paatoimittaja, Author at Musiikintekijät

Kaikkein parhaat suosittelijat

Julkaistu 18.3.2026

Viime kuukausina on musiikkipiireissä keskusteltu, ihmetelty, päivitelty ja kauhisteltu Spotifyn soittolistojen surkeaa tolaa. Syystäkin: sen jälkeen, kun alan arvostama Suomen–editori sai kenkää, ovat Spotifyn viralliset soittolistat täyttyneet enemmän tai vähemmän mielivaltaisen tuntuisista valinnoista, ja etenkin pienten indieartistien mahdollisuudet päästä soittolistoille ovat vähentyneet radikaalisti. Mikä tarkoittaa merkittävästi vähemmän striimauksia.

Keskustelu on tarpeen ja huoli todellinen – tiedostan sen indiemusiikkia julkaisevana kipeän hyvin – mutta silti toivoisin, että tämä kaikki toimisi herätyksenä ja yhtenä sysäyksenä siirtää keskustelu pois virallisista soittolistoista ja algoritmeista takaisin sinne, minne se kuuluu: musiikki–intoilun yhteisöllisyyteen. Löytämisen riemuun, ja etenkin hyvistä löydöistä muille kertomiseen.

Itselläni ainakin on tunne, että olemme tiedostamattakin alkaneet luottaa liiaksi niin ihmis–kuin tekoälykuraattorien tarjoamaan sisältöön ja unohtaneet, että ystävien, kollegojen ja satunnaisten baarituttavuuksien kauttahan ne parhaat uudet artistit on aina ennenkin löydetty.

Eli mitäpä jos alkaisimme taas entistä enemmän etsiä, kysellä, keskustella ja suositella? Ihmiseltä ihmisille. Joko somessa tai vaikkapa ihan tosielämän kohtaamisissa. Houkutellaan kavereita mukaan keikoille, kuunnellaan musiikkia yhdessä, järjestetään levyraateja ja annetaan vaikka levyjä lainaan.

On nykyajassa hyvääkin. Itselleni uutta musiikkia tulee nykyään eniten eteen Tiktokissa, jonka algoritmit ovat oppineet minun pitävän suomalaisesta indiestä. Siksi minun FYP (for you page) täyttyy joka päivä pienistä kotimaisista musiikintekijöistä, joilla on ehkä vain kymmeniä tai satoja seuraajia, ja joiden olisi tässä vaiheessa uraansa lähes mahdotonta päästä esiin perinteisen median kautta.

Keskustelu soittolistoista jatkuu Musiikintekijöiden päivässä 28.4. Nähdään siellä ja suositellaan hyvää musiikkia toisillemme!

Mikko Meriläinen
Päätoimittaja

Tiedottamisen perusteet haltuun

Julkaistu 18.3.2026

En ole varmastikaan ainoa, jolle ideat ja tarinankerronta eivät ole ongelma – paitsi silloin, kun pitää nimenomaan kirjoittaa itsestä. Lähtökohtaisesti ehkä tuntuu, että omassa elämässä ei nyt ylipäätään ole mitään kovin kiinnostavaa.

Paitsi tietysti on, ja paljon. Pienissä asioissa ja niistäkin vielä pilkotummissa mikrojutuissa. Mutta kun meillä ei ole aikaa keskittyä, kuunnella ja observoida. Se mitä oikeasti haluamme kertoa, on luultavasti jotain tosi syvää ja ihmisyyttä avaavaa. Se mitä kerromme, on meriitit ja pinta.

Mitä se edes tarkoittaa, kun pitää kirjoittaa tiedote omista asioista? Mihin tarttua, kun se kaikki ihmeellinen on läsnä koko ajan mutta oikeastaan ei milloinkaan?

Artistin myyntiä medialle

Vuoden 2017 lopulla ystäväni Kanerva Salomaa kysyi, että tunnenko hyviä tiedottajia. Olin vanhempainvapaalla ja päättänyt reilu vuosi sitten työni Warner Music Liven agenttina. Sanoin, että joo tunnen kyllä muutamia, mutta mitäpä jos minä olisinkin sinun tiedottajasi.

Tässä vaiheessa ajattelin, että eipä se tiedottaminen voi olla sinänsä vaikeampaa kuin keikkamyynti. Konteksti on tavallaan sama, artistia yritetään vain myydä keikkapaikkojen sijaan medialle.

Kanervan debyyttialbumi Paritanssi julkaistiin tammikuussa 2018. Kyseessä oli teemallinen kokonaisuus, joka perkasi läpi yhtä parisuhdetta ja tiettyä vaihetta elämässä. Tekemäni tiedote oli älyttömän simppeli: kuva, julkaisupäivä ja otsikko. Sitaatti artistilta ja neljän lauseen teksti artistista ja kokonaisuudesta.

Lähetin sähköpostin kaikille toimittajille, joihin olin oman artistiaikakauteni sekä agenttivuosieni aikana tutustunut. Kanerva näkyi levynsä kanssa Arto Nybergissä, Soundissa, Rumbassa, Hesarissa, maakuntalehdissä ja radioissa. Naistenlehdissä tarjottiin tilaa, mutta artisti päätti, ettei halua perata elämäänsä niissä ja erityisesti niiden ehdoilla.

Tästä alkoi oma urani tiedottamisen parissa. Tein työtä intensiivisesti vuoteen 2022 asti, jonka jälkeen vielä muutaman yksittäisen projektin.

Olen kouluttautunut radiotoimittajaksi, joten tein ratkaisun hakeutua median puolelle töihin. Missioni oli yksinkertaisesti avata lisää tilaa musiikille.

Tunne vastaanottajasi

Nyt olen viitisen vuotta toiminut aktiivisesti siis tiedotteiden vastaanottajana. Olen myös sparrannut artisteja ja silloin tällöin editoinut tekstejä. Huomaan, että vaikuttavuudessa vähemmän on edelleen enemmän.

Radiotoimittajan näkökulmasta tiedote tuo parhaimmillaan arvokasta sisältöä juontoihin ja syvyyttä kokonaisuuteen. Onnistuessaan se palvelee artistia, mediaa ja yleisöä.

Tärkeä huomio on pohtia, kenelle tiedote ohjataan. Mediakentän tunteminen on siis todella iso avain eteenpäin.

Käytin tiedottajan työssäni paljon aikaa medioiden seuraamiseen ja tätä kautta tutustuin eri toimittajien tapaan kirjoittaa tai tehdä radio-ohjelmia. Kuka on syvällisin henkilökuvan tekijä, kenen sisällöt taas ovat faktatulitusta ja minkä ohjelman tai palstan juju on tietynlaisessa tarinassa.

Näiden asioiden lisäksi tiedottajan on tunnettava toimittajia, se todella auttaa. Tutustuminen voi tapahtua toki henkilökohtaisella tasolla, mutta yhtä tärkeää on oppia, minkälaiset jutut ja mitkä artistit tai musiikki ovat kenenkin erikoisalaa. Pikkuhiljaa kehkeytyy jonkinlainen kokonaiskuva, jota käyttää omana työkalunaan.

Tärkeä pointti on siis se, että tiedotteen ei tarvitse olla kaikille sama. Parhaiten se tavoittaa, kun toimittajille saa usutettua mukaan jonkun henkilökohtaisen tärpin tai ajatuksen.

Hesarin ja Ylen vinkkelistä

Kyselin tätä juttua varten ajatuksia tiedottamisesta myös muilta toimittajilta. Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen uutisryhmän esihenkilö Mari Koppinen myöntää heti, että hänellä on hieman ristiriitainen suhde tiedotteisiin.

”Minun pitää pystyä seuraamaan koko Suomen ja maailman kulttuurikenttää. Ei ole inhimillisesti mahdollista availla sähköpostiin tulevaa jokaista tiedotetta ja sisäistää niitä. Pyrin katsomaan otsikot ja sitten tartun lähemmin, jos havaitsen jotakin HS:lle potentiaalista. Moni tiedote menee valitettavasti ohi”, Koppinen sanoo, ja tarkentaa että näin käy varsinkin persoonattomille massapostauksille.

Hän painottaa, että apua on siitä, kun tiedottaja tuntee julkaisun ja ymmärtää, millaisia juttuja Helsingin Sanomat tekee ja millaiselle yleisölle niitä tehdään.

”Tiedotteista on usein hyötyä faktojen tarkastuksessa, ja ne toimivat myös hyvänä tietona siitä, minkälaisia julkaisuja on tulossa. Sitä kautta levyt myös enimmäkseen päätyvät toimittajille arviointiin”, Koppinen lisää.

YleX:n musiikkituottaja Tomi Dostinov sanoo, että tiedotteilla on aivan keskeinen asema hänen musiikkijournalistisessa prosessissaan.

”Tiedotteen merkitys korostuu erityisesti kahdenlaisissa tilanteissa: kun artisti on vielä melko tuntematon tai vaihtoehtoisesti jo vahvasti etabloitunut. Pitkän uran tehneiden artistien tapauksessa mielenkiinto kohdistuu siihen, mitä uran huippuhetkiä, painotuksia ja narratiiveja tiedotteessa nostetaan esiin. Sitä kautta selviää, mihin promootion kärki kulloinkin on asetettu”, Dostinov tiivistää.

”Uusien artistien löytöalustana taasen tiedote ei välttämättä ole kaikista tehokkain väline. Usein se ensimmäinen kontaktipiste artistin musiikkiin tuleekin jotain sellaista väylää pitkin, jossa kuulen artistin biisin ja se herättää mielenkiintoni. Tiedotteeseen perehdyn sitten kyseisen ensikosketuksen jälkeen.”

Eräs tärkeä tiedottamiseen liittyvä näkökulma on tavoite. Tavoite luo työlle raamit ja ohjaa toimintaa. Se voi olla yksi radiosoitto tai seitsemän somenostoa. Kun tiedottaja pystyy sanallistamaan tavoitteen ja jakamaan saavutetut tulokset sekä analysoimaan tehtyä työtä, ollaan jo todella pitkällä. Oleellista on asettaa myös pitkän tähtäimen tavoite – mikä se on?

Aika kliseisesti tässäkin pätee: tiedottajan työ ei ole helppoa mutta onnistuessaan huippua!

Tiedottamisen 5 periaatetta

1. Tunne vastaanottajasi – sekä mediat että toimittajat
2. Muotoile viestisi – ytimekkyys ja selkeys on tärkeää
3. Hio kärki – miksi toimittajan pitäisi huomioida juuri sinut
4. Yksilöi viestisi – se toimii aina massaviestiä tehokkaammin
5. Älä lannistu – tarkenna taktiikkaasi ja yritä uudestaan

Musiikin menestysparadoksi

Julkaistu 18.3.2026

MUSIIKKIALA kukoistaa. Musiikin tekijänoikeuksien globaali arvo saavutti vuonna 2024 kaikkien aikojen ennätyksen: 47,2 miljardia dollaria. Luku on lähes kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Silti yhä useampi musiikintekijä kamppailee toimeentulonsa kanssa.

Tämä on modernin musiikkitalouden paradoksi: ala menestyy, mutta he, jotka musiikin luovat, eli säveltävät ja sanoittavat, elävät taloudellisessa epävarmuudessa.

Sekä äänitetuottajien että kustannusyhtiöiden näkymät ovat erinomaiset. Striimaus kasvaa, musiikkia käytetään enemmän kuin milloinkaan. Arvoa luodaan useille toimijoille ympäri maailmaa, mutta nousu ei jakaudu tasaisesti. Levy–yhtiöiden ja artistien tulot ovat kasvaneet sekä suhteellisesti että määrällisesti, musiikkikustantajien osuus on kasvanut määrällisesti. Musiikintekijöiden saama tulo-osuus on todennäköisesti myös kasvanut, mutta samaan aikaan tulot ovat mitä ilmeisimmin hajautuneet entistä useammalle tekijälle.

EPÄVARMA toimeentulo vaikuttaa kaikkeen. Taloudellinen stressi heijastuu hyvinvointiin, jaksamiseen ja lopulta siihen, mitä musiikkia syntyy – tai jää syntymättä. Moni musiikintekijä tasapainottelee sessioiden, projektien ja heti realisoituvien työtulojen välillä. Sosiaaliturva ei tunnista tällaisen työn luonnetta. Työttömyyskorvaus on usein saavuttamattomissa, vaikka tulot tippuisivat nollaan.

Kun musiikkialan kokonaisarvo lähes kaksinkertaistuu vuosikymmenessä, on kysyttävä: miksi tämä kasvu ei näy niiden kukkaroissa, jotka musiikin loivat?

Ratkaisu ei ole mystinen. Tarvitsemme pelisääntöjä, jotka kunnioittavat työn todellista arvoa.

Ensinnäkin korvausten on oltava kohtuullisia. Kun musiikin tekijänoikeuksien arvo on lähes kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa, alan kasvun tulee näkyä suhteellisena kasvuna myös niiden tuloina, jotka musiikin loivat.

Toiseksi sosiaaliturvan on tunnustettava luovan työn erityisluonne. Musiikintekijöillä tulee olla yhtäläinen oikeus työttömyyskorvaukseen ja sosiaaliturvaan kuin muillakin. Epäsäännöllinen työ ei saa tarkoittaa huonompaa turvaa.

Kolmanneksi tarvitaan läpinäkyvyyttä. Kun musiikintekijät saavat korvauksen, yksittäisen esitys–tai käyttötilanteen arvoa ja korvausten oikeudenmukaisuutta on vaikeaa arvioida.

ALAN kasvu on hienoa. Mutta kasvu ilman oikeudenmukaisuutta on onttoa. Jos haluamme musiikin kukoistavan myös tulevaisuudessa, meidän on huolehdittava niistä, jotka sen luovat.

Investoiminen musiikintekijöihin on investointi musiikkikulttuurimme tulevaisuuteen. Se jos mikä on kestävää taloutta. Ja ennen kaikkea – se on reilua ja oikein.

Aku Toivonen
toiminnanjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Tämän kirjoituksen lähteenä on käytetty Will Pagen artikkelia Global Value of Music Copyright Hits New All Time High, Nearly Doubling in a Decade to $47.2bn in 2024.

Monimuotoista riippumattomuutta

Julkaistu 18.3.2026

SUOMALAISET riippumattomat levy–yhtiöt ovat kovemmassa kasvussa kuin koskaan aiemmin. Mutta mitä meinaa riippumaton? Independent eli indie eli itsenäinen. Indie on sanana edelleen monelle kimurantti. Oletko genreltäsi indie, ehkä hieman valtavirrasta poikkeava tuotos, vai oletko indie teoiltasi, itsenäinen tekijä?

Virallisen määritelmän mukaan kaikki muu kuin majorlevy–yhtiön julkaisema on indietä. Indieyhtiöstä voidaan puhua niin kauan, kun enemmistöomistus on yhtiöllä itsellään. Jos majorin osakkuus nousee yli puoleen, indiestä tulee käytännössä sen alamerkki.

ETUJÄRJESTÖ IndieCo ry edustaa nimenomaan itsenäisiä tekijöitä, on tehnyt sitä jo yli 20 vuoden ajan. IndieCon tavoitteena on parantaa jäsenyritystensä toimintaedellytyksiä, kasvattaa itsenäisten julkaisijoiden vaikutusmahdollisuuksia sekä tukea musiikkituotannon monimuotoisuutta. Jäsenmäärä on tällä hetkellä lähes 80, ja mukana on niin isoja itsenäisiä levy–yhtiöitä kuin omakustanneartisteja. Sisällöllisesti indie-joukkoon mahtuu niin radiolistan ja Spotifyn ykkösiä kuin harvemmin kuultuja mestariteoksia kaikista genreistä.

Kun vielä kymmenisen vuotta sitten puhuttiin itsenäisestä kentästä, saattoi käytäväkeskustelussa kuulla käytettävän sanaparia ”pientä piiperrystä”.

IFPI:n vuosittain julkaisema äänitemyynnin tutkimusdata sisältää vain IFPI:n jäsenten myynnit, eli noin 75 prosenttia kaikista julkaisuista – ulkopuolelle jäävä neljännes ei ole majorjulkaisuja, joten ne lasketaan indielaariin. Tämän laskukaavan mukaan itsenäisten kotimaisten julkaisujen osuus Suomen musiikkimarkkinasta oli vuonna 2024 jo 44 prosenttia – lähes puolet. Ja luku kasvaa. Vuoden 2025 striimatuimpien kappaleiden top10:sta indiejulkaisujen määrä oli 50 prosenttia.

Ei niin pientä enää!

LUKUJEN ohella on tärkeää tarkastella sisältöä. Indiekentän monimuotoisuus on kotimaisen musiikkikulttuurin ydin. Itsenäisen musiikin kentällä nähdään ja kuullaan kaikkia genrejä jazzista heviin, klassisesta räppiin, popista etnoon. Tämä omaehtoinen tekijäporukka tarvitsee mahdollisuuden luoda ja tulla nähdyksi.

IndieCo järjestää vuosittain Indie Awards –tapahtumaa, jossa palkitaan itsenäisen kentän tekijöitä. Vuosi vuodelta kasvava Indie Awards on laitettu kasaan vain ja ainoastaan nostaakseen niitä artisteja ja labeleita, joiden tekemiset ei välttämättä komeile valtamedian otsikoissa juuri tänään, mutta ovat mahdollisesti kovaa vauhtia matkalla sinne. Indie Awardsissa kaupallinen menestys ei ole pääkriteeri ehdokkuudelle tai pystille, vaan isossa roolissa on sisällöllinen onnistuminen.

On ollut suuri ilo huomata, miten tärkeäksi ilta on monelle muodostunut. Juhlan keskiössä on kulttuurin sekä musiikintekemisen itsenäisyys ja vapaus.

MILTÄ näyttää itsenäisten toimijoiden tulevat vuodet? On fakta, että koko musiikkiala on isojen haasteiden edessä. Moni pohtii, mikä on musiikin arvo tänä päivänä. Julkaiseminen on nykyään helpompaa kuin koskaan, mutta miten erottua sadoista ja tuhansista muista julkaisuista? Musiikin mediatila kapenee, ja silti musiikkia julkaistaan enemmän kuin koskaan.

Varmaa on, että omaehtoista tekemistä, monipuolista kotimaista musiikkia tarvitaan, ja julkaisutulvassa sisällön merkitys on suurempi kuin koskaan.

Katja Vauhkonen
Kirjoittaja on IndieCo ry:n toiminnanjohtaja sekä artistimanageri ja tiedottaja

Voisiko UMK olla MMK?

Julkaistu 18.3.2026

Tätä kysymystä pohdittaessa täytyy pureutua UMK:n historiaan. Ensimmäinen UMK järjestettiin vuonna 2012 kun Yle halusi uudistaa vuodesta 1961 järjestetyn Euroviisukarsinnan. Historian ensimmäinen UMK–voittaja oli Pernilla Karlsson, Jonas Karlssonin tekemällä kappaleella När jag blundar. Sen koommin UMK:ssa ei ole laulettu ruotsiksi. Kun selaa 2010–luvun osallistujia, lista näyttää jopa hämmentävän monipuoliselta. Kuka muistaa, että UMK:ssa on kuultu saamea, suomibhangraa, espanjaa, punkkia ja oopperaa?

Musiikin saama tila mediassa on kaventunut hälyttävästi tällä vuosituhannella, erityisen nopeaa kaventuminen on ollut mielestäni 2020–luvulla. Onko sattumaa, että myös UMK:ssa on ollut mukana 2020–luvulla lähes pelkästään major–yhtiöiden artisteja ja kilpailukappaleet ovat tyyliltään sopineet radioon kuin nenä päähän? Mielestäni ei. Alalla liikkuu sitkeitä huhuja Ylen ja major–yhtiöiden välisestä yhteistyöstä samaan aikaan kun sadat musiikintekijät yrittävät saada kappaleitaan läpi avoimen kilpailun kautta. Ei savua ilman tulta.

VIIME syksyn Musiikintekijöiden päivässä Ylen Tapio Hakanen perusteli major-yhtiöiden mukanaoloa artistien taustatiimeillä. Mielestäni perustelu ontuu, jokainen omakustanneartisti voi palkata vaikka minkälaisen tiimin jos vain saa mahdollisuuden päästä mukaan.

UMK:n alkuvuosina esiraadin jäsenet kerrottiin julkisesti. Jo useiden vuosien ajan raadin jäsenet on salattu. Yle perustelee tätä työrauhalla. Raadin jäsenet ovat merkittävässä valta–asemassa ja mielestäni avoimuus olisi tärkeää.

MIKSI monimuotoisuus ja avoimuus on niin tärkeää? UMK:n saaman maksimaalisen mediahuomion vuoksi. Kilpailu hallitsee musiikin saamaa mediatilaa koko alkuvuoden ja sen takia ei ole merkityksetöntä, ketkä saavat mahdollisuuden ja millä tavalla.

Hyvä esimerkki on Antti Paalanen. Harva suomalainen oli kuullut Antin musiikkia ennen UMK:ta vaikka syytä olisi ollut. Antti on tehnyt upeaa kansainvälistä uraa vuosikausia kansanmusiikin saralla. Hän, kuten muutkin kansanmusiikin tekijät ovat Suomessa lähes täydellisessä mediapimennossa, eivätkä kuuntelijat löydä heidän musiikkiaan. Sama koskee montaa muutakin genreä.

UMK:n avulla Antti tulee nyt tutuksi. Tämän saman mahdollisuuden toivoisin tulevina vuosina mahdollisimman monelle ja mahdollisimman erityyppistä musiikkia edustavalle tekijälle ja artistille.

Antin lisäksi tämän vuoden UMK:ssa ilahduttaa perinteisen iskelmän mukanaolo Komiat-yhtyeen myötä sekä uudet, suurelle yleisölle tuntemattomat artistit.

Toivottavasti tämän vuoden pieni avaus monimuotoisuuden suuntaan jatkuu seuraavina vuosina ja vielä rohkeammin! Suomessa on valtavan monipuolinen musiikkikenttä jo eri kieltenkin suhteen. Miltä kuulostaisi vaikkapa karjalankielinen UMK–kappale?

Pauliina Lerche
puheenjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Näin syntyi: Vie mut minne vaan

Julkaistu 18.3.2026

VIE mut minne vaan oli ensimmäinen sanoitus, jonka Artturi Ahonen kirjoitti Yölle. Pyyntö tuli yllättäen.

”Meillä oli Don Quijote –niminen kaveribändi. Olin sen musiikillisesti heikoin lenkki. Soitin komppikitaraa ja lauloin taustoja. Toinen kitaristi teki useimmat biisit ja mä yritin tehdä niihin sanoja.

Me käytiin 1980–luvun lopulla Costello Hautamäen Harasoo-studiolla äänittämässä omia biisejä. Siellä myös Yö-yhtyeen kaverit tekivät levyjä. Siellä tutustuin Olliin (Lindholm) ja Janiin (Viitanen).

Vuonna 1990 hommasin kuntosalin kaverini kanssa. Kuntokeskus Poweri sijaitsi Tampereen keskustassa Kuninkaankadulla.

Olli innostui kuullessaan, että pidän kuntosalia. Hän tuli meille treenaamaan, kävi siellä useamman kerran viikossa. Melkein päivittäin nähtiin.

Ollilla oli silloin ohuet jalat. Niistä hän stressasi: ”Yläkroppa on kunnossa, mutta millä helvetillä mä saan jalkoihin lisää lihaksia?”

Salilla me puhuttiin myös musiikista ja biiseistä. Kerran Olli toi sinne aika kämäsen kasetin, missä oli hänen tekemänsä uusi biisi. Siinä ei ollut muuta kuin akustinen kitara ja hyräilymelodia. Olli sanoi mulle, että tee tuohon sellaiset positiiviset sanat.

Kaikki tapahtui hyvin ollimaiseen tyyliin. Ei sitä paljon pohjustettu eikä selitelty.

AIEMMIN olin tehnyt sanoituksia vain meidän kaveribändille. Olin vähän kummissani Ollin pyynnöstä, mutta värkkäsin kuitenkin sen tekstin. Siitä tuli Vie mut minne vaan.

Se ei ollut sillä hetkellä mikään erityinen juttu. Tein sen tekstin, koska Olli pyysi. En uskonut, että siitä tulee mitään erityistä. Ajattelin, että se on yksi biisi muiden joukossa.

Vasta jälkeenpäin huomasin, kuinka iso juttu se oli Yön historiassa. Bändi oli silloin viittä vaille lopettamassa. Vie mut minne vaan nosti Yön takaisin radioihin ja antoi bändille uutta uskoa.

Ja olihan se mullekin helvetin hienoa, tosi hyvä juttu itsetunnolle. Olin saanut jotain aikaiseksi.”

”EN käynyt Ollin kanssa syvällisempiä keskusteluja sanoittamisesta. Varsinaiseen sisältöön hän ei puuttunut koskaan, toi vain aina uuden kasetin ja sanoi, että tuohon tarvitaan teksti. Sieltä tuli valmis melodia ja rytmi.

Mulla oli tekstien suhteen vapaat kädet. Kai Olli ajatteli, että tiesin Yön silloisen musiikin niin hyvin. Että kuka sen esittää. Se tietysti asetti raamit sanoille. Ei sen ajan Yölle voinut mitään humppatekstejä kirjoittaa.

Muistaakseni mietin tätä kirjoittaessani, että tässä voisi olla vähän samanlaista tunnelmaa kuin Likaisissa legendoissa (Säv. ja san. Jussi Hakulinen), semmoista nuoren miehen melankoliaa ja romantiikkaa. Vähän toiveikkuutta myös, kun kerran positiivista tekstiä pyydettiin.

Yritin kirjoittaa yksinkertaisesti. Ja käyttää sellaisia sanoja, jotka soivat ja soljuvat hyvin.

Tein Yölle vajaa kymmenen julkaistua tekstiä, mutta Teosto–tulojen kannalta merkitystä on vain tällä yhdellä. Muista teksteistä tulevat rahat ovat ihan peanutseja.

Suvi Teräsniskan versio (2019) tietysti vaikuttaa paljon. Tulot hiipuivat välillä, mutta Suvin version mukana tuli huomattava piikki.

Muistan, kun luin jostain, että Suvi tekee levyn Yön kappaleista. Mietin silloin, että mahtaako Vie mut minne vaan mahtua mukaan. Mahtuihan se ja soi edelleen radiossa.”

Näin syntyi: Appelsiinipuita aavikkoon

Julkaistu 18.3.2026

AARNI Varjonen sävelsi ja sanoitti parikymppisenä laulun, jolle hän antoi nimeksi Appelsiinipuita aavikkoon. Muutaman esityksen jälkeen laulu jäi lähes kymmeneksi vuodeksi pöytälaatikkoon. Lopulta pelkkä teksti päätyi Eero Tiikasalolle sävellettäväksi, ja syntyi Anneli Saariston levyttämä klassikko.

Varjonen teki tekstin ja oman sävellyksensä kotona Turussa Itäharjun puutaloalueella. Hän muistelee olleensa 22-vuotias ja vuoden olleen 1983.

”SOITIN bassoa bändissä, jonka nimi oli Panun pumppu, myöhemmin Suuri kurpitsa. Siihen kuuluivat silloin Riihiluoman veljekset Vesa ja Panu, Juha Tähkämaa ja minä. Vesa ja minä tehtiin biisejä.

Tästä biisistä tuli luonnostaan keskitempoinen iskelmäralli duurissa. Tein sen kitaralla kompaten melko suoraan, ihan vaistolla vaan. Tekstiltään siitä lähti tulemaan rakkauslaulu, jossa iskelmän tyyliin liioitellaan. Kertosäkeessä aloin mennä sfääreihin, jopa gospelmaiseen euforiaan.

Millekään tietylle ihmiselle en tätä kirjoittanut, vaikka olinkin parisuhteessa. Tein inspiraatiosta sekä tarpeesta saada bändille materiaalia. Siihen aikaan asenne jo parikymppisilläkin oli, että laulujen sanoitukset kuvitellaan. Heittäydytään johonkin fiilikseen ja tunnelmaan, josta on jo aika tarkkakin visio päässä.

Loppuun kirjoitin ‘jokin sytytti valon’ enkä ‘sinä sytytit valon’. Näin tulkinta laajeni. Silloin nuorena en halunnut tehdä yksitulkintaisia.

Joillakin paikallisilla keikoilla me sitä esitettiin Vesan laulamana. 1980-luvun puolivälissä jäin pois bändistä lähdettyäni töihin Saloon. Bändi jatkoi Vesan biiseillä ja tuli tunnetuksi nimellä Eurooppa 3.

Teostoon en tätä biisiä ilmoittanut, ja se jäi vuosiksi hyllylle. 1980–luvun lopulla aloin saada biisejä läpi Jukka Alihangan kautta, ensimmäisenä Annelille säveltämäni ja sanoittamani Taivaspaikka, joka pääsi Syksyn säveleen 1988. Sitten tutustuin Eero Tiikasaloon, ja hän kyseli tekstejä.”

EERO Tiikasalo kertoo säveltäneensä aina valmiiseen tekstiin. Anneli Saariston levyillä on hänen säveltämiään lauluja yhteensä 48. Muille artisteille hän ei ole säveltänyt.

”Saatuani Aarnilta nipun tekstejä tämä innosti eniten. En tiennyt, että hän oli sen jo säveltänyt, eikä hän sitä kertonut.

Sävellän aina ensin kertosäkeen, tämän sävelsin duuriin. Sitten Anneli tuli käymään kämpilläni, ja lauloin kertosäkeen pianolla säestäen. Anneli ihastui siihen ja ehdotti, että säveltäisin säkeistöt molliin.

Mutta kun katsoin tekstiä ja siinä luki ‘lakanat rypistyneet rakkaudesta’, niin eihän sitä voinut mitenkään säveltää molliin, vaan duuria oli senkin oltava. Siinä oli omat kommervenkkinsä, mutta luontevasti sekin silti tuli. Ei niitä väkisin väännetty.

Kotona pianolla säestäen sävelsin, melodia päässä soiden. Myös kitaran kanssa olen lauluja säveltänyt. Kun tein Annelille vuoden 1978 euroviisukarsintoihin Erkki Mäkisen tekstiin Sinun kanssasi, sinua ilman, melodia tuli siten, että otin tekstin mukaan ja lähdin kävelemään.

Kun tehtiin Annelin vuoden 1992 albumille suunnitelluista kappaleista studiolla demoa, Ilpo Murtojärvi soitti kitaraa. Soitin tästä laulusta oman pianodemoni, ja Ilpo kehui sävellystä. Hän pyysi soittamaan uudestaan ja sanoi sitten, että myös teksti on hyvä. Siltä istumalta päätin, että Ilpo on se, joka tämän sovittaa. Ja hienon sovituksen hän tekikin.”

Jouni Aslak – Introvertistä laulunkirjoittajasta kasvoi monialainen ammattireiska

Julkaistu 18.3.2026

OLEMME Jouni Aslak Raatikaisen työhuonestudiolla Vallilassa. Studio on todellakin vain pienehkö huone, joka sekin on jaettu kollegan ja työparin Väino Walleniuksen kanssa. Tila on osa isompaa kokonaisuutta talossa, jossa löytyy niin muita muusikoita kuin vaikkapa studiotilaa rumpujen äänitykseen.

Oma soppi on valjastettu monipuoliselle tekemiselle.

”Tulen tänne yleensä siinä vaiheessa, kun minulla on jo jotain luotuna, ja ne pitää saada soimaan. Tämä on se paikka, missä palaset kootaan yhteen”, kertoo Jouni Aslak.

Hän sanoo, että suurin osa Mariskan vuonna 2022 ilmestyneestä Mäihä–levystä on kirjoitettu tässä huoneessa. Wallenius täydensi tiimin. Raatikainen hehkuttaa ryhmätyön helppoutta tässä kolmikossa. Se ei ole mikään selviö. Lapsena musiikki oli herkän pojan pakopaikka. Siitä muodostui turvasatama, jota täytyi suojella. Sen vuoksi sulautuminen osaksi porukkaa ei aina ole ollut kivutonta.

Raatikaisen lapsuuteen Savonlinnassa kuului soittaminen seurakunnan kellarissa, ja bänditoiminta onkin ollut aina luonteva tapa tehdä musiikkia. Omien syvimpien tuntojen tuominen musiikkiin on kuitenkin niin herkkä asia, että se on meinannut välillä hajottaa.

”Olen julkaissut omalla nimelläni musaa nyt 11 vuotta, ja se on mulle se aristavin ja rakkain osa ammattiani edelleen. Sisälläni asuu introvertti, joka erityisesti musiikin tekemisen parissa aktivoituu ja herkistyy. Sen kanssa on ollut suurin työ.”

Yhteistyö Mariskan kanssa alkoi yllättävällä kirkkokeikalla.

”Mariska soitti mulle, että ’olen kuullut huhua, että saattaisit osata soittaa kirkkourkuja?’ Vastasin, että ’tarvittaessa!’ Kohta meillä oli keikka Pyhän Laurin kirkossa”, kertoo Raatikainen.

Ja uruistahan kaikki lähtikin nelivuotiaana. Kotiuruista sai kompin ja soundiin vibratoa. Vanhempien levylautasella soi niin Kirkaa kuin jazzia. Musa vei mennessään, ja pian alkoivat pianotunnit, kun mummi lupasi kustantaa lahjakkaan pojan opinnot.

MARISKAN kirkkokeikan jälkeen alkoi duokeikat, jossa Raatikainen hoiti kitaran ja stemmalaulut. Walleniuksen kanssa tuotettu Mäihä-levy oli yhteistyön huipentuma. Kokonaisvaltainen panos biisinkirjoituksesta tuottamiseen sai materiaalin tuntumaan omalta.

”Olen ylpeä siitä, mitä me saatiin aikaan. Jo ensimmäinen single siltä levyltä, Terveisin Doris, oli iso menestys, joka rohkaisi minua tuottajana.”

Vaikka eihän Mäihä ollut suinkaan Jouni Aslakin ensimmäinen sulka hattuun. Takana olivat jo tuotannot niin Mari Rantasilan, Teleksin kuin Walleniuksen bändin Kuningasidean kanssa.

Viiden vuoden pesti Mariskan oikeana kätenä oli kuitenkin merkittävä etappi, joka toi kosolti ammatillista itsevarmuutta. Mäihä oli myös taiteellisesti täysosuma. Tuottajan oma ehdoton suosikki albumilta on Pahuus on hiipinyt Parikkalaan, jonka musiikkivideo kuvatiin itärajan pinnassa Parikkalassa, Mariskan kotipaikassa.

”Sain käyttää kontaktejani siihen, että saatiin Mariskalle lava–auto. Sillä se ajelee videolla, vaikkei omista ajokorttiakaan”, nauraa Raatikainen.

Walleniuksen ja Mariskan kanssa aloitettu co–write–työ kantoi hedelmää, jonka myötä syntyi Hautaan asti -biisi. Se meni Katri Ylanderille.

KOTI Käpylässä on paikka, missä Raatikainen tekee biisinkirjoittamista. Mielellään öisin. Ideat pulppuavat rauhassa ja demojen väsäämiseen on aina kamat valmiina. Kodin lisäksi merkittävä paikka on perheen erämökki Sulkavalla. Erityisesti siellä Raatikainen kokee olevansa luovassa kuplassa. Luonnosta saa inspiraatiota. Mökkiin asennettiin aurinkopaneelitkin sitä varten, että äänityshommiin saa sähköä. Siellä on syntynyt varsinkin omaa tuotantoa, mikä on ollut tärkeä osa tekemistä.

Käpylän–kodissaan Raatikainen on tehnyt kirjoitustyötä Walleniuksen lisäksi myös Tuure Kilpeläisen kanssa. Kaihon Karavaanin Henki puolellas on on yhteissävellys, joka syntyi niin sanotulla tiistaiklubilla.

”Meillä oli Väinön ja Tuuren kanssa yritelmä kirjoittaa biisejä joka tiistai luonani Käpylässä. Yksi tiistai Väinö ei päässytkään paikalle ja silloin syntyi Tuuren kanssa sävellys, jonka Tuure nappasi itselleen. Se sai nimekseen Henki puolellas on. Tuuren kanssa tekeminen on ollut aina inspiroivaa ja kivaa. Tiistaiklubilla syntyi myös laulu 050, josta tuli itselleni tärkeä soolobiisi Nousukauden lapset –ep:lle.”

Yhteiskirjoitushommat pakottomasti ja luovalla pöhinällä ei ole Raatikaiselle koskaan helppoa, mutta edellä mainittujen tekijöiden kanssa se on sujunut.

”Minun on ollut vaikea löytää sellaisia työtiimejä, jossa se sisäinen lapsi rauhoittuu, että tehdään vaan yhdessä kivaa musaa.”

HURJARUUTHIN Talvisirkus Filmi oli kuitenkin projekti, joka pakotti keskittymään hetkeen ja unohtamaan itsensä. Säveltäjä–työparina oli Maija Ruuskanen. Kokemus oli Raatikaiselle vapauttava.

”Siinä piti luoda musiikillinen ja tehollinen tunnetila semmoisella rytinällä, ettei ollut aikaa jäädä vellomaan omien tunnelukkojensa kanssa. Maijalta tuli pitkälle vietyjä biisejä, ja niiden lisäksi päädyin säveltämään myös useita ihan tyhjästä ja tekemään myös äänisuunnittelua. Lopputuloksessa kuuluu vahvasti molempien estetiikka ja niistä syntyi hieno cocktail”, hehkuttaa Raatikainen.

Prosessi opetti myös ottamaan etäisyyttä luotuihin biiseihin ja suhtautumaan omaan tekemiseen lempeämmin.

”Idealisti minussa on ollut aikaisemmin eritoten sen oman tekemisen jarruna, mutta myös muun musiikin jarruna. Talvisirkuksen myötä opin, ettei tarvitse olla niin tosissaan kaiken aikaa.”

OIVALLUKSISTA suurin oli ehkä kuitenkin se, että oma identiteetti ei ole sama asia kuin valmis biisi.

”Musiikki on introverttiminälle jokin kultamuna, jota pitää suojella miekoin ja sapelein. Kyllä se tunne ja oma minä on siellä biisissä läsnä vaikka joku muu olisi miksannut sen”, Raatikainen pohtii.

Lapsuuden tekeminen oli minän rakentamista ja herkälle pojalle eskapistinen paikka, jossa oli turvassa. Ammattilaisuuden myötä tuo lapsi on väistynyt ja tekeminen vapautunut.

”Olen alkanut saada tekemiseen leikillisempää lähestymistapaa. Biisithän ovat kuitenkin pohjimmiltaan vain biisejä, eivätkä yks yhteen minun identiteettini enää – niin kuin joskus yritti olla. Se voi kääntyä kipeästi itseen siinä vaiheessa, jos ei olekaan ihan tyytyväinen siihen biisiin.”

Identiteetin samastuminen biiseihin aiheutti nuoruudessa sen, ettei musiikki tuntunut oikealta polulta ammattimielessä. Onneksi matkan varrelle sattuivat loistavat opettajat, jotka näkivät kauemmaksi.

”Oman itsensä vähättely on ollut lapsuudesta asti läsnä. Onneksi ympärilläni on ollut ihmisiä, jotka ovat potkineet minua eteenpäin. Ala–asteen opettajani oli myös muusikko, ja hän kannusti minua. Savonlinnan taidelukiossa Mikko ja Arja Nikula eivät enää pelkästään kannustaneet, vaan suorastaan vaativat ammattimaista eteenpäin pyrkimistä. Näiden ihmisten vaikutus on ollut äärimmäisen tärkeä.”

PEDALBOARD lattialla kertoo kitaristin hommista. Princeton–putkivahvistin humisee lämpöä tupaan. Tämän päivän agendana Jouni Aslakilla on luoda brasilialaiselle ilma–akrobaatille Renata Barcellokselle sävellys, joka olisi kabaree-numero Divan levähdyshetki – pariminuuttinen kitarasoolo keskellä ohjelmanumeroa.

”Olen nähnyt sen upean ohjelman, joka on kylmäävää taituruutta. Sävellykselläni tavoittelen asiakastyytyväisyyttä, että se mitä soitan, tukisi hänen tekemistään ja kestäisi aikaa. Olisi hienoa, että hän voisi vuosikaudet kiertää maailmaa musiikkini kanssa.”

AJATTOMUUS onkin määre, mihin Jouni Aslak pyrkii tekemisissään.

”Pyrin keskittymään tekemisiini siten, etten päästäisi käsistään mitään, mikä on kesken. Toisaalta suurin kompastuskiveni on usein se, että jään hieromaan liian pitkäksi aikaa tekemisiäni. Silloinkin tavoittelen vain sitä, että se hetki taltioituisi mahdollisimman hyvin”, sanoo Raatikainen, jonka omakin levy odottaa valmistumistaan.

KUKA?

Jouni Aslak (oik. Jouni Aslak Raatikainen, s. 1988, Helsinki) on Helsingissä asuva savonlinnalaislähtöinen muusikko, tuottaja ja laulunkirjoittaja. Hän opiskeli laulajaksi Pop & Jazz Konservatoriossa 2011 ja valmistui musiikkituottaja–teknologiksi Metropolia AMK:sta 2016 pääaineenaan kitara.

Jouni Aslak on tuottanut levyjä muun muassa Kuningasidealle (Kuningasidea, 2018) Teleksille (Onnen kaava, 2020) ja Mariskalle (Mäihä, 2023) sekä omalle bändilleen Nousukauden lapset. Raatikainen oli myös tuottamassa ja soittamassa Kirkan vuonna 1984 äänitettyä Lady, tää on elämää -kappaletta uusintaversioksi vuonna 2025. Hän oli Mariskan kiertuekitaristi ja biisinkirjoittaja–tuottaja vuosina 2019–2024, sekä Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkus Filmin toinen säveltäjä–tuottaja kaudella 2025–2026.

Suomi-soulin mestari Niko Ahvonen tekee omaa juttuaan

Julkaistu 18.3.2026

1. Alku

”Mun eka levy oli Beatlesin Greatest Hits, mä olin 12–vuotias. Bändin hajoamisesta ei ollut kovin kauaa, ja jokaisessa Suosikissa oli isolla, että kohta Beatles kokoontuu taas yhteen. Meidän perheessä ei ole kellään mitään ihmeellistä musataustaa, mutta faija diggasi jazzia.

Eero Laakkosella oli kellarissa Yamahan rumpusetti, se oli maagista. Me oltiin pikkunössejä, eikä meistä kukaan oikeastaan osannut soittaa, Me äänitettiin raivokkaasti c-kasetille omia versioita Dianasta, Ready Teddistä, Hurriganesista ja Sleepy Sleepersista.

Talvella 1981 Eero pyysi mut bändiinsä rumpaliksi. En osannut soittaa, mutta Eero lupasi opettaa. Hommasin osamaksulla rumpusetin ja meillä oli nopeasti aika pätevä garage rhythm & blues –bändi.”

2. Soulmies

”Sain faijalta Ray Charles -levyn. Mä diggasin 50–luvun rock and rollia, kuten kaikki muutkin rasvatukat. Suuntaviivat olivat selvät, kun aloimme soittaa ja pantiin bändi pystyyn Eeron kanssa. Sen piti olla jonkunlaista rhythm & bluesia.

Radiosta ja taivaskanavilta tuli 80-luvulla sen ajan soundia, se ei vastannut mun ihanteita. Se myöhempi, niin sanottu neosoul ei tehnyt muhun mitään vaikutusta. En oo koskaan päässyt popmusiikin virtausten kyytiin tai vietäväksi.

Mä pidän 60–luvun soulista, siinä on optimaalinen kombinaatio eri tyylejä.”

3. Oikeat ihmiset ja tenorisaksofoni

”Bändi kehittyi hissun kissun. Me törmättiin Mitja Tuuralaan, joka on nykyäänkin bändin basisti. Mitja on myös sovittanut ja tuottanut mun pari levyäkin. Mitja rupesi vouhottaa, että nää brittien rhythm & blues -jutut on ihan ok, mutta oletteko kuulleet tätä? Olinhan mä kuullut Ray Charlesia ja kaikkea sellaista. Se ei kuulostanut 16–vuotiaan korvaan semmoiselta, että sitä voisi itse vetää.

Kaverit yllyttivät ja mä ostin tenorisaksofonin. En ottanut mitään tunteja, vaan kopioin suoraan riffejä levyiltä. Yhdellä kaverilla sattui olemaan saksofoni. Se tuli mukaan, ja kohta meidän rhythm & blues -bändi soittikin jump bluesia. Meidän ohjelmistossa oli Louis Jordanin, Roy Brownin ja BB Kingin kipaleita ja me oltiin aika hyviä. Näistä kaikista on nauhoituksia olemassa. Laakkonen hoiti nekin. ”

4. Bändin jäsen

”En ole varsinaisesti sooloartisti, vaan bändin jäsen. Ilman bändiä ei ole mitään. Mulla ei olisi yhtään lauluja julkaistu, jos en olisi saanut soittaa hyvien tyyppien kanssa. Sellaisten, jotka osaavat ja ovat kiinnostuneita viemään mun ideoita eteenpäin. Se on täysin nimellistä, että ollaan menty mun nimi edellä. Yleisön on käytännössä helpompi omaksua, että tuossa on toi yksi kaljupää kuin puhua seitsenhenkisestä bändistä, jossa kuitenkin väki vaihtuu. Promootio ja muu on helpompaa, varsinkin kun ne on mun omia biisejä, joista yleensä keskustellaan.”

5. Säveltäminen

”Oon täysin itseoppinut. Sointuja tulee kitarasta ja niitä pyörittelen. Yleensä valmiiseen tekstiin tai hokemaan alan hahmottamaan melodiaa. Varsinkin soinnutuksessa oon saanut ammattiapua.

Välillä tulee itseoppineen kummallisia oivalluksia, mihin noi muusikotkin sanoo, että ai tää menee näin, mutta toimii.

Kyllä mä hyvän melodian ymmärrän ja sellaisista pidän. Laulun viesti on aina numero ykkönen. Jos siinä ei ole mitään tunnetta tai ajatusta, se vedetään vessasta alas saman tien. Mä en jaksa kuunnella biisejä, jossa ei ole mitään meininkiä.

Joku on sanonut, että länsimaisessa rytmi ja viihdemusiikissa kaikki sävelmät ovat periaatteessa jo käytetty. Viidelle eri kaavalle tehdään biisejä, mutta tarina voi olla ihan mitä vaan, täysin ennenkuulumaton. Mun mielestä se on huikaiseva ajatus. Sä voit kirjoittaa laulunsanat, joita kukaan ei ole koskaan tehnyt. Aihe ja näkökulma voi olla täysin uusi.”

6. Sanat ja kieli

”Kolmekymppisenä tuli tarve jakaa ajatuksia muidenkin kanssa, kun rupesi olemaan tunteita.

Aloin kirjoittamaan lauluja suomeksi. Näin Jumo Jazz Clubilla Markku Salon suomentamia soulklassikoita ja ajattelin, että tuossa on hyvä idea. Kehittelin silloin suomenkielistä settiä, joten aloitin kääntämällä aiemmin kirjoittamiani englanninkielisiä sanoituksia.

Sanat luovat musaan sen tietyn meiningin. Suomi sopii siihen hyvin. Mä vältän luonnottomia painotuksia ja yritän säilyttää puhekielen sanajärjestyksen. Pelaan kohotahdeilla ja kaikella tällaisella koko ajan. Harva laulurivi alkaa ykköseltä, ellei joku bändiläinen pakota, että aloita nyt kerrankin ykkösessä.

Mulle Tuomari Nurmio on tärkein sanoittaja. Omat sanoitukset, joihin olen tyytyväinen ovat esimerkiksi Hertsumarebalei, Savurenkaita, Hyvän kodin poika ja Kengät kopisee.”

7. Onnen ongintaa

”Tämän biisin tietää kaikki. Mä pääsin telkkariin esittämään sen. Ihan älytön renkutushan se on, mutta on siinä kyllä ajatuskin takana. Se ei ole mikään vitsi. Teksti kertoo siitä, mitä mä näen suomalaisessa elämänmenossa. Lyhyesti sanottuna täällä on helppo päästä esiin juomalla kolaa tai tekemällä jotain muuta.

Sitä on hauska esittää vieläkin. Tein sen muuten alun perin englanniksi. Mutta joo, sen tietää kaikki ja se esitetään aina, mutta sitä ei koskaan esitellä.”

8. Uusi levy

”Levyn tekemisessä ei ole mitään järkeä, mutta ei ole mitään järkeä olla tekemättäkään. Bisnes on sellaista tällä hetkellä. Levyjä julkaistaan varmaan sen takia, että ilmaistaan olevamme elossa.

Levyn tekemisen logiikka, ansainta–ja julkaisulogiikka ovat muuttuneet viime aikoina. Ennen ihmisillä oli tapana antaa toisilleen lahjaksi levyjä. Antaako ne tiedostoja nykyään? Se on ihan absurdia. Ymmärrän levyn edelleen fyysisenä juttuna, jossa on kannet.

Meidän uusi levy Valmis maailma ilmestyy myös vinyylinä. Osa myydään levykaupassa ja osan mä myyn keikoilla. Mitja Tuurala on suunnitellut ja värittänyt kannet, mä oon ne piirtänyt. Keikkajulisteitakin piirtelen välillä myös.

Pääsen esittämän ihmisille ajatuksia ja tunteita, joista oon puhunut. Toivon kovasti, että se huomataan mahdollisimman monella radioasemalla.”

9. Asenne

”Olen saanut kaikki saumat, mitä suomalaisessa rokkibisneksessä on. Ensimmäinen levy–yhtiö oli yksi isoimmista ja me tehtiin hyvää yhteistyötä.

Tää on mulle jonkinlainen kutsumus tai elämäntapa, duunina mä en ajattele sitä sen enempää. Teen näitä omia juttuja. Asiat ratkaistaan suhtautumisella ja asenteella. Toisille hybrikseen vaaditaan stadionkeikka, toisten hybris tyydyttyy pannulappuja virkkaamalla. Kummatkin ihan hienoja juttuja.

Silloin on paha olla, jos ei ole mitään paikkaa maailmassa. Mä viihdyn mun ruudussa.”

10. Motto

”Sadetta saadaan, mutta aurinkoa otetaan.”

Anna Inginmaa – Monta puolta yhtä aikaa

Julkaistu 18.3.2026

Täysikuu on valvottanut Anna Inginmaata edellisen yön, ja uuden Yhdeksän elämää -albumin promohommat pitäneet kiireisenä lähipäivät. Väsymyksestä ei silti ole tietoakaan. Ansioitunut jazz–laulaja–lauluntekijä on ensimmäisestä poplevystään enemmän kuin innoissaan.

”Oon haaveillut tästä jo niin pitkään, toisaalta yhtään aiemmin ei olisi ollut sopiva hetki. Sisäiset prosessit vaativat aikansa”, Inginmaa sanoo.

Jazz–skeneen sielukkaasta tulkinnastaan tunnettu Inginmaa on jo tehnyt paikkansa. Hän on keikkaillut oman bändinsä kanssa ja vieraillut isoissa orkestereissa, julkaissut kaksi sooloalbumia ja tuottanut suosittua jazzklubia. Yhteistyötä hän on tehnyt yli genrerajojen muun muassa Kauko Röyhkän ja The Hypnomen –yhtyeen kanssa.

Vuonna 2016 julkaistu Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen-albumi Huominen on uni nosti hänet suurempaan valokeilaan. Samaan aikaan hän panosti jazz-uraansa.

”Kaikki tapahtui tosi orgaanisesti. Toisen Hypnomen-levyn jälkeen tuntui luontevalta kääntyä popimpaan suuntaan soolomateriaalinkin kanssa, ja halusin myös profiloitua enemmän tekijänä. Olin jo pidemmän aikaa ollut huolissani siitä, oliko eri yhteyksissä seikkaileva jazzdiivahahmoni peitonnut jo liikaa tekijyyttäni, koska mun peruscorehan on säveltäjä, ei pelkkä söpö vokalisti.”

Inginmaan säveltämä Syysvalssi soi Klikkaa mua –sarjassa jo 15 vuotta sitten, ja hän oli tekijänä monissa Hypnomeninkin kappaleissa. Uusi levy on Inginmaan mukaan kiteytymä hänen tämänhetkisestä taiteilijuudestaan. Se tuo pöytään koko hänen osaamisensa.

”Oon laittanut säveltäjänä itseni täysillä likoon ja oon niin autenttinen ja paljas, etten vielä koskaan ennen. Jazz–musiikissa hienoilla harmoniamaailmoilla voi myös peittää paljon.”

Tekemisten läpi kulkee kuitenkin sama punainen lanka. Jazz–tausta kuuluu, ja Inginmaan musiikille ominaiset elokuvamaiset tunnelmat ovat läsnä.

”Niistä mä en vain pääse. Olen tosi visuaalinen. Vuonna 2022 tein Film Noir –ep:n joka sai innoituksensa Stanley Kubrickin mustavalkokuvista. Koko se maailmaa, sateiset New Yorkin kadut, femme fatale –hahmot, miten tuoda se tähän aikaan.”

Levyllä on kaikuja niin ranskalaisesta elokuvamusiikista, Lykke Listä kuin Carolan, Ankin tai Pekka Strengin iskelmistä. Kappaleet Inginmaa on säveltänyt joko yksin tai Pekka Laineen ja Kyösti Salokorven kanssa.

”Halusin tehdä ajattoman popalbumin, jossa kuitenkin kuulee 2000–luvun freesin tuotannon. Antti Vuorenmaan kädenjälki kruunaa kaiken.”

Tekstimaailmat käsittelevät ihmiselon kiemuroiden lisäksi suurempia voimia. Sanoituksista vastaavat Kauko Röyhkä, Rosa Liksom, Maritta Kuula ja Merita Berg. Usvainen ajattomuus tuo vaikeisiinkin aiheisiin maagista rauhaa.

”Vaikka tekisin lauluja kuolemasta, se tapahtuu valon läpi.”

INGINMAA kertoo kantaneensa musiikkia itsessään aina. Kahden kuukauden iässä hänet adoptoitiin kotiin, jossa kulttuuria arvostettiin ja musiikki oli osa elämää.

”Kävi hyvä tuuri. Sain kasvaa kannustavassa ilmapiirissä. Mutsi rakasti tanssimista, faijalla taas oli periaate, että jokaisen lapsen piti hallita yksi instrumentti. En ollut pianotunneista innostunein mutta faija sanoi, että kiität tästä vielä joskus. Toka luokalla hän vei mut musiikkiluokan pääsykokeisiin, mikä oli iloinen yllätys. Pelkäsin hänen kuskaavan mua hammaslääkäriin.”

Musiikkiluokalla piti valita instrumentti, joka ei saanut olla piano. Inginmaa sai idean harpun soittamisesta, vanhemmat myöntyivät poikkihuiluun. Kahdeksanvuotiaana hän aloitti kilpatanssin, jonka parissa vierähti pitkälle teini-ikään. Energiaa pulppuavalle tytölle aktiivinen harrastaminen oli hyväksi.

”En tiedä, mihin olisin muuten suunnannut kaiken uteliaisuuteni. Tanssista voi vetää yhteyksiä nykyiseenkin tekemiseeni. Mun esiintyminen ja ilmaisu on tosi kehollista, liike ja rytmisyys tärkeää. Tanssi opetti myös tavoitteellisuutta. En hirveästi jätä juttuja kesken ja sekoile. Jos saan vision, pyrin toteuttamaan sen. Yksilölajista tuli myös luontevuus liidaajan rooliin bändissä, sellainenhan on laulajalle välttämätön.”

Rakkaus yhdessä tekemiseen kumpuaa taas musiikkiluokan yhteisöllisyydestä. Koulussa tehtiin musikaaleja, ja laulunopettaja Anneli Ahokkaan kautta löytyi yhtye Too Many Sisters, jossa ”vedettiin valkoisissa farkuissa Free Your Mindia, oli mahtavaa”. Bändin jäsenistä muodostui ystäväporukka, jonka bileiden myötä Inginmaa alkoi marinoitua mustassa rytmimusiikissa.

”Kuunneltiin Minnie Ripertonia, Stevie Wonderia… ja neosoulin hyökyaallon myötä tuli sitten Erykah Badu. Se musa räjäytti 17–vuotiaan tajuntani. Tuntui siltä kuin olisin tullut kotiin.”

Tanssi jäi, musiikki vei kokonaisvaltaisemmin ja Inginmaa alkoi laulaa enemmän jazzia. Sittemmin seurasivat konservatorio–opinnot Kotkassa ja ammattimuusikoksi valmistuminen, ensimmäisen jazzklubin tuottaminen lopputyönä, monenkirjavat esiintymiset ja ensimmäiset julkaisut.

”Eka soolomateriaali ei levy–yhtiöitä vielä innostanut Kari Hynnisen (KHY Suomen Musiikki) julkaisemaa Syysvalssi-biisiä lukuun ottamatta. Universalin Riku Mattilan kautta pääsin kuitenkin tutustumaan Kauko Röyhkään ja hänen kauttaan taas Hypnomen-kuvioihin. Pekka Laineen kanssa oltiin musiikillisesti heti samalla aaltopituudella, diggaillaan ranskalaista 1960–70–luvun iskelmää. Meistä tuli tiivis työpari.”

2018 Inginmaa alkoi tuottaa Vernissan jazzklubiaan. Toisen soololevyn julkaisu osui korona-aikaan, ja keikatkin menivät hetkeksi alta. Inginmaa on kiertänyt klubeilta tutun bändinsä kanssa. Siihen kuuluvat pianisti Arto Ikävalko, basisti Joonas Tuuri ja rumpali Ville Luukkonen. Suurlähetystöyhteistöiden kautta hän on esiintynyt myös ulkomailla ja esimerkiksi Perussa EU–jazzfestivaalin tiimoilta.

Esiintymisissä tärkeintä on yhteys yleisöön.

”Se on vuorovaikutustilanne. Kerron yleisölle tarinoitani ilman mitään harsoa välissä. Lavalla tunnen energian sormenpäissäni. Se tila on parhaimmillaan jotain elämää suurempaa.”

INGINMAAN laulut syntyvät pianon ääressä sen kummemmin suunnittelematta. Biisintekoprosessin hän kertoo olevan hyvin intuitiivinen.

”Siinä pitää vain uskaltautua vastaanottamaan se, minkä alitajunta tarjoaa. Kaikki uuden levyn biisit ovat syntyneet suht helposti, kunhan muun psyykkisen stressin on saanut selätettyä.”

Inginmaa on oppinut luottamaan ensimmäiseen ideaan. Ylianalysointi kannattaa harvoin. Laulun alkusysäyksenä on aina jokin emootio, johon hän sitten hakee harmoniat ja melodian.

”Kun oikea vibe on löytynyt, alkaa itse tekeminen. Se vaatii jo tahtotilaa, biisin rakenne ja eri osat. Mua kiinnostaa alku, keskikohta ja loppu, olenhan tarinankertoja. Tietyt lainalaisuudet tarvitaan, jotta vapaa leikki on mahdollinen.”

Joskus metodeillaan saattaa yllättää itsensäkin, kuten Inginmaalle kävi, kun hän taas eräänä unettomana yönä istahti säveltämään. Kyseessä oli uuden levyn päättävä Ring ring.

”Mulla oli alun perin ajatuksena balladi, jonka lallattelu alkoi tuntua tylsältä. Sain sitten idean laulaa pseudoranskaa. Oon laulanut ranskaksi joten osaan imitoida kieltä, vaikken sitä puhukaan. Siinä kun kutsui esiin sisäistä Vanessa Paradiseaan niin alkoi tunnelmaa löytyä. Lopulta biisistä ei tullut balladia. Antti kuuli siinä ihan erilaisen sykkeen ja annoin hänelle tilaa toteuttaa myös omaa visiotaan.”

Levyn ensimmäinen sinkku Lemmenmalja taas syntyi Kyösti Salokorven kanssa noitien rituaalikirjan pohjalta.

”Mähän olen vähän tällainen hörhö, joka tykkää ammentaa kaikenlaisista maailmoista. Loitsut ja rituaalit kiinnostaa, olen vähän noita–obsessed. Valitsin yhden eteläamerikkalaisen loitsun, jonka tekstissä ikään kuin luettelen. Biisi syntyi siltä istumalta ja kaikki tehtiin yhdessä. Ristin biisin voodoo–iskelmäksi!”

Lemmenmalja on uuden albumin kappaleista ainoa, johon Inginmaa on kirjoittanut myös tekstin. Miksei hän kirjoittanut niitä itse enemmän, onhan hän sanoittanut kappaleita aiemminkin?

”Jos mulla on mahdollisuus käyttää hienoja tekijöitä, jotka kirjoittavat itseäni paremmin, miksi en tekisi niin? Tärkeitä oivalluksiani on tämäkin, ettei ollakseen tekijä tarvitse tehdä kaikkea yksin. Tällä miesvaltaisella alalla naiset saattavat edelleen kokea todistelun tarvetta. Mä teen sitä, mikä tuntuu oikealta. Mun ydinalue on harmoniat, melodiat ja tulkinta, keskityin siis niihin.”

KAIKEN kaikkiaan Inginmaa on tehnyt levyn sillä asenteella, millaisen levyn tekisi, jos se jäisi hänen viimeisekseen.

”Ei mitään melodramaattista, ajatus vain rohkaisi tekemään täysillä. Kun esimerkiksi halusin jouset, hankin oikeat soittajat, vaikka se maksoi huomattavasti enemmän kuin ohjelmointi. Jokainen päätös oli arvokas.”

Kuolevaisuuteen liittyville ajatuksille oli kyllä pohjansa, Inginmaan jokunen vuosi aiemmin saama rintasyöpädiagnoosi, joka oli vavisuttava kokemus.

”Elämän rajallisuuteen havahtui ihan uudella tavalla. Tuon kokemuksen halusin tuoda levyllekin mutta verhotusti niin, että jokainen voi sijoittaa tekstiin oman tarinansa. Rosa Liksomin sanoittama Kuolleen naisen kengät on mielestäni tosi ihana ylistyslaulu elämälle – ja kuolemalle. Tässä nopeassa pikavoittojen tavoittelun ajassa se on kuin pehmeä syli, jossa levätä hetki.

YHDEKSÄN elämää -albumilla aika ajoittain katoaa. Pakko kysäistä, minne Inginmaa menisi, jos ajassa olisi mahdollista siirtyä.

”Kyllä mua kiinnostaisi 60–luku tai 20–luvun Pariisi, kun jazz saavutti suosionsa Euroopassa. Olisi myös siistiä tehdä musaa johonkin Hollywood–kultakauden elokuvaan. Wes Andersoninkin elokuvissa kiinnostaisi pyöriä. No hei, olisihan se nyt mageeta elää aikana kun oli Salvador Dalit ja muut. Haluaisin heilua Dalin kanssa baarissa ja saada selvää, mitä ihmettä sen päässä liikkuu.”

Asia kiinnostaa Inginmaata siksikin, että hän harrastaa maalausta. Kuulijalle tämä tuntuu loogiselta, ovathan hänen laulunsa myös hyvin maalauksellisia. Mitä muuta hän tekee, miten hänen arkensa rakentuu?

”Sehän on aika tylsääkin. Paljon yksinoloa ja läppärillä istumista, asioiden säätämistä. Pitkiä kävelyjä luonnossa, ne ovat välttämättömyys. Kulloisenkin projektin harjoittelua. Musiikinteolle pitää toki aina raivata tilaa.”

Levynjulkaisun jälkeen tiedossa on keikkoja paitsi soololevyn, myös jazzin tiimoilta. Tiedossa on seuraava julkaisukin liittyen Solovey-hankkeeseen, jonka pyrkimyksenä on vahvistaa ukrainalaista kulttuuriperintöä. Inginmaa on julkaisemassa yhdestä ukrainalaisesta kappaleesta jazz–version. Paljon siis kaikenlaista.

”Samalla oon aina kokenut jonkinlaista irrallisuutta. Mutta ehkä on vahvuus, ettei ole täysin kiinnittynyt vain johonkin yhteen asiaan tai paikkaan. Ja kaikenlaiset ulkopuolisuuden tunteet on varmaan niitä juttuja, jotka aika monia meistä yhdistää.”

Tähänastisen uransa Inginmaa toivoo toimivan esimerkkinä siitä, että visioitaan kannattaa tavoitella rohkeasti ja eri puoliaan voi toteuttaa yhtä aikaa.

”Omaan tekemiseen pitää uskoa itse, ei kannata jäädä odottamaan mandaatteja ulkopuolelta. Eteenpäin vain, työtä tekemällä ja ilman kyynärpäitä. Liian rajoittavia rakenteita kohtaan saa kyllä vähän näyttää keskisormea.”