Vilkkumaa onkin hokenut uransa ajan itselleen lausetta ”katse pallossa”.

”Sulla pitää olla joku craft, että pystyt tekemään kappaleita, jotka koskettavat muitakin kuin sinua itseäsi ja äitiäsi.”

Menestystäkin on Vilkkumaalle kertynyt hengästyttävästi: radiohittejä, platinalevyjä, Emma-palkintoja sekä Juha Vainio ja Teosto-palkinnot.

Vuosi -23 on hänen elämänsä viideskymmenes, ja sitä juhlistettiin jo -22 julkaistulla albumilla. Juhlavuoden huippu asettuu marraskuussa Helsingin jäähallin keikkaan sekä Miina Supisen kanssa kirjoitetun omaelämäkerran julkaisuun.

”Hallikeikka on ollut haave, ja kun se alkoi näyttää mahdolliselta, tuli ajatus, että sen vois yhdistää synttäreihin. Olin myös jo monta vuotta tehnyt biisejä albumia varten ja mulle kristallisoitui, että albumi kertoo nimenomaan mun viidestäkymmenestä ensimmäisestä vuodesta ja on nimeltään 1973.”

Tunnelmat jäähallikeikan osalta ovat hyvät, mutta myös jännittyneet.

”On ihana päästä vetämään pitkä keikka. Jäähalli on ollut loppuunmyyty jo puoli vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset tulevat sinne todella kiinnostuneina kuuntelemaan. Mutta on tässä pidettävä kauheesti palapelejä kasassa, kun tehdään yhtäkkiä eri mittakaavassa kuin aikaisemmin. Välillä tulee paniikkeja, että tää ei pysy mun käsissä. Oon onneksi pystynyt haalimaan niin hyvää jengiä ympärilleni, että voin luottaa heidän kantavan vastuun omista rooleistaan. On maailman siisteintä, kun me kaikki luodaan omaa universumia mun biisien ympärille. Yritän muistaa lopettaa stressaamisen ja nautiskella.”

Areenakonsertti ei tule olemaan uran päätepiste. Ensi vuonna on luvassa konserttisalikiertue ja myös uusi levy on työlistalla.

”Olisi kiristävä ajatus, että 11.11.-23 olisi se keikka ja sen jälkeen tulisi tyhjyys. Ymmärrän tavallaan ajatuksen, että kun on tehnyt jotain isoa, niin pitää jatkaa sitä isoa, mutta en välttämättä sitä, että sellaisen jälkeen pitää lopettaa, kun ei kehtaa tulla alas ja tehdä pienempää.”

”On vielä miljoona asiaa, mitä haluaisin osata ja tutkia.”

Vilkkumaa tunnistaa kuitenkin häpeänkin, koska hänelläkin on ollut vuosia, jolloin on ollut vähemmän keikkoja ja keikoilla vähemmän ihmisiä.

”Tuolloin tuntui, että apua, nyt oonkin ankee hasbeen. Toisaalta vuonna 2003, kun EI-levy myi niin paljon ja singahdin uralla korkeammalle tasolle, niin joskus toimittajat kysyi, että mihin tuosta nyt enää voi mennä, mitä mun oli vaikea käsittää, koska ajattelin, että tästä voi mennä vaikka minne. On vielä miljoona asiaa, mitä haluaisin osata ja tutkia. En mitenkään unelmoi sellaisesta ajasta, että en tekis musiikkia. Tuntuu, että teen sitä hautaan asti.”

Musiikki oli Vilkkumaalle jo lapsena suuri rakkaus. Toinen oli kirjoittaminen. Nämä yhdistyivät musiikinkirjoittamiseksi ja mukaan tuli vielä halu myös itse esittää kirjoittamansa kappaleet.

”Näistä tuli yhdistelmä, jota mun koko kroppa vaatii. Jos niin ei oo, niin elämä ei oo täyteläistä.”

Maailma näyttäytyy Vilkkumaalle usein hyvin kaoottisena ja välillä käytännön asiat ovat hänelle vähän sekavia, mutta musiikkia tehdessään hän pääsee zoneen, jossa kaikki asiat ovat hetken järjestyksessä. Itselleen tavanomaisinta luomisprosessia hän kuvaa seuraavasti:

”Aloitan määrittelemällä tempon ja grooven, soitan pianolla perussointuja ja ulisen jotain siihen päälle. Sit tulee demotuotanto, joka on tärkee, koska se vaikuttaa sävellykseen ja tekstiin. Kun pohja on valmis, rupeen tekstittään sitä ikään kuin se olisikin jonkun muun säveltämä. Rytmi ja melodiakuvio syöttää mun päähän kuvia ja lauseita, joiden perusteella alan tutkimaan, miltä biisi voisi kuulostaa. Voi sanoa, että löydän biisin enemmän kuin että keksin sen.”

Vilkkumaa kokee olevansa intuitiopohjainen kirjoittaja ja sanoo visioidensa olevan usein ilmestyksenomaisia. Hänen metodinsa on uudelleenkirjoitus: Kirjoitetaan ja katsotaan, toimiiko biisi. Jos ei, se kirjoitetaan uudelleen.

”Jotkut kirjoittavat valtavan määrän biisejä, joista sitten valitsevat parhaat. Minä hinkkaan yhtä biisiä loputtomasti. Se on raskasta ja hidasta, mutta mulle ainoa tapa. Herään aamuyöllä ahdistuneena, jos joku biisi on kesken tai ei toimi. Prosessi aiheuttaa myös sen, että rakastun biiseihin, ne kaikki on mun lapsia. Siksi onkin haastavaa sanoa, mikä niistä olisi itselle tärkein, tulee tunne, että mitähän nuo muut biisit ajattelisivat.”

Vilkkumaan mielestä taiteen tehtävä on vaikuttaa ihmisiin, mutta ei manipulatiivisesti.

”En ole poliittinen tai agendapohjainen kirjoittaja ja jopa vähän vastustan sellaista, että biisintekijällä olisi hallussaan ’oikeat vastaukset’, jotka hän armollisena kertoo. Ajattelen, että Ihminen luovana yksilönä on parhaimmillaan silloin, kun hän ei tietoisesti yritä vaikuttaa muihin. Jos yrittää, niin tyhmistyy ja jäykistyy.”

Kyllä Vilkkumaa kirjoittaa välillä myös yhteiskunnallisista asioista ja ahdistuksesta. Esimerkiksi Satumaatango, Lottovoitto ja Betty Draper ovat sellaisia kappaleita. Niissä kuvataan kuitenkin ihmisten sisäistä tunnetta ja ristiriitoja, eikä niissä ole oikeaa ja väärää, hän painottaa.

”Yleensä sinkkujulkaisuihin liittyy valtava kaupallinen paine, ja sinkuiksi valitaan biisit, jotka ovat potentiaalisia radiohittejä. Minä en halunnut ajatella sitä.”

Uusinta albumiaan 1973 Vilkkumaa lähestyi aikaisemmista poikkeavalla tavalla.

”Mietin sinkutuksen sen kautta, mitkä biisit johdattaisivat parhaiten albumin maailmaan. Yleensä sinkkujulkaisuihin liittyy valtava kaupallinen paine, ja sinkuiksi valitaan biisit, jotka ovat potentiaalisia radiohittejä. Minä en halunnut ajatella sitä. Luojan kiitos, radiosoittoakin saatiin.”

”Kun tein Vain elämää All Stars -kauden versioita, tajusin, että on aika kivaa, kun on raakamateriaalia, josta tehdä omannäköistään. Mietin, että mitäpä, jos tekis itselleenkin raakamateriaalia muiden kanssa. Olen viime vuosina kokeillut co-write-sessiointia ja ollut biisileireilläkin. Jossain vaiheessa mullekin järjestettiin leiri, jossa olivat mukana mm. Erin, Samuli Sirviö ja Juho Raja. Heiltä tuli raakaversiot biiseihin Yhet vielä ja Sä tarviit paremman kuin mä. Ne muuttu mylläyksessäni kyllä ihan hulluna siitä, mitä ne oli alun perin.”

Sittemmin Vilkkumaa on palannut tekemään pääasiassa yksin, mutta myös Kaisa Korhosen kanssa, jolle hän laittoi sessiopyynnön Kaisan, Janne Rintalan ja Mika Laakkosen tekemän ja Erika Vikmanin levyttämän Syntisten pöytä -biisin innoittamana.

”Ollaan tehty yhdessä jo moniakin biisejä, joista osa on vielä kesken. Levylle päätyivät biisit Pari pikku sääntöö meidän ensimmäisestä sessiosta ja Viimeinen elämä. Se, että on tehnyt toisen kanssa, on kyllä laajentanut omaa ajattelua ja jopa muuttanut omaa urasuuntaa.”

Sessioiden taloudellinen puoli on myös pohdituttanut.

”Jos kappale ei päädy mihinkään, saattaa tulla olo, että on vaan käytetty toisen luovaa voimaa hyväksi. Riisto-ominaisuuden lisäksi on myös vähän turhauttava ajatus, että toisen kanssa ikään kuin vain roiskittas seinään ja katottas, rupeeko timantteja näkymään. Välillä tulee myös sellanen olo, että en ees kehtaa pyytää ammattikirjoittajilta apua ja ideoita. Jos maksaisin siitä, kehtaisin kysyä, että olisko sulla vaikka joku hyvä hookline, kun mulla itellä ei oo.”

Uraan on mahtunut myös kipuiluja, joiden kasauma johti taukoon 2011­–2015. Päätös tuntui vaikealta, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

”Niin hassua kuin onkin, vuonna 2003 julkaistusta EI-albumista alkanut menestys oli mulle myös vaikeeta. Huomioo oli valtavasti ja olin aika poikki ja sekaisin kaikesta ja henkilökohtainen erokriisikin oli iso julkinen asia. Olin koko ajan valonheittäjien alla. Ajatuskin biisien tekemisestä tuntui siltä, että muserrun sen alle.”

Samoihin aikoihin myös ääniongelmat yltyivät sietämättömiksi.

”Aamuisin ei ollut keikan jälkeen minkäänlaista ääntä. En ikinä perunut yhtään keikkaa, koska ajattelin et sit pitäs perua kaikki, koska mulla ei oo ääntä ikinä. En kuitenkaan miettinyt, että pitääköhän mun lopettaa koko laulaminen, koska olin jostain syystä varma, että joku ratkaisu löytyy. Etsimisen jälkeen se löytyikin osteopaatin havaitseman asentovirheen korjaamisesta.”

”Olin tauolla jonkin aikaa tosi seesteinen ja tasapainoinen. Ihmettelin itsekin, että miten mä oon näin onnellinen, vaikka en tee sitä, mikä on mun elämässä kaikkein tärkeintä. Oli ihanaa olla lasten kanssa kotona ja tavata ystäviä. Katoin myös paljon teatteria ja lauloin ja soitin harrastusmielessä.”

”Ihmiset kysy, enkö pelkää, että mut unohdetaan tauon aikana, mutta mähän toivoinkin, että mut unohdetaan. Mulla oli ajatus päästä ikään kuin takaisin alkuun, jossa ei olis enää vertailukohtaa omiin saavutuksiin. Alussa jokainen ostettu levy ja jokainen striimi on vain plussaa ja vasta myöhemmin tulee se, että mulla pitää olla kaikki se, mitä oli aikaisemminkin plus jotain lisää. Kun ei niin ole, kaikki on menettämistä ja sehän on hirveen ahdistavaa.”

Tauon jälkeen Vilkkumaa huomasi, ettei feenikslinnun tuho ja tuhkasta nouseminen ollutkaan mahdollista.

”Kun on ollut mainstream-artisti, niin siihen lokeroon ainakin minut laitettiin. 2015 tehtiin AJA!-levy, josta tykkäsin paljon. Se ei kuitenkaan innostanut kriitikoita ja ostajia eikä oikein klubiomistajiakaan. Jouduin kyseenalaistamaan visioni jostain abstraktimmasta ja harsoisemmasta klubimusasta. Oli mahdotonta muuttaa ihmisten kuvaa minusta saparot päässä rokkia laulavana pörröpäänä. Tuli tunne, että mihin mä lähden nyt tästä. Sellainen etsimisvaihe. Tavallaan reaktiona siihen vaihdoin myös levy-yhtiötä Warnerilta Kaiulle.”

”Meidän jengi on kivaa, ja on ihana olla heidän kanssaan keikkabussissa ­­– on lupa vaan olla.”

Jaksamisesta huolehtiminen on Vilkkumaalle edelleen haastavaa, mutta ”katse pallossa  -tekemisen” lisäksi keinoja on löytynyt asioiden vaihtelusta.

”Mulla on monia erilaisia projekteja, ja kun aloittaa eri projektin, se on ikään kuin lomaa edellisestä. Maisteriopintojen loppuun vieminen oli myös ihanaa vaihtelua.”

”Keikkailukin muistuttaa lomaa. Meidän jengi on kivaa, ja on ihana olla heidän kanssaan keikkabussissa ­­– on lupa vaan olla. Pelataan korttia, jutellaan, kuunnellaan musaa ja nukutaan. Lavalla heidän kanssaan tuntuu hyvältä ja tulee tunne, että tässä on järkee. Lisäksi keikoilla on ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan ja vaikuttumaan. Siinä on joku energiapyörre, joka vaihtuu ihmisten välillä ja tuntuu vahvasti, että mun tarinat on yhteisiä. Tekemisen syy konkretisoituu keikoilla.”

Lempeän liikunnan lisäksi myös ystävien tapaaminen on tärkeää.

”Ihaninta ystävien kanssa on, ettei heidän kanssaan tarvi olla artisti. On mieluisaa olla vaan joku ihan muu.”