Kävi niin tai näin

Kävi niin tai näin

Musiikin arvoketjussa kaikki alkaa tekijöistä. Tämän pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta hämmästyttävän usein tuntuu siltä, että ketjun ensimmäinen lenkki sivuutetaan ja aloitetaan suoraan artisteista tai jopa levy-yhtiöistä. Samalla saatetaan alkupäästä unohtaa monta sovittajaa, kääntäjää, soittajaa ja myös musiikkikustantajaa, joka usein sekoitetaan levy-yhtiöön.

Viisi vuotta sitten näytti siltä, että tiedostomuotoinen äänitallenteiden jakelu internetissä nousisi muutamassa vuodessa merkittäväksi musiikin jakelutavaksi fyysisten cd-levyjen rinnalle. Mutta näin ei käynytkään, kun ilmainen ja helppokäyttöinen Napster-palvelu kasvatti nopeasti suosiotaan. Tällainen vertaisverkko muodosti kuitenkin mahdottoman yhtälön musiikin ansaintalogiikan ja tekijänoikeuksien kanssa. Ja tämän välivaiheen jälkeen on maksullisuus ja laillisuus taas nousemassa sille kuuluvaan arvoon musiikin verkkojakelussa.

Omanlaisenaan lippulaivana tässä Napsterin jälkeisessä kehityksessä on ollut tietokoneyritys Apple, jonka iPod-soitinta on maailmassa myyty jo 13-14 miljoonaa kappaletta. Suomessa halvin malli maksaa tällä hetkellä 209 euroa. Tällä keskihinnalla kysymys olisi lähes kolmen miljardin euron liikevaihdosta.

Apple on tähän asti keskittynyt päätelaitteiden ja ohjelmistojen myyntiin. Nyt se on alkanut myydä myös musiikkia. Tämä tapahtuu internetissä nimikkeellä iTunes. Yksi kappale maksaa Suomessa 99 senttiä, albumit 9,99 eurosta ylöspäin. Tekijät saavat siitä oman siivunsa Teoston kautta, levy-yhtiöt suoraan kauppiaalta ja artistit kukin sopimuksensa mukaisesti levy-yhtiöltä.

Levykauppiaaksi ryhtymisellä Apple on tukenut varsinaista liiketoimintaansa eli iPod-soitinten kauppaa ja muuta iTunesin ympärille rakentuvaa kauppaa. Osana Applen strategiaa on tietysti myös kaikki se myönteinen julkisuus, jota se on saanut laillisen verkkomusiikin kauppiaana. Päivän trenditermiä käyttäen kyse on lifestyle-bisneksestä, jossa ostaminen perustuu elämyksiin ja mielikuviin. Äänitallenteiden kaupassa tiedostomuotoinen verkkomyynti on vahvasta kasvustaan huolimatta edelleen vaatimatonta fyysiseen jakeluun verrattuna. Koko maailmassa arvioidaan viime vuonna myydyn 200 miljoonaa raitaa eli 99 sentin hinnalla liikevaihto jää alle 200 miljoonan euron.

Ennusteita markkinoiden kehityksestä riittää, samoin arvioita siitä, mitkä ovat mobiilijakelun näkymät tai onko ruusuisin tulevaisuus tilauspohjaisilla palveluilla, joissa kuluttaja tiettyä kuukausimaksua vastaan saisi jopa kaiken tallennetun musiikin soittimiinsa.

Kävi niin tai näin, tekijöiden on oltava valppaina, kun uudet markkinat ja liiketoimintamallit muotoutuvat. Tekijänoikeuslaissa säädeltävien oikeuksiemme lisäksi tarvitsemme myös tervettä itsetuntoa neuvottelupöytiin: sävellyksistä ja sanoituksista arvoketju alkaa.

Martti Heikkilä

Humppa Sikstuksen kappelin freskoista

KESÄ TUO KILPAILUT. Ruumiinkulttuurin lisäksi punnitaan myös hengentaitoja. Palanen historiaa: Olympiakisoissa kilpaili alunperin vain nuoria vapaasyntyisiä, nuhteettomia kansalaisia, jotka olivat Peloponnesoksen doorilaisia.

Vapaasyntyisiä? Mitenkä tuon tähän aikaan sovittaisi? Voisiko tuo tarkoittaa nuorta vailla sitoumuksia olevaa henkilöä. Vaikkapa musiikintekijää, jolla ei ole sidoksia Gramexiin tai Teostoon. Eräs kilpailu haki juuri tuollaisia tekijöitä.

Sääntöjä voi laatia joka lähtöön ja sopimus on kahden kauppa. Mutta jokin tuossa asiassa mättää: Tämä nuori saattaa ajatella ettei myöskään vastedes mitään sitoumuksia kannata tehdä: Ovat ainoastaan ratkaiseva este kilpailumenestykselle ja sitä kautta nousevalle uralle. Tässä taitaa olla meikäläisillä vankan valistuksen paikka.

***

MITÄ TULEE vanhaan olympiahenkeen, kisoissa oli kulttuurimyönteisyyttä: Yleisön joukossa istuivat filosofit, puhujat, kirjailijat ja monet taiteilijat esittäen kilpailujen lomassa taitojaan ja ajatuksiaan. Kun voiton kunniaksi kilpaveikko seppelöitiin öljypuun lehvillä, raikuivat sillä hetkellä myös runot ja laulut.

Näin ei ole enää. Tosin tästä menneestä saattaa vaikkapa nyky-Suomessa olla jäänteenä se, että hallituksessamme kulttuurista ja urheilusta vastaa sama ministeri. Tosin urheilukilpailuissa vähemmän laulellaan tai kirjoitellaan. Meilläkin kirjoittelu on viime aikoina jäänyt vain alan ministerin ja lehdistön vuoropuheluksi.

***

TAKAVUOSINA, ollessani Työväen musiikkitapahtuman taiteellisena johtajana, unelmoin urheilun ja kulttuurin, nimenomaan pitkänmatkan juoksun, musiikin ja kuvataiteen yhdistämisestä.

Joose Tammelin -niminen peruskoulunopettaja oli sanoittanut ja säveltänyt tiettävästi maailman pisimmän humpan, jonka aiheena oli Paavin antama keikka Michelangelolle (Michelangelo Buonarrotti 1475 – 1564). Taiteilijan tuli maalata Vatikaaniin Sikstuksen kappelin freskot. Mielenkiintoinen humpan aihe.

Herra Tammelinin teoksen pituus oli reilut 30 minuuttia. Pienillä välisoitoilla kestoon olisi helpostikin lisätty noin 10 minuuttia. Esitin festivaalini hallinnolliselle johdolle, että pyytäisimme veteraanijuoksija Lasse Virenin stadionille. Valkokankaalle heijastettaisiin Michelangelon kuvataidetta. Lähettäjän pistooli pamahtaisi, Lasse Viren kirmaisi kympin juoksuun ja samalla hetkellä Joose Tammelin aloittaisi reippaan humpan, oman sävelteoksensa Sikstuksen kappelin freskojen syntyvaiheista. Kumpi ehtisi ennen maaliin? Joose vai Lasse? Todellinen urheilun ja kulttuurin voimainkoitos.

Ohjelmaideani ei mennyt läpi. Mutta en ole enää Valkeakoskella taiteellisena johtajana. Kenties ymmärrettävistä syistä. Mutta toisaalta: joku ylpeys se ihmisellä on oltava.

JANI UHLENIUS

Mihin katosi iskelmäseppojen yhdistys?

Pekka Nissilä on löytänyt Elokuva- Aitta -lehden numerosta 12/1953 artikkelin otsikolla ”Tiedättekö mikä on SuVISTY?”. Heti jutun alussa selviää, että kyseessä on Suomen Viihde- ja Iskelmämusiikin Säveltäjäin ja Tekstinkirjoittajain Yhdistys.

Yhdistyksen nimi on jutun kirjoittajan, päätoimittaja Valma Kivitien mukaan turhan pitkä näin ”hauskoille tekijöille”. ”Eikö Iskelmäsepot ry olisi ollut lyhyempi ja ytimekkäämpi”, hän kysyy.

Iskelmäseppojen yhdistyksen kerrotaan puolustavan oman alansa musiikkia mm. sillä, että ”musiikin harrastus alkaa tavallisesti helppotajuisesta ja kehittyy siitä edelleen.” Eli kun iskelmistä aloittaa, voi vähitellen kehittyä taidemusiikin harrastajaksi.

Yhdistys toimii jutun mukaan myös alan rikkaruohojen kitkemiseksi, onhan alalla myös paljon heikkoja tuotteita. Tässä kitkennässä auttaisi se, jos lehdistössä olisi joku alan erikoisarvostelija eivätkä iskelmämusiikkia arvioisi ainoastaan taide- tai jazz-musiikin arvostelijat.

Tärkeintä uuden yhdistyksen toiminnassa on siis jutun perusteella alan arvostuksen kohottaminen. Lopuksi sanotaan, että myös taloudelliset edut on turvattava. SuVISTYn puheenjohtajana poseeraa lehden valokuvassa George de Godzinsky ja sihteerinä jutun mukaan Toivo Lahtinen (lienee Tapio Lahtinen eli Kullervo). Iskelmäseppojen kantajoukkoa ovat kuvassa myös Harry Bergström, Toivo Kärki, Georg Malmstén, Arvo Koskimaa, Kullervo Linna, Aarno Walli, Kaarlo Valkama, Masa Jäppilä ja Yrjö Saarnio.

Melkein samat herrat (Godzinsky, Bergström, Kärki ja Malmstén) perustivat syksyllä 1954 Elokuvasäveltäjät ry:n eli nykyisen Elviksen. Mihin katosi SuVISTY?

Kävikö niin, että kun yhdistyksen päätarkoitus oli alan arvostuksen kohottaminen ja vasta toisella sijalla tuli taloudellinen edunvalvonta, niin riittävää ”sosiaalista tilausta” ei tältä pohjalta ollut. Elokuvasäveltäjillä sen sijaan oli selkeä lähtökohta ja tavoite: yhdistää voimansa suhteessa elokuvatuottajiin ja neuvotella alalle työehtosopimus. Perusta oli siis sama kuin ammattiliitoilla.

Teosto, Elvis ja vapaa kilpailu

Teostohan perustettiin jo 1928. Samana vuonna astui Suomessa voimaan laki tekijänoikeudesta henkisiin tuotteisiin. Ennen sitä kuka tahansa oli saanut esittää musiikkia vapaasti missä tahansa tekijöiltä lupaa kysymättä. Vain näyttämöteoksen yhteydessä esitetyllä musiikilla oli ollut lainsuoja.

Nykyaikaisen tekijänoikeuden syntyhistoria oli liittynyt kirjapainotaidon keksimiseen 1450-luvulla. Aluksi kyse oli kirjankustantajan yksinoikeudesta tiettyjen teosten painattamiseen. Vähitellen tultiin siihen johtopäätökseen, että kustantajan oikeushan ei olekaan alkuperäistä, vaan teos syntyy kirjailijan luomistyön tuloksena.

Myös Teoston perustamisen motiivina oli tekijöiden ja musiikin kustantajien tarve voimien yhdistämiseen. Vastapuolena neuvotteluissa olivat musiikin käyttäjät. Asetelma on sama vielä tänäänkin. Tämän päivän Teostolla samoin kuin Elvis ry:llä on yksi ratkaiseva ero ”oikeisiin” ammattiliittoihin verrattuna. Molempien toimintaa säätelee kilpailuoikeudellinen lainsäädäntö.

Ainoastaan ammattiliitot saavat tehdä koko alaa sitovia työehtosopimuksia. Teoston ja Elvis ry:n kohdalla sellainen katsottaisiin määräävän markkina-aseman väärinkäytöksi.

Sen sijaan Suomen Muusikkojen Liitto on ammattiliitto, joka neuvottelee muusikoiden palkoista ja palkkioista ihan samoilla eväillä kuin muutkin SAK:n jäsenliitot. Muusikoiden saamat korvaukset Gramexista eivät kuitenkaan kuulu tähän ammattiliiton toimialueeseen, vaan Gramex on kilpailuoikeuden suhteen Teostoon verrattavassa asemassa.

Ammattiliittojen neuvottelemat työehtosopimukset merkitsevät sitä, että kukaan ei voi tarjota tai ottaa vastaan työtä, jossa palkka on alle alan työehtosopimuksen. Laki määrää myös järjestäytymättömät työntekijät ja työnantajat samaan ruotuun. Musiikin tekijää ja tilaajaa ei sen sijaan mikään estä neuvottelemasta korvausta vaikka nollaan, jos tekijä ei ole Teoston asiakas.

Pitäisikö Elvis ry:n kuitenkin aktiivisesti rohkaista tekijöitä pitämään puoliaan? Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa manusteoksen tekijältä pyydetään nuotin julkaisulupa. Moni tekijä on iloinen siitä, että nuotti tulee vaikkapa Toivelaulukirjaan tai oppikirjaan. Käy helposti niin, että manustekijä suostuu alempaan rojaltiin kuin kustannetun teoksen kustantaja? Tai kun karaokeen pyydetään tekstintekijältä julkaisulupa, manustekijä saattaa antaa luvan ilmaiseksi ”kun laskun kirjoittamisesta on enemmän vaivaa”.

Pitäisikö Elvis ry:n suorastaan antaa jäsenilleen suositus, että julkaisuluvasta maksettavan rojaltin manusteokselle tulee olla vähintään 15 prosenttia? Tämäkin voitaisiin katsoa sellaiseksi elinkeinonharjoittajien hintayhteistyöksi, että se rikkoisi lakia kilpailunrajoituksista.

Elvis ry:llä on edelleen kaksi tariffisopimusta Yleisradion kanssa. Kilpailuvirasto ei ole tähän puuttunut, koska sopimuksen toisena osapuolena on ainoastaan yksi alan toimija eli Yleisradio. Nämä sopimukset perustuvat siis kummankin osapuolen yhteiseen tahtoon. Vuosittain niihin on tehty Tupon yleislinjan mukaiset korotukset. Aikanaan meillä oli vastaava sopimus myös MTV:n kanssa, kunnes se kilpailunrajoituslain nojalla kiellettiin.

SuVISTY näyttää siis syntyneen kevyen musiikin tekijöiden tarpeesta kohottaa oman alansa arvostusta ja Elokuvasäveltäjät ry puolestaan syntyi tarpeesta neuvotella työehtosopimus elokuvatuottajien kanssa.

Elvis ry:n nykyistenkin sääntöjen mukaan ”jäsenistön taloudellisten etujen valvominen” on yhdistyksen ydintoimintaa. Tämän tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys ”käy jäsenistönsä taloudellisia etuja koskevia sopimusneuvotteluja jäsenistönsä edustajana”. (§2)

Säännöissämme on edelleen tiukka pykälä jäsenen velvollisuuksista (5 §):

”Yhdistyksen jäsenen tulee tuotantoaan levittäessään ja myydessään noudattaa yhdistyksen neuvottelemia ja hyväksymiä yleisiä ehtoja eikä jäsenillä ole oikeutta solmia näistä oleellisesti huonompaan suuntaan poikkeavia sopimuksia.”

Sääntökohta on perua ajoilta, jolloin sitovat sopimukset olivat alallamme mahdollisia. Miten pykälä pitäisi muotoilla, jotta se vastaisi tämän päivän haasteisiin eikä olisi ristiriidassa kilpailulakien kanssa?

***

Jakosääntö ja teosrekisteri

Elvis ry järjesti jakosääntöseminaarin 7. maaliskuuta Ravintola Tekniskassa. Teoston edustajat Sanna Haanpää ja Piia Keskimaa pitivät ansiokkaat ja informatiiviset esitykset jakosäännön kiemuroista ja siitä, miten ne nivoutuvat yhteen Teoston teosrekisterin ja yhteispohjoismaisen Nord-Doc:n kanssa. Otto Donner puolestaan valotti jakosäännön filosofiaa ja historiaa periaatteellisten kysymysten näkökulmasta.

Yhteenvetona seminaarista voi arvioida, että vapaita osia sisältävien teosten jakosääntö muuttui 90-luvun lopun jakosääntöuudistuksessa Teoston hallinnoinnin kannalta työlääksi ilman, että uudistukselle välttämättä oli riittäviä perusteita. Lyhyesti sanottuna kyse on siitä, että kakkumallin sijasta ryhdyttiin soveltamaan hyötymallia. Tämä on sitä jakosääntömaailman sisäistä jargonia, jonka suomentamiseen tila ei tässä riitä.

Tulevaisuuden uhkakuvia puolestaan nähtiin siinä, että jos kustantajan osuuteen tulisi joustoa, sitä käytännössä olisi enemmän ylöspäin kuin alaspäin. Todettakoon, että Ruotsissa instrumentaaliteosten mekanisointikorvauksissa kustantajan osuus on 50 prosenttia.

Säveltäjien ja sanoittajien välisiä sopimusrajoja pidettiin seminaarissa perusteltuina, kun sen sijaan vaihtelevia mielipiteitä oli siitä, tulisiko sovittajan osuudelle on katto nykyiseen tapaan.

Keskustelu jatkuu ja toivottavasti vielä tämän vuoden aikana saadaan tietoa sitä, minkä verran muista pohjoismaista löytyy valmiutta seurojemme jakosääntöjen yhtenäistämiseen. Hallinnoinnin kannalta siitä olisi monia etuja, mutta eri ryhmien etujen kannalta myös monenlaista neuvoteltavaa.

Jakosäännössä on kysymys Teoston luomasta neuvottelumekanismista säveltäjille, sanoittajille, sovittajille, kääntäjille ja kustantajille, kun korvausten jakautumisesta yhden teoksen sisällä sovitaan. Kaikkihan voisi olla myös täysin vapaasti sovittavissa, mutta näin villi ja vapaa maailma voisi lopulta olla uhka koko tekijänoikeudelle.

***

Levytanssien tilitykseen muutoksia

Teoston johtokunta hyväksyi kokouksessaan 1. kesäkuuta periaatteet, joiden mukaisesti viime vuoden esityskorvausten tilitys myöhemmin kesäkuussa tapahtui. Tilitys- ja jakosäännön perusraamit on määritelty yhdistyksen kokouksen hyväksymässä tilitys- ja jakosäännössä ja näiden raamien sisällä johtokunta voi tehdä tiettyä hienosäätöä.

Merkittävin muutos viime vuoteen verrattuna verrattuna on se, että ravintoloissa soitettu mekaaninen tanssimusiikki (=levymusiikki) tilitetään nyt osittain tiettyjen radiokanavien esitysten mukaisesti. Aikaisemmin kaikki nämä korvaukset on tilitetty huvi- ja ravintola-alueen elävän musiikin esitysten mukaisesti.

Kyseessä on tässä tilityksessä 408.000 euron potti, josta kaksi kolmannesta tilitetään edelleen elävän tanssimusiikin esitysten suhteessa. Kolmasosa tilitetään seuraavasti: Iskelmä-ketjun esitysten suhteessa 50 %, Kiss FM:n 16,7 %, SuomiPOP:n 16,7 % ja NRJ Energy:n 16,6 %. Muutoksen tarkoitus on, että tilitys aikaisempaa paremmin kohdentuisi sille tanssimusiikille, joita ravintoloissa äänitteiltä soitetaan. Ravintolat ja tiskijukat eivät ole velvollisia tätä musiikkia raportoimaan. Toivottavasti tekniikan kehittymisen myötä sekin päivä vielä koittaa.

Muuten tilityksen pääperiaatteet pysyivät entisinä. Esimerkiksi tv-alueen kertoimet pysyivät ennallaan, jolloin alimmat kertoimet on ns. formaattiohjelmien musiikilla ja seuraavaksi alimmat tv-elokuvien ja draamaohjelmien musiikilla. Johtokunta on määritellyt erikseen ne formaattiohjelmat, joissa on tuo alin kerroin.

Partituurimusiikin tuki pysyy entisellään, eli sitä maksetaan tilityksen yhteydessä kakkos- ja kolmosgenren teosten eläville tekijöille ja kaikkien kyseisten teosten kustantajille yhteensä 245.000 euroa.

MARTTI HEIKKILÄ

Timo Eränkö – virallisen valvojan veli

Timo Eränkö on kiireinen mies. Mutta onneksi hänessä on organisoijan vikaa, paljoltikin. Vuosikymmeniä hän on ollut kantava hahmo Lapinlahden Linnuissa. Fyysisen kantamisen ovat kylläkin melkein alusta asti hoitaneet roudarit, ovat joskus Timoa itseäänkin tarvittaessa kantaneet, mutta vastuunkanto sekä käytännön asioissa että taiteellisessa osastossa on ollut pitkälti primus motorina toimineen Erängön käsissä. Toki hän osaa delegoinnin taidon. Esimerkiksi musiikillinen, säveltaiteellinen tontti on pitkälti langetettu Pekka Hedkrokin kontolle. Tähän siivuun, niinkuin muihinkaan oman vastuualueensa ulkopuolisiin ratkaisuihin, ei Eränkö puutu muuten kuin luovan rankasti arvostelemalla.

Mutta kun sanoja laitetaan mieleiseen järjestykseen, niin mitä silloin tapahtuu? Timohan on tunnettu siitä, ettei hän kavahda vaikeitakaan aiheita. Toisaalta niitähän on maailmassa enemmän tarjolla kuin helppoja, näin ainakin äkkinäinen saattaisi ajatella.

Tapaamme soveliaassa ympäristössä, Ravintola Kappelissa, tosin keskellä kirkasta päivää ja perin hyveellisesti kahvin ja teen ääressä. Historia antaa kertoa, että samaisessa paikassa runon ruhtinaat ja muidenkin alojen taiteilijat itsenäisyytemme alkuhämärästä suvaitsivat istua pitkääkin iltaa, suoden näin itselleen lepohetken luomisen ankarasta tuskasta ja siihen liittyvästä työstä. Nykyisin tällainen taiteilijahahmo lienee harvinaisempi. Sen sijaan kommunikaatiokeskukset käsissään itsenäisiksi tuotantoyksiköiksi muuttuneet tulosvastuulliset viihteen- ja sisällöntuottajayksiköt säntäilevät markkinoimassa itseään ja luomaansa tuotetta niille, jotka sitä multimediaviestintää halliten suvaitsevat hyvää hyvyyttään ja tietenkin korvausta vastaan rahvaalle sen ajankuluksi ja himotuksi huumeeksi jakaa. Lyhyesti ilmaistuna.

Kävelykokouksia itsen kanssa

Kuinka itse luonnehtisit sanoitustyyliäsi? Lyhyt ja ei-manipulatiivinen kysymys.

– Oikeastaan se on mun oma, kummallinen ja pienvikainen tyyli. Edesmenneen ystäväni Heikki Salomaan kanssa oltiin innostuneita sanasta naivismi… lapsellisuus, se että sanoo sen mikä ensimmäisenä tulee mieleen. Se tuo ilon tähän sanoitushommaan. Pekka, jos nyt kysyisit mitä mä mietin, niin vastaisin, että mä mietin voinko laittaa biisiin Tyttö dynamiittivyössä säkeet ”sä oot mun ihana tyttö yksin dynamiittivyössä ja minä Lauri täällä työtön yöttömässä yössä” vai pitäiskö sen olla ”yksin yöttömässä yössä” ja voiko sanoituksessa Pienvikaisten paratiisi puhua ihmisestä että se on ”haljennut revennyt mustunut, kuhmuinen kulunut pölyttynyt, särkynyt murtunut naarmuuntunut, ihminen uudesti syntynyt” vai oisko ”pölyttynyt” sittenkin ”löystynyt”? Auta mua.

Tekstin tekeminenhän vaatii kuitenkin aika paljon duunia?

– Sanoitus vaatii tietenkin työstöä, mutta idis syntyy sekunnissa, se siemen, idea, josta toivottavasti ihanan rehevä puu sitten kasvaa. Parhaiten itselläni se idea löytyy kävellessä, ja loppu onkin silkkaa puutarhanhoitoa. Eräänlaista pläntin viljelyä. Ilman niitä siemeniä ei syntyisi hevonpaskaakaan.

Tavallaan hortonomisia ilmaisuja ja vielä käänteisessä järjestyksessä. Epämääräisiä viittauksia myös kreikkalaiseen peripateia-koulukuntaan, kävelyyn ja ajatteluun. Onko konkreettisia esimerkkejä työskentelystä tällä tavalla?

– Kyllä on. Eräänä valoisana päivänä mittailin kauniin Helsinkimme katuja ja katselin niitä näitä. Siihen osui sattumalta mimmien perseitä. Siitä sitten jollain tapaa, siitä kävelyn rytmiikasta ja kolkkeesta syntyi “Se on jannusta kii, huutaako tyttö Hii!”. Se vaan sattui juuri siihen kävelytempoon mukavasti. Eli jos en olisi kävellyt ja kävellyt juuri tuolla nopeudella ja ellei juuri noita neljää ihanasti purjehtivaa kankkua olisi siunaantunut juuri silloin silmieni eteen, niin sitä biisiä ei kenties olisi koskaan syntynyt. Olkoon toi esimerkki siitä että sanoitustyö on täysin sattumanvaraista puuhaa!

Kotona istumalla ei virikkeitä paljon tule. Siis harrastat assosiaatiotekniikkaa kuljeskelemalla?

– Sehän on ainoa mahdollisuus. Muuten ainakin itselle tulisi sellainen tunne, että eiväthän nää ole aitoja, vaan väkisten mun keksimiä! Ei mitään saa keksiä. Aito ja oikeesti tosi vaan tulee.

Mutta yleensä jos ihmiset puhuu sen mikä on totta, sen mitä ne tietää, niin sehän on yleensä äärimmäisen epäkiinnostavaa?

– Niin mutta siemenen pitää olla aito. Niin kuin appelsiinin ja omenan siemenen… Mutta sitten kun itu on oraalla, sitten voi alkaa valehdella. Sitten voi keksiä. Ihan silmät suut korvat täyteen.

Voi alkaa yhteyttämään?

– Kyllä. Se on herkkua, se on puutarhanviljelyä. Sen tyyppinen valehtelu joka antaa voimia jatkaa päivästä toiseen. Ei ole mitään ihanampaa kuin vilpitön valehteleminen.

Siis ymmärränkö oikein, totuuden muokkaamista kuulijan kestettäväksi?

– Näin juuri. Jep. Tällaisessa prosessissa, joka perustuu tuollaiseen metodiin voi tietenkin helposti ajautua siihen, että tää romanttinen haihattelija viettää pitkiä aikoja niin ettei synny mitään. Jos ei osaa ja pysty vääntämään väkisten. Toivoisin että oppisin enemmän myös sitä kulmaa asiasta. Mutta niin kuin aina, asioilla on puolensa. Joita ei käy ennalta arvaaminen.

Oleskelu, kiertely ja havaintojen tekeminen työn kunnian kyllästämässä yhteisössä helposti tulkitaan joutavaksi hortoiluksi. Pitäisi koko ajan tehdä tulosta?

– Olen jo ajautunut tässä asiassa huonon omantunnon vankilaan. Vankeuteen noin elinkaudeksi. Toivoisin pikku hiljaa armahdusta.

Tietenkin on myös huomattava että tällainen kuvitteellinen flanööri, Kappelin liepeillä kuljeskeleva runoilijatyyppi on omin nokkineen vastuussa ainoastaan itselleen. Jos tekee töitä esimerkiksi bändissä, niin kuin sinä, silloin on tietenkin vastuussa siitä että löytyy materiaalia, jota esittää ja levyttää. On useamman ihmisen käntty kyseessä…

– Tottakai. Inhorealismi eli elämä syömisineen ja asumisineen ja seurustelemisineen edesauttaa lopputuloksen nopeaa rojahtamista unelmien tasolta. Tässä pihtisynnytyksessä toimivia apuvälineitä on tappelut ja raivoamiset ja karjumiset ja huutamiset ja lyömiset. Siis ympärillä olevien odottavien kanssa. Se kuuluu siihen työnteon huoneeseen. Mutta sen sanon, että ilman jalkoja olisi hyvin hankala kirjoittaa mitään. Siis minun.

Jotkut saattaisivat ajatella että ylemmät raajat olisivat käytännöllisemmät?

– Ideat syntyy kävellessä. Mä pidän kävelykokouksia itseni kanssa. Joskus yritin käyttää sanelukonetta, mutta se tuntu tyhmältä. Täytyy kävellä ja kuunnella ja kävellä ja napsia sanoja suuhun ja muistaa yksi riimi, ehkä kymmenkunta sanaa, sitten pysähtyä ja kaivaa äkkiä paperi ja panna se ylös Stockan kassalta varastetulla unelmanpehmeästi kirjoittavalla vihreällä kuulakärkikynällä. Jalkoihin liittyy vapaus, liikkuminen, voi toteuttaa fyysisiä päätöksiä… tarvittaessa paeta tai sitten ääritilanteessa hyökätä.

Ajattelu auttaa selviytymistä, kuin myös selviämistä… Kyllähän siihen on varmaan fysiologinenkin syy, veri kiertää liikkuessa ja happea saadessa paremmin, myös aivoissa. Ei siitä haittaakaan ole.

– Kyllä. Onneksi on toisaalta mahdollisuus että pääsee myös istumaan hämäriin paikkoihin. Hyvinkin pitkiksi ajoiksi. Hämäriin ja savuisiin paikkoihin. Hoitamaan sitä puutarhaa huolellisesti ja hartaasti. Väännellen ja käännellen ja leikitellen ja… kiipeillen puussa.

Biisit on samaa soppaa

Tästähän pääsemme luonnikkaasti laskeutumaan menneisyyteen, historian alkuhämärään. Pala omaa historiaasi?

– Kaikki alkoi Ylioppilasteatterista. Ilman YT:tä en olisi ehkä mitään kirjoitellutkaan. Voisin tehdä jotain ihan muuta. Jotain oikeeta.

Valotapas sitä…

– YT:llä sai tehdä mitä lystäsi… ja mikä tärkeintä ympärillä oli hyviä tyyppejä. Voin mainita esimerkiksi Lintujen jäsenen Matti Jaarasen. Olimme YT:n uusina jäseninä, pelokkaina poikina mukana Bertolt Brechtin Äiti-näytelmässä joskus 1970-luvulla. Kovasti meitä pelotti.

Onneksi ei ollut tuon pelottavampi näytelmä, ainakaan nimeltään. Jatkoa seurasi itse tekemällä…

– Joo, aloin sitten orastavasta menestyksestä rohkaistuneena itse väsätä näytelmiä ja pikkuhiljaa ne vääntyi tai niiden sisään alkoi työntyä myös pieniä runoja tai laulun poikasia. Esi-Lintuaikana oli myös teatteriseurue Maailmanpyörä…

Olit ilmeisesti kovasti teatteri-ihmiseksi tulossa…

– Olin kyllä erittäin vankasti ja väkevästi teatteri-ihminen. Jopa siinä määrin että uskoin teatterin avulla voitavan tehdä radikaaleja uudistuksia. Niin kuin uskon vieläkin. (Naurua)

Yhteiskunnassa, vai ylipäätään?

– Yhteiskunnassa. Maailmassa. Se vaan on sellainen alue että siltä voidaan helposti leikata siivet. Mutta kun se kunnolla pääsee vauhtiin niin sitten se toimii… Teatteri on vallankumouksen airut. Samoin kuin laulut. Elävät ihmiset puhuu ja laulaa ja kertoo ja huutaa ja uhoaa. Se on hienoa!

Mitäs sitten kun laulut on mekanisoitu, levytetty?

– Biisit on samaa soppaa. Eihän ne eroa siitä. Niiden avulla pelastetaan maailma.

Tarkoitin kyllä sitä, että jos esittää ihmisille tilanteessa jotain, he ottavat vastaan sen, tai sitten ei. Mutta jos jotain sanottavaa on vaikka äänitteellä, eikä sitä kukaan eikä missään soita, niin ei ole edes tätä mahdollisuutta. Vaikka painaisi satatuhatta kappaletta niin mitään ei kuulu… Kun joku on purkitettu niin se on purkissa. Purkin voi laittaa hyllyyn. Ja niin edelleen.

– Se on tietenkin äänitteen huono puoli. Sitä ei ole pakko kuunnella, toisin kuin esimerkiksi katusoittoa. Siitä tilanteesta tietenkin pääsee eroon kävelemällä rivakasti, hah. Mutta, vielä ennen tätä vaihetta, olin sitten vuoden Joensuun Kaupunginteatterissa näyttelijänä. En laitostunut, mutta sain hyvän tuntuman siitä. Oli tietenkin kuukausipalkka. Se oli kyllä merkittävä viihtymistä edistävä asia. Mutta homma ei ollut millään tavalla samankaltaista kuin sitten vähän myöhemmin. Joensuun jälkeen heitettiin  Salmelan Tompan kanssa pantomiimia kadulla. Siis Tomppa teki pieniä pantomiimitarinoita, se oli pirun hyvä ja mä säestin töräyttelemällä tenorisaksofonia. Jengi tykkäsi. Käytiin Tompan kanssa Italiassa asti. Barissa. Esitettiin miimisesti Kuolema Venetsiassa. Siitä sitten seuraavana keväänä Kettusen Arin, Salomaan Hiskin, Liinojan Tapsan, Kivisen Mikon ja Jaarasen Matin kanssa alettiin roudata YT:n pianoa siihen Vanhan rappusille meidän tuolien eteen. Toikan Markkukin tuli paukuttamaan matka-arkkua. Nää ulkoilmavedot lauantaisin, sadoittain ihmisiä katsomassa meidän hommaa. Se avasi silmät, ihmiset pysähtyivät ja antoivat rahaa! En koskaan ollut sillä tavalla saanut rahaa teatterin tekemisestä, sillä tavalla ihan suoraan ihmisiltä. Me suorastaan kahmittiin ne siitä kadulta YT:n lääkärilaukkuun, joka meillä oli siinä suu auki odottamassa ja kirmattiin esitysten lomassa virkistäytymään kuppilaan. Suora palaute oli jotenkin, ah… niin ihanaa. Tällälailla juohevasti syntyi Lapinlahden Linnut, siihen Perunatorille jengin keskelle.

Emme pääse ilmeisesti eroon vihannesmaailmasta.

– Ei! Jokaisessa ihmisessä asuu pieni Perunatori. Meitä oli tosin niin paljon, että lopulta äidyimme ahneiksi, värvättiin tyttöystävätkin partioimaan yleisön joukkoon rahastushommiin, jotta päästiin sillä aikaa entistä nopeammin Kuppilaan laatimaan seuraavaa, puolen tunnin kuluttua alkavaa esitystä. Miettimään uusia spiikkejä ja muuta tärkeätä.

Luitte päivän iltalehdet, virkistäytymisen ohessa, saitte uutta aineistoa?

– Periaatteessa kyllä. Ja huudettiin kovaa. Tästä sitten pikkuhiljaa sisätiloihin johtava prosessi jatkui ja eteni… ajoi meidät sitten levytysstudioon, tietenkin näin ennen pitkää kävi.

Nainen on ihana aamulla

Sivuutetaan mittavaa lintuhistoriaa, muualla jo toistettua. Alkuaikojen askeesista keskustelu kääntyi hetkeksi nykytrendiin, tai ainakin sen raameihin, sisällöntuottamiseen. Sanoittajalla oli tästä mielenkiintoinen näkemys.

– Nyt kun on puhuttu ankarasti siitä, itketty ja valitettu, että sisältö on kaikessa unohdettu ja on vaan rahaa ja pintaa ja koreutta, kiiltoa, välähdyksiä ja jyminää niin näin täytyy ollakin. Aina välillä näin. Nyt sisällöllä ei ole mitään merkitystä, ihmisiä talutetaan kuin sokeita jyrkänteelle ja kirjailijat ja sanoittajat ja muu taiteilijasakki on kuin kielenkääntäjä yksin kuussa. Tää tarkoittaa kuitenkin sitä että kohta, aivan näillä hetkillä, alkaa sisällön arvo taas avautua. Näin on. Näin tekee osuuskauppaväki. Se välillä unohtaa, oikeastaan niin kuin halulla, sitten taas alkaa ikävöidä sitä sisältöä ja huomaa, että….

Anteeksi että keskeytän, mutta entäs jos ei ole enää puitteita siihen. Sisältökin vaatii puitteet toteutuakseen. Jos ei ole radiota, ei televisiokanavia, levy-yhtiöitä, siis jotka koskisivat tällaiseen materiaaliin… Mitä sitten? Pitääkö palata takaisin Perunatorille?

– Se vaatii kyllä ehkä jotain muutoksia tähän infrastruktuuriin, esimerkiksi kolmannen maailmansodan, tai jotain tällaista…

Sitten kasaan vaikka “raunioteatteri”…

– Ehkä joo voisi näin tehdä. Mutta uskon että ihan näillä hetkillä se uusi aika koittaa.

Menee kovin kokonaisvaltaiseksi. Sinullahan on myös käsittääkseni pienempi iskuryhmä tällä hetkellä, “Gruppo Kekkonen”, Melrosen rumpalin Jamin kanssa? Muistaakseni näkemäni keikka loppui siihen kun kermakakkua kuritettiin pesäpallomailalla… Tuli vaan mieleen tuosta paidastasi ja suorasta agitaatiosta.

– Joo, teimme jopa kolme keikkaa, yhden Perunatorilla, mutta se projekti on nyt pakastimessa, sitä täytyisi vielä kehitellä… Siinä oli ehkä liikaa rekvisiittaa, esitysten mittakaavaan nähden.

Kermakakun hakkaaminen ei lyönyt leiville…. Palataan sanoitusten ja ylipäätään luovan työn tekemisen perusasioihin

– Kaiken ydin on tietysti se, että voi vokotella… siis lähestyä naista aamulla, ilmoittaa että olen tehnyt runon, kertoa hänelle että olen kirjoittanut näytelmän. Tässä tullaankin luontevasti siihen että eihän sitä voi kukaan pyyhkiä pois meiltä miespuolisilta luovan työn tekijöiltä, että aina, jo aikojen aamusta alkaen se suurin motivoija, viehätys ja pakko on ollut se että nainen on ihana aamulla.

Eikö illalla?

– Illalla myöskin, mikä pahinta, ja päivällä. Tästä on kaikki oodit syntyneet. Ja kaikki. Tämä on se voima joka saa aivan näinä päivinä uuden sisällön aallon ryntäämään meihin.

Tuottamaan sisältöä?

– Ei vaan tekemään. Tuottaminen on perseestä.

Jokainen ihminen osaa laulaa

Oletko joutunut matkan varrella tinkimään sisällöstä itse, perimmäisistä ajatuksistasi, kun esimerkiksi pitäisi saada biisi soimaan viestintävälineissä, nykyisten portinvartijoiden formatoitujen mieltymysten mukaan? Tai eiväthän ne henkilökohtaisia mieltymyksiä ole vaan tuotantopolitiikkaa, laadittu vain kaikkien kuuntelijoiden parasta ajatellen. Ennenhän oli ennen vaan nyt on nyt… (haastattelija yrittää selvästi provosoida nykymedian haukkumiseen…).

– Ei tässä ole ollut suurta ristiriitaa, eikä ole vieläkään. Sama kaivohan se lopuksi on mistä sanoittaja ammentaa. Tyhjästä. Eli omasta päästä. Tuotosten kestot on tietysti muuttuneet kahden tunnin näytelmistä ja puolen tunnin pienoisnäytelmistä. Ihan biisin mittaisiksi, niin kuin huomataan. Mutta kyllä yhden biisin sisältö voi olla yhtä merkittävä kuin kokonaisessa näytelmässä. Ja mitä tulee ei-toivottuihin ajatuksiin niin on olemassa kielletyn tavaran salakuljetusjekku. Huumori on mitä oivallisin työkalu tässä.

Perustilanne, kaaos ja uusi tilanne?

– Kaaos on ihanaa rehevää järjestystä. Paljon ääntä ja kaikuisia huutoja ja jarrujen kirskuntaa ja pienikokoisten koirien haukuntaa.

Loputon kertosäe siihen päälle…

– Niin, opetus, ankara läksytys. Ei se asia katoa muotoon. Niin kuin esimerkiksi televisiosarjoissa, joita Lintujen kanssa tehtiin. Sisältö oli sama, muoto eri. Tuli vaan mieleen, että Pertti “Spede” Pasasen kanssa vähän suunniteltiin elokuvaa, jonka hän olisi tuottanut, projekti joka sitten muiden kiireiden ohessa ikävä kyllä jäi.

Mielenkiintoinen kytkentä, tavallaan liittyy kyllä kermakakkuihin. Mistä tällainen ajatus sai alkunsa?

– Maikkarin (MTV) kahviossa. Siellä törmättiin ja siinä sitten juteltiin… Hän oli erittäin positiivinen, että juu tehdään vaan… Moni voi ajatella, että Spede oli umpitaantumuksellinen, mutta hän oli avaramielinen, uuden keksijä myös.

Ilmeisesti teitä yhdisti enemmän, jos saa käyttää tällaisia kahlitsevia käsitteitä, henkinen anarkismi kuin yhteiskunnallinen suuntautuminen?

– Niin varmaan olikin. Mutta eihän niissäkään mitään ylipääsemätöntä ristiriitaa ole. Hän saattoi olla jonkun mielestä taantumuksellinen, mutta hän oli uuden keksijä, niin kuin sanoin. Ja mikä tärkeää, hän teki sitä mitä halusi. Nämähän on edellytykset kaikelle tekemiselle, jos niitä ei ole niin turha puhua siitä mihin koko roskaa viedään. Armoton oli veijari vetämään röökiä… Mun mielestäni paljon pahempaa kuin se, että joku edustaa niin sanotusti taantumusta ja toinen muka edistyksellisyyttä on se, että on tunkkaista, että ei tapahdu mitään. Pitää ehdottomasti olla säpinää. Ei tää homma täydelliseksi tule kuitenkaan kuin meidän mielissä. Elämä on leikkiä varten eikä niitä hetkiä voi laittaa hukkaan.

Tehdäänkö nykyään hommia liian otsa rypyssä? Todella professionaalia hommaa?

– Olen nakkivarma siitä, että hommia tehdään hyvällä meiningillä ja riemurinnoin monessa osoitteessa, mutta voi olla, että ne sitten typistetään, ei päästetä esiin alkuperäisellä voimalla, vähän nujerretaan. Että pikkasen alistutaan. Tulosvastuullisuus ja kunnon leikki ei mahdu samaan laatikkoon. Tulosvastuullisuuden pitäisi olla myönteinen asia, sen tulisi saada aikaan oikeita tuloksia. Maailman onnellisuusmittaria kohottavia tuloksia.

Taloudellinen prosessi jää historian hämärään numeroina, mutta parhaimmillaan tulos jää elämään taideteoksena?

– Suomalaisia on vähän peloteltu, että täytyy tehdä näin ja täytyy tehdä noin, että teidän on pakko olla innovatiivisia! Muuten te ette oo mitään.

Niin, innovatiivisuuteen ei kai liity pakko.

– Tulee mieleen aiemmin mainitun YT: llä tehdyn Äiti-näytelmän tiimoilta opettavainen tarina. Siis pakosta ja vapaudesta. Siinä näytelmässä oli paljon lauluja enkä ollut eläissäni laulanut julkisesti enkä myöskään katsonut osaavani. Sanoin sen ensimmäisissä laulutreeneissä pelottavalle Kaj Chydeniukselle, joka meitä opetti ja valmensi. Chydenius jähmettyi, oli hetken hiljaa ja lähti sitten hitaasti partoineen mua kohti, pysähtyi mun eteen ja huusi saatanan lujaa: “Jokainen ihminen osaa laulaa!” Siitä lähtien olenkin laulanut kuni taivaan lintunen!

Epäilemättä näin on. En tiedä vahvistaako tarina aikaisemmat väitteet vai poikkeuksen säännöstä… Timo Eränkö kertoo myös toisen tarinan, anekdootin siitä kun hän oli aikoinaan vieraana Speden Spelit -ohjelmassa. Itse hövelisti mainitsee syyksi olleen uuden levyn ilmestymisen julkisuuspaineet ja niiden hoitamisen delegoitumisen hänelle. Kyseessä oli kuitenkin ohjelma, jossa pääsi luvallisesti leikkimään. Tarina on hyvä esimerkki minimalistisesta huumorista, sellaisesta jossa on kuitenkin huimasti sisältöä. Ja kuinka sitä elämästä löytyy. Eränkö ja Spede oli ennen nauhoitusta kuvaussihteerin toimesta esitelty toisilleen. Kuultuaan Timon sukunimen ja saatuaan tietää, että Timo tosiaankin oli aikaisemmin ohjelmassa virallisena valvojana moneen otteeseen toimineen Tiina Erängön veli, oli Pasasen iltapäivä pelastettu. Hän riemastui. Koko loppupäivän hän sopivissa väleissä toisteli: ”Jaa-a, virallisen valvojan veli!”.

Mutta vielä hetkeksi Perunatorin ja Kappelin väliseen historialliseen yhteyteen, jota alussa lupasin selvittää. Armon vuonna 1790 valitsi alunperin saksalaisen mutta sittemmin ruotsalaistuneen Karl Gottfried Seuerlingin näytelmäseurue Esplanadin (silloinen Vasikkahaka) läntisessä päässä sijainneen kauppias Etholenin tupakkaladon esityksiensä pitopaikaksi. Lato, jossa kuivatettiin kauppiaan tupakkaviljelysten tuotteita, oli varsin suuri ja näin olen sovelias esityspaikaksi. Siellä sitten esitettiin Helsingin porvareille ja varmaan rahvaallekin hengenravinnoksi Shakespearea ja Molierea, kuin myös sattumalta näytelmää nimeltä Maailman synty. Tässä näytöskappaleessa Seuerling itse suvaitsi esittää Jumalaa. Sattuipa sitten erään kerran skandaali, Aatamia esittävä näyttelijä oli nauttinut liikaa punssia ja nukkui pensaan katveessa, vuorosanojensa ohi. Tällöin Jumala karjaisi raivostuneena: ”Sinä kirottu elukka, etkös kuule, kun itse isä Jumala sinua huutaa?!!”.

(Lähdekirjallisuus: Armas J. Pulla Helsinkiä, Otava 1962)

Kaikki alkaa oivalluksesta

Vuodesta 1988 lauluja tehnyt, Oulun naapurissa Kempeleessä asuva Jussi Rasinkangas on kolme päivää viikossa luokanopettaja ja kaksi päivää säveltäjä. Ihan tarkkaa jakoa ei tietenkään voi tehdä, sillä sävellysideoiden kehittely ei suinkaan jää kahteen päivään.

Säveltämisprosessi on erilainen ja samanlainen.

”Kaikki alkaa oivalluksesta”, Jussi sanoo. ”Ja tietysti tilauksesta, kun sellainen tulee. Hyvästä tekstistä, jostakin musiikillisesta teemasta, kuullusta laulusta … ja melodioita pulpahtelee mieleen muutenkin, ihan huomaamatta.”

Hyvä teksti joskus suorastaan pakottaa tarttumaan työhön. Jussi sanookin lukevansa tekstejä ensin varovasti ja valikoiden, sillä ”jos pianon päällä on hyvä teksti, voi vaikka joutua heti töihin”.

Sanoituksia lukiessaan Jussi säveltää sen valmiiksi jo mielessään. Hän tietää, mitä laulusta ainakin suurin piirtein tulee jo ennen kuin on piirtänyt nuottiakaan.

”Tekstin idean, rytmin ja tunnelman teen itselleni täysin selväksi ennen kuin menen soittimen luo. Kun keskeinen idea on valmis, hion laulua, yritän poistaa kuolleet kohdat, rikastutan soinnutusta esimerkiksi koukuilla ja bassokuluilla. Viimeiseksi teen intron ja katson, että biisin kaikki osat ovat samaa sarjaa. Sitten vielä nuotit ja demo, ja laulu on valmis lähetettäväksi eteenpäin.”

Oivallinen alku

Jussin kanssa samassa koulussa sattuivat olemaan opettajina myös sanoittaja Juhani Konola ja sovittaja Ismo Koskela. ”Oli aika oivallinen tilanne lähteä tekemään lastenmusiikkia, kun laulavia lapsiakin oli ympärillä monta sataa.”

Ensimmäiset lastenlaulunsa Jussi Rasinkangas teki Aapiseen. Saman tien Ystävyyden laulu ja On syksy niin ihmeellinen (san. Juhani Konola) pyrähtivät lastenlaulujen toivelistalle.

”Samoihin aikoihin perustettiin Musarit– lastenlauluryhmä, jonka kanssa alettiin tehdä äänitteitä, ammattistudioissa, ammattimuusikoiden kanssa”, Jussi muistelee. Hän on edelleen Musarit-lauluryhmän vakiosäveltäjä.

Aivan ensimmäinen Jussi Rasinkankaan laulu oli Siikajokiseutu (san. Juhani Konola) ja syntyi kotiseutulaulujen sävellyskilpailuun vuonna 1988. Aihe innoitti nuorta miestä. ”Kotiseutu tulee iän myötä koko ajan tärkeämmäksi”, Jussi naurahtaa.

Hän lähti aikanaan maailmalle Kestilästä, pienestä alle 2.000 asukkaan pitäjästä, takanaan ”vaatimaton musiikkikoulutus”: kanttorin pianokoulu, puhallinsoittokunta, seurojen talon humppatanssit … ja sanoittaja Raul Reimanin isän Heikki Reimanin antamat kitaransoiton tunnit.

Jussin Siikajokiseutu voitti sävellyskilpailun, ja sen jälkeen voittoja onkin rapissut. Esimerkiksi: neljänä vuonna Vuoden lastenlaulu, viimeksi vuonna 2004 laululla Tapio (san. Juhani Konola), P.J. Hannikaisen joululaulusävellyskilpailun 2004 voitto laululla Kaunein yö (san. Pekka Laaksonen) ja Suven Sävel iskelmäsävellyskilpailun 2004 ykkössija laululla Nousta saan aurinkoon (san. Sinikka Svärd).

”Sävellyskilpailuihin laitan mitä hyllyssä on. Tapion olin tehnyt alun perin oppikirjaa varten. Joululaulu taas oli ollut hyllyssä kaksi vuotta. Se lähti alun perin siitä, kun kuulin Jyrki Anttilan kirkkokonsertissaan laulaman Adamin joululaulun Oi jouluyö (suom. san. Kyllikki Solanterä). Sen teema ja tunnelma jäivät soimaan päässä.”

Kaunein jouluyö ilmestyi singlenä joulukuussa 2004. Ensi jouluksi Jyrki Anttilalta ilmestyy cd, jossa on viisi Jussin säveltämää joululaulua.

Jussi sanoo voittojen, ehkä, lisäävän itseluottamusta. Muuta sen suurempaa merkitystä hän ei sävellyskisoilla näe.

Luontevia lauluja

Sävellystyö vaatii pitkäjännitteisyyttä ja kärsivällisyyttä. ”Ne ovat ainakin minua auttaneet tätä hommaa tehdessäni.”

Jussi sanoo olevansa erittäin ahkera. ”Hyllyssä on vuosien varrelta vielä materiaalia. Sopivien tilaisuuksien tullen otan niitä käyttöön. Tällä hetkellä en oikeastaan tee lainkaan hyllyyn ja pöytälaatikkoon, paitsi jos on tulossa jokin selvä projekti, johon niitä voi tarjota.”

On mahdotonta luokitella Jussia säveltäjänä mihinkään kategoriaan, niin monipuolinen hän on.

”Tykkään tehdä monenlaista musiikkia. Onneksi minulla on ollut siihen mahdollisuus”, hän sanoo ja myöntää, että ”yksi mieligenreistä on lastenmusiikki.”

”Se on minulle luontevaa ja nopeaa tehdä. Mutta myös iskelmät ja joululaulut tuntuvat luontevilta. Ja iskelmähän minulle leipää tuo …”

Erittäin tärkeä projekti Jussille on Petri Juutilaisen hänen lastenmusiikistaan sinfoniaorkesterille sovittama Lentävä matto (san. Juhani Konola & Matti Laasonen).

”Uskon sen pitkäikäisyyteen. Laulut ovat tavallaan löytäneet uuden kodin uudessa muodossa. Ja Petrin sovitukset ovat herkullisia.”

Vahvaa yhteistyötä

Jussi on tehnyt muutamia sanoituksiakin, mutta useimmissa hänen lauluissaan on jonkun toisen teksti.

”Sanoittaja valikoituu sen mukaan, millaista laulua olen tekemässä; tietyn sanoittajan kanssa tietynlaisia lauluja”, hän sanoo. Jussin yhteistyösanoittajien lista on pitkä ja komea: edellä mainittujen lisäksi Penni Airas, Eero Ainesmaa, Pekka Eronen, Jouni Hagström, Martti Heikkilä, Barbara Helsingius, Jukka Itkonen, Chrisse Johansson, Matti Laasonen, Turkka Mali, Jiri Nikkinen, Jori Nummelin, Eppu Nuotio, Toni Nygård, Kalevi Puonti, Vexi Salmi, Jari Salonen, Tarleena Sammalkorpi, Kyösti Timonen, Jorma Toiviainen, Harri Uusitalo, Pauli Ylitalo …

”Juuri nyt teen iskelmiä eniten Vexi Salmen ja Sinikka Svärdin ja Matti Laasosen kanssa, lastenlauluja Laasosen ja Juhani Konolan ja Pauli Ylitalon kanssa, joululauluja Pekka Samuel Laaksosen kanssa. Aina ensin yhdessä mietitään, mitä tehdään ja kenelle artistille ja mille levy-yhtiölle.”

Aktiivinen yhteistyövaihe Jussin ja eri sanoittajien välillä totta kai vaihtelee, mutta hyvältä säveltäjältä ei hyviä tekstejä puutu.

”Käytän toisten tekstejä siitä yksinkertaisesta syystä, että en itse osaa tehdä niitä”, Jussi sanoo ja korostaa arvostavansa tekstin tekijöitä erittäin paljon. Sanoitustekniikan hän myöntää kyllä hallitsevansa. Varmasti enemmänkin kuin tekniikan, sillä hän pitää sävellys- ja sanoituskursseja kansalaisopistoissa, yliopistolla ja muuallakin.

”On tärkeää, että sävellys ja sanoitus ovat samaa paria; että säveltäjänä pystyn pukemaan sanat juuri niille sopivaan sävelasuun. Myös sovittajan täytyy omaksua sanat, jotta lopputulos on hyvä. Jaakko Salon eräästä haastattelusta muistan ohjeen: Sovittaja, lue sanat.”

Fiilis on tärkeä

”Totta kai tuntuu mukavalta kuulla laulujaan radiosta, televisiosta ja konserteissa, mutta lastenmusiikissa minulle erittäin tärkeä kanava ovat olleet musiikin oppikirjat”, Jussi sanoo.

Niin ahkera ja monipuolinen säveltäjä kuin onkin, joskus työ hänelläkin menee lukkoon eikä eteenpäin pääse. Silloin on paras pitää tauko, käydä toisen työn kimppuun tai nukkua yön yli.

”Joskus myös ´demoilutaitoni´ tuottavat tuskaa. Soittotaitoni on vajavainen eikä tekniikan hallintakaan ole parhaasta päästä. Nykyään käytänkin tähän työvaiheeseen jonkin verran ulkopuolista apua.”

”Kun laulu sitten valmistuu, tuntuu hyvältä, joskus – joskus taas, no jaa … Jos demoa laulaessa tulee hyvä fi ilis, se kertoo, että laululla saattaa olla tulevaisuutta. Levytys on useimmiten biisin ensimmäinen kynnys.”

Jussi on tyytyväinen nykytilanteeseensa. ”Tällä hetkellä työtilanne on suhteellisen vakaa, työn alla ja tulossakin on monenlaista. MTG julkaisee tänä vuonna lastenlaulujeni kokoelmia, Aku Toivonen on kokoamassa lauluistani valtakunnallisen jakeluun CD–sarjaa Lasten Musaboxi, ja itse kokoan lastenlaulujeni nuottijulkaisua. Yhä enemmän tässä hommassa joutuu miettimään itse myös erilaisia tuotantoja. Toni Nygårdin kanssa on jo ollutkin aktiivista yhteistyötä eri alituotantojen suunnittelussa ja toteutuksessa.

Säveltäjän tukipuut

”Olen monesti sanonut, että on kolme paikkaa, Elvis, Teosto ja kirjasto, joista neuvoa kysyessään saa varmasti vastauksen, Elviksestä vastauksen nimenomaan tekijän näkökulmasta”, Jussi Rasinkangas sanoo ja kehuu saaneensa paljonkin apua Elviksestä.

”Esimerkiksi ensimmäisten 20 lastenlauluni kustannussopimukset purettiin Elviksen avulla. Lauluja jaeltiin ympäri maata, niitä oli oppikirjoissakin, enkä minä saanut pennin hyrrää. Vieläkin ne laulut ovat erittäin aktiivisessa käytössä.”

Jussi ei jätä mainitsematta Elviksen pikkujoulujakaan, kukapa jättäisi.

Säveltäjä J. Rasinkankaan työ sujuu ja laulut lentävät. Kaikkein tärkeintä Jussille kuitenkin ja tietenkin ovat kotijoukot, vaimo ja lapset (17 v kosketinsoittimia soittava poika ja 13 v hanuria soittava tytär) ja myös harrastukset – ”liikuntaa harrastan erittäin paljon; se tyhjentää pään sopivasti”.

Jussi korostaa arkielämän merkitystä. Siihen kuuluu oleellisesti myös kesämökki Kestilässä. Siellä lienee monen sävelletyn ja sävellystä odottavan suosikkilaulun alkukoti ja oivalluksen ilmapiiri, vaikka itse sävellystyö tapahtuu muualla.

p.s.

Selvennyksen vuoksi mainittakoon, että Elviksen jäsenet Jussi Rasinkangas ja Pentti Rasinkangas eivät ole ainakaan läheistä sukua keskenään.

Joria duurissa ja mollissa – Sävellystyö lähentelee parhaimmillaan hurmostilaa

Jori Sivonen on uskomattoman tuottelias säveltäjä, sovittaja ja multi-instrumentalisti, jonka nimi on tatuoitunut suomalaisen musiikin kuuntelijoiden tajuntaan pysyvästi. Artisteja joiden levyissä on Sivosen kädenjälki, on lukuisia. Lea Lavén, Marjatta Leppänen, Taiska, Irina Milan; uudemmista nimistä mm. Antti Huovila, Janne Tulkki ja Anne Mattila. Menestys on kohdannut lähes kaikkia Sivosen työstämiä äänitteitä.

Juankoski Where I Come From

Jori Sivonen syntyi Juankoskella 1948. Säveltäjän muistot kotiseudustaan ovat positiivisia.

– Juankoski oli aika virikkeellinen ympäristö. Siellä oli hyvin merkittävä Kymiyhtiön ylläpitämä torvisoittokunta, joka piti kesäisin konsertteja joka sunnuntai. Niiltä ajoilta on jäänyt hyvin lämpimät muistot puhallinorkesterimusiikista. Joku Oginskin Poloneesi tai Koivuvalssi saa aina kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä.

– Pääsin sitten oppilaaksi orkesteriin. Oskari Salin -niminen kaveri johti sitä ja antoi minulle alttotorven. Itse olisin ehdottomasti halunnut venttiilipasuunan. En tykännyt alttotorven soittamisesta, se on tylsää: kukkuu-kukkuu. Mutsilta olin mankunut kitaraa, mutta olimme köyhä työläisperhe. Jossain vaiheessa enoni lätkäisi rahat kouraan ja sanoi: ”Nyt painut Kuopioon ostamaan kitaraa.” Toin sieltä Landolan linja-autolla, 12-vuotiaana.

Alkoi hillitön treenaaminen. Alussa oli Putilinin kitarakoulu, ja Jori rupesi vaistonvaraisesti opettelemaan skaaloja.

– Kun oppi C-duuriskaalan, tiesi missä mikin ääni on ja voi soittaa biisejä. Kesäisin kun naapuruston kundit lähti räksän pesille, jäi meikäläinen olohuoneeseen treenaamaan kitaralla. Heikki Laurila oli suuri ihanteeni ja olin radiosta nauhoittanut virtuoosikappaleita kuten Amorada ja Brasilialainen ukulele. Hankin Amoradan nuotin ja joku kannustajani sanoi, ettei Suomessa ole montaa jätkää joka pystyy sen soittamaan. Sitten pääsin sokean hanurinsoittajan Niilo Rajalan bändiin. Niilo asui vähän kauempana, mutta muut olivat juankoskelaisia. Minulle ostettiin akustinen orkesterikitara, johon kytkettiin mikrofoni ja vahvistin. Sillä tein ensimmäiset keikkani.

– Sitten tuli rautalanka, johon sekosin ihan täysin. Ikää oli noin 14. Kuopiossa oli legendaarinen musiikkikauppa, Musiikki- Kärki. Siellä silmät repesivät kun näin KLIRA-merkkisen sähkökitaran, jossa oli Straton muotoilu. Aloin hillittömän vyörytyksen, äiti otti pankkilainaa, eikä se kitara maksanut kuin 200 tai 300 markkaa, joka oli kuitenkin aika iso raha siihen aikaan.

Sibelius-Akatemian ovesta sisään

Seuraavaksi Jori sai pestin yhteen Kuopion läänin maineikkaimmista orkestereista nimeltä MH Quintet.

– Se oli kova juttu, meillä oli paljon keikkoja ja sen ajan mittapuun mukaan ihan hyvähintaisiakin keikkoja. Se bändi oli hirveän suosittu. Niitin mainetta ja kunniaa osaamalla kaikki skittabändistandardit: Shadowsin Apache, Soundsin Emma ja kaikki. Amoradakin oli tullut jo opeteltua.

Jori kuuli, että Kaj Chydenius, juankoskelaisia hänkin, oli päässyt Sibelius- Akatemiaan opiskelemaan.

– Olin haikeana miettinyt aina, ettei meikäläisellä ole koskaan mitään asiaa tuollaiseen paikkaan. Muutin Helsinkiin joskus 18-vuotiaana ja Veikko Samuli oli hyvä kaverini, hänen kanssaan pyörittiin stadilla. Samuli opiskeli Sibelius-Akatemiassa kirkkomusiikkiosastolla ja hän vei minut ensimmäistä kertaa elämässäni Radion Sinfoniaorkesterin konserttiin. Beethovenin 5. oli päänumerona ja rupesin kiinnittämään huomiota kontrabassoryhmän soittoon ja työskentelyyn. Mulle jotenkin valkeni, että tuossa on instrumentti, jota soittamaan ei apteekkarin tytärtä nosteta 5-vuotiaana pianon pallille Aaronin ykkönen edessä. Siinä täytyy olla fyysisesti täysmittainen mies ennen kuin sitä pystyy ylimalkaan soittamaan. Tiesin, että Juankoskella oli basso, joka oli maannut käyttämättömänä jossain seuraintalon nurkassa ties kuinka kauan. Soitin omistajalle ja kysyin paljollako myyt. Sanoin: ”Pistä basso rahtina tulemaan mun puhelinnumero takapuolessa.” Sain sen ihan naurettavaan hintaan.

Heti kontrabasson hankittuaan Jori soitti Muusikkojen Liittoon ja kysyi keneltä voisi ottaa yksityistunteja.

– Antoivat nimen Pentti Tiensuu. Pena lupasi, että tsekataan. Hän antoi sitten jousen käteen, ”kokeile itte”. Eihän siitä mitään tullut. Treenasin ensin viikon vapaita kieliä ja pitkiä ääniä, ja pikku hiljaa taidot karttuivat. Meistä tuli hyvät kaverit Penan kanssa. Tein hirveästi duunia; oli näyttämisenkin tarve ja kiva saada kehuja -fiilis.

Koitti armeija-aika ja treenailut jäivät. Intistä päästyään Jori tiedusteli Tiensuulta, mahtaisiko hänen taidoillaan ja tiedoillaan päästä Sibelius-Akatemiaan.

– Olin kerran pyrkinyt sinne kirkkomusiikkiosastolle, mutta pianonsoittotaitoni ei riittänyt ollenkaan – ja olin tosi hermonakin. Pena sanoi, että painele rehtorin puheille; elettiin syyskesää. Tilasin audienssin Taneli Kuusistolle: “olisko mitenkään mahdollista päästä opiskelemaan kontrabassoa?” Kuusisto tyrmäsi heti: ”Ei mitenkään mahdollista, haku oli keväällä eikä me voida yhtä henkeä varten pääsykokeita järjestää.”

– Sanoin, että olen kerran ollut täällä pääsykokeissa, kirkkomusiikkiosastolla silloin ja silloin. Kuusisto soitti sihteerille ja sieltä löytyivät mapeista pääsykoetulokset. Rehtori katsoi papereita ja sanoi: ”Olisithan sä yleiselle osastolle päässyt jo silloin näillä tuloksilla. Nyt käyt antamassa Oiva Nummelinille näytteen.”

Oiva Nummelin oli vanha ja kunnianarvoisa kontrabassonsoittaja, joka on kasvattanut kaikki suomalaiset vanhemman polven basistit. Jori kertoi hänelle tilanteen. Nummelin antoi eteen etydivihon ja Jori soitti kaiken mitä osasi.

– Oiva sanoi, että kyllä näillä taidoilla sisään pääsee. Oli mahtava fi ilis kun ekaa kertaa marssi hyväksyttynä Sibiksen ovesta sisään.

Alkoi oikea työnteko. Soittamista harjoiteltiin kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä. Lisänä teoriatunnit ym. Kakkoskurssi kuului ekan vuosikurssin ohjelmaan, ja Jori kysyi Nummelinilta, voisiko yrittää ykköskurssia, joka kuului toisen vuosikurssin ohjelmaan, jo samana vuonna.

– Oiva oli länsisuomalainen ja sanoi, että ”jos sää vaan jaksat treenata, niin katotaan sulle sopiva ohjelmisto”. Niinhän sitten treenasin ja keväällä soitin ykköskurssin. Ei se kovin hyvin mennyt, mutta sain tyydyttävän arvosanan.

Seuraavan lukukauden ensimmäisenä päivänä Jori käveli Sibiksen kahvilaan, missä istuivat myös Oiva Nummelin ja Jorma Katrama, Helsingin kaupunginorkesterin soolobasisti.

– Istuin samaan pöytään kahville. Katrama kertoi, että yksi basisti oli lähtenyt. Suu repesi auki kun minulle ehdotettiin viransijaisuutta kaupunginorkesterissa. Katsoin Oivaa, että mitäs nyt. ”Sinähän sen parhaiten tiedät, klaaraatko vai et.” Otin pestin syyskaudeksi kaupunginorkesterissa. Muistan ikäni kun kapellimestariksi eteen astui Okko Kamu: Kamu oli juuri voittanut kansainvälisen Karajan-kilpailun. Oli hienoa olla mukana.

Kun syyskausi loppui, jäi Radion Sinfoniaorkesterista basisti pitkälle sairaslomalle ja Jori sai pestin radio-orkesteriin kevätkaudeksi.

– Opiskelu jäi vähiin, koska oli kokopäivätyötä opetella esim. jotain Stravinskin Kevätuhria. Siinä lensi aika paljon perhosia vatsassa.

Hammondia Atlantin aalloilla

Puhtaasti taloudellisista syistä Jori pestautui myös basistiksi ravintolabändiin. Pian alkoi 6-vuotiskausi erilaisissa ravintola- ja keikkakokoonpanoissa, mm. Carolan ja Tapani Kansan säestysbändeissä. Sitten koitti tilaisuus: Finnpartner aloitti Länsi-Afrikan risteilyt 1967.

– Siellä oli ensimmäinen talvikausi mennyt ja muusikkojen keskuudessa kiersi huhu, että bändi tienasi ihan sairaasti siellä kun oli niin paljon ylitöitä. Pohdittiin vaimon kanssa, että jos siellä tosiaan niin hyvin tienaa, niin kannattaa lähteä. Kasasin bändin ja soitettiin muutama keikka, mm. Kaivohuoneella, missä Finnlinesin herrat kävivät kuuntelemassa. Ja bändi kelpasi. Aloitettiin Finnpartnerilla syyskuussa ja kaksi kuukautta kuljettiin väliä Helsinki- Travemünde. Marraskuussa lähdettiin etelään, määränpäänä Agadir, josta tulivat suomalaiset risteilymatkustajat kyytiin. Las Palmasista taas nousi eurooppalainen ja muu kansainvälinen porukka laivaan. Oli kaksi eri risteilytyyppiä: viikon Kanarian risteily ja kahden viikon Länsi-Afrikan risteily, joka vei Sierra Leoneen, missä siihen aikaan oli vielä ihan rauhallista. Soitin laivalla Hammondia.

Huhtikuussa bändi rantautui jälleen Pohjolaan. Laivan intendentti tunsi Timo Lindströmin ja Irina Milanin. Hän kehotti Joria ottamaan yhteyttä heihin.

– Soitin Timpalle ja kerroin itsestäni. Heillä oli bändi nimeltä Tabu, jossa oli Irinan ja Timpan lisäksi Koistisen Roope sekä Kotilaisen Esa, legendaarinen keyboard- soittaja, joka oli jäänyt pois Tabusta. Menin hänen tilalleen.

– Ei kun Hammondit pakettiautoon ja treenaamaan. Josafatissa soitettiin kuukausi. Timppa oli PSO:lla (Pohjoismainen Sähkö Oy) tuottajana ja Irina siellä taiteilijana. – Kirsti Puhtila oli tehnyt hienoja tekstejä Timpalle. Pyysin häneltä yhden, koska halusin kokeilla säveltämistä. Laitumella oli kantaa ottava teksti, joka myös levytettiin: Kaj Westerlund sovitti ja Berit lauloi. Joskus kun olen sitä kuunnellut, niin olen kyllä vähän hävennyt. Ei ollut tekstin käsittelystä siinä vaiheessa paljonkaan hajua; siellä oli korolliset ja korottomat sekaisin. Vaikka niinhän ne ovat monella nykyäänkin.

Laitumella oli Jorin ensimmäinen sävellys, vuodelta 1975. Tai oikeastaan toinen, yksi oli syntynyt aiemmin.

– Siihen aikaan Juice vielä oleili Juankoskella. Kerran hän soitti että on tulossa Helsinkiin. Juice toi mustakantisen vihon, missä oli erittäin hauska teksti, Lukkarisen lehmä. Siitä tein bluesin, jota ei kukaan ole koskaan kuullut. Erittäin nokkela teksti se oli, ja ne runot paljastivat, että tämähän on erittäin kova jätkä.

Jori ilmaisi Lindströmille suuren halunsa kokeilla taitojaan myös sovittajana. Hän oli aiemmin bändeille sovituksia tehnytkin. Lindström antoi Sivoselle tämän ensimmäisen kokolevyllisen sovittamistyötä. PSO:n joululevyllä Joulun aikaan vuonna 1975 oli mukana useita esiintyjiä, mm. Cumulus, Berit ja Irina Milan.

– Ilmeisesti työskentelytapani kelpasi koska seuraavaksi sovitin Beritiä. Esille yrittämässä oli myös eräänlainen Hector-klooni nimeltä Lojax, jolla oli omat biisit ja tekstit. Sovitin Lojaxin levyn, joka tehtiin bändin kanssa, rock and roll -henkeen ja proge-fi iliksellä. Siihen aikaan kuuntelin Zappaa, Emerson, Lake & Palmeria ja Chick Coreaa. Lojaxista ei kuitenkaan tullut mitään sen enempää.

Proge ei piruuttaankaan porukkaan pure

Jorin bändi soitti monimutkaisia tahtilajeja ja sävelasteikon vaihdoksia, Zapan ja kumppanien malliin. Mutta väärässä maassa ja väärässä paikassa.

– Eihän siinä ollut mitään järkeä kun progekansa ei tietenkään kuuntele, ja Lavénin Rotunaista kuuntelevat eivät ymmärrä siitä mitään. Se kuulostaa niiden korviin siltä, että noi jätkät soittaa väärin! Silmäni avautuivat lopullisesti kun tein Irinan tekstiin Syksyn Sävel -biisin Piru mieheks. Komppiryhmä ja jousikvartetti, jonka kirjoitin Stravinskin ja modernin kamarimusiikin hengessä. Pelkästään riitasointuja. Sehän pirulainen pääsi loppukilpailuun!

Tuona vuonna 1975 Syksyn Sävel -kisan voitti evakkorekeillyt Eki Liikanen, joka keräsi mahtavat 200.000 ääntä. – Ja Piru mieheks sai 900 ääntä. Pohdin kenelle näitä Piruja tehdään. Realiteetti on, että ne ei mene, ellei tee omakustanteita. Kvartaalitalouden periaatteita sekin, että pitää tehdä kerralla kaaliin -tyyliin. Silloin se musa tuppaa myös jäämään kertakäyttömusiikiksi. Mitä simppelimpi kertosäe ja rakenne, niin jengi osaa jo toisella kuulemalla laulaa mukana. Mutta se ei kestä kulutusta kuten joku Satumaa tai Liljankukka; niitähän on satoja Monosen ja muiden biisejä, joita aina vaan toivotaan.

Musiikkia joka kuulostaa yksinkertaiselta mutta ei sitä ole.

– Ei niin. Toivo Kärki oli todella nerokas säveltäjä, jota olen kuunnellut ja soittanutkin aikoinaan paljon. Kärjellä oli klassinen sävellystekniikka täysin hallussa, hän käytti aivan nerokkaasti sekvenssiajattelua. Saattoi olla sama pintateema, eri soitintaustat vain.

Jori sävelsi ja sovitti Paula Koivuniemen biisin Sua vasten aina painautuisin, joka ylsi Syksyn Sävel -kilpailussa 1978 kolmanneksi. Maine kasvoi.

– Duunia alkoi olla ihan poskettomasti. Muutkin levy-yhtiöt rupesivat tilaamaan sovituksia. Anita Hirvoselle tein Satsangan kaikkien aikojen kalleimman levyn, Villitsee mun (1977), Chrisse Johansson oli tuottajana. Anita on muuten mielestäni yksi Suomen hienoimpia iskelmätulkitsijoita. CBS:lle tein sovituksia: Anneli Pasasta, Juha Mattia, Matti Mäkelää, Jamppa Tuomista. Jampan Yritetään yhdessä vielä oli biisi, josta sanoin, että syön hatullisen mitä vaan jos siitä ei tule hittiä. Niin kuin sitten tulikin.

Kyseinen biisi oli Veikko Juntusen sävellys ja sanoitus vuodelta 1978. Jamppa Tuomisen kohtalo oli lopulta traaginen. Hänhän oli Suomen parhaita laulajia.

– Aivan loistava laulaja ja niin läpimusikaalinen. Hieno ääni. Juuri eilen tuli pätkä radiossa: Aamu toi, ilta vei. Jumalauta, nuori mies ja fraseerasi niin täydellisesti ja niin puhtaasti. Valtava menetys.

– Asuessamme Veikkolassa luin kerran Hesaria, kun yhtäkkiä tärähti teema mieleen ja säntäsin pianon ääreen. Ei kulunut tuntiakaan kun oli valmiina biisi Ei oo ei tuu. Lea Lavén oli tehnyt jo vuosia yhteistyötä Raul Reimanin kanssa. Reiman asui Masalassa siihen aikaan ja tuli hakemaan multa demon. Hän teki siihen aivan loistavan tekstin.

Kuinka ollakaan, Ei oo ei tuu voitti Syksyn Sävelen vuonna 1979. Seuraavaksi Jorille alkoi sadella työtarjouksia Finnlevystä, minne Timo Lindström oli vaihtanut työpaikkansa.

– Silloin löydettiin Kake Randelin. Kaken ensimmäinen levy tehtiin hirveällä kiireellä. Tein kaikki arrit ja rupesin tuottamaan levyä. Kompit saatiin soitettua sisään parissa päivässä. Sitten tuli Timppa hoitamaan Kaken laulatusta. Istuin Takomo- studion yläkerrassa Rolandin Junosyntikan kanssa ja haeskelin soundeja, kehittelin lisukkeita. Sillä tavalla syntyi Suomen ensimmäinen levy, joka oli tehty 50-prosenttisesti koneilla sen sijaan että olisi viulut ja brassit soitettu kuten tapana siihen aikaan oli.

– Sille Kaken levylle tuli kappale Avaa hakas, josta tuli vuoden 1983 eniten myyty iskelmä. Sain Emma-patsaan, joka oli tuommoinen peruukkitelineen näköinen siihen aikaan.

Missä vaiheessa löysit koneosaston ja syntikat?

– Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin 70-luvun puolivälissä ostanut Giorgio Moroderin tuottaman Donna Summerin tuplalevyn Disco. Kiinnitin huomiota kuinka loistava bassorumpusoundi siinä oli. Jossain vaiheessa bassorumpu rupesi soittamaan kuudestoistaosia. Tajusin että jumankauta, tota ei ole ihminen tehnyt.

Kari Kuusamolta Jori lainasi Mini-Moogin, jollaisella hän oli jo jonkin verran säveltänytkin.

– Soitin sitä aivan hillittömästi. Siitä alkoi konekausi: rupesin tekemään biisejä syntikoilla komppeineen päivineen. Ensimmäinen kokonaan koneilla tehty tausta oli Taiskan laulamalla biisillä Ei voittajaa vuonna 1981. Aamulla kello 9 Takomostudiossa alettiin tehdä ja kello 6 seuraavana aamuna lopetettiin. Mini-Moogilla ja simppeleillä analogisilla sekvenssereillä trigattiin esim. virvelisoundi erilaisia kohinoita lisäämällä. Rumpukoneet siihen aikaan oli naurettavia vehkeitä, ei ollut vielä esim. TR-808:aa. Jokainen rumpusoundi oli vaan potikoita vääntelemällä väsättävä. Kyllä siinä meni valtavasti aikaa nimenomaan rumpujen tekemiseen.

Ennen kuin Yamahan digitaalinen syntikka DX7 tuli, ajan huippusyna oli Rolandin analoginen Jupiter 8.

– Sillä ja Mini-Moogilla tein Taiskalle taustat. Pakko sanoa, kun sattumalta äskettäin kuulin sen biisin, ettei siinä mitään vikaa ole edelleenkään.

Yksiön hintainen syntikka

Jori innostui poskettomasti konemusasta, kuunteli puhki saksalaisen Kraftwerkin levyt. Konemusaa, joka tuli lähinnä Englannista, kutsuttiin tuolloin vielä futuksi. Moroder oli Jorin suurin esikuva, sittemmin Jan Hammer, joka teki Miami Vice -soundtrackin. Jori kertoo tehneensä seuraavaksi mielettömän investoinnin.

– Ostin sen ajan superkoneen. Fairlight oli ensimmäisiä sämplereitä ja se löytyi mm. Stanley Kubrickin studion laiteluettelosta. Fairlight maksoi ihan sairaan paljon, suunnilleen yksiön hinnan. Tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että kyllä se hintansa haukkuu. Laitteessa oli 8 itsenäistä outputia ja sillä pystyi tekemään kaikki instrumentit. Laitteen keskusyksikkö oli jo niin iso, ettei sitä pystynyt yksin kantamaan. Siinä oli miljoona kertaa vähemmän tehoa kuin esim. tuossa Applen läppärissä. Huvittavaa on, että se oli vain 8-bittinen sämpleri, sämpläysaika maksimissaan kolme sekuntia! Kävin Lontoossa tutustumassa laitteeseen, jota esittelevä kundi ovelana miehenä tietenkin soitti kaiken maailman marimbasaundeja, hyvin lyhkäsiä, eikä vahingossakaan mitään viulusaundeja. Ääni jota ei tarvitse luupata kuulostaa tietenkin ihan alkuperäiseltä.

Fairlight osoittautui erinomaiseksi työkoneeksi ja vähitellen kertyi valtava määrä tallenteita, vinoja pinoja lerppuja isoissa laatikoissa. Jorilla oli kaksi lootallista pelkkiä äänitehosteita.

– Olin jonkin verran tehnyt mainosmusaa ja tunsin muutaman mainoselokuvantekijän. Kutsuin heitä pieneen studiooni ja saunaan Olarissa. Esittelin äänitehosteita ja porukka riemastui suunnattomasti: ”Tässähän voisi tulla sulle äänisuunnittelua!” Rupesi tulemaankin, sekä mainosmusiikki- että äänitehostesuunnittelua.

Tuuliajolla trendien aallokossa

Töitä tuli mainosalalta tosi paljon ja säveltäjä perusti ensimmäisen mainosfi rmansa. Lähestyttiin 1980-luvun puoliväliä ja suomi- rock oli noussut valtavirtaan.

– Tuli Dingo. Tuli Rock-Radio, jossa sanottiin, että “tämä on nyt sitä tyypillistä reimansivonen- musiikkia”, jos nyt ylipäätään siellä mainittiin. Outi Popp kirjoitti Kake Randelinin levyarvion: ”Tiedoksi sille, joka tästä tykkää: tuotetta Kake Randelin on taas ilmestynyt levyllinen. Jos joku haluaa ostaa paskaa niin siitä vaan.”

– Kyllähän se teki vähän kipeää, mutta toisaalta ajattelin etten näitä levyjä kriitikoille tee. Kansalle niitä teen, enkä ole myöskään koskaan tuntenut mitään huonommuutta sen suhteen, sillä taustani on iskelmämusiikissa ja torvisoittomusiikissa ja kaikessa mistä oikeasti olen tykännyt. Toivo Kärki ja Unto Mononen olivat esikuviani.

– Mitä tahansa olen tehnytkin, niin ikinä en ole vienyt tuottajalle kuultavaksi yhtään demobiisiä, josta en olisi itse tykännyt. En tee demoa edes valmiiksi, jos en itse tykkää siitä. Jos teema tuntuu olevan okei, mutta pari tuntia pyöriteltyäni se ei toimikaan, niin roskiin menee. Elämäni suurimmat kicksit olen saanut sävellystyöstä. Se on jopa hurmostilaa joskus.

Vuonna -88 Jori perusti uuden mainosmusafirman, Jori Sivonen Oy:n. Vuokratilat löytyivät Bulevardin ja Albertinkadun kulmasta, missä oli aiemmin toiminut mainoselokuvayhtiö Elohopeafilmi.

– Rakensin toimiston ja takapihalle pienen äänipajan, ihan kunnon studion. Tehtiin sopimus: saan pajan tilat käyttööni ja teen Elohopeafi lmille joitain duuneja. Takomo-studio lopetettiin ja ostin sieltä yläkerrasta kaikki koneet. Otin töihin Takomon chief engineerin, joka oli saanut potkut kuten koko muukin henkilökunta. Vuoteen -94 asti tein pelkästään mainosmusiikkia. Ohjasin myös ei-musiikillisia radiomainoksia, kuten Veikon Koneen mainoksia, jotka voittivat kaikki mahdolliset palkinnot.

– Jotenkin tunsin, että tämä vaihe alkoi olla eletty. En enää pystynyt löytämään uutta näkökulmaa juttuun. Pärjättiin kyllä hirveän hyvin lamasta huolimatta. Ehkä mainosmedian painopiste siirtyi enemmän radioon, joka on verrattain halpaa televisioon verrattuna. Se oli kivaa aikaa, oli paljon töitä.

Aikansa kutakin. Sivosen perhe oli jo pitkään haaveillut maalle muuttamisesta. Asunto oli Helsingin keskustassa aivan mainosstudion lähettyvillä. Sitten löytyi Lopen Pilpalasta vanha maatalo.

– Se oli iso talo, ei ihan kartano, mutta 250 m2. Paikassa keskellä ei mitään. Lähimpään naapuriin oli lähes kilometri matkaa. Oli piharakennuksia, mm. navetta. Oli peltoakin ja rapulampi, missä ui karppejakin.

– Sinne pystytin parhaan mahdollisen, suorakaiteen muotoisen, hirsiseinäisen 25 neliön työhuoneen. Ensimmäinen työ siellä oli Pertsa Koivulan levy. Se projekti alkoi Pertsan laulamasta mainoksesta, jonka Markku Pölönen ohjasi. Oltiin studiossa ja Pölönen sanoi, että tehkääs levy. Kas kun tuli puheeksi, vastasin, sitä ideaa on tässä jo pyöriteltykin.

Raul Reimanin ohella Turkka Mali on sanoittaja, jonka kanssa Jori oli tehnyt paljon yhteistyötä, etenkin tuottaja Seppo Matintalolle Bluebird Musicilla. Janne Tulkille tehty demo meni heti läpi. Myös Antti Huovilan levyille miehet tekivät yhdessä biisejä. Vexi Salmen kanssa syntyi Tulkille Tulvii Pohjanmaa, joka oli radion soittolistan ykkösiä. Syksyn Sävel -voittoja tuli kaksi peräkkäin: Antti Huovilan Vaskikellot 2000 ja Tulkin Yksinäinen pitkä tie 2001. Kappaleet ovat edelleen tiheästi soitettuja, eli ovat jääneet elämään.

Miten olet löytänyt sanoittajakumppaneita?

– Reimanin löysin Lindströmin Timpan kautta. Reimanista ja minusta tuli parhaat ystävät. Saatettiin istua tuntikausia yhdessä ja tutkia jotain fraasia. Reiman oli aivan superlahjakas sanoittaja. Pahoitin todella mieleni kun eräs suomalainen rock-muusikko sanoi televisiossa, että Olen suomalainen [(säv. & san. Toto Cutugno)] -biisin teksti on ihan paskaa. Kaurismäen leffassahan ne lauloivat sitä biisiä ja jonkun haastattelun yhteydessä loihe lausumaan noin. Olen suomalainen on Kari Tapion toivotuin biisi edelleen. Kuulin sen kerran konsertissa ja väki nousi seisoen aplodeeraamaan. Se on niin loistavasti tehty ja se on mennyt läpi täysillä suomalaisten sydämiin. Eikä vähiten tekstin ansiosta.

Studio keskellä ei mitään

Jorin yhteistyö Seppo Matintalon ja Bluebird Musicin ostaneen BMG:n kanssa oli hedelmällistä ja antoisaa. Biisejä syntyi valtavasti.

– Tein ihan järjettömiä periodeja: useita viikkoja putkeen 12-tuntisia päiviä, eikä mitään viikonloppuvapaita. Yksinkertaisesti nautin siitä niin paljon. Jossain vaiheessa olin harrastuspohjalta ostanut klassisen kitaran ja rupesin treenaamaan; kitaraa ei mulla ollut ollut 20 vuoteen. Taidot karttuivat ja rupesin soittelemaan demolle teemoja nailonkielisellä, pikkuisen komppeja, ja siitä innostuin niin paljon, että ostin teräskielisen akustisen ja Straton, johon minulla ei ollut pikkupoikana varaa. Ostin vahvistimen, joka oli Beatles-kaudelta jäänyt haave: sen piti olla Vox. Ensimmäisen kuukauden ajan ennen nukkumaan menoa kävin ovelta kurkistamassa: siellä se seisoo työhuoneessani, Vox.

Sivoset asuivat 9 vuotta Lopella maaseudun rauhassa. Kunnes koitti syksy ja marraskuussa myrsky, joka kaatoi suunnattomasti puita, varsinkin Hämeessä.

– Sähkö katkesi torstai-iltana kello 9:n maissa ja se tuli takaisin maanantaina klo 14. Kun emännän kanssa lämmiteltiin uuneja ja istuttiin kynttilän valossa, todettiin että tämä on viimeinen talvi täällä.

– Janne Tulkki oli käynyt Lopen studiossani tekemässä lauluja ja olin hänelle tullut kertoneeksi, että ehkä muutetaan pois. Janne pyysi soittamaan jos myyn. Seuraavana päivänä hän tuli katsomaan, kierrettiin tilukset, ja kerroin välittäjän antaman hintaarvion. Ehdotin hintahaarukan puoliväliä

– ja tehtiin kaupat. Nykyisin Sivoset asuvat Itä-Helsingissä, Vartiokylässä. Myös sinne Jori pystytti studion, missä on syntynyt levyjä mm. Anne Mattilalle ja Janne Tulkille. Äskettäin Jori kuitenkin teki radikaalin ratkaisun ja möi koko studiolaitteiston pois.

– Oli alkanut puhe kanavauudistuksista ja formaattiradion tulemisesta Radio Suomenkin puolelle, mikä on mielestäni aivan kamala virhe. Tiedän sen, koska tunnen eläkkeellä olevia ihmisiä, joilla on Radio Suomi päällä koko ajan. Nyt siellä soi suomi- rokki eivätkä ne sitä halua kuunnella, vaan mieluummin Paula Koivuniemeä, Henry Theeliä tai Olavi Virtaa.

Levy-yhtiönkin asenne oli muuttunut kylmemmäksi, laskelmoivaksi.

– Demojen kuuntelussa oli mukana joku PR-hemmo pohtimassa ”mahtaaks tää kelvata soittolistalle”. Kävelin ulos sieltä ja ajattelin, että ”I’m getting too old for this shit”.

– Ei helvetti, en pysty tekemään sävellyksiä siltä pohjalta, että yritän ensin mennä jonkun radiotoimittajan päähän, katsoa mitä siellä on ja mitä hän diggaa. Muutenkin oli tullut tehtyä niin paljon, että päätin ottaa vähän etäisyyttä tähän juttuun.

Syksyllä 2004 Jori teki vielä Janne Tulkin albumille Kaikkeni oot sen menestyneimmän biisin Esta noche. Siihen levytykset sitten jäivätkin. Viime talvena Jori palasi vanhan rakkaan harrastuksensa pariin: tietokoneohjelmointiin.

– Tein webbisivuston, joka on vielä demovaiheessa, mutta siitä varmaan kuullaan tarinaa kunhan se valmistuu. Olen lähetellyt linkkejä monille ihmisille ja saanut hyvää palautetta. Webbiohjelmoinnistahan löytyy paljon kirjallisuutta ja netti on täynnä saitteja, joista saa opetusta ja valmiita koodinpätkiä vapaasti kopioitavaksi.

Seuraavaksi Sivoset aikovat viettää sapattivuotta. Jorin vaimo on psykiatrinen sairaanhoitaja Lapinlahdessa ja hänkin on järjestänyt asiansa suunnitelman mukaan.

– Vuoden verran kierretään Eurooppaa. Talvella ollaan ehkä Aurinkorannikolla.

– Läppärin otan mukaan ja siinä on GarageBand-ohjelma, millä voin keyboardin avulla tehdä biisejä jos niikseen tulee. Mutta vain jos se into herää. Luovaa työtä ei kannata väkisin tehdä.

Biisien synnyn syvyyksistä

Biisien teko tapahtuu aina instrumentin kanssa, yleensä keyboardin, joskus kitaran kanssa.

– Työskentelytapani on perua siltä ajalta kun tulin 9:ltä töihin ja läksin 4:ltä tai 5: ltä, tai kello 12 yöllä. Jos ei ollut mitään työstettävänä, pianon kanssa improvisoiden lähdin hakemaan sointuyhdistelmiä, viheltelin teemaa päälle. Jos tuntui että on ainesta, sain kummallista voimaa ja intoa. Aika usein teema syntyi tunnissa tai parissa valmiiksi ja rupesin heti tekemään demoa. Soinnut ja bassoäänet mukaan. Pianolla tein yleensä luonnoksen kompista ja bassokuviosta, myös teeman. Rumpujen rakentaminen onnistui kun nykyisin rumpukoneet ovat loistavia härveleitä. Jos vaan on aikaa, niillä saa hämmästyttävän aidon kuuloiset soundit aikaan.

– Yleensä demo on valmis kun siirrän biisin sekvensseriohjelmasta nuotinnusohjelmaan. Usein nuotista huomaa, missä vielä pitää skarpata, yleensä teemaa. Demon teko kestää viisi kertaa kauemmin kuin varsinainen sävellystyö, mutta se on hirveän kivaa, koska siinä oppii äänitystekniikasta ja miksaamisesta. Oli kivaa viedä levy-yhtiöön 10 biisin CD, jolla oli jo kaikki sovitusideat valmiina. Kauppa kävi hyvin. Se oli yksi tapa.

– Toinen tapa oli se, kun esim. Vexi aktiivisena kautenaan saattoi lähettää tekstin päivässä faksilla. Biisin Tulvii Pohjanmaa säveltäminen ei kestänyt tuntia kauempaa, koska teksti istuu täydellisesti, siinä on kaikki kohdallaan, vielä hyvä fiiliskin. Sellaisessa tapauksessa melodiat suorastaan tulvivat. Hyvän tekstin pulpahtaminen faksista on aina suuri innostuksen hetki.

– Tykkään enemmän tekstiin säveltämisestä, koska ilman tekstiä sitä on hiukan tyhjän päällä. Täydellinen valkoinen paperi edessään. Jos teksti on runousopillisesti oikein, riimit ovat paikallaan, korolliset ja korottomat paikallaan, kuten Vexillä ja muilla ammattilaisilla on, niin siinä on jo paljon valmista musiikillisesti ja sisällöllisesti. Monta kertaa näkee heti kun saa tekstin kouraansa, että tämähän on esim. ihan selkeä Anne Mattilan biisi.

– Ennen kuin muutettiin landelta pois, oltiin 11/2 kuukautta evakossa Savossa anoppilassa. Sieltä lähetin Vexille 18 biisin CD:n; ”tee kun ehdit”. Siinä joukossa oli Enkeleitä onko heitä. Aivan nerokas leimaus Vexiltä laittaa se lause siihen. Vein demon Matintalolle ja se oli selvää kauraa. Jos sitä biisiä pohtii, sehän on kommentti tästä maailmantilasta, meneillään on ihan kauhea meininki. Joka päivä kerrotaan paljonko ihmisiä on kuollut Irakissa. Tulee mieleen, tosiaan: Enkeleitä, onko heitä?

Itsekäs meininki lisääntyy yleensäkin, kautta koko yhteiskunnan ja ne lieveilmiöt heijastuvat myös taiteeseen ja viihteeseen.

– Aivan. Pahinta on kun olen tehnyt semmoisen havainnon, että tämä kvartaalitalous on iskenyt myös levy-yhtiöihin. Parhaimmillaan oli systeemi sellainen, että Matintalo sanoi: ”Tää on hyvä, tee sitten kun sulle sopii ja sen kanssa kun sulle sopii”. Pitkin vuotta tehtiin valmista materiaalia, josta saattoi irrota sinkkujulkaisu tai muuta.

– Jossain vaiheessa kävi käsky, että kulut ja kassa pitäisi sijoittua samalle kvartaalille. Silloin ajattelin, että ei helvetti. Missä on se rela luovuus, joka oli vallalla ennen? Perjantai- iltapäivisin kahden aikaan Finnlevyssä henkilökunta kokoontui aulaan juomaan kahvia ja heittämään löysää läppää, mutta monta kertaa siinä syntyi loistavia ideoita. Ihan rennosti. Kenelläkään ei ollut paineita. Nykyään levy-yhtiöissä kyhjöttää päätteiden ääreissä lasikopeissaan pikku Barbiet ja Kenit, jotka pelkää, että tulee kenkää jos ei synny tulosta. Kun nyt menee entiseen työnantajaansa, levy-yhtiöön, niin joutuu jollekin keskusneidille selittämään kuka on. Eikä ne tiedä kuka on Jori Sivonen. “Olen tulossa Jaakko Karilaista tapaamaan.” Š ”Tääl on joku Sivonen!”

– Olen suunnitellut pilapiirrosta, missä Toivo Kärki on menossa tapaamiseen ja keskuspimu huutaa eteenpäin: ”Tsennaaks tääl kukaa semmost ku Toivo Kärki?” Koska me ollaan luovia ihmisiä, meissä on tietty herkkyyden taso, ei me muuten oltaisi luovia. Kyllä minäkin olen herkkähipiäinen ja välillä tuntuu hirveän pahalta.

– En ole koskaan priorisoinut tätä duunia siten, että fyrkkaa pitää tehdä. Olen tehnyt sillä ajatuksella, että teen tasan niin kauan kuin se on kivaa. Sävellystyö on minulle eniten riemua tuottanut osa-alue elämässä. Perhettä nyt ei voi verrata tähän, mutta muutoin. Sen jälkeen kun yhtiöt ja asiat monikansallistuivat, on moni huomannut, ettei noita ulkomaisia omistajia kiinnosta mikään muu kuin se mitä siellä viivan alla lukee plussan perässä.

Kylmää meininkiä.

– On se. 80-luvulla se oli vielä mukavaa. Oli toverihenkeä ja lämpöä.

Eikä musiikin teko ollut vielä sellaista tehtailua kuin nyt?

– Ei tosiaan. Esimerkiksi ajatuksessa, että olisi helppo tehdä klooni omasta vanhasta biisistä, ei ole mitään järkeä. Luomisprosessin autuus on siinä, että tekee tyhjästä jotain. Muodoton savimöykky, josta syntyy Adonis. Kaukaa haettu metafora ehkä, mutta kuitenkin.

– Ja se fiilis kun nuorena jätkänä ekan kerran käveli studion ovesta sisään ja siellä oli Heikki Laurila ja Raimo Roiha ja muita, joita en ollut eläissäni ennen tavannut livenä. Soitettiin musiikkia, joka oli täydellistä.

– Päivääkään en vaihtaisi pois.

Menestys tulee jos on tullakseen – Seppo Tammilehto ei jäänyt odottelemaan

Mikähän siinä ajan hampaassa on, kun se tuntuu puraisevan uhrejaan vailla tasapuolisuutta? Menneiden vuosikymmenten yritys- ja kansanjohtajat kaivetaan kaapeista esiin vain silloin kun tarvitaan jotain valaisevaa linkkiä menneisyyteen. Ajan pyörä on kieppunut ympäri jo monta kertaa, ja maailma on heidän näkökulmastaan kokonaan toisenlainen kuin vaikkapa neljäkymmentä vuotta sitten. ”Ikäluokkamme kokemuspohja on nykyajalle pelkkiä muinaismuistoja”, luonnehtikin asianajaja Matti Wuori.

Silti Suomessa työskentelee parhaissa luomisvoimissaan useita musiikintekijöitä, jotka ovat heränneet Beatlesien jee jeehen ja sen jälkeen tarkistaneet toimintatapojaan vain hyvin vähän. Ja musiikki on enemmän kuin nykyaikaa. Miten vuonna -66 Ähtärin Mustikkavuoren lavalla Renegadesia ja Danny Showta ihmetelleen lauluntekijän albumi voi kiivetä paikallisradiotoimittajien kuukauden levy -äänestyksessä vuonna 2004 ohi Jonna Tervomaan? ”Kitarassa on edelleen kuusi kieltä”, vastaa muusikko ja lauluntekijä Seppo Tammilehto.

Keikkamuusikosta kysytyksi lauluntekijäksi

Seppo Tammilehto on kotoisin Ähtäristä, ja tulevaan elämänuraan vaikutti paljon se, että Ähtärissä oli menestyvä tanssilava ja kaveripiirissä bändiharrastus oli suositumpaa kuin mopoilu. Serkkupoikien Antti ja Pekka Tammilehdon kanssa soitettiin ensimmäiset kitarasoinnut, ja myöhemmin Ähtäristä lähtivät kiertämään Alwari Tuohitorvi ja Rale Koiviston Matthews. Sepon instrumenttina bändeissä oli siinä vaiheessa rummut, mutta laulu seurasi mukana alusta lähtien. Vaikutteita antoivat mm. The Hollies, The Tremeloes, The Turtles ja monet sen ajan ruotsalaisorkesterit.

Ammattimaiseksi työ muuttui Jukka Kuoppamäen kesäkiertueella 70-luvulle tultaessa ja keikkaa riitti mm. Paula Koivuniemen bändissä. Myöhemmin rummut vaihtuivat kitaraan ja viime vuosikymmeninä Seppo on työskennellyt niin tenava- kuin senioritähtienkin kanssa. Bändikavereina ovat olleet sekä Pauli Granfelt että “Anza” Mertaranta, ja vaikka yli kymmenen vuoden jakso menikin välillä yrittäjänä musiikkilaitteiden myyntialalla, on mies tehnyt silti yhtäjaksoisesti keikkoja jo 35 vuoden ajan.

Viimeiset kymmenen vuotta työskentelytapa on kuitenkin ollut melko samanlainen: Punainen Kitara -yhtyeen kanssa kierretään keikoilla ja lauluja syntyy.

– Nyt painopiste on enemmän omiin lauluihin perustuvassa omaehtoisessa esiintymisessä, tanssikeikat ovat vähenemään päin. Työnkuva käsittää sekä esiintymistä että lauluntekoa. Myös tuotantoprojekteja on ollut. Ehkä yhdelle alueelle panostaminen olisi helpompaa, mutta kun kiinnostus vie aika nopeasti johonkin muuhun asiaan. Keikkahommissa tietysti uskottavuus kärsii helposti, jos ei pysy karsinassa, miettii Seppo voimiensa hajottamista.

Lauluntekijän oma tuotanto omissa käsissä

 

Sepon lauluntekijän uran tärkein käännekohta osui vuoden -90 Tangomarkkinoille. Silloin Sepon säveltämä ja sanoittama Maailman tango voitti Seinäjoella sävellyskilpailun. Lauluja oli syntynyt jo reilun vuosikymmenen ajan, mutta pikku hiljaa biisinteosta tuli ammattimaista. Kymmenille suomalaisille artisteille syntyi lauluja, mutta oma tuotanto kulki silti kaiken edellä. Viimeiset neljä albumia on julkaistu kokonaan oman kustannus- ja tuotantoyhtiön kautta.

– Kun levyn tekee itse, on kokonaan itsensä herra; oma aikataulu – oma vapaus. Mutta se tarkoittaa kaikkea laulujen tekemisestä bändin ja studion buukkaamiseen. Rahoituksen pitää myös olla kunnossa, ja päälle paperityöt sekä CD:n markkinointi. Lisäksi pitää hommata valtakunnallinen jakelija ja hyvä promoottori.

– Jatkuvasti kuulee artistien valitusta siitä, että levy ei myy. Mitä valitettavaa siinä on? Sitten vasta kannattaa surkutella, kun pelissä on omat rahat ja tuottoa ei tule. Jokainen saa yrittää levyntekoa, muiden rahojen hassaaminen on helppoa, lataa Seppo

– Kun levyn tuottaa oman yhtiön kautta, jo ensimmäinen euro kilahtaa omaan taskuun. Masterdiilit ovat vähän välimuotoja, parempi on panna saman tien kaikki rahat kiinni. Artistirojaltilla taas parin tuhannen myynti ei tuota vielä mitään, mutta omassa tuotannossa se on jo paljon. Jos nyt luvuista puhutaan, niin viimeisen albumin kokonaiskustannukset olivat n. 12.000 euroa, eli teen levyni todella tiukalla budjetilla. Kulut peittyivät kuitenkin jo puolentoista tuhannen myynnillä, ja kaikki sen ylittävän osan tuotto oli 70 prosenttia, vaikka otettiin uusintapainokset ja maksettiin NCB-korvaukset. Lisäksi pientuotantoyritykseni hyötyy merkittävästi laajan radiosoiton ansiosta kertyvistä tuottajan Gramex-osuuksista. 2.000 myytyä äänitettä on minulle kuitenkin ehdoton alaraja, sen alle ei saa jäädä. Onneksi kipuraja on reilusti tähän saakka ylittynyt.

– Teen albumini tarkoituksella eri paikoissa sekä miljöissä ja eri tuottajien kanssa. Se on tarkoitushakuista vaihtelua, ja toisaalta auttaa pienellä budjetilla pelaamista. Lopullinen menestys on aina kymmenien eri tekijöiden summa. Niiden kaikkien pitää toimia samansuuntaisesti, ennen kuin isompi läpilyönti osuu kohdalle. Näin toimien sitä ei kuitenkaan tarvitse odotella, tämä riittää hyvin ja musiikkia syntyy, pohtii Seppo.

Lauluja ei tehdä yöllä

 

Omien vajaan 400 laulunsa lisäksi Seppo Tammilehto on kääntänyt myös useita klassikkoja: Holliesin Bus Stopista tehtiin Maitolaituri, Days of Pearly Spencer kääntyi Helminauhaksi ja Turtlesin Elenoresta tuli Eilistä en voi unohtaa. Nämä kaikki ovat olleet selkeitä radiohittejä. Nyt työn alla on Tremeloesin klassikko Even the Bad Times Are Good, joka saa Tammilehdolta uusversion vielä kesän aikana. Parhaillaan muutama laulu Sepon edelliseltä Tosirakkautta- albumilta on saamassa ruotsinkielisen tekstin Ruotsin markkinoita varten.

– Mielenkiintoista seurata, miten hommassa käy, ainakin kehuivat laulujani ja levyjeni yleissoundia. Sopii ilmeisesti ruotsalaiseen makuun, mutta sieltähän olen aina imenyt vaikutteita.

Yksi tärkeä käännekohta Sepon sanoittajan uralle oli Elvis ry:n sanoittajakurssi kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Keltanokka istahti salissa huomaamattaan Jorma Toiviaisen viereen, ja sai yllätyksekseen mestarilta kädestä pitäen opastusta perinteisen tekstin teosta.

– Alku oli hankalaa, mutta muutaman vuoden kuluttua opit alkoivat mennä selkäytimeen. Perinteinen sanoitustekniikka palvelee laulun tekoa: Ennen se oli sellaista hakuammuntaa, mutta nyt biisin muotti syntyy tekstistä, ja sävellys seuraa helposti perässä. Lauluissani annan mieluummin periksi sävellyksestä tekstirytmiikan hyväksi. Jos kuitenkin tekstitän jonkun muun sävellystä, seuraan tietysti orjallisesti nuottikuvaa. Arvostan paljon vanhan perinteisen tyylin tekstintekijöitä, mutta nyt olen jo alkanut itse ottaa vähän vapauksia tiukoista säännöistä, luonnehtii Seppo työskentelytapojaan.

– En koskaan väännä biisejä öiseen aikaan. Aamulla heti herättyä on paras hetki, ja myös joutoaika hotelleissa ennen keikkaa sopii hyvin lauluntekoon, jatkaa Seppo.

Oikealla asenteella selviää muuttuvissa kuvioissa

– Lähtökohtani on ollut eräänlainen ammatillinen nöyryys: Tehdään oma juttu niin kuin tuntuu oikealta eikä kumarreta tai mielistellä. Se ei tarkoita nokan nostamista tai muiden halveksuntaa. Sen taidon kun oppii, voi pärjätä alalla pitkäänkin. Tosin parhaansa yrittäminen ei näissä hommissa riitä alkuunkaan, menestykseen tarvitaan niin paljon muitakin tekijöitä. Katalinta on, että hyväksyntä tulee vasta kaupallisen menestyksen kautta, mitään muita saavutuksia ei huomioida, pohtii Seppo elämäntyötään.

– Kummallista on myös, että esiintyvää taiteilijaa saa arvostella miten lystää, mikä taas ei päde muihin ammatteihin. Ei lääkärille mennä aukomaan päätä, että teitpä surkean suolenhuuhdonnan. Toisaalta näissä hommissa täytyy opetella suhtautumaan ylitsevuotaviin kehuihinkin vähän varauksella, totuus on kai jossain siinä välissä. Parempi kun ei anna minkäänlaisten kommenttien vaikuttaa liikaa.

Kenelle musiikkia tehdään

Maailma ympärillä muuttuu hirvittävällä kiireellä, mutta ne sähkökitaran kuusi kieltä värähtelevät vuodesta toiseen samalla tavalla. Musiikki tänään täyttää kuitenkin aivan erilaisen paikan ihmisten elämässä kuin neljäkymmentä vuotta sitten.

– Kyllä rautalanka ja 60-luku sekä suomalainen iskelmäperinne kuuluvat edelleen. Humppakansa vähenee, mutta rock- ja popyleisö tulee tilalle. Mukana on niin nuoria kuin vanhojakin. Ei perusjuttu ole muuttunut miksikään: Nuoret pitävät Yöstä siksi, että se ammentaa melodiansa samasta slaavilaisuudesta kuin vuosikymmenten takainen musiikkikin. Muoto muuttuu ei perusta, ja nuoriso ottaa Yön biisit omakseen siksi, että mollislaavilaisuus on jo äidinmaidossa perittyä. Tekstit ja melodiakulut ovat ihan samoja. Levyt vain myydään nykyään sillä, millainen niiden äänimaailma on, sisältö on toisarvoista toisin kuin aiemmin.

– Nykyajan paradoksi on, että suurin osa kansasta kuuntelisi tanssi-iskelmää, mutta sitä taas radiot eivät soita. Toisaalta taas artistien hittejä ei kukaan pysty tanssilattialla vääntelehtimään. Tanssiorkesterien suhteen on tapahtunut myös iso muutos: Nyt erilaiset coverbailubändit ovat ottaneet kapakkatriojen paikan, ja samalla tanssilavat ovat joutuneet ahdinkoon välisarjan artistien ylihinnoittelun vuoksi. Kyllä Kari Tapio, Agents ja muut eturivin “taavit” ansaitsevat korkeatkin palkkionsa, mutta heidän perässään tulee käsittämätön määrä median jossain vaiheessa nostamia ”staroja”, jotka ohjelmatoimistojen ylioptimistisella hinnoittelulla aiheuttavat tanssipaikoille taloudellisia ongelmia. Toisaalta kysyntä vaikuttaa aina hintaan, ja ohjelmanostajat kovassa kilpailutilanteessa hilaavat ehkä hiukan tahtomattaankin artistien hintoja ylös. Valitettavasti usein tuhannen euron arvoisista kokonaisuuksista maksetaan 2- 3 -kertainen hinta. Mitenkähän tähän on ajauduttu?

– Kai se sitten on kantava voima tässä työssä, kun nuorena muusikonalkuna kiertäessäni eräs eteläpohjalainen soittaja totesi minulle: “Ei poika niin huonoa keikkaa kukaan pysty soittamaankaan, etteikö kuuntelijoista edes joku kehuisi”, päättää Seppo naurahtaen tarinansa.

 

 

 

 

Musiikintekijät ja muusikot vetosivat eduskuntaan


Taiteilijat luovuttivat vetoomuksensa sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Kaarina Drombergille ja varapuheenjohtaja
Säde Tahvanaiselle.

Lähes 600 suomalaista musiikintekijää ja muusikkoa on allekirjoittanut vetoomuksen tekijänoikeuksiensa puolesta kansanedustajille. Vetoomus luovutettiin 29. huhtikuuta eduskunnassa sivistysvaliokunnan puheenjohtajalle Kaarina Drombergille ja varapuheenjohtajalle Säde Tahvanaiselle.

Taiteilijat ryhtyivät puuhaamaan vetoomusta sen jälkeen, kun julkisuudessa aiemmin tänä keväänä hyökättiin näkyvästi tekijöitä ja muusikoita vastaan ja vaadittiin eduskuntaa heikentämään tekijöiden oikeuksia hallituksen antamaan lakiesitykseen verrattuna.

Vetoomuksen luovuttivat Katriina Honkanen, Olli Kortekangas, Mikko Kuustonen, Tommi Läntinen, Annu Mikkonen, Hannu Pohjannoro ja Jani Uhlenius. Lakiesitys oli tuolloin sivistysvaliokunnan käsiteltävänä, ja vetoomus luovutettiin samassa yhteydessä kaikille sivistysvaliokunnan jäsenille.

Tietoyhteiskunnan tekijänoikeuslakia tehty yli 10 vuotta

Nyt eduskunnan käsittelyssä oleva tekijänoikeuslain uudistus on ollut vireillä yli kymmenen vuotta. Prosessin aikana myös Elvis ry on antanut lukuisia lausuntoja. Ensimmäinen oli 22.9.1995 antamamme ”Lausunto EU:n vihreästä kirjasta koskien tekijänoikeuksia tietoyhteiskunnassa”.

14.2. 2001 EU:n parlamentti hyväksyi kyseisen tietoyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiivin. Kesäkuussa 2001 EU:n neuvosto hyväksyi sen ja jäsenvaltiot saivat aikaa implementoida direktiivin 18 kuukauden kuluessa eli 22.12. 2002 mennessä.

Suomi on implementoinnin määräajasta siis jo kolmatta vuotta myöhässä.

Elvis ry:n viimeisin lausunto annettiin nyt huhtikuun alussa eduskunnan sivistysvaliokunnalle. Seuraavassa otteita siitä:

Eduskunnan sivistysvaliokunnalle

1. Piratismi

Hallituksen esitys nollatoleranssista piratismin suhteen on mielestämme oikea. Lainsäätäjän viestin tulee olla yksiselitteinen niin kansalaisille kuin valvoville viranomaisillekin. Lain tulee olla myös johdonmukainen suhteessa muihin omaisuuslajeihin – yhtään ei saa varastaa, eikä varastettua tavaraa saa tuoda maahan. Jäsenistömme elinkeinonharjoittamisen kannalta piratismi on yhä suurempi uhka.

On hyvä muistaa, että jäsenistömme toimii monella tavalla yrittäjän riskillä – tuloja ei synny jos ei ole myyntiä. Kaiken sisällön digitalisoituessa on myös tärkeää, että Internetissä tapahtuva piratismi saadaan lainsäädännön keinoin kuriin.

Piratismikeskustelussa on ollut esillä muutamia mielestämme ontuvia vertauksia. Se, että jonkin maan lainsäädäntö sallii jotakin sellaista mitä toisessa maassa ei sallita, ei ole peruste lain rikkomiseen. Onhan esimerkiksi mietojen huumeiden käyttö joissakin EU-maissa sallittua, mutta se ei ole hyväksyttävä peruste näiden aineiden maahantuonnille Suomeen.

2. Jumalanpalvelusmusiikki

Nykyinen laki rikkoo mielestämme selkeästi tekijöiden perustuslain takaamaa omaisuuden suojaa. Kaikilla muilla jumalanpalveluksissa käytettävillä tavaroilla ja palveluilla on omaisuudensuoja. Miksi musiikintekijöiden tulisi omaisuuden suojan suhteen olla kaikkiin muihin kansalaisiin verraten eriarvoisessa asemassa – tätä jäsenistömme on vaikea ymmärtää.

Hallituksen esitys lopettaisi vihdoinkin hengellisen musiikin säveltäjien ja sanoittajien syrjimisen. Esityksen toteuttamisen taloudellinen merkitys ei myöskään olisi seurakunnille suuri. Tanskassa ja Norjassa käytössä oleva korvaustaso tietäisi meillä noin 1,5 euron kuluerää yhtä jumalanpalvelusta kohden. Teoston lausunnossa on kuvattu, että tekijänoikeuksien hallinnointi olisi myös varsin yksinkertaisesti järjestettävissä. Todettakoon, että Teoston tilitysjärjestelmän mukaisesti kyseiset korvaukset tulevat lakimuutoksen jälkeen kanavoitumaan nimenomaan niille tekijöille, joiden musiikkia jumalanpalveluksissa on esitetty.

3. Hyvitysmaksu

Tietokoneohjelmia ei Suomen tekijänoikeuslain mukaan saa kopioida edes yksityiskäyttöön. Musiikkiteosten kotikopioinnin osalta on säädetty tekijöiden yksinoikeuteen merkittävä rajoitus – musiikkiteoksia saa kopioida yksityisesti. Tämän kompensoimiseksi on lailla säädetty hyvitysmaksusta, jonka avulla tekijöille hyvitetään heidän teostensa yksityisestä kopioinnista. Tämä on oikein, kohtuullista ja EU-direktiivin mukaista: kansalaisten yksityistä kopiointioikeutta hyvitetään henkisen omaisuuden haltijoille hyvitysmaksuina.

4. Tekniset suojaukset

Lainsäätäjän tulee taata musiikin oikeudenomistajille mahdollisuus omaisuutensa suojaamiseen teknisin keinoin ilman, että suojaukset voidaan eri tavoin kiertämällä tehdä tehottomiksi. Voidaanhan muitakin omaisuuseriä, kuten kulkuvälineitä ja kotitalouksia, suojata yhä teknisemmin lukitusmenetelmin. Miksi jäsenistöllämme ei saisi olla vastaavaa oikeutta oman omaisuutensa suojaamiseen?

5. Must carry

Yleinen tekijänoikeudellinen periaate on se, että kukin teosten käyttäjä maksaa omasta käytöstään. Alkuperäinen lähettäjäyritys maksaa omasta käytöstään, ja lähetysten jatkokäytön varaan liiketoimintansa rakentava operaattori omasta käytöstään. Mikäli tästä periaatteesta poiketaan, aiheutuu tästä kustannusrakenteiden vääristymä – jatkokäyttäjä pääsisi hyödyntämään ilmaiseksi tekijöiden omaisuutta liiketoiminnassaan.

Mikäli perustuslakivaliokunnan esittämä korvausoikeuden poistaminen toteutettaisiin, avaisi se monia tapoja kiertää tekijänoikeusmaksuja. Mikäli jakeluvelvoitetta laajennettaisiin myös muihin mobiili- ja tietoverkkoihin, aukeaisi ovi laajamittaiseen tekijöiden omaisuuden korvauksettomaan hyödyntämiseen. Tämä ei voi olla hyväksyttävää ja sotii yleistä oikeudenmukaisuusperiaatetta vastaan.

Ymmärrämme, että tekijöiden oikeutta määrätä teostensa käytöstä on rajoitettu siirtovelvoitteen toteuttamiseksi. Tällaiseen omaisuuden pakkolunastukseen tulee kuitenkin ehdottomasti liittyä tekijöiden oikeus kohtuulliseen korvaukseen, kuten muissakin vastaavissa yhteiskunnan suorittamissa omaisuuden pakkolunastustilanteissa.

Helsingissä 5.4.2005

Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry

Jani Uhlenius, Puheenjohtaja

Martti Heikkilä, toiminnanjohtaja

The School of Sound 2005

Huhtikuinen Iso-Britannian pääkaupunki näyttäytyi juuri sellaisena kuin se usein kuvataan, tihkusateinen, loputtomalta tuntuva metropoli, jossa kuhina tuntuu jatkuvan taukoamatta läpi vuorokauden. Tosin mahdollisuudet asian todentamiseen olivat hyvin rajatut, koska elokuvan äänen ja kuvan suhteisiin keskittyvän seminaarin ”The School of Sound” ohjelmatäyteiset päivät pitivät huolen siitä, että turismiin ei riittänyt aikaa.


Larry Sider, School of Soundin perustaja.

Äänisuunnittelija Larry Siderin perustama The School of Sound on organisaatio, joka kokoaa pääasiassa alan ammattilaisia, opiskelijoita ja opettajia yhteen joka toinen vuosia kuuntelemaan ja keskustelemaan kuvan ja äänen mahdollisuuksista sekä problematiikasta.

Säveltäjät, äänisuunnittelijat, leikkaajat, ohjaajat saavat Euroopan oloissa ainutlaatuisen ja tiiviin nelipäiväisen ohjelman, jossa alan huippuammattilaiset jakavat kokemuksiaan ja näkemyksiään.

Nyt kuudennen kerran, tänä vuonna siis Lontoossa järjestetyn tapahtuman maine on kasvanut ja se keräsi paikalle yli 300 osanottajaa 25:stä maasta. Nyt ensimmäistä kertaa järjestäjät joutuivat myymään ei-oota Matti Myöhäisille mukaan haluaville.

Seminaari järjestettiin Thamesin rannalla sijaitsevan Queen Elisabeth Hallin Purcell Roomissa.

Jälleen kerran ohjelma oli laadittu kattamaan lähes kaiken asiaan liittyvän pysyen kuitenkin tarpeeksi yleistajuisena, sortumatta nippelitriviaan, mikä tällaisissa tapahtumissa, jossa asialle vihkiytyneet kokoontuvat yhteen, on aina vaarana. Parista harmittavasta viime hetken peruutuksesta huolimatta luentojen, joita oli 4-5 päivässä, kokonaissaldo oli kiitettävä. Itse kirjasin melkein joka luennosta muistiinpanoja, joka on hyvä mittari arvioidessa seminaarin ja puhujien antia, mutta niin kuin pitääkin, luennoitsijoiden joukosta toiset kerryttivät enemmän kuin toiset.

Äänimiksaaja Tom Fleischman, jonka meriittilistaan kuuluvat mm. Martin Scorsesen ja Jonathan Demmen liki kaikki elokuvat, keskittyi kertomaan ongelmista ja niiden ratkaisemisesta etenkin kahdessa elokuvassaan; Mafiaveljet ja Uhrilampaat. Fleischman analysoi Scorsesen paljon käyttämää tapaa rakentaa elokuvansa valmiiden äänitteiden kollaasinomaisesta leikkaamisesta, toisaalta Demmen modernista äänisuunnittelun ja musiikin yhteen liittämisestä, jossa harjaantunut kuulijakaan ei enää pysty sanomaan, mikä on musiikkia ja mikä ääntä.

Fleischman on kirjaimellisesti kasvanut elokuva- ja musiikkistudioilla, sillä hänen äitinsä on legendaarinen elokuvaleikkaaja Dede Allen, joka ei ikänsä puolesta enää jaksanut matkata yli Atlantin, mutta jonka värikkäistä ja huumorilla höystettyistä muisteluista saimme videon välityksellä iloita. Allen oli yksi keskeisistä tekijöistä uuden elokuvailmaisun kehittymisessä ja monet hänen saksimansa fi lmit, kuten Bonnie ja Clyde, Pieni Suuri Mies, Serpico ovat nousseet klassikoiksi.

Dede Allenin reipasta mummo-asennetta kuvaa hyvin hänen muistelmiensa nimi: Easy Riders, Racing Bulls, How Sex, Drugs and Rock and Rock`n`Roll Generation Saved Hollywood.

Elokuvan äänen teknisen kehityksen historiaa ja tulevaisuutta valotti mies, joka on viime aikoina vaikuttanut siihen ehkä enemmän kuin kukaan muu; Tomlinson Holman, mm. yksi Tähtien Sodan luojan George Lucasin Lucasfi lmissä kehitetyn THX äänisysteemin pääarkkitehdeista.

Holman kertoi mielenkiintoisia asioita elokuvan äänen historiasta, mm. Walt Disneyn ratkaisevasta panoksesta monikanava- äänen kehittelyssä Fantasia-elokuvan yhteydessä.

Ilman toista maailmansotaa ja Neuvostoliittoon lainaan matkalla ollutta, saksalaisten upottamaa Disneyn äänisysteemiä kehitys olisi ollut nopeampi.

Erittäin mielenkiintoisia olivat myös Holmanin tulevaisuuden kartoitukset jo valmiina olevasta 10.4 äänijärjestelmästä sekä tutkimukset luonnonmukaisemman akustiikan kehittämiseksi. Yhdysvalloissa on testattu äänitystilanteessa systeemiä, jossa sinfoniaorkesterille luodaan keinotekoisesti joku toinen akustinen sali kuin missä he siinä äänitystilanteessa ovat. Esimerkiksi Suomessa, jossa hyvät, elokuvaäänitykseen sopivat tilat, joihin mahtuu humppaorkesteria isompi kokoonpano, ovat laskettavissa niillä kuuluisilla metsurin vasemman käden sormilla, moinen systeemi otettaisiin vastaan hurraa huudoin.

Etenkin äänisuunnitteluopiskelijoiden odottama luennoitsija oli Ren Clyce, uuden sukupolven ja näkemysten edustaja, jonka suunnittelemista elokuvista etenkin Fight Club ja Seven edustavat äärimmilleen vietyä, kokonaisvaltaista äänenkäsittelyä, joka saa ikääntyneemmän elokuvissakävijäsukupolven koputtamaan elokuvateatterin konehuoneen ikkunaan ja vaatimaan ääntä hiljemmalle. Näissä elokuvissa ääni ei ole enää sitä ”näkyvän todellisuuden illuusion” luomista vaan tekijät etsivät ja luovat oman maailmansa. Etenkin elokuvan Seven nähneet muistavat sen kummallisen ja painostavan tunnelman joka elokuvassa onnistutaan loihtimaan, suurelta osin abstraktin äänisuunnittelun avulla.

Saimme myös perinpohjaisen ja havainnollisen esitelmän tv-työstä luovimmillaan ja energisimmillään, kun Walter Newman valotti tekemiensä Teho-osasto ja West Wing sarjojen dramaturgiaa. Havainnolliseksi Newmanin luennon teki erityisesti se, että hän näytti kohtauksista myös ns. työkopiot, eli versiot, joissa kuva on leikattu, mutta joista puuttuu kaikki muu kuin kuvaustilanteessa tallennettu ääni. Työkopio on se versio, jonka pohjalta äänisuunnittelija ja säveltäjä alkaa tehdä työtään.

Itselleni suurimmaksi elämykseksi muodostui säveltäjä Gabriel Yaredin (mm. Englantilainen Potilas, Lahjakas Mr Ripley, Cold Mountain) sessio, joka toi mukaan tärkeän keskustelun taiteentekemisen ja taiteilijuuden periaatteista ja vastuusta. Yaredin lämminhenkinen keskustelu Larry Siderin kanssa muistutti kuulijoita niiden perusarvojen vaalimisesta, jotka saavat taiteilijat alkujaan tekemään ja luomaan.

Luentojen tasokkuudesta kertoi se, että aikataulu venyi päivittäin, koska joka luennon jälkeen varattu aika esittää kysymyksiä puhujille osoittautui riittämättömäksi, niinpä päivän viimein päätyttyä, keskustelut jatkuivat vilkkaana ensin Purcell Roomin aulassa ja sitten lähipubeissa.

Myös yksi sponsoreista, tv-yhtiö Chanel Four antoi panoksensa kansainvälisten yhteyksien luomisessa tarjoamalla parina iltana puitteet osanottajien keskusteluille. Ja vaihteeksi tarjottimilta löytyi muutakin kuin perienglantilaista etikkasipsit/punaviini yhdistelmää.

Tilaisuus tavata alan ihmisiä ympäri maailmaa ja mahdollisuus luoda arvokkaita kontakteja saivat aikaan sen, että moni halusi nyt jo varata paikan seuraavaan The School of Sound seminaariin, joka pidetään keväällä 2007.

teksti ja kuvat: Yari