhtye ei ollut tulossa edes millekään rokkifestarille, joita hän oli päättänyt tulevana kesänä kiertää.

X kyllä näkisi vielä suosikkinsa ja vielä ihan elävänä.

Sillä Cramps vierailisi maassamme kahdesti 1990 ja 1992. Ja nämä esiintymiset ja yhtyeen laulusolisti Lux Interiorin burleskin pöhkön jokamiehenanarkiaa puhisevan hahmon hän tulisi siis todistamaan omin silmin. Ja vaikuttumaan näkemästään.

Vaihtuvat formaatit

1984 X ei olisi voinut kuvitella vinyylien vaihtuvan joku päivä cd:hin, niin ikiaikaiselta keksinnöltä tuo mustakiekko kasettien ohella vaikutti, vaikka oli ollut koko kansan ulottuvilla vasta parikymmentä vuotta. 

X tulisi vielä tottumaan ja pitämään äänilevyjen cd-formaatista, minikiekoista, joilla olisi hassut pikkuruiset kannet. Cramps-levyt olivat hyllyssä kunnon koteloineen. Ja tulevaisuudessa ne löytyisivät treenistudiolta pölyttymästä levysoittimen tehtyä tenän.

X tulisi levyttämään vaihtuvine yhtyeineen useita albumeja. Ja viimeinen vinyylille painettu  julkaistaisiin 12:sta vuoden kuluttua 1992.

Tämän jälkeen cd hallitsisi alaa 15 vuotta. Mutta vuonna 2009 sen asema olisi uhattuna, ja pian aika jättää kehät verkossa bitteinä liikkuvien musiikkitiedostojen ja niitä käyttävien soittimien eduksi.

Takaisin tulevaisuuteen

25-vuotta myöhemmin

Madonna tulee, Lux poistuu

Vuonna 2009, samana jolloin Madonna megalomaanisine ”Tahmainen ja makea”-sirkuksineen rantautuisi ensikertaa Helsinkiin, päätti ”Kramppien” laulusolisti Lux maallisen vaelluksensa 62-vuotiaana. X tuijotti Hesarin nekrologia ja tuumi, että kuudenkympin ylitys oli aika hyvin rokkarille, joka tultaisiin muistamaan omaperäisestä ”huononmaun”-tyylitajustaan, sekä hulluista esiintymisistään pc-puvuissa ja naisten korkokengissä.

X piti nuoruuden idolilleen hiljaisen hetken: Kiitos hyvästä työstä ja turvallista matkaa, Lux!

Hyvästi cd (joko näin pian?)

X:n päivä jatkui yllätysten merkeissä. Hänen varatessa tutusta cd-tehtaasta tulevan albuminsa masterointiaikaa – yrityksellä näet oli palveluksessaan masteroija, jonka kykyihin X eritoten luotti – vastasi hänelle puhelinvastaaja. Virka-aikaan. Kummallista?

X googlasi netistä yrityksen tietoja ja löysi pian konkurssihuutokauppailmoituksen, jonka kuvissa esiteltiin firman toimistoirtaimistoa. X ei kaivannut konttorisettiä. Mutta ymmärsi entisen suomalaisen CD-linjan, sittemmin osaksi ulkomaista ketjua siirtyneen Dicentian sulkeneen tarinansa cd:n kannen lopullisesti.

X raapi päätään tietokoneruudun kalpeassa valossa. Ja virnisti laitteelle, jonka oli ominut itselleen, ja jolle oli tyrkytetty, miltei kaikki inhimillisen toiminnan alat. Oliko tulevaisuuden suuri visio se, että lopulta olisi vain netti jossa ”kaikki” tapahtuisi. Ja ”Isoveljen” valvonnassa, Orwellin 1984-teoksen (julkaistu 1949) vision mukaisesti?

X murahti. Hän kyllä julkaisisi tulevan albuminsa cd:nä. Ja tiedä häntä vielä tulevia vaikka vinyyleinä! Sekin oli mahdollista, sillä Itä-Euroopassa oli muutama asialle omistautunut tehdas.  Eihän pelkkä nettijakelu, johon albumi toki myöskin menisi, olisi ”oikea” julkaisu. Pelkkä virtuaalinen pieru bittimeressä. Cd oli sentään konkreettinen pala muovia jota saattoi hypistellä kansineen, ottaa mukaan autiolle saarelle ja fetistisesti uskoa sen taikavoimiin. 

1959 taisi olla hyvä vuosikerta

Madonna (s.1958) oli 50 ja yhä hyvässä lihassa. Se ei ollut jäänyt X:llekään epäselväksi nähtyään poptädin jammaamassa Music Television:issa uusimmassa videossaan, tyylilleen uskollisena, tällä kertaa pikkuruisessa jumppapuvussa.

– Viisikymppisten maailma, X puhisi, synttäribileitä tulee riittämään! Hänet erotti tuosta taianomaisesta luvusta vielä yhdeksän vuotta.

Mutta teini-iän idoleista kyseisiä pyöreitä täyttäisivät ainakin: Brian Setzer (Stray Cats), Morrisey (Smiths), Robert Smith (The Cure), Suzanne Vega ja kotimaisista taiderokkari Kauko Röyhkä.

Eivätkä vuoden 1984 suomirokinsankaritkaan jääneet näissä kisoissa paitsioon: Dingon Neumann ja Eppu Normaalin Martti Syrjä (myös Aku Syrjä ja Juha Torvinen) saavuttaisivat hekin viidenkympin villityksen. Eikä lista jäisi vielä siihenkään.

Rajapyykin ylittäisivät ainakin jo Levyraadista tutut: Tommi Läntinen, Tuula Amberla ja Meiju Suvas.

Onneksi olkoon ja hatut ilmaan!, X mekasti.

Liskonjalat maan pinnalle?

Niin vuodet kuluivat, muistivat kaikkia tasapuolisesti. Yhtäkään eivät unohtaneet. Formaatteja syntyi ja kuoli. Kuten meitä ihmisiä. Ja suuri osa painui unhoon ikuiseen, X runoili mielessään ja jatkoi: Musiikki kuitenkin eläisi. Aina löytyisi uusi syttyvä polvi, uudet Madonnat ja Luxit täyttämään loputonta kaipuuta joka ihmiseen oli rakennettu. Tai darwinilaisittain, miehen syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi, joka oli kehittynyt meihin liskojen sukulaisiin evoluution oikkuna.

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com 

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

Timo Mäenpää 5.11.1960 – 6.2.2009

Julkaistu

Lauluntekijä, trubaduuri ja maanviljelijä Timo Mäenpää menehtyi 6. helmikuuta Janakkalassa, jossa hän oli myös syntynyt.

Jo 16-vuotiaana poikana, kauppakoulun käytyään, Timo joutui ottamaan vastuun maatilasta ja suurista pankkilainoista. Kahdeksan vuotta hän kaatoi moottorisahalla puita Kanta-Hämeessä, sitten oli otettava lisää velkaa monitoimikonetta varten.

1990-luvun laman aikana Timo teki rankasti töitä metsäkoneella ja hoiti velkansa. Laulujen teko oli myös surujen purkamisen tie. Nuoruuden bluegrass-innostus oli hyvä pohja soittamiselle ja laulujenteolle, joka alkoi toden teolla vuonna 1993. Esikuvia olivat Juha Vainio, Saukki ja Reino Helismaa, ja henkilökohtaisia opettajia Jaakko Salo, Jukka Virtanen ja tuleva yhteistyökumppani Jori Sivonen.

Timo Mäenpää teki yli 1.500 trubaduurikeikkaa ja satoja tilauslauluja syntymäpäiville ja muihin juhliin. Omalle teatteriseurueelleen hän kirjoitti vuosittain kesäteatterikomedioita. Hän kirjoitti myös pakinoita useisiin lehtiin sekä avusti pilapiirtäjiä töidensä ideoinnissa.

Timo itse korosti työnsä ja oman luonteensa huumoripuolta. “Huumori on ehdottomasti määräävin luonteenpiirteeni.” Kepeä ja hauska olivat miehen sydäntä lähellä, mutta hän teki myös vakavia tekstejä. Hengellinen musiikki ei ollut vieras alue; suvussa on kirkollisia ihmisiä, velikin kanttori.

Julkaistuja laulujen sanoituksia Timo teki vuodesta 1994 alkaen, eniten Jori Sivosen sävellyksiin. Yhteistyökumppaneita säveltäjistä olivat myös mm. Erkki Friman, Pertti Haverinen, Hauge Piispanen ja Kristiina Ronimus. Timo toteutti monia äänitetuotantoja aloitteleville solisteille, kuoroille ja yhtyeille.

Timon mielestä ihannetilanteessa sävellys on olemassa ensin. Selvis-lehden haastattelussa 3/2006 hän kiteytti näin: “Teksti täytyy tehdä ajatuksella ja vielä tyylikkäästi. Sorvattava solistin mukaiseksi. Mielestäni sävelmä pitää tehdä aivan valmiiksi, sitten sanoitetaan vasta. … Sävelen pitää kulkea ja polveilla. Silloin jos sävel sinänsä jo puhuttelee, ovat lähtökohdat hyvät. Sävel on morsian ja teksti on morsiuspuku. Kun on kaunis morsian ja kaunis puku, ei sulhasella ole enää väliä.”

Tällä vuosituhannella Timo keskittyi vuosikausia tunnollisesti myös sovitusten tekoon, perehtyen mm. jousituksiin ja puhaltimien käyttöön.

Timon omia sävellyksiä ilmestyi mm. omalla pitkäsoitolla Maailma on sekasin (1996) ja singlellä Vimpelin pelimanni (2001). Vuonna 1996 hän voitti Juha Vainion perinteitä vaalivan Junnun Lauluseuran järjestämän laulukilpailun; Kotkan meripäivien sanoitus- ja sävellyskilpailussa tuli voitto 1999. Samana vuonna hän voitti Suomalainen saunaseura Löylynlyömien järjestämän sanoitus- ja sävellyskilpailun. Kotkan merilaulufestivaalien sävellyskilpailussa tuli voitto 2005. Tapsan tahdeissa heltisi 2. sija vuonna 2000 ja samana vuonna Timo sai Kotkan ruusu -kiertopalkinnon.

Timo oli auktoriteettikauhuinen oman tiensä kulkija. Hän oli laadun ja työmoraalin suhteen intohimoisen tarkka ja korosti teorian ja tekniikan hallinnan tärkeyttä. Monet Timo Mäenpään laulut ovat tuttuja monille suomalaisille, vaikkei hän nimeltä olisikaan, sillä hänen tuotantoaan ovat levyttäneet lukuisat artistit, kuten Berit, Matti Esko, Eino Grön, Arja Havakka, Pertsa Koivula, Heidi Kyrö, Lea Laven, Tomi Markkola, Anne Mattila, Risto Nevala, Maarit Peltoniemi, Eila Pienimäki, Kaija Pohjola, Jari Sillanpää, Kari Tapio, Janne Tulkki, FBI Beat, Korsuorkesteri ja Solistiyhtye Suomi. 7 Seinähullun Veljeksen esityksestä Syksyn sävelessä 1996 heltisi 3. sija kappaleella Aavikon Ali. Yksi Timon tunnetuimpia tekstejä on Lea Lavenille tehty Adios amigo.

Tutustuin Timoon Selvis-jutun teon yhteydessä kesällä 2006. Opin tuntemaan sydämellisen kaverin, jonka kanssa vietetty päivä Tervakoskella maatilan idyllisessä miljöössä joen rannalla oli unohtumaton elämys. Mies avautui ajatuksineen saunassa ja veneessä, hänen mietteensä luomistyöstä ja huolensa viihdemusiikin tilasta olivat järkeviä ja tarkkaan punnittuja, omaperäisiä ja usein vitsikkäästi esitettyjä. Luonnonsuojelussa ja rakkaudessa metsään liikkuivat ajatuksemme samoilla linjoilla. Sain myös kuulla Timon esittämiä kappaleita pianon ja kitaran säestyksellä. Luomisvire ja -into olivat korkealla. Olen kiitollinen, kun sain ystävystyä Timon kanssa, joka oli lahjakas, hieno ja hyväntahtoinen ihminen.

Juha Kaarsalo