1. hakukierros 1.-28.2. (29.päivä karkausvuonna)
2. hakukierros 1.-31.8.
Haku tapahtuu sivustolla www.klaavi.fi. Klaavista löytyy tiedot myös viime stipendikierroksella myönnetyistä summista ja stipendikohteista.
Koneen Säätiön ylläpitämän Saaren kartanon taiteilija- ja tutkijaresidenssin tehtävänä on tarjota eri alojen taiteilijoille ja tutkijoille rauhallinen työskentely-ympäristö ja hedelmällinen kohtauspaikka.
Residenssipaikkaa voi hakea taiteelliseen työskentelyyn tai taiteellisen työn edistämiseen. Etusijalla ovat monialaiset, uudet, marginaalisia tai valtavirran ulkopuoliset taiteenalat ja aiheet.
Kevät, syksy ja talvi on varattu taiteilijoiden itsenäiseen työskentelyyn neljässä kahden kuukauden mittaisessa jaksossa, ja kesä toukokuusta elokuuhun on intensiivistä ryhmien työskentelyaikaa. Kevään ja syksyn aikana residenssivieraita on yleensä 8 kerrallaan neljän eri jakson aikana, ja kesällä kaikki tilat oli varattu ryhmille. Lisäksi yksilöresidenssien aikana kartanolla työskentelee Saaren kartanon kutsutaiteilija syyskuusta huhtikuun loppuun. Yksilöresidenssipaikkaan sisältyy asunto, työhuone ja kuukausiapuraha. Ryhmät voivat hakea tukea matka- ja elinkustannuksiin residenssikauden ajaksi.
Residenssihakulomaketta on uudistettu, jotta residenssihakemuksen tekeminen olisi hakijalle selkeämpää. Lisäksi uudistus sujuvoittaa hakemusten käsittelyprosessia. Hakija ei enää valitse omaa taiteenalaansa, vaan sen, minkä alan asiantuntijan hän haluaa arvioivan hakemuksensa. Yksilöresidenssin kuukausiapurahoissa otetaan käyttöön kolme apurahan tasoa.
Residenssipaikkaa voi hakea yksittäiset eri alojen suomalaiset ja ulkomaiset taiteilijat, kääntäjät, kuraattorit, kriitikot ja taiteilijaryhmät (työryhmä tai y-tunnuksellinen yhteisö) taiteelliseen työskentelyyn ennalta esitetyn työsuunnitelman toteuttamiseen Saaren kartanossa.
Joutsenlaulusta poistettiin useita säkeistöjä tv-formaattia varten. Maallikkojärjellä ajatellen sanoituksen noin merkittävä lyhentäminen loukkaa tekijän moraalisia oikeuksia. Niitä määrittävät tekijänoikeuslain mukaan mm. alkuperäisteoksen taiteelliset arvot ja omalaatuisuus. Vai mitä mieltä olette: onko kirja enää sama, jos puolet sivuista on revitty pois?
Tekijällä on laaja yksinoikeus määrätä teoksensa taloudellisesta hyödyntämisestä. Tekijänoikeuslaki sanoo, että jos teosta muunnellaan luvatta, tekijän taloudellista oikeutta loukataan. Hyvin yksiselitteistä.
Muuntelulupa on aina pyydettävä tekijältä tai tekijöiltä itseltään. Paitsi jos teos on kustannettu. Silloin kustantajalle on, sopimuksesta riippuen, saattanut siirtyä oikeus myöntää lupa. Hakulinen on säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut Joutsenlaulun, ja hänellä on sen kaikki oikeudet.
Mitä luvattomasti muunnellun teoksen esittämisestä tai julkaisemisesta seuraa? Siitä ei Suomessa ole oikeuden ennakkopäätöstä. Joutsenlaulu-tapauksesta saattaa tulla sellainen; Hakulinen haluaa katsoa asian loppuun asti Elvisin lakimiehen Henri Niemisen avustuksella.
Mahdollisista oikeustoimista päätetään, kunhan opetus- ja kulttuuriministeriön asettama tekijänoikeusneuvosto on antanut tapauksesta lausunnon. Lausunto koskee sitä, onko Joutsenlaulusta syntynyt uusi versio, eli onko sovituskynnys ylittynyt. Teoston ohjelmistotoimikunnan mukaan on. Lisää aiheesta Akun latauksessa.
Lämpöä kesään!
Muistutanpa itseänikin: niin kirjoittajan kuin jakajankin kannattaisi tarkistaa faktat, tällaiset ”sinnepäin”-jutut kun vievät uskottavuutta myös tositarinoilta!
Tositarinoita olemme vuosien varrella keränneet teiltä tekijöiltä. Olemme saaneet konkreettista tietoa siitä, miten eriarvoisesti nykyinen verotuskäytäntö kohtelee tekijänoikeustuloa saavaa yrittäjää muihin yrittäjiin verrattuna. Olemme kuulleet tarinoita kannustinloukuista ja sosiaaliturvan puutteista, joihin olette törmänneet palkkatyön ja yrittäjyyden välimaastossa, vanhempainrahaa hakiessa tai sairastuessa. Tarinoiden tueksi olemme etsineet faktoja ja hyödyntäneet asiantuntijatietoa.
Teoston ja jäsenjärjestöjen yhteinen veroaloite on saanut jakamatonta kannatusta yli puoluerajojen ja päätyi myös nykyiseen hallitusohjelmaan. Nyt aloitetta vielä hieman viilataan ja ratkaisua etsitään. OKM:n asettama, Anne Brunilan luotsaama työryhmä ”Luovat alat Suomen talouden ja työllisyyden vahvistajina” esittää raportissaan:
”Teosto ja musiikin oikeudenhaltijoiden etujärjestöt selvittävät yhdessä valtiovarainministeriön ja tarvittaessa Verohallinnon kanssa edellytyksiä, jolla tekijänoikeudet voidaan siirtää tekijän yritykselle sekä siitä aiheutuvia veroseuraamuksia. Verohallinto laatii ohjeet tekijänoikeuksien siirtämiseen liittyvistä kysymyksistä tilanteessa, jossa tekijä luovuttaa tekijänoikeutensa omistamalleen yritystoimintaa harjoittavalle yritykselle.”
Pari vuotta sitten Elvis ry, Suomen Säveltäjät ry ja Teosto käynnistyvät yhteistyössä sosiaali- ja eläketurvan asiantuntijoiden sosiaaliturvahankkeen. Sen tuloksena julkaistaan kesäkuussa valtiosääntöoikeuden dosentti Pauli Rautiaisen ja Iiris Annalan selvitys Tekijänoikeustuloja saavien taiteilijoiden asema sosiaalivakuutuksessa.
Aihetta puidaan myös Brunilan raportissa: ”Työelämän eri roolien vaihtelevuus ei saa aiheuttaa kannustinloukkuja tai esteitä työllistymiselle. Työtä yleisesti ja luovaa työtä erityisesti tehdään laajasti tavalla, joka asettuu yrittäjyyden ja työsuhteen väliin. Tämä tekemisen muoto näyttää edelleen yleistyvän. Tästä aiheutuu luovan työn tekijälle kohtuutonta oikeudellista epävarmuutta hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Lainsäätäjä ei ole onnistunut selkeyttämään tilannetta nykyisiä tekemisen malleja korjaamalla.”
Vaihtoehtoja sosiaaliturvan kehittämiseen löytyy: MYEL-vakuutus voisi toimia, ovathan pitkät apurahat jo nyt sen piirissä. Toisaalta, alempi tuloluokka YEL-vakuutuksen piirissä saattaisi sopia meille musiikintekijöille, samoin kuin itsensätyöllistäjille ja sivutoimisille yrittäjille, alalla kuin alalla. Ja kaikkein pienituloisimpia auttaisi perustulo.
Nyt, kun kulttuuriministeri Sampo Terho kertoo panostavansa kulttuurialan yrittäjien toimintaedellytysten ja sosiaaliturvan parantamiseen, voinemme odottaa tärkeiden asioiden etenevän jouhevasti.
Kiitos tositarinoista, niitä kannattaa kerätä ja jakaa!
Itkonen on kirjoissaan käyttänyt hittien tekemisestä metaforaa perhosten vangitsemisesta. Illan päävieras Hannu ”Tuomari” Nurmio (s. 1950) puhui perhosten sijaan aaveista.
”Se on kuvakieltä ja viittaa kai lähinnä homman epämääräisyyteen. Aiheita leijailee kaikkialla, tarvitaan vain silmää näkemään ne. Mutta jos aaveen saa purkkiin, se sätkii ja säteilee siellä ikuisesti. Henkimaailman hommia siis pohjimmiltaan.”
”Olen tutkinut paljon Tarot-kortteja ja yhdessä niistä on harhainen ihminen. Minä näen sen luovuuden symbolina. Koen, että kaikki materiaali voi olla käyttökelpoista. Idea voi tulla vaikka tylsästä telkkariohjelmasta.”
Nurmio ei koe olevansa säveltäjä. Hän kuulee musiikin rytmin ja muodon sanoissa, ja sävelet tulevat niiden kautta.
”Sanojen kanssa syntyneet melodiat ovat käyttötavaraa. Teen biisejä vähän niin kuin jauhaisin myllyä tai tekisin palapeliä, etsin palikoita ja kokeilen mikä sopii yhteen. Olen opetellut tekemään kaiken käsikopelolla ilman koulutusta. Olen monta kertaa miettinyt, että voisin lähteä melodiasta, muttei se ole minulle luontevaa. Kiinnitän vaistomaisesti huomiota vokaaleihin ja pidän kolisevista konsonanteista. Pelkästään teksti on tietynlaista musiikkia.”
Nurmio kertoi olevansa työskentelyssään hyvin käytännöllinen. Halki, poikki ja pinoon -tyyppisillä ratkaisuilla biisi valmistuu, ja siihen tarvitaan määrämittaisia asioita.
”Nikkarointivaihe on pakollinen. Muistiinpanoistani suurin osa on roskiskamaa. Kirjoitan yksittäisiä sanoja ja lauseita kouluvihkoihin tai sitten puhun sanelimeen. Siihen asti se on yksinäistä toimintaa. Vasta kun saan demon bändille, joutuu biisi sosiaaliseen yhteyteen. Se on tärkeää, sillä musa on aina tarkoitettu yleisölle.”
Kunnon naurunrähäkän Nurmio sai aikaan kertoessaan ajatuksiaan biisiensä käyttöarvosta.
”Omista ralleistani ehkä neljäkymmentäprosenttia on käyttökelpoisia milloin vain. Jäljelle jääneistä ehkä puolet tarvitsee bändin sovituksen, että ne fudais kunnolla – mutta nekin ovat vielä käyttiksiä. Kaikkein paskimmatkin biisit toimii kyllä jossain yhteyksissä.”
Materiaalia Nurmiolta tulee kunhan deadline on asetettu. Huhtikuussa ilmestyi albumi Dumarillumarei, ja lisää on suunnitteilla – tosin jatkossa aina harkituimmin laukauksin.
”Pidän itseäni etuoikeutettuna että saan tehdä musaa. Toivon, että jatkossa pystyn tekemään päivittäin duunia sopivasti ja saan viettää hyviä eläkepäiviä, ettei se ole aina samanlaista pään seinään hakkaamista ja ympärivuorokautista myllyä.”
Nurmion työskentelytavat tuovat käytännöllisyydessään mieleen kirvesmiehen tai räätälin. Shamaani-titteliä hän ei suostunut vastaanottamaan. Siitä kieltäytyi myös jouhikkotaiteilija Pekko Käppi, vaikka hänen hypnoottisessa, suomalaisesta mytologiasta ammentavassa musiikissaan onkin paljon shamanistista meininkiä. Nurmio kehuikin saaneensa inspiraatiota Käpin musiikista.
Lukuisten upeiden kokoonpanojen Nurmio on pitänyt tärkeänä pärjätä myös omillaan.
”Kun tämmöinen kapakkalaulaja vetää yksin baarissa musaa, niin silloin veri ja biisit punnitaan. Toisaalta ainoo kriteeri ei voi olla se, että hyvä biisi on semmoinen, joka menee kapakassa läpi oli kello mitä hyvänsä. Se kapakassa meluava yleisö ei voi olla ainoa tuomaristo. Haluan tehdä myös sellaista musaa, joka voi olla meditatiivista ja joka voi herättää ajatuksia, semmoista mitä voi kuunnella kaikessa rauhassa himassa.”
ARKIAAMU Muijalan koulussa Lohjalla alkaa riemukkaissa tunnelmissa, kun Ihan oma juttu -roll-upit on pystytetty luokkaan. Ryhmä kakkos- ja kolmosluokkalaisia ei oikein malta odottaa, että päästään asiaan – eli jatkamaan biisintekoa siitä, mihin viimeksi jäätiin.
Kahdella ensimmäisellä tapaamiskerralla on otettu työkaluja haltuun: perehdytty padin käyttöön, musiikinteko-ohjelmiin ja tärkeimpiin toimintoihin. Kolmannella kerralla kuunneltiin musiikkia sekä tutkittiin laulujen rakenteita, instrumentteja ja saundeja. Nyt ollaan koolla neljättä kertaa, ja kaikilla ryhmillä on jonkinlainen biisiaihio padillaan.
Hyvämessi-ryhmän tytöt neuvottelevat siitä, onko biisi liian lyhyt ja pitäisikö siihen lisätä bassoa. Siitä ollaan yksimielisiä, että biisistä ei tule Marcus & Martinus -tyylinen. Porukan poika Eetu kirjoittaa rap-lyriikkaa: ”Koko maailma huutaa kun tätä biisiä duunaan / koko maailma huutaa mut ei se mua haittaa”.
Koululaisilla on vielä tämä aamu aikaa demotella laulujaan. Seuraava tapaaminen on studiolla Kaapelitehtaalla. Siellä oppilaat äänittävät ja tuottavat laulunsa lopulliseen muotoon. Lopuksi pidetään koululla päätösjuhla, jossa kaikki biisit kuunnellaan. Myös oppilaiden vanhemmat osallistuvat juhlaan.
Ihan oma juttu -hankkeen takana on säveltäjä- ja tuottajatiimi Triplefist Music. Tiimiin kuuluvat musiikintekijät Janne Hiedanniemi, Tuomas Hiedanniemi ja Kari Saarilahti. Hiedanniemen veljeksillä on molemmilla kasvatusalan koulutus ja työkokemusta; Jannella kouluikäisistä ja Tuomaksella varhaiskasvatuksen puolelta.
Janne Hiedanniemi kertoo, että kiinnostus koulumaailmaa kohtaan on säilynyt, vaikka viime vuosina ammatti onkin ollut yksinomaan musiikin puolella.
”Uudessa opetussuunnitelmassa on nostettu teknologia ja luovuus tosi vahvasti esiin. OPS:in vaatimukset tuntuvat aika hurjiltakin. Miten teknologiaa voisi hyödyntää kouluissa järkevällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla? Sitä lähdimme pohtimaan oman musiikintekijyyden kautta.”
Hanke vie musiikkiteknologiaa kouluihin.
Tavoite on, että lapset ja nuoret oppivat hyödyntämään sitä biisinteossa.
Teknologia ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan luovuuden tuki ja työväline.
”Musiikinteko on nykyisin eri elementtien yhdistelemistä. Ei ole yhtä tapaa tehdä biisiä, ja musiikillisen luovuuden voi saada esiin, vaikkei osaisi soittaa”, pohtii Janne Hiedanniemi.
Hän näkee Ihan oma juttu -hankkeessa muitakin ulottuvuuksia kuin sen, että syntyy uutta musiikkia ja ehkä uutta tekijäsukupolvea. Musiikin tekeminen yhdessä vahvistaa oppilaiden luovuutta ja vuorovaikutustaitoja. Se kehittää myös valmiuksia antaa ja vastaanottaa palautetta.
”Tärkeintä on se, että kaikki saavat mahdollisuuden innostua musanteosta.”
”Parhaimmillaan se voi viedä elämää oikeaan suuntaan ja jopa ehkäistä syrjäytymistä. Kipinä musiikintekoon voi lähteä pienestä. Esimerkiksi itselläni kiinnostus alkoi, kun välitunnilla kuulin opettajani soittavan Hendrixin Hey Joe’ta.”
Triplefistin miehet pilotoivat Ihan oma juttu -hankettaan vuosi sitten keväällä päiväkodissa, eskarissa, ala- ja yläkouluissa sekä lukiossa. Pilottikokeilu onnistui: Opettajat, rehtorit, oppilaat ja oppilaiden vanhemmatkin olivat mielissään.
”Saimme palautetta, että tämä on juuri sitä käytännön tietotaidon jakamista, jota opetussuunnitelman jalkauttaminen oikeasti ja käytännön tasolla vaatii”, sanoo Janne Hiedanniemi.
Kiinnostus Ihan oma juttua kohtaan on ollut valtavaa. Satakunta koulua on ilmoittanut haluavansa mukaan. Kaikissa kouluissa ei millään ehditä käymään. Keväällä 2017 hankkeessa on ollut mukana puolenkymmentä koulua. Lisäksi on pilottiprojekti päiväkodissa. Siellä lapset keksivät sadun, askartelevat rekvisiitan, kuvaavat elokuvan ja säveltävät siihen musiikin.
SYKSYSTÄ 2017 alkaen on tarkoitus lähteä viemään tietotaitoa opettajien keskuuteen, jottei Ihan oma juttu jäisi vain yksittäiseksi elämykseksi kouluissa.
”Opettajankoulutus on tulevaisuudessa ihan kärjessä. Toki haluamme olla läsnä myös jatkossa koulujen arjessa, koska se on tärkeää tämän konseptin kehittämisen kannalta”, Janne Hiedanniemi kertoo.
Oma musiikintekeminen on Triplefist-tiimiltä jäänyt viime aikoina hieman vähemmälle nyt, kun Ihan oma juttu on lähtenyt lentoon. Kolmikko tekee hanketyötä mielellään, koska on huomannut, että intoa ja musiikillista lahjakkuutta on paljon ”piilossa” ihan tavallisissa koululuokissa
”Sieltä ne seuraavan sukupolven Sannit ja Sibeliukset ja uudet Elvisin jäsenet löytyy.”
Esitellyt kappaleet Spotifyssa
Sanoittaja Lasse Wikmanilta pyydettiin tekstiä, jossa on naisen nimi. Tuulikki tuntui sopivalta ja vei ajatukset kesäiseen maalaismaisemaan.
”Neljänsuoran Teetä ja paahtoleipää -albumilta löytyy monta laulua, joissa esiintyy naisen nimi.
Sellainen toimeksianto annettiin lauluntekijöille. Halusin tarinan, johon lähes kuka tahansa voisi samaistua. Hain supisuomalaista nimeä, jossa olisi hyvä paino alkuun. Tuulikki tuntui heti oikealta. Kuvat lähtivät elämään päässäni ja sijoittuivat kesämökkipitäjäni Mäntyharjun maisemiin.
Laulun tapahtumapaikka on Mäntyharjun kirkonkylän kioski, joka sijaitsee Taidekeskus Salmelaa vastapäätä. Tarinan kertoja ja Tuulikki ovat olleet joskus rakastuneita, mutta elämä on vienyt heidät erilleen. Toinen on jäänyt kotipitäjään ja toinen on lähtenyt kaupunkiin. Kertoja ajaa kauniina kesäpäivänä kioskin pihaan kahville. Hän näkee Tuulikin istuvan pöydässä kukkamekossaan. Äkkiä kaikki mennyt on poispyyhkäisty ja he näkevät vain toisensa. He lähtevät kohti auringonlaskua, koska aikaa ei ole tuhlattavaksi; on mentävä nopeasti ja pidettävä huivista kiinni.
Tämän sisäisen elokuvan kirjoitin laulun tarinaksi. Petri Somer loihti lauluun sopivan rullaavan melodian. Laulun kertojakin oivaltaa, että on elettävä niin, että näkee aina asioissa valoisan puolen. Tämä laulu oli Neljänsuoran uuden tulemisen ensimmäinen sinkku ja se kuullaan lähes jokaisella keikalla. Ennen esitystä laulaja Antti Ketonen kertoo tarinan Tuulikista yleensä aina eri tavalla. Tältä albumilta irrotettiin monta sinkkua. Lopulta vuonna 2016 levy saavutti kultarajan ja Neljänsuora sai historiansa ensimmäisen kultalevyn.”
Kari Kuuvalta kysytään vielä tänäkin päivänä, oliko Tango Pelargonia parodia vai ei.
”Kolmas Kari, Raili ja Riitta -levy oli aika omituinen sekoitus: Julma Lempi oli ystäväni, tulevan kantrilegenda Jarno Sarjasen kanssa ideoimani ja lopulta minun valmiiksi tekemäni hassu folk-rockbiisi, jossa varmaankin vetäisin jopa Suomen ensimmäisen ”rock-falsetin”. Alunperin singlen B-puoleksi tullut Tango Pelargonia taas oli laulu, joka oikeastaan tuli muuttamaan koko elämäni suunnan ratkaisevasti. Levyn tekoaikaan olin jättänyt koulunkäyntini kesken keskikoulun viidenneltä luokalta, muuttanut pois kotoa alivuokralaiskämppään ja toimin isossa firmassa mainospiirtäjä harjoittelijana.
Pelargoniaa ei olisi, ellei Jussi Raittinen olisi innostunut erään rokkisession päätteeksi soittamaan minulle pieniltä mustilta vinyylilevyiltään Suomi-tangon herkullisimpia paloja. Olimme nuoria rokkimiehiä ja nauroimme vedet silmissä, kun Veikko Tuomi, Henry Theel ja Olavi Virta lauloivat sydän vereslihalla lemmen suunnattomista tuskista ja eron katkeruudesta, kaikesta sellaisesta mikä sinänsä saattoi olla jollekin totisinta totta, mutta kuulosti meidän korvissamme hirmuisen banaalilta ja samalla hillittömän hauskalta.
Ja niin päätin pistää vielä ”paremmaksi”, otin kitaran kainalooni, pyysin Jussilta kynää sekä paperia, ja siinä sitten syntyi noiden mustien kiekkojen innoittamana puolessa tunnissa tuo ”kohtalokas” lauluni.
Olin tarjonnut jostain syystä tangoa jonkun muun laulettavaksi, ensin Toivo Kärjelle, joka luotsasi suurta vaikutusvaltaista levy-yhtiötä, Fazeria.
”Suomen kansan makua ei saa pilkata”, sanoi Toivo Kärki kuultuaan lauluni demonauhalta.
”Posketon juttu, tämä tehdään seuraavalle levyllenne!”, sanoi Jaakko Salo Scandia-musiikissa.
Pelargoniasta ei ehkä olisi tullut niin suurta hittiä ja ikivihreää, ellei Rauno Lehtinen olisi ollut studiolla. Hänen oli määrä soittaa kappaleeseen viulusoolo. Itse olin ajatellut, että laulan lauluni vahvasti karrikoiden ja yliampuen, niinpä olin myös tuuminut että Rane soittaisi viuluosuutensa ”katusoittajamaisen” falskisti. Rane oli kuitenkin toista mieltä: minun pitäisi laulaa niin kauniisti ja hempeästi kuin vain osaan, ja hän soittaisi soolonsa puhtaasti sekä tyylikkäästi.
Teimme kuten Rane oli ehdottanut ja siksi minulta vielä tänäkin päivänä kysytään, oliko Tango Pelargonia parodia vai ei. Tähän vastaan tietenkin, että ei ollut parodia, sillä Suomen kansan makuahan ei saa pilkata.”
Vexi Salmi oli sanoittajana Finnlevyllä ja joutui yhtenä aamuna tuuraamaan katoamistempun tehnyttä kollegaansa.
”Kärjen Topi tuli mun huoneeseen ja ilmoitti: Juha on kadonnut ja hänellä on laulu kesken. Käännösiskelmään piti kirjoittaa suomenkielinen sanoitus. Laulajatar tulisi studioon parin tunnin kuluttua. Menin siihen huoneeseen, jossa Junnu oli tehnyt sanoitusta. Junnulla oli tapana kirjoittaa sanat nuotin alle, jos oli nuotti. Ensin hän kirjoitti riimit ja sitten täytti välit.
Tällä kertaa hän ei ollut päässyt alkua pidemmälle. Pöydällä oli nuotti ja kynä, ja nuotin yläpuolelle oli kirjoitettu Jokainen päivä on liikaa. Eikä mitään muuta. Ja Junnu oli kadonnut.
Laulu oli Killing me softly – ja sehän tarkoittaa, että rakastele mua oikein helvetin hyvin. Sille ei oikein ole suomen kielessä vastaavaa, osuvaa ilmaisua. Säilytin siis Junnun antaman nimen, ja kirjoitin sen pohjalta sanat valmiiksi. Pari tuntia siihen taisi mennä. Junnu käytti käännösteksteissään nimimerkkiä Mirja Lähde. Toiseksi sanoittajaksi tähän merkittiin Irja Tähde.
Junnu tuli normaalisti töihin seuraavana päivänä. Hänellä oli silloin ne pahat vuodet menossa ja tapana jättää asiat viime tippaan. Myöhemmin kun juteltiin, hän sanoi vain, että no hyvä kun teit.
Se oli sitä suurinta käännöslauluaikaa. Ne käännöslaulut ei meille kummallekaan merkinneet oikein mitään. Joistain tuli hyviä ja joistain sellaisia, jotka oli hyvä laulaa mutta joiden sisältö oli niukkaa. Tästä tuli hitti, joka varmaankin edelleen soi karaokessa.”
Koistisen molemmat bändit, Color Dolor ja Frank Frank Frank, ovat valmistelemassa uutta materiaalia, joten biisien työstäminen täyttää Koistisen päivät. Energian jakaminen kahden ilmaisuvoimaisen yhtyeen kesken asettaa jo sinänsä haasteensa. Sen päälle Koistinen taistelee syöpää vastaan jo seitsemättä vuotta. Uuvuttavista sädehoidoista huolimatta Koistinen on halunnut panostaa musiikin tekemiseen kaiken energiansa. Asioiden on tapahduttava nyt.
”Tavoitteeni on, että jaksaisin elää tätä hetkeä ja tehdä musiikkia. Myönnän ajattelevani, että minun täytyy tehdä kaikki musiikki nyt, koska en ehkä myöhemmin ole olemassa. Yritän myös pitää mielen auki elämälle ja sen jatkuvuudelle”, selittää Koistinen.
Elämäniloa ja energiaa huokuva Frank Frank Frank julkaisi keväällä 2017 ensimmäisen singlensä Heart. Kolmen naisen combo venyttää ilmaisullaan perinteisen popyhtyeen rajoja. Ensinnäkin triosta puuttuu tyystin kielisoittimet. Stina Koistisen kanssa bändissä laulavat Amanda Blomqvist (rummut) ja Anni Elif Egecioglu (syntetisaattori).
Biisit rakentuvat usein rohkeisiin vokaaliakrobatioihin, jotka saattavat keikoilla syntyä hetkessä. Vaikka Frankien työskentely onkin välillä improvisointia ja roiskintaa, ovat monet kappaleet tarkkaan sävellettyjä.
”Kyllä me tosi tarkkaan harkitaan rakenteet ja osasta toiseen menot – ja on pakkokin, kun meitä on niin vähän. On aika vähän palikoita millä pelata. Kokonaisuudet myös harjoitellaan tarkasti.”
Trion musiikissa kuuluvat niin bulgarialainen kansanmusiikki kuin Princekin. Nimi Frank Frank Frank viittaa Aki Kaurismäen Calamari Unionin päähenkilöihin (jokaisen nimi on Frank) sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen hahmoon, Neferneferneferiin.
Trion syntyhistoria ulottuu Göteborgin Högskolan för Scen och Musik -kouluun, mistä Koistinen valmistui laulajaksi vuonna 2013. Ajatus bändin perustamisesta syntyi, kun hän sai esiintymiskutsun vuoden 2016 This Is Art Pop -festareille Göteborgiin.
”Siellä soitettiin pelkästään uutta, ensiesityksen saavaa musiikkia. Päätin koota sinne uuden bändin. Olimme jo aiemmin jutelleet Annin kanssa, että pitäisi perustaa bändi. Amandan kanssa olin käynyt jammailemassa muutaman kerran.”
”Opin vapautumaan siitä ajatuksesta, että mikä on musiikkia ja mikä ei.”
Koistinen hehkuttaa Göteborgin koulun vaikutusta. Vasta siellä, kahdeksan vuoden kouluputken jälkeen, hän löysi perinteisistä popkaavoista vapaan ilmaisun. Hän lähtiGöteborgiin opiskelemaan jazz-pohjaista improvisointi, ja opiskeli free-improvisoinnin lisäksi paljon säveltämistä ja sovittamista isoille bändeille.
”Opin vapautumaan siitä ajatuksesta, että mikä on musiikkia ja mikä ei.”
Koistisen missio onkin tämän taustan valossa hieman yllättävä: hän haluaa tehdä täydellisen popkappaleen.
”Sellaisen kuin vaikka J. Karjalaisen Telepatiaa tai Bonnie Tylerin Total Eclipse Of The Heart”, hän määrittelee.
Esimerkiksi Frank Frank Frankin mahtipontinen This love onnistuu tavoittamaan Koistisen visiota. Siinä on oivaa radiopotentiaalia.
”This love syntyi biisileirillä Sipoon mökillämme yhdessä. Meidän yhteistyö on hyvin joustavaa ja vaihtelevaa. Usein biisit saavat alkunsa jammailemalla.”
Tämä on helppo uskoa. Frankien hyvä energia välittyy niin musiikista kuin lavaolemuksesta.
Color Dolor on Koistisen toinen bändi. Se tavoittelee kansainvälistä uraa ja on tehnyt kaksi taiteellisesti kunnianhimoista levyä Cuckoo In a Clock (2013) ja Wonderchild (2015). Yhtyeen nimi kertoo jotain olennaista johtajastaan. Värisävyjä (engl. / esp. color) Koistisesta löytyy, eikä niitä ole onnistunut himmentämään sairauskaan – espanjankielen sana dolor tarkoittaa tuskaa.
(Artikkeli jatkuu videon alla.)
Koistisen nyansseja ja dynamiikkaa sisältävästä laulusta tulevat mieleen milloin Kate Bushin kerrokselliset laulut, milloin jopa Jeff Buckleyn viiltävä vibrato. Vaikka yhtyeen englanninkielinen taidepop ei välttämättä olekaan radiokanavien peruskauraa, luulisi potentiaalista yleisöpohjaa löytyvän ainakin Suomen ulkopuolelta.
Yhtye olisi saattanut jäädä syntymättä ilman pysäyttävää sairausdiagnoosia. Koistinen oli opiskellut laulua intensiivisesti jo vuosia, mutta oman musiikin tekeminen oli jäänyt yhteisprojekteihin ilman selkeämpää suuntaa. Sairaalasta keväällä 2010 tullut puhelu muutti kaiken.
”Olin kärsinyt päänsäryistä vuoden, ja kun naama rupesi puutumaan, kävin magneettikuvauksissa. Pian tuli käsky saapua heti sairaalaan. Samana iltana minut leikattiin. Kasvain oli painanut aivoja, minkä seurauksena niiden nestekierto oli häiriintynyt. Kasvaimesta otettiin koepala. Todettiin, että se on harvinainen syöpä.”
Samana keväänä Koistinen mietti, mitä hän tekisi Pop & Jazz Konservatorion lopputyöksi. Elämän rajallisuutta pohtiessa syntyi Color Dolor.
”Halusin perustaa bändin lopputyötä varten, tehdä kaikki sen biisit ja ottaa kerrankin vastuun kokonaan itse. En halunnut myöskään rajoittaa itseäni. Päätin, että kappaleet voivat olla ihan mitä vain minusta kumpuaa.”
Levy oli jo valmis ja levytyssopimus taskussa, kun neljä Anna Ahmatovan runoihin perustuvaa sävellystä piti tekstittää uudelleen. Runoilijan perikunta nimittäin vaati isoja korvauksia tekstien käytöstä. Julkaisu pitkittyi, ja albumi näki päivänvalon vasta 2013. Sen nimi Cuckoo in a Clock on kuitenkin Ahmatovan Käki-runosta peräisin.
”Olen itsekin saanut musiikista hirveästi lohtua. En ole yksin tunteideni kanssa.”
Rankka elämäntilanne että vahva positiivisuus kuuluvat sanoituksissa, joita Koistinen on tehnyt Color Dolorille.
”Haluaisin välittää elämänkipinää, joka itsessäni leimuaa vahvasti myös sen takia, että olen kohdannut kuoleman realismia. Haluaisin välittää tunnetta, että arvostan sitä, että olen elossa.”
Mutta myös tutkimusmatkailu, omien arvojen ja mielipiteiden kyseenalaistaminen ovat Koistisen teemoja. Ja lohtu.
”Olen itsekin saanut musiikista hirveästi lohtua. En ole yksin tunteideni kanssa.”
Color Dolor työstää paraikaa kolmatta albumiaan. Yhtyeen koossapitävän kaksikon toinen osapuoli on kitaristi Nicolas ”Leissi” Rehn.
”Tällä kolmannella levyllä Leissi on ollut pääsäveltäjä, jonka aihioista olemme lähteneet rakentamaan biisejä. Tekstit teemme yhdessä. Yritämme lyödä läpi kansainvälisesti ja se vaatii tosi vahvat biisit, joissa ei saa olla mitään turhanpäiväistä.”
Kappaleita hiotaan pieteetillä ja itsekritiikki on vahva. Yhteistyö on opettanut Koistiselle uudenlaista lähestymistapaa työskentelyyn.
”Ollaan kirjoitettu kappaleisiin jopa viisi erilaista A-osaa, että saadaan mahdollisimman hiotut biisit. Kunnianhimo ja kriittisyys on vaativaa. Välillä Leissi on tullut treeneihin, että ”mä tein uuden A-osan tähän biisiin”. Aluksi se oli hirveää, myönnän. Oma idea tuntui niin hyvältä ja rakkaalta. Nyt olen oppinut, että ainoastaan sillä on väliä, että biisi on paras täydellinen itsensä. Ennen kirjoitin kappaleen ja olin sitä mieltä, että se on minun taideteos johon ei saa koskea. Kill your darlings -ajattelu oli minulle vaikeaa.”
Yhteistyö pakottaa luopumaan omasta egosta, ja sitä Koistinen pitääkin Leissin kanssa työskentelyn tärkeimpänä oppina. Koistinen on kokeilija, joka säveltää usein improvisoimalla. Silloin vastapeluri, jonka kanssa pallotella, on arvokas.
”Kun pääsee itsestään ulos, pystyy katsomaan kokonaisuutta laajemmin. Vaikka henkilökohtaisuus on kuitenkin kiinnostavinta.”
Mutta miten päästä irti egosta ja pysyä henkilökohtaisena – siinäpä pulma.
”Kun on toisen aihio, niin on pakko mennä toisen kenkiin ja tarjota se oma näkökulma. Sekin on hauskaa. Meillä on Leissin kanssa ihan eri elämäntilanteet. Siitä tulee hauska twist.”
Yksin säveltäessään Koistinen käyttää toisinaan apuna pianoa, mutta suurimman osan ideoistaan hän jalostaa laulaen. Siihen muut eivät ole saaneet aiemmin puuttua.
”Olen toki ennenkin tehnyt biisejä ryhmässä, esimerkiksi Happy Go Lucky -bändin kanssa. Mutta minun tonttini oli aina laulu ja sanojen kirjoittaminen. Jos joku puuttui siihen, saatoin näpäyttää takaisin, että ”näin on hyvä”. Color Dolorissa kirjoitamme Leissin kanssa yhdessä myös laulumelodiat ja sanat. Siinä on saanut kehittyä aivan uudenlaiseen yhteistyöhön, mikä on todella opettavaista ja hienoa.”
Stina Koistisen on parin vuoden aikana saattanut bongata duetoimasta Mikael Saaren Dialogue-videolla tai keikkailemasta Teho Majamäki -orkesterin solistina. Maaliskuussa hän aloitti Sara Mellerin kanssa joka perjantaisen radioshow’n Radio Helsingissä. ”Müller & Goisthoff” riemastuttavat ja ärsyttävät laulamalla häpeilemättä biisien päälle tai puhumalla estoitta seksistä.
Kaiken lisäksi Koistinen suunnittelee soololevyn tekemistä.
”Tiedän jo nyt, että siitä tulee paljon yksiulotteisempi, koska olen yksin ideoineni kanssa. Toinen näkökulma puuttuu. Soololevyni tulee olemaan pitkälti akustinen; pianoa ja jousikvartettia. Yritän tehdä tällä kertaa aika pieniä kappaleita. Haluaisin tehdä herkän levyn.”
Rintala kulkee suomalaisen iskelmäperinteen polkuja. Hänen laulujaan rakastetaan tai vihataan, mutta kylmäksi ne eivät jätä. Rintala ei leiju, koska hän on tehnyt paljon töitä menestyksensä eteen. Hän tulee haastatteluun täsmällisesti sovittuna aikana ja on käynyt ostamassa pullaa ja kahvimaitoa.
Kaupan kassalla oli ollut pari ihmistä aamuoluita ostamassa, ja laulunaiheiden metsästäjä oli taas herännyt.
”Niiltä jäi 6 olutta tiskille, vaikka kello oli vasta hiukan yli 9. Tossa on biisin aihe. Kun menee niin huonosti, että ei edes kaupasta saa aamukaljoja ulos.”
”Tää on jatkuvaa aiheiden metsästämistä. Hankkiudun omituisiin tilanteisiin ja yritän olla avoin.”
Vanhemmat veivät kaksivuotiaan Rintalan musiikkileikkikouluun. Se antoi ensimmäiset soinnut hänen koko uralleen. Tuntien jälkeen innokasta poikaa oli lähes mahdotonta saada kotiin. Piano ja rummut kiinnostivat. Opettaja neuvoi vanhempia hankkimaan jonkin soittimen.
”Me vuokrattiin Hellas-piano, koska perheellä ei ollut rahaa ostaa omaa. Lopulta piano lunastettiin omaksi. Nykyään mulla on oma kämppä ja se sama musta Hellas Helsinki on edelleen olohuoneessa.”
Musiikkileikkikoulun jälkeen Rintala haki Sibelius-Akatemiaan lapsille suunnatulle linjalle, josta opettaja oli vinkannut vanhemmille. Siellä hän kävi monta vuotta, kunnes ei enää murrosiässä halunnut soittaa klassista musiikkia. Jälleen opettaja oli hereillä ja kannusti poikaa hakemaan Oulunkylän Pop & Jazz Opistoon. Rintala opiskeli siellä viisi vuotta pianonsoittoa.
”Sitten ei enää napanneet pianotunnit, kun meillä oli jo bändi ja haaveiltiin pääsevämme soittamaan keikkoja. Lisäksi mä oon kärkäs suustani. Sain Oulunkylästä oikeastaan monoa, kun en suorittanut tietyllä aikavälillä niitä teorioita, jotka kuuluivat kurssiin. Mä olisin halunnut oppia semmoisia juttuja, jotka ei kuulunut niiden opetussuunnitelmaan.”
Rintalan isällä oli aikoinaan työsuhdeauto, jonka soittimeen oli jäänyt kasetti sisään. Aina kun isä käynnisti auton, niin Kake Randelin lauloi on talvi takanapäin lappuliisat tarkenee. Rintalalle se jäi selkäytimeen ja näin hän oppi jo pienenä, että hitti syntyy toistojen kautta. Randelinin laulaman kappaleen alun hän arvioi kuulleensa miljoona kertaa.
Tarinankertoja ja melodisen iskelmämusiikin ystävä Rintala on ollut aina, kasettisoittimesta huolimatta tai sen ansiosta.
”Jäin kiinni niihin tarinoihin, joita vanhemmat kuuntelivat. Mietin, että toi lähtee Pohjois-Karjalaan, vetää verkkarit jalkaan ja juo kaljaa auringon nousuun. Tai pojan nimi on Päivi. Vanhoja poikia viiksekkäitä kolahti kovaa. Miikkulainen oli ihan yksin siellä saaressa. Mä valehtelin helvetisti lapsena ja keksin aina kaikkia satuja. Äiti ja isä nauroivat, kun kerroin olleeni taas sen ja sen kanssa tai törmänneeni sattumalta siihen ja siihen tyyppiin. Se oli sellaista lapselle tyypillistä liioittelua. Ei siinä ollut mitään petosta taustalla, kaiken maailman mielikuvituskavereita vain. Koulussa selitin, että faija tuntee sen ja sen, vaikka ei mun faija tunne yhtään ketään. Ne tarinat vaan oli mun päässä.”
Gösta Sundqvist vilahtelee Rintalan puheissa aika usein. Hän sanoo ahmineensa kaiken tiedon, mitä Sundqvististä on saatavilla. Sundqvist ei koskaan viihtynyt parrasvaloissa, eikä siellä viihdy Rintalakaan.
”Musta on kiva olla taustalla, en halua olla esillä huomion keskipisteessä. Äänen lisäksi itsekritiikki on aina pitänyt mut poissa estradeilta.”
Murrosiässä Rintala teki pilatekstejä tuttuihin lauluihin. Vanhassa kirjoituskoneessa oli vain punainen nauha, joten alkuaikojen teksti oli punaista. Rintala sai koulukaverit nauramaan. Se oli tavallaan hänen oppikoulunsa sanoittajaksi.
Tutuissa melodioissa uuden tekstin piti pysyä samoissa mitoissa kuin alkuperäisenkin, ja Rintala sisäisti rytmiikan ja muodon kuin itsestään. Samalla hän loi suuntaviivat omannäköiselleen musiikille. Hyvät kokemukset pilatekstien tekijänä saivat hänet tuomaan omia laulujaan bänditreeneihin. Siihen aikaan brittiläinen Oasis oli suosittu ja se oli myös bändin tavaramerkki.
”Mä tarjosin omia suomenkielisiä biisejäni. Mitä jos vedettäisiin tällaista? Jätkät nauroivat mulle. Oon herkkä poika. Se riipas sieluun niin, että mä en tehnyt mitään kolmeen, neljään vuoteen. Siinä iässä se oli kova paikka. Kyseinen bändi loppui osaltani aika pian.”
Kipinä laulujen tekemiseen jäi kuitenkin kytemään. Armeijassa Rintala pääsi soittokuntaan, jossa hänellä oli paljon ylimääräistä aikaa. Se oli otollinen hetki aloittaa vanha harrastus uudestaan. Pilatekstit armeijakavereista ja esimiehistä upposivat kiitolliseen yleisöön, joka nauroi vedet silmissä. Rintala huomasi, että naurut osuivat myös oikeisiin kohtiin. Se oli kuin bensaa olisi heittänyt tuleen, ja piilossa ollut kipinä roihahti täyteen liekkiin.
”Siellä törmäsin myös Arttu Wiskariin. Intin jälkeen ajattelin, että pitäisikö tehdä myös jotain omia juttuja. Kun en itse osaa laulaa niin soitin Artulle.”
Työkaverinsa juhlissa syksyllä 2004 Rintala tapasi Olli Saksan. Saksa oli ensi askeleitaan ottava tuottaja, joka oli rakentamassa itselleen studiota. Molemmilla miehillä oli sama päämäärä: päästä tekemään musiikkia muille. Siitä illasta alkoi miesten ystävyys ja yhteistyö.
”Artun ensimmäisiä juttuja mentiin demottamaan Ollin studioon. Kaikki Wiskarin ekan levyn jutuista on sieltä lähtöisin.”
Musiikkialan epävarmuus sai Rintalan hakeutumaan ammattikorkeakouluun. Hän valmistui tradenomiksi ja teki vuonna 2009 lopputyönsä Arttu Wiskarin uran ja imagon rakentamisesta.
”Naurattaa, kun kattelee mistä tein lopputyön. Imagoa ei voi mun mielestä rakentaa kuin hetkeksi. Ei kukaan voi olla munamies koko elämäänsä. Opiskelin sen takia, että pääsisin irti musatouhuista.”
”Tää on epävarma ala, enkä ole mikään yrittäjätyyppi. Ostan mieluummin henkivakuutuksen kuin jätän sen ostamatta.”
Rintala, Saksa ja Wiskari ovat löytäneet oman paikkansa suomalaisessa musiikkikentässä. Oma juttu syntyi luonnollisesti, pakottamatta. Tarinoissa esiintyvät tavalliset suomalaiset ja heidän arkensa. Rintala sanoo kasvaneensa työläisperheessä, ja siitä löytyy kansanmiehen katsontakanta asioihin. Hän sanoo kulkeneensa aina vastavirtaan. Hän kuunteli Dingoa ja Irwiniä silloin, kun muut kuuntelivat jotain muuta.
”Me tehdään mielestämme tärkeistä asioista juttuja. Esimerkiksi Tuntemattomassa potilaassa on vahvasti omakohtaisuutta, ja sitten on huumoria. Joku luulee, että meillä on joku Excel täällä auki ja me katotaan missä on suomalaisten kipupiste tai talvisota. Ei se niin ole. Me ollaan lapsellisen yksinkertaisia poikia ja se, mikä on kolahtanut meihin, me ollaan tehty. Vahvasti nää jutut liittyy myös Arttuun. Se on kansanmies ja reilu jätkä, ja se välittyy.”
Moni on arvellut, että Wiskarin ja Rintalan työt rautakaupassa olivat vain osa keksittyä tarinaa ja imagoa. Se oli kuitenkin totta ja yksi välivaihe matkalla musiikin ammattilaisuuteen.
”Kun Artulle saatiin diili, niin tajusin, että tästä voi tulla ammatti. Olli kantoi myös isoa vastuuta tekemisestä. Me oltiin kuin pimeässä hohkaava dynamo; haluttiin näyttää. Turbiinit olivat vastassa. Monet tuottajat ja A&R-tyypit olivat työskennelleet niiden tyyppien kanssa, joiden jalanjäljillä me oltiin. Ne mietti, että nää jutut on tehty aikoinaan jo paljon paremmin, eikä teidän rahkeet riitä sille tasolle mitä tarvitaan. Täällä on tän tyyppisessä musassa vahva perinne, jos joku astuu siihen kenttään, niin menee kauan ennen kuin pääsee muiden syleilyyn.”
”Luojan kiitos, meidän kohdalla ei ollut niin tärkeää, onko artistilla sixpack tai miltä se näyttää.”
Rintala sanoo tekevänsä musiikillisia matkoja koko ajan kauemmaksi. Hän yhdistelee langanpätkiä ja haluaa ymmärtää, mistä kaikki tulee. Silloin on helpompaa hahmottaa se, mihin on menossa. Hän on pohtinut myös sitä, että ennen laulut käsittelivät hyvin paljon luontoa, mutta nykyään elämykset lauluissa haetaan pääsääntöisesti muista asioista. Teksteissä näkyy ihmisten erkaantuminen luonnosta.
Rintala sepittää tarinoita edelleenkin, mutta niissä on aina ripaus myös omaa. Sanoittamassaan Sirpa-kappaleessa hän pohtii kaupunkilaisten muuttoa maaseudulle. Kaikki rahat menevät uuteen taloon ja muuttoon, eikä tarinan pariskunnalle jää jäljelle kuin rakkaus. Hän kysyy laulussa, että voiko mäyräkoiran päästää luontoon. Avaimet käteen -kappaleessa mietitään oman talon rakentamiseen liittyviä asioita. Rintala on rakennuttanut itselleen pari vuotta sitten talon ja hänellä on myös mäyräkoira.
”Hyvä biisi on sellainen, jossa mennään teksti edellä. Biisin nimen pitää herättää. Hyvä tarina on jollain tavalla nurinkurinen. Pidän biiseistä, joissa on kauniit melodiat ja harmoniat. Siinä pitää olla joku pikkuinen ristiriita. Olen oneliner-storymagneetti, joka yrittää löytää jääkaappimagneettiin sopivia lauseita maailmasta ja ihmisten jutuista. Mulla on yksinkertainen systeemi työhuoneella. Teen ensin pianoraidan ja sitten yritän saada keräämistäni jutuista tarinoita aikaan. Jutuilla on yleensä parin kuukauden hautomo. Työhuone on karu koppi, eikä siinä inspiraatiota kannata odotella.”
”Tarvitaan hyvä lause ja kuva alkaa pyörimään. Yleensä se kuva on hyvin pelkistetty – kuin Kaurismäen leffasta.”
Muiden kanssa lauluja tehdessään Rintala imee itseensä vaikutteita. Varsinkin hiphop on tuonut uusia tuulia hänen omaan tekemiseensä. Rintalalla on mielestään niin erikoisia juttuja, että muiden on vaikea päästä niihin sisään. On helpompaa, että hän itse yrittää astua muiden ajatusmaailmaan. Hän sanoo olevansa selviytyjä, joka sulautuu erilaisiin tilanteisiin.
Rintala ei usko, että tarinat ovat ikuisia. Mutta miten käy ihmisten keskittymiskyvylle?
”En jaksa uskoa, että tarinat kuolisivat ja vain yhden lauseen pätkät menestyisivät. Luottavaisena menen heikoille jäillä ilman naskaleita. Kaksi säkeistöä ja c-osa vaatii jo keskittymistä. Se voi olla jollekin nykyään ylipääsemätön este. Siksi tarinoiden on oltava oikeasti kiinnostavia.”
Rintalan musiikki on koskettanut massoja. Se on vaikeaa nykyään, koska kaikki on niin pirstaleista. Hän on aito, niin kuin hänen tarinansa henkilötkin.
Kun on aika purkaa muistiin kertyneet lauseenpätkät, Rintala vetäytyy huoneeseensa kirjoittamaan. Huone on entinen siivouskoppi, mutta siinäkin on jotain vertauskuvallisesta. Ehkä seuraavan laulun aihe?
Kerran käy niin, että naapurin herra tulee esittelemään Leonard Cohenin juuri ilmestynyttä I’m Your Man -albumia ja ehdottaa, että poika soittaisi välillä vaikka sitä. Toive on turha. Kiss maskeineen, pommeineen ja leopardiasuineen edustaa nuorelle rumpalille kaikkein tavoittelemisen arvoisinta rock-glamouria.
Ville on lumoutunut myös Dingon Kerjäläisten valtakunnan unimaisen mystisestä maisemasta. Ehkä johonkin sen kaltaiseen tunnelmaan hän löytää hoksatessaan, että kahdella kasettimankalla voi äänittää monta raitaa laulustemmoja. Samoihin aikoihin, noin 15-vuotiaana, hän saa oman huoneen ja sen myötä oman rauhan. Seinät täyttyvät nopeasti heavybändien julisteilla. Seuraavaksi lauluntekijä maalaa ja sisustaa huoneensa kauttaaltaan kirkkaanpunaiseksi. Siitä on tullut oma, salainen lauluntekouniversumi. Mikä mikä -maa, jonka oven saa säppiin.
Leinonen rummuttaa useissa kokoonpanoissa kaikkea mahdollista metallista bossanovaan, mutta biisintekohommistaan hän ei huutele. Kukaan pikkukaupungissa ei ymmärrä musiikkiani, hän ajattelee. Ensimmäisen levynsä Raastinlauluja hän äänittää parikymppisenä neliraiturilla, kansanopiston asuntolassa Inkeroisissa.
Joskus Leinosella on taipumusta tehdä asioista omassa päässään vaikeampia ja isompia kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Siksi bändi, joka soittaisi hänen musiikkiaan, tuntuu aluksi hankalalta tavoitteelta. Valumo syntyy kuitenkin helposti, kun Leinonen keksii kysyä mukaan lähimpiä soittokavereitaan.
Muutaman Valumo-keikan jälkeen Leinosesta tuntuu, että kotiseutu on musiikillisesti koettu. Hän muuttaa Tampereelle; piiloon isompaan kaupunkiin. Kuluu vain puoli vuotta, ja Valumolla on neljän levyn sopimus Pokolle sekä keikkamyyjä.
Ville Leinonen & Valumo levyttää JJ-studiolla ja pääsee soittamaan Safka Pekkosen hammondia ja Juice Leskisen kitaraa. Hienon analogisen studion hyllyillä on kelanauhoilla Poko Rekordsin bändien mastereita.
”Se alku on jäänyt mieleen. Ajattelin että no niin, tällaista on rokkielämä Suomessa. Lehdet kirjoittivat, olivat innokkaita. Tytöt itki keikoilla.”
Leinonen oli 25-vuotias kun Valumon ensimmäinen albumi tehtiin. Kiihkeä julkaisutahti imi nuoren lauluntekijän pöytälaatikon muutamassa vuodessa tyhjäksi. Valumon levyjen välissä julkaistiin myös sooloalbumi Suudelmitar, joka ammensi tiloja maailmanmusiikista. Kun ahkerasti keikkaillut Valumo neljännen albumin jälkeen lopetti, Leinonen vetäytyi valtavirroista takaisin kokeellisempien maailmojen pariin.
”Valloittaja-levyn aikaan vuonna 2005 varmaan vielä toivoin, että Valumo soittaisi päälavoilla. Ymmärsin sitten, että eihän tämä musa ole sellaista kamaa, eikä lyriikoissakaan ole sellaista tarttumapintaa, jota vaaditaan massojen heiluttamiseen. Päätin keksiä koko homman uudelleen alusta ja palasin taas alkuperäiseen, eli yksin tekemiseen.”
Majakanvartijan unen laulut syntyivät esikoistyttären masuaikana ja työllistivät pariksi vuodeksi Majakan Soittokunta -yhtyettä. Auringonsäde / Pommisuoja on musiikillinen suorareaktio tyhjän sylin kokemukseen. Isin laulut taasen kumpuavat lapsiperhearjesta, ja meininki vaihtui elektronisesta akustiseen folkiin. Leinonen sai työparikseen Mikko Köpi Kuorelahden.
”Löysimme yhteisen sävelen. Onneksi. Olinkin jo aika jumissa yksin demojeni kanssa.”
Viime vuonna Leinonen ja jazzyhtye Mopo julkaisivat Laivalla-levyn. Alunperin kyseessä oli OK-opintokeskuksen tilaustyö Tuokio-klubille.
”Oli vapauttavan hieno kokemus tehdä kaikki biisit ryhmätyönä. Mopon kanssa soitettiin reilun vuoden verran keikkoja, ja olisihan niistä kaikista voinut livetaltioinnin tehdä, mutta studiolevystä tuli silti klassikko. Sille saatiin taltioitua mielestäni painavaa tulkintaa.”
Ville Leinonen (s. 1975) on tehnyt laulaja-lauluntekijän uraa 20 vuotta. Tai oikeastaan ollut tekemättä. Hänelle vapaus on lauluntekijyyden ainoa eettisesti ja henkisesti perusteltu tavoite. Kaikki omat albumit ovat Leinoselle ovia, tai pikemminkin portteja, syvemmälle oman luovuuden keskukseen. Hän pyrkii lopulta puhtaimpaan, omimpaan ilmaisuun; sellaiseen joka ei muistuta ketään toista.
”Siksi päältä on kuorittava yksi kerrallaan kaikki vaikutteet, alkaen sikiönä kuullusta musiikista.”
Leinonen on musiikissaan kokeilunhaluinen. Kun hän innostuu jostakin asiasta, se pitää tehdä äkkiä pois alta, jotta pääsee innostumaan seuraavasta. Kategorisointi saa Leinosen ärsyyntymään.
Leinonen sanoo, että ihmisten ja median loputon vimma jaotella musiikkia genrelokeroihin on vaikeuttanut hänen toimintaansa itsenäisenä musiikintekijänä.
”En halua kahlita luovuuttani. En oikein tajua, miksi elantoa saadakseen pitäisi tehdä pelkkää ostoskeskuspoppia, sitä kun kaikki paikat pursuaa joka tapauksessa.”
”Kaikki levyt ovat olleet mahtavia taisteluja. Olen ollut onnekas, kun näille tuotoksilleni on aina löytynyt joku julkaisija. Syvimmät kiitokseni kaikille tyypeille, jotka ovat lyöneet rahaa tiskiin savolaispojan sydämentuskan vuoksi. Olkoon siinä 20-vuotistaiteilijajuhlapuheeni”, virnistää Leinonen.
Ihan oma lukunsa matkan varrelta ovat albumit Hei! (2007) ja Hei taas! (2017). Niillä Leinonen coveroi 1970- ja 1980-lukujen Suomi-iskelmiä. Ensimmäinen Hei! oli Leinoselta eräänlainen vastaveto sille, että hänen harteilleen laitettiin uran alkuvaiheessa iskelmäprinssin viitta.
”Sehän meni niin, että Valumon ekan levyn Medusa-biisin lause iskelmäprinssi ampuu unelmia rakkauden revolverilla päätyi levy-yhtiön tiedotteeseen. Sitten olin joka lehdessä iskelmäprinssi. Samaan aikaan oli muitakin bändejä, jotka leikittelivät iskelmäteemoilla. Siitä tuli hetken ilmiö.”
”Olen aina tykännyt viittasankarimeiningistä. Lapsuudesta löytyy niitä valokuvia kyllä.”
Itseironiaan taipuvainen Leinonen veti iskelmäprinssihomman iloisesti överiksi ja otti iskelmäprinssin viitan keikkakäyttöön.
”Olin lavalla viitta hulmuten. Ja prinssihahmohan mä olen aina ajatellut olevani, niinku Satumaan Prinssi.”
”Olen aina tykännyt viittasankarimeiningistä. Lapsuudesta löytyy niitä valokuvia kyllä.”
Kun sanoitusblokki viimeisen Valumo-albumin teon aikana iski, keksi Leinonen elvyttää iskelmäprinssin. Levy-yhtiö innostui ideasta ja syntyi ensimmäinen Hei! (2007). Sen tekemisen alla Leinonen kuunteli korvalappustereoista iskelmäkasetteja: Juhamattia, Katri Helenaa, Tapani Kansaa. Lapsuuden ajan vilpitöntä musaa.
”Kansa on vaikuttanut psyykeeni pienenä. Äiti on kertonut, että kolmevuotiaana pakkasin kamani, lähdin pihalle ja lauloin, että äidin pikku poika menee muille maille. Koska setä radiossa sanoi niin. Olin aivan tosissani.”
Keväällä 2017 julkaistu toinen osa Hei taas! on kotimaista kasaridiskoa. Leinonen on valinnut sen laulut sanoitusten perusteella.
”Kaikki ovat tunnustuksellisia rakkauslauluja. Joka biisissä on joku lausepari, joka saa aikaan kylmät väreet ja merkitsee mulle jotain tällä hetkellä. Vuoden päästä ne ehkä enää muistuttavat menneestä ajasta. Kanavoin ulos sitä tuskaa jota täällä jokainen kantaa. Raul Reimanin sanoitusten kanssa olen löytänyt hyviä väyliä vapaamman ajatuksen juoksulle. Hänen teksteissään on pysyvyyttä, pitoa etten sanoisi.”
Siirrytäänpä takaisin laulaja-lauluntekijän omaan tuotantoon. Kun levymyynti on nettijulkaisun myötä ehtynyt, on Leinoselle ollut luontevaa opetella tekijäksi, joka ei ole riippuvainen tuntitaksallisista äänitysstudioista.
”Kun myyntiä ei ole tarvinnut enää miettiä, on musiikki muotoutunut sen verran esteettiseksi, että koin paremmaksi äänittää ja miksata kaiken itse. Kotistudiotyöskentelyn teknistä osaamista olisi tietysti hienoa hioa aina vaan paremmaksi, mutta ei minulla ole sellaiseen aikaa. Aikaa menee esimerkiksi keikoilla. Keikkailustahan sai vielä joku aika sitten tuloja”, Leinonen naureskelee.
”Mulla on ollut suojatyöpaikka Risto-yhtyeen rumpalina jo aika kauan. Lyömäsoittajan keikkaduuni ylipäätään täyttää pitkälti esiintymisviettiäni. Mutta ne omat laulut vaativat myös laulajansa, joten viittahommat kutsuvat taas.”
SeuraavaksiI Leinonen tekee rokkilevyn bändin kanssa. Tai sitten ei.
”Nyt jos luen tuon rokkilevyasian lehdestä niin saatan vaihtaa suunnitelmaa. Tulee tunne, että en varmana halua tehdä ainakaan mainitun genren kaltaista seuraavaksi, koska olen sen jo etukäteen paljastanut. Toisaalta ikä pehmittää tätäkin dogmaa”, Leinonen nauraa.
Joka tapauksessa seuraavan etapin sävellykset ovat valmiita. Ne ovat Leinosen mielestä ehkä parhaita, mitä hän on koskaan tehnyt. Nyt hän miettii uusien tekstien sanavalintoja.
”Sanoitukset on itsetuntomittari. Olen hiljalleen alkanut oivaltaa, mistä lyriikoiden kirjoittamisessa on kyse.”
”Täytyy käydä läpi omat heikkoudet ja vahvuudet. Kirjoittaessa pelot ja muut painolastit on osattava kytkeä pois päältä. Mielenhallintaa se vaatii ja kärsivällisyyttä, ja hulluutta. Kun kaikki tuo on päihitetty, sitten katsoo vaan vasemmalle ja oikealle ja kirjoittaa ylös ne sanat.”
”Biisin tekstin kirjoittaminen alusta loppuun on välillä tuntunut niin järkyttävän vaikealta, että on ollut huojentavaa tajuta, ettei kyse ole narsistisesta häiriöstä jos laulaa omasta päästä maailmalle ja vielä minä-muodossa. Kaikkihan niin tekee jollain tasolla.”
”Sanoitukset on itsetuntomittari. Olen hiljalleen alkanut oivaltaa, mistä lyriikoiden kirjoittamisessa on kyse.”
Leinonen elää kolmen pienen lapsen perhearkea ja tekee musiikkia lähinnä öisin työhuoneellaan. Uran alkuvaiheen hullu into ja energia, sekä vapaus viettää päivät soitellen ja laulellen, ovat muuttuneet aikataulutetuksi täsmäduuniksi. Ideaalia olisi voida soittaa kitaraa ja laulaa täysillä vähintään tunti vuorokaudessa. Silloin uudet biisi-ideat syntyisivät ja kehittyisivät kuin itsestään.
”Jos nyt miettii mitä tekee vuoden, viiden ja jopa kymmenen vuoden päästä, niin onhan tuo mun diskografia aivan kesken, kun sitä näin tutkiskelee. Mutta onneksi punainen lanka siellä repsottaa vähän joka suuntaan. 2050-luvun loppuun mennessä ehdin hyvin tehdä ainakin toiset ja kolmannet jatko-osat kaikille 2010-luvun levyilleni. Albumi-trilogia on musiikkiformaattien kuningas.”
Tähtitaivas on Leinoselle tärkeä.
”Kun maailman murheet ja oma biisintekokriisi tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, antaa tähtitaivaan alle hakeutuminen mittasuhteet koko touhulle. Tarkoitan, että ei kai tätä elämätä niin vakavissaan pitäisi ottaa.”
