EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Digitaalisen musiikin nettijakelu

Tekijä: Nina Lith

Digitaalisen musiikin nettijakelu

Julkaistu
Digitaalisen musiikin jakelun maailmassa puhaltavat uudet tuulet. Tänä vuonna uusien, laillisien jakelumallien hyökyaalto n. 60 uuden toimijan voimin pyyhkäisee yli Euroopan.

Viime vuonna iTunesin kautta myytiin kymmeniä miljoonia kappaleita ja pian palvelu lanseerataan myös Euroopassa. Jättiläiseksi paisunut OD2 jyrää pian myös meillä Suomessa. Verkkomaailma ei ole kuitenkaan mikään Klondyke ja juuri Midemistä laskeutunut Teoston Jari Muikku toppuutteleekin: ”Uusista toimijoista valtaosa kuolee ja vain vahvimmat selviävät. Musiikin nettijakelu ei ole mikään kultakaivos. Tähän mennessä siitä eivät ole netonneet vielä ketkään muut kuin verkko-operaattorit”.

Onko aika kypsä musiikin lailliseen nettijakeluun?

Edellytykset nettimyyntiin ovat olleet olemassa jo pitkään ja esimerkiksi USA:ssa iTunes ja uusi laillinen Napster 2.0 ovat menestyneet hyvin. Pitää kuitenkin muistaa se, että vaikka näiden kautta myydäänkin kymmeniä miljoonia trackeja vuodessa, se on kuitenkin vain murto-osa koko tallennemyynnistä. Seuraavien kahden vuoden aikana nähdään minkälaisia verkkomaailman toimintamalleja löydetään Euroopassa. Tekijänoikeusjärjestelmän kannalta tähän liittyy paljon problematiikkaa mm. lisensiointijärjestelmien ja hintojen suhteen.

Poikkeaako eurooppalainen tekijänoikeusjärjestelmä ja lainsäädäntö amerikkalaisesta?

USA:ssa tekijänoikeusjärjestelmä ja lainsäädäntö ovat täysin erilaisia kuin Euroopassa. Sen takia tietyt asiat hoituvat USA:ssa helpommin kuin täällä. Tämä johtuu tekijänoikeusjärjestelmästä, levy-yhtiöistä itsestään ja monista teknisistä seikoista. Rajat ylittävät ja keskittyneet palvelut keräävät materiaalia eri levy-yhtiöiltä ja tarjoavat sitä suoraan tai jonkun välikäden kautta. Silloin ongelmaksi muodostuu Euroopassa mm. se, että jokaisessa maassa on omat maksujärjestelmänsä ja isojen levy-yhtiöiden levyt (kuten Celine Dionin kaltaisten tähtien levyt) julkaistaan eri aikoihin eri maissa. Verkkomaailmassa tämä ei enää ole mahdollista. Levyt pitäisi saada samaan aikaan ulos ja ihmisten saataville kaikissa Euroopan maissa.

Paljonko yhden nettikappaleen pitäisi maksaa kuluttajalle, jotta artisti ei maksaisi?

Downloudauspalveluissa taloudelliset marginaalit ovat hyvin pienet ja monet toimijat sanovat, että yhden downloudattavan biisin hinnan pitäisi olla 1,40 euroa. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että Applen iTunes on pilannut markkinat tällä 99 centin hinnoittelulla. Applen iTunes ei koskaan tule olemaan kannattava. Se on sijoittanut toistasataa miljoonaa pelkästään iTunesin markkinointiin. Se ei tule saamaan rahojaan takaisin, mutta se ei ole tarkoituskaan. Se myy iPodeja ja iTunes tuo brandille lisäarvoa, mikä taas vaikuttaa osakekursseihin. Sama koskee monia muita. Siellä on Pepsit, Coca Colat, Gibsonit, joille musiikki on vain yksi oheistuote, mikä tukee päätuotteen myymistä. Tavoitehinta olisi 1,40 euroa, mutta markkinoilla se on noin euron suuruinen. Jenkeissä Walmart myy 88 centillä biisejä, koska heidän hinnoittelupolitiikkansa perustuu siihen, että kaiken pitää olla vähintään 10% halvempaa kuin muualla. Vanhemmissa levytyksissä artistien kannalta tilannetta mutkistaa vielä mm. se, että artistin ja levy-yhtiöiden välisissä sopimuksissa ei ole osattu sopia digitaalisen maailman tuotteiden rojalteista.

Miten jakautuu yhden kappaleen hintapiirakka levy-yhtiöiden, tekijänoikeusjärjestöjen ja operaattorien kesken?

Eurohinnoittelun mukaan levy-yhtiö nappaa noin 65%, josta se sitten tilittää eteenpäin artisteille rojalteja n. 5-6%. Tekijänoikeusjärjestöt saavat 8-12%, josta ne taas tilittävät sopimusten mukaan tekijöille ja kustantajille heille kuuluvat osuudet. Loput menevät maksuliikennekuluihin, kaistayhteyksiin yms. Merkille pantavaa on se, että tähän mennessä musiikin nettijakelusta varsinaista taloudellista hyötyä ovat saaneet ainoastaan verkko-operaattorit, vaikka hintapiirakka jakautuukin hieman eri tavalla kuin esim. soittoäänissä, joissa enimmät tulot niin ikään ottaa verkko-operaattori.

Miten levy-yhtiöiden rooli verkkomaailmassa poikkeaa tavallisten levyjen jakelijan roolista?

Nettimusiikin kentällä on monta avointa ongelmaa levy-yhtiöiden ja tekijänoikeusjärjestöjen välillä. Verkkomaailmassa levy-yhtiöt eivät enää ole pelkästään tukkureita ja silloin heidän pitäisi maksaa sekä mekanisoimisesta että yleisön saataville saattamisesta. Olennaisinta on se, että vastuu näistä korvauksista on sillä taholla, joka myy tuotteet kuluttajille nettisivustonsa kautta. Näin ollen nettijakelulevyn hintapiirakasta tekijänoikeusjärjestöille lohkaistava prosentti olisi jonkin verran isompi kuin tavallisten äänitteiden vastaava luku.

Voiko nettimusiikin myynnin kasvu olla vaikuttamatta tavallisten tallenteiden myyntiin?

Henkilökohtainen näkemykseni on se, että tavallisten tallenteiden markkinat tulevat putoamaan eri syistä. Joksikin aikaa pudotaan kuoppaan. Joidenkin arvioiden mukaan 2008-2009 digitaalipuolen arvo kokonaismarkkinoista liikkuu 20-40% välillä. Mutta laitonta verkkokauppaa ei saa kuriin enää kukaan. Eräs amerikkalainen tutkimusfirma on arvioinut, että jos vuonna 2008 verkkokaupan arvo on n. 4 miljardia, laittomasti P2P-verkoissa liikkuu tavaraa vastaavasti noin 8 miljardin arvosta. Eli edelleen ollaan pakkasen puolella.

Mihin perustuu iTunesin tenho?

iTunesin palvelun ydin on se, että se on täysin kuluttajalähtöinen. Se on helppo ja yksinkertainen ja katalogissa on tarpeeksi valinnanvaraa. Tekijänoikeusjärjestöjenkin on pakko hyväksyä se, että kuluttajat ovat valmiita maksamaan nettimusiikin käytöstä, kunhan käyttöoikeudet (kopiointi ja siirrot) ovat tarpeeksi väljät. Mutta mikä on se ns. yksityinen piiri, on kuin veteen piirretty viiva.

Viime vuonna oikeudenkäyntien luvatussa maassa, Amerikassa haastettiin oikeuteen alaikäinen koulutyttö laittoman nettimusiikin imuroinnista. Miten tämä rankaisumentaliteetti on purrut laittomien palveluiden kulutukseen?

Näyttäisi siltä, että erilaiset oikeudenkäynnit eivät ole vaikuttaneet pysyvästi laittoman musiikin käytön vähenemiseen, päinvastoin. Suurimmat laittomat käyttäjät ovat siirtyneet suljettuihin verkkoihin, joihin ei valvova silmä enää pääse. Sellaisissa avoimissa verkoissa on aina omat riskinsä, voit saada huonoa laatua, voit saada viruksia kantavia tiedostoja, mutta ennen kaikkea laittomaan kopiointiin liittyy asenne ”ja minähän en näistä maksa”.

Kuka haluaa maksaa laillisesta palvelusta? Onko esim. iTunesin käyttäjäkuntaa tutkittu?

Jenkeissä suurin osa laillisen palvelun rahasta tulee 25-50 vuotiailta ihmisiltä. Nuoret ovat vaikein kohderyhmä. Siellä yritetään hyväksyä todellisuus ja esim. uusi Napster 2.0, se laillinen Roxionin omistama, on tehnyt kokeiluluontoisen sopimuksen erään collegen kanssa ja lisenssi hankitaan kaikille opiskelijoille könttähintaan. Se on kasvatuksellinen ele.

Onko piratismi kivenä kengässä myös mobiilipuolella?

Mobiilipuolella lähtökohta on erilainen ja ihmiset ovat tottuneet maksamaan mobiilistaan; logoistaan ja soittoäänistään. Mobiilissa piratismin harjoittaminen on paljon vaikeampaa kuin verkkomaailmassa.

Onko Applen kauppajärjestelmä hyvä myös tekijöiden kannalta? Onko tietoa miten 99 c (yhden kappaleen hinta kuluttajalle) jakautuu oikeudenhaltijoiden kesken?

Tämä piirakka jakautuu levy-yhtiöiden ja Applen välisen sopimuksen mukaan. Mutta taiteilijoille tarjoutuu (esim. Brian Enon lanseeraaman Muddan kautta) yleisemmin ottaen uusia mahdollisuuksia saattaa uusia töitä esille verkon kautta. Taiteilija voi julkaista sen yksittäisen biisin, joka ei sovi millekään albumille tai testauttaa biisejään omalla yleisöllään. Verkkomaailmassa levy-yhtiöt eivät enää ole fyysisten äänitteiden tuottajia, vaan oikeudenhaltijoita. Se on kivulias kasvuprosessi levy-yhtiöille. Sony-BMG fuusio on mielestäni itse asiassa hyvä asia indiemarkkinoille, koska se jättää tilaa uusille toimijoille.

Mikä on tulevaisuuden downloadausformaatti? AAC, niinkuin myös MP3, on kuitenkin ”losi” (kompressoitu pienempään tilaan ja näinollen menetetään jotain taajuuksia).

Pakkaustekniikat kehittyvät koko ajan, eikä kukaan osaa sanoa sitä, mitä formaattia käytetään kymmenen vuoden päästä. iTunesissa käytetään AAC-tiedostoformaattia ja jotkut arvelevat AAC:n syrjäyttävän MP3:sen ajan mittaan. Mutta vain pieni osa kuluttajista haluaa hifiä. Suurin osa ei yhtään välitä siitä, onko kyseessä mp3 vai wmp (windows media player), aiff, wav tai joku muu. Omassa nuoruudessani kuunneltiin kasetteja, eikä pieni kohina tai vonkuminen haitannut suosikkiartistien kuten Sweetin tai Gary Glitterin biisien kuuntelua. Nykyään en enää kuuntelisi mitään musiikkia losina, koska se laatu ei vaan riitä.

Norjassa ja Tanskassa aloitettu Phonofile tarjoaa perusrakennelman, jolla kansallisen musiikin repertuaaria (mm. kansalliskirjastoon perustuvaa) voidaan välittää paitsi musiikin ammattikäyttäjille, myös yksittäisille verkkojälleenmyyjille ja sitä kautta kuluttajille. Mitä mieltä olet Phonofilestä?

Se on B to B -palvelu, eikä sitä ole tarkoitettu yksittäisille kuluttajille. Sekä Norjassa että Tanskassa on pienet katalogit (n. 40.000 trackia), kun taas Napsterin tai iTunesin kautta pääsee käsiksi 300.000-500.000 kappaleen katalogeihin ja ne tarjoavat vaihtoehtoisia ottoja ja ainutkertaisia live-tallenteita. 25-50- vuotiaat haluavat erikoisuuksia ja eksklusiiveja palveluita. Tanskassa Phonofile on tapellut pitkään levy-yhtiöiden kanssa mekanisointikorvauksista. Vaikea malli se on ollut.

Pitäisikö maassamme olla keskitetty Suomalaisen Musiikin Digitaalinen Kansallisarkisto?

Kyllä, niinkuin tavallaankin onkin se vapaakappalelakiin perustuva arkisto kansalliskirjaston yhteydessä.

Näistä Suomeen vyöryvistä jakelujäteistä on tuskin mikään kovin kiinnostunut myymään suomalaista musiikkia, joka ei ole listoilla juuri nyt. Uskoisitko tällaisen Suomalaisen Musiikin Digitaalisen Kansallisarkiston kylkiluusta rakennettavan kultturelleja kansallisia deluxe-erikoisuuksia tarjoilevan kauppajärjestelmän mahdollisuuksiin? (mm. jouhikkosävellyksiä, elektroakustista taidemusiikkia, livetallenteita)

Voisiko digitaalinen kansallisarkisto tosiaan olla myös sellainen, että sitä pyrittäisiin hyödyntämään kaupallisesti? Vaikea uskoa, että Suomessa olisi riittävän suuria markkinoita sen järkevään taloudelliseen hyödyntämiseen.

Mitä Suomessa on tapahtumassa musiikin verkkojakelussa? Mihin hävisi EmmaFM?

EmmaFM tuli vähän liian aikaisin ja sen valikoima oli aivan liian pieni. Mutta tänä vuonna kuluttajamarkkinoille on tulossa useita eri toimijoita.

Mitä uutta DRM-rintamalla (Digital Rights Management)?

DRM on varsinainen viidakko. Jotkut julistavat vakavalla naamalla, että DRM korvaa kaikki tekijänoikeusjärjestelmät. Itse en usko siihen. Uskon, että ei ole nähtävissä yksittäistä standardia. Eikä mikään suojausjärjestelmä tule koskaan olemaan 100% varma. Laillisen bisneksen lähtökohta on se, että sisältö pystytään suojaamaan ja DRM avaa mahdollisuuksia uudenlaisiin bisnesmalleihin. Perinteiset jakelumallit saavat rinnalleen esimerkiksi ns. superjakeluun liittyviä malleja. Ostat biisin laillisesti kännykkääsi, maksat x euroa, lähetät sen kaverillesi, mutta siitä transaktiosta maksetaan, ja kun olet myyjä saat provikaa siitä välistä. Näin pystytään jäljittämään sisältöjä. Näitä uusia malleja testaillaan ja superjakelun mahdollisuudet ovat ihan nurkan takana.

Miksi kylillä kohistaan niin paljon OD2:sta?

OD2 on Peter Gabrielin pystyttämä jakelujärjestelmä, jolla alunperin on ollut paljon hienoja periaatteita. Sen kautta on ihan järkevää myydä mm. pienten levy-yhtiöiden repertuaareja ja erityisiä yksittäisiä kappaleita tietyille tarkasti rajatuille kohderyhmille. OD2:lla on kussakin maassa partneri, esimerkiksi Italiassa paikallinen telejätti Tiscal. Pohjoismaista OD2 toimii tässä vaiheessa ainoastaan Tanskassa. Teleoperaattori on se portti ja kuluttaja maksaa suoraan OD2:lle ja paikallinen teleoperaattori saa siitä jonkun provikan.

Tulevaisuudessa joku K-market tai Anttila voi päättää itse, ostaako se musiikkia isoilta levy-yhtiöiltä kultakin erikseen, vai suoraan ison köntän Euroopan suurimmalta toimijalta, OD2:lta, yhtenä pakettina. OD2:lla on 30 jälleenmyyjää eri puolilla Eurooppaa. Seuraavaksi markkinoille tulevat Napsterit ja vastaavat maakohtaisilla saiteilla. Kuka hoitaa raportoinnin, mikä on Teoston osuus, entä mikä osa kuuluu tekijöille ja kustantajille… tässä on vielä paljon avoimia kysymyksiä.

Jari Muikun Midemin terveisiä kuunneltuani tuli hetkeksi sellainen olotila, että ehkei tässä nyt kuitenkaan parane jäädä lehdelle soittelemaan. Olisiko nyt sopiva hetki yhdistää voimia Suomessa ja perustaa kulturelli kauppaportaali, joka erottautuisi näistä iTuneseista ja OD2:sista nimenomaan sillä, että tarjolla olisi harvinaista meille rakasta, kansallista repertuaaria ja sellaisia kappaleita, joita ei enää mistään muualta saa.

Ja voisiko kenties meidän oma yhdistyksemme yhdessä vakavien säveltäjien yhdistyksen kanssa ja oikeudenhaltijoita edustavien tahojen kanssa toimia tässä avoimessa hankkeessa ”soihdunkantajana”?

teksti: Costi Snellman

ELVIS ELÄÄ! Uudet kunniajäsenet muistelevat

Julkaistu
Elviksen uudet kunniajäsenet kukitettiin vuosikokouksen aluksi.

Kuvassa: Kari Tuomisaari, Jukka Virtanen, Pentti Lasanen ja Otto Donner. Nacke Johansson oli hengessä mukana.

Elvis ry:n johtokunta on nimittänyt viisi uutta kunniajäsentä. He ovat Henrik Otto Donner, Paul ”Nacke” Johansson, Pentti Lasanen, Kari Tuomisaari ja Jukka Virtanen – kaikki ansioituneita tekijöitä ja pitkään Elvis ry:n toiminnassa vaikuttaneita. Uudet kunniajäsenet saivat vastattavakseen seitsemän kysymystä:

1. Miten, milloin ja miksi liityit Elvis ry:n jäseneksi?

2. Miten ja miksi tulit valituksi Elvis ry:n johtokuntaan?

3. Mitkä olivat Elvis ry:n tärkeimmät tehtävät silloin? Entä tänään?

4. Miten yhdistys ja sen toiminta on vuosien varrella muuttunut? Mitä konkreettisia tuloksia toiminnalla on saatu aikaan?

5. Pitäisikö yhdistyksen virallisesta nimestä jättää pois ELVIS?

6. Onko vielä tänä päivänä tarpeen korostaa, että Elvis ry edustaa kevyttä musiikkia?

7. Mikä on hauskin muistosi siltä ajalta, jolloin olit Elvis ry:n johtokunnassa?

Henrik Otto Donner

(johtokunnassa 1986-94, Teoston johtokunnassa 1987- , puheenjohtajana 1996-)

1. Vuonna 1967. Liityin siksi, että se oli ammattijärjestö, joka hoitaa alan asioita.

2. Turbulentissa vaiheessa, kun johtokunta oli kovasti hajallaan ja minut pyydettiin vuosikokouksen puheenjohtajaksi. Siinä samassa tulin valituksi koko Elviksen puheenjohtajaksi.

3. Ne olivat silloin samat kuin ne ovat tänään: valvoa ja huolehtia alan sopimuksista ja muista intressikysymyksistä.

4. Se on muuttunut asiallisemmaksi ja tehokkaammaksi koko ajan. Kevyen musiikin tekijöiden asema on kuluneen 25 vuoden aikana huomattavasti kohentunut. Tällä hetkellä ammattikuntana kevyetkin tekijät ovat yhtä paljon mukana kaikissa paikoissa kuin missä aikaisemmin vain vakavat tekijät olivat. Siinä suhteessa Elviksen toiminta on terävöitynyt koko ajan.

5. Sehän tulee Elokuva- ja Viihdesäveltäjistä. Se on jäänne menneisyydestä ja sopii hyvin tämän alan asioihin. Onhan Elvis henkilönäkin jonkinlainen merkkihenkilö meidän alallamme. Tosin hän ei ollut tekijänä niin merkittävä kuin esiintyjänä.

6. En tiedä onko sitä tarpeen erikseen korostaa. Kyllä kaikki tietävät, mitä ammattijoukkoa se edustaa.

7. Oh-hoh… Ehkä se hetki, kun minut valittiin Teoston puheenjohtajaksi parin yrityksen jälkeen. Se oli kyllä merkittävä askel Elvikselle.

Paul ”Nacke” Johansson

(johtokunnassa 1965-73)

1. 1964. Olin Muusikkojen Liiton jäsen vuodesta 1950. Sen jälkeen kun olin muuttanut Helsinkiin oli itsestään selvää, että liityn Elokuva- ja Viihdesäveltäjiin.

2. 60-luvun puolivälissä. Ehkä osasyy oli se, että olen alunperin kaksikielinen suomenruotsalainen. Silloin startattiin yhteisskandinaavista systeemiä. Ehkä se osaltaan auttoi.

3. Kuule, tuon sä voit heittää Heikkilän Martille.

4. Koko tämä hommahan laajenee kaiken aikaa. Gramexkin on aika uutta, 60-luvulta. Erilaiset muut rinnakkaisiksi luodut yhdistykset antavat enemmän ajattelemisen aihetta ja duunia tietenkin. Siten se ainakin on muuttunut. Sopimukset Ylen ja muiden kanssa erilaisista sovitusten hinnoista on yksi pieni esimerkki. Tällaiset asiat on saatu hoidetuiksi ihan hyvin vuosien mittaan.

5. Miksi pitäisi? Se on ihan hauska pikku juju, gimmick.

6. En tiedä onko sitä korostettava, mutta sitähän se tekee. Se on ihan itsestään selvä asia, ei sitä tarvitse millään tavalla juntata framille.

7. Kyllä vissiin ne erilaiset matkat skandinaavisiin kokouksiin, jotka antoivat uutta ulottuvuutta siihen kaikkeen. Se oli aika kouluttavaa ja opettavaa aikaa.

Pentti Lasanen

(johtokunnassa 1978-86)

1. Vuonna 1964. Olin mukana siinä ensimmäisessä uudessa aallossa, kun päätettiin liittyä Suomen Elokuvasäveltäjiin, joka oli jo olemassa. Pitkälti siitä syystä, että koimme meitä huijattavan. Annettiin turhia lupauksia ja viitattiin siihen, että ihmisillä ei ollut valtuuksia. Sitten saatiin joku roponen, sovittamisesta lähinnä. Koko kenttä oli ihan sekaisin silloin 60- luvun alussa. Taisin olla Nalle Björklöfin kanssa ensimmäisiä, jotka silloin kokouksessa totesivat että meitä oli pahasti huijattu. Mm. Arthur Fuhrmann oli mukana, hän oli hyvä organisaattori. Siinä kokouksessa Arthur taisi olla puheenjohtaja. Päätettiin tutkia kenttää ja todettiin liittyminen parhaimmaksi. Tämä lähti ihan spontaanina vihanpurkauksena, ei minulla ollut sen kummemmin osuutta sen kulkuun kuin muillakaan. Muistaakseni se kokous oli Lidossa, Autotalossa.

2. Jos oli suuna päänä, niin kaipa muut ajatteli, että saadaan toi hiljaiseksi, kun se menee johtokuntaan!

3. Että saatiin neuvotteluteitse aikaiseksi jokin palkkatariffi, lähinnä näiden suurtyönantajien kuten Yleisradion ja levyteollisuuden kanssa. Siitä syntyi minimipalkkio, joka vakiintui myöskin maksimipalkkioksi. Mutta hyvä, että oli edes jotain. – Tänä päivänähän kenttä on laajentunut huimasti. Koko viihteellisen musiikin, tai ei-vakavan musiikin kentässähän on niin paljon uhkia meidän toimeentulolle ja työnkuvalle. Ihan pienimmästä päästä mainitakseni: esimerkiksi Katri Helenan kappale soi jossakin, eikä tekijöitä mainita ollenkaan. – Ihan perimmäisten asioiden propagoiminen tuntuu jo olevan vaikeata. Tätä digitaalista aikaa ajatellen se tuntuu olevan hyvinkin monisäikeinen asia. Jos ei meillä ole yhtenäistä instanssia, joka hoitaa asioita meidän puolesta, niin kyllähän siinä isot kengät konttaa meidän yli ja ottaa minimihinnalla maksimituoton. Ja sitten heitetään pois kun ei tarvita. – Ilokseni olen huomannut, että meihin on liittynyt hyvin paljon nuorempaa väkeä, jotka on tajunneet tämän homman: ettei se mene ihan mutu-tuntumalla.

4. Kyllähän muutosta on tapahtunut, sekä valtiovaltaa että olemassa olevia muita instansseja kohtaan. On saatu palkkausasioihin korjausta, ja julkisuutta. Se, että meillä on Selviksen kaltainen yhtenäinen orgaani, on jo iso asia. Saadaan keskitetysti tietoa nopeasti ihmisille erilaisista asioista mielenkiintoisella tavalla. Kanava, jossa eri intressiryhmät, ikäryhmät tai tyylisuunnat, voivat tuulettaa mielipiteensä. Opitaan tuntemaan keskeisesti nimenomaan eri tyylisuuntien väliset häilyvät erot.

– On pystytty muuntautumaan muun yhteiskunnan mukana, osallistumaan ja saamaan osamme koulutusmäärärahoista ja muista asioista. Näitä ei saisi, jos ei olisi keskitettyä toimintaa. Se on aina tietysti aktiivisten ihmisten selkänahasta revittyä; ei kukaan voi saada niin hyvää palkkiota tehdystä työstä, että se kattaisi sen valtavan työkentän, mitä on tehty ja joudutaan tekemään. Onneksi löytyy näitä ideologisesti suhtautuvia ihmisiä, jotka ovat valmiita uhrautumaan, kuten Fuhrmannin Artturi.

5. En elä niinkään siinä imagen tai yleisen mielikuvan pelossa Elvis-assosiaatiosta. Kyllähän se elvistely liittyy meidän jokapäiväiseen elämään täällä viihteellisellä puolella. En näe mitään syytä miksi meidän pitäisi peittää sitä. – Tarvitaan lisää infoa siitä mikä tämä on: Elokuva- ja Viihdesäveltäjät alunperin. Ihmisten ennakkoluuloihin tai äkkinäisesti tehtyihin päätöksiin en usko. Kyllä se on pitkäjännitteisempi työ, missä tarkoitus ja sisältö enemmän painaa, vaikka tässä eletäänkin populistista aikaa. Muutenhan saataisiin muuttaa nimeä aina kunkin trendin mukaan! Ihan kunniakas nimi se on minun mielestäni. Suoritetut teot painakoot enemmän kuin jotkut tilapäiset mielikuvat.

6. Kyllä, koska edelleen ihmisten parissa mielletään, että toisaalta on kevyttä ja toisaalta vakavaa, kuten ruotsiksi sanotaan ”seriös”. Onko se sitten ”vakavaa”, sitä en ihan miellä, mutta vakavissamme olemme. – Meidän alalle ei sovi niin laajaa kokeellisuutta kuin kenties sille toiselle sektorille. Meidän musiikilla on jokseenkin aina osoite. Voihan kokeiluja tehdä, mutta tulos näkyy hyvin äkkiä. Se mitä teemme, on aina ihmisille tehtyä ja esitettyä. Siellä on hyvin paljon enemmän varaa egoismille: ”minulla on tarve tehdä tätä, tykkäätte mitä tykkäätte”. Meidän on aina jo alunperin huomioitava ihmisten tavoitettavuus.

7. Hauskin asia oli saada vapaasti tuulettaa mielipiteitään tulematta leimatuksi. Jokaisella oli oma näkemys suunnasta ja siitä, mikä tekisi autuaaksi. Tässä meidän yhteiskunnassa ”täytymistä” on aina ollut niin paljon, ja on edelleenkin. Täytyy olla jotain tiettyä mielipidettä ja täytyy noudattaa jotain standardia. Meidän pyrkimyshän on saada vapaasti luoda niin paljon kuin voi. – Kollegojen tapaaminen ja mielipiteiden vaihto on minusta äärimmäisen tärkeätä. Eihän se tapahtumana mitään erityistä ole. – Muistelen lämmöllä edesmenneitä, esim. Eikka Virtasen verbaalisia kykyjä. Eikka ei aina ollut niin oikeassa, mutta hän osasi formuloida asiansa niin, että se oli hauska.

Kari Tuomisaari

(johtokunnassa 1971-79, Teoston johtokunnassa sanoittajien edustajana 1970-80)

1. Vuonna 1966. Motivaatio oli tietysti se, että Elvis ry oli jo silloin suuntautunut edunvalvontaan ja tariffipolitiikkaan. Ja jouduinkin siihen politiikkaan aika välittömästi mukaan sanoittajien etuja ajamaan. Koin yhdistyksen tarkoitusperät omikseni.

2. Valintaprosessi oli kai ihan normaali. Yritettiin löytää sanoittajien edustaja.

3. Tärkeimmät tehtävät eivät varmaan ole periaatteessa muuttuneet, toimintamuodot ovat tietysti kehittyneet. Yhteiskunnalliset kontaktit ovat paljon laajemmat nykyään. Elviksen periaatteita saadaan ajettua läpi leveämmällä rintamalla kuin aloitettaessa. Jäsenkuntakin oli vain parisataa. Nythän se on lähes 600. Sekin kertoo, että toimintapohja on laajentunut. Nyt voidaan ottaa yhteyttä melkein keneen vain, valtiovallasta Yleisradion musiikkitoimittajiin. Silloin se oli vaatimattomampaa. – Musiikkitoimittajien tulisi ymmärtää, että kun lauluja esitetään julkisuudessa, laulujen tekijöitä pitäisi mainita. Mainitaanhan rakennustenkin suunnitellussa arkkitehdit. Tätä tulisi painottaa.

4. Suhteet valtiovaltaan ovat kehittyneet ja sanonnan paino esim. tekijänoikeusrintamalla. Elviksen suhteet esim. Teostoon ja tekijänoikeuslain säätämiseen on painottunut paljon voimakkaammin. Nykyään me ollaan ihan oikea kunnon yhdistys, kun se silloin oli vähän hakemista ja aloittamista. – Konkreettisia tuloksia on se, että Elviksen kannat otetaan paljon vakavammin nykyään kuin silloin. Se ilmeisesti on myös syy siihen, miksi johtokunta on lähtenyt ajamaan yhdistyksen nimen muuttamista. On ilmeisesti koettu, että nimi Elvis sinänsä on viemässä ajatuksia kevyempään suuntaan kuin mitä siellä takana on. Sitä on ehkä vähän vaikea hahmottaa Elokuva- ja Viihdesäveltäjien lyhennykseksi. Elvis elää jatkuvasti vieläkin tässä muodossa.

5. Kyllä minulla sellainen mielikuva on, että se voisi jäädä poiskin edellyttäen, että ytimekäs vaihtoehto löytyisi. Pelkkä ry:hyn liittyvä pitempi muoto ei ole niin helposti markkinoitavissa. Pitäisi löytää lyhyt ja ytimekäs yhdistyksen nimi, joka olisi tuotteena hyvä.

6. Kyllä se on tarpeen. Puhun mieluummin viihdemusiikista kuin kevyestä musiikista; viihdemusiikin alalla on paljon tehtävää. Itseäni on mietityttänyt se, että laulujen tekijät on pidetty tuolla julkisuudessa vieläkin liian taka-alalla esim. Yleisradion musiikkiohjelmissa. Siellä annetaan ihan idioottimaisia mielikuvia siitä, kenen laulu milloinkin soi. Se ei välttämättä ole laulajan tekemä laulu, vaan siellä on tekijät takana. ”Laululla on tekijänsä” on hyvä motto, sitä olisi mun mielestä syytä pitää hengissä.

7. Se voisi olla tämä sosiaalinen puoli; tavattiin kollegoita, lauluntekijöitä kotimaassa ja Pohjoismaissa. Kongressiretket ja muut tapahtumat ovat erittäin lämpimässä muistissa.

Jukka Virtanen

(johtokunnassa 1986-94)

1. Liityin 1970. Aloitin aika vanhana laulujen teon, vasta noin 35-vuotiaana tein ensimmäisen. Tosin olin muutaman laulun tehnyt 1968 Jaakko Salon kanssa, joka oli Elviksen aktiivijäsen. Ilman muuta liityin ammattiyhdistykseen, koska olen vanha työväenliikkeen ihminen ja ymmärrän ay-liikkeen arvoja. Jaakko Salo oli läheinen työkaveri ja häneltä sain hyvin informaatiota. Tunsin jo kaikki musiikintekijät, koska olin tehnyt jo melkein 10 vuotta radio- ja televisio-ohjelmia.

2. Siellä oli joku hässäkkä; koko johtokunta erosi ja puheenjohtaja vaihtui. Silloin minua pyydettiin mukaan.

3. Silloin päästiin Teoston puolella tasavertaiseksi Suomen Säveltäjien kanssa monessakin suhteessa. Teostoon tuli sanoittajan paikka, joka kuului meille. Ja viimein tuli mahdolliseksi, että Teoston puheenjohtajakin on meiltä: Otto Donner. – Kyllähän kaikki tehtävät ovat tärkeitä, myös jäsenistön informoiminen kaikista mahdollisista avuista, mitä Elvis pystyy antamaan ja välittämään. Tiedotuslehden perustaminen oli muistaakseni oma ehdotukseni, ja nimi Selvis myös.

4. Siihen aikaan Elvis oli aktiivinen myös oman tuotannon kanssa. Mehän tehtiin Salon ja Tuomisaaren kanssa isoja hommia Teostolle Elviksen puitteissa, mm. Teoston 50-vuotisjuhlarevyy. – 1980-luvulla mun johtokunta-aikana tehtiin pari aika merkittävää projektia, joissa olin aktiivisesti mukana suunnittelemassa ja tekemässä. 1987 tehtiin vanhoista suomalaisista viihdemusiikkikappaleista arreja sinfoniaorkestereille kymmenessä kaupungissa. Anneli Saaristo ja Eki Liikanen olivat solisteina ja Matti Puurtinen kapellimestarina. Kasasin sen ja toimin juontajana. Vuotta myöhemmin -88 tehtiin vastaavanlainen projekti lastenmusiikista: Eija Ahvo ja Simo Salminen solisteina ja Koivulan Sämpy kapellimestarina.

– Ihailin puheenjohtaja Otto Donneria, joka tuli yhdistystä vetämään. Ihailin hänen tasapuolisuuttaan. Hän pystyi omaksumaan hienosti kaikenlaisia helvetin monimutkaisia muistioita ja muita. Hän oli myös kulttuurivaikuttaja, kuten on Janikin. Oli paljon yhteistyöasioita Teoston kanssa ja vaikuttamista, mistä en ymmärtänyt mitään, vaikka yritin. Mutta mä tein toisella tavalla sitä työtä. Toin aika paljon uusia jäseniäkin.

– Konkreettista on saatu aikaan. Verrattuna siihen aikaan, kun tulin Elvikseen, sujuu yhteistyö käsittääkseni säveltäjien kanssa hyvin. Siellä on ollut hyviä ja fiksuja ihmisiä. Johtokunnassa joutuu aika paljon pelaamaan, ja nythän asiat menevät aika paljon neuvottelupohjalta. Toki yhteenottojakin tulee.

– Aina vaan ammatillisemmaksi on ote tullut. Koulutusta on saatu kiitettävässä määrin lisää. Oma lehti on monipuolinen. Monella alalla vaikuttavia ihmisiä on toiminnassa mukana. Elviksen painoarvo on huomattavasti noussut.

5. Ei missään tapauksessa! Se on niin hiton hieno nimi, josta kaikki pohjoismaisetkin kollegat puhuu aivan luontevasti. Se on ilman muuta jo juurtunut.

6. Elvis on meidän kansamme syvien rivien populaarikulttuurille arvokas väline. Kyllä se painotus siellä voi olla ja ainakin se täytyy tiedostaa.

7. Olisko ollut -80 kun oli kova Teoston vuosikokous. Elvis ajoi silloin sanoittajien edustajaksi Vainion Junnua. Nämä toiset olivat käsittääkseni WSOY:n kustantajien puolelta laittaneet sanoittajien ehdokkaaksi Lassi Nummen! Hän on erittäin hieno runoilija.

– Hauskoja muistoja ovat yhteiset tuokiot ja illalliset Suomen Säveltäjien kanssa. Vedin silloin Levyraatia. Näillä suhteilla sain erittäin asiantuntevia ja suurta humanismia ja suvaitsevaisuutta eri musiikinlajien välillä osoittavia ihmisiä Levyraatiin, esim. Kalevi Ahon ja Mikko Heiniön. He vierailivat mielellään Levyraadissa ja arvostelivat populaarimusiikkia erittäin hienosti omista lähtökohdistaan. He tekivät hienoja analyysejä humppakappaleista ja muista. Professori ja säveltäjä Mikko Heiniö oli parikin kertaa siellä. Hän sanoi, ettei ole missään saanut niin paljon populariteettiä kuin niistä vierailuista, ei yhdestäkään sinfoniasta eikä professuuristaan. Nautti siitä kovin. Se oli erittäin hauska muisto. Sellaisten ihmisten kanssa asiat sujuivat hyvin puolin ja toisin.

– Nautin myös keskustella Joonas Kokkosen kanssa jalkapallosta. Hän kertoi, että Paavo Berglund oli hänet pakottanut otteluihin Englannissa ja muualla. Joonas oli itsekin nuorena pelannut ja Paavon vaikutuksesta innostunut yhä enemmän.

teksti: Juha Kaarsalo

kuva: Antti Hämäläinen

PRIX ELVIS Suomen tullille

Julkaistu

 
Elvis ry:n tämänvuotinen Prix Elvis myönnettiin joulukuussa Suomen Tullille tunnustukseksi sen ponnisteluista piraattitallenteiden maahantuonnin estämiseksi.

Prix Elvisin luovutus tapahtui perinteiseen tapaan Elvis ry:n pikkujoulussa. Sen vastaanottivat tullin pääjohtaja Tapani Erling ja ylitarkastaja Anssi Kartila. Tässä yhteydessä Tapani Erling kertoi tullin ja sen henkilökunnan arvostavan palkintoa suuresti. ”Mieltämme lämmittää erityisesti se, että saamme tunnustusta juuri teiltä, suomalaisen musiikin tekijöiltä.

Palkinnon perusteluissa sanotaan mm, että tullin henkilökunta on tehnyt työtään kiitettävällä asenteella ja kansainvälisessä vertailussa sen toiminta piraattien torjunnassa yltää tehokkuudessaan kärkeen. Elvis ry:n kanta on, että tekijänoikeuslaissa tulisi mahdollisimman pian kieltää kaikki piraattiäänitteiden maahantuonti. Kansalaisille tulee antaa selkeä viesti siitä, että yhdenkin piraattiäänitteen maahantuonti on varastamista. Myös tulli saa näin kunnolliset työkalut rikollisuuden torjuntaan.

Aiemmin Prix Elvis -palkitut

Malmstén -säätiö jakoi apurahoja

Georg Malmstén -säätiö jakoi joulukuussa vuoden 2003 apurahat ns. kevyen musiikin luovaan työhön. Hakijoita oli 162. Apurahat olivat suuruudeltaan 1000 – 2500 euroa ja saajat olivat: Aarno Alikoski, Raoul Björkenheim, Alpo Hakala, Heli Halkosalmi, Kari Hatakka, Esa Helasvuo, Yrjö Hjelt, Merja Ikkelä, Jouni Kannisto, Veli- Matti Karén, Matti Karttunen, Asko Keränen, Jyrki Koskinen, Mika Kuokkanen, Anna-Mari Kähärä, Juha Lanu, Tommi Lattunen, Kirmo Lintinen, Mikko Löytty, Harri Marstio, Markus Nordenstreng, Milla Palovaara, Ninni Poijärvi, Kristina Ronimus, Mia Simanainen, Laura Sippola, Tommi Tikkanen ja Aarni Varjonen.

Apurahoina jaettu summa 45 000 euroa on saatu lahjoituksina Teoston ns. kansallisista varoista, Elvis ry:n kopiointikorvausvaroista ja Georg Malmsténin perikunnalta.

Pikkujoulujen huumaa…

Pikkujoulukuvista löytyvät (vasemmalta ylhäältä alkaen) mm. Barbara Helsingius, Åke Grandell, Mikko Perkoila, Jukka Itkonen, Ari Talkamo, Esa Eloranta, Kari Kuuva, Sinikka Svärd, Petri Kaivanto, Sirkka-Liisa Sass, Harri Wessman, Mikko Kuustonen, Tommi Läntinen, Arthur Fuhrmann, Erik Lindström, Markku Kanerva, Jere Laukkanen ja Jukkis Uotila.

Heikkilän Martti taisi kuvia räpsiä. Pöydän antimet maistuivat ja juttu luisti tuttuun tyyliin.

Vuosikokous alkoi juhlavasti

Julkaistu
Elvis ry:n vuosikokous alkoi tänä vuonna juhlavasti, kun johtokunnan nimittämät viisi uutta kunniajäsentä – Henrik Otto Donner, Paul ”Nacke” Johansson, Pentti Lasanen, Kari Tuomisaari ja Jukka Virtanen – kukitettiin.

Nackelle kukat oli toimitettu kotiin Ahvenanmaalle ja hän lähetti terveiset puhelimitse puheenjohtaja Jani Uhleniuksen välityksellä. Muut neljä olivat paikalla ja Otto Donner kiitti kaikkien puolesta ja vakuutti puheensa lopuksi, että kaikilla uusilla kunniajäsenillä ”sydän sykkii elvikselle”. Kukitetut kunniajäsenet ja heidän mietteitään löydät tästä artikkelista.

Tämän jälkeen alkoi esityslistan mukainen vuosikokous, jonka puheenjohtajaksi valittiin Juhani Leinonen. Tässä yhteenveto päätöksistä:

– Jäsenmaksu vuodelle 2004 on 70 euroa eli entinen.

– Talousarviossa on juhlavuoden kuluihin varattu 171.000 euroa. Kaikkien menojen yhteissumma on 456.222,80 euroa eli huomattavasti enemmän kuin normaalivuonna. Osa menoista rahoitetaan purkamalla edellisinä vuonna juhlavuotta varten tehtyjä varauksia.

– Apurahoihin on budjetoitu 20.000 euroa. Jos juhlavuoden menot ylittyvät, voi apurahoihin Malmstén-säätiölle syksyllä siirrettävä summa jäädä vastaavasti pienemmäksi. Ja jos juhlavuoden menoissa onnistutaan säästämään, voidaan apurahoihin siirtää enemmän.

– Toimintasuunnitelma hyväksyttiin muutamin muutoksin.

– Erovuoroiset johtokunnan jäsenet, puheenjohtaja Jani Uhlenius, sanoittaja Jori Nummelin sekä muut jäsenet Tommi Läntinen, Kirsi Snellman ja Arto Tamminen valittiin uudelleen seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi. Muita ehdokkaita ei ollut.

– Sääntöihin hyväksyttiin keskustelun jälkeen muutos, jonka mukaan riittää, kun ainakin toinen kahdesta tilintarkastajasta on HTMtilintarkastaja. Aikaisempi vaatimus oli KHT-tilintarkastaja ja sääntömuutoksen tarkoituksena on kulujen säästäminen.

– Malmstén-säätiön hallitukseen valittiin erovuoroiset Yatta Malmstén, Kirsi Snellman ja Sinikka Svärd sekä uutena Pauliina Lerche, joka valittiin Jorma Toiviaisen tilalle, joka ei enää ollut käytettävissä. Kokouksen lopuksi käytiin pitkä ja monipolvinen keskustelu Arthur Fuhrmannin aloitteesta, jonka mukaan tässä vuosikokouksessa käsiteltäisiin Teoston tilitysjärjestelmää ja jakosääntöä. Johtokunta esitti, että aiheesta järjestetään seminaari jäsenille toukokuussa.

Lopuksi päädyttiin Petri Kaivannon ehdotuksesta siihen, että noin viikkoa ennen Teoston kevätkokousta järjestetään Elvis ry:n kokous, jossa esillä ovat Teoston kevätkokouksen asiat, joukossa myös tilitys- ja jakosääntöön liittyviä asioita. Tämä kokous pidetään 14.4. klo 18 Ravintola Tekniskassa, Yrjönkatu 30 Jäseniä Ravintola Laulumiehissä pidetyssä kokouksessa oli kuusikymmentä.

Kokouksen tunnelmia kuvissa…

  

 

teksti: Martti Heikkilä

Kuvat: Antti Hämäläinen

Euroring Arrangers Workshop 2003

Julkaistu
Uusi säveltäjä-sovittajasukupolvi leivinuunissa

 
Minulla oli suuri ilo osallistua Euroring Arrangers Workshop – koulutukseen Hollannin Hilversumissa 15.-23.11.2003. Tuona aikana yhdeksän eurooppalaista nuorta sovittajaa kirjoitti musiikkia Hollannin radion Metropole Orchestralle. Matkaoppaanaan toimi alalla paljon nähnyt basisti, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari John Clayton USA:sta. Tässä artikkelissa tunnelmia ja faktaa viikon varrelta.


Keskustelua sovituksesta: Vellu Halkosalmi ja John Clayton

Intro – tapahtuman taustat

Workshopin nimessä ilmenevä Euroring on järjestö, joka on jatke jo edesmenneelle Nordring-organisaatiolle. Tällä hetkellä järjestöllä ei ole muuta näkyvää toimintaa kuin Arrangers Workshop, joka järjestettiin nyt viidennen kerran. Edelliset kerrat olivat vuosina 1997, 1999, 2001 ja 2002. Kolme ensimmäistä workshopia pidettiin Hollannin Hilversumissa Metropole Orchestran kanssa. Tällöin koulut tajana toimi useasti grammy-palkittu Vince Mendoza (sovituksia levyttäneet mm. Yellowjackets, Joni Mitchell, Chaka Khan, Björk, Pat Metheny, Michael Brecker, GRP All Star Big Band). Vuonna 2002 oli vuorossa Oslo ja Norjan radio-orkesteri kouluttajana niinikään grammy-palkittu John Clayton (mm. Natalie Cole, Whitney Houston, Quincy Jones, Dee Dee Bridgewater, George Benson, Milt Jackson, Dr. John).

Koko idea koulutuksesta sai alkunsa Norjan radio-orkesterin johtajan Holger Gulbrandsenin ja Hollannin radion tuottajan Frits Bayensin toimesta. Heidän oma työnsä oli osoittanut, että ammattitaitoiset sovittajat, jotka kirjoittavat kevyen musiikin laajaan tyylikirjoon isolle orkesterille, ovat vähenemään päin. Tällä toiminnalla he pyrkivät auttamaan uuden kirjoittajasukupolven kehittymistä ja lisäksi luomaan edellytykset itse rytmimusiikin kehittämiselle eteenpäin. Heidän koulutmottonaan on ollut tapahtuman mainonnassakin käytetty lause ”Euroring makes evergreens for the future”.

Koulutukseen voivat pyrkiä kaikki vakituisesti Euroopassa asuvat, enintään pyrkimisvuonna 35 vuotta täyttävät henkilöt, joilla on opistoasteen tai yliopistoasteen tutkinto musiikkialalta. Koulutukseen hakeudutaan lähettämällä yksi partituuri omasta sävellyksestä tai sovituksesta, jos mahdollista demo (myös midiversiot kelpaavat) sekä hakemuslomake. Edellisten perusteella hakijoiden joukosta valitaan 8-9 osallistujaa. Workshopiin valittujen tulee kirjoittaa etukäteen yksi enintään kuuden minuutin mittainen sävellys/sovitus workshopin käytössä olevalle orkesterille.

Sen lisäksi itse workshopin aikana kirjoitetaan järjestäjien antamasta tehtävästä yksi enintään kahden minuutin mittainen sovitus. Kaikki materiaali harjoitetaan, äänitetään ja käsitellään palautekeskusteluissa kirjoittajien, kouluttajien ja orkesterin muusikoiden kesken. Workshop-viikko päättyy loppukonserttiin, jossa esitetään etukäteen kirjoitetut kuuden minuutin biisit. Lähtiessään jokainen saa mukaan lennosta miksatut CD:t kaikesta viikon aikana soitetusta musiikista. Jälkikäteen toimitetaan postitse myös miksattu versio loppukonsertista.

A-osa: lähtökuopissa

Heinäkuussa sain postissa ilmoituksen, että minut on valittu osallistujaksi vuoden 2003 workshopiin yhdessä kahdeksan muun eurooppalaisen kanssa. Valmis partituuri omasta kuuden minuutin sovituksesta pyydettiin toimittamaan 1.10. mennessä Holger Gulbrandsenille Norjaan. Kaikilta, jotka tekivät partituurinsa tietokoneella pyydettiin myös stemmoja jos mahdollista. Niitä ei kuitenkaan edellytetty. Niinpä siis nuotteja paperille, partituuri postiin ja workshopin alkua odottelemaan!

Lauantai-iltapäivänä 15. 11. kokoonnuimme Hollannin radion toimistotalolle Hilversumiin. Paikalla olivat kaikki yhdeksän sovittajaa, sekä Holger Gulbrandsen, Frits Bayens ja John Clayton. Palaverissa tutustuimme toisiimme, kävimme kukin omat kuuden minuutin biisimme Claytonin kanssa alustavasti läpi ja vastaanotimme järjestäjien puuhapussin. Pussi sisälsi kolme CD:llistä Metropole Orchestran levytyksiä, partituuripaperia sekä kyniä ja kumeja(!). Lisäksi jokaiselle arvottiin yksi kirjekuori, jonka sisältä löytyi lapulle kirjoitettu numero.

Frits Bayens oli valinnut yhdeksän biisiä workshopin aikana sovitettaviksi. Saamamme numeron perusteella jokaiselle arvottiin yksi biiseistä sovitettavaksi. Partituuri sovituksesta tuli luovuttaa tulevana keskiviikkona klo 16. Näille biiseille oli annettu kahden minuutin maksimikesto, jotta jokainen niistä ehdittäisiin harjoittelemaan ja äänittämään yhdessä päivässä. Koska studiotyö alkaisi maanantaina, kaikille jäi lauantai-ilta ja koko sunnuntai rauhallista aikaa kirjoittaa.

Koko sovittajasakki oli majoitettu samaan hotelliin, jotta keskinäistä kokemusten vaihtoa syntyisi maksimimäärä. Mukana oli yksi osallistuja Ruotsista, Saksasta, Ranskasta, Makedoniasta ja Suomesta, sekä kaksi osallistujaa Norjasta ja kaksi Hollannista. Olimme kaikki kirjoittajina aika erilaisia, kuulemma tarkoituksella. Koulutuksen keskeinen ajatus on ottaa hyvin erilaisia kirjoittajia, jotta keskinäinen kanssakäyminen leventäisi jokaisen perspektiiviä mahdollisimman paljon. Kollegiaalinen jutustelu olikin workshopin ehdottomasti parhaita puolia. Ilma oli sakeana ideoita ja suurta keskinäistä mielenkiintoa eri lähestymistapoihin. Maanantai-aamu tuli vastaan hyvin nopeasti…

B-osa: kone käyntiin!

Maanantaiaamuna klo 10 istuimme kaikki Hollannin radiotalon studiossa numero 7 ja edessämme kuhisi 52-henkinen Metropole Orchestra. Orkesteri on hyvin erityinen kahdesta syystä. Ensiksi, se on keskittynyt täysin kevyeen musiikkin ja sillä saralla toiminut jo pian 60 vuotta. Toiseksi sen kanssa työskennelleiden solistien, kapellimestarien ja kirjoittajien luettelo on lähestulkoon koko hakemisto rytmimusiikin kuka-kukin-on-hakuteoksesta. Tämän lisäksi bändi soittaa yhdessä käytännössä joka päivä 45 viikkoa vuodesta, ja on tarvittaessa studiossa tunnin kuluessa puhelinsoitosta jos on oikein kiire! Koska orkesteri on radio-orkesteri, nauha pyörii yleensä aina kun soi. Orkesteri on Hollannissa kansallinen ylpeydenaihe ja syystäkin!! Edellisen alustuksen tietäen, kaikkia meitä kirjoittajia luonnollisestikin jännitti aikalailla mitä tuleman piti. Ja kun ensimmäinen biisi, ruotsalaisen Jonas Nydesjön ”This is Now”, laitettiin käyntiin, kaikkien suupielet kääntyivät ihan väkisin ylöspäin. Hienosti kirjoitettu biisi. Bändi soi kuin unelma ja pelkkää soundia voisi kuunnella loppupäivän.

Maanantai ja tiistai mentiin täsmälleen samalla lukujärjestyksellä. Orkesteri soitti klo 10-15 lounaineen ja taukoineen. Tehokas peliaika oli noin neljä tuntia. Kahdessä päivässä käytiin läpi etukäteen kirjoitetut kuuden minuutin biisit. Jokainen biisi soitettiin kahdesti: ensimmäinen otto oli orkesterille prima vista -kerta. Sen jälkeen käytiin Claytonin (joka toimi samalla kapellimestarina), kirjoittajan ja muusikoiden kesken tarvittavaa neuvonpitoa ja toisella otolla biisi nauhalle. Kolmelta puolen tunnin tauko ja sitten palautekeskustelu. Tässä keskustelussa oli paikalla kirjoittajien ja Claytonin lisäksi orkesterin jäsenet joka sektiosta, sekä yksi orkesterin vakiosovittajista. Palautesessiossa kukin biisi ensin kuunneltiin nauhalta ja sen jälkeen käytiin perusteellisesti läpi. Orkesterin oma sovittaja tuli tilanteeseen tuorein korvin – hän kuuli biisit ensimmäistä kertaa ja pystyi näin ollen antamaan kokeneen kirjoittajan ajatuksia ensikuuleman perusteella.

Kaikille osallistujille oli kopioitu kaikki partituurit, joten jokainen pystyi koko ajan seuraamaan mitä tapahtuu. Koska itse kirjoittaja istui samassa porukassa, sai kaikki kysymykset osoittaa suoraan syylliselle. Palaute kesti noin klo 17.30 saakka. Lyhyen tauon jälkeen pidettiin session loppuyhteenveto, jossa olivat paikalla ainoastaan kirjoittajat ja Clayton. Tässä osiossa Clayton summasi meille kuulemaansa ja muilta saamaamme palautetta. Seitsemän paikkeilla päivä oli pulkassa ja lähdimme porukalla syömään. Hotellilla olimme molempina iltoina vasta yhdeksän maissa ja vaikka kaikilla oli kiire viimeistelemään keskiviikkona luovutettavaa partituuriansa, jälkipeli hotellin baarissa kesti lähemmäs puolta yötä. Yöunet jäivät kaikilla lyhyenpuoleisiksi…

Keskiviikon ja torstain aikana orkesteri harjoitteli maanantaina ja tiistaina jo soitetut kuuden minuutin biisit esityskuntoon. Näinä päivinä ei ollut erillisiä palautesessioita, joten kaikille jäi aikaa jutella keskenään kaikesta siitä mitä oli tehty ja kuultu.

Bridge: työ tekijäänsä opettaa

Perjantaina saimme sitten kuulla alkuviikosta kirjoittamamme kahden minuutin sovitukset. Päivän aikana harjoiteltiin, äänitettiin ja lopuksi palautekeskusteltiin kaikki yhdeksän sovitusta. Kun aikaa kirjoittamiseen oli nyt ollut rajallinen määrä, rutiinin merkitys korostui selkeästi enemmän. Tästä testistä koko sakki pärjäsi varsin mainiosti! Ja hauskaa oli – biisivalikoima oli jo alunperin hyvin kirjava ja moni meistä lähti kokeilemaan kaikkea, mitä oli ehtinyt alkuviikosta oppia. Nämä kahden minuutin sovitukset ovat osa workshopin kulkua siksi, että järjestäjät haluavat antaa osallistujille realistisen kuvan kirjoittajan työstä näissä ympyröissä. Deadline on erottamaton osa tätä työtä ja yleensä se on aina vähän liian pian. Nopeus onkin yksi merkittävä kriteeri, jota sekä Metropole Orchestran Frits että Norjan radioorkesterin Holger korostivat. Kun he tarvitsevat sovituksen, he tilaavat sen siltä kirjoittajalta, joka tuottaa tarvittavan laadun ja pitää deadlinen. Näin isolla koneistolla toimittaessa myöhästelyt tulevat tavattoman kalliiksi.

Palautekeskusteluissa niin maanantaina, tiistaina ja perjantainakin eniten esille nousi muotoon, balanssiin ja soundiin liittyviä asioita. Itse teknistä ”miten millekin soittimelle kirjoitetaan” -tyyppistä keskustelua oli aika vähän. Soitinteknistä keskustelua kertyi odotetusti harpulle kirjoittamisen ympärille. Keskustelimme myös mm. jousituksista, artikulaatiomerkinnöistä sekä siitä, mitä settirumpalin stemmaan kannattaa kirjoittaa ja mitä ei.

Modulaatio ja Kliimaksi:

– Miltä ne biisit nyt sitten ”oikeasti” kuullostavat?!

Lauantaiksi koko bändin kamat mikityksineen roudattiin yhteen radiotalon konserttisaleista, joka kantaa nimeä ”Studio 1”. Siellä klo 10:stä alkaen seurasimme soundcheckiä ja kenraaliharjoitusta. Loppukonsertissa tultaisiin esittämään jokaisen kirjoittajan etukäteen lähettämä kuusiminuuttinen ja nyt oli aika tehdä viimeiset hienosäädöt. Orkesterin tuominen toiseen tilaan oli järjestäjien taholta loistava veto. Tämä tehtiin tietysti siksi, että yleisöllekin olisi tilaa ja saataisiin aikaiseksi konsertti. Mutta ehkä vielä olennaisempi koulutuksellinen pointti oli biisien kuuleminen täysin eri akustiikassa. Uusi tilanne aiheutti runsaasti liikehdintää kirjoittajien keskuudessa. Sinfoniaorkestereille suunniteltu sali soi rutkasti enemmän kuin studion suuri soittotila ja täällä balansoinnin, ja erottelun merkitys kasvoi dramaattisesti. Claytonin alkumetreillä painottama ohje ”make everything in your writing as clear as possible” osoitti kaikille todellisen merkityksensä. Kenraalin jälkeen suunnistimme koko porukalla Amsterdamiin. Tämä reissu vaatisikin sitten oman artikkelin, joten ei siitä sen enempää… hauskaa oli!!

Sunnuntaina jäljellä oli enää loppukonsertti ja diplomien jako. Olimme kaikki varsin ällistyneitä, kun 450-paikkainen sali tuli ääriään myöten täyteen! Konsertissa oli yleisön ansiosta varsin innostunut tunnelma. Konsertin juontajana toimi Hollannin yleisradion arvostettu jazz-radiotoimittaja. Ennen jokaista biisiä jokainen kirjoittaja vielä esiteltiin lyhyen bion kera. Konsertin jälkeen orkesterille ja workshoppilaisille oli vielä järjestetty yhteiset bileet radiotalolle. Harmistus oli suuri kun itse jouduin poistumaan heti konsertin jälkeen lentokentälle. Bileet olivat kuulemma hyvät, kuten odottaa saattaa.

Coda: summa summarum

Workshop oli todella intensiivinen ja tehokas törmäyskurssi kirjoittajan arkeen. Kaikille osallistujille jäi partituurit, muistiinpanot (jos sattui tekemään….), muistot ja kasa CD:itä, jotka sisältävät kaiken viikon aikana äänitetyn. Orkesterin muusikot olivat hyvin avuliaita kertoen kahvilakeskusteluissa paljon arvokasta tietoa heidän näkökulmastaan. Niin, ja tietysti akustiset kuulohavainnot nuottikuvan ohessa kahdessa eri tilassa – kokemus, jota ei saa mitenkään muuten hankittua kuin olemalla ”akustisesti läsnä”. Kouluttajana Clayton hoiti oman osuutensa omasta mielestäni todella hienosti. Hänellä on riittävästi kokemusta niin kirjoittajana, muusikkona, kapellimestarina kuin pedagoginakin antaakseen kokonaiskäsityksen asioista. Kun myös käytännön järjestelyt toimivat erittäin hyvin koko viikon ajan, on pakko puhua workshopista superlatiivein.

Kysyin Fritsiltä ja Holgerilta onko workshop tuottanut kirjoittajia, joita nämä orkesterit ovat myöhemmin käyttäneet. Frits vastasi, että joka kerta joukosta on joku jäänyt haaviin. Kollegoiden kesken syntyi kova yhteishenki ja tähän mennessä olemme käyneet väliin ahkeraakin sähköpostikirjeenvaihtoa, joten samalla syntyi ystävyyssuhteita ja kontakteja ympäri Eurooppaa.

Tulevina vuosina workshop tullaan järjestämään joka vuosi vuorotellen Hollannissa ja Norjassa alkaen tänä syksynä Oslosta. Osallistujia tullaan ottamaan kahdeksan, jotta jokaiselle jää hieman enemmän aikaa toimia orkesterin kanssa. Mikäli joku tämän luettuaan mielii mukaan, annan mielelläni lisää tietoa.

Tähän mennessä workshopin on läpikäynyt 48 eurooppalaista kirjoittajaa joista itseni lisäksi kaksi muuta suomalaista. Ensimmäisellä kerralla vuonna 1997 Suomea edusti Pekka Toivanen ja vuonna 2002 Kari Ikonen. Linkkejä:

John Clayton

Kringkastingsorkestret

Veli-Matti Halkosalmi

Metropole Orchestra

Fine.

teksti ja kuvat: Veli-Matti Halkosalmi

Lauluja siitä, mihin selitys ei yllä

Julkaistu


”Laulaja-lauluntekijälle kiehtovia kysymyksiä ovat
ikääntyminen ja elämänkokemuksen rikastuminen.
Jos kirjoittaisin yhä teinirakkaudesta, olisin
erityisterapian tarpeessa”, Kuustonen pohdiskelee.

Kuustonen nimitettiin samana vuonna YK:n hyväntahdon lähettilääksi – muuten ensimmäisenä suomalaisena. Levyjen ilmestymistahti alkoi hieman laantua. Viimeisin albumi Musta ilmestyi vuonna 2003.

Mistä johtuu lauluntekijä Mikko Kuustosen suhteellisen hiljainen meno viime vuosina?

– Siihen on yksi selkeä syy. Koen, että tein 1990-luvulla lauluntekijänä hieman liikaa. Olen ihmisenä vaarallinen yhdistelmä: nimittäin pataan pudonnut romantikko ja suupaltti. Tästä seurasi se, että rima oli jossain vaiheessa hieman kateissa. Nyt en ole halunnut hosua, vaan olen tehnyt tietoisesti vähemmän ja odottanut, että elämänkokemus ehtisi kiteytyä enemmän. Laulaja-lauluntekijän hommassa kiehtovimpia kysymyksiä ovat ikääntyminen ja elämänkokemuksen rikastuminen. Haluan nähdä mihin ne vievät. Olennaiselta tuntuu myös etsiä tämän nopean ajan ja informaatiotulvan keskellä asioita, jotka kypsyvät hitaasti.

Näkyykö riman katoaminen mielestäsi joissakin vanhoissa levyissäsi?

– Minusta se näkyy tekstipuolella 90-luvun puolivälin jälkeen. Siellä oli tekstillisesti pari epävarmempaa ja epätasaisempaa levyä, Seepran varjo ja Siksak. Niiden juju on enemmän soitossa, Heikki Silvennoisen bändissä, jonka kanssa on ilo soittaa.

Mainitsit ikääntymisen. Toiset lauluntekijät, kuten vaikkapa Tom Waits ja Tuomari Nurmio, ovat vanhentuneet arvokkaasti ja muuttuneet entistä karismaattisemmiksi. Toisilta se ei onnistu, ja nuoruuteensa takertujat ovat pelkästään traagisia. Minkälaisia kysymyksiä ikä on sinussa herättänyt lauluntekijän perspektiivistä?

– Waits ja Nurmio onkin hyvä pari. Otan yhden käytännöllisen esimerkin. Ilman, että kokisin olevani dramaattinen tai hakevani jotenkin uutta näkökulmaa, huomaan, että viime vuosina minulle on ollut luontevaa pohtia aika paljon kuolemaa. Näen entistä olennaisempana sen, että elämästä iloitseminen ja yksinkertaisen arjen hyväksyminen on sidottu katoavaisuuteen. Vanhetessaan tulee menettäneeksi enemmän ihmisiä läheltään, kuolema tulee sitäkin kautta mukaan. Viimeisimmällä albumilla oli esimerkiksi biisi Pysy lujana nyt, joka on minusta tekstiltään ehkä levyn olennaisin juttu. Tällaiset aiheet ovat nykyään lauluntekemisen syynä – ja jos kirjoittaisin yhä teinirakkaudesta, olisin erityisterapian tarpeessa.

Kuinka paljon vanheneminen on muuttanut suhdettasi vanhoihin biiseihin? Onko siellä materiaalia, joka ei enää tunnu tutulta?

– On toki, ja minusta niin pitääkin olla. Tämä pätee varsinkin varhaisiin gospel-levytyksiin, jotka ovat puhtaasti yhden asian viestittämistä. Ne laulut ovat olleet työkaluja. Niillä on haluttu vaikuttaa. Niiden olennaisin pointti on se, että niiden tekijä on selvästi ajatellut olevansa oikeassa. Osaan kyllä suhteuttaa ne elämäntilanteeseen, jossa ne on tehty ja allekirjoitan ne sitä kautta. Joku on sanonut, että kirjailijan tärkein työkalu on roskakori – siksi ei pidä myöskään kavahtaa vieraantumista.

Kaivoskylästä Pro Fideen

Suupaltiksi itseään nimittävä Kuustonen on kotoisin savolaisesta kaivoskylästä. Hänen vanhempansa tosin muuttivat sinne Varsinais-Suomesta, mistä seurasi mielenkiintoinen kielellinen yhdistelmä. Kotona ei puhuttu savoa, ympäristössä kyllä. Koti ei ollut Kuustosen mukaan varsinainen kulttuurikoti, mutta kulttuuriharrastuksia kyllä tuettiin.

Mistä syntyi innostuksesi musiikkiin?

– Siellä syrjäisessä kaivoskylässä meillä ei ollut levysoitinta. Oli vain veivattava grammari ja siinä kaksi kiekkoa: Hiski Salomaan ja Annikki Tähden. Niistä se ei syntynyt, vaan putkiradion ja Radio Luxemburgin kautta. Innostuin lauluista ja opin jossain vaiheessa soittamaan vähän kitaraa. Ensimmäinen tonttini oli triossa kitaristina. Soitettiin Simon & Garfunkelia, Cat Stevensiä ja vähän Dylania. Jos mietin ihan tärkeimpiä asioita, niin varmaan innostuin tarinoista. Esimerkiksi Paul Simonin biisi Duncan kiehtoi, kun se kertoi niin selvästi yhden stoorin.

Miten omat laulut sitten alkoivat syntyä?

– Äitini kuoli syöpään, kun olin kuusitoista. Kävin sen jälkeen kovan kristillisen murroksen. Ajattelin, että siinä olisi jälleennäkemisen toivo. Kirjoitin siitä, tai tarkemmin ilmaistuna aloin vain pyörittää sanoja, etsiä lohtua. Olin kaivoksen jätealueella töissä ja tein ensimmäisen lauluni siellä. Ajatusten jäsentäminen oli koululaisen terapiaa ja helpotti ikävää.

Taustalla ei siis ollut esiintymisen halu?

– Ei. En ajatellut itseäni laulajana ollenkaan. Laulaminen lähti siitä, kun meillä oli koulubändin harjoitukset eikä kukaan muu suostunut laulamaan. Minulla ei ollut sitä unelmaa, johon kuuluu peilin edessä poseeraaminen. Mutta aloittaessani koulubändissä laulaminen tuntui kuitenkin asialta, josta innostuin kovasti ja halusin oppia lisää.

Mitä kautta sitten päädyit isommille lavoille?

– Asuin Oravikoski-nimisessä kaivoskylässä sydän-Savossa. Siellä ei juuri bändivilskettä ollut. Pro Fide oli ainoa bändi, joka kävi meidän koulussamme. Se oli ammattitaitoisin bändi, jonka olin nähnyt – ja se oli siihen aikaan tosiaan hyvä. Sitä veti silloin Juha Kela, Anssi Kelan faija. No, me tehtiin sen oman koulubändin kanssa demo ja saatiin studio käyttöön eräältä kustantamolta. Demon piti olla vain muisto, mutta meille ylättäen tarjottiinkin levytyssopimusta. En tiennyt levynteosta mitään, joten menin pyytämään apua Pro Fiden kundeilta. Tästä seurasi se, että minua pyydettiin vähän ajan kuluttua Pro Fideen.

Miltä Pro Fide -aikasi tuntuu nykyperspektiivistä katsottuna?

– Tulin pystymetsästä ja täydellisenä ummikkona ammattibändiin. Se oli häkellyttävä kokemus 19-vuotiaana. Pro Fide toimi hyvänä ammattikouluna, jo ihan senkin takia, että keikkaa tehtiin parhaimmillaan kolmen, neljän esityksen päivätahdilla. Koulukeikkoja oli paljon, joten opin tulemaan toimeen erilaisten yleisöjen kanssa. Hankaluutena oli se, että bändin piti toteuttaa tiettyä tehtävää. Sisältö oli tarkkaan rajattu. Minulta alkoi syntyä yhä enemmän lauluja, jotka eivät kelvanneet siihen sapluunaan.

Q.Stone ja Kuustonen

Mikko Kuustonen oli liittynyt Pro Fideen vuonna 1979, mutta 80-luvun lopussa oli aika tehdä jotakin muuta. Syntyi Q.Stone-yhtye, joka piti omaa klubia (myös televisiossa), kierteli ulkomailla ja menestyi omassa viitekehyksessään hyvin.

Miten Q.Stone oikein syntyi?

– Innostuin bluesista, aloin tutkia sitä enemmän ja treenata vähän blues-harppua. Mutta varsinaisesti Q.Stone lähti siitä, kun tutustuin Heikki Silvennoiseen ja Löytyn veljeksiin. Me teimme yhdessä jotain pientä niin kuin koeponnistuksena. Innostuimme siitä kovasti. Ironista ajatella, että löysin soittamisen ilon juuri bluesista, joka on aika synkkää musiikkia. Minulla oli myös halu tehdä englanninkielisiä ja hyvin yksinkertaisia tekstejä. Se oli kuin paluu lähtöruutuun.

Heikki Silvennoinen on sittemmin ollut mukana myös soololevyilläsi. Minkälainen merkitys hänellä kaikkiaan on urallesi?

– Heikki on minusta blues-kitaristina aivan ylitse muiden. Lisäksi hän on ollut persoonana hyvin vaikuttava. Olen nähnyt Heikin huonot ja hyvät kaudet. Minusta Heikki soittaa nykyään aina vain hienommin. Minulla on paljon sellaisia lauluja, joista olen heti ajatellut, ettei niitä oikein voisi tehdä muuten kuin Hessun kanssa.

Q.Stone teki paljon keikkaa ja sillä oli aika hyvä profiili. Mihin se loppui?

– Sen loppuminen oli luultavasti oma syyni. Tein Musta jalokivi -soololevyn ja itse asiassa vielä Abrakadabra-levyn ollessani Q.Stonessa. Aika ei riittänyt molempiin. Tein Musta jalokivi -levyn paineettomasti ja ikään kuin välityönä, kun kerran oli syntynyt suomenkielisiä lauluja. Siitä tulikin menestys, mistä seurasi hankaluuksia. Ihmiset alkoivat toivoa Q.Stonen keikoilla suomenkielistä ohjelmistoa ja hahmoni alkoi irrota mediassa Q.Stonesta, mikä tietysti vaikutti bändin kemioihin.

Soolourasi lähti tosiaan komeasti käyntiin. Minkälaiset asiat tai hetket ovat sinusta olleet tähän mennessä onnistuneimpia?

– Olen vilpittömästi sitä mieltä, että jokaisella levyllä on niitä onnistuneita, hienoja hetkiä. Musta jalokivi oli erityistapaus siksi, ettei ollut mitään odotuksia. Se vain syntyi. Mielenkiintoista on se, että siitä on jäänyt ylivoimaisesti eniten biisejä elämään. Siellä on Kaktusviinaa, Enkelit lentää sun uniin, Taivas varjele… Siitä levystä lähti myös yhteistyö Esa Kaartamon kanssa.

Kaartamo on Silvennoisen ohella mukana monella levyllä ja ilmeisen tärkeä vaikuttaja?

– Kyllä. Esa on opettanut lauluntekemisestä valtavasti. Me olemme kirjoittaneet aika paljon yhdessäkin. Esalla on ollut erittäin hyvä silmä siihen, miten yksinkertaisesta laulusta saa mahdollisimman paljon irti. Häntä on eniten kiittäminen siitä, että levyillä on musiikillisesti kiinnostavia ja monipuolisia juttuja.

Laulu vaikuttaa tavallaan

Kuustosen vahva gospel-tausta kuuluu hänen soolotuotannossaankin. Teksteissä puhutaan enkeleistä, sielusta, vapahtamisesta ja niin edelleen. Kuustonen kertoo, ettei hän lähtenyt gospel-piireistä ovet paukkuen. Hänelle tuli vain ongelmia fundamentalistisen asenteen kanssa.

Minä kuulen uusissakin lauluissa selvän, mutta alleviivaamattoman gospel-sävyn. Voiko viimeaikaisia tekstejäsi sinusta kuunnella ja tulkita hengellisestä näkökulmasta?

– Voi. Ja olen ajatellut lauluja kirjoittaessani paljon elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Ero on siinä, että uudempia lauluja ei ole tehty täyttämään mitään tiettyä julistuksellista tehtävää. Olen nuorempana opiskellut vuositolkulla Raamattua ja vaikken sitä enää aktiivisesti tutkikaan, se on kuitenkin jättänyt jälkensä kieleen ja ajatteluun.

Miten sitten kuvailisit itseäni säveltäjänä?

– Teen erittäin yksinkertaisia sävellyksiä. Olen tiukasti kiinni laulaja-lauluntekijäperinteessä enkä pääse siitä mitenkään irti. Näin ollen pointti on aika vahvasti teksteissä. Tai tarkemmin tekstissä ja tunnelmassa, näissä kahdessa. Minun biisinihän ovat sellaisia, että niiden musiikillinen kiinnostavuus on jossain ihan muussa kuin minussa, yleensä soitossa ja sovituksissa. Hyvä bändi saa luotua hyvän tunnelman yksinkertaiseen sävellykseen.

Oletko koskaan halunnut pitäytyä siinä aivan yksikertaisessa?

– No, jos tuotannostani puuttuu jotain ihan selvästi, niin se on se mies ja kitara -pohjalta tehty albumi. Valon valtakunta on akustinen levy, mutta siellä on niin paljon akustista kamaa, että se kuulostaa bändilevyltä.

Miten kehitysyhteistyöprojektit ja YK:n hyvän tahdon lähettiläänä toimiminen vaikuttavat lauluntekemiseen? Kuuntelin ihan sillä korvalla levyjäsi ja oikeastaan hämmästyin, kun sieltä löytyi vain yksi avoimesti poliittinen laulu: Taivas varjele.

– Alussa puhuttiin siitä, että olen ollut lauluntekijänä hiljaisempi. Yhtenä pääsyynä ovat tietenkin nämä kehitysyhteistyöjutut. Olen kokenut ne tärkeiksi, myös lauluntekemisen kannalta. Mutta minä en tee poliittisia tai erityisen kantaaottavia lauluja, vaikka niin tunnutaan monesti ajattelevan. Se on vain mielikuva, ja se syntyy siitä, että minä puhun niistä asioista muualla. En halua julistaa tai selittää lauluissa. Laulun voima on jossain muussa, se menee emotionaaliselle tasolle eikä sen koskaan pitäisi olla luento. Laulu jatkaa siitä, mihin selitykset loppuvat.

Jäänmurtaja Kähärä läpimurron kynnyksellä

Julkaistu


 

Musiikin alan monitaituri, säveltäjä, Anna-Mari Kähärä palkittiin toissa vuonna Jazzliiton Yrjö-palkinnolla ja valtion Suomi-palkinnolla. Viime vuonna UMO ja Rajaton-yhtye järjestivät tribuuttikonsertin hänen musiikistaan. Tänä vuonna on pitkään odotetun debyyttialbumin vuoro.

Mistä kaikki sai alkunsa – miten aloitit musikaalisen polkusi?

Mummolan isoilla, vanhoilla uruilla olen soittanut jo parivuotiaasta asti omia lauluja. Harmi, ettei niitä ole missään ylhäällä. 5-vuotiaana aloitin viulun soiton ja pianon pimputuksen. 10-vuotiaana viulu jäi ja vähitellen piano ahmaisi minut kokonaan.

Milloin esiinnyit ensimmäisen kerran?

Kaustisen Kansanmusiikkifestareilla esitin ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle 10-vuotiaana itse säveltämäni ja sanoittamani kappaleen ”Paju-laulun”. Olen Viitasaarelta kotoisin, joten minua säesti Viitasaaren mieskvartetti.

Ensimmäinen muistikuvani sinusta liittyy kasariaikaan ja How Many Sisters -trioon. Mitä muuta puuhailit 80-luvulla?

Olin vielä lukiossa, kun How Many Sisters perustettiin ja liityin Kuopion Nuorisoteatteriin. Kesällä 1983 tulin Helsinkiin heti kirjoitusten jälkeen. Me teimme silloin How Many Sistersin ensimmäistä levyä ja samoihin aikoihin menin Kellariteatteriin sovittamaan ja soittamaan musiikkia näytelmään ”Herrat ovat herkkäuskoisia”. Siinä oli Rauli Badding Somerjoen tekemää ja esittämää musiikkia, jota minä sovitin. Kun tulin Helsinkiin, työt alkoivat heti ja sillä tiellä olen edelleen. Säveltäminen tuli kuvaan mukaan vasta teatterimusan tekemisen kautta ja esim. How Many Sistersille olen alkanut tehdä musiikkia paljon myöhemmin.

Olet kysytty säveltäjä, soittaja ja sovittaja – minkälaisia projekteja sinulla on meneillään juuri nyt?

Nyt lähinnä sydäntä on oman levyprojektin loppuun saattaminen, koska sitä on tehty mielessäni jo lähes 10 vuotta. Levylle tulee erilaisia kokoonpanoja ja moni muusikko esittäytyy sillä levyllä. Tekstejä tulee mm. englantilaisen Wendy Copen ja irlantilaisen Dylan Thomasin runokirjoista. Viime syksynä sävelsin mm. laulusarjaa jousiorkesterille. Viime aikoina olen tehnyt aika paljon tilaussävellyksiä kuoroille.

A cappella -yhtyelle, Rajattomalle, olet säveltänyt paljon musiikkia, jota kuunteli varsin haltioitunut yleisö Vanhassa Maestrossa viime marraskuussa. Miten jatkuu yhteistyönne tulevaisuudessa?

Olihan se ihan mieletöntä, että UMO ja Rajaton halusivat järjestää tribuuttikonsertin minun musiikistani. Maestrossa kuultiin materiaalia mm. ”Armahan kulku” Rajattoman toiselta, Boundless-albumilta, jonka tuotin. Rajaton on tehnyt tähän mennessä neljä albumia, joista kolmas on nimeltään Sanat. Neljäs oli tämä joululevy, josta tuotin puolet. Se sisältää uusia joululauluja ja uusia sovituksia vähän vanhemmista joululauluista. Nyt juuri kuulin, että levy oli ennen joulua listalla kakkosena ja myynyt jo kultaa. Mahtavaa, että a cappella -yhtye breikkaa. Teen varmaan Rajattomalle lisää biisejä myös tulevaisuudessa.

Kuinka sujui musisointi presidentti Tarja Halosen itsenäisyysjuhlissa? Mitä kappaleita esititte?

Hyvin sujui, koska Jazzliiton rundi oli juuri takana ja linnassa soitimme rundin päätöskeikan. Mikäs sen fantastisempaa. Me esitimme minun sävellyksiäni, mutta joukossa oli myös kolme tribuuttikappaletta; yksi Joni Mitchelliltä, yksi Tom Waitsilta ja yksi Zappalta. Ihailen kovasti näitä kolmea säveltäjää. Herkemmät balladit jätettiin soittamatta. Siellä oli hyvä bailumeininki. Laulatettiin yleisöä ja juhlaväki lauloi tosi hyvin kolmiäänisesti.

Minkälainen on ihanteellinen paikka esiintyä? Missä se sijaitsee ja paljonko sinne mahtuu yleisöä?

Unelmapaikka on aina intiimi ja pieni tila, jossa yleisö on tosi lähellä. Siellä bändi ja yleisö on tavallaan yhtä. Muistan, kun kerran esiinnyimme Raahessa pienellä lavalla, pienen maalaistalon pihapiirissä. Oli idyllinen suomalainen kesäilta, ympärillä oli punaisia mökkejä ja yleisö istui puupenkeillä. Onhan se kiva, jos on kivat tapetit ja mukava valaistus, mutta yleisöhän sen tilan luo – se on se tärkein.

Miten teet sävellyksiä? Käytätkö tietokonetta apuna työssäsi?

Teen biisit pianolla, kirjoitan ne käsin nuottipaperille ja Säde Rissanen kirjoittaa ne puhtaaksi. Olen opetellut Sibeliusta ja tehnyt sillä kuorosovituksia, jotta joskus voisin tehdä työtä vähän nopeammin. Mutta enimmäkseen teen kuitenkin lauluja runoihin. Jos runo on hyvä, laulu syntyy aika nopeasti jos on syntyäkseen. Sovitustyöhön menee paljon enemmän aikaa. Pyrin säveltämään mahdollisimman rennosti jolloin biisit tulevat helposti. Luotan intuitioon. Nykyään improvisoin paljon minidiskille ja naureskelen myöhemmin, mitä tulikaan laulettua.

Onko olemassa jokin elokuva, johon olisit halunnut säveltää musiikin?

Mikko Niskasen ”Kahdeksan surmanluotia”. Se on mielestäni yksi parhaita tv-elokuvia, mitä on tehty. Toinen elokuvaohjaaja, joka tulee mieleen on Sakari Kirjavainen. Hänen ensimmäiseen pitkään elokuvaansa ”Ken tuulta pyytää” minä tein musan. Hänen kanssaan haluaisin työskennellä uudestaan.

Onko jotain taidemuotoa, jota et vielä ole kokeillut ja jota haluaisit kokeilla joskus tulevaisuudessa?

Piirrän aika paljon. Minulla on vihko, mihin olen piirtänyt tauluja, joita haluaisin joskus maalata. Elokuva kiinnostaa myös, mutta elämä on niin lyhyt, että pitää johonkin keskittyä.

Minkälaista musiikkia kuuntelet kotona?

Viimeksi olen kuunnellut Sibeliuksen viulukonserttoa. Keith Jarretin My song -albumia tai Joni Mitchellin Heiraa pystyn kuuntelemaan ihan milloin vaan. Livekonserteissa käyn usein, mutta kotona hiljaisuus on ihaninta musiikkia.

Miten pidät yllä hyvää keikkakuntoa?

Vien lapsen pyörällä päiväkotiin melkein joka päivä. Siitä tulee kuusi kilometriä. Muuten en enää urheile, vaikka olinkin nuoruudessa himourheilija. Mutta ennen keikkaa täytyy lauleskella jonkin aikaa, koska setissä on paljon äänialaltaan vaativia biisejä.

Kuvittele itsesi kymmenen vuoden päästä, missä olet ja mitä teet?

Luulen, että olen Suomessa, koska rakastan Suomea ja rakastan olla suomalainen. Uskon, että olen tekemisissä samojen ihmisten kanssa kuin nytkin. Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että monista työtovereista on tullut myös tosi hyviä ystäviä. Juuri näiden ystävien kautta olen oppinut eniten musiikista. Lintisen Kirmokin asuu meidän naapurissa ja jos on esim. sovitusongelmia, kaverille voi aina kilauttaa ja kysyä miten nämä pimpulat kannattaisi nyt laittaa. Ja olen tosi kiitollinen Jazzliiton kiertuebändistä, johon kuuluvat Pekka Kuusisto (viulu, laulu) Jarmo Saari (kitara, laulu) Zarkus Poussa (lyömäsoittimet, laulu) ja Marzi Nyman (kitara, laulu). On mahtavaa saada tehdä töitä huippulahjakkuuksien kanssa. Suomen kiertueemme oli minulle ensimmäinen kiertue omalla bändillä ja omalla nimellä, vaikka olenkin ollut kiertueilla muiden bändien kanssa. Näitä on ollut mm. How Many Sisters, Lentävä Siemen, Zetaboo, Pekka Kuusisto ja Luomuplayers. Viulu-laulu-duokeikat Pekka Kuusiston kanssa ovat olleet myös tosi tärkeitä.

Olet monipuolisuudessasi jäänmurtaja. Itsesi kaltaisia säveltäviä, soittavia ja tuottavia naispuolisia esiintyviä taiteilijoita on meillä Suomessa vielä todella vähän. Mistä luulisit tämän johtuvan?

Suomessa on levytuottajina ollut tosi vähän naisia ja ajattele miten monta levyä täällä vuosittain julkaistaan! Jos jollain muulla alalla esim. hoitoalalla prosentti olisi sama, sitä pidettäisiin ennenkuulumattomana. Sama epäsuhta koskee myös elokuvamusiikkia. Kun ohjaaja löytää hyvän säveltäjäkumppanin, niin yhteistyöhän saattaa kestää vuosikymmeniä ja se on mahtavaa. Mutta olisi kiva, että naiset pääsisivät mukaan. Hyviä tekijöitä on tosi paljon, mutta monet naiset eivät ole saaneet ansaitsemaansa tilaisuutta. Ehkä naiset ovat vaatimattomampia, eivätkä uskalla tuoda omia taitojaan ja tuotantoaan esiin. Naisille pitää soittaa kotiin. Siinä suhteessa naiset voisivat itse aktivoitua. Jokin aika sitten puhuimme ystävien kanssa juuri tästä samasta asiasta. Oli aika hassu sattuma, että samana vuonna pääsin tuottamaan Rajattoman Boundless-levyä ja tekemään elokuvamusiikkia Sakari Kirjavaisen elokuvaan. Toivon, että olisin avannut tietä muille.

”Taide on elämänpituinen ammatti” – Paroni

Julkaistu

”Voisin olla yhteiskunnallisesti aktiivisempi ja ottaa kantaa siihen
mitä tapahtuu. Länsimaiset arvot ovat vinoutuneet.”

Viime vuosi taisi olla aika työteliäs?

– 60-vuotisjuhlakonsertin päätin järjestää pitkällisen pohdinnan jälkeen. Osasyynä oli se, että olin lähtenyt 10 vuotta sitten 50-vuotisjuhliani pakoon. Tiesin konsertin kyllä jo etukäteen vaikeaksi tehtäväksi. Kirjavan musiikillisen elämäni vuoksi piti tuhannen teoksen joukosta etsiä ohjelmisto, joka kestää pitkän musiikkidramaturgian.

– Työ alkoi helmikuussa. Soitin yli seitsemällekymmenelle muusikolle, kaikki lupasivat tulla mukaan talkoisiin. Suunnitelmat elivät ja kappaleet muuttuivat lähes loppuun saakka. Ajattelemieni solistien muuttuneet aikataulut ja inhimilliset tekijät pistivät tuon tuosta pakkaa uusiksi. Ohjelmisto saatiin kuitenkin kasaan ja muutaman kerran harjoiteltuakin ennen juhlakonserttia.

Miten tilaisuus onnistui?

– Olen jälkeenpäin kuunnellut konsertista tehdyn taltioinnin, ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei ohjelmisto paljon ontunut. Salissa ja lavalla oli hieno tunnelma. Sain kuulla muutamia omien sävellyksieni kantaesityksiä. Vaikka konsertti kesti yli kolme tuntia, niin palaute on ollut myönteistä. Oli hienoa, että niin paljon sukulaisia ja ystäviä oli jakamassa juhlan kanssani. Konsertin järjestäminen mahdollistui pitkäaikaisten muusikkokollegoitteni merkittävän avun myötä. Sain tukea myös Järvenpään kaupungilta. Kaikille heille vielä erityiskiitos! Konsertti oli yksi urani mieleenpainuvimmista kokemuksista.

 

Elämäntyöstäsi on julkaistu kirja.

– Kahlasin koko arkistoni, joka sisältää kymmenittäin pahvilaatikoita ja leikekirjoja, satoja valokuvia, dioja ja levyjä. Monistin kirjoittajalle niistä kopioita. Kesän lopulla selvisi, ettei riviäkään ollut kirjoitettu. Kirjailija oli antanut kuukausia ymmärtää, että kaikki on kunnossa. Aloitimme uuden kirjoittajan kanssa ja päätimme jatkaa projektia, kirjan valmistuminen siirrettiin suosiolla eteenpäin.

Yritin tehdä säveltaiteilijan elämästäni kronologista lajittelua, ja valtasin papereilleni monen neliön tilan kodistani kuukausiksi. Akuutti kihti poltti jalkaa ja muistot valtasivat mieleni, kun istuin valtavan materiaalin keskellä. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut aikaa tai tarvetta tutkia elämääni jäljelle jääneiden dokumenttien valossa. Luin asioita, joita en enää muistanut edes tehneeni. Se oli kummallinen tunne. Tajuntaan kumpusi tarinoita vuosikymmenten takaa. Osa lämmitti edelleen mieltäni ja varsinkin vanhat valokuvat sykähdyttivät. Tunsin ylpeyttä tekemisistäni, mutta kyllä välillä ajattelin, että tuokin homma olisi saanut jäädä tekemättä.

Kirjan mukana oleva cd-levy on ilmeeltään mielestäni radikaali, sitä vain täytyy uskaltaa kuunnella. Kuuntelin kymmeniä tunteja tuotantoani ja ajattelin ensin tehdä levystä retrospektiivisen. Se ei onnistunut aikataulun ja monimutkaisten tekijänoikeuksien vuoksi. Kymmenen raitaa kolmestatoista on ennen julkaisematonta materiaalia. Subjektiivisten valintojen kautta saimme kasaan tarpeeksi aineistoa kirjaan, ja lopputulos tyydyttää kyllä silmiä, korvia, sielua ja sydäntäni.

Miten ryhdyit säveltäjäksi?

Olin sovittanut tanssiorkestereille 1950-60 luvun taitteessa jo muutaman vuoden. Ensimmäiset sävellykseni tein alle 20-vuotiaana. Tango ”Sadepisaroita” oli aivan ensimmäinen. Sitä ei ole tallella. ”Rikospoliisi blues 003” ja puhdasoppinen bebop-teos ”Somone” ovat myös alkupään tuotantoa. Olin tarkoittanut kappaleen nimeksi ”Some one”, mutta englanninkielen kirjoitus ei vielä taittunut. Koko 1960-luvun tein kuitenkin paljonkin sovituksia. Yhteistyökumppaneita olivat Irwin Goodman, Katri Helena, Matti ja Teppo, M.A. Numminen, Jukka Kuoppamäki, Kirka & The Islanders, Eero ja Jussi & The Boys ja muita sen ajan artisteja. Vuonna 1970 saamani Teoston apuraha mahdollisti säveltämisen. Tuon periodin tuotos ”Plastic maailma” -LP on Suomen ensimmäinen apurahalla sävelletty rocklevy. Ensimmäinen omasta mielestäni merkittävä sävellys on 1971 valmistunut ”Nunnu”. Tämä yli puolen tunnin mittainen teos on sävelletty Karelia-yhtyeelle ja big bandille, siinä yhdistyvät kansanmusiikki ja jazz. Sävellys alkaa Optaatus Raatikaiselta muistiinmerkityllä häämarssilla, ja se sisältää joikuja sekä kantele- ja paimenmelodioita. ”Nunnu” esitettiin EBU:n jazztietokilpailun yhteydessä radiossa ja kuultiin samanaikaisesti 15 eri maassa.

”Joikusinfonia” valmistui jo 1980-luvun alussa, vaikka levytettiin vasta 1990-luvun puolella. Säveltelin kaiken aikaa, mutta vasta valtion pitkä apuraha 1986 antoi työrauhan keskittyä enemmän ja vakavasti myös luovaan puoleen. Ooppera ”Kaikkeuden ytimessä” on ollut ehdottomasti suuritöisin. Meni vuosia saada se esityskuntoon, kantaesitys oli Oulussa viime vuoden keväällä. Teosluettelossani on tuhat teosta, joista saa tietoa Suomalaisen Musiikin Tiedotuskeskuksen sivuilta.

Jazzkipinä saatu jo nuorena

Mitä lapsuuden peilistä näkyy?

– Peili on vähän himmeä. En muista varhaislapsuudesta kovinkaan paljon. Paakkunaisen suku tuli Karjalasta Kerimäen seudulle 1500-1600-luvun vaihteessa, he olivat monen polven torppareita. Isän äidin setä, Ukko-Jere, soitti viulua ja lauloi arkkiviisuja. Isoisäni Juhana oli maanviljelijä, ja hänellä oli perimätiedon mukaan hyvä lauluääni ja hän toimi kirkossa esilaulajana. Äidin suku tuli Kiteeltä. Isäni Toivo oli kylätansseja soittanut puuseppä. Vanhempani syntyivät molemmat Kerimäellä, itse synnyin vuonna 1943 Tuusulassa.

Huolimatta siitä, että olin vilkas ja utelias poika, villi ja tottelematonkin, sain kuitenkin paljon rakkautta ja hoivaa osakseni. Sodanjälkeiset ristiriidat, köyhyys ja pelot eivät meitä lapsia huolettaneet, vaikka isä oli välillä hermostunut ja kireä. Hän oli ollut rintamalla jatkosodan loppuun asti. Ilmeisesti olen kuullut kuitenkin pommitusten ääniä, sillä aina kun tulee ukkonen tai kuulen muuta kovaa paukuttelua, tunnen ahdistusta ja pelkoa. Vietimme kaikki kesät Kaija-siskon kanssa serkkujemme luona Kerimäellä. Kalastimme, uimme, leikimme metsissä ja marjastimme. Kodin rakkaus oli huolehtimista ja välittämistä. Tämä nykyajan materialistinen runsaus ei korvaa sitä henkistä rikkautta jota noina vuosina koin. Lapsuus oli huolettoman vapauden aikaa. Alle kouluikäisenä muistan olleeni konsertissa, jossa pieni poika soitti viulua, epäilen soittajaksi toista Kamun veljeksistä. Pojan viulunsoitto teki minuun vaikutuksen ja pyysin isääni opettamaan minua.

Entä kouluvuodet?

– Ollessani toisella luokalla Keravan yhteiskoulussa aloitin viuluopinnot musiikinopettajani maisteri Aarne Nurmisen johdolla. Hän oli hyvin edistyksellinen opettaja. Tunneilla laulettiin jopa iskelmiä ja laulukokeissa sai laulaa mitä tahansa, se oli radikaalia. Kävin viulutunneilla hänen kotonaan, keskustelimme myös jazzista. Nurminen oli lukenut Olli Hämeen kirjan ”Rytmin voittokulku”. Ensimmäisen saksofonini hankin jakamalla Helsingin Sanomia. 15-vuotiaana näin Benny Goodman -elokuvan ”King of Swing” ja ostin klarinetin. Jazz oli kova sana, ja perustimme Leppäkorven poikien kanssa bändin. Basistiksi pyysin naapurinpoika Teppo Hauta- Ahoa. Hän oli nostellut puntteja ja jaksoi kantaa ison soittimen. Ensimmäiselle keikalle koulubileisiin menimme potkukelkalla. Matkaa Keravalle oli kahdeksan kilometriä.

Musiikki vei ja koulu jäi?

– Vuodesta 1959 lähtien en tarvinnut kotoa enää taskurahaa. Olin aloittanut säännöllisen keikkailun ja olin vasta 16-vuotias. Siirryin Göran Melenin yhtyeeseen, ja lopetin koulukäynnin keväällä 1960. Yritin hankkia itselleni päivätyötä. Olin rakennuksilla ja automaalaamossa, mutta aikainen ylösnousu ja muusikon sormia rasittavat hommat tuottivat vaikeuksia. Päivätyö jäi.

Opiskelin muutaman kuukauden huilunsoittoa Olli Ruottisen johdolla ja pääsin Sibelius- Akatemiaan. Pääaineena oli huilu ja sivuaineena teoriaa ja pianoa. Kotona ei ollut pianoa, joten harjoittelin Korson työväentalolla. Vuonna 1959 kuulin ruotsalaista saksofonistia Lars Gullinia ensimmäisen kerran, ja se oli rakkautta ensi kuulemalta. Minua viehätti hienostunut, pehmeä, taipuisa ja positiivista energiaa sisältävä baritonisaksofonin ääni. Mikään musiikki ei ollut puhutellut minua aikaisemmin niin vahvasti kuin se. Melodinen, chorus chorukselta etenevä sävellyksellinen improvisointi oli ennenkuulumatonta. Baritonin sointi oli tummahko, lyyrinen ja herkkä. Gullin sijoittuukin mielessäni melodisten jazzimprovisoijien huippuihin koko jazzin historiassa Gullinin innoittamana minäkin hankin baritonisaksofonin. Se on soitin, joka sopii sielulleni.

Korson jazzklubi perustettiin 1962, maanantaisin oli jamit työväentalolla. Laineen Reiska jäi kerran meille yöksi, eikä mennyt aamulla töihin. Jäimme kuuntelemaan jazzlevyjä ja sanoin Reiskalle, että turhaan enää sinne pajalle menet, rupea muusikoksi. Sille tielle Reiska on jäänyt. Kiinnostuin myös Ornette Colemanista ja John Coltranesta. Teimme Hauta- Ahon Teemun ja Lönnqvistin Ekin kanssa freejazz nauhoituksia. Emme tosin freestä mitään tienneet, mutta annettiin vaan mennä täysillä. Vasta armeijan jälkeen uskaltauduin Helsingin yleisiin jazz-jameihin. Huhu alkoi levitä ja sain vähitellen kiinnityksiä erilaisiin kokoonpanoihin. Yksi niistä oli Kaj Backlundin Big Band.

 

Monipuolisen muusikon avatut ovet

Kuvioihin tulivat rhythm&blues, soul ja kansanmusiikki?

– En kuitenkaan halunnut jäädä pelkäksi jazzmuusikoksi, ymmärsin monipuolisen soittajan leivän leveämmäksi. Kun tanssimusiikki alkoi puuduttaa, siirryin R&B-musiikin pariin. Soitin ja sovitin Eero ja Jussi & The Boys – yhtyeessä. Hieman myöhemmin sovitin Kirkalle kappaleen ”Hetki lyö” ja minulla alkoi olla kysyntää.

Suomessa asunut irlantilainen kitaristi Ken McLeod tutustutti minut souliin. Sain Edward ”Eetu” Vesalankin innostumaan ja niin perustimme Soulsetin, jota kesti vuoden verran. Samaan aikaan soitimme Eetun kanssa myös avantgardejazzia, mukana olivat Juhani Aaltonen ja Kari Hynninen. Karelia perustettiin vuonna 1970. Soitimme suomalaista kansanmusiikkia sähköisesti vahvistettuna. Olimme aika suosittuja ja meillä oli taiteilijanimet; Eetu oli Iivana Nyhtänköljä ja minä Armas Nukarainen. Pekka Sarmanto oli Pedri Sirmakka ja Ilja Sastamoinen Aslak Nunnu. Eetu jätti Karelian saatuaan Keski- Euroopassa mainetta omaperäisenä jazzmuusikkona. Karelian ensimmäinen levy ”Suomi Pop” oli minulle tärkeä virstanpylväs. Levyn herättämä kiinnostus johti myöhemmin yhteistyöhön Nils-Aslak Valkeapään, Paavo Liskin ja Rauno Niemisen kanssa.

Kuinka löysit lattarin ?

– Vuonna 1973 kävin ensimmäisen kerran Kuubassa ja innostuin afro-kuubalaiseen musiikkiin. Asia kypsyi hitaasti ja vasta vuonna 1979 yhtyeeni Conjunto Baron esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti. Olimme harjoitelleet lähes 40 afro-kuubalaista salsakappaletta. Vuoden vaihteessa 1982-1983 teimme kolmen viikon pituisen kiertueen Kuubaan. Ohjelmistossamme olivat mm. ”Erottamattomat” (Mononen) ja ”Siks oon mä suruinen” (Kärki/Mustonen), jotka Harri Saksala lauloi suomeksi. Saimme paikallisilta muusikoilta hyvän vastaanoton sekä erinomaista opetusta.

Mistä kiinnostuksesi saamelaiseen kulttuuriin alkoi?

– 1970-luvun alussa tutustuin Ailuun, Nils- Aslak Valkeapäähän. Hän perehdytti minut joikujen kiehtovaan maailmaan. Joikujen jäljitteleminen instrumenteilla toi aivan uusia ulottuvuuksia musiikkiini. 30 vuoteen mahtui paljon yhteisiä kokemuksia. Kiersimme maailmaa esittelemässä omia musiikillisia näkemyksiämme saamelaisesta kansanperinteestä. Edustimme Suomea ylpeänä, vaikka kotimaassa meitä ei aina noteerattukaan. Olen tutustunut suomalais-ugrilaiseen perinteeseen, ja kantanut huolta tämän iäkkään ytimen katoamisesta. Meillä on 85.000 runon laaja aarteisto, Suomen kansan vanhat runot, joista Kalevalakin on koottu. Kalevala sisältää elämänfilosofiaa, opetuksia ja mytologioita, jotka avaavat valtavia mielikuvia.

Millaiset olivat Amerikan opetukset?

– Syksyllä 1975 lähdin opiskelemaan Berklee College of Musiciin, tarkoitus oli olla vähintään kaksi vuotta Amerikassa. Olin suunnitellut opiskelevani jazziin soveltuvaa sävellystekniikkaa ja käyväni line writing -kurssin. Syksyn kurssi oli täysi ja olisin päässyt vasta kevään kurssille. Opettaja ei ollut kuunnellut lähettämiäni levyjäni eikä tutustunut partituureihini. Valitsin tilalle korvaavat opinnot. Syyslukukauden jälkeen totesinkin, ettei oppilaitoksella ollut minulle enää mitään annettavaa. Sävelsin kevään Kanteletar-näytelmän musiikkia ja tulimme takaisin kotiin kesällä 1976.

Miten olet taloudellisesti selviytynyt?

– Freelancer-muusikolle taloudellinen turvattomuus on ikuinen ongelma. Olin jo perheellinen, meillä oli kaksi lasta. Toivo Kärki olisi palkannut minut jo 1970- luvulla Finnlevylle kuukausipalkkaiseksi sovittajaksi, mutta kieltäydyin. Valinnat ovat aina vaikeita, ja minulle varsinkin suuria muutoksia tuova päätöksenteko. Asia on mietityttänyt minua vielä vuosien jälkeenkin. Suostumalla olisin turvannut vakituisen toimeentulon, mutta olisin monta kokemusta köyhempi. Ainakin oma persoonallinen sävelkieli olisi jäänyt löytämättä.

Varsinkin 1970- ja 80-lukujen vaihde oli kiireistä aikaa. Olin mukana monissa projekteissa. Perustimme Esa Kotilaisen ja Ailun kanssa levy-yhtiön. Se vei aikaa ja rahaa. Yritin olla samaan aikaan joka paikassa. Rakas Rekku-koiramme kuoli ja Kalevala-draaman sponsorit katosivat – Suomen tärkeimmän kirjan dramatisointi oli vekselivetoista. Maksoin tuosta ajasta kovan hinnan. Olin vasta nelikymppinen, kun sairastuin kilpirauhasen ylitoimintaan sekä siitä seuranneeseen masennukseen. Olin aivan lopussa ja valmis vaihtamaan ammattia. Toipuminen kesti kymmenen vuotta. Olen yrittänyt nuoremmille muusikoille kertoa, että noin paljon ei saa itseänsä venyttää. Ei ole mitään järkeä menettää terveyttänsä taiteen takia.

Pääsit kiertämään myös maailmaa?

– Sveitsiläinen säveltäjä/pianisti George Gruntz pyysi minut nimeään kantaneeseen orkesteriin 1980. George Gruntz Concert Jazz Band oli hienosti organisoitu yhtye, hyvät palkkiot ja erinomainen huolenpito muusikoista. Kiersin viisi vuotta maailmalla, ja sain soittaa monien huippumuusikoiden kanssa. Sain paljon hyviä ystäviä ja upeita kokemuksia. Olin nuorena haaveillut maailman klubeja kiertävästä kansainvälisen jazzmuusikon urasta, Gruntzin vuosina haaveeni osittain toteutuivat.

Kirja on välitilinpäätös

Olet saanut valtiolta taloudellista tukea toimintaasi.

– Kyllä, minulla on ollut 15-vuotinen taiteilija- apuraha. Arvostan Suomen apurahajärjestelmää. On hienoa, että yhteiskunta on sitoutunut tukemaan taiteilijoitaan. Mitä marginaalisempaa taidesuuntaa taiteilija edustaa, sitä varmemmin hän tarvitsee yhteiskunnan apua. Apuraha mahdollistaa asioita. Minulla oli 1986 ensimmäisen kerran kolmen viikon kesäloma koko ammattilaisurani aikana. Apuraha ei vie vapautta, mutta tuo tullessaan vastuuta. Se ei ole sidonnaisuutta, mutta se pistää minut työskentelemään. Valtion taloudellinen tuki on mahdollistanut taiteellisen toimintani, ja ollut välttämätön perusturvan edellytys. Apurahan turvin olen voinut keskittyä enemmän säveltämiseen – minulla on ollutkin vain kolme pidempiaikaista vakituista kokoonpanoa.

Ensinnäkin jo mainittu Karelia, joka koottiin uudestaan 80-luvun alussa; se on nyt lomalla. Yhtyeen äänimaailma syntyy tuohihuilusta ja kanteleesta, jota syntetisaattorit säestävät. Kontrabasso ja lepenelauta antavat sykkeen. Sävellämme ja sovitamme etnoa ryhmätyönä, se on hauskaa puuhaa. Itseni lisäksi mukana ovat Matti Kontio, Esa Kotilainen, Eerik Siikasaari, ja Jukka Wasama. Euroopan kiertueilla Matti Kontio käänsi nimeni EU-muotoon: Baron von Klumpenfrau. Vuonna 1988 perustimme Janne Murron, Pepa Päivisen ja Pentti Lahden kanssa puupuhallinyhtyeen Saxperiment. Se on luonut suomalaiselle kansanperinteelle uutta ja nykyaikaisempaa ilmaisua. Kvartetilla on monipuolinen ohjelmisto, sillä soittajat hallitsevat yli kaksikymmentä puhallinsoitinta.

10 vuotta sitten Eero Ojanen ja Teppo Hauta-Aho pyysivät minua mukaan uudenlaisen musiikin tuottamiseen, ja syntyi Trio Nueva Finlandia. Se pitää yllä suomalaisen vapaan musiikin perinnettä. Vapaa improvisaatio on rakentavaa ja kurinalaista yhteistyötä. On etua, että olemme kaikki säveltäjiä. Parhaimmillaan voimme ilman suunnitelmaa synnyttää jäntevän musiikillisen teoksen.

Mitä on työn alla nyt ja tulevaisuudessa?

– Koko vuoden kestänyt touhottaminen on nyt ohi. Olen levännyt ja ulkoillut mökillämme Vehkavillassa. Olen tehnyt Laulumiehet-kuorolle sovituksia, sekä säveltänyt Muntra Musikanter -kuorolle Birdland-teosta. Nyt minulla on työn alla libretisti Eeva Vainion kanssa jouluoratorio ja kolminäytöksinen ooppera. Toivon, että saisin ne vielä valmiiksi ennen kuin luomisen voimani ehtyvät.

Mistä saat ideat?

– Minulla on luovaa kekseliäisyyttä, ja ehkä näkemyksiä persoonallisista ratkaisusta, mutta en tunne olevani valtavan musikaalinen, enkä koe, että kykyni olisivat ihmeelliset. Säveltäminen on puurtamista ja työntekoa. Työtä pitää lähestyä ennakkoluulottomasti, vähin totuuksin ja rutiinein. Asiat on hyvä kääntää päälaelleen ja miettiä kuinka ne voisi tehdä toisin. Olipa teos pieni tai suuri, toivon sen herättävän kuuntelijoiden kiinnostuksen. Vain teoksella, joka kommunikoi, on merkitystä. Pitkään kuvittelin, että luon yhden hitin ja saan mainetta ja kuuluisuutta. Onneksi se ei ole toteutunut. Minä olen Paakku ja teen paakkua.

Henkilökohtainen vakaumukseni antaa toivoa ja kannustaa positiivisuuteen. Haluan luottaa tulevaisuuteen, enkä pelätä sitä. Saan elinvoimaa siitä, että minulla on mahdollisuus toteuttaa omia mielikuviani, soittaa ja säveltää. Vanhemmiten on tosin vaikeampi saada enää torvesta kunnon ääntä. Soittaminen saattaakin kohta olla ohi, mutta aina jää säveltäminen. Jos luovuus säveltämiseenkin ehtyy, niin varmasti löytyy aina jotain, minkä vuoksi elämä on tärkeää.

Voisin olla yhteiskunnallisesti aktiivisempi ja ottaa kantaa siihen mitä tapahtuu. Länsimaiset arvot ovat vinoutuneet. Kaikki mitataan saavutuksilla ja rahalla. Puhutaan hinnoista ja määristä, mutta vähän laadusta, välittämisestä ja onnistumisesta ihmisenä. Pitääkö talouden kasvaa, vaikka hintana olisi puiden kasvamattomuus? Tulisi kiinnittää enemmän huomiota peruskysymyksiin. Mitä elämä on ja miten me kehitymme ihmisinä? On tärkeää kunnioittaa ihmisyyttä ja ihmisenä pärjäämistä. Uusia keksintöjä, vempaimia ja tekniikkaa sikiää tauotta. Maailma pienenee, kulttuuriset piirteet sulautuvat ja syntyy yhtenäinen kulttuuri. Samalla vauhdilla erityispiirteet ja omaperäisyydet katoavat. Ei se ole kehitystä – se on taantumista.

Olen Onnen-Seppo, kun sain Ritvan elämänkumppanikseni. Olemme kohta 40-vuotisen parisuhteen aikana pohtineet paljon taiteen tekemistä ja sen sisältöä. Hän on laajan taiteellisen kokemuksensa ja tietämyksensä ansiosta oivallisen kriittinen. Pitkässä parisuhteessa yhteenkuuluvaisuuden tunne moninkertaistuu. Olen tullut kriittisemmäksi ja kyyniseksikin, mutta en katkeraksi. Samalla olen rauhoittunut ja pystyn määrätietoisemmin keskittymään ja keskittämään.

Vaikka vasen etusormi ei enää taivu huilunsoittoon ja taloudellinen epävarmuus jatkuu, niin voin hyvin ja olen onnellinen. Elämässäni on rakkautta. Olen oivaltanut, että onni on tässä, enkä enää juokse harhan perässä.

”Baron” on minämuotoinen tarina savokarjalaisen työläisaateliston jälkeläisen tiestä suomalaisen luovan ja esittävän taiteen keskeiseksi, vaan ei julkiseksi hahmoksi. Taidekirjan lailla täysin mustavalkoisena toteutettu valokuvateos on myös elämänkerta ja muistelmateos. Vaikka kirja koettelee perinteisen taiteilijaelämänkerran rajoja on liitteissä tiukkaa faktaa: curriculum vitae, säveltäjän itsensä laatima valikoitu teosluettelo ja perusteellinen diskografia. Sokerina pohjalla on kirjan takakanteen piilotettu 70 minuutin CD, joka sisältää Paakkunaisen liian vähän levytettyä musiikkia. Kirja on kulttuuriteko. (Heikki Poroila, Intervalli 4, 2003)

 

 

 

Esa Pethman

Julkaistu

Olen tajunnut jo aikapäiviä sitten, että soundi on se kaikkein tärkein
asia. Ja rytmi. Voit tehdä blues-kooruksen yhdellä äänellä, jos maltat vaan

Pethmanin veljekset Anssi eli Apuli ja Esa eli Epuli tulivat 1960-luvun alussa Helsinkiin ja ottivat hyvin nopeasti vankan jalansijan maan musiikkielämässä. Edesmennyt Anssi oli muusikkona ehkä enemmän luonnonlapsi, Esa taas koulutti itseään myös Sibelius-Akatemiassa. Esa Pethman on vanhan polven soittajia, niitä, jotka lahjakkaina nuorina omistautuivat totaalisesti musiikille. Kiihkeällä 60-luvulla ajan henki oli se, että taiteilijapersoona jätti koulun kesken ja antautui alalle.

Maalta kaupunkiin

Esa Pethman syntyi Kuusankoskella ja aloitti soittamisen Kouvolassa. Kymenlaaksosta oli kuitenkin lähdettävä pääkaupungin suuntaan.

– 50-luvun lopulla alkoi siirtymävaihe ja joka puolelta siirryttiin maaseudulta Helsinkiin. Siellä oli Radio ja Sibelius-Akatemia, joka oli ainoa paikka missä saattoi opiskella. TV teki tuloaan. Porista, Pietarsaaresta, Vaasasta, Kotkasta tuli soittajia. Aaltosen Junnu lähti samoihin aikoihin kuin minä, samoin Miettisen Olli ja Metsärinteen Pertti. Junnun tapasin alun perin Kouvolan musiikkikaupassa. Hän asui Inkeroisissa ja soitti baritonisaksofonia Heikki Rosendahlin loistavassa bändissä. En oikeastaan soittanut vielä mitään kun kävin heitä kuuntelemassa. Aivan upea ryhmä, Esa kertaa.

– Pentti Lasanen lähti Loviisasta, Raimo Henriksson Pukarolta. Lähinnä se oli Yleisradio, joka ajoi soittajanplanttuja helsinkiläisiin bändeihin. Eihän ne helsinkiläiset kundit sanoneet päivääkään maalaispojille, ne oli ihan eri kastia. Oli lottovoitto päästä helsinkiläiseen bändiin.

Sibelius-Akatemiaan

Velipoika Anssi lähti Metsärinteen orkesteriin ensin Kotkaan.

– Sitten hän pääsi Jorma Weneskosken bändiin. Ja minä puolestani onnistuin vuonna 1959 pääsemään Erkki Melakosken bändiin, johon tuli samanaikaisesti Laila Kinnunen. Aloitin silloin myös Sibelius-Akatemiassa, jonne onnistuin pääsemään sisään harjoiteltuani yksinäni Mozartin huilukonserttoa G-duurissa tietämättä sormituksistakaan mitään. Soitin saksofonisormituksilla, vaikka siinä on aika ratkaisevia eroja.

– Sibelius-Akatemiassa ei saanut mainitakaan sanaa jazz, muuten syljettiin heti päälle. Tämä kevyen musiikin porukka onnistui monestikin pääsemään sinne opiskelemaan, mutta mitään jazz-linjaa ei ollut. Jazzit soitettiin klubeilla ja kotona. Millään jazz-meriiteillä siellä ei nostettu nokkaa.

Avantgarde-jazz puri Euroopassa

Esa olisi jatkanut akatemiassa pidempäänkin, mutta hänen soitonopettajansa Reino Veijalainen kuoli 1963. Veijalainen oli radio-orkesterin soolohuilisti, jolla oli vaikea sydänvika.

– Muistan sen hyvin, oltiin bändin kanssa silloin Puolassa. Vuoteen -62 mennessä oli Erkki Melakosken orkesteri lopettanut. Rakennettiin oma yhtye, jonka solistina oli Carola kolmisen vuotta. Käytiin Tshekkoslovakiassa vuonna -62, Landskronan jazz-festivaaleilla – 63. Sieltä lähdettiin suoraan Puolaan kuukauden kiertueelle, joka oli aika hurja reissu.

– Bändissä oli Heikki Sarmanto, veljeni Anssi, Carola, minä ja Tapani Tamminen, joka on taidemaalari nykyään eikä soita enää. Edellisenä kesänä Tshekeissä tämän kokoonpanon basistina oli Matti Bergström. Tshekinkiertue oli hieno reissu, josta on jäljellä materiaalia vaikka kuinka paljon. Jokainen osti kaitafilmikameran, kun rahaa oli olevinaan. Eikä sitä tshekkirahaa saanut vaihdettuakaan. Yhtye teki pioneerityötä, joka taloudellisessa mielessä tuotti lähinnä vain muistoja.

– Kokemuksia kyllä kertyi ja se oli upeata. Carolalla oli valtava menestys Tshekkoslovakiassa. Suomessa hänellä ei ollut vielä mitään nimeä silloin, Esa muistelee.

1960-luvulla tehtiin vielä levyjä

Reino Veijalainen järjesti Esa Pethmanin omille levytyskeikoilleen.

– Olin ollut puolisen vuotta Veijalaisen oppilaana kun Reiska kysyi: ”Aiotaanko sitä oikein niin kun ammatikseen soittaa”. Vastasin, että kyllä vakaa aikomus oli. Hänellä oli riesana paljon oppilaita, jotka oli ottaneet sivuinstrumentikseen huilun. Hän oli todella loistava huilisti.

– Reiska sanoi kerran, että nyt olis vähän kiire. Pani prässin päälle: ”Nyt pistän sut Toivo Kärjen filmisoittoon”. Itse hän ei viitsinyt niitä enää tehdä. Menin, koska en pelännyt mitään. Topi johti siihen aikaan vielä itse näitä sessioita. Neitsytpolku 1:ssä oli studio, missä Ronnie Kranck toimi äänittäjänä. Se oli pieni studio, mutta siellä tehtiin joka päivä jotakin. Näissä sessioissa Topi ei koskaan kysynyt, missä Reiska on ja kuka sää oot. Se vaan katsoi. Kaipa se lähti toimimaan hyvin; hoidin huiluosuudet suurelta osin, kuten myös Aaltosen Junnu.

– Siihen aikaan tehtiin vielä levyjäkin – siis oikein kunnolla. Oli orkesteritkin studioissa. Nykyäänhän studiossa luurit päässä soitellessa saat arvailla keitä ne muut on. Fiilis on täysin kadonnut. Fiilis, joka itse asiassa luo sen tuloksen.

– On aivan fantastista tehdä sessio suoraan bändin kanssa. Äskettäin Jaso Big Bandin kanssa tehtiin levy, joka on hengellistä musiikkia. Martin Brushanen hyvin pienessä studiossa kasattiin kaikki yhdellä kertaa.

– Myöhemmin olin kyllä aikeissa mennä uudestaan opiskelemaan sävellystäkin. Tuntui kuitenkin siltä, että muutenkin pärjätään… Se on vähän jäänyt kaivelemaan, kun tietää mitä opiskelu parhaimmillaan tuottaa.

Kiihkeätä jazz-aikaa

1960-luku oli kuitenkin kiihkeätä aikaa jazzille Suomessa.

– Se oli semmoista idealistiaikaa, ei paljoa kuunneltu viisaiden juttuja. Onnistuin tekemään ensimmäisistä sävellysideoistani tuotteen ”The Modern Sound of Finland”, joka RCA:n ja Johan Vikstedtin vaikutuksella saatiin ulos. Sitä ennen olin käynyt sävellysten kanssa Toivo Kärjen juttusilla. Topi ei suostunut niitä tekemään Hän sanoi, että ”ovat ihan hyviä, mutta tehtäiskö niin, että menisit Pitäjänmäelle ja ottaisit nuotistostani ne, mitkä haluat ja muokkaat niitä jatsiksi ja toinen puoli levystä olis näitä sun juttuja”. Se ei kelvannut mulle. Topilla oli jalat maassa, vaikka musiikillinen fantasia oli kovaa luokkaa: ”Nää on, Esa, ihan hyviä nää sun sävellykset, mutta millä sä oikein aiot elää?”

Aika oli toimeliasta. Sekä Pethman että Aaltonen soittivat samanaikaisesti Radion Tanssiorkesterissa.

– Sehän ei ollut mikään vakituinen bändi se RTO, erityisesti siinä vaihtui saksofonisektio. Pentti Lasanen, Hannu Saxelin, Leo Kähkönen, Unto Haapa-aho olivat siinä… Hyvin kirjavaa, kunnes yhdessä vaiheessa se vakiintui aika pitkälle samaan miehitykseen. Onni Hovi (Sepon isä) oli erittäin hyvä baritonisaksofonisti ja soitti hyvin myös viulua. Göran Ödner soitti tenorisaksofonia ja hänellä oli hyvä keikkabändi. Göran oli vanhemman polven soittaja, joka oli ollut taistelulentäjänäkin.

– Ennen vanhaan mannermaisissa big bandeissä saksofonistit soittivat usein viuluakin. Soitettiin ns. salonkiorkesterisovituksia, joissa oli täydellinen fonisektio. Ja kesken kaiken siellä nuoteissa luki että ”vaihdapas viuluun”. Hyvin mannermainen käytäntö, joka toimi tosi hyvin: ykskaks saatiin stringit paikalle. Se käytäntö loppui jo aikapäiviä sitten.

– Fonistit soittivat tietysti myös klarinettia, joka on ollut historiassa ikiammoinen tapa. Nyt viime vuosina osa saksofoninsoittajista soittaa klarinettia ja osa huilua, vakiintunut käytäntö big bandeissä. Viulubuumilaiset on jääneet pois.

Orkesterinjohtajaksi vasten tahtoaan

Esa Pethman oli Radion Tanssiorkesterissa kymmenisen vuotta, joka oli hänen mielestään hienoa aikaa.

– Sehän oli bändi ennen UMO:a. Kun se lakkautettiin, Esko Linnavalli rupesi keräämään tätä umolaisuus-muzakkia. En siihen koskaan osallistunut. Se oli bändi, jossa en edes olisi halunnut soittaa. RTO oli hyvä yleisöbändi. UMO:han ei ole koskaan ollut sitä, vaan siellä on ollut hirmuinen vaihtuvuus. Se on läpimeno- oppilasorkesteri, missä on hyvä harjoitella ja hyviä soittajia.

Esa Pethmanilla on ollut monia erilaisia omia bändejä: kvintettiä, kvartettia, oktettia, Friendsiä ja muita.

– Ne eivät ole olleet koskaan kovin vakituisia, vaan aina projekteja varten kasattuja. Yleisradiolla toimi samanaikaisesti George de Godzinskyn johtama Radion Viihdeorkesteri, joka oli kevyempiä tarkoituksia, myös operettikonsertteja, varten. Ensin lakkautettiin Radion Tanssiorkesteri ja sitten lopetettiin myös Viihdeorkesteri. Siinä poistui mahdollisuus nuorille kevyen puolen säveltäjille kirjoittaa isolle orkesterille. Hirvittävä tappio.

– Jos haluttiin oikein iso bändi, otettiin RTO eli big band, sitten jousistoa, puupuhallinta kuten oboeta ja fagottia ja ehkä vielä lyömäsoittajaryhmä radio-orkesterista. Tällä tavoin saatiin huikea orkesteri. Kaikki tämä on mennyt läskiksi, kiitos Yleisradion musiikkipolitiikan. On surullista, että tieten tahtoen on ajauduttu tähän jamaan.

– Jorma Panulakin kirjoitti viihdeorkesterille, joka oli Godzinskyn bändi. Gode oli ihmisenä loistava ja ymmärsi nuoria idealisteja. Kun tein ensimmäisiä viihdeorkesterisävellyksiäni, hän sanoi, että ”se on sitten sillä tavalla Esa, että sä johdat nää itse”. Se aiheutti hirveitä paineita. Siinä tuli uusi ulottuvuus. Kapellimestariksi en ole koskaan halunnut; sellaiseksi ei opiskella vaan synnytään.

Huilunopiskelussa melodianpätkiä

Koska sitten aloit säveltää?

– Samanaikaisesti huilunopiskelun kanssa alkoi tulla melodianpätkiä. Opiskelustahan oli sekin hyöty, että osasi kirjoittaa nuotteja. Tietysti suurempi teoreettinen ymmärtämys olisi pitänyt hankkia. Yltiöpäisesti annoin Pekka Gronowille sellaisen lausunnon vuonna -65, että ylenmääräinen opiskelu rajoittaa fantasiaa. No, eihän se tietenkään pidä paikkaansa.

– Silloin kaikki oli olevinaan niin kirkasta ja freesiä. Sen huomaa nyt, kun on joutunut isompien rakenteiden kanssa pelaamaan. Se on melko lailla hidasta mulle, koska ei ole sitä ylenmääräistä teoriaa hanskassa; kaikki piti hakea kantapään kautta. Ja oikeastaan kuitenkin nautin siitä, että itse löydän.

Tästä tehdään ooppera!

Isoja rakenteita oli mm. kirkko-ooppera Ulstadius (libretto Harri Raitis), joka esitettiin kahtena kesänä vuosina -92 ja -93 Turussa.

– Se oli ihan kauhistus. Siitä piti tulla musiikkinäytelmä, jossa kuoro seisoo kaavuissa lavalla plakaatit käsissä, laulaa suoraan paperista ja solistit tarpeen mukaan esittää osiaan. Mutta sitten Turun oopperayhdistyksen silloinen puuhamies Seppo Ristilehto sanoi, että tästä tehdään ooppera! ”Kuule hei, rauhotu vähän, en ole koskaan säveltänyt resitatiiviäkään!” Pitäisi ruveta säveltämään lukusanoja, joita Esa Ruuttunen siinä laulaa! Pikku hiljaa, kun asiaa sulateltiin, se alkoikin toimia. Pethman lähetteli Ruuttuselle lappuja, joihin hän oli kirjoittanut aarianpätkiä. – Ruuttunen sanoi, että ”näähän on ihan hienoja, anna mennä vaan”. Kysyin riittääkö tämmöiset, melodia vain ja soinnunpätkää siinä mukana? ”Juu, aivan loistavasti”, sanoi Ruuttunen ja opiskeli niitä kitarallakin soittaen. Ruuttunen yllätti muutenkin. Hänellä on uskomaton oppimiskyky. Siinä oopperassa oli tosi pahoja juttuja, mutta hän vaan naureskeli ja lauloi kaiken ulkomuistista. Kuorokin opiskeli kaiken ulkoa; eihän siellä juosta paikasta toiseen paperit kourassa. Se oli hieno työ. Siinä hommassa ei teoriatietämys olisi auttanut pätkääkään.

Ooperaa ja populaarimusaa

Esalla on paraikaa työn alla puhallinorkesteriteos, sekä jo vuosia sitten sävelletty kamariooppera Tuomas Ragvaldinpoika (libretto Harri Raitis), jonka ensi-ilta on pitkittynyt säveltäjästä riippumattomista syistä.

– Kirjoitan sen uudestaan. Se on ollut liian monta vuotta luonnosteltuna. Koskaan ei pitäisi jättää isompaa juttua kesken, loppusilausta vaille. Solistiosuuksia on hillittävä niin, että normaali ihminen pystyy ne laulamaan. Kylän väkeä esittäviäkin ajatellen siitä täytyy tehdä rahvaanomaisempi juttu.

Fiilistä baletista ja oopperasta

Esa soitti oopperaorkesterissa huilua vuosina 1968-69. Siellä hän tutustui oopperakirjallisuuteen soittajan näkökulmasta ja joutui kahden vuoden aikana soittamaan läpi melkein kaikki oopperaklassikot.

– Se oli hieno jakso. Jussi Jalas oli ylikapellimestarina, sitten Leif Segerstam. Okko Kamu oli konserttimestari. Ulf Söderblomin piti johtaa eräs Verdin ooppera – ja ykskaks montun ovi aukeaa, Okko tulee frakki päällä ja johtaa sen. Kaikki oli haltioissaan. Seuraavalla viikolla oli Karajan-kilpailut, jotka Okko voitti. Olivat salaa harjoitelleet pikkuhiljaa. – Siellä oli valtava vaihtuvuus ohjelmistossa. Lähinnä se oli kuin nuotinlukuharjoitus. Oopperamusiikista ja baletista jäi valtava fiilis.

Esa soitti yhtä aikaa oopperassa ja Radion Tanssiorkesterissa, joten varsinaisia tanssikeikkoja ei lopulta enää mahtunut mukaan.

– Niiden jälkeen olin pariinkin otteeseen Eino Grönin ”virtuaaliorkesterissa”. Klassiset tangot ja perusiskelmät ovat kaikki hanskassa. Eikan bändin kanssa oli jatkuvasti kuukauden rundeja, Ruotsissa saakka. Ei jumankauta, se oli hirvittävää! Ei ollut enää kivaa se matkustaminen, soittaminen sen sijaan oli aina kivaa. Suhteessa siihen ajankuluun tuntipalkkaa ei juurikaan kertynyt.

Populaarikentälle

Varsinainen keikkailu jäi 70-luvun vaihteessa. Live-esiintymisiä ja pistokeikkoja Esa on tehnyt ja tekee edelleenkin. Haastattelua seuraavana päivänä on kirkkokonsertti Malmilla. Varsinaista populaarimusiikkia Esa kiistää säveltäneensä. Muistutan, että onhan hän sovittanut poppiakin; Eero Raittisen Lontoo-biisin.

– Eerokin mainitsi äskettäin, että olin tehnyt yhden sovituksen. En kuitenkaan sovittanut sitä, se on Rauno Lehtisen sovitus. Sen sijaan johdin kyllä orkesteria äänityksessä Finnvoxissa.

Populaarikentälle Esa ja kumppanit päätyivät, koska se oli päivittäistä työtä. Kevyen musiikin porukkaa oli hänen lisäkseen paljon Sibiksessä, mm. Paroni Paakkunainen, Pentti Lasanen ja Seppo Rannikko.

– Koko lauma oli käytössä, kun musiikkia tehtiin niin valtavat määrät. Jaakko Salo oli Scandia-Musiikin tuotantopäällikkö, Harri Orvomaa ja Paavo Einiö olivat johtajia siellä. Olin näiden studiokeikkojen kautta tutustunut heihin. Pyörin joka levytyksessä soittamassa milloin mitäkin. Oli mm. Johnnyn Long Tall Sally, mihin Jakke pisti mut laulamaan sen ”baabaa baaba baaba”. Jouduin paikkaamaan taustakuorojakin. Aamusta iltaan tehtiin töitä.

Suoria konserttilähetyksiä maakunnista

Esa muistelee kuinka television alkuaikoina 1960-luvun alussa missikilpailuissakin oli iso bändi fonisektioineen.

– Danny Kaye esiintyi täällä ja suuri Viihdeorkesteri soitti taustalla. Samoin Peter Ustinov. Radion Tanssiorkesterin perusrunko oli aina jossakin. Oli hienoa sekin, että RTO kävi jatkuvasti maaseudulla soittamassa. Suoria lähetyksiä radioitiin eri paikoista ympäri Suomea. Milloin mentiin charterilla, milloin radion bussilla.

– Touhu on latistunut kerta kaikkiaan mitäänsanomattomaksi sen jälkeen kun YLE lopetti oman musiikkituotantonsa – enkä tarkoita sinfoniaorkesteria tai radiokuoroa, jotka siellä vielä on. Radion musiikkipolitiikan syytä kaikki. Radiolla oli valtava musiikillinen vastuu. Eihän se yleensä ole hyvää politiikkaa, että isoveli valvoo. Tässä tapauksessa kuitenkin oli jonkinlainen kontrolli, joka kattoi musiikintekijät. Ei se ollut pelkkää holhoamista, vaan opastamista ja laadunvalvontaa ennen kuin lyötiin lopullinen hyväksytty-leima. Silloin oli hyllyillä paljon, pohdittiin mitä voidaan laskea ulos. Nythän sieltä tulee mitä tahansa. Muutosta huonompaan on tapahtunut monella rintamalla.

Esa on pettynyt myös festivaalien kehitykseen. Kaupallisuus jyrää musiikin.

– Ei Pori Jazz tarvitse mua, porilaiset kylläkin. Olin juuri Promenade-salissa jazz-konsertissa Runebergin päivänä Sulamit-bändin kanssa soittamassa alttosaksofonia täydelle salille, Raimo Henriksson ja Sven Nygård johtivat bändiä. Ja koko illan jamit päälle.

– Pori Jazziin on varaa tuottaa soittajia ulkomailta. En tiedä mistä johtuu, mutta hyvin tarkkaan saa lukea esitteet, että löytää sellaista jatsia, jota menisin kuuntelemaan.

Taiteilijan sielu on levoton

– Mulla on aina ollut läpi koko tämän musiikkielämäni semmoinen olo, etten oikein tiedä mitä mä tekisin, Esa sanoo.

Esan vaimo Eila on huomannut saman:

– Hän on taistellut koko tämän 20 vuoden ajan jona ollaan oltu yhdessä. Aina silloin pitäisi päästä soittamaan, kun on joku sävellysprojekti menossa. Kun on paljon soittokeikkoja, niin sitten tekee mieli vaan säveltää. Ei pääse tasapainoon.

– Saksofoni ja huilu ovat kaiken lisäksi kuin kaksi eri maailmaa, Esa huomauttaa. Eilakin on Esalta kysynyt kumpi on tärkeämpi soitin.

– Hän sanoo, että saksofoni, hän soittaisi vain sitä. Mutta keikoilta ei voi jättää huilua kotiin, koska yksikään ilta ei mene ilman, että joku nainen pyytää: ”Soita Esa huilua!”

– On sellainen naisporukka, joka tykkää saksofoninsoitostakin. Ja on myös miespuolisia ystäviä, jotka erityisesti tykkäävät huilusta, tarkentaa Esa.

– Kun ikää karttuu, on hiukan työläämpää pitää se ansatsi. Siihen on hyvä lääke: jokapäiväinen soitto, ei tarvitse olla pitkä jakso. Ei ole mitään järkeä soittaa tuntikaupalla, ei siitä ole hyötyä. Sama pätee aloittelijalle: mieluummin pieniä jaksoja ja tekee välillä muuta, potkii vaikka jalkapalloa ja mietiskelee muita asioita.

– Se on kumma juttu, että jokainen ikävuosi pudottaa äänten lukumäärää. Olen huomannut sen sooloissani: en halua enää semmoista älytöntä mähläämistä. Kyllähän jokaisen sormet liikkuu suhtkoht vikkelästi – idea on kuitenkin ihan muualla. Olen tajunnut jo aikapäiviä sitten, että soundi on se kaikkein tärkein asia. Ja rytmi. Voit tehdä blues-kooruksen yhdellä äänellä, jos maltat vaan.

LUE MYÖS UUTINEN: Ensimmäinen Fuhrmann-palkinto Esa Pethmanille

Apuli-anekdootti

Carola Standertskjöld oli tuonut kihlattunsa Anssi Pethmanin kotiinsa esittelyyn. Appiukkokokelas halusi tietysti olla tuttavallinen ja heitteli tittelejä pois, esitellen itsensä Apulille:

– Johan. (Lausutaan juuhan.)

Apuli oli siihen todennut:

– Eihän?

(LÄHDE: JANI UHLENIUS)

Maailma puhaltajan filtterin läpi – Tapani Rinne

Julkaistu


”Voin sanoa, että tuollaisilla leffajutuilla elättää itsensä, tai siis niillä
rahoittaa tämän ”taiteen” tekemisen. Siellä maksetaan tehty työ oikealla rahalla…”

 

Olet muusikko, säveltäjä, yhteenjohtaja sekä tuottaja. Oletko löytänyt näiden kesken miellyttävän balanssin, vai onko sellainen edes löydettävissä?

– On se musiikillisesti aika hyvä balanssi, kaikki on sitä samaa musiikin tekemistä. Musiikin osuus tästä kokonaisuudesta on kuitenkin aika pieni, hirveän paljon menee aikaa ulkomusiikillisiin asioihin, (mutta) jotka kuitenkin liittyvät siihen, että pääsee tekemään musiikkia. Sitten kun kaiken järjestelyn jälkeen pääsee musiikkia tekemään, silloin balanssi tuntuu hyvältä. On kiva tehdä musiikkia, olla studiossa, treeneissä, mennä esittämäänkin musiikkia.

– Enimmäkseen se on kyllä sitä, että kun on rundilla niin odottaa että pääsee kotiin tai studioon työstämään uusia ideoita, ja kun on pitkään studiossa, niin toivoo että pääsisi keikoille! Haluaa aina sinne missä ei ole, koskaan ei ole hyvä. Mutta en minä valita, minä teen mitä teen. Itse olen valinnut näin, sitä saa mitä tilaa.

Kustantamisesta ja säveltämisestä

Millaista osaa tekijänoikeustulo edustaa toimeentulossasi?

– Se on noin 70% varmaankin, Gramex mukaanlukien. Teosto on yli puolet, Gramex paljon pienempi, rojalti/lisenssitulo myös, vaikka se onkin jo jonkinmoinen. Tärkein on selvästi Teosto, esimerkiksi keikka- tai yleensä palkkatulo on ehkä 1/8, tosi pieni siivu. Toimin osittain yhtiönä.

Toimitko musiikinkustantajana?

– En. Yhtiöni on kuviossa eri projektien laskutuksessa, musiikkia elokuvaan tai sen kaltaisessa. Kustantamisen puolesta musiikki menee Tapio Korjuksen yhtiön kautta, ja siinä on myös levy-yhtiö sekä managementti samassa yhteydessä. Pienessä marginaalissa kun toimii, niin juttu vain menee noin. En ole periaatteessa tämän mallin kannalla, mutta on keskittymisestä etuakin, kaikki liittyy kaikkeen. Ymmärrän kyllä kritiikin pointin.

Onhan hyvästä kustantajasta säveltäjälle hyötyä.

– Kyllä. Pääasia on että artistin eteen tehdään duunia. Minulle sopii, että tulostani otetaan tiettyjä prosentteja jos se tulo on enemmän kuin mitä saisin ilman sitä toimintaa. Meillä on [Korjuksen kanssa] tiivis yhteistyö, ja kuvio toimii hyvin. On minulla huonojakin kokemuksia, esimerkiksi [DJ Slown kanssa tehdyn] Slowhillin levyn suhteen. Tietoisesti kokeilin, mitä konkreettista hyötyä tulee isosta kustantajasta. Suht samanlaista musiikkia, ja samanlainen iso, mutta eri levy-yhtiökin. Eikä taida olla mitään konkreettista tullut. Kahden ison synergiaa hehkutettiin aluksi, mutta tosi pettynyt olen. En varmasti ollut prioriteetti, mutta tuntui myös, ettei koordinointi pelannut. Sen sijaan Tapio on saanut lisensoitua paljon biisejä kokoelmille ja muuhun käyttöön, duuni on tuloksellista.

Minkälainen prosessi on säveltämisesi?

– Se on aivan tilannekohtaista. Se voi lähteä ihan mistä tahansa: soundista, rytmistä, melodiasta, harmoniasta. Jostain alkaa kokeilemaan. Teen aika paljon varastoon, kaikenlaisia ideoita sämpleistä alkaen. Varsinainen säveltäminen on tarvehankitaa, aina pitää olla nykyisin joku tarve. Nyt on menossa esimerkiksi [YLEn] Radioateljeen tilaus. Aina kun tulee joku lyhytkin idea, niin jos sen voi kirjoittaa nuoteille, teen sen, ja tallennan. Jos se on joku muu, niin äänitän. Teen paljon Pauli Saastamoisen kanssa omalla studiollamme kamaa, ja sitä jää paljon myös ”yli”. Niitä yhdistellään ja tehdään mukaan uutta; se on sellainen palapeli, en osaa oikein selittää mikä se metodi voisi olla.

Musiikissasi on melodia vahvasti mukana, mutta et lähde siitä pääsääntöisesti liikkeelle?

– En pääsääntöisesti. Olen hieman erotellut töitäni, eli on RinneRadio, jossa on melodia ja rytmi, harmoniakin ja soundi, nämä pääjutut. Mutta sitten muu, niin kuin tuo Radioateljeen projekti, niin musiikillisen informaation määrä on paljon vähäisempi silloin, jos operoidaan tekstin tai kuvan kanssa. Silloin usein hämärtyy tehosteen ja musiikin raja, sellaiset toimii paljon paremmin. Voi olla, että tunnin juttuun tarvitaan vain yksi melodia, muuten se on enemmän sellaista ”atmoa”.

Onko säveltämisesi aina liittynyt siihen, että olet itse myös sen esittäjä?

– On. Jo ihan silloin kun oli ekat rokkibändit, niin jostain syystä piti niiden ”marilyn, marilynien” joukkoon tehdä omiakin biisejä, samanlaisia pop/rockeja. Kundit soitti kitaraa ja minä klarinetilla siinä mukana (naurua)! Siitä saakka se on ollut mukana.

Koulujen kautta

Miten nuorena aloitit musisoinnin?

– Olin seitsemän, kun menin Porissa musiikkiopistoon. Ensimmäinen vuosi soitettiin nokkahuilua, Perkiömäen Jari oli samassa ryhmässä. Vuoden päästä katsottiin, ketkä pääsee jatkoon ja saa valita soittimen. Me päästiin Jarin kanssa, ja molemmat valitsi klarinetin.

Tuliko myös saksofoni ja jazz, kun Porilla on hieman rasitteita siihen suuntaan?

– Onhan Porin rock-skenekin aika kova. Mutta klarinettia siis soitettiin musiikkiopistossa Jarin kanssa, ja samassa koulussa, Jari vuotta ylempänä. Kouluun tuli musiikinopettajaksi Tapani Kontula, joka on yksi [festivaalit aloittaneen] Pori Jazz 66 ry:n perustajajäseniä. Hän perusti kouluun bändin, joka nimettiin ”Little Big Band”. Bändille ostettiin saksofoneja, joista Jari sai alton, minulle jäi tenori. Siitä tuli kehiin jazz.

– Musiikkiopistovaihe oli ollut sellaista soittotuntia edeltäneenä iltana vähän katsomista, mutta jotenkin se soitto vaan roikkui siinä mukana. Sitten tuli nämä ”omat” bändikuviot, ja sitten koulussa ohjatumpi meininki. Sitä myöten pääsi Pori Big Bandiin, mistä aukesi paljon asioita, ja homma ikäänkuin vakavoitui.

Missä vaiheessa teit päätöksen ryhtyä muusikon ammattiin?

– En muista. Ehkä vain huomasin sen jossain vaiheessa. Kirjoitusten jälkeen ainoat paikat, johon hain olivat Sibis ja [Helsingin] Konservatorio, ja siinä oli kyllä sitä vastuullisuutta kotiin päin, että voin sanoa meneväni opiskelemaan. Mitään varasuunnitelmaa ei kylläkään ollut. En päässyt Konsikseen, vaan Sibikseen, ja Jari ei päässyt Sibikseen, mutta pääsi Konsikseen. Silloinhan ei ollut mitään jazzlinjaa Sibiksessä vielä, mutta nythän Jari sitä siellä johtaa. Tein Sibiksessä 120 opintoviikkoa, mutta en diplomia, eli A-tutkintoa, tein vain sen B:n. Silloin piti jo selkeästi valita, oli niin paljon muuta hommaa.

Oliko Helsingin kuvioissa mitään vakituisempaa bändikuvioita?

– Aluksi oli kai aika tyypilliseen tapaan kaikenlaista, jotain tuurauksia tein esimerkiksi Paradisessa ja Boulevardissa. Privaattikeikkoja tietenkin, ja myös televisioduunia. Sibiksen kautta tuli klassisen puolen keikkoja Oopperaan ja Kaupunginorkesteriin, soitin esimerkiksi [Ravelin] ”Boleron” foniosuuksia. Big bandeista ensin oli Lappalaisen Mapen Tapiola, ja sitten UMO tietenkin, olin siinäkin vakituinen tuurailija, istuin itseasiassa tosi paljon siellä 80- luvun puolivälissä. RinneRadion perustin 26- vuotiaana, eli aikavälillä 18-26 oli kyllä kaikenlaista, ja sitten muu feidautui.

– UMOssa oli siihen aikaan vielä sitä, että monia legendoja kävi vieraana, pääsi ikäänkuin lähteille. Dexter Gordon, Benny Carter, Joe Henderson – tällaisia fonisteja esimerkiksi. Oikein mietinkin sitä, että miksi joku vakkari soitti tuuraajan paikalle! Mutta ehkä Junnu [Aaltonen] ja Koippa [Koivistoinen] oli jo muutamaan kertaan nähneet näitä, ja joku oma homma meni edelle, en tiedä. Minun etuni, todella. Eikä silloin vielä edes tajunnut mitä kaikkea siihen liittyy, ei ollut niin sisällä jazzissa. Mutta jotain sieltä ammentaa.

– Samanlailla miettii noita Eetun [Vesala] juttuja myöhemmin, että mitähän sieltä joskus sekopäisestä tilanteesta tuli, mutta esiin nousee jatkuvasti vieläkin juttuja. Kyllä tuollainen mestari/ kisälli -tilanne on ihan eri asia, kuin koulussa teorian kautta opittu. Se poweri ja ajankuva, mikä itse henkilöstä tulee, on kuitenkin niin toista, kuin mikä tulee ”jälkikäteen harrastamisesta”.

Tuliko sinulle koskaan ambitioita big band -apparaatille säveltämisestä?

– Ei ikinä, ei ole mitään ambitioita eikä kompetenssia. En ole sitä harkinnutkaan, vaikka omien juttujeni starttaamisen jälkeen sieltäkin suunnalta otettiin yhteyksiä. Olen kyllä usein miettinyt, mitä se voisi olla – RinneRadio ja UMO esimerkiksi, mutta en ole vielä keksinyt sitä.

Oma ääni

Missä vaiheessa Edward Vesala tuli kuvioosi?

– Ensin oli Tuiskulan leiri ja sitten se Sound & Furyn aloittanut koulutusprojekti Helsingissä. En muista kenen kautta menin siihen mukaan. Olin varsinaisessa Sound & Fury -yhtyeessäkin vakituisesti mukana joitakin vuosia, Lumi-albumi tehtiin silloin. Kaikki meni kyllä ihan luontevasti, en lähtenyt ovet paukkuen, niinkuin noista puuhista yleensä lähdetään. Välimme säilyivät, vaikka oli se aika shokki, kun sanoin Eetulle lähteväni. Ehkä juuri siksi se meni hyvin, kun lähdin tekemään RinneRadiota – omaa juttuani – enkä ”palannut” studiohommiin tai muuta sellaista. Tein ensimmäisen oman levyni Eetun kanssa, se on hänen sävellyksiään ja hän soittaakin siinä. Myöhemmin pidimme aika säännöllisesti yhteyttä, ihan loppuun asti itseasiassa. Hän oli RinneRadion solistivieraanakin yhdellä Juhlaviikkojen keikalla.

Miten kuvailisit häntä opettajana?

– Kyllä hän vaikutti paljon; niinkuin sanoinkin, että edelleen tulee sieltä asioita esiin. Se varmaan olikin isoin asia, olla niin voimakkaasti omistautuneen ihmisen vaikutuspiirissä. Eihän sellainen voi olla vaikuttamatta, toiminta oli niin intensiivistä; lähes päivittäistä sen koulutusperiodin aikana. Kokonaisuutena se Sound & Fury -aika oli kuitenkin aika lyhyt, parisen vuotta. Varmaan suurin vaikutus tuli asennepuolelta, vaikka täytyy musiikillisiakin vaikutteita olla. Rohkaistui nimenomaan oman jutun tekemiseen.

Ja sitten bändi pystyyn. Löysitkö vaivattomasti yhteistyökumppaneita?

– Kyllä. Eka keikka oli Pori Jazzeissa vuonna 1988, Kirjurinluodolla, niinsanotussa pääkonsertissa. Aloitettiin huipulta! Mukana olivat Tom Nekljudow (rummut), Jari Kokkonen (basso), Seppo Tyni (kitara), ja kaksi kosketinsoittajaa, eli Iro Haarla ja Iiro Rantala, joka tuurasi Lindellin Tommia, jonka piti mennä Aki & Turo -keikoille Bluesshakers – tai siis Hepamamas- bändin kanssa juuri silloin.

Tää on niin tätä: ”nyt olis Porin pääkonsertti – joo kato kun mulla on tässä tää akijaturorundi sovittu” …

– Asiat on suhteellisia (naurua)! Levy oli siis tehty ennen debyyttikeikkaa, ja muistan, kun Eetu oli katsomassa, ja tuli kyllä kiittelemään. Sittemminhän kokoonpano eli vuosien varrella paljonkin, mutta missään vaiheessa ei ollut esimerkiksi sellaista, että kertarysäyksellä olisi vaihtunut kaikki. Just näiden muiden kiireistä johtui, että aina joku feidautui ja joku tuli tilalle. Keimo Hirvonen tuli rumpaliksi, ja Noposen Jani tuli mukaan, kun toinen kiippari vaihtui perkussiosoittajaksi.

– Iro siis jäi pois, ja Tommin kokeilut oli aika ratkaiseva käänne, kun tehtiin Dance and Visions -levyä. Tommi otti Finnvoxissa Keimon soitosta palasia, ja teki luuppeja niistä. Avausbiisiin – nimibiisi – tuli siis sämplätyt rummut, Tommin rakentamina Keimon kompeista. Se oli käänteentekevää jazzpiireissä tuolloin, vasta paljon myöhemmin sitä alkoi tulla enemmän.

Oliko sinulla siihen joku visio?

– Olin kiinnostunut, mitään konkreettista taitoa ei minulla ollut. En ollut ottanut mitään koneita haltuun, mutta aina kun tulee uusia vermeitä, niin kyllä ne musiikkiin vaikuttaa, jos kuuntelee uutta musiikkia. Sitten kun Keimolle tuli muita kiireitä ja alkoi mennä asioita päällekkäin, niin päätettiin, että jos Keimo ei pääse keikalle, niin ei oteta ketään rumpalia. Se oli sellainen päätös! Tommin jäätyä pois tuli Kajaston Kimmo, ja mentiin vaan yhä syvemmälle teknologiaan. Lehdon Jannen plokkasin Ogelista Sepon tilalle kitaraan vähäksi aikaa, mutta alettiin jo mennä kolmistaan – minä, Jari ja Kimmo.

– Siihen tuli sitten mukaan DJ, eli K-One. Siinä vaiheessa olin mennyt jo niin syvälle teknohommaan, että basso soittimena alkoi ärsyttämään. En tiedä mikä siinä oli, mutta bassosta vaan ei saanut kunnon bassoa! Yllytin Jarin ostamaan sämplerin, ja hän jatkoikin sulavasti konepuolella, tosin sekä että – hän soitti jossain biiseissä bassoa, ja jossain sitten muuta; filtteröityjä kärpäsiä, jotain ulinoita, ihmisääniä aika paljon. Jari menikin konemaailmaan syvälle, ja sitten basso jäi kokonaan pois. Kun Kimmo jäi pois, otti Jari hänen roolinsa, eli hänelle tuli paljon muutakin kuin ”maustamista”.

Itse olet pysynyt saksofoni – ja klarinettikin – suussa varsin kiltisti, vaikka olet ottanut koneita haltuun.

– Ilman muuta, se on minun ääneni. Pitkän etsinnän tuloksena siihenkin on vakiintunut nimenomaan sopraanofoni, en enää edes omista tenoria. Freelance-vuosina piti olla koko sortimentti, ja Sound & Furyssäkin minulla oli varmaan kuusi soitinta keikalla. Asteittain ne on pudonneet pois – muut fonit siis – mutta klarinetit on. Bassoklaraa käytän niistä varmaan eniten, ja olen hankkinut myös altto-mallin.

Mitä se on?

RinneRadion musiikkia on yhtäältä kreditoitu yksilölle, toisaalta useammalle tekijälle yhteisesti. Minkälainen sopimus tai vääntö teillä siinä on, tämänpäivän rajanvedossa esimerkiksi säveltämisen ja sovittamisen välillä?

– Yritän pitää aina jonkun linjan, se on mielenkiintoista mutta hankalaa. Joka projektin yhteydessä tulee esille nämä samat ongelmat. Voisi olla tylympi, mutta jos haluaa pitää bändin kasassa, niin pitää myös motivoida kaikki ihmiset, kaikki voivat päteä omalla alallaan ja saada siitä vähän korvaustakin. Sitä kannattaa vähän miettiä. Esimerkiksi jos joku on ohjelmoinut jotain, niin se on jo aika paljon osallistunut sovittamiseenkin. Kyllä näistä helposti tulee riitoja. Että ”se on sun bassolinja, mutta mun soundi”.

– Ennen ei ollut tällaista, tämä on muuttunut tosi paljon. Olisihan yksi malli sanoa guruna, että ”te voitte olla täällä duunissa ja luoda niin maan tuhottomasti, mutta nää biisit on mun”, ja maksaa kaikille niin hyvin siitä duunista, että kaikki olisi ihan tyytyväisiä. Mutta kollektiivisempi bändikuvio, jossa ollaan jopa vähän kaveripohjalta, niin se on heti eri juttu.

– Yksittäisten raitojen tuotantoaika vaihtelee tavattomasti. Juuri julkaistu Pan-levy esimerkiksi tehtiin niin, että Finnvox vuokrattiin viikonlopuksi, ja mentiin kolmistaan [nykyiset jäsenet Tapanin lisäksi ovat Verneri Lumi ja Juusonik] sinne. Pantiin kamat pystyyn, tehtiin soundcheck, ja soitettiin perusraidat periaatteessa livenä sisään. Kaikki on ekoja tai toisia ottoja, oltiin soitettu materiaalia jo aiemmin keikoilla livenä. Viikonlopun jälkeen on viety failit himaan, editoitu sieltä täältä, ja arrattu vielä jotain. Sitten päällesoitot, esimerkiksi tässä [Helsingin keskustassa] meidän olohuoneessa soitti Pekka Kuusisto viuluosuutensa. Sen jälkeen miksattiin Finnvoxissa noin viikko, biisi tai kaksi päivässä. Tämä on esivaihe poisluettuna noin kahdessa viikossa tehty – harvinaislaatuinen sikäli. Edelliset levyt on tehty siten, että on menty studioon eksperimentoimaan, missä on omat hyvät puolensa. Nykyään sitäkin voi tehdä aika hyvin, kun kaikilla on omat studiot.

Olet julkaissut kaksi levyä omalla nimelläsi. Mikä niiden ratkaiseva ero on bändilevyihin verrattuna?

– Osa niillä olevista biiseistä voisi varmasti olla tuollakin [nyökkää pöydällä olevaan bändin uutuuslevyyn päin] seassa, mutta kokonaisuus vetää enemmän sellaiseen elektroakustiseen, jopa taidemusiikkiin, kun niistä on kompit otettu veke. Ne on vielä enemmän – jos mahdollista – epäkaupallisempaa kuin bändikama.

Josta tuleekin mieleeni, että onko sinulla jokin termi musiikkisi kuvaamiseen? Millä otsikolla Tapio Korjus sitä Midemin musiikkimessuilla myy? Onko se ambient-technotrip hoppia?

– Niin, se onkin ongelma. Ehkä minä loikin siitä pakoon juuri niin, että Tapio saa selittää! On termi ”teknojazz”, joka kuulostaa tosi vastenmieliseltä ja luotaantyöntävältä. Siinä on jo kaksi termiä, jotka herättää paljon kysymyksiä, mutta sitähän se laajasti ottaen on.

Eikö levysi useimmiten löydy levykaupan jazzhyllystä?

– Luulen että ei. Jos käy täällä esimerkiksi suuren eurooppalaisen ketjun myymälässä, niin siellä ne on rockosastossa aakkosten mukaan paikallaan, ei edes dance-osastolla, mistä olen iloinen. Kaupatkin on jo niin erikoistuneita, että se menee enemmänkin niin. Jazzmyymälöistä varmaan ne löytyy, ja ainakin jotkut saattaa löytyä dance-kaupoistakin, eritoten nuo remixit. Onhan yksi ulkomaan kokoelmajulkaisu Rinne- Radion ja Wimmen raidoista, jonka nimeksi siellä annettiin ”File under: Finnish ambient techno chant”! Mutta kyllä ne on Anttiloissakin ihan siellä muun joukossa, ja se on hyvä.

– Otsikko on kyllä ongelma, itselleni ei tietenkään, mutta juuri siinä vaiheessa, kun pitää markkinoida ja selittää muille. Toivottavasti joskus pääsisi siihen, että nimi kertoisi kaiken. En nosta itseäni [islantilaisen crossover-artisti] Björkin vertaiseksi, mutta vähän sama tilanne on siinäkin. Mitähän Björk vastaa, kun häneltä kysytään, että mitä musiikkisi on?

Yksi tie

Miten törmäsit Wimme Saareen?

– Häneen törmäsin joskus 70-luvulla Pori Big Bandin Kalotti-kiertueella. Jossain Käsivarren alueella bussiin liftasi tällainen saamelainen, joka muistaakseni oli eräopas niihin aikoihin. Hän viihtyikin koko viikon bussissamme, ja hyökkäsi iltaisin keikoilla lavallekin joikaamaan. Tottakai siitä jäi mies mieleen. Meni kymmenen vuotta ja RinneRadio oli jo kasassa, kun Joensuun Laulujuhlilla törmäsimme liikennevaloissa suojatiellä, ja samantien tuli mieleen kysyä, että ”tuutko levylle mukaan?”. ”Saatanpa tullakin” mies vastasi, ja hän tuli mukaan ihan jäseneksikin bändiin.

– Jossain vaiheessa tuli vahva intuitio, että siitä Wimmen jutusta kannattaa tehdä ihan omansa. Ne eriytettiin sitten, Wimmelle potkut RinneRadiosta, ja Wimmelle oma bändi, johon meikäläinen mukaan, ja Jari myös, sekä Walleniuksen Matti lisäksi. Se oli hyvä konsepti, ja menikin hyvin alusta saakka – ikiaikaista joikua ja contemporary sounds.

– Tein hänen kanssaan kolme levyä, jonka jälkeen piti valita. Se lähti menemään niin hyvin, aivan ympäri maailmaa, ettei enää ehtinyt tehdä omia juttuja. Joku vuosi oli varmaan 50 keikkaa ulkomailla, ja eri mantereilla; Euroopan lisäksi Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa, Afrikkaa, eri puolilla Aasiaa. Niin kaikinpuolin hyvästä jutusta oli tosi vaikea lähteä.

Säveltäjänä olet noussut esiin myös ulkopuolella yhtyeesi, esimerkiksi television puolella tunnetuin lienee ”Kylmäverisesti sinun” – poliisisarja Nelosella.

– Siinä on ensinnäkin tunnussävel, ja sitten tätä atmosfääriä. Vaikka itsekin jo käytin sitä sanaa, niin siinä on kyllä hieman vähättelevä sävy, joka ei oikein ”Kylmäverisesti”-sarjan työhön sovi, siinä on paljon enemmästä kyse. Noilla omilla levyilläni on juuri sitä ja sen tyylistä materiaalia, jota olen tehnyt näihin töihin. Olen kovasti kiinnostunut sen tyylisestä työskentelystä.

Minkälaisilla spekseillä lähdet tuollaisessa työssä liikkeelle, esimerkiksi kun teet tunnarin?

– No tunnari on aika paljon kuitenkin sitä, mitä teen RinneRadion kanssa, mutta tunnari on ihan pieni osa siitä kokonaisuudesta, mitä noissa tekee. Tunnari lähtee kuvamateriaalista ja keskusteluista ohjaajan kanssa. Mutta en ole lähtenyt siihen, että lasketaan freimejä [filmiruutuja] tai tehdään klikin [aikakoodi] kanssa. Enemmän niin, että ohjaaja on ottanut yhteyttä aiemman työni innostamana, sitä maailmaa minulta halutaan ja odotetaan.

– Voin sanoa, että tuollaisilla leffajutuilla elättää itsensä, tai siis niillä rahoittaa tämän ”taiteen” tekemisen. Siellä maksetaan tehty työ oikealla rahalla, koko ajan vähemmällä ja vähemmällä tosin, kilpailu on ankaraa. Toki jossain indie-elokuvapuolellakin tehdään kaikenlaisia diilejä, että ”saadaan rahaa jos tää menee”, mutta kyllä ammattimaisessa tuotannossa on oikeasti musiikkibudjetteja.

Oletko tyydytetty esiintyjänä? Onko täällä keikkapaikkoja? RinneRadio on varmaan siinä(kin) mielessä yksi kaikkein eniten crossover- bändi, kun ajattelee missä kaikkialla te olette esiintyneet – melkein minkä tahansa musiikin festareilla, mitä erilaisimmilla klubeilla, ja muun muassa viime kesänä törmäsin keikkaanne eräässä yksityisessä olohuoneessa…

– Aivan, viime viikolla oltiin Vapriikissa Samurai-näyttelyn avajaisissa, ja nyt on Helsingin keikka Tavastialla. Kyllä tuommoinen tietty genre-vapaus on olemassa, ja todella kaikenlaista on ollut. Mutta nimenomaan bändin kannalta keikkoja voisi olla enemmänkin. Ei liian pienellä keikkamäärällä pysty pitämään riittävän korkeatasoista ”henkilökuntaa” remmissä, eli ääni- ja valomiehiä, muusikoista tietenkin puhumattakaan. Itselleni esiintymisiä on ihan tarpeeksi. Joskus kun niitä on enemmän, niin tulee muiden hommien kanssa kiire, ja muuten minulla on yllin kyllin tekemistä. Mutta mikään bändi ei pysy kasassa jos ei ole suht säännöllistä toimintaa, ei motivaatio riitä.

– En ole ikinä ymmärtänyt sellaista linjaa, mitä yllättävän moni kuitenkin vetää, että ”kyllä mäkin tekisin taidetta, jos saisin apurahan”. Olen tehnyt omaa juttuani riippumatta siitä onko tukea vai ei. Joskus on tuettu, ihan hyvinkin; on LUSES, ESEK ja opetusministeriö – kaikkia näitä kiitän. Joskus joku levy menee hyvin, joku huonommin, joskus joku kriitikko tykkää, joskus ei, joskus joku toinen. Eli jossain on in, jossain on out. Ei tässä voi muuta kuin tehdä vaan [ojentaa toisen kätensä suoraan eteenpäin], vetää omaa linjaansa ja seistä sen takana. Jos tulee jotain tukea, niin hyvä, se rauhoittaa kyllä. Kyllä se vähän kirpaiseekin, kun tulee kielteinen päätös, mutta silloin pitää muistaa että tuolla on muitakin. Eikä minulla ole valittamista todellakaan, kyllä tähän rauhattomuuteen on jo tottunut.