Sammutan neonlamput, istumme hämärässä. Furtsin parta väpättää. Minulla tärisevät kädet. Yritän saada äänittävän kasettinauhurin toimintakuntoon. ”Inhoan tekniikkaa,” lausahdan. ”Niin minäkin, älä vain minulta kysy, miten se vehje toimii”, lausahtaa Furtsi. Mietin, miten osaisin tehdä tolkullisen haastattelun lahjakkaasta ja aikaansaavasta miehestä, joka on yksi suomalaisen musiikin merkkihenkilöistä? En voi kuin yrittää. Onneksi olemme hulluja molemmat. Silloin saa aina jotakin anteeksi.

Olet syntynyt 11.3.1930 Hannoverissa. 11.3. on myös suomalaisen musiikin päivä – mikä sattuma! Kommentoisitko?

Minä keksin ajatuksen suomalaisen musiikin päivästä, mutta ajankohta ei ole minun ideani, vaan Tapio Tuomelan. Istuimme erään kerran porukalla tässä samaisessa kahvihuoneessa ja katsoimme suomalaisen musiikin historiikista, mikä voisi olla sopiva päivä. Tapio ehdotti päiväksi 11.3., joka on Sibelius-Akatemian perustamispäivä. Muut paikallaolijat purskahtivat nauruun, koska muistivat sen olevan myös minun syntymäpäiväni. Tämä oli aivan silkkaa sattumaa, mutta ihan kivahan se on, että syntymäpäivänä liputetaan.

Katsellaanpa näitä tuomiasi hienoja valokuvia hetken. Kertoisitko jotakin perheestäsi, lapsuus- ja nuoruusvuosistasi? Ja ennen kaikkea, kuinka musiikki tuli sinun elämääsi?

– Isäni oli käyrätorven soittaja, joka soitti myös viulua. Hän soitti Hannoverin sinfoniaorkesterissa sekä oopperassa/teatterissa, ne olivat samaa taloa. Hän myös johti soittokuntia sekä sovitti musiikkia, teki kaikenlaista musiikkiin liittyvää. Kun hän soitti teatterissa, jouduin – tai pääsin – jo ihan pienenä teatteriin mukaan. Tässä onkin kuva, jossa olen kolmevuotiaana aloittanut juuri näyttämöurani! Myöhemmin olin mukana näytelmissä paljon erilaisissa lapsirooleissa sekä oopperan kuorossa. Ehdin tehdä tätä näyttämötyötä kymmenen vuotta pommituksiin saakka.

– Ensimmäiset soittimeni olivat viulu ja trumpetti. Soitin trumpettia nuorisosoittokunnissa sekä isäni soittokunnassa. Jossain vaiheessa olin toivonut haitaria, ja sainkin sen sitten, ja myöhemmin myös pääsin pianotunneille. Kaikenlaisia pieniä keikkoja soitettiin eri yhteyksissä. Siinä vaiheessa oli vielä epäselvää, ryhdynkö näyttelijäksi vai muusikoksi.

Yhdessä valokuvassa 3-vuotias Furtsi on roolipuku yllään; toinen kuva on otettu automaatilla 7.5.1934, jossa myös Furtsin paino ilmoitetaan (18 kg); yhdessä kuvista Furtsi soittaa haitaria keikalla, ehkäpä noin seitsenvuotiaana (valokuvan takana lukee ’Ensimmäiset saksan markat tienattiin haitarilla’); valokuvassa vuodelta 1938 Furtsi seisoo veljiensä keskellä totisena koppalakki päässä; yhdessä kuvassa hymyilee poika kuin aurinko Hannoverin maauimalassa vuonna 1940. Nuoren pojan onnellinen elämä keskeytyi kuitenkin karulla tavalla.

– Se suuri katastrofi tuli yöllä 8. – 9.10.1943: pommitus, jossa menetin vanhempani, pianoni, kotini – kaiken mitä mulla oli. Mulla oli yks puku, lyhkäset housut… Mä olin perunannostolomalla, noin 80 km Hannoverista, kun pommitus tapahtui. Pommitusten jälkeen tulin junalla kotiin, ja kun pääsin kotikadulle, näin kotitalon, ja huokasin helpotuksesta: ahaa, se on onneksi vielä pystyssä! Kun sitten tulin lähemmäksi, näin, että pystyssä on ainoastaan julkisivu – kaikki muu oli romahtanut alas.

Istumme hiljaa. Kahvihuone täyttyy huokauksista. En osaa kysyä mitään, Arthur jatkaa…

– Se oli todellinen romahdus. Talon asukkaat olivat yöllä sammuttaneet tulipaloja, mutta fosforipommi oli tuhoisa: se oli syönyt talon kaikki tukirakenteet. Perheeni asui aivan alakerroksessa, asukkaita oli ollut meillä, äiti oli keittänyt kahvia siinä, ja porukka oli lähtenyt ulos katsomaan, kuinka naapureille oli käynyt. Kun äiti oli korjaamassa kahvitarvikkeita pois, koko talo romahti alas. Äiti jäi sinne alle. Ja isä lensi ikkunasta ulos. Isä eli vielä jonkin aikaa, mutta oli saanut niin pahoja palovammoja fosforipommista, että hän ei jäänyt eloon.

– Vanhin veljeni Gerhard oli kaatunut kolme päivää aiemmin Venäjällä, ja keskimmäinen veljeni Wilfried oli kadonnut. Kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Hän tuli sittemmin kävelemällä koko Saksan läpi Venäjältä kotiin sodan jälkeen. Eli jäin ihan yksin.

Miten selvisit tuosta tilanteesta, kuinka elämäsi jatkui?

– Onneksi kälyni Inge, ihana ihminen, piti musta sitten hiukan huolta ja katsoi, että pääsen kouluun, evakkoon. Ja kun sota loppui, ja tulin takaisin Hannoveriin, jouduin Misburgiin, jossa oli joku öljypuhdistamo. Ja sattui niin, että kanttori oli sotavankina, ja minä ryhdyin kirkon kanttoriksi: soitin iloisesti urkuja – vaikkei mulla ollut aavistustakaan urkujen soitosta – mutta se meni niin kuin väärä raha: kansa tykkäsi kovasti! Kun kanttori tuli rintamalta takaisin, hän otti tietenkin paikkansa takaisin, ja minä jouduin työvelvoitetuksi erilaisiin hanttihommiin, putsaamaan tiiliä ja sen sellaista.

– Onneksi kälyni Inge astui jälleen kuvioihin, ja hän varmisti, että pääsin takaisin kouluun. Mulla oli yksi säästökirja, joka ihmeen kaupalla oli säästynyt! Niin kuin nämä valokuvatkin! Meidän tavarathan oli pommitusten jälkeen siinä kadulla; nuotteja, valokuvia, ja se säästökirja. Sillä säästökirjalla sitten elin ja kävin koulua. Noh, ne rahat loppuivat aikanaan, ja oli ryhdyttävä tienaamaan. Niinpä lähdin kapakkaan soittamaan… haitaria tietenkin. Ja pianoa. Koulussa sitten päivät nukuin, ja opettaja laittoi minut suosiolla takapenkkiin: antoi rauhassa nukkua. Eihän siitä koulunkäynnistä tällä tapaa oikein tullut mitään… Kerran sitten huusin muille kouluun meneville ratikkaan: ”Kertokaa, että mä en tuu enää!” Eli – mulla ei ole kansakoulun todistusta, eikä mitään muu-takaan todistusta siitä, että olisin ikinä oppinut elämässä yhtään mitään! Siihen nähden olen pärjännyt kuitenkin aika hyvin!

Iso viulu – voita, viskiä, tupakkaa

Nauraa hykerrämme katketaksemme ensimmäisen kerran jutun teon aikana. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa naurua kyynelten läpi. Mutta jatketaan haastattelua. Aloitit siis muusikon urasi tosissaan sodan jälkeen?

– Ensimmäinen sopimukseni on solmittu 1.8.1946 big bandin haitaristina. Miehittäjät, englantilaiset ja amerikkalaiset, olivat Saksassa, ja heidän klubeissaan oli kova ohjelman puute. Minut värvättiin yhteen bändiin, joka soitti kaikenlaista viihdemusiikkia. Saimme nuotteja mm. Englannista ja Amerikasta, ja soitimme kaikenmoista In the Moodista lähtien. Haitari kun ei ollut ihan paras mahdollinen soitin tähän tarkoitukseen, ryhdyin pikkuhiljaa soittamaan myös pianoa.

Parasta oli se, että mua pyydettiin usein iltaisin kerhoille soittamaan. Näet, kun bändin varsinainen pianisti ei soittanut kuin nuoteista – ja useimmiten kaikkea muuta kuin pyydettiin – minä puolestani pystyin soittamaan hatusta toiveiden mukaan, ilman nuottejakin. Jossain vaiheessa kiinnostuin myös basson soitosta, opettelin sitä kovasti, mutta mulla ei ollut tietenkään bassoa. Paikkakunnalla, Herfordissa, asui vanha, jo soittamisen lopettanut basisti, ja häneltä sain bassoa välillä lainaksi. Sitten aloin pyytää häneltä, josko voisin tuon basson ostaa. Hän sanoi: ”Juu, kunhan vaan löytyy vastiketta, esimerkiksi kaksi kiloa voita, niin ja niin monta pulloa viskiä, tupakkaa – niin ja kolme tuhatta saksan markkaa.” No, soittaessani kerhoissa, sain käsiini mm. tupakkaa ja viskiä. Muut soittajat (asuimme kaikki silloin samassa talossa) aina odottivat kieli pitkänä mua keikalta ja kysyivät ”Mitäs toit?”. No, jossain vaiheessa lopetin muille tarjoilun ja ryhdyin säästämään tuomiseni. Tupakatkin vaihdoin kerhon keittiön poikien kanssa voihin. Ja yhtenä päivänä sitten sain kokoon sen verran, että menin vanhan basistin luo ja kerroin, että mulla olis nyt ne voit, tupakat ja viskit, mutta rahaa vähän puuttuu. Hän totesi nautintoaineita tyytyväisenä tuijottaen: ”Viis rahasta! Sen kun viet basson!”. Näin tienasin ensimmäisen bassoni. Mutta Saksassa esiinnyin myös laulajana, soitin pasuunaa, tein sovituksia, hääräsin musiikin saralla kaikkea mahdollista.

Katson kuvaa Furtsista vuodelta 1952. Kuvan takana lukee ”Ensimmäinen käynti Suomessa, Paavo Nurmen liikkeestä ostettu solmio kaulassa”. Toisessa kuvassa Furtsi soittaa bassoa tyylikkäänä kuin mikä Mario Weberin bändissä. Tulit siis v. 1952 Suomeen keikalle, kuinka tämä tapahtui?

– Tässä miehitysajan bändissä, josta äsken kerroin, soitti trumpetisti, joka siirtyi sittemmin Mario Weberin bändiin. Mario Weber oli ollut Suomessa keikalla ensimmäisen kerran jo v. 1951, ja kun he tulivat takaisin, trumpetisti kertoi, että Mario haluaa vaihtaa basistin ja kysyi minulta, lähtisinkö bändiin. Otin pestin vastaan lokakuussa 1951, ja vuonna 1952 tulin Linnanmäelle soittamaan Marion bändissä. Soitimme Linnanmäellä, pääasiassa Peacockissa, varieteessa, kansainväliseen tyyliin.

Hatusta ja lapuista

Soitit Marion bändissä Linnanmäellä kesät vv. 1952 – 1955. Tapasit Suomessa Seijan, menit kihloihin ja naimisiin ja jäit Suomeen vakituisesti. Koitko koskaan Suomessa rasismia, ulkomaalaisvihaa, kun sitten jäit tänne? Ja kuinka työt käynnistyivät Suomessa ?

– En kokenut mitään rasismia juuri koskaan: minut otettiin erittäin hyvin vastaan. Oli eräs agentti, Tom Hertell, jolle kerroin, että haluaisin tulla Suomeen ja tarvitsisin työtä. Hän sanoi, että ravintola Miramarissa Maarianhaminassa tarvitaan pianistia. Kävin sitten vielä Saksassa, ja kun tulin Suomeen takaisin, tällä kertaa jäädäkseni, vaimo oli vastassa: ”Katastrofi, katastrofi, Miramarissa ei olekaan sulle pianistin paikkaa!”. Eräs pianisti olikin tullut uskoon tällä välin ja lopettanut juomisen, ja lähti Miramariin. No, kävin monessa paikassa koesoitossa, ja mulle laitettiin kaikenmoista nuottia eteen. Muun muassa kerran Kotkassa minulle pantiin Leopoldin Hungaria, unkarilainen fantasia, ei nyt hirveän vaikea, mutta paljon pallukoita. No, minä soitin sen a:sta ö:hön ilman virheitä, ja ne katselivat, jotta onpa siinä aikamoinen eläin pimputtamaan nuoteista. Minähän olin soittanut kyseistä kappaletta Saksassa monta sataa kertaa – mutta enhän sitä heille kertonut! Mutta kyllä mä siihen aikaan luin oikeastikin hyvin nuoteista.

– Tuohon aikaan monet pianistit, mm. Tapani Valsta ja Eero Koskimies lopettivat kapakassa soittamisen. Jäljelle jäivät oikeastaan vain Tapio Yrjä, Asser Fagerström, Pentti Ahola ja muutama muu. Akatemiasta tulleet pianistit eivät osanneet soittaa kuin nuoteista. Joten, Muusikkojen liitossakin minulle sanottiin, että tulet kuin tilauksesta: tarvitaan pianisteja, jotka osaavat soittaa sekä nuotista että hatusta.

Tenkasta Torppaan…

Pääsit sitten Suomessa muusikon työhön kiinni mukavasti. Sinulla oli pianistin pestejä mm. Imatran Valtionhotellissa ja Kalastajatorpalla…

– Joo, Imatran Valtionhotelli, Sillankorva, Kalastajatorppa ja monet muut ravintolat kuuluivat tuohon aikaan samaan ketjuun. Soitin vuoden Imatralla, mutta tahdoin tietenkin Helsinkiin, koska vaimo oli täällä. Mulle sitten soitettiin kerran, että Kulosaaren Kasinossa on paikka auki, Einar Englund soitti trion kanssa siellä, ja hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli ja hän lähti Ruotsiin. Ja silloin pianistin paikka aukeni mulle Helsingissä! Kuvittele, että astuin Einar Englundin saappaisiin! Soitin sitten myös yksin pianistina muiden bändien vapaapäivinä: tänään Messuravintolassa, huomenna Tenhossa, ylihuomenna Sillankorvassa jne. Tapasin sitten Yrjän Tapsan ja Mauri Mustosen, joiden kanssa menimme soittamaan Kalastajatorpalle Red Roomiin. Jos me olimme kolmistaan, Tapsa soitti pianoa, mä soitin bassoa ja Mape kitaraa. Jos Tapsalla oli vapaapäivä, mä soitin pianoa. Ja kun mulla oli vapaapäivä, pojat soittivat kahdestaan. Hoidimme siis kolmeen pekkaan sen pestin. Kun Tapsa meni Kaupunginteatteriin ja Mape lopetti, Valto Laitinen ja Lasse Mårtenson astuivat remmiin. Eli, soitin myös heidän kanssaan sitten Kalastajatorpalla. Viisi vuotta hurahti siellä.

Mukaan tuli sitten muutakin: radio- ja tv-työtä sekä sovitustyötä. Tässä yhdessä kuvassa olet komeana nuorena miehenä pianistina Kukonpoikien kanssa. Miten tulit lähteneeksi myös sähköiseen eetteriin?

– Kun vielä soitin Kalastajatorpalla, Aarno Walli teki Palapeli-nimistä tv-ohjelmaa. Hänen orkesteristaan lähti Harry Scheiman -niminen basisti Israeliin. Tällöin Aarno tarvitsi basistia, joka pystyi toimimaan myös pianonsoittajana. Noh, lähdin mukaan siihen hommaan. Ja sitten erään kerran, kun taas soitimme Tapsan ja Mapen kanssa Kalastajatorpalla, tuli Jaakko Jahnukainen radio-ohjelmasta Tervetuloa nimipäiväkahville kysymään meiltä, josko lähtisimme ko. radio-ohjelmaan house bandiksi. Kyseinen radio-ohjelma lähetettiin sunnuntai-aamuisin. Ohjelmassa esiintyvä lauluyhtye oli nimeltään Kukonpojat, ja he lauloivat ohjelmassa joka sunnuntaiaamu onnittelulaulun. Helismaa teki lauluihin tekstit. Kukonpojat olivat nuoria koulupoikia, ja kun heillä oli kauhea vauhti päällä, oli sovitusten kanssa vaikeuksia. No, keksittiin sitten, että minä voisin tehdä ne sovitukset, ja niin tehtiin. Hain joka viikko torstaisin aamupäivällä Fazerilta Helismaalta tekstin. Joka kerta, kun mä tulin ovesta sisään, Helismaa katsoi mua ja murisi: ”Mitäs sä taas haluat?”. Minä vastasin: ”Aamukahvilähetykseen nimipäivälauluun tekstiä …”. Helismaa mörisi: ”Nimipäivä … mikäs nimi se nyt tällä kertaa on?” Johon minä: ”Ensi sunnuntaina on Lyly.” Helismaa mumisi: ”Aha, vai Lyly …”. Ette voi muuten uskoakaan, minkämoisia nimiä on allakassa!

– No, Helismaa teki tekstin aina johonkin tuttuun melodiaan, ja hän saattoi vedättää mua niin, että hän kirjoitti tekstin esimerkiksi lauluun Värmlantilaisten laulu, sitten lauluun Hankoniemen silmä ja sitten lauluun Sotilaan laulu – ja ne olivat kaikki yksi ja sama laulu! Minä juoksin aina tekstin saatuani pää kolmantena jalkana musiikkikauppaan etsimään kuumeisesti kyseistä laulua… Kun laulu löytyi, tein sovituksen heti ja illalla harjoittelimme sen Kukonpoikien kanssa. Lauantaina oli toinen harjoitus.

Työtä alkoi sitten olla jo aika paljon?

– Lauantaisin meidän soitto alkoi Kalastajatorpalla klo 21.30. Lauantaisin iltapäivällä oli ensin Palapeli-ohjelman harjoitus tv-studiolla, sitten oli Nimipäiväkahvit-ohjelman harjoitus radiossa, sitten kiiruhdin jo Palapeliin ja lopuksi keikalle Kalastajatorpalle ja sunnuntaiaamuna suoraan lähetykseen radioon Nimipäiväkahvit-ohjelmaan.

– Muuten, Helismaa on ollut paras suomen kielen opettajani, koska hän kirjoitti nimipäivälauluihin tahallaan vaikeita ja hankalia sanoja. Minä tein sovitukset aina sanakirjan kanssa, jotta ymmärtäisin, mistä lauluissa oikein on kysymys. Me olimme kuitenkin Helismaan kanssa hyviä ystäviä, ja meidän piti tehdä yhdessä musikaalikin, hänellä oli aihekin siihen tytöstä sateenvarjokaupassa, mutta hän menehtyi ennen kuin pääsimme alkuun… Kärki olisi siitä kyllä suuttunut!

Kuinka opit suomen kielen?

– En osannut suomea pätkääkään, kun tulin Suomeen. Mulla oli alkuun ruotsin kielen kielioppi, jonka onneksi vaihdoin suomen kielioppiin, joka mulla on vieläkin. Rupesin sitä lukemaan omin päin, ja kuten kerroin, Helismaa laittoi minut hyvään kielikouluun. Suomen kielen taito karttui kuitenkin ennen kaikkea käytännön työn ohessa. Lisäksi, olen aina lukenut paljon.

Luottosovittaja

Muun muassa Erik Lindström ja Toivo Kärki mainitsevat sinut yhtenä luottosovittajana. Mitä kautta nämä sovitustyöt levytyksiin sinulle lankesivat?

– Erik Lindström nappasi minut ensin Finndisciin, mutta myös Topi etsi koko ajan uusia sovittajia. Luulen, että yksi syy siihen, että sain näitä töitä oli se, että olin tunnettu nopeudesta. Olin mm. säveltänyt ensimmäisen musikaalini niin, että eräs säveltäjä oli jättänyt työnsä kesken ensi-illan jo lähestyessä, jolloin Marja Rankkala, libreton kirjoittaja, etsi kuumeisesti säveltäjää. Jaakko Salo oli tällöin todennut, että ”Tässä aikataulussa tulevat kyseeseen ainoastaan Panula ja Fuhrmann.” Ja kun Panulalla oli muita suunnitelmia, minä sävelsin ko. musikaalin, Vieno Vainikainen, joka oli myös hyvä menestys.

– Usein, kun joku ei tehnytkään sovittuja hommia, tai jokin meni pieleen, mulle soitettiin. Muistan, että kerrankin olin juuri kirjoittanut kuusi humppaa, ja mulle soitettiin, että eräällä sovittajalla oli jäänyt ryyppy päälle, ja studioon piti saada vielä kaksi tangoa. Että josko minä ehtisin. Ja niin minä sitten kirjoitin ne tangotkin. Kahdessa vuorokaudessa siis kuusi humppasovitusta ja kaksi tangosovitusta. Topi tietysti kunnioitti sitä, että mulla oli aina kaikki studiossa valmiina, ja muutenkaan en koskaan studiossa kupannut. Kun muusikot tulivat, aloitettiin äänitykset, ja se oli siinä. Sain näin toimiessani hyvän aseman sovittajana monien mielissä.

Tuleeko mieleen jotakin hauskaa sattumusta noilta ajoilta, Kärjestä tai jostakusta muusta?

– Topi soitti mulle kerran ja sanoi: ”Kuule, täällä on yks tangolaulaja, mustalaispoika Voikkaalta, se laulaa oikein hyvin. Voitko sovittaa sille pari kipaletta?” Minä menin tietty asiasta Topin puheille, ja tangolaulaja Taisto Lundgren oli myös paikalla. Topi marmatti: ”Taisto Lundgren. Taisto Lundgren. Eihän taiteilija voi olla sen niminen!” Helismaa käveli ovelle ja lausahti: ”Tammi.” Samalla minä tulen ovesta sisään, ja Topi alkaa esitellä.: ”Tunnetteks te toisianne?”. Minä vastaan: ”Ei vielä, päivää, mä olen Arthur Fuhrmann.” Johon Taisto vastaa: ”Tammi. Taisto Tammi.” Hieno laulaja, ja hieno ihminen! Maalari muuten ammatiltaan. Kerran olimme radio-ohjelmaa tekemässä Kuusankoskella, ja ehdotin, että otettais uusi hieno laulaja Voikkaalta, Taisto Tammi, ohjelmaan laulamaan. Ehdotus meni läpi, ja Taisto tuli ohjelmaan laulamaan, töitten jälkeen – maalarin vehkeet yllään täydelle salille! En sanonut mitään, vasta keikan jälkeen totesin Taistolle: ”Kuule, kun tullaan esiintymään, ollaan esiintymispuvussa, ei haalarit päällä.” Sen jälkeen en nähnyt häntä keikalla koskaan muussa asussa kuin smokissa.

Keitä muita mieleenpainuvia artisteja on jäänyt mieleen sovitusuraltasi?

– Tein siis Taisto Tammen ensilevyn sovitukset, ja toisaalta tein myös Olavi Virran viimeisen levyn sovitukset. Olavi lauloi sille levylle laulut Sateinen ilta ja Nyt soita balalaikka. Ne biisit levytettiin vuonna 1966, ja levytys jäi Olavin viimeiseksi.

Mitä muita mainitsemisen arvoisia juttuja sinulla olisi kertoa lukijoille?

– On aika mielenkiintoista, että olen ollut tekemässä ensimmäistä suomalaista stereolevyä vuonna 1960; toisella puolella esiteltiin stereotekniikkaa ja toisella puolella oli Albenizin Tango in D. Granfeltin Pave soitti edellä mainitussa Albenizin tangossa viulusoolon, ja olin kirjoittanut siihen tangoon sovituksen jousille. Siitä lähti liikkeelle idea tehdä enemmän jousisovituksia, koska siihen aikaan saatiin tehdä aika paljon nauhoituksia radiolle. Perustin yhtyeen Viihdejousikko, ja kyseinen jousikko soitti televisiossakin mm. Kauko Käyhkön tuottamissa ohjelmissa. Hän muuten väitti, ettei semmoista sanaa kuin ’viihdejousikko’ ole olemassakaan, ja minä väitin, että on, koska olen sen juuri keksinyt. Viihdejousikossa soittivat Helsingin kaupunginorkesterin erinomaiset soittajat ja hyvät ystäväni Jorma Ylönen (konserttimestari), Juhani Tiainen ja Olavi Haapalainen, Ahti Pilvi (alttoviulu) ja Jali Hölttä (sello). Seppo Asikainen oli rummuissa, Mauri Mustonen kitarassa ja Kai Linden bassossa; itse soitin pianoa. Me teimme erittäin hyviä nauhoja, täynnä monipuolista ohjelmistoa. Tein sovituksia pelkästään tälle kokoonpanolle noin 80 kappaletta. Albenizin tango oli yksi meidän bravuureistamme.

Tuntuu kun maailma pyörisi väärinpäin

Mikä oma sovitus on sinulle tärkein, rakkain?

– Olin jo Poliisisoittokunnassa hommissa, ja me soittamisen lisäksi myös lauloimme paljon. Teimme 80-luvun puolivälissä levyn Laulava soittokunta, jossa mm. laulamme viidellä eri kielellä. No, tästä rakkaimmasta sovituksesta. Levylle äänitettiin aaria Oopperan kummitus -musikaalista (säv. A.Lloyd.Webber; san. Charles Hart & Richard Stilgoe), jonka lauloi Tarja Hakonen, ja siinä on semmoinen sovitus, jota pidän parhaimpanani: kun aarian yhdessä kohdassa soi yhtä aikaa oboe, alttohuilu, englannintorvi, es-klarinetti, bassoklarinetti ja fagotti, syntyy niin ihana sointi, että sitä ei voi kuin ihastella. Sointi on erilainen ja outo, kun käytin siinä yllättäviä, ei-totuttuja soittimia yhdessä. Sen sovituksen olen tehnyt sydämeni pohjasta ja olen siitä todella ylpeä. Laulava soittokunta -levylle äänitimme muun muassa myös Malmsténin Mikki Hiiri merihädässä, jossa mä olen se hirveä meripeikko, Jussi Koivunen on kertoja, ja Mikki-Hiirenä laulaa Tarja Hakonen. Hän on muuten tuubansoittaja, ja erinomainen muusikko. Nykyään hän toimii soittokunnan intendenttinä.

Mikä oma sävellys on sinulle tärkein, rakkain?

– Tuntuu kuin maailma pyörisi väärinpäin (san. R.Helismaa) on ehkä lempisävellykseni, samoin Lössi-alkusoitto on hyvin piristävä ja monipuolinen. Eikä Auringonnousu Kaivopuistossa ole myöskään hassumpi. Juutilaisen Petri siitä tykkäsi kovasti ja levyttikin sen Poliisisoittokunnan kanssa. Se on konserttivalssi; vanhanaikainen – niin kuin minäkin…Lieksan Liisan lysti, joka on sävelletty seitsikolle, ei myöskään ole hullumpi.

Ketkä ovat/ovat olleet rakkaimmat ja läheisimmät yhteistyökumppanit?

– Olen erittäin ylpeä siitä, että voin todella sanoa, että olen ollut legendaarisen käyrätorvisti Holger Fransmannin (1909 – 1997) sekä Georg Malmsténin (1902 – 1981) ja Ragni Malmsténin (1933-2002) tosi ystävä. Myöskään en voi unohtaa pitkäaikaisia yhteistyökumppaneitani, sellaisia kuten Jorma Ylönen, Jorma Katrama, Aale Lindgren, ja soittokunnan vääpelit Jouko Herranen ja Harri Helén, joka muuten täyttää pian 80 ja soittaa täyttä häkää edelleen baritonitorvea ja haitaria. Jouko Herranen oli erittäin läheinen ystäväni, jonka kuolinilmoitukseen minun tietämättäni hänen perheensä laittoi minunkin nimeni. He ymmärsivät, kuinka läheinen Jouko oli minulle.

– Taimi Kyyrö on tietenkin ollut koko ajan yksi läheisimmistä työtovereistani, ja yhdessä Jouko ja Taimi vahtivat minua kuin kyykäärmeet. Niin, ja Jaken (Salo) kanssa mulla on ollut erinomainen yhteistyö, vaikkakin kerran meillä oli inhottava riita, väärinymmärrys, joka liittyi tekijänoikeuteen, ja tapani mukaan haukuin hänet inhottavasti. Mutta kun asia kerran selvitettiin, emme enää koskaan siitä puhuneet. Meillä oli molemminpuolinen syvä kunnioitus toisiamme kohtaan. Olimme joskus eri mieltä asioista, mutta minä kuuntelin aina tarkkaan, mitä hän sanoi – ja hän kuunteli aina tarkkaan, mitä minä sanoin.

Edessäni on Teostosta saatu lista rekisteröidyistä teoksistasi, tässä listassa näkyy olevan teoksia 730 kpl. Olet tehnyt hyvin paljon erityylistä musiikkia, sovituksia ja sävellyksiä. Listalta löytyy hengellistä, klassista, kansallislauluja, iskelmää, twistiä, tangoa, humppaa, näyttämömusiikkia, elokuvamusiikkia, musikaalimusiikkia … Sovituksia olet tehnyt Mozartin klassisista sävellyksistä virsiin ja muun muassa Georg Malmsténin, Toivo Kärjen, Erik Lindströmin, Rauno Lehtisen, Aarno Ranisen ja Jukka Kuoppamäen lauluihin…

– Sovituksia on todellisuudessa paljon enemmän; olen tehnyt pelkästään Poliisisoittokunnalle ehkä noin 500 sovitusta. Kaikkiin en ole välttämättä edes saanut sovituslupaa, koska olen joutunut tekemään sovituksia hyvin nopeasti, tiettyihin tilanteisiin, ja sellaisiin biiseihin, joista ei mitään sovituksia ole ollut saatavanakaan. Sovittajaurani alussa en edes ymmärtänyt pyytää sovituslupia.

Finlandiaankaan ei edelleenkään ole saatavissa mitään luvallista sovitusta. Siihenhän tarvittaisiin kustantajan lupa. Perikunnan sovituslupa on. (Esim. Ilmavoimien soittokunta käyttää Puolustusvoimien entisen ylikapellimestari Arvo Kuikan sovitusta, toim. huom.). Olimme yhdenkin kerran menossa soittamaan Helsingin stadionille Suomi – Romania jalkapallo-otteluun, jossa piti soittaa Romanian kansallislaulu. Mulla oli kaksi vihkoa, joissa olivat ko. kansallislaulut. Sovitin biisin asiaa sen kummemmin miettimättä. Samana päivänä, kun jalkapallo-ottelu piti oleman, mulle soitettiin Romanian suurlähetystöstä. Kysyttiin huolestuneena, että onhan mulla varmasti oikea laulu, kun Seinäjoella – jossa oli ollut edellinen peli – oli soitettu väärä Romanian kansallislaulu. Aavistelin pahaa ja tiedustelin, oliko heillä nuottia kansallislaulusta. Ei, heillä ei ollut nuotteja, eikä ketään musiikki-ihmistä juuri nyt paikallakaan. Onneksi pikapuoliin Romanian suurlähettiläs soitti mulle, puhuimme saksaa, ja minä pyysin, josko hän laulaisi pätkän heidän oikeaa kansallislauluaan. ”Ei, ei en ole laulumiehiä”, tyrmistyi suurlähettiläs kauhistuneena, jolloin minä lauloin pätkän sovittamaani biisiä puhelimeen suurlähettilään korvaan. Suurlähettiläs totesi sen olevan juuri se väärä kansallislaulu, joka Seinäjoellakin oli soitettu. ”Voi herranjumala”, totesin. Kello oli jotakin 11:00, ja pelin piti alkaa kuudelta. Kysyin, onko heillä nuotteja. ”Ei ole”, kuului nääntynyt vastaus. Ilmeni, että heillä oli kuitenkin tuo kappale levyllä ja levysoitin suurlähetystössä, jolloin minä pyysin heitä laittamaan kaiken valmiiksi … että tulisin pian sinne. Jouko Herranen tilasi meille poliisiauton, ja pillit soiden lähdimme suurlähetystöön; minä vetelin tahtiviivoja valmiiksi paperille autossa. Suurlähettiläs alkoi saavuttuamme ystävällisesti toivottelemaan meitä tervetulleiksi, ja minä sanoin, että jätetään nyt puheet väliin ja pannaan levy soimaan. Tahti kerrallaan otin biisin ylös, ja homma kesti noin 20 minuuttia. Lähdimme pois, ja ryhdyin heti kirjoittamaan bassot, melodian ja niin edespäin. Lähtö oli puoli kuusi, ja kello 17.15 annoin pojille stemmat. Biisi mentiin kerran läpi ennen keikalle lähtöä. Seuraavana päivänä suurlähettiläs soitti vuolaasti kiitellen: ”En koskaan ole kuullut kansallislauluamme soitettavan niin hyvin ja tunteella…!” Tämmöistä oli usein soittokunnan elämä. Haluaisin vielä painottaa, että vaikka olen ateisti, olen tehnyt samalla antaumuksella myös hengellisen musiikin sovitukset.

Mikä on elämän filosofiasi?

– Mulla on aina ollut mottona kenraali Adolf Ehnrothin ajatus ”Finski soldaatti ei antaudu.”

Entäpä suurimmat saavutuksesi?

– Se, että poliiseilla saa nykyään olla parta.

Kaivamme esiin Furtsin kirjoittaman Lössi alkusoiton nuotit. Hänhän on kuuluisa käsinkirjoitetuista nuoteista, joissa ei ole virheitä, jotka ovat selkeitä, siistejä, helppolukuisia ja jotka suorastaan hipovat täydellisyyttä. Mikä niiden salaisuus on? Jokin erityinen kynä, kenties … ?

– Kirjoitan niin, että en kirjoita liian vaikeasti. Periaatteessa niistä pystyy soittamaan prima vistana. Jos kirjoitan vain jotakin keikkaa varten, kirjoitan tietenkin nopeammin. Mutta kun tiedän, että nuotti menee painoon, kirjoitan hitaasti ja harkiten. Aina muuten sattuu niin, että juuri kun olen löytänyt hyvän ja sopivan kynän, ne lopettavat sen valmistamisen… Käsin kirjoitettua nuottia on mukava lukea, koska käsinkirjoitettu nuotti on inhimillinen. Mun huilistiystäväni Hampurista sanoo, että minä olen kirjoittanut enemmän nuotteja kuin mitä hän on soittanut. Se on huilistilta aika paljon sanottu! Isäni jopa väitti, että kirjoitin nuotteja jo ennen kuin opin lukemaan. Nykyään mulla on myös jo aika hyvä silmä siihen, että osaan kirjoittaa tahdit ihan oikein jo etukäteen. Ja osaan kirjoittaa soittajalle ne tarpeelliset hengityspaussit, jotka soittajat ottavat joka tapauksessa. Mutta nämähän nyt ovat niitä tietoja ja taitoja, jotka opitaan ihan käytännön kovassa koulussa.

Kauniit, käsinkirjoitetut nuotit lienevät katoavaa kansanperinnettä. Niin kuin aika moni muukin aito asia. Kahvipöydän valokuvat ovat suloisessa sekamelskassa edessämme. Yhdessä Furtsi soittaa pasuunaa, yhdessä baritonia, yhdessä hän istuu rumpujen takana. Komeat poliisisoittokunnan aikaiset univormukuvat pilkistävät kasan alta. Molempien suuta kuivaa. On aika lopettaa. Siitä kaikesta muusta hyvästä, mitä Furtsi kumppaneineen on saanut aikaan toimiessaan mm. Elvis ry:ssä, voi lukea Elvisin historiikista. Historiikin ensimmäinen osa (Arthur Fuhrmann-Taimi Kyyrö) ilmestyy ensi syksynä. Kannattaa lukea: se on täynnä parhaita ja myös hauskimpia lukemiani kertomuksia suomalaisen kevyen musiikin vaikuttajista. Ajomies – aikamoinen mies! Kaiken ties?