EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Olkaamme ylpeitä

Tekijä: paatoimittaja

Olkaamme ylpeitä

Julkaistu

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”, alkaa Väinö Linnan klassikkoteos Täällä Pohjantähden alla. 1880-luvulla suurin osa suomalaisista teki raskasta, fyysistä työtä Jussi Koskelan tavoin. Olemmeko vielä lähes 150 vuotta myöhemmin jämähtäneet agraariyhteiskunnan jäänteisiin, jossa työn kuuluu olla ilotonta puurtamista?

Meistä musiikintekijöistä varmasti jokainen on saanut kuulla ”oikeista töistä”, jollaiseksi musiikintekemistä ei lasketa. Ainakaan näiden kommentoijien mielestä. Joskus edes läheisimmätkään eivät ymmärrä työtämme. Välillä se voi olla liikaa muutenkin epävarmassa (työ)elämässämme.

Mutta mikä muu asia kuin musiikki on yhtä vahvasti läsnä ihmiselämän kaikissa vaiheissa, arjessa ja juhlassa, ilon ja surun keskellä? Ei ainakaan minulle tule kovin montaa mieleen. Ja sen musiikin on aina tehnyt joku. Musiikilla on tekijänsä – todellakin!

Vauvat putkahtavat usein maailmaan musiikin soidessa ja musiikki soi myös silloin, kun hyvästelemme rakkaamme viimeisen kerran. Voimme tanssia ja laulaa riehakkaasti musiikin tahtiin, toisaalta musiikki lohduttaa ja rauhoittaa kun tarvitsemme sitä. Musiikki on läsnä kaikissa elämän tärkeissä kiinnekohdissa, se kantaa muistoja. Mitä olisi maailma ilman musiikkia?

Suomen Musiikintekijät täyttää 70 vuotta. Nyt on aika juhlia sekä rakasta yhdistystämme että meitä kaikkia musiikintekijöitä. Olemme tärkeitä, meidän ammattimme on tärkeä. Olkaamme siis ylpeitä, meillä on siihen syytä!

Pauliina Lerche
puheenjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Akun juhlalataus

Julkaistu

Toimintamme koetaan merkitykselliseksi. Tästä kertoo jäsenmäärän jatkuva kasvu. Olemme saaneet kuulla uusien jäsenten illassa sekä lukea Musiikintekijä-lehden uusien jäsenten esittelysivuiltakin, että ammattimaisesti toimivien musiikintekijöiden joukkoon kuuluminen koetaan kunnia-asiaksi.

Yhdistyksemme menestys on oletettavasti sen seurausta, että olemme löytäneet tasapainon pitkällä aikavälillä rakennetun asiantuntijuuden ja uusiutumisen välille. Asiantuntijuus ja ammattimaisesti toimivien musiikintekijöiden kattava edustavuus ovat toimintamme kivijalka. Lisäksi on tärkeää olla hereillä ja herkkänä yhteiskunnan muutoksille ja tekijyyden sekä musiikkialan markkinoiden muuttumiselle.

Yhteiskuntaa ja etenkin julkista rahoitusta koettelevat turbulenssit hipovat yhdistystämmekin. Ajattelen kuitenkin niin, että historiamme, aatteemme ja valpas otteemme tulevaisuuden rakentamiseen kantavat. Reagoimme tarkoituksenmukaisesti, emme tuuliviirin lailla.

JOHTAMISOPPEJA on monenlaisia. Syntyy ideologioita ja uusia käytäntöjä, ja kukin johtaja kietoo niistä omaa lankakeräänsä organisaationsa arkeen. Luotettavuus, toisen kunnioittaminen ja yhdenvertaisuus ovat minulle henkilökohtainen missio, ja ne ovat osa johtamisfilosofiaani. Yhdistyksen toiminnanjohtajana tunnen vahvaa yhteyttä jäsenistöömme. Yhteisöllinen vastuu kantaa toivottavasti myös toimistomme ulkopuolelle – myös sinne, mistä katsoen tunnumme kaukaisilta.

Tommy Tabermann ei todennäköisesti tarkoittanut alla olevaa runoaan johtamisopiksi, mutta kun siihen tutustuin, koin vahvasti: näin olen minäkin elämän ja vastuullisen yhteiselon nähnyt.

Elinehto

Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia pitää tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
Värisevää sielua
ei saa tallata.

Tommy Tabermann
Intohimon panttivanki, 1980.

 

TÄMÄ Musiikintekijä-lehden Juhlanumero jää rakkaan päätoimittajamme Sanna Korkeen viimeiseksi tämän muotoiseksi työksi yhdistyksellemme. Kiitän koko sydämestäni sinua Sanna tämän lehden toimittamisesta ja ajanmukaistamisesta, jota sinun aikanasi tehtiinkin useasti. Muistakaamme ikuisesti, että Sannan päätoimittaja-aikana Musiikintekijä-lehti sai Vuoden laatulehti -palkinnon vuonna 2019.

Aku Toivonen
toiminnanjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Hattu päästä ja näkemisiin!

Julkaistu

JO MUINAISET kreikkalaiset nerot tunnustivat musiikin voiman. Aristoteles suositteli huilumusiikkia tunnekuohuista vapautumiseen, Platon sanoi musiikin palauttavan sielun harmonian ja tyytyväisyyden, Pythagoras uskoi musiikin rytmin parantaviin vaikutuksiin.

Musiikki hellii ja hoitaa ihmistä monin tavoin. Se aktivoi niitä aivojen alueita, jotka säätelevät vireyttä, huomiokykyä, käsitteellistä ajattelua, muistia, tunteita sekä liikkeitä.

Ilmankos musiikintekijät ovat hullaantuneita työstään. He ovat musiikin parantavan voiman alkulähteillä ja jos eivät lääkärin liksoille pääsekään, niin tekevät työtä, joka palkitsee monella tavoin. Musiikintekijöillä on mahdollisuus purkaa työhön omia tuntemuksiaan ja lupa liikuttua sen jäljestä.

SUOMESSA tehdään hienoa ja monipuolista musiikkia, jonka tekijöistä olen saanut kirjoittaa ja lukea Musiikintekijä-lehteä päätoimittaessani. Olen noteerannut muutamia asioita, jotka yhdistävät tätä ammattikuntaa. Niitä ovat työmoraali, tahdonvoima ja rohkeus. Se mitä tehdään, tehdään aina niin hyvin kuin osataan. Se mitä ei osata, opetellaan. Alan epävarmuus on hidaste, mutta ei este, ja pärjääminen kysyy luovuutta ja kykyä uudistua.

Musiikkia on usein harrastettu jo lapsesta asti, ja taitojen kartuttamiseen on käytetty lukemattomia tunteja ja vuosia. Ammattilaiseksi ryhtyminen vaatii riskien ottamista ja usein yrittäjähenkisyyttä.

Siispä hattu päästä kaikille musiikintekijöille – ja myös 70-vuotiaalle yhdistykselle. On ollut ilo olla mukana toiminnassa; ensin jäsenenä 1990-luvun puolivälistä saakka ja sitten lehden päätoimittajana vuodesta 2012.

MERKKIPÄIVÄN kunniaksi tehtiin lehdestä juhlanumero, jossa puheenvuoron saa parikymmentä Musiikintekijöiden jäsentä. Myös lehden juttujen kirjoittajat ovat jäseniämme. Koska juhlanumero on viimeinen päätoimittamani Musiikintekijä, on aika lähettää halaukset kaikille lehteen vuosien varrella kirjoittaneille sekä valokuvanneille / piirtäneille ja haastatelluille taitureille.

Haluan kiitellä myös hallitusta ja toimistolaisia luottamuksesta. Yhdessä graafikko Tuukka Lindqvistin kanssa olemme saaneet tehdä sisällöllisesti ja visuaalisesti laadukasta printtijournalismia. Yhteistyö on ollut sujuvaa, luovaa ja hauskaa. Viimeisin lehden printtiversiouudistus tehtiin alkuvuodesta. Samalla oli tarkoitus ajantasaistaa tämä lehden nettiversiokin ja avata sille musiikintekijalehti.fi-sivusto, mutta se jäi toteutumatta.

Missioni on ollut tehdä ammattilehteä, joka antaa lukijoille inspiraatiota ja kollegiaalista tukea. Muistankin lämmöllä kaikkia teitä musiikintekijöitä, jotka olette kertoneet ajatuksianne lehdessä avoimesti ja rohkeasti.

Kaikkea hyvää toivottaen
Sanna Korkee
päätoimittaja

Tilaa Musiikintekijän printtilehti tästä

Musiikintekijät ovat heimoni

Julkaistu

VERKOSTOITUMINEN on melkoinen muotisana. Mielikuva on jotenkin juhlava, sellainen, että varmaan vaatisi hiotun hissipuheen ja pahviset käyntikortit. Ei siis ollenkaan sellainen kuin ensimmäinen piipahdukseni yhdistyksemme tilaisuuteen, kymmenen vuotta sitten.

Tulin yksin. Erotin jo narikassa monet ystävälliset kasvot, vaikken tuntenut yksiäkään. Äkkiä joku nappasikin hihasta, pyysi pöytään, kyseli ja jutteli. Esittäydyttiin ja oltiin hetkessä tuttuja. Ystävällisiä kasvoja oli kaikkialla: vessajonossa, kahviautomaatilla, jatkoseurueessa. Hissipuhe tuli hiottua siinä illan aikana, kun vastasin moneen kertaan samaan kysymykseen: ”kuka sä oot ja mitä teet?”. Oli mahtavaa tutustua. Käyntikortteja ei tosiaan tarvittu: seuraavana päivänä kuuntelin junassa uusien tuttavuuksien tekemiä biisejä Spotifysta. Ai tällasta!

OLIN jo saanut kuulla levy-yhtiöpomolta, että musiikintekijän urani esteeksi saattaa tulla se, että olen Oulusta. Siis kaukaa. Kaukaa mistä? No maailman navasta, tietenkin! Päätin, että tästä se ei jäisi kiinni. Tulisin vaikka pienimpiinkin kissanristiäisiin, ja niin olen tullut. Arvostan todella sitä, että yhdistyksemme linjaus on maksaa matkat tapahtumiin pitkänmatkalaisille.

Uusia, ystävällisiä kasvoja on tullut tutuksi joka ikinen kerta. On tavattu myös kursseilla, biisileireillä ja Teamsissa. Aloitettu aina alusta: ”kuka sä oot ja mitä teet?”. On iloittu toisten onnistumisista, kannustettu eteenpäin ja annettu apua.

Oman ammatti-identiteettini kasvun huomaan siitä, miten vastaus tuohon kysymykseen on hioutunut. Nyt se tulee jo apteekin hyllyltä: ”Olen Kati Oulusta, sanoittaja. Teen enimmäkseen iskelmää ja pop-iskelmää muille, mutta ammattikirjoittajana kirjoitan monipuolisesti kaikkiin genreihin. Entäs sä?”

SUOMEN Musiikintekijät on kasvanut hurjasti ja uusia, ihania tyyppejä on tullut mukaan. Olen suositellut jäsenyyttä ja tapahtumiin osallistumista monelle. Olen pyrkinyt itse olemaan ne ystävälliset kasvot, jotka kohtasin kymmenen vuotta sitten.

On tehty musaa yhdessä. Joskus tavattu pikkujouluissa ensimmäistä kertaa elävänä. ”Ai moi se oot sä, mehän ollaankin tehty biisi yhdessä!”.

Näiden kohtaamisten hyvää tunnelmaa olen joskus ääneenkin analysoinut. Tässä porukassa on turvallista heittäytyä kuinka syvälliseen keskusteluun tahansa, kun tietää, että luovan työn tekijöinä kaikki ovat tottuneet itsensä avaamiseen. Perinteinen ”mitä kuuluu?” ei ole näissä karkeloissa pinnallinen kysymys.

HARVASSA yhteisössä syntyy äkkiä niin vahvoja siteitä kuin tässä porukassa. Vaan ihmekös tuo: moni puurtaa poterossaan yksin, minäkin, joten yhteiseen ”kahvihuoneeseen” kannattaa tosiaan saapua vähän kauempaakin.

Musiikintekijät ovat heimoni. Huomaan sen siitä… apua. Jos tää olis biisinteksti, seuraava kuuluisi siihen ”hiotaan tätä ilmaisua vielä” -kategoriaan. Mutta mennään nyt tällä. Huomaan sen siitä, miten sydämessäni läikähtää joka kerta, kun tulen omieni joukkoon.

Kati Valjus
sanoittaja
Oulu

Johannes Brotherus: Aina joku pikkuinen idea

Julkaistu

”Jaksan kiitos tosi hyvin. Mulla on sellainen jopa levännyt olo”, vastaa Johannes Brotherus, joka on viettänyt viimeiset pari vuotta keikoilla yhtyeensä Kuumaan kanssa. Haastatteluhetkellä kesän rundista on kuukauden verran, ja marraskuisen Maasta kuuhun -areenakiertueen esituotanto ja treenaus täydessä vauhdissa.

”Vähän on jo fiilis, että joko mennään.”

Viimeistään vuonna 2023 Uuden Musiikin Kilpailun myötä suursuosioon ponnahtaneen yhtyeen keulakuva ei kaipaa irtiottoja. Hän on pienestä asti kasvanut elämään, jossa musiikki on jokapäiväinen asia. Taiteilijaperhe ja kolmentoista vuoden viulunsoittoharrastus pohjustivat polun moniin rooleihin musiikintekijänä.

”MULLA on aina ollut tarve tuottaa jonkinlaista meteliä. Kolmevuotiaana sain impulssin viulunsoittoon vanhasta Hepokatti-VHS:stä, jossa viulua soittava heinäsirkka sai tavarat lentämään soitollaan. Se oli taianomaista. Olin onnekas ja pääsin heti tunneille Käpylän musiikkiopistoon.”

Myös sisarukset soittivat. Ensimmäiset bändikaveritkin olivat siis lähellä.

”Vaikka klasaopinnoissa oltiin, niin Suzuki-metodiin kuului korvakuulolta soittaminen nuottien sijaan ja se oli hauskaa. Isoveljen kanssa opeteltiin korvakuulolta Beatlesia, joka oli kotona lapsuudenmusaa. Päädyttiin katusoittamaan ja jossain vaiheessa tekemään omiakin biisejä.”

Kotona oli hyllykaupalla vinyylejä, musiikkiin monelta kantilta tutustuttava muusikkoisä ja nyt työhuoneella majaileva satavuotias piano, jonka kulmaan Brotherus pienenä juoksi pää edellä.

”Ja kasettimankka, jolla omia höpötyksiä ja biisejä pystyi äänittämään. Se oli mullistavaa.”

Lapsesta asti tottui myös siihen ajatukseen, että taidetta voi tehdä työkseen. Sitä Brotherus pitää ratkaisevana. Säveltäminen, teatteri ja treenisalit näyttäytyivät normaaleina asioina.

”Mihinkään ei painostettu, mutta omaa kipinää kannustettiin. On tärkeää, että jos lapsessa syttyy tekemisen valo, lähellä on joku, joka näkee sen.”

Viulunsoittoa Brotherus opiskeli musiikkiopiston jälkeen vielä Pop & Jazz Konservatoriossa. Konserttiviulistiksi hän ei kuitenkaan haikaillut. Nuoteista soittamista enemmän kiinnosti vapaampi musisointi.

”Koitan silti yhä pitää soitinta lähellä itseäni, teen paljon jousisovituksia ja tuotantoja niin meidän kuin muiden kappaleisiin. Uskon, että viulun jynssääminen on jättänyt ison jäljen tapaani tehdä musiikkia.”

TÄHÄN mennessä kolme albumia ja lukuisia hittejä julkaissut Kuumaa sai alkunsa Kallion lukion aikoina vuonna 2016. Aluksi viisihenkiseen yhtyeeseen kuuluvat Brotheruksen lisäksi nykyään rumpali Jonttu Luhtavaara ja basisti Aarni Soivio. Homma on toiminut alusta asti mutkattomasti, ja yhdessä on edelleen päivittäin hauskaa.

”Ja musaa tehdään koko ajan ihan vain siksi, että tykätään siitä. Niin ei myöskään tule tulppia, pysyy hyvä hölkkäkondis yllä.”

Alkumetreillä bändille tarjottiin valmiitakin kappaleita, mutta biisit haluttiin opetella tekemään itse.

”Se on myös pitänyt meitä yhdessä. Meillä on tämmöinen kiva askartelukerho, joka kokoontuu. Ekan levyn aikaan apuna oli kyllä myös monia ulkopuolisia kirjoittajia, joille olen hirmu kiitollinen. Suomenkielisten tekstien tekeminen oli mulle silloin kauheaa tiristämistä. Ilman yhteisiä sessioita en olisi löytänyt samoin omia suuntaviivoja.”

Kuumaan biisejä on tehty ”kaikenmaailman pöpeliköissä ja välillä ulkomaillakin” mutta usein jonkun ryhmäläisen työhuoneessa saman käytävän varrella Kalasatamassa. Laulut syntyvät yhdessä soittamisen kautta sen kummemmin suunnittelematta, Brotherus tuolloin useimmiten pianolla. Tekstien kirjoittamiseen hänellä on tukena muistilista, johon hän on vuosikaudet kerännyt sanoja, lauseita ja havaintoja ympäröivästä elämästä.

”Rick Rubin kutsuu tuollaisia ideoita siemeniksi. Välillä kun on se yliluonnollisen tuntuinen kokemus, että biisi tulee kuin tuulenpuuskana, jostain annettuna, yksi teoriani on, että tavallaan kappaletta on mielessään kirjoittanut jo kauan matskua keräämällä.”

Esimerkiksi megahitti Ylivoimainen syntyi kutakuinkin näin:

”Tuottajamme Jonas Olsson laittoi rumpukompin, että tässä tempo, Jonttu otti e-mollin, Aarni siinä basson kanssa, kaikki alkoivat ulista jotain melodioita, ja kun soivaa asiaa oli tarpeeksi, menin keittiöön muistilistalle ja humps.”

Yhdessä tekeminen on yhtä innostunutta ja paineetonta kuin alkuaikoina, jolloin yleisöt olivat vielä pieniä.

”Aikaa on vietetty yhdessä niin paljon, että ideointi on vapaata ja työskentely egotonta. Pelkoja tai häpeää ei ole, ja toisiltamme opitaan koko ajan. Ja menestymisen paineet on yritetty kääntää niin että onpa siistiä, kun ihmisiä kiinnostaa. Onnistumiset on tuoneet itsevarmuutta.”

Hyvän meiningin säilymisessä Brotherus korostaa koko ydintyöryhmän merkitystä.

”Tuottaja on ollut koko ajan sama, ja Universalilla ja Fullsteamilla on mahtavaa porukkaa. On tosi paljon väliä, millaiset ihmiset ympäröi, etenkin, kun suosiota tulee enemmän. Ylipäätään lähimpien huolenpito on mahdollistanut meille sen, mitä nyt teemme.”

MITÄ Kuumaan biisien aiheisiin tulee, Brotherus summaa asian sanoilla rakkaus plus konflikti.

”Vaistomaisesti yritän löytää biisiin aina jonkun ristivedon. Joku asia on näin, mutta. Meidän viimeisimmällä levyllä on myös aika paljon kappaleita, jotka haluavat nähdä toiveikkuutta tulevassa.”

Kirjoittamisessa Brotherusta on auttanut ajatus, että aihetta tärkeämpää on tunne.

”Raivaan ensimmäisen pusikon läpi itsekään aina tietämättä, mistä aion kertoa. Se löytyy kirjoittamalla, ei etukäteen päättämällä. Epäonnistumista ei kannata pelätä. Ei kaikkien biisien tarvitse olla julkaisukelpoisia.”

Musiikkia Kuumaa on tehnyt alusta asti tosissaan.

”Haluttiin investoida tähän aikaa. Haluttiin manageri ja levytyssopimus ja altistaa itsemme heti yleisölle, ja onneksemme

asiat toteutuivat nopeasti. Parhaat jutut syntyvät silti yhä pakottomassa ilmatilassa. Musantekemiselle voi rakentaa raameja ja rutiinit auttavat, mutta parhaimpien biisien syntyyn liittyy aina pieni mysteeri.”

Taukoa musiikintekoon ei tule keikkarundeillakaan.

”Esimerkiksi kesällä, kun ennen jotain festarikeikkaa oli tyhjää, vuokrattiin mökki ja mentiin maakuntaan jo päiviä aiemmin musavehkeiden kanssa. Keikkapaikalle kävellessä meillä olikin sitten viisi uutta biisiä.”

Toki on päiviä, kun tulee umpikujan tunne ja toisinaan väsyneenä mikään ei kuulosta hetkeen miltään.

”Silloin pitää vain päästää irti, lähteä ulos ja sitten kuulee, kun metron hissi piippaa vähän eri tavalla ja a-molli onkin taas jännittävä. Ja kollaboraatio on siitä hienoa, että monesti jo se, että joku tulee viereen istumaan, auttaa näkemään toisin.”

MUSIIKKIA Brotherus rakastaa sen kaikissa muodoissa ja tekee niin yksin kuin ryhmässä, popkappaleista näyttämöteoksiin ja liikkuvaan kuvaan.

”Yritän sisällyttää vuoteen mahdollisimman erilaisia projekteja. Miten ihanaa tehdä välillä puoli tuntia jotain surinaa, jotain tosi viipyilevää ja hidasta. Mua kiinnostaa myös kuvan ja äänen tai liikkeen ja äänen suhde, ja näyttämöteosten säveltäminen on ollut kiehtovaa. Silloin istun treeneissä niin paljon kuin mahdollista, etsin referenssimusiikkien ja toteuttavan ryhmän reaktioiden kautta oikeaa suuntaa. Okei, siis synkempää, valoisampaa, elektronisempaa, akustisempaa… Se on sellainen luova pingispeli, jossa toista ei ole ilman toista.”

Ryhmätöissä oleellisinta on kuuntelun taito, uteliaisuus ja heittäytyminen.

”Monesti se, mistä päivän alussa lähdetään, on päivän päätteeksi muuttunut joksikin muuksi, ja se on vain hienoa.”

Yhteistyöstä muiden artistien kanssa Brotherus mainitsee Tuure Kilpeläisen Sanat jää ilmaan -albumin, jonka hän tuotti ja johon he tekivät sävellykset kahdestaan.

”Vaikka yksittäiset biisiyhteistyöt tai pistokeikat biisileireille ovat myös hauskoja, tykkään olla osana jatkuvampia projekteja. Kun pääsee jyvälle jonkun ihmisen mielenmaisemasta niin musaa alkaa syntyä ihan eri tavalla. Olisi kiva olla jatkossakin mukana isommissa kokonaisuuksissa.”

LEPÄÄMISEN Brotherus myöntää olevan vähän vaikeaa, vaikka hän onkin yrittänyt sitä opetella.

”Olen huono menemään nukkumaan, kun aina olisi joku pikkuinen idea. Koko ajan soi päässä. Jossain kohtaa on vain painettava pause ja luotettava siihen, että huomennakin soi.”

Ja sitten kun on tyhjää tilaa…

”…tulen mielelläni tänne työhuoneelle. Ihmiset välillä toruu mua siitä, mutta en itse miellä asiaa niin, että täällä jotenkin raadan. Kun tää on se juttu mitä mä teen, yhtä lailla jos joku pyytää tai vaikka ketään ei kiinnostaisi. Voin kuunnella jonkun yhden sävelen sointia vaikka tunnin, eikä se ole mulle arkista.”

Brotherus käy mielellään myös teatterissa, leffassa, kävelyillä, lukee ja tapaa ihmisiä.

”Sellaisesta mä nautin. Mitään vapaasukellusta en vielä oo ruvennut harrastamaan.”

Tulevaisuus tuo toivon mukaan jatkuvuutta Kuumaan kanssa ja uusia yllätyksiä.

”Kaikki, mitä on bändinä päästy kokemaan, on ollut juuri niin hienoa kuin kuvittelinkin. Toivottavasti pysytään ystävinä ja pystytään jatkossakin innostumaan toistemme seurasta. Eihän tällainen tilanne ole mikään itsestäänselvyys.”

Ei kuitenkaan pidä luulla tietävänsä, miten asiat ovat ja tulevat menemään. Se on Brotheruksen mielestä vaarallista ja sillä myös sulkee itseltään mahdollisuuden oppia uutta.

”Odotan innolla, mitä juttuja tuolta on tulossa, kaikkea sitä, mistä en vielä osaa edes haaveilla.”

…

Ylivoimainen: säv. & sov. Johannes Brotherus, Jonttu Luhtavaara, Aarni Soivio, Jonas Olsson, san. Johannes Brotherus

Petra Poutanen ja pyhän kokemus

Julkaistu

1. Alku

”Laulaminen ja musiikki on ollut minulle aina luontevin tapa tuntea ja purkaa tunteita. Koulussa minulle paljastui, että jotkut lapset opiskelevat soittamista. Ilmoitin kotona äidille, että ’lähden soittotunnille’. Halusin vain soittaa ja laulaa jotain. Sattuman kautta kanteleesta tuli pääinstrumenttini. Kun pääsin musiikkiopistoon, oli opettajani Sari Kauranen tärkeä. Hän opetti improvisaatiota ja rohkaisi siihen, että omilla mielipiteillä on merkitystä. Joskus sijainen yritti pistää minua soittamaan vanhempaa musiikkia, mutta rempseisiin duuribiiseihin en suostunut. Musiikin piti olla mystistä ja siinä piti olla patetiaa.”

2. Kurkkulaulu ja tuvalainen postsosialistinen folklorismi

”Olin juuri muuttanut Tampereelle opiskelemaan klasaria, kun aloin sattumien summana opiskella kurkkulaulua. Pärähdin heti siihen fiilikseen, että saan itsestäni niin matalan äänen, hurjan mörinän. Minulla oli ollut pitkään haaveena hypätä Siperian-junaan, mutta ajattelin, että olisi kiva samalla tehdä jotain. Päätin lähteä Tuvan tasavaltaan tutkimaan kurkkulaulua. Opiskelin laulutekniikkaa, äänittelin ja haastattelin muusikoita. Tuvasta jatkoin Mongolian, Kiinan ja Nepalin läpi Intiaan, missä oli maanpaossa olleita Tiibetin munkkeja. Matkalla syntyi ajatus gradustani ’tuvalainen postsosialistinen folklorismi’. Innostuin myös guzhengiin, joka on kanteleen tapainen kiinalainen perinnesoitin.”

3. Pelkkä Poutanen

”Pelkkä Poutanen syntyi tarpeesta yhdistää kansanmusa kokeelliseen musiikkiin. Artistiroolin kautta minulla on ollut lupa leikkiä ja astua ulos itse rakentamistani rajoista. Pelkkis on käsitellyt paljon pyhän käsitettä, sen absurdeja muotoja ja valtaa. Biisi Matka syntyi henkilökohtaisesta pyhän kokemuksesta, tarpeesta laulaa ääniä, jotka saavat mun pyhät tunteet heräämään. Pelkkä Poutasta näyttää kiinnostavan myös kuolema ja väkivalta, mutta erityisesti ristiriidat. Ensimmäisessä biisissä Pussy Riotin Punk-rukous yhdistyi Bachin kirkkomusaan. Koko ilmiössä taistelee idän ja lännen pyhät, patriarkaatti vastaan sananvapaus ja feminismi. Pelkkä Poutasen tekstit ovat usein vanhoja, mutta ne resonoivat tässä päivässä.”

4. Mao Tse-Tungin hitit

”Hesarin 50 vuotta sitten -palstalla oli uutinen, jossa kerrottiin, että Neuvostoliiton top 10 -listalle kuuluu monta Maon ’tekemää biisiä’. Juttuun oli käännetty biisien nimiä. Laitoin niitä peräkkäin ja täydensin tekstiä Platonovin Tsevengur -romaanilla. Siinä odotetaan kiivaasti kommunismin saapumista, vaikkei tiedetä mitä se on. Kirjassa on kohta, jossa joukko ihmisiä on juuri tapettu, mutta heidät ammutaan varmuuden vuoksi uudestaan, ’etteivät kuolemattomat sielut pääse taivaaseen’. Se ajatus kiehtoi minua kuvauksena ihmisen erilaisten uskomusten absurdiudesta ja lisäsin sen kohtauksen tuohon tekstiin. Sävellyksen toteutuksessa käytin Kiinan oppejani, guzhengia ja kurkkulaulua.”

5. Sillan alle ja kuorolaulun ihanuus

”Kuorolaulamisessa minua kiehtoo ihmisäänen kyky koskettaa toista ihmistä. Meillä on DNA:ssa tarve olla syvässä yhteydessä toisiin ja tarve laulaa – seuraan siis vain eläintä itsessäni. Kuoromusan tekemisessä on tosi olennaista se instrumentti eli kuoro. Itse sävellän ensisijaisesti vain omille kuoroilleni. Mietin, missä on tarpeeksi haastetta, ja mikä on mahdollista. Tärkeintä on viesti, eikä se, kuinka puhdasta sointia mun egoni säveltäjänä kaipaisi. Ei ihmisen tarve laulaa tai kertoa tarinoita synny tarpeesta pysyä sävellajissa. Tärkeämpää on ajattelu sen musan takana ja mitä esittäjissä tapahtuu.

Kuoroteoksissakin teksti on lähtökohta. Pitää olla olennainen syy, miksi valitsen tekstin. Sen jälkeen kiinnostaa ristiriidat. Voiko tekstin säveltää niin, että sen ymmärtämiseen tulee uusia, odottamattomia kulmia? Kuinka härskiksi idean voi viedä? Eivätkä biisit ole absoluuttisia. Jos biisi ei palvele instrumenttia, niin sitten muutetaan sitä.

Minulle myös se, missä ja kuka jotakin esittää, on lopulta tärkeämpää kuin se, mitä sävellyskynästäni irtoaa. Väki-kuoron kanssa lauloimme kodittomuudesta Ratinan sillan alla. Kun neljäkymmentä tyyppiä hihkuu viileässä syysillassa yhteistä onnistumisen tunnetta, se kokemus kantaa pitkälle heidänkin elämässään.”

6. Tekstin ja sävellyksen liitto

”Omissa teksteissäni rakastan sanaleikkejä, asioiden kääntämistä päälaelleen ja liioittelua. Riimitkin tuntuvat minulle leikiltä. Rakastan myös runoja. Sävellysprosessiin lähden usein moodeista tai jostain fiiliksestä, jota yritän pitää läsnä. Sointuprogressiot eivät puhuttele minua. Teatterissa ensemblen laulettavaksi säveltämisessä on usein tiukat raamit. Se on ongelmanratkaisutyötä, eräänlaista leikkiä tai peliä. Haluan luoda kaikille mielekästä musisoitavaa, vaikkei olisi koskaan ollut juuri laulaja tai soittaja. Minulle on tosi tärkeää, että mukana olijat voivat kokea onnistuvansa ja oppivansa. Teatteri Telakan Synnytystalkoot oli siitä erityisen kiinnostava, että kirjoitin musiikin lisäksi myös laululyriikkaa ja sisältöä. Ja sain näytellä!”

7. Kalliolle kukkulalle

”Sain isolta asunnonvälitysfirmalta pestin perustaa asukkaiden yhteisökuoro. He halusivat kuoron esiintymään syntymäpäiväjuhlilleen. Laulajien taso oli todella kirjava, joten tein harjoituksia leikin kautta. Laulettiin Tellu Turkan biisi Iso Karhu, jossa lauletaan ’jalat löytävät kyllä kotiin’. Sain palautetta firman vastaavalta, että se on ’liian eksoottista’. Hän sanoi, että ’olisi kiva, kun olisi vaikka Kalliolle kukkulalle’. Minua vitutti työhöni puuttuminen ja se, ettei ammattitaitooni luotettu. Junassa kirjoitin koko Kalliolle kukkulalle -biisin uudestaan. Olennaisinta siinä on siirto tälle vuosituhannelle. Kyse on haaveesta turvaan, omaan tilaan ja kutsu koskee kaikkia sukupuolia. Samalla sävelsin biisinkin uusiksi. Myöhemmin tein biisistä vähän haasteellisemman version, jota Väki-kuoroni on esittänyt.”

8. Metsäooppera

”Olen säveltänyt Samuli Paulaharjun novelleja. Niitä esittää jättikuoro ensi kesänä. Aloitetaan Seitsemisen kansallispuistosta toukokuussa. Ekan niistä tein ollessani Kiinassa. Kävin kuuntelemassa paljon paikallisia orkestereita ja annoin musan vaikuttaa. Siinä tarinassa on suuri johtaja, joka lankeaa. Pentatoniikka on vahvasti läsnä ja dramaattisimmilla hetkillä sävelkieli alkaa laajentua. Toisessa lauletaan paatoksella Isän Perkeleen nimeen, kun animismi ja kristinusko kohtaavat eikä pappi pysy haudassaan. Kolmannessa ihmisen ahneus helisee kevyinä teemoina.”

9. Utun englannikielinen taidepop

”Koen, että yhtyeeni Utu on lähinnä identiteettiäni. Lyriikoiltaan se on myös rehellisintä minua. Seuraavan julkaistavan sinkun (Oh, Sorrow) kuulin unessa, jossa kaikki oli sinistä. Se oli kauneinta mitä olin koskaan kokenut. Itkin vuolaasti sitä kauneutta ja heräsin omaan itkuuni. Äänitin sen puhelimeeni, etten unohtaisi – nauhalla kuuluu myös lapseni uninen ääni ’äiti älä laula’. Tiesin mistä se kertoo, mutta minulla ei ollut kykyä kirjoittaa sitä. Meni kaksi vuotta, kunnes teksti syntyi yhdeltä istumalta ja nopeasti. Siinä ei ole sanaleikkejä eikä kikkailua kuten muissa Utu-biiseissä, siksi sen julkaisu tuntuukin jännittävältä.

Jostain syystä otsaani on jäänyt vain teatterin, kuoron ja kansanmusan merkki, ja tuo oman sielun indiemusa joutuu usein väistämään. Teatteri- ja kuorosävellyksistä saan kuitenkin elantoni. Tulevaisuuteni on kiinni kuoroissa, jotka outoina organismeina elää ja kasvaa ja vie varmasti kohti yllätyksiäkin. Pöytälaatikossa tapahtuu myös koko ajan, ja välillä ne valuu sieltä uloskin.”

10. Motto:

”Mä haluun tuntee tästä kaiken ennen ku aika parantaa haavat.”

…

Jutussa mainitut kappaleet
Matka: säv. & san. Petra Poutanen
Paimenen sydän ja Mao Tse-Tungin ajatukset ovat yhtä: säv. Petra Poutanen, san. Mao Tse-tung
Kalliolle kukkulalle: san. trad, säv. Kaj Chydenius
Kalliolle, kukkulalle, suolle, tielle, sillan alle: säv. & san. Petra Poutanen
Oh, Sorrow: säv. & san. Petra Poutanen

”Täytyy mennä se edellä, mitä musiikki tarvitsee”

Julkaistu

”ET ole mikään patarumpu, riittää se lyttyyn lyöminen. Herkkyydelle pitää antaa tilaa”, sanoi psykiatri Jutta Irene Ruonansuulle kymmenen vuotta sitten. Irene oli ajautunut kauas siitä, mitä hän todella halusi tehdä – musiikkia.

Syynä oli väkivaltaisen pianonsoitonopettajan aiheuttama vuosien piina, josta Irene on aiemmin puhunut julkisuudessa. Nyt, vuosia myöhemmin, hän keskittyy siihen mihin todella haluaa, niin musiikintekijänä kuin toisessa työssään brändistrategistina. Päiviä värittää myös hänen perheensä ja silmäteränsä, kolmevuotias lapsi.

”Äitiys on muuttanut ja vapauttanut minut. Kaikki ei pyörikään oman toteutumisen ympärillä”, Irene kertoo.

MYÖS Irenen tytär on innostunut musiikista ja festivaaleilla mukana keikkumisesta.

”En pidä sellaisesta ajatuksesta, jossa äidin ja artistin pitäisi olla kaksi eri naista. Minulla on yli äyräiden elämää pursuava pinaattilättyarki, ja sitten on se maailma, jossa lähdetään keikkareissulle ja tuodaan kotiin jänniä tuliaisia”, Irene kertoo.

Musiikki on vienyt häntä myös maailmalle, erityisesti Tanskaan, Färsaarille ja Islantiin. Ennen psykiatrin pysäyttäviä sanoja Irene oli jo useamman vuoden tehnyt muuta kuin musiikkia – opiskellut kirjallisuustiedettä ja arkkitehtuuria ja perustanut yrityksen. Hän myi yrityksensä ja muutti miehensä kanssa ensin Pariisiin, sitten Amsterdamiin ja opiskeli samalla Tanskassa, Complete Vocal Institutessa.

Hän tutustui opintojensa kautta moniin pohjoismaisiin tekijöihin ja löysi nykyisen tuottajakumppaninsa, Noah Rosanesin.

”Uusi ympäristö auttoi karistamaan suomalaiselle tyypillisen nöyristelyn. Löysin paljon uusia ihmisiä ja näkökulmia”, hän kertoo.

Oma-aloitteisuus onkin ollut Irenen valttikortti itsenäisenä tekijänä, joka ei toistaiseksi ole halunnut ympärilleen esimerkiksi levy-yhtiötä. Hän ei sulje kuitenkaan pois ajatusta.

”Täytyy mennä se edellä, mitä oma musiikki tarvitsee”, Irene toteaa.

Erään yhteistyökumppaninsa ideasta Irene lähti bändinsä kanssa soittamaan Iceland Airwaves -festivaalin aikana Islantiin.

”Nyt, monta keikkaa myöhemmin koen, että minut on pyytämättä adoptoitu islantilaiseen musiikkiyhteisöön”, hän iloitsee.

Ireneä viehättää Islannin musiikkiyhteisössä erityisesti se, että sukupuolten väliset valtarakenteet vaikuttavat vallitsevan huomattavasti vähemmän kuin muualla. Kaikki esiintyjät tukevat toisiaan.

”Se on pieni maa, jossa sama tyyppi soittaa päälavalla tänään ja toimii huomenna roudarina ystävänsä bändille”, Irene kertoo.

TOINEN Irenen uran käännekohdista oli saada kutsu tekemään musiikkia Ylen Vaietut arktiset sodat -sarjaan. Wars Untold -kappaleen tekovaiheessa Irene haaveili yhteistyöstä muun muassa Coldplayn orkestroijana tutun Davide Rossin kanssa.

”Tuottajani Noah totesi, että soitetaan hänelle”, hän naurahtaa.

Rossi lähti heti mukaan ja jäi Irenen luottoyhteistyökumppaniksi.

”Kun asioita tekee itsenäisesti omalla rahalla ja omalla painollaan, niin se on välillä tuskastuttavan hidasta. Mutta mieluummin laitan ulos jotain sellaista, josta voin olla loppuelämäni ylpeä.”

…

Wars Untold
san. säv. Jutta Irene Ruonansuu, sov. Davide Rossi, Noah Rosanes

Elämänliekin ylläpitäjä Yrjö Hjelt

Julkaistu

1. Alku

”Musiikki soi paljon lapsuudenkodissani Karhulassa: vanhemmat kuuntelivat klassista, ja kolme vanhempaa siskoani Louis Armstrongia ja rokkia. Ensimmäinen iso kolahdukseni oli (Jean) Sibeliuksen Satu, jota kuuntelin jo 3-vuotiaana ihan älyttömästi. Seuraava oli (Igor) Stravinskyn Kevätuhri. Kuullessani sen 12-vuotiaana mietin, että ’vau, mitä hittoa tämä on?’. Siitä asti olen ollut Stravinskyn fani. Varhaisteininä perehdyin tarkemmin myös (Gustav) Holstin Planeettoihin sekä (Maurice) Ravelin orkesteriteoksiin. Näissä kaikissa orkesterin käyttö, soitinnus ja tekniikka ovat ihan omaa luokkaansa. Nämä havainnot vaikuttivat siihen, että myöhemmin rupesin tutkimaan orkestraatiota perusteellisemmin.”

2. Koulunkäynti haittaa harrastusta

”Olin soittanut viulua 6-vuotiaasta. Kun olin 12, kitara tuli kuvioihin, ja tutustuin Karhulassa Björnisen Juhaan. Sähkökitaran lisäksi aloin soittaa huilua yhden karhulalaistytön houkuttelemana, ja kävin Helsingissä huilutunneillakin. Keskikoulussa 14–15-vuotiaana rupesin jättämään koulua väliin ja liftailemaan Helsinkiin. Lukion toisella päätin lopettaa koulun, aloin opiskella itsekseni ja kävin koulussa vain tenteissä. Kerran kun vanhemmat lähtivät matkalle, kodistani tuli Karhulan yleinen olohuone: pidin kymmenen päivän bileet, joihin tuli kaikenlaista porukkaa. Se oli hirmu hauskaa kommuunielämää, mutta siihen viimeistään loppui koulunkäyntini.”

3. Scube Deiski

”Ollessani 14-vuotias kaverini kertoi kuulleensa radiosta ’mielettömän kappaleen, jossa laulettiin jotain Scube Deiski’. Mietin, mitä ihmettä se voi olla, mutta se olikin sitten Purple Haze.

Jimi Hendrixin kitaran käsittely, soundi ja harmonia oli ihan tajutonta. Hendrixistä puhutaan usein ’vain’ kitaravirtuoosina, mutta koko hänen musiikillinen maailmansa on tavattoman suuri ja moniulotteinen. Myös Beatlesin psykedeelinen pop kosketti syvältä, etenkin Strawberry Fields ja I Am the Walrus.

Myöhemmin pop-rockin puolella tykästyin kovasti Frank Zappaan, sekä John McLaughliniin ja The Mahavishnu Orchestraan.”

4. Miten tätä kitaraa pidetään?

”18-vuotiaana menin vapaaehtoisena armeijaan, jonka jälkeen liftailin Euroopassa, kunnes muutin pääkaupunkiseudulle. Menin rakennustöihin ja tapasin tyypin, joka tutustutti bändikuvioihin. Vanhin siskoni piti minulle moraalisaarnan: ’Rupea tekemään jotain kunnolla, äläkä vain haahuille. Pyri vaikka konservatorioon, kun sinulla näyttää olevan musiikillisia taipumuksia’. Suivaannuin tästä niin paljon, että pyrin piruuttani konservatorioon opiskelemaan klassista kitaraa, vaikka en ollut soittanut sitä ollenkaan. Etsin Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerilta kitaristin näköisen asiakkaan ja pyysin näyttämään, kuinka klassisessa kitarassa pidetään oikeaa kättä. Ostin samalla nuotit pariin Bachin kappaleeseen, jotka olin kuullut (Andrés) Segovian levyllä. Lainasin sisarenpojan Landolan, treenasin kaksi viikkoa, pyrin Helsingin Konservatorioon, ja pääsin ensiyrittämällä sisään.”

5. DIY-manikyyri

”Olen työskennellyt sovittajana monenlaisen musiikin parissa. Säveltäjänä olen nykyään enemmän vakavan puolella. Tiukkapipoisimmille modernisteille olen kaikkea muuta kuin modernisti, mutta muusikot saattavat pitää minua yllättävän modernistisena, kun ovat tutustuneet minuun vain orkesterisovitusten tekijänä. Ja niitähän olenkin enimmäkseen tehnyt, usein laulujen taustoiksi konserttikäyttöön ja levyille.

Tällainen olen aina ollut: toinen jalka kevyessä, toinen hyvinkin taidemusiikissa. Aloitettuani konservatoriossa 1975 soitin vielä muutaman vuoden bändeissä. Se oli vähän vaikea yhtälö: sähkökitaraa tulee soitettua joskus aika ronskisti, kun taas klassisessa kitarassa kynsien pitää olla hyvässä kunnossa. Niinpä taoin itse pellistä metalliset suojakynnet, jotka teippasin kynsieni päälle, niin saatoin räpätä kunnolla. Vaikka rystysistä valui veri, kynnet pysyivät kuosissa.”

6. Musiikintekijät Elvistelevät

”1980-luvulla ruvetessani tekemään sovituksia joku vinkkasi järjestäytymisen tarpeellisuudesta ja Elvis ry:stä (nyk. Suomen Musiikintekijät ry). Edunvalvonta-asiat eivät niinkään merkinneet, mutta yhteisöön kuuluminen oli tärkeää. Yhdistyksessä on ollut aina hyviä ihmisiä vaikuttamassa asioihin. Aiempina vuosina oli – aiheettomastikin – sellaista altavastaajan asennetta, että ollaan musiikintekijöiden proletariaattia, vaikka Suomen Säveltäjiin nähden. Parikymmentä vuotta sitten ilmapiiri muuttui. Ruvettiin korostamaan, että musiikkityylistä riippumatta ollaan samalla viivalla muiden taiteentekijöiden kanssa. Se teki hyvää jäsenistön itsetunnolle ja sille, miten yhdistyksen ulkopuoliset taiteentekijät yhdistystä arvostivat.

Suomen Musiikintekijöissä on paljon näkemystä ja osaamista. Tunnustus ja tuki ovat tietysti jokaiselle tärkeitä, ja joillekin maine ja suosio ovat ehkä tärkeämpiäkin kuin itse musiikki. Mutta yksinkertaisessakin pop-iskelmässä joku saattaa onnistua tosi tyylikkäästi, luoden nostetta ja sisällöllistä merkitystä. Voi olla pienestä asiasta kiinni, mikä tekee jostakin vaikuttavan, ja toisesta melkein samanlaisesta suorastaan kornin.”

7. Torilla tavataan

”Helsingin juhlaviikoilla vuosina 2001 ja 2002 Ylipormestarin populaarikonserteissa Senaatintorilla yleisö sai äänestää, mitä lauluja ja kenenkin suomalaisen popparin tai rokkarin laulamana esitetään. Siellä oli aika vitsikästä touhua: Fredille ehdotettiin Sielun veljien kappaletta Aina nälkä ja Paula Koivuniemelle Apulannan Anna mulle piiskaa. Ja ne toteutuivat, kaikki olivat leikissä mukana. Sovitimme Mauri Suménin kanssa ensimmäisen konsertin biisit, toisessa oli neljä sovittajaa. Helsingin kaupunginorkesteri ja UMO oli pistetty yhteen, ja taustalla oli kunnon rock-combo.”

8. Kun joulu on

”Sovitin hieman kieli poskella amerikkalaiseen suurten estradien tyyliin kappaleen Have Yourself a Merry Little Christmas Karita Mattilan ja Turun filharmonisen orkesterin joulukonsertteihin Turun ja Helsingin isoilla areenoilla vuonna 2001. Myöhemmin Chicago Symphony Orchestra halusi esittää sovitukseni kuudessa joulukonsertissaan 2017 sekä uudella transponoidulla versiolla vuonna 2021. Jenkkityylinen sovitukseni taisi siis onnistua aika hyvin.

Olin jo päättänyt olla tekemättä enää yhtä ainutta joululevyä – olin tehnyt jo satoja joululaulujen sovituksia. Ari Hakulinen sai minut kuitenkin suostuteltua sovittamaan Juha Uusitalon ja Turun filharmonisen orkesterin joululevyn The Wonder of Christmas (2007) luvaten täysin vapaat kädet. Siitä tuli ehkä paras tekemäni sovituskokonaisuus.”

9. Kiireinen eläkeläinen

”Ihan viime aikoinakin olen sovittanut yhtä ja toista. Pientä tutunkauppaa, ja osana isompaa projektia sovitin neljä kappaletta Kaj Chydeniuksen lauluja konsertteja varten, poikansa Jussi Chydeniuksen pyynnöstä. Vaikka kappaleet eivät sinänsä olleet erityisen hankalia, hommaan liittyi haastavia näkökulmia. Harvoin yhden kappaleen sovittamiseen on mennyt yhtä paljon aikaa kuin mitä vaikkapa laulun Tyttö ja tanssiva karhu sovittamiseen meni.”

10. Motto

”Älä sammuta sitä elämänliekkiä, jonka teos on syntyessään saanut. Tämä liittyy ennen kaikkea sovittamiseen, mutta myös säveltämiseen, ja elämään yleensäkin.”

…

Jutussa mainitut kappaleet:
Strawberry Fields: John Lennon & Paul McCartney
I Am the Walrus: George Harrison, John Lennon & Paul McCartney
Aina nälkä: säv. & san. Ismo Alanko
Anna mulle piiskaa: Apulanta
Have Yourself a Merry Little Christmas: Hugh Martin & Ralph Blane

Peltokurjen taika tapahtuu livenä

Julkaistu

Anna Peltomaa ja Emma Kurkinen valmistautuvat duonsa Peltokurjen kakkoslevyn julkaisuun, jonka on määrä toteutua ensi vuonna. Luova työ ja äänitykset on pitkälti tehty, ja yrittäjäkaksikon syksyiset päivät kuluvat keikkoja myyden. Tavoitteena on tehdä toukokuussa levynjulkaisukiertue isoimpiin kaupunkeihin.

Anna on lähtöisin Raahesta ja Emma Kittilästä. He tapasivat nykyisessä kotikaupungissaan Oulussa, missä opiskelivat musiikinopettajiksi ja musisoivat yliopistobändissä nimeltään MELA.

Lähemmin kaksikko ystävystyi kuitenkin kesätöissä Posiolla. Päivisin istutettiin metsää ja iltaisin jammailtiin. Joku työporukasta yllytti tekemään taimilaulun.

”Tehtiin ihan huumorilaulu, mutta se osoitti, että pystymme säveltämään ja sanoittamaan yhdessä. Meillä on samanlainen estetiikan taju”, taiteilijat toteavat.

KAHDESTAAN tekemisen hienous on siinä, että kun oma ajatus loppuu, toinen jatkaa. Kirjoitustapa on symbioottinen: sävellykset, sanoitukset ja sovitukset tehdään yhdessä. Tulevan kakkosalbumin työryhmään kuuluvat lisäksi tuottaja Aapo-Matti Puhakka, joka on mukana myös biisinkirjoituksessa, sekä nuoren polven säveltäjä-kapellimestari Bianca Rantala. Hän on sovittanut jousikvartetin kaikille albumin biiseille.

Peltokurjen laulujen aihiot syntyvät henkevien keskustelujen pohjalta, ja stemmalaulusta sekä yhteen hioutuneesta laulusaundista on tullut tavaramerkki.

Metsätöissä vietetty kesä 2016 hioi kaksikon yhteen, ja Peltokurjen tulevaisuutta visioitiin Posion metsissä muutamana seuraavanakin kesänä.

”Musiikkimme nojaa laulaja-lauluntekijäperinteeseen”, kertoo Emma.

”Se on ehtaa poppia, jossa on vivahteita klassisesta musiikista ja kansanmusiikista”, jatkaa Anna.

Kuulijat ovat luonnehtineet Peltokurjen musiikkia sävellyksiltään rikkaaksi ja sanoituksiltaan syvälliseksi, rehelliseksi ja elämänmakuiseksi. Duo allekirjoittaa palautteen.

”Pyrimme kaiken informaation ja ärsyketulvan seasta tunnistamaan ihmisyyttä ja sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Haluamme herätellä ihmisiä kiitollisuuden ja elämän äärelle”, Anna kertoo.

”Tulevan albumin teema on ’kohti ja kauemmaksi’. Laulut kertovat rakkaudesta, sitoutumiskammosta, erosta ja valmiudesta rakastua uudelleen”, paljastaa Emma.

Kaksi vuotta sitten he luopuivat palkkatöistään soitonopettajina ja perustivat Peltokurki Oy:n. Oli priorisoitava. Peltokurjesta halutaan tehdä molemmille elinikäinen ammatti – onhan soittimien ja laulun opiskeluun nähty valtavasti vaivaa.

NAISET sanovat olevansa vanhan ajan käsityöläisiä ja ”karvalakkimuusikoita”, joiden biisit ovat ajattomia.

”Me ei olla TikTok-trendi, vaan luotetaan sinnikkääseen ja pitkäjänteiseen työntekoon ja siihen, että kun jaksaa yrittäjähenkisesti myydä keikkaa ja lähteä tien päälle, se kantaa. Ollaan vanhan liiton muusikoiden linjoilla siinä, että uskotaan, että meidän taika tapahtuu liven kautta”, Anna sanoo.

Peltokurki suuntaa ”sydämet auki ja suuresti unelmoiden” tulevaisuuteensa. Siihen kuuluvat toivottavasti festarikeikat, kolmas albumi viiden vuoden kuluessa ja yhteistyötä sinfoniaorkesterin kanssa. Tavoitteena on myös apuraha, jonka turvin voi kirjoittaa uutta musiikkia ilman yrittäjäarjen paineita. Omaa musiikkia olisi hienoa saada ulkomaille – ainakin Japanin markkinoille.

Nimismiehen murhe

Julkaistu

Kuuntele Spotifyssa

VUONNA 1978 syntyneessä kuplettiklassikossa keskisuomalaisen Haapasalmen pitäjän nimismies hautoo kostoa kunnanlääkärille. Vaikka tarina sijoittuu Kekkosen ajan Suomeen, sen teemat ovat ajattomia ja universaaleja.

Laulun päähenkilöt Mikko Perkoila sai tositarinasta:

”Arkiviisu-yhtyeemme treenasi siihen aikaan Keskisuomalaisen Osakunnan tiloissa Helsingin Etu-Töölössä. Hengailimme siellä muutenkin, ja yhtenä lauantaina saunassa eräs lääketieteen opiskelija kertoi, mitä oli kuullut kesätöissä kunnanlääkärin sijaisena Keski-Suomessa.

Kyseisen kunnan nimismiehellä oli pilkuntarkan maine, ja virkaintoisuus oli johtanut ‘potut pottuina’ -nokitteluun lääkärin kanssa. Kun esimerkiksi nimismies pyrki leijoniin, lääkäri pystyi sen torppaamaan, koska kuului tämän herraseuran sisäpiiriin.

Tarinassa oli jotain hyvin tuttua jo lapsuudestani Herttoniemestä. Naapurisopu voi ihan naurettavista syistä vaihtua kyttäilyksi ja nokitteluksi. Tämän mentaliteetin universaalius oli kimmoke lähteä tekemään biisiä. Myös Herttoniemen leijonien touhuja olin nuorena miehenä huvittuneena seurannut.

KUN lauluntekijä saa aiheen elävästä elämästä, on korrektia muuttaa yksityiskohdat tunnistamattomiksi. Niinpä pitäjän nimi, katiskan käräyttäminen, lumimarjapensaassa kyttääminen ja kaikki muu vastaava on täysin keksittyä. Eikä siinä kunnassa oikeasti ollut rotareita, ainoastaan leijonat.

Hyvä flow tätä kirjoittaessa oli. Tein noina vuosina vasta ensimmäisiä laulujani, ja ne kaikki syntyivät nopeasti, useimmat tositarinan pohjalta. Kun huomasi osaavansa tehdä lauluja, se riitti inspiraatioon.

LAPSESTA asti olin lukenut paljon kirjallisuutta, mikä antoi hyvän pohjan yksityiskohtien keksimiseen, kun esimerkiksi luettelin, keitä tällaisen kunnan eliittiin kuuluu. Jostain luettua tai kuultua oli sekin, että ilmaiset viinat kuuluivat lääkäreiden luontaisetuihin. Siitä tuli idea, että lääkäri juo pirtua opettajan kanssa.

Myös laulujen tarinoita olin paljon kuunnellut, ja etenkin Reino Helismaa oli jo silloin minulle jumalhahmo, jonka tarinoita kuuntelemalla oppi itsekin. Siksi Nimismiehen murheesta voi löytää monia tarinankerronnan perusjuttuja, vaikka mitään oppaita en ollut lukenut. Esimerkiksi se, että tarinan kuulee ulkopuolinen minä-henkilö, on ikiaikaista tarinankerronnan tekniikkaa. Kaikki tällainen tuli helposti, samoin tarinan lopetus, että vielä se ukkopiru narahtaa.

Tyylini oli se, että ensin kirjoitin tekstin paperille ruutuvihkoon. Sitten otin kitaran ja aloin laulaa, jolloin löytyi melodia sen mukaan, mikä tekstiin sujuvasti istahti.

Heti biisin synnyttyä aloin esittää sitä keikoilla. Sitten Love Recordsilla Arkiviisua tuottanut Pekka Aarnio ehdotti, että tekisin soololevyn Otto Donnerin perustamalle Ponsi-yhtiölle.

Levytys tehtiin minimalistisesti. Sibiksen Pohjoisen Rautatienkadun salin stagella lauloin ja soitin nailonkielistä kitaraa. Jari Lappalainen soitti maniskaa myöhemmin studiossa. Paul Jyrälä äänitti kaksiraiturilla tämän ja koko muunkin levyn.

Tästä tuli albumin nimibiisi, ja kansikuvaksi löysin museoviraston arkistosta Nurmijärven vanhan nimismiehen.

Jonkin verran on arvuuteltu, kuka laulun nimismiehen esikuva on. Jotkut sen tietävät ja tiedän itsekin, mutta eläkööt laulujen tarinat ihan omaa elämäänsä. Eihän mitään Haapasalmen pitäjääkään ole oikeasti koskaan ollut.”