EN | SVE
Yhteystiedot
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Tekijöiden ansainta rakentuu esitysilmoituksille

Tekijä: paatoimittaja

Tekijöiden ansainta rakentuu esitysilmoituksille

Julkaistu

BIISI syntyy, siitä tehdään teosilmoitus, se julkaistaan, se esitetään – mitä seuraavaksi? Esitysilmoitus!

Teosto saa valtavan määrän esitysilmoituksia vuosittaisten neljän eräpäivän puitteissa, mutta tiedossa on, että esitettyä ohjelmistoa jää myös ilmoittamatta.

Tilaisuuksien järjestäjien maksamat maksut ohjautuvat niille ohjelmistoille, jotka on ilmoitettu. Raha ei päädy oikeille oikeudenomistajille, jos esitysilmoitusta ei ole. Vaikka esitys on tapahtunut ja musiikki soinut, ilmoittamatta jääneet ohjelmistot – biisit ja niiden tekijät – jäävät ilman tilityksiä, jos esitysilmoitus ei saavu Teostoon.

VALITETTAVASTI lainsäädäntö ei anna mahdollisuutta tehdä esitetyn ohjelmiston ilmoittamisesta pakollista. Musiikin esittämiselle pitää kyllä hankkia lupa, se on tilaisuuden järjestäjän velvollisuus, mutta esitetyn ohjelmiston ilmoittamatta jättämistä ei voida sanktioida. Motivaatio pitää löytyä jotenkin toisin.

Lanseeraamme luovan alan järjestöjen kesken syyskauden aikana kampanjan, jossa kannustamme artisteja, bändejä ja muita esittäjäryhmiä sisäistämään esitysilmoitusten tärkeyden. Niiden tekeminen on helppoa, ja sen pitäisikin olla itsestään selvä rutiini. Toivottavasti tämä kampanja sekä vuosittainen Vuoden raportoija -tunnustuksen jakaminen ohjaa ajatuksia oikeille reiteille: tekijöiden ansainta rakentuu esitysilmoituksille, ja ilman tekijöitä ei ole biisejä esitettäväksi.

OLETKO jo kuullut Janne Rintalan tähän kampanjaan tekemän biisin Säv.San.?

Ennen ensimmäistä nuottia on sali pimeä
Yleisö on villinä, ne huutaa tähden nimeä
Äänenpaine tuntuu vatsassa kun mikin eteen meen
Ne jälleen syö mun kädestä kun taikojani teen

Keikan jälkeen Teostolle täytän ilmoitukset
Niin lauluntekijöille saadaan työstä korvaukset

Jos ei laulajalla sävellystä oisi
minkä tahdissa nuo kaksi tänään rakastua voisi
Sanat, jotka sopii tähden suuhun
niiden voimalla tuo eturivin pari lentää tänään vielä kuuhun

Ihmisjoukko täynnä lauluihini samaistuvia
Nimikirjoitusten jakoa ja yhteiskuvia
Mä kiitän yleisöäni, taas kutsuu yö ja tie
Vain pienen hetken keikkailmoituksen teko vie
Ei Teosto vois tietää mihin rahat tilittäis
Jos keikoiltani ilmoitukset tekemättä jäis

Esittäjät: Tommi Läntinen ja Sara Siipola

Teksti on julkaistu Janne Rintalan sekä Mökkitie Recordsin ja HMC Publishingin luvalla.
Kampanjan toteuttavat Suomen Musiikintekijät, Suomen Musiikkikustantajat ja Teosto.

Näin syntyi: Paratiisi

Julkaistu

ARJA TIAINEN ei ollut koskaan kirjoittanut laulutekstejä ryhtyessään sanoittamaan yhtä suosituinta suomalaista kestohittiä. Ennen Paratiisia hän oli kirjoittanut vain runoja.

Tiainen kertoo, ettei tuntenut Rauli Somerjokea ennestään, kun tämä yllättäen soitti.

”Hän kysyi, voinko tehdä sanat melodiaan, jonka hän siinä puhelimessa vihelsi. Vastasin, että jos mulla alkaa päässä pyörät pyöriä, niin teksti voi tulla hyvinkin nopeasti. Ja niin se heti puhelun jälkeen tulikin kuin taivaalta annettuna.

Siinä se oli valona mun päässä, ei tarvinnut yhtään miettiä. Ajattelin vain, että koska kysymyksessä on laulu, niin se voi olla helpompi kirjoittaa kuin runokirjaruno. Siinä saa olla soinnutusta ja sen täytyy sopia suuhun. Runoissa teksti saa olla vaikeampi ja hankalampi, kun niitä luetaan itsekseen.

LAULU sijoittui mielessäni siihen keskisuomalaisen saaren mökkiin, jonka isä rakensi vuonna 1952. Se oli valkoinen ja siinä oli lasiveranta auringonlaskuun, tosi romanttinen karjalaishuvila.

Mutta hiekkaranta piti keksiä, eihän Keski-Suomessa niitä ole. Eli se oli puolittain tuttua maisemaa sieltä saaresta ja sitten sellaista, missä nuoriso jammailee Helsingin hiekkarannalla. Järvi piti vaihtaa mereen, koska se on uljaampi ja mahtavampi. Järvi olisi ollut liian kiltti.

RAULIN vihellystä en tallentanut kuin päähäni. Sitä en tiedä, mistä tuli tämä kahden ihmisen romanttinen juttu. En sitä mitenkään suunnitellut, se vain lipsahti. Muutenkin voi sanoa, että tästä tekstistä tuli vahingossa hyvä.

Kun olin lähettänyt sen Raulille, sitä vielä sorvattiin, jotta jokaisen lauseen voi laulaa sävellyksen mukaisesti. Sellaista pientä värkkäämistä, ja Rauli kirjoitti loppuun yhden lisäsäkeistön.

Jo kaksivuotiaana räppäsin omia runojani kaiket yöt. Isää suututti ja nauratti, mikähän ruuneperi tuosta lapsesta tulee. Koskaan en itkenyt vaan rallatin omiani. Nykyään kuuntelen mielelläni räppitekstejä, niissä on ihania rytmijuttuja ja kielikukkia.

SE, että voisin antaa pallon valtavan, mutta pieni hetki riittänee, sehän on toiselle vähän ilkeästi sanottu. Kirjoitin sen varoitukseksi, että aina kun menee vähän paremmin, ei pidä alkaa liikaa vaatimaan.

Meitä oli kahdeksan lasta, evakkoperheenä jatkuvasti muutettiin ja köyhää oli. Tässä vaiheessa olin mennyt naimisiin ja oltiin saatu Vantaan Malminiitystä asunto. Nyt mulla oli ensimmäistä kertaa sisävessa ja keskuslämmitys eikä tarvinnut palella ja nähdä nälkää. Ja alkoi saada hiukan rahaakin kirjoittamisesta.

Eli laulun B-osassa viitataan siihen, että kun on onnellinen hetki elämässä, pitää osata siitä nauttia. Samalla siinä avarretaan maisemaa maailmankaikkeuteen ja ihmiskuntaan, mutta tavallaan varoituksena vain. Että en nyt sentään riskeeraa kohtaloani. Ja kyllähän taiteilijalle taide on aina ensisijaista ja olosuhteet ne vain kestetään.

MITÄÄN tuloja sain tästä biisistä vasta vuosia myöhemmin Raulin kuoleman jälkeen, kun Turkka Mali neuvoi liittymään Teostoon.

Sanat tulivat kotona, kirjoitin ensin kynällä paperille, sitten koneella. Mulla on edelleen kolme vanhaa sähkötöntä kirjoituskonetta. Olen sanasokea enkä ole oppinut tietotekniikkaa.

Sähkötön kirjoituskone on mainio myös sillä saarella, joka meillä edelleen on. Ollaan broidini kanssa vannottu, että sinne ei sähköjä viedä. Sen paratiisin tunnelmaan kuuluvat pimeänä aikana myrskylyhdyt ja kynttilät.”

Näin syntyi: Minä suojelen sinua kaikelta

Julkaistu

JOISTAKIN lauluista tulee kestohittejä vastoin kaikkia odotuksia. Sekään ei ole huono enne, jos laulun synnyttäminen on vaatinut aikaa, hikeä ja kyyneleitä.

Anni Sinnemäki kertoo, että nimeksi päätynyt rivi ”minä suojelen sinua kaikelta” oli se, mistä tekstin ensimmäinen hahmotelma lähti liikkeelle.

”Tapailin siinä teemaa, miten ihminen toimisi äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa, kuten sodan aikana. Se ei tullut koskaan valmiiksi enkä näyttänyt sitä Kerkolle.

Jossain vaiheessa palasin siihen ja aloin kirjoittaa kuvia elämäni kokemuksista. Olin hiihtänyt Seurasaareen, päässyt hiomavaunun kyytiin, eksynyt Latviassa ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon. Näistä kuvista syntyi runko, jota taiteilijan vapaudella muokkasin.

SÄKEISTÖJEN perusideahan on yksinkertainen. Joku kertoo seikkailuistaan ja kokemuksistaan, jotka ovat valmistaneet siihen, että kykenee suojelemaan toista.

Kerkko sai tekstin, jossa oli kaksi säkeistöä ja kertosäe. Loppuun työstämisen vaikeutta kuvaa se, kun oltiin Kerkon kanssa kahvilla Porthanian ruokalassa ja itkin, että tästä ei tule mitään. Kerkko oli hylännyt versioita, joissa ’on kirjaimia, jotka soi väärin’.

YLEINEN tulkinta on, että kertosäkeessä viitataan oman lapsen suojelemiseen. Omissa mielikuvissani olin tekemässä rakkauslaulua unihäiriöiselle miehelle. Mutta olihan minulla jo silloin lapsi, ja nykyään itsestänikin tuntuu kuin se olisi eniten kirjoitettu lapselle ja kertoisi vanhemmuudesta.

Tekstiin tuli myös häivähtävä identiteetin teema. Eksymisen ja jopa itseltään katoamisen vastapainona ovat kahvilat, joissa hänet tunnetaan. Että minuus muodostuu todella paljon myös juurista ja yhteisöstä.

Mitä tekstistä tänä päivänä ajattelen? Siitä kuulee, että se on kirjoitettu nuoren seikkailijan asenteella. Sehän ei ole huono asia.”

KERKKO KOSKINEN löysi tekstin flyygelin päältä tai työpöydältä.

”Niihin Anni niitä jätti. Kertsiksi merkityn osan sävelsin heti. Soitin flyygelillä sointuja ja lauloin melodian kertalaakista. Laulan aina samalla kun sävellän.

Vuosi oli 1996. Vuonna 1997 muutimme toiseen osoitteeseen ja säkeistöt sävelsin siellä. Yritin monenlaisia lähestymisiä, eikä koskaan tuntunut löytyvän hyvää. Lopullinenkin tuntui omalla pitkien sointujen pianosäestyksellä epämuotoiselta.

VASTA komppiryhmän kanssa treeneissä se alkoi jäsentyä ja lähti rullaamaan, kun Joel (Melasniemi) kehitti siihen kitarariffin ja päätettiin, millaisia juttuja kukin soittaa.

Sehän ei todellakaan noudata mitään hittikaavaa, ja osalle bändistä se oli aluksi lähes inhokki. Monta kertaa sen kanssa usko oli koetuksella. Kun Kroketti-levyn äänityksissä mikä tahansa sektio tuli paikalle, se äänitettiin aina viimeisenä asenteella ’katotaan, mitä tapahtuu’.

BIISIN perusolemus on minusta vimma. Jo alku on tosi kiihkeä, ja vaikka rummut eivät ole vielä tulleet, niin se laukkaa hirveää vauhtia, kunnes se saa energian purkautumaan rumpuihin, minkä jälkeen se ei pysähdy ennen kuin lopussa. En ole koskaan tehnyt toista samanlaista, on se niin omituinen.

VAPAAHERRA-LEVYSTÄ olimme tehneet kustannussopimukset, mutta koin ne hyödyttömiksi, ja yhtiölle oli ok jättää ne nyt tekemättä.

Olen aina säveltänyt valmiisiin teksteihin. Ilman tekstiä en tiedä, mistä biisi kertoo. Vuosien myötä olen myös yhä paremmin ymmärtänyt, miten harvinaisia hyvät tekstit ovat.”

Perusasioita, rämistelyä ja vaaran tunnetta

Julkaistu

ROSA JULES, oikealta nimeltään Roosa Silaste, on noussut parrasvaloihin indierockyhtye Lala Salaman valovoimaisena laulaja-kitaristina ja biisintekijänä. Oman ilmaisun löytämiseksi on tarvittu niin musiikkiopintoja ja instrumentin vaihdoksia kuin asumista maapallon toisella puolella Argentiinassa.

Kaikki alkoi kuitenkin Lahden kupeessa sijaitsevasta Nastolasta ja musikaalisesta perheestä.

”Isäni soitti kitaraa ja äiti lauloi kuorossa. Minut vietiin seitsemänvuotiaana Nastolan musiikkikoulun pääsykokeisiin. Pääsin sisään ja aloin soittaa klassista viulua. Minulla oli kiva viuluopettaja. Hän oli kotoisin Pohjanmaalta ja laittoi minut soittamaan klassisen musiikin lisäksi myös kansanmusiikkia. Pääsin soittamaan orkestereissa ja kansanmusiikki puhutteli minua. Ensimmäinen bändini oli Nastolan Pikkupelimannit”, Rosa Jules aloittaa.

Vaikka Rosa opiskeli klassista musiikkia, korvakuulolta opettelut kansanmusiikkikappaleet johdattivat hänet irti nuottien kahleista.

”Pääsin varhaisessa vaiheessa soittoreissuille ympäri Suomen ja ulkomaillekin. Yläasteikäisenä aloin kiinnostua improvisoimisesta, ja se on ohjannut minua myöhemmin säveltämisen pariin. Improvisaatio on ollut minulle vahvuus muusikkona.”

Tämä viulu on vanhin soittimeni ja ensimmäinen kokoviuluni. Sain sen 12-vuotiaana. Viulu on peräisin viime vuosisadan alkupuolelta. Tykkäsin jo viululiikkeessä sen pyöreästä ja lämpimästä äänenväristä.

TEINI-IÄSSÄ kuvaan astuivat ensimmäiset bändit ja kitaransoitto.

”Olin koulussa musiikkiluokalla ja soittelin isäni kitaroita kotona. En käynyt koskaan kitaratunneilla. Ensimmäinen bändi minulla oli jo 12-vuotiaana. Soitimme Nirvanaa autotallissa. Sitten bändihommat jäivät ja keskityin viulunsoittoon. 17–18-vuotiaana Lahden rockkuviot eivät näyttäneet naiselle kivalta maailmalta. En kokenut myöskään olevani tarpeeksi hyvä kitaristina. Niinpä kitaransoitto jäi kokonaan kymmeneksi vuodeksi.”

Lukion jälkeen Rosa Jules pääsi opiskelemaan Pop & Jazz Konservatorioon pääsoittimenaan viulu.

”Aloin soittaa jatsia viululla ja treenasin paljon. Treenikopissa soittaminen oli tosin aika yksinäistä puuhaa.”

Hän on myös laulanut pienestä pitäen.

”Viulunsoittotaustastani on ollut hyötyä. Olen tarkka vireen suhteen myös laulussa. Minulla oli laulu sivuaineena Pop & Jazz Konservatoriossa. Aloin treenata laulua, jotta pystyisin viulunsoiton ohella laulamaan myös taustoja ja näin työllistyisin paremmin. Valmistuin konsalta vuonna 2015.”

VALMISTUTTUAAN Jules koki jääneensä tyhjän päälle ja lähti etsimään itseään toiselta puolelta maapalloa.

”Olin vähän kyllästynyt viulunsoittoon ja muutin Etelä-Amerikkaan. Olin aikaisemmin säveltänyt viululle instrumentaalimusiikkia, mutta vasta vuonna 2016 Buenos Airesissa aloin tehdä nailonkielisellä kitaralla biisejä. Kirjoitin niihin tekstit espanjaksi ja englanniksi. Asuin isossa parinkymmenen hengen kommuunissa. Jammailimme kitaroilla usein kämppäkaverieni kanssa. Inspiroiduin siitä, millainen musiikillinen sulatusuuni Buenos Aires on. Siellä kuuli vaikutteita niin Etelä-Amerikan alkuperäiskansoilta kuin Afrikasta ja Euroopastakin.”

Vuonna 2018 Rosa Jules muutti takaisin Suomeen ja työsti soololevyä.

”Sain tuolloin ensimmäisen sähkökitarani ja tein levyn, jossa oli vaikutteita Etelä-Amerikasta ja jazz-sävyjä.”

Vuonna 2018 ilmestyi Rosa Julesin nimellä englannin- ja espanjankielinen viiden biisin ep-levy Valparaíso. Sen 1960-lukuun vahvasti nojaava souljazzin ja eteläamerikkalaisten rytmien fuusio sai alkunsa vuonna 2017 Valparaíson kaupungista Chilestä. Reissun aikana kaikki Rosa Julesin tavarat varastettiin, mutta kitara säilyi matkassa ja mukaan tarttui repullinen sävellyksiä, joista huokuu ripaus Perun sademetsää ja Buenos Airesin melankoliaa.

Olen saanut Fiorano-sähkökitaran lahjaksi vuonna 2018 silloiselta kumppaniltani. Tämä on rakas työväline, jolla soitan kaikki keikat ja studioäänitykset. Pidän Fioranon soundista ja ulkonäöstä. Tästä on tullut minun soittimeni, vaikka en ollut sitä itse ostamassa.

VUONNA 2019 oli vuorossa jälleen matka Buenos Airesiin. Tuolla matkalla Rosa Julesille iski rock.

”Soitin sähkökitaraa ja hankin pedaaleja. Soitin Buenos Airesissa Piba-nimisessä all female -bändissä.”

Samana vuonna alkanut koronapandemia toi Rosa Julesin takaisin Suomeen. Kotimaassa alkoi syntyä suomenkielisiä rockbiisejä, jotka loivat pohjan Lala Salamalle.

”Etsin uusia soittokavereita. Halusin kiinteän bändin, enkä taustayhtyettä sessiomuusikoista. Halusin soittajia, jotka sitoutusivat bändiin ja olisivat aluksi valmiit tulemaan vaikka kaljapalkalla soittamaan pienille klubeille. Olin tuossa vaiheessa itse soittanut jo 10 vuotta freelancermuusikkona eri artistien kanssa.”

Sopivia indie-soittajia löytyi pieneltä karkkilalaiselta festivaaleilta, jossa Rosa Jules oli soolokeikalla.

”Festari oli ystäväni Janikan järjestämä ja kerroin hänelle etsiväni uusia soittokavereita. Aamuyöstä jamittelimme akustisilla kitaroilla, ja teltan toisessa päässä istui Santeri-niminen nuori mies, joka soitti bassoa. Janika tutustutti minut häneen huutamalla: ’Santeri, Rosa haluaa rämistellä’.”

MacBook Pro -tietokoneeni on vuodelta 2014 – siis vanha kuin mikä. Se on ollut luotettava ystävä. Olen opetellut sillä tuottamaan, äänittämään ja miksaamaan. Olen tehnyt koneella pari levyä. MacBook Pro tuntuu kestävän kauemmin kuin parisuhteeni.

ROSA lähetti Santeri Hytöselle demoja, joista hän innostui. Mukaan tuli myös rumpali Aliisa Keränen. Aliisa ja Santeri soittavat myös Bad Sauna -nimisessä rockbändissä, joten basso–rummut-akseli oli hioutunut jo valmiiksi hyvin yhteen.

”Alkuperäinen ideani oli tehdä feministinen all female -bändi, mutta Santerin kanssa soitto toimi niin hyvin, että place holderista tulikin vakiojäsen.”

Lala Salama on tiukka rocktrio, jonka energisillä keikoilla bändi laittaa itsensä likoon. Bändin soundissa yhdistyvät niin säroisä raivokkuus kuin herkempi melodisuus. Rosa Julesin kitaransoitto ja laulu eivät ammenna rock-kliseistä, vaan melodisuus on ilmaisussa isossa roolissa ja sen pohjalla on Julesin tausta viulistina.

Kaiken ytimessä ovat kuitenkin Rosa Julesin biisit, joiden suomenkieliset tekstit kuulostavat henkilökohtaisilta ja samaistumispintaa tarjoavilta. Laulut resonoivat myös yleisössä, ja keväällä 2025 Miltähän me näytettäis yhdessä -ensialbuminsa julkaissut Lala Salama nähtiin kesällä niin klubi- kuin festivaalikeikoillakin.

”Halusin mennä biisinteossa perusasioiden äärelle. Oivalsin, että tunteiden välittäminen on oleellisempaa kuin tekninen taituruus. Myös pieni vaaran tuntu keikoilla on kivaa. Kirjoitan laulutekstejä melko arkisista aiheista, kuten jääkaapin ovessa olevasta kuvasta. Albumista tuli aika ihmissuhdekeskeinen, mutta sitä ennen ilmestyneellä Pyydän kyl apuu sit ku tarviin -ep:llä oli mukana vihaisempaa ja yhteiskunnallisempaa meininkiä.”

Lala Salaman tunnetuin kappale on radiossakin soinut Summer Love. Biisissä Soitat hyvin naiseksi kerrotaan, millaista on olla nainen yhä miehisessä rockmaailmassa.

”Elämän turbulenssit ovat hyviä biisinaiheita. Olen oksentanut tunnetiloja paperille kielellä leikittelemisen sijaan. Pyrin tekemisessäni aitouteen. Jotkut biisit ovat ehkä liikaakin suoraan omasta elämästäni, mutta ehkä juuri siksi niissä on samaistumispintaa.”

Olen itse rakentanut tämän fuzz-kitarapedaalin Buenos Airesissa valmiista komponenteista. Pedaalissa on kuvani. Tämä fuzz liittyy Argentiinaan ja rockiin. Pedaalissa on kuusi potikkaa. Ehkäpä vähän liikaa, kolmekin riittäisi.

TEE se itse -meininki on tärkeää Lala Salamalle. Rosa Jules on äänittänyt ja tuottanut yhteen albumin treenikämpällä. Musiikin lisäksi Rosa on opiskellut myös toisen tutkinnon.

”Olen koulutukseltani myös diplomi-insinööri ja valmistunut ympäristötekniikasta. Insinööriopinnoista on ollut hyötyä esimerkiksi musiikkiteknologian ymmärtämiselle. Tätä nykyä teen insinöörintöitä osa-aikaisesti, jotta aikaa jää myös soittamiselle ja biisien tekemiselle.”

Vaikka Lala Salama on Rosa Julesin pääprojekti, on hänen viulunsoittoaan kuultu muun muassa ruotsinsuomalaisen Markus Krunegårdin yhtyeessä. Lisäksi Rosa Jules on tehnyt yhteistyötä muun muassa Nelli Milanin ja Bämän kanssa. Jatkossa Rosa aikoo satsata entistä enemmän lauluntekemiseen.

”Lala Salamalle tehtävän materiaalin lisäksi haluaisin kirjoittaa myös kappaleita muille artisteille ja tehdä yhteistyötä toisten lauluntekijöiden kanssa.”

 

Nimensä veroinen Sana

Julkaistu

1. Alku

”Rakkaus sanoihin syttyi jo ihan lapsena. Se lähti siitä, että isä luki meille paljon ääneen. Me lapset oltiin vanhempien sängyssä iltaisin, ja isä luki meille ihan kaikkea Dostojevskista seikkailukirjoihin ja Tarzaneihin. Me tietenkin nukahdettiin kesken, ja seuraavana iltana faija kysyi, että mihin asti te muistatte. Faija oli muusikko, joten hän myös soitti meille kitaralla unilaulut.

Mä olin hyvä ainekirjoituksessa, ja pädin koulussa sillä taidolla. Olin ensimmäinen lapsi ja otin huomiota varsinkin äidiltä sillä, että kirjoitin mukavia runoja asioista, joiden tiesin kiinnostavan häntä.

Samaa teen nykyäänkin: kuuntelen, mitä joku artisti haluaa ja kirjoitan juuri hänelle. Sen olen aina osannut.”

2. Sana

”Todella monet kysyy, että onko se mun oikea nimi. On se. Ja olisihan se aivan naurettava taiteilijanimi, eihän kukaan järkevä ihminen sellaista ottaisi.

Ei se ole mulle ikinä merkinnyt sen enempää, se on vain mun nimi. Ja on ihan täyttä sattumaa, että olen verbaalisesti lahjakas ja siitä on tullut työni.”

3. Suomen kieli

”Mä haluaisin kirjoittaa lauluihin hyvää suomen kieltä, ja yleensä saankin kirjoittaa. Pyrin olemaan siinä tarkka. En mä mitään täysin kirjakieltä kirjoita, mutta hyvää kieltä. Tosin joskus on käynyt niinkin, että mun kieltä on huononnettu ja riimejä rikottu multa kysymättä.

Vihaan sanaa ’kaa’! Mun kaa, sun kaa! Sen jälkeen pahin on ’ikin’.

Kieli muuttuu, jengi muuttuu ja muualta tulleet ihmiset muokkaavat kieltä, mutta nykyään laitetaan jopa vanhemmillekin artisteille suuhun sellaista kieltä, eikä se ole hyvä. Jos teksti on hyvä, niin ei se voi kaatua siihen, että asiat sanotaan hienosti ja oikein, eikä vähän sinne päin.”

4. Säveltäjät

”Mulla on ollut muutamia luottosäveltäjiä, jotka lukevat minua samalla tavalla kuin minä luen heitä. Jos he laittavat minulle biisin, minä teen siihen täydellisesti istuvan tekstin. On myös sellaisia säveltäjiä, jotka sanovat, että ei tämä oikein istu, ja sitten minä laulan sen puhelimessa ja hekin tajuavat, että joo, kyllä se muuten istuu. Jalosen Pertti on ollut yksi luottosäveltäjäni, jonka kanssa ollaan aiemmin tehty hirveästi biisejä. Ja tietenkin Maki Kolehmainen oli sellainen, me oltiin parivaljakko.

Nyt mulla on vähän kriisi, koska eihän tätä hommaa voi tehdä yksin, sillä vaikka mä tekisin maailman parhaan tekstin, mutta sitä ei sävellä joku hyvä tyyppi ja se ei mene hyvälle artistille, niin sehän menee hukkaan.”

5. Frontside ollie

”Ennen sanoittajahommaa olin ollut radiotoimittaja, ja sieltä oli kertynyt kontakteja. Vuonna 2008 päätin ryhtyä täyspäiväiseksi sanoittajaksi, ja otin yhteyttä heti isoimpiin tyyppeihin. Laitoin viestiä Makillekin, ja aika pian hän kysyi, että haluatko tehdä 12-vuotiaalle pojalle tekstejä. Ajattelin että okei, jos Maki Kolehmainen kysyy niin voinhan mä kokeilla.

Mulla on samanikäinen poika Sebastian, jolla oli skeittilauta, joten ajattelin että tehdään siitä biisi. Siihen tii-tii-ti-ti-ti-kohtaan kyselin pojaltani temppujen nimiä ja kokeilin niitä tavuihin. Frontside ollien kohdalla totesin, että laitetaan tämä. Ekalle Robinin levylle teinkin sitten kuusi biisiä.

Kun Frontside ollie alkoi saada hetkessä valtavia katsojamääriä Youtubessa, niin samalla alkoi saatanallinen haukkuminen ja loanheitto minua kohtaan. Toki tuli paljon myös kehuja.”

6. Ikivihreät

”Mun biiseistä elämään on jäänyt etenkin Suvi Teräsniskan Täydellinen elämä. Oli kova juttu silloin kun sain kuulla, että se menee Suville. Ja vielä se, että se voitti Syksyn sävelen. Ikivihreitä ei nykyään oikein enää synny, mutta Täydellinen elämä on sellainen, että se voi soida vielä pitkän ajan päästäkin.

Onhan se hyvä kappale, mutta olen minä tehnyt Suvillekin paljon hienompia. Esimerkiksi Loitsu on omia suosikkejani, vaikka se ei ole oikein päässyt esiin. Siinä on mun oma rakkaus ja seksuaalisuus kiedottuna suomalaiskansalliseen loitsuamiseen.”

7. Iskelmäleima

”Mun house writer -diili Warner Chappellin kanssa alkoi 2008 ja loppui vasta jokin aika sitten. Itse asiassa he kysyivät, että olisinko vielä jatkanut, mutta en halunnut sitä enää, koska tuntui että olen kuitenkin useimmiten itse sanoitukseni jonnekin työntänyt.

Mutta silloin urani alussa, kun aloitin tyhjän päältä, niin olihan se lottovoitto. Ilman sitä olisin ollut työttömyyskortistossa. En olisi voinut alkaa tähän hommaan ilman Friskin Tomppaa ja Warneria, ja kauanhan sitä jatkui, ja monta kertaa sopimus uusittiin.

Täytyy kyllä sanoa, että tämä vuosi on ollut aika hiljainen. Makin kuolema vaikutti mun töihin paljon. Artisteja myös lopettaa, eikä iskelmäartisteja enää ole samalla lailla. Tai eivät ne ainakaan soi missään.

Kirjoittaisinhan minä mitä tahansa muutakin, mutta yleensä ne on iskelmäartisteja, jotka minulta kyselee. Vaikka mitä tekisin, niin mulla pysyy se iskelmäleima.”

8. Korva

”Jos tekee lauluntekstejä, niin on pakko olla kirjoitustaidon lisäksi myös musikaalisuutta. Mulla se lähtee lapsuudesta: isällä oli aina kirjaimellisesti urku auki, koska hän korjasi Hammondeja. Kotona Leslie-kaapit hurisivat. Faija oli myös rock- ja tanssibändeissä, ja kiersin mukana keikoilla jo lapsena. Sieltä tulee se, että tunnen kaikki ikivihreät biisit vaikken edes tiedä niiden nimiä. Myös äiti diggasi vanhaa bluesia ja Deep Purplea, mua on keinutettu sellaisen musiikin tahtiin. Mulle on tullut rytmi vereen jo lapsuudessa.

Olen mä käynyt lapsena musiikkiopistolla, mutta lintsasin kaikki teoriatunnit. En osaa nuotteja, mutta mulla on tosi tarkka korva ja sillä mä pelaan. Korva sanoo, miten tekstin pitää mennä biisiin. Ja aina se siihen sopii.”

9. Laulujen tarkoitus

”Minulla on kyky koskettaa ihmisiä, ja sillä tavalla haluan parantaa maailmaa ja kantaa korteni kekoon. Haluan tuoda ihmisille lohtua ja iloa ja ennen kaikkea toivoa. Vaikka ihmisellä olisi kaikki pielessä, niin joku mun sanoittama biisi voi tarjota jossain kaupan jonossa lohtua siihen tilanteeseen.

Kun maailmantilanne koko ajan vain pahenee, niin mun mielestä lauluntekijän tärkeä ominaisuus on saada ihmiset katsomaan niitä pieniä, kivoja juttuja, joita kuitenkin on vaikka kaikki menisi päin helvettiä.

Haluan saada ihmiset tuntemaan. Liikuttumaan, samaistumaan, kokemaan, että joku muukin on kokenut saman.”

10. Motto

”Meillä on täydellinen elämä täynnä laulun aiheita.”

Marginaalista kaanoniin omia polkuja

Julkaistu

Nuo säkeet alkoivat soida päässäni, kun luin uutisen, että Jarkko Martikaiselle on myönnetty maan arvostetuin sanoittajatunnustus Juha Vainio -palkinto. Rakkaus on parhaita esimerkkejä Jarkko Martikaisen ainutlaatuisuudesta: mustaa, hirtehistä huumoria tihkuva mutta kuitenkin lempeä ja syvästi humaani tarina, joka on kerrottu suomen kieltä taitavasti käyttäen.

Olin juuri aloittanut yläasteen 1990-luvun alkumetreillä, kun Martikaisen pitkäaikaisen YUP-yhtyeen ensilevytysten anarkistinen tuotanto tavoitti minut tehden lähtemättömän vaikutuksen.

Jarkko Martikaisen sanoituksia tuli huudettua mukana heti kun vanhemmat festareille päästivät. Esimerkiksi tätä valloittavaa rallatusta: ”Ja se paha vaatturi hakkasi pienellä vasaralla/Hakkas sen pienellä vasaralla pieniä reikiä pieniin päihin.”

YUP:n ja Jarkko Martikaisen soolouran musiikki on sekä sävellyksiltään että sanoituksiltaan samaan aikaan äärimmäistä ja älykästä, äkkiväärää ja hienostunutta.

Tuntuu oikealta, että tuo pitkäksi venähtäneen uransa syvältä marginaalista aloittanut omapäinen taiteilija luetaan nykyään osaksi suomenkielisen populaarimusiikin kaanonia. Vaikka Martikaisen taide toisinaan täyttyykin sen verran makaabereista tarinoista ja vinksahtaneesta huumorista, että osa yleisöstä rajautuu väistämättä pois, on hän kiistämättömän mestarillinen musiikintekijä ja sanankäyttäjä.

Jarkko Martikainen tuntee perinteen ja osaa säännöt, mutta suosion ja arvostuksen hän on hankkinut täysin omanlaistaan taidetta tekemällä, niin kuin oikein on.

Mikko Meriläinen
Päätoimittaja

Kermapepun avaus apurahakeskusteluun

Julkaistu

TEHDÄÄN selväksi yksi asia jo heti alussa: olen etuoikeutettu kermapeppu. Ainakin mitä tulee apurahoihin. Olen saanut pitkän apurahan, pienempiä apurahoja, tukea työryhmille ja yritykselleni. Olen kokenut kuitenkin myös sen, kun hylsyjä sateli joka paikasta. Olin onnekas: hylsysateen jälkeen ketsuppipullo aukeni.

Tällä kokemuksella uskallan sohaista mehiläispesää, ja tämä kirjoitus olkoon alustus Suureen apurahakeskusteluun, joka on osa syksyn Musiikintekijöiden päivää 28.10. Keskustelu apurahoista ei ole helppoa. Jos ei ole saanut tukia, keskustelu leimataan usein valitukseksi. Toisaalta monille apurahoja saaneille huijarisyndrooma ja jopa huono omatunto ovat tuttuja tunteita. Silloin on helpompi olla hiljaa.

Jos ei ole keskustelua, mikään ei muutu.

Lähtökohta keskustelulle on se, että rahaa on liian vähän. Tukea ei riitä koskaan kaikille, jotka sen ansaitsisivat. Jatkossa rahaa on todennäköisesti vielä vähemmän kuin nyt. Se on rehellistä sanoa suoraan.

Onko vuosikymmenten aikana muotoutunut systeemi täydellinen vai pitäisikö se räjäyttää kokonaan? Vai jotain siltä väliltä?

Neljä näkökulmaa keskusteluun:

1. Harvoille enemmän

Viime vuosien tendenssi on: enemmän tukea harvoille. Hyvä puoli tässä on se, että taiteelliseen työhön saa tarvittavat resurssit. Huono puoli on tietysti se, että yhä useammat jäävät kokonaan ilman. Miten varmistetaan se, että tuki jakautuu vuosien varrella mahdollisimman monelle? Onko vastaus karenssit vai tarpeeksi monipuoliset ja vaihtuvat toimikunnat? Toisaalta pitkäjänteinen työ tarvitsee pitkäjänteistä tukea.

2. Tuetaanko työhuoneella istumista vai ihmisten ilmoille menoa?

Suomessa on myönnetty perinteisesti tukea työskentelyyn. Säännöllinen tulo on monelle enemmän kuin tarpeen tuoden hengähdystauon epävarmuudesta. Mutta olisiko pitkän uran kannalta kuitenkin parempi, että voisi tehdä kattavia kiertueita ja hankkia sitä kautta fanipohjan, tai että voisi toteuttaa unelmien albumin tai produktion tekemättä taloudellisia kompromisseja? Albumin tekokustannukset rajataan usein heti kättelyssä pois. Myös kiertueille on vaikeaa saada riittävää tukea.

3. Nuoret vs. konkarit

Uran alkuun saaminen on mielestäni vaikeampaa kuin vaikkapa vuosituhannen alussa. Debyytteihin myönnetään tukea nihkeästi. Pitäisikö tämän muuttua? Ja onko muutoksen esteenä se, että toimikunnissa istuvat kokeneemmat tekijät muistavat oman kamppailunsa ja ajattelevat, että kamppailu nyt vain kuuluu tähän ammattiin? Toisaalta pitkän uran aikana tulee väistämättä vaiheita, jolloin tarvitaan tukea. Astuuko ikärasismi jossain vaiheessa kuvaan, ja miten tätä estettäisiin? Ura voi saada uuden alun vielä eläkeikäisenäkin.

4. Toimikunnat

Mielestäni vertaisarviointi on edelleen ylivertainen tapa hakemusten arviointiin. Näin myös ne tekijät, jotka eivät osaa tehdä hyviä hakemuksia voivat pärjätä. Monissa paikoissa käytössä oleva pisteytys on armoton. Hakemuksen ja tekijän täytyy erottautua jopa sekunneissa. Toimikunnissa tarvitaan kokemusta, mutta on tärkeää varmistaa tietämys myös nuorista tekijöistä. Miten varmistetaan toimikuntien monimuotoisuus ja sopiva vaihtuvuus?

Edellä on monta kysymystä mutta vähän vastauksia, joten jatketaan keskustelua. Olkoon se runsasta, rönsyilevää, rehellistä ja rohkeaa!

Pauliina Lerche
puheenjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Apurahatukat ojennukseen – Ota vinkit haltuun

Julkaistu

ON TAAS se aika vuodesta. Tutut kollegat esittelevät somessa apurahatukkiaan eli sitä, miltä kuontalo näyttää, kun sanamuotoja ja budjetteja on viilattu vielä viime minuuteilla ennen vuorokauden vaihtumista. Kun päätökset tulevat, monista vaikuttaa siltä, että raha tulee rahan luo – apurahoja saa vain, jos niitä on saanut ennenkin. Harmittaa, kun tuntuu, että apurahoihin voi päästä käsiksi vasta meriiteillä, mutta milläs ajalla niitä meriittejä luot, jos toimeentulo pitää hakea muualta kuin musiikkialalta?

Onneksi apurahakenttä on viime vuosina laajentunut ja moninaistunut myös musiikintekijöiden näkökulmasta. Erityisesti musiikintekijöille apurahoja jakavat Musiikintekijöiden rahasto, MES Musiikinedistämissäätiö, Malmstén-säätiö, Music Finland ja vasta pari vuotta sitten perustettu Teoston kulttuurisäätiö. Apurahojen suuruudet vaihtelevat satasista kymmeniintuhansiin euroihin ja hakuja on avoinna pitkin vuotta. Edellä mainituista tahoista Music Finland tukee erityisesti musiikin kansainvälistymistä ja Musiikintekijöiden rahasto rytmimusiikin tekemistä. Muilta tahoilta voi hakea apurahoja musiikintekemiseen genrevapaasti.

 

NÄIDEN tahojen lisäksi kannattaa pitää silmät avoinna myös muille apurahoja myöntäville tahoille, mukaan lukien suuret Suomen Kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus.

Myös lähes jokainen kunta tai kaupunki jakaa apurahoja tekijöille, muistuttaa Suomen Musiikintekijöiden apuraha-asiantuntija Riitta Huttunen. Hakemuksia lähettämällä musiikintekijät voivat myös muistuttaa olemassaolostaan.

”Minusta musiikintekijöiden tulisi antaa hakupainetta yksityisiin säätiöihin lähettämällä runsaslukuisesti hakemuksia. Vain sitä kautta muutamme maailmaa ja rytmimusiikin kentän tekijyys tulee tunnustetuksi myös apurahamaailmassa. Myös julkisen keskustelun käyminen musiikintekijän työstä, toimeentulosta, työn riskeistä sekä yleisesti apurahojen tarpeesta olisi tervetullutta. Musiikintekijöiden työtä ja toimeentuloa tulisi myös tutkia tarkemmin”, Huttunen pohtii.

On toki tärkeää kuitenkin hakea harkiten ja kohdistetusti. Tämän on todennut kokemuksen kautta Tia Nylander, joka on hakenut vuodesta 2021 lähtien apurahoja Suru’s Saga 3D motion comic -projektilleen, menestyksekkäästi ja vähemmän menestyksekkäästi.

”Suurin osa hakemuksista on ollut – tietysti – hylättyjä, mutta ilokseni olen saanut projektin musiikkien tekemiseen apurahoja muun muassa Musiikintekijöiden rahastolta, Taikelta, MES:iltä ja Georg Malmsténin säätiöltä”, Nylander kertoo.

Aluksi Nylander haki aktiivisemmin eri lähteistä, ja opiskeli apurahojen kirjoittamisen ”taiteenlajia”.

”Olin syventynyt muun muassa Koneen säätiön nettisivuilla näkyviin projektikuvauksiin, missä näkyi mihin apurahoja on myönnetty. Tuntui, että hakemukseen pitäisi keksimällä keksiä aina jokin aivan huikea uusi projekti ja vääntää hakemus mahdollisimman uraauurtavan, mystisen ja tärkeän kuuloiseksi. Pakko myöntää, että alussa huokaisin pari kertaa jopa helpotuksesta, ettei niin sanotusti paperilla hyvän näköinen hakemukseni mennyt läpi.”

Nykyään Nylander menee hakemisessakin visio edellä ja pyrkii taiteessaan, hakemuksissaan ja urallaan jatkuvuuteen.

”En hae enää kaikilla hakukierroksilla, jos minulla ei ole selvää visiota siitä mitä seuraavaksi.”

 

KENELLE apurahoja sitten myönnetään, ja ketkä niistä päättävät?

Tahosta riippuen päätöksiä tekevät nimetyt toimikunnat, työryhmät tai säätiöiden hallitukset. Mahdollinen jääviys otetaan huomioon, ja esimerkiksi Musiikintekijöiden rahaston toimikunnille annetaan DEI-koulutusta (moninaisuus, yhdenvertaisuus ja osallisuus). Monet tahoista painottavat näyttöä ja tekemisen ammattimaisuutta. Kokouksissa todellakin kuunnellaan musiikkia tai saatetaan etsiä lisätietoa somekanavilta. Malmstén-säätiölle saattaa riittää materiaaliksi myös demot, mikäli julkaisuja ei vielä ole.

Nylander toteaa, että tekijät tuntevat kenttää jo melko hyvin ja myös sparraavat toisiaan hakemisessa. Sarkaa tietoisuuden lisäämisessä vielä kuitenkin on.

”Olen huomannut, että väliinputoajia ovat yli 30-vuotiaat, kokonaan toiselta alalta vaihtavat tekijät, joilla voi olla jopa vuosien kokemus biisien tekemisestä pöytälaatikkoon ja esimerkiksi korkeakoulututkinto, muttei musiikkialan pohjakoulutusta. Heidät pitäisi huomioida ja vastaanottaa alalle ehdottomasti paremmin.”

 

Lisätietoja:

taidejakulttuuri.fi/rahoitushaut
artpro.uniarts.fi/toimeentulo-taiteen-kentalla

Jarkko Martikainen – Taide kantaa vaikeimman yli

Julkaistu

Jarkko Martikainen tunnetaan omaperäisenä tekstittäjänä, jonka biiseissä tavut ja loppusoinnut ovat kohdallaan. Lauluissa on myös vahva ja kantava tarina, ja näytelmän henkilöt mieleen jääviä. Voi liioittelematta sanoa, että sisältö on painavaa.

Nyt Martikaisen neljäkymmenvuotinen ura on palkittu Juha Vainio -palkinnolla. Hän on komeassa jatkumossa 34. kunnianosoituksen saanut sanoittaja.

Kuinka hc-punkkarista kasvoi suurempaakin yleisöä puhutteleva ajattelija?

Jarkko Martikainen korostaa, kuinka tärkeä merkitys on ollut sallivalla aikakaudella, mikä vallitsi hänen uransa alkupuolella. Hän nostaa esille aikalaisiaan, kuinka CMX, Don Huonot, Maj Karma ja Kotiteollisuus nousivat kaikki radioaalloille pitkän kenttätyön ansiosta, oman polkunsa luoden. Martikaisen luotsaama YUP kuului samaan joukkoon. Kaikkien musiikki soi radiossa ja hieman oudommatkin rockbändit olivat valtavirtaa, tai ainakin esillä.

”En usko, että Trio Niskanlaukauksen menestys Rajaportti-levyn kanssa vuonna 2002 olisi voinut tapahtua niin laajasti, ellei se olisi soinut niin vahvasti radiosta. Saimme elää sitä kulta-aikaa, jolloin tekemiselle oli niin rehevä alusta mediassa”, sanoo Martikainen

Rajaportin lauluista kolmen tekstistä vastasi Martikainen. Hän myös tuotti albumin. Radiosoitto takasi taloudellisen vakauden ja turvasi tekemisen Martikaisellekin.

 

MYÖS YUP löysi oman yleisönsä. Se oli vanhalle punkkarille yllätys.

”Ainakin minulle se oli häkellyttävää, että voiko tämmöisellä matskulla aidosti siis tienata leipäänsä näinkin hyvin. Parhaina vuosina jäi säästöönkin”, hän sanoo.

Biisinikkari tosin toteaa, että olisi voinut aivan hyvin toteuttaa uraansa myös kuten esikuvansa Radiopuhelimet ja tehdä bändiä päivätöiden ohella. Toisaalta hän on kiitollinen siitä, että on pystynyt tekemään päätöikseen biisejä ja keskittyä siihen täysin.

”Se tekeminen on niin ihanaa, että jotenkinhan kaikki he, jotka haluavat tehdä, löytävät kyllä keinot tehdä.”

Vaikka Martikainen on kiitollinen siitä asemasta, jonka hän on saavuttanut, hän miettii kaiholla niitä aikoja, kun levy-yhtiöillä oli rosterissaan bändejä punkista iskelmään. Viime vuosina tarjonta on kaventunut ja leivän saanti aina hankalampaa, sen Martikainenkin on joutunut tuta.

YUP:N toiminta loppui vuonna 2008. Silloin Martikainen oli tehnyt jo hypyn tuntemattomaan ja lähtenyt keikkailemaan yksin, lavalla vain mies ja kitara. Päätös ei ollut helppo ja Martikainen sanoo bändittä esiintymisen tuntuneen aluksi pelottavalta.

Verbaalikkona hänen keikkojensa tavaramerkiksi tuli kuitenkin pian biisien väleissä olevat monologit, jotka jatkoivat laulujen tarinoita, taustoittivat niiden syntyjä. Samalla Martikainen löysi uuden yleisön, eikä silti menettänyt vanhoja fanejaan. Temppu, joka on vaikea toteuttaa – varsinkin kun tyylinmuutos oli radikaalikin. Kiteytettynä, molli vaihtui duuriin ja tempo puolittui. Kitaran sahaus hävisi.

Se johtui siitä, että Martikaisen idolit olivat vaihtuneet.

”Olin kuunnellut paljon Kris Kristoffersonia. Totta kai olin sitä kuuluisampaa kaartia saanut jo äidinmaidossa, sillä äitihän kuunteli Dylania naurettavissa määrin. Minua kiinnosti se, miten vähillä elementeillä ne laulut olisi mielestäni kuitenkin todella eheitä ja täysiä, kokonaisia.”

Käänteentekevä albumi oli Rakkaus vuodelta 2006. Levyltä löytyy myös Valssi tanssitaidottomille, mikä lienee Martikaisen tunnetuin kappale.

”Sanoin miksausten loppuvaiheessaan miksaaja Aake Otsalalle, että tämä voi olla monille suuri elämys tai mahtava pettymys”, toteaa Martikainen.

Omien mielenkiinnon kohteiden muuttuminen oli vaikuttanut vahvasti musiikin estetiikkaan.

”Levyjen tulee olla ajankuvia siitä, mikä minua sillä hetkellä kiinnostaa. Jos joku oli sitä mieltä, että eihän tämä kuulosta yhtään YUP:n Homo sapiensilta, se pitikin paikkaansa. Maailmassa on riittävästi kuitenkin aina sellaisia tekijöitä, jotka löytävät yhden viisastenkiven, eivätkä halua siitä luopua. Se on upeaa. Mutta minulle on yhä epäselvää, millainen seuraava levy olisi”, pohtii Martikainen.

 

MARTIKAISEN prioriteetti on pitää tekeminen itselleen mielekkäänä ja innostavana.

”Keskityn niihin aiheisiin, sävelkulkuihin ja harmonioihin, mitkä innostavat. Ei tietenkään voi koskaan olla mitään takeita, onko se muille kiinnostavaa. Se on kuitenkin ollut sitä riittävissä määrin, en ole joutunut etsimään mitään muuta työtä. Olen tehnyt näitä taidehommia koko aikuisikäni”, hän sanoo.

Martikainen toimii tekemisen riemusta aina uusia unelmia kohti pyrkien. Realismi kuitenkin ohjenuorana.

”Olisi hullua unelmoida asioista, jotka ovat mahdottomia. Tietyt unelmat vaatisivat isomman työryhmän, joten pitäydyn yleensä niissä asioissa, jotka voin tehdä täysin yksin.”

Martikainen on ahkera ja tekee joka päivä jotain. Säännöllinen veistely pitää kynän terävänä.

”Inspiraatio tulee niin harvoin vastaan, ja säännöllisesti tekeminen on aina ollut paras keino tavoittaa se inspiraatio.”

 

MARTIKAINEN toteaa, ettei hänellä ole koskaan ollut uraa. Tällä hän tarkoittaa sitä, että taiteentekeminen – eli kirjoittaminen, piirtäminen ja soittaminen – on hänelle elämäntapa.

”Haluan kutsua sitä taiteeksi, koska mielestäni se on sitä. Sillä tavalla olen aina pystynyt pitämään elämäni niin laadukkaana, kuin sen on mahdollista olla. Se on myös mun mielenterveyteni paras ja vakain kivijalka. Se on tuottanut mulle suurimman lohdun ja suurimmat huvitukset.”

Se, että Martikainen on onnistunut rakentamaan tekemisistään elinkeinon, on hänelle pieni ihme. Hän ei ole koskaan pyrkinyt miellyttämään ketään.

”Tekemiseni on hyvin itsekeskeistä ja sen pitääkin olla itsekeskeistä. Vain keskittymällä itseeni pystyn tekemään asioita, joita rakastan. Muut tykkäävät siitä vaihtelevissa määrin”, Martikainen sanoo, vaikka ottaa kiitollisena vastaan viestit kuulijoilta. Paras palaute on se, kun ihmiset laittavat viestiä, kuinka jokin kappale on ollut esimerkiksi heidän häävalssinsa. Tai kertovat tatuoineensa tekstinpätkän itseensä.

Martikaisen pahin kiirastuli oli covid-pandemia. Luomishalu katosi hetkeksi tyystin. Kun korona iski ja 50 vuotta täyttyi, auttoi Martikaista perusasioiden äärelle palaaminen.

”Aloitin 15-vuotiaana punkbändissä ja treenattiin aivan helvetisti. Kävelin pommisuojaan ja mietin, miten ihanaa on, että meillä on tämmöinen bändi. On mahtava soittaa punkkia. Se oli kaikki se, mikä oli siinä oleellisinta.”

Meritoituneena biisintekijänä hän pohti tuota aikaa.

”Edelleenkään ne ydinunelmat eivät ole mihinkään muuttuneet. Oivalsin, ettei musiikki ole minua koskaan pettänyt.”

Sen jälkeen Martikainen löysi entistä optimistisemman lähestymistavan taiteen tekoon.

”Jos rakentaa minuutensa tekijyyteen, on vaikea säilyttää itsetunto kun elanto loppuu. Näyttäytyy ihmisenäkin ihan läpeensä epäonnistuneelta. Parempi on hyväksyä, että muut asiat ovat muita asioita ja ajanolot nämä. Minä olen ihminen, jolle on hyvin tärkeää tehdä lauluja”, hän pohtii ja uskoo lauluntekijöiden olevan selviytyjiä.

”Me ollaan ihan erityisryhmää. Me jos ketkä tiedetään, kuinka toimia monimutkaisissa oloissa. Lopulta meillä jos kenellä on historiallinen ja yksilöllinen ammattiosaaminen sen suhteen, miten toimia vaikeissa oloissa”, hän pohtii.

MARTIKAINEN muistuttaa, etteivät musiikintekijät ole heterogeeninen joukkio.

”Jos itse yrittää katsoa samaan peiliin kuin joku muu, se saattaa olla se sirkuksen vääristävä peili. On hyvin vaikea löytää sellaisia yhtäläisiä keinoja, joilla voisimme pärjätä, koska yhteiskunnassa meidän mahdollisuuksiamme heikennetään koko ajan”, hän pohtii ja uskoo että ainoa muutos lähtee sisältä päin.

”Monilla on ajatus, että ollaan rotkon reunalla eikä mitään ole tehtävissä. Ne ovat lopulta vain pessimistisiä ajatuksia. Meillä on itse mahdollisuus parantaa elämämme laatua. Muutos on mahdollinen.”

Martikainen puhuu vanhemmistaan, jotka olivat vielä parantamassa sotien jälkeisen Suomen elinolosuhteita. Oli usko tulevaisuuteen ja pyrittiin koko ajan kohti parempaa tulevaisuutta. Se on vaihtunut näköalattomuuteen ja toivottomuuteen. Martikainen muistuttaa, että taide on parasta sisältöä siihen.

”Se, että voi toimia taiteen piirissä, olkoonkin että pyörii jossain köyhyysrajalla, niin kuin monet kollegat tekevät. Silti se on juuri niin kuin David Lynch sanoi, että ”art life is a great life”.

Lynch teki paljon maalauksia, eikä juuri pyrkinyt myymään niitä. Silti käytti niihin valtavasti aikaa. Jos taide ei aina olekaan hyvä kauppatavara, niin entä jos sen ei tarvitsekaan olla? Koska kuitenkin taide voi tuottaa niin paljon hyviä asioita, joita ainakaan minä en muualta saa.”

 

TUOREIN syntynyt laulu on yllättäen tilaustyö, joka syntyi Pikku Kakkoselle. Lastenlauluissa oli haastetta ja Martikainen suostui, sillä hän arvostaa lapsia kuulijoina. Martikainen itse oppi kotona kuulemaan vaativampaakin käsitteistöä lastenlauluissa. Sellaista hänelle tarjosivat varsinkin MA Nummisen lastenlaulut, kuten Suutari Joonaksen rauhanmarssi, joissa puhuttiin niin sodasta kuin abstrakteista käsitteistä.

Martikainen pudottelee ulkomuistista muutaman rivin: ”Kaikkihan sen tietää, että sota vaatii sotilaita, mutta miksi täytyy sietää, että sodat tuovat sairaaloihin potilaita? Sodissa ihmisiä kaikkialla kuolee, kun ihmiset silloin tappaa toisiaan. Ei ole silloin ketään, jonka puoleen lapset enää turvautua voisikaan.”

Martikainen on sitä mieltä, että lapset kyllä suodattavat ja imevät asiat omalla tavallaan.

Muuten hän sanoo tilaustöihin lähes poikkeuksetta ei, koska ei näe itseänsä laaja spektrin omaavaksi yleiskirjoittajaksi Chrisse Johanssonin ja Vexi Salmen tapaan. Siinä mielessä hän ei olekaan Juha Vainion perinteen jatkaja.

”Tyylini on tämän ajan oloihin vähän kulmikasta. En väheksy itseäni, mutta myönnän että mahdollisuuteni ottaa osaa suomalaisen tekemisen historiaan ei omaa sitä laajuutta kuin noilla mainituilla tekijöillä. Olen aina kuitenkin kirjoittanut ensisijaisesti omiin tarpeisiini, itselleni laulettaviksi ne asiat. Ei ne kellekään niin tärkeitä ole kuin mulle itselleni. Olen se tärkein kohde aina”, sanoo Martikainen.

Poikkeuksena on Vesa-Matti Loiri, jolle Martikainen Tommi Vikstenin pyynnöstä teki kappaleet Taivun mutten murru sekä Missä kotini on, koska koki tuntevansa laulajan maailman.

Martikaisen kohdalla onnistunein yhteistyöprojekti on ollut Timo Rautiaisen kanssa, jolle Martikainen on tehnyt peräti 16 sanoitusta. Yhteistyöllä on vahva pohja.

”En olisi päätynyt tekemään, ellen olisi mielestäni ymmärtänyt riittävissä määrin Timoa. Se ystävyys on ollut niin tiivistä”, sanoo Martikainen, joka sittemmin patisti Rautiaista tekemään itse omat sanoituksensa.

Martikaisessa onkin sparraajan vikaa. Samanlaisia sessioita hän on tehnyt muun muassa Samae Koskisen ja Samuli Putron kanssa, joista jälkimmäiselle hän on myös tuottanut kaksi albumia.

Näin syntyi: Pohjola

Julkaistu

Levy-yhtiöpomon täystyrmäys voi olla lauluntekijän onni, jos silloin oivaltaa, mikä biisinteossa on olennaista.

Olli Halonen muutti Kuopiosta Helsinkiin lukion jälkeen vuonna 2007, opiskeli Metropoliassa muusikoksi sekä soitti rumpuja ja teki biisejä UMK:ssa 2015 toiseksi tulleessa Satin Circus -yhtyeessä, minkä jälkeen hän päätti tähdätä soolouralle.

”ELIN askeettisesti ja keskityin kirjoittamiseen. Ehdoton sääntö oli tehdä vähintään yksi laulu viikossa.

Levy-yhtiöistä tuli aina hylsy, kunnes keväällä 2018 pääsin erään tunnetun musiikkivaikuttajan pakeille. Hän kuunteli demoni, mietiskeli ja sanoi: ‘Kyllä sä biisejä osaat kirjoittaa, mutta tarvitaanko tähän maahan näitä vätyksiä enää yhtään lisää?’

Tajusin heti, mitä hän tarkoitti. Olin pyrkinyt teollisella asenteella apinoimaan niitä rakkausstooreja, joita soi radiossa ja Spotifyssa. Sanoin hänelle, että enhän mä näiden laulujeni hahmo ole ollenkaan vaan kuopiolainen lätkää fanittava perusjätkä. ‘Ei se noista biiseistä kuulu yhtään’, hän totesi.

 

AJAESSANI sieltä studiokopilleni Hernesaareen päätin, että nyt teen kappaleen pelkästään itselleni enkä mieti, mitähän ihmiset haluaisivat kuulla.

Melodiaan hain kansanlaulumaista juurevuutta. Kun keksin kertsin loppuun ‘se on siunaus ja kirous, että synnyttiin Pohjolaan’, tämä avainlaini kristallisoi mulle heti koko sisällön. Biisin nimi on Pohjola ja siinä kuvataan meidän kansan kummia juttuja, kuten kättelyjonon töllöttämistä ja juhannustansseja räntäsateessa.

Biisi viikossa -sääntö vaihtui nyt asenteeseen, että tästä pitää tulla täydellinen, kesti mitä kesti. Kirjoitin sitä kotona Lauttasaaressa ja niin, että istuin kitaran kanssa kalliolla lähimetsikössä. Tekstiä tuli paljon enemmän, mitä lopulliseen päätyi. Hioin, makustelin ja muokkasin.

 

AINAKIN vuosi siinä meni. Esimerkiksi viittaus Turun Koivuihin oli pitkä prosessi, johon liittyi se, kun Juha Perälä Radio Suomipopin Aamulypsyssä toisteli läppää, onko raha muuttanut Saku Koivua ihmisenä.

Jatkuvaa tasapainoilua oli siinä, ettei kokonaisuus lipsahda liian hartaaksi ylistykseksi mutta ei myöskään pelkäksi itsellemme naureskeluksi.

2019 sain levytyssopimuksen Mökkitielle Olli Saksan kuunneltua neljän biisin demoni, jolla oli tästä silloinen versio. Editointi jatkui sen jälkeenkin, ja myöhemmin kun Saksa kuunteli taas yhden version, hänen ekat sanansa olivat: ‘Nyt mun tekee mieli kaljaa ja se on hyvä merkki.’

Kun tätä oltiin julkaisemassa, musabisneksen sisältä tuli kommentteja, että ootteko te ihan sekaisin, eihän kukaan tällaista enää kuuntele, tuulahdus vanhasta maailmasta.

Julkaisusta meni puoli vuotta ennen kuin siitä tuli hitti, ei radioiden vaan puskaradion kautta. Mika Laakkosen hienon tuotannon ohella myös ajoituksella oli osuutensa, kun Venäjä oli hyökkäämässä Ukrainaan ja tunnelmat Suomessa muuttuivat.

 

COROLLA, johon pakkanen ei pysty, on muisto teinivuosilta. Se oli meillä mummolassa peltoautona eikä millään hajonnut, vaikka välillä mentiin ojaan ja katolleen. Se oli talvet lumen ja jään alla navetan takana, ja kun loppukeväästä väänsin avaimesta, se hurahti heti käyntiin.

Totuin jo silloin myös metsätöihin. Siellä Leppävirralla ja Kuopiossa ovat ne juuret ja se maailma, johon mielessäni palasin, kun sen levy-yhtiöpomon luota lähdettyäni aloin tehdä biisiä pelkästään itselleni.”