Mysteerio, Author at Musiikintekijät

Herra X – Zombilandia

Julkaistu 21.10.2013

X, tuo poeettisen elämän supersankari,

pähkäilee jälleen maailman menoa.

Eduskuntavaalit lähestyvät ja hän tekee

katu-uskottavia huomioita elinpiiristään.

Hyvää ystävättömyyspäivää!

Herra X istui metrossa puristaen kitaralaukkua sylissään. Kirjakauppakeikka Taka-Töölössä odotti. Pakkaspäivä oli kirkas, mutta X, kuten kanssamatkustajat, istui ilmeettömänä, kuin elinkautisvanki ikään. Hymy ja nauru olivat näiltä lakeuksilta kaukana.

Äkkiä X kuuli takaansa musiikkia. Oboe aloitti intron syntsataustan päälle, sitten nainen alkoi laulaa italiaksi. Pian X tunnisti laulun: Che sara, che sara, che sara (Carlo Pes – Francesco Migliacci, 1971). Ja tunsi kasvoilleen nousevan hymyn. Aika sööttiä. Kulosaaren asema oli poissa käytöstä ja niinpä katusoittajilla oli muutama lisäminuutti esitykselleen.

X tapaili mielessään laulun suomennosversion (Pertsa Reponen) sanoja: Toivotaan, toivotaan, että joskus luomme toisenlaisen maan, että antaisimme kaiken, auttaisimme ystävää! Kun esitys oli ohi, käveli laulajanainen hattu kourassa.vaunun päästä päähän. X tunnusteli lompakkoaan. Hän olisi kernaasti palkinnut ”kollegoidensa” esityksen, mutta hänellä ei sattunut olemaan yhtään kolikkoa. X myös huomioi, ettei muiltakaan matkustajilta herunut hattuun yhtään ropoa.

– Hyvin on kaupungin ohjeistus kerjäläisten kitkemiseksi mennyt perille. Älä anna soittajalle almua, edes ystävänpäivänä!, X huokasi.

Ghetto ja Guggenheim

Duon poistuttua vaunusta Kalasatamassa. X muisteli, että kivenheiton päässä metroasemasta oli ollut se Romanian romanien leiri, jossa soittajia oli pesinyt. Heidät oli lahjottu talveksi pois, mutta varmasti jäiden lähdettyä kaupungin lahdelta ja kevätauringon lämmittäessä asfalttia, he ilmestyisivät katukuvaan yhä sankemmin joukoin.

Niin, lähestyvien eduskuntavaalien teemoista maahanmuuttajat olisi yksi polttavimpia teemoja, X ynnäili. Itä-Helsingissä jo joka neljäs oli maahanmuuttaja. X:n pöljä mieli teki omia johtopäätöksiään:

– Ehkä se onkin ganstarapfanaatikkojen salaliitto. Helsinkiin halutaan vartavasten oikea ghetto – että syntyisi kunnon soundia ja että oltaisiin niinkuin ihan oikea suurkaupunki! Aikanaan oli visiona Suur-Suomi nyt Suur-Stadi turistivirtoineen. Oma ghetto ja Guggenheim -museo pitää, näin alkajaisiksi, saada tonteille.

New Finlandia

X oli matkansa kakkosetapilla ja kulkupeli oli vaihtunut raitiovaunuun. Ja siinä se oli, Kiasman edessä – Mannerheimin patsas. Suur-Suomen marsalkaksi kaavaillun sotapäällikön pronssivalos ratsasti kivipaasin päällä kohti suurta tulevaisuutta. X sai ajatuksen:

– Eikö Suomi, Suur-Stadin megalomaanikkoineen, voisi varustaa osaston ja lähteä vapauttamaan rosvojoukkojen kynsistä Somaliasta oman pikku Finlandian, mieluiten rannikolta. Meren ääreen voisi rakentaa sitten vanhusten palvelutaloja. Ja vihdoin Suomen vanheneva väki pääsisi nauttimaan Afrikan auringon hellästä lämmöstä. Myös Guggenheim -museohanke, muine pääkaupungin kulttuuripytinkeineen voitaisiin siirtää uuteen kotimaahan. Se hemmetin kallis Oopperatalo. Kiasma. Ja valmistuva Musiikkitalo. Afrikasta löytyisi niin halpaa hoito- kuin muuta henkilökuntaa. Ja viidakkorytmiä, joka saisi lanteet heilumaan ja zombikansan hereille! Siinä sitä olisi aitoa kulttuurivaihtoa!

Che sara, sara

Keikka Töölön Korjaamolla oli ohi. X keräsi kimpsunsa ja kampsunsa. Täällä Pohjolassa kulttuuri oli tällaista. Ihmiset istuivat hiljaa muovituoleilla ja yksi esiintyi. Jotenkin kaikki meininki puuttui – osallistuminen. Viidakkorytmit ja tanssi.

– Noh, toivotaan… X hymähti.

Esityksen aiheuttama jännitystila purkautui ja häntä alkoi naurattaa. Lämmin hohotus kumpusi jostakin syvältä. Oire oli tuttu ja ollut viime aikoina pahenemaan päin. Hän nauroi niin itselleen kuin koko ihmiselon absurditeetille. Tuolle kummalliselle kaupungille – sen itseään niin kovin tärkeinä pitäville ihmisille – sen suurhulluudelle – politiikalle ja kulttuuripolitiikalle!

Vielä hymys hyytyy!, varoitti kuitenkin sisäinen ääni, Zombiland vie voiton ja vuolee ton virneen herra lauluntekijän naamalta.

– Mutta siihen asti, X hymisi itsekseen, sallikaa minun toivoa, unelmoida ja nauraa!

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle pyrosrecords@gmail.com

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Hyvää musiikkia isolla kokoonpanolla

Julkaistu 21.10.2013

Riku Niemi Orchestra (RNO) on hyväksytty niiden orkestereiden joukkoon, joiden toimintaa valtio säännöllisesti rahoittaa. Ensi vuonna tuki on noin 180.000 euroa.

Vakituista valtionapua saavia orkestereita tuetaan ensi vuonna yhteensä lähes 21 miljoonalla. Summa on noin puolet siitä, mitä Teosto vuodessa kerää tekijänoikeustuloina kaikista Suomessa tapahtuvista musiikin esityksistä. Vuonna 2009 Teoston myyntituotot kotimaasta olivat 41 miljoonaa. Kaikista radion ja tv:n musiikkiesityksistä Teosto laskutti noin 23 miljoonaa.

Jos orkestereiden tukeen lisätään Radion Sinfoniaorkesterin kahdeksan miljoonan rahoitus Yleisradion lupamaksuvaroista sekä kolmasosa Kansallisoopperan kymmenien miljoonien kokonaistuesta, päästään jo suurempaan summaan kuin Teoston vuotuiset esitystuotot. Nämä mittasuhteet on hyvä pitää mielessä, kun keskustellaan orkesterituen oikeudenmukaisesta jakautumisesta.

Yhteiskunnan tuki orkestereille on ehdottomasti paikallaan ja sen olennaiselle lisäämiselle löytyy hyviä perusteita. Mutta jatkossa se ei voi enää perustua vanhaan taide-viihde-jakoon. Tämän asennoitumisen mukaan musiikin kaksi päälajia erottaa toisistaan niiden lähtökohta: taidetta tehdään taiteellisin motiivein ja viihdettä kaupallisin motiivein. Ja taide voi kyllä joskus tuoda sivutuotteena rahaa – ja viihde joskus kylkiäisenä laatua.

Yhteiskunnan tuella mahdollistetaan sellaiset ammattiorkestereiden kokoonpanot, jotka eivät pelkästään pääsylipputulojen ja muun yksityisen rahan varassa olisi mahdollisia. Mutta niiden soittamassa musiikissa ei klassinen musiikki saa enää olla niin hallitsevassa asemassa kuin tähän asti. Monipuolisen rytmimusiikin osuutta tulee olennaisesti lisätä ja myös ns. vakavan suomalaisen nykymusiikin asemaa tulee vahvistaa.

Vakituisen tuen piiriin on saatava UMO:n, Tallarin, Vantaan Viihdeorkesterin, Loiskiksen ja RNO:n lisäksi uusia rytmimusiikin orkestereita. Lisäksi on luotava uusi tukimuoto orkestereiden vapaan kentän tukemiselle. Myös kaikkien vakituisen tuen piiriin kuuluvien sinfoniaorkestereiden on syytä uudistaa ohjelmistoaan. Monenlainen hyvä suomalainen musiikki ansaitsee tulla soitetuksi isolla kokoonpanolla.

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Toimenmies

Julkaistu 21.10.2013

– Musiikki on aina ollut osa elämääni; kaikki Grandellit ovat olleet laulajia, kansakoulunopettajia. Jo pienenä kuuntelin, kun isäni harjoitutti mieskuoroa koulun salissa. Muistan sieltä vieläkin Bellmanin Joachim uti Babylon. Rakkain leikkini kuulemma oli ”riimitys” eli äiti sanoi jotain ja minun piti keksiä siihen jatko.

Lapsuuden tarinoista alkanut kiinnostus kieleen muuttui tietoiseksi kirjoittamiseksi oppikoulussa.

– Ensi rakkauden siivittämänä aloin kirjoittaa runoja, Åke muistelee.

– Vieläkin on jäljellä neljä ruudullista vihkoa erilaisia harjoitelmia. Ilmeisesti tutkin, mihin kieli pystyy ja mitä sanoilla voi ilmaista. Sain runoilla palkinnonkin jossain kulttuurikilpailussa.

Åke ei lapsena soittanut mitään instrumenttia, paitsi ”mitä nyt näpertelin koulun harmoonia”.

– Jälkeenpäin olen vähän ihmetellyt, että isä ei koskaan tullut kysymään, ei neuvomaan. Vasta 38-vuotiaana sain tietää, että hän oli toiminut pelimannina. Viulu hänellä oli, mutta ei hän koskaan soittanut sitä.

– Siihen aikaan, 40-50-luvuilla, kotipaikkani Lapinjärvi, Heikinkylä, oli aika vanhanaikaista seutua. Oli pappi, apteekkari ja kansakoulunopettaja. Vanhaa pelimannimusiikkia oli vielä rituaalimusiikkina häissä. Paikkakunnan pelimannit soittivat Lyckönskan ja Lappträsk brudmarsch, eivät muuta. Minä en niitä odottanut, odotin oikeaa orkesteria, varsinkin rumpalia. Koulun musiikissakin parasta oli Porilaisten marssi ja siinä ne tykit!

Joku sanoi …

Koulun jälkeen Åke Grandell aikoi Hankeniin ja sitä tietä työelämään. Hän oli juuri voittanut kirjoituskilpailun, jonka pääpalkintona oli kolmen vuoden opiskelupaikka Turussa, Åbo Akademissa. Oli vain yksi ehto: voittajan piti opiskella pääaineena englantia.

– Koulussa minulla oli lyhyt englanti ja kuuro opettaja, Åke kertoo.

– Se, mitä englantia silloin osasin, oli lähtöisin radiosta, Voice of American musiikkiohjelmista. Samalla luokalla oli Pentti Lasanen ja suomalaisessa koulussa Rami Henriksson – yhdessä luettiin DownBeatia. Ja kaikki kesäyöt kuuntelin lyhytaaltoja. Muistan vieläkin peukalon liikkeen, kun piti aina tarkistaa radiosta se asema, mistä kuuluu parhaiten.

Menitkö Turkuun?

– Menin, tottakai. Aina on käynyt niin, että kun olen ajatellut ´tää olis mulle parasta´, Jumala on lämäyttänyt, että ´hei, ei sinne vaan tänne´. Koulussa halusin ensimmäiseksi kieleksi englannin, sain saksan. Lukiossa halusin ranskan ja piirustuksen, mulle määrättiin latina. Halusin Hankeniin, määrättiin Turkuun, kaikkea tällaista. Ja kun sitten valmistuin opettajaksi ja auskultoinnit ja muut oli suoritettu, joku taas sanoi, että ei käy, nyt Yleisradioon. En minä hallitse elämääni, joku toinen hallitsee ja sanoo, että tee näin. Ja minä teen. Ja hyvin menee. Olen aika vahvasti sitä mieltä, että jokin hyväntahtoinen taho ohjaa tätä.

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Grandell teki freelancerina ensimmäiset radio-ohjelmansa vuonna 1960, meni vakinaiseksi toimittajaksi Yleen vuonna 1967 ja jäi eläkkeelle vuonna 2000.

– Olin siellä vielä sen jälkeenkin viisi vuotta. Vaimoni kuoli samana päivänä, kun minusta tuli eläkeläinen. Minä en vain jaksanut olla kotona. Puhuin siitä ohjelmapäällikkö Ingeborg ”Inkki” Gayerin kanssa, joka sanoi, että “tule vaan takaisin” ja osoitti huoneen, missä sain tehdä töitä. Loppuvuonna aina katsottiin, että olisiko jossain rahaa. Sain joskus jopa 1.500 euroa vuodessa. Enhän minä tarvinnut sitä rahaa vaan sen työympäristön ja työkaverit. Olen joskus sanonut, että Yleisradioon meno oli Jumalan lahja mulle. Siunaus. Luulen, että muuten minusta olisi tullut vanha, hiukan katkera, ironinen opettaja.

Koko Yle-aikansa Åke toimi ajanvietetoimituksessa.

– Kun tulin Yleen, ajanvietettä ajettiin alas. Se oli Repo-aikaa. Silloin ei saanut olla hauskaa. Siitä se sitten pikkuhiljaa nousi. Tuli Sävelradio. Minä pistin pystyyn ruotsinkielisen Melodiradionin. Mentiin studiosta kentälle tekemään ohjelmia.

Tutuiksi tulivat myös kaikki musiikkifestivaalit ja monet hienot artistit.

– Birgit Klåvus oli ensimmäinen, jota kuullessani havahduin: tuossa on ääni, luonnollinen, kouluttamaton, täysin puhdas. Tuon äänen minä haluan. Klåvus oli ensimmäinen, joka luotti minuun, kertoi, että hänellä on tällainen laulu, “löytyykö siihen ruotsinkieliset sana”. Ei löytynyt. “Voitko tehdä, kääntää tämän?” Siitä alkoi pitkä yhteistyömme. Minä tuotin sitten hänen levyjäänkin. Laulelmapuolella muita hyviä artisteja olivat mm. Anders Rusk, Håkan Streng, Greger, David Strömbäck…

Åken omimpia musiikkilajeja ovat laulelmat, jazz ja pelimannimusiikki.

– Ehkä ne. Hyvä toimittaja on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Minä satuin vuonna 1972 olemaan Turussa, kun Finlands svenska spelmansförbund perustettiin. Siitä yhdistyksestä, jonka sihteerinäkin olin, olen saanut innoituksen pelimannimusiikkiin. Olen poiminut pianosta sävelmiä ja tietenkin tehnyt tekstejä. Ja kun on tarpeeksi kauan niitä pyörittänyt, ajattelee, että hei, kaikki muut tekevät levyjä, miksen minä. Joten tein.

Laulukerhot ja soittolistat

– Evert Taube perusti 40-luvun puolivälissä Tukholmassa Visans vänner -kerhon viljelemään laulelmaa. Pian se rantautui myös Suomeen. Ruotsinkielisellä puolella on tietääkseni ollut jopa yhdeksän kerhoa. Viime aikoina toiminta on laajentunut myös suomenkieliselle puolelle nimellä Laulelman ystävät. Minä tein aikoinaan laulukerhoista radio-ohjelmia ja yhteistyössä järjestettiin myös kilpailuja. Muistaakseni Pentti Lasanen, Barbara Helsingius ja Bosse Österberg olivat mukana valitsemassa lauluja ja pohtimassa, että “tätä voisi ajatella, tästä voisi ehkä kehitellä.” Enää tällaisia ohjelmia ei ole. Eihän Yleisradiolla ole enää varaa sellaiseen.

– Tämä on tietenkin vaikea aika, nyt säästetään. Ja aina, kun joudutaan säästämään ja kiristämään, negatiiviset trendit nousevat pintaan. Ei ole kenenkään syy, että meillä menee huonosti. Eikä se korjaannu sillä, että joltakin otetaan tai jokin asia jätetään kokonaan pois. Ylessä elävän musiikin osuus on vähentynyt, kantanauhoja ei enää tehdä, paikalliset ryhmät eivät enää saa tilauksia. Ja on soittolistat; 3.000 kappaletta on siirretty elektroniseen pankkiin eli Selectoriin. Siitä yksi ihminen valitsee, mitä katsotaan tarvittavan sinä päivänä: katsotaan esityksen pituus, sitten hiukan vaihdellaan tunnelmaa ja tempoa piittaamatta tai tietämättä, mihin yhteyteen kyseinen levy tulee. Tämä on mielestäni erittäin huono tapa tehdä radio-ohjelmaa. Musiikinhan pitäisi toimia saumattomasti sisällön ja muodon kanssa! Sitä paitsi tällainen soittolista- ja Selector-ajattelu on lainvastaista, koska se sulkee pois kaikki muut artistit.

Oliko sinulla Ylessä soittolistapakko?

– Ei. En olisi suostunut siihen. Olin Chrisse Schwindtin kanssa samaa mieltä, että sinä päivänä, kun en saa soittaa Lill Lindforsia, minä lähden. Jos minä toimitan jotain ohjelmaa, niin minä valitsen musiikin siihen. Nyt pidän eniten ääntä siitä, että Ylen ruotsinkielisen kanavan Radio Vegan pitäisi ehdottomasti soittaa nykyistä enemmän suomenruotsalaista musiikkia.

Åke Grandell on sanojensa mittainen; tekee itse niin kuin sanoo – esittelee Kuriren-lehden musiikkipalstallaan suomenruotsalaisia levyjä.

– Laskeskelin, että olen viime vuonna esitellyt 60 levyä. Ja siitä on ihan vakava musiikki ja rock pois. Jos joka levyllä on 10 sävelmää, niin esiteltyjä kappaleita on 600 – jos 15 sävelmää, niin 900, jos, niin kuin joululevyssä, 25, niin vielä enemmän.

Omat laulut

– Minun mielestäni visa, laulelma, lähtee aina tekstistä. Laulelmassa pitäisi olla tarina. Tekstissä pitää olla jotain sellaista, jolla on kirjallista arvoa. Koskettava teksti tulee koetusta, ei keksitystä. Se tuntuu aidolta juuri siksi, että joku on sen kokenut, Åke Grandell sanoo ja kertoo esimerkin.

– Tammisaaressa oli vuonna1993 pienet jazz-festivaalit, missä olin juontajana. Ensimmäisen juonnon jälkeen menin istumaan pöytään, jossa istui yksinäinen nainen. “Saaks tähän istua?” “Saa.” Puheltiin, ja hän kertoi, että hänen miehensä oli aamulla töihin lähtiessään ilmoittanut: “En tule enää illalla kotiin”. Naisen kertoma kosketti minua syvästi, sillä minäkin olin juuri eronnut. Se avasi kaikki padot; nyt tulvii. Illalla tein siitä tekstin Du går så skyggt, jonka Curre Boucht sävelsi. Laulusta tuli niin hyvä, että otimme sillä osaa Euroviisuihin. Tuli neljäs sija. Yleensähän on niin, että jos saat idean, teet tekstin, laitat sen laatikkoon ja kahden viikon päästä otat sen uudestaan esiin ja kehittelet. Tämä oli sillä selvä. Näin on sattunut pari kolme kertaa.

Grandell on monipuolinen sanoittaja; yhtä hyvin kuin laulelma- ja pelimannimusiikkiin hänen kynästään syntyvät sanat kantaattiin ja messuun.

– Taas joku sanoi jotain. Jan Takolander johti Grankulla big bandia, ja kun olin siellä harjoituksissa, hän mainitsi saaneensa apurahan jazzmessun säveltämiseen. Minähän kirjoitin messutekstin. No, Jan ei kuullut sitä musiikkia siinä tekstissä, hän sävelsi muihin teksteihin. Mutta kun Missa hominis -teksti nyt oli siinä ja käyty läpi piispa Gustav Björkstrandin kanssa, niin lähetin sen Kaj-Erik Gustafssonille. Kuukausi sitten tuli kirje: valmis partituuri.

Sanoittaja Åke on myös Kääntäjä Åke.

– Lähes kaikki käännökseni ovat lauluja, jotka on tarjottu minulle, hän sanoo.

– Esimerkiksi joku sanoi, että Jokainen ihminen on laulun arvoinen [Veikko Lavi] on niin hyvä laulu, että se kannattais kääntää. Joten minä käänsin. Joku soitti ja sanoi, että Sydämeeni joulun teen [Kassu Halonen – Vexi Salmi] on suomenkielisellä puolella niin suosittu, että miksei meillä ole sitä. No nyt on. On hienoa rakentaa tällaisia siltoja. Kannattaa olla kuulolla molempiin suuntiin. Tässä maassa on kaksi kieltä ja molemmilla on hyviä laulelmia.

Työt testiin

Åke Grandell on myös kouluttaja. Hänen ideansa on muun muassa Föreningen Tondiktarna rf, merkittävä toimija suomenruotsalaisella puolella.

– Pistin aikoinaan Karl-Erik Kronqvistin kanssa pystyyn sen, kun totesimme, että uutta runoutta ei voi laulaa ja vanhaan tapaan kirjoittaminen on aika alkeellista. Yhdistys vaikutti vähän yli 20 vuotta, mutta lakkautettiin vuonna 2009.

– Näyttää siltä, että laulelmaperinne on hiipumassa. Ala on muutenkin sirpaloitunut. En tiedä, olenko oikeassa, mutta minusta tuntuu, että tekijät tyytyvät olemaan omassa olohuoneessaan, näpertelevät siellä omia juttuja eivätkä ehkä ymmärrä, että kritiikki ja kanssakäyminen, keskustelu, vie eteenpäin. Voi kyllä olla maailman paras omassa olohuoneessa, mutta pitää mennä ulos, panna oma työ testiin.

Tieto ylös, kielimuuri alas

Suomen ruotsinkielisten esiintyjäkaarti oli komea 60-luvulla, kun folk kukoisti. Oliko heillä helpompi saada vaikutteita muualta kuin suomenkielisillä?

– Kyllä. Mutta näin on ollut aina. Kaikki on tullut USA:sta, Tukholman kautta, Ruotsin radion kautta, rannikolle ja siitä muualle Suomeen. Jazzin historiassa on paljon suomenruotsalaisia. Vastapainoksi voi tietenkin sanoa, että rock-runoudessa suomenruotsalaisella puolella ei ole samanlaista vahvaa otetta kuin suomenkielisellä puolella. Suomen- ja ruotsinkielisillä musiikin tekijöillä ja esiintyjillä voisi mielestäni olla paljon nykyistä enemmän yhteistä.

Elvisiin kaivataan myös ruotsinkielisiä jäseniä, joita nyt ei paljon ole.

– Puuttuu tietoa siitä, että Elvis on ja mikä Elvis on. Ja esimerkiksi, että on tärkeää keikan jälkeen täyttää soitetuista listat, jotka järjestäjä allekirjoittaa. Kysehän on tekijän omista rahoista. Kielikään ei ole ongelma; omat asiat voidaan toimittaa omalla äidinkielellä Elviksessä, Teostossa ja Gramexissa. Finlands svenska sång och musikförbund julkaisee Resonans-lehteä, johon tein äskettäin Martti Heikkilän kanssa jutun näistä asioista.

Musiikin monitoimija ja tietäjä Åke Grandell sanoo olevansa onnellinen mies.

– Joo, olen. Tosi onnellinen. Elämä ei ole sitä, että saat viisi ässää. Elämä on sitä, että pelaat korteilla, jotka sait. Minullakin on vaikeita sairauksia. Ei silti ole mitään itua, että heitän kortit pois ja sanon, että minä passaan. Olen elänyt kohta 73 vuotta. Minulta ei puutu oikeastaan mitään paitsi taito soittaa tenorisaksofonia, hyvää jazzia.

Heidi Puurula matkalla

Julkaistu 21.10.2013

Suuri yleisö tuntee Heidi Puurulan paremmin Aikakoneesta taiteilijanimellä Vera. Aikakoneen debyyttialbumia Tähtikaaren taa (1995) on myyty 134.958 ja seuraavaa Toiseen maailmaan (1996) 98.029 kappaletta. Yhtye keikkailee edelleen.

Heidi Puurula on sanoittanut uransa aikana satakunta laulua.

– Olen kirjoittanut laulutekstejä niin kauan kuin muistan. Lapsuudessani ahmin satukirjoja ja keksin niiden pohjalta omia pikku loruja. Kavereiden kanssa perustimme leikkibändin, soitimme kattiloita, viivotinkitaroita ja lauloimme hyppynarumikkiin. Biisit nauhoitettiin c-kaseteille ja kelanauhoille.

– Teini-iässä vanhempani erosivat, ja silloin purin kapinaani kuuntelemalla rockia. 14-vuotiaana sain lahjaksi akustisen kitaran. Opettelin perussointuja ja yhdistelin säveliä omiin teksteihini.

– Rakkaus sanoihin on savolaista perimää isäni puolelta. Samoihin aikoihin heräsin lukemaan ja luin yhä enemmän Suomen, Ranskan ja Venäjän kirjallisuutta. Isoisäni oli aikoinaan myynyt tontin Lauri Viljaselle. Kuuntelin korvat höröllä tarinoita Tulenkantajista ja siitä aukeni kiinnostukseni suomalaiseen lyriikkaan.

– Lukion jälkeen menin yliopistoon, mutta päässäni hakkasivat myös runomittoja villimmät rytmit. Kiemurtelin luennoilla ja olo oli edelleen levoton. Lauloin viikonloput tanssiorkesterin solistina bossanovaa ja iskelmiä. Sillä tiellä tapasin Maki Kolehmaisen.

Aikakone

Aikakone toi aikoinaan suomalaiseen popkulttuuriin tuoretta otetta ja näkemystä.

Puurulan ja Kolehmaisen lisäksi yhtyeeseen kuuluivat myös Sani (Saija Aartela) sekä Alex (Alex Ojasti). Yhtyeen 1995 ilmestynyt debyyttialbumi Tähtikaaren taa myi triplaplatinaa ja suurimmaksi hitiksi nousi Alla vaahterapuun (säv. Maki Kolehmainen – Aarno Alikoski, san. Aarno Alikoski).

Menestysvuosien jälkeen laineet vaimenivat ja yhtye piti taukoa. Aikakone palasi vuonna 2001, nyt nimellä Aika. Yhtye oli pitkään suunnitellut tekevänsä englanninkielistä materiaalia. Tauon aikana kieli oli vaihtunut ja yhtye aloitti ikään kuin puhtaalta pöydältä. Albumi myi kultaa. Vuonna 2002 Aika kokeili vielä siipiään Suomen Euroviisuissa, mutta kappale Stay (säv. Maki Kolehmainen, san. Alex Ojasti ja Tracy Lipp) jäi Suomen karsinnoissa toiseksi. Vuonna 2003 yhtye päätti lopettaa. Sani keskittyi soolouraansa, Maki teki ja tuotti lauluja muille artisteille, Alex keskittyi musiikin lisäksi elämäntaitovalmennukseen ja Heidi kirjoitti sekä opiskeli kirjallisuutta valmistuen filosofian maisteriksi. Aikakone myi lähes kymmenvuotisen uransa aikana yhteensä noin 400.000 levyä, teki 2.500 keikkaa ja oli aikakautensa ehdotonta kärkeä.

Musiikin tekemisen polte ja esiintymisestä tulviva adrenaliini eivät kuitenkaan irrottaneet heistä otettaan. Yhtye teki paluun vuonna 2008, jolloin ilmestyi kokoelmalevy. Vanhoja muistojaan verestäen Aikakone esiintyi Suomen Euroviisukarsintojen väliajalla. Pari vuotta myöhemmin yhtyeeltä ilmestyi SIG-yhtyeen tunnetuksi tekemä kappale Vuosisadan rakkaustarina (säv & san Matti Inkinen). Samanniminen albumi myi myöhemmin platinaa. Aikakone keikkailee siis yhä edelleen.

Susanna Laine on ollut tuuraamassa Heidiä keikoilla äitiysloman aikana.

– Aikakone alkoi hahmottua alkuvuodesta 1994. Syksyyn mennessä kokoonpano vakiintui ja saimme levytysdiilin. Kappaleet kuulostivat minusta selkeiltä ja täysin uudenlaisilta, meidän kemiamme synkkasivat ja lauluäänet soivat hyvin yhteen. Kahden levytyksen jälkeen meillä oli ensimmäinen keikka suorassa tv-lähetyksessä, neljäs live-esiintyminen oli Stadionilla 40.000 ihmiselle.

– Olimme nuoria, täynnä intoa ja energiaa. Kun nyt katson parikymppisenä tehtyjä esityksiä, en voi kuin ihmetellä, miten valmiita olimme. Jokainen oli lapsuudestaan lähtien tähdännyt estradille. Nykyisin 2.500 keikkaa myöhemmin olemme ammattilaissarjassa. Aikakone on edelleen ryhmä, jonka voi viedä saliin ja pian siellä on täydet bileet käynnissä. Biiseissä on imua ja hiteissä vetovoimaa. Valmistelemme parhaillaan myös uutta materiaalia.

Matka lauluntekijäksi

Aikakone oli Heidille lopullinen askel lauluntekijäksi. Hänellä oli vahvasti sellainen tunne, että nuoruuden aikainen opettelu ja harjoittelu olivat valmistaneet häntä siihen hetkeen. Heidi muistaa vielä elävästi ne tunteet ja tunnelmat, jotka liittyivät ensimmäisen laulun tekemiseen. Tuskin kukaan arvasi silloin, kuinka suuresta hitistä oli kysymys. Laulun tekeminen vei hänet mukanaan toiseen maailmaan. Nykyiskelmässä vahvan tekstin osuus on korostunut. Heidi on löytänyt oman äänensä ja tyylinsä. Kirjallisuuden opiskelusta ja monipuolisesta lukemisesta on varmasti ollut paljon hyötyä. Se on antanut myös varmuutta ja näkemystä siitä, minkälaisia lauluja hän haluaa tehdä. Oma perhe antaa lisäksi perspektiiviä ja syvyyttä kirjoittamiseen.

– Ensimmäinen julkinen laulu, jonka sanoitin, oli Aikakoneen Keltainen [säv. Maki Kolehmainen, co-san. Anne Koivunen ja Alex Ojasti]. Muistan vieläkin natisevan nojatuolin, jolla istuin ja kirjoitin sitä. Sisältäni avautui jokin maailma, joka oli aivan täynnä tavaraa, mutta siihen asti ovi oli ollut kiinni. Kirjoitin saman levyn nimikappaleen alkulauseen Avaat oven huoneeseeni… Levyn nimeksi laitettiin Toiseen maailmaan.

– Ihailen biisintekijöitä, jotka kykenevät taiteellaan luomaan oman, erityisen maailmansa, jonne kuulija voi astua sisään. Sellainen on esim. Kate Bush. Tietenkin hittibiiseissä pitää olla oma potkunsa. Sanoittaminen on myös rytmiikan tajua, se on kuin rummutusta. Merkityksen ja sanoman on välityttävä kuulijalle. Omassa laulunkirjoituksessani vallitsee eräänlainen maagisen ja lyyrisen symbioosi. Minulle lähtökohta on aina tunne. Tulee sävellys, syntyy tunne, aistit avautuvat ja alan kirjoittaa. Työpöytäni täyttyy lauluun liittyvästä materiaalista: kuvia, esineitä, maalauksia, värejä, kankaita, tuoksuja, irrallisia sanoja ja takovia toistoja.

– Palaan sävellykseen ja mietin, mitä tässä tapahtuu ja kenelle. Prosessi kestää usein viikkokausia, joskus kuukausia. Alitajunta pulppuaa erilaisia muistikuvia, jotka saattavat olla tuskallisiakin. Kynä savuaa koko ajan. Joka välissä teen ankaraa karsintaa, jotta lopullinen versio olisi kiinteä ja napakka. Haluan korostaa sitä, että tekstitystekniikkaa voi opetella kuka tahansa, mutta taiteilijaksi synnytään. Se on toinen tapa nähdä. Taiteilijan erottaa muista se, että mielenkuvat ja mielikuvitus pitää ajattelusta otetta läpi elämän. Siksi olen itsekin kuvannut tätä tietä sanalla ”matka”. Rakastan syvästi tätä kummallista matkaani; aistihavaintojen herkkyyttä, inspiraatiota, intohimoa ja kaaosta. Se on ollut minulla lapsesta asti kuin salaisuus, joka ei näy ulospäin, mutta antaa hurjasti sisäistä voimaa.

Lauluja myös muille

Heidi on sanoittanut paljon lauluja muille artisteille, kuten Kirkalle, Heidi Kyrölle ja Sanille. Yhteistyö Maki Kolehmaisen kanssa on avannut Heidille ovia myös itään ja sen monipuoliseen musiikkitarjontaan. Monet Heidin sanoittamat hitit ovat tunnettuja myös Venäjällä, siksi niiden melodiat hyvin usein iskevät myös suomalaiseen sielunmaisemaan. Hän on pitänyt matalaa profiilia ja antanut laulujen puhua puolestaan. Hänellä on ollut vahva panos esimerkiksi Laura Voutilaisen uudessa tulemisessa.

– Viime vuosien aikana olen saanut sukeltaa venäläisten sävelten maailmaan, kun teimme materiaalia esimerkiksi Laura Voutilaiselle. Sävellysten kaunis melankolia istui täydellisesti äitiyslomani uupuneeseen tunnelmaan. Olen molempien lasteni päiväunien aikana kirjoittanut paljon, suurin piirtein 30 julkaistua laulua. Sävelten tumma sävy kohtasi minussa auenneet tunteet ja löysin itsestäni jälleen uuden kuvaston: kaipausta, tsehovilaisia sadepäiviä, menetettyä rakkautta, yksinäisyyttä ja nostalgiaa. Hyvänä esimerkkinä ovat kappaleet Palaa ja Rakkautta ei piiloon saa, ne ovat täyttä tragediaa. On ollut ihanaa sanoittaa vaihteeksi toiselle artistille, Lauran tapauksessa se on kuin tekisi käsikirjoitusta suureen showhun. Olemme molemmat dramaattisia naisia.

Laulun tekstit heijastavat aikaa

Heidin mielestä musiikkimaailma on viime vuosina raaistunut, mutta hän ei usko sen vaikuttavan ihmisten musiikinjanoon. Yhä edelleen halutaan kohota arkipäivän yläpuolelle ja saada uusia elämyksiä. Maan henkinen tila heijastuu suoraan laulujen teksteihin. Heidi näkee, että taiteessa ja tieteessä toteutuu ihmiskunnan henkinen evoluutio. Laulut ovat kuin peili, johon katsomalla voi nähdä, miten meillä menee.

Matka jatkuu

Luovuuden lähteen ehtymisestä Heidi ei kanna huolta, pikemminkin päinvastoin. Hän etsii ja löytää koko ajan jotakin uutta. Laulujen tekemisen prosessia hän kuvaa matkaksi.

– Omassa luovuudessani on jälleen avautunut uusi lähde, kun olen alkanut säveltää itse. Vasta nyt se on mahdollista, vasta nyt siihen on aikaa. Haluan lähestyä musiikkia feminiiniseltä kantilta pehmeämmin kuin ennen. Äitiyden kokemus ja kotielämä ovat muuttaneet minua valtavasti. Uusien laulujeni koneosuudet soivat keinuvina ja instrumentit ovat muilta osin akustisia. Opettelen uutta tekniikkaa ja laajennan osaamistani koko ajan. Haen uusia vaikutteita mieluummin Euroopasta kuin Amerikan seudulta, sillä tämän mantereen klubeissa tapahtuu nyt paljon kiinnostavaa. Pariisi on minulle kulttuurin pääkaupunki. Kääntämällä rohkeasti asetelmaa omassa ajattelussani, olen löytänyt myös ympärilleni kokonaan uuden luovan työryhmän. Yhteissointi on jälleen kiinnostavaa, olen yhtä innoissani kuin vuonna 1994. Odotan tältä matkalta vielä paljon.

Teksti: Lasse Wikman

Kuvat: Markku Mattila

Intohimon kautta

Julkaistu 21.10.2013

– Kiertue meni kaiken kaikkiaan erittäin hyvin. Siinä tuli myös huomattua, että vuodet ovat selvästi vierineet tässäkin hommassa: yleisössä näkyi jo vanhempaa väkeä. Eturivi on aina sitä tuoreinta ja innokkainta jengiä, ja niin nytkin, mutta reunoilla oli toisenlaista porukkaa. Yleisön ikäjakauma näköjään kasvaa.

Suburban Triben 2000-luku näyttää ulkopuolisen silmin siltä, että bändi pitää pitkiä taukoja ja aktivoituu aina välillä joksikin aikaa. Näyttääkö se samalta myös bändin sisällä?

– Periaatteessa näyttää, mutta tauot ovat paljon lyhyempiä. Biisinteko, harjoitteleminen ja levyttäminen vievät nimittäin myös oman aikansa. Kahden edellisen levyn välissä on neljän vuoden tauko, mutta ei me oltu neljää vuotta tauolla. Siinä kyllä oli yksi noin vuoden mittainen jakso, jolloin me käytiin treenikämpällä ehkä kerran tai pari. Tein itse silloin tuotantohommia muille, ja tuon jakson aikana oli myös mahdollista, ettei bändi enää jatkuisi.

Mistä moinen?

– Me haluttiin ottaa etäisyyttä tekemisiimme ja katsoa, vieläkö intoa riittää. Hinku palata treenikämpälle ja biisintekoon tuli sittemmin, mutta sitä on joutunut jokaisen levyn jälkeen odottamaan vähän kauemmin. Huomaan että pelkkä ajatus uuden levyn tekemisestä ei omalla kohdalla enää riitä innostamaan sen tekoon. Täytyy olla aitoa intohimoa. Jos musaduuni olisi sitä, että levyntekeminen pitäisi aina miettiä kylmästi ”uran” ja tällaisten asioiden viitekehyksessä, alkaisin tehdä jotain muuta.

Osaatko sanoa mistä intohimo levyntekemiseen pohjimmiltaan tulee?

– Tuo ei ole kysymys, jota olisin päivät pitkät pohtinut, mutta kyllähän se jostain tosi syvältä tulee. Olen jo ihan pienestä lähtien tiennyt, että tulen tekemään musiikkia, se on ollut täysin selvää. Mitään muita vaihtoehtoja tai toiveammatteja ei ole koskaan edes ollut. Asian voi tietysti ajatella myös toisin päin: en osaa mitään muuta! [nauraa] Mutta vakavasti puhuen tämän homman ydin on biisien tekeminen, ja homman suola taas on niiden esittäminen ihmisille. Siihen väliin kuuluu yleensä levyn tekeminen. Siitä se intohimo tulee.

Miltä oma biisintekotulevaisuus näyttää nyt?

– Olen lepäillyt tämän viikon rundin jäljiltä, mutta ensi viikolla on tarkoitus tehdä ryhtiliike ja katsoa, mitä kaikkea on tullut ynyteltyä puhelimeen. Ynyttely on siis sitä kun keksin idean ja selitän, hyräilen tai muuten esitän sen puhelimeeni, monesti julkisella paikalla ja vähän häpeillen. Siirrän ne sitten puhelimesta koneelle ja alan työstää.

Tässä on siis taas yksi mahdollinen selitys sille, mitä julkisella paikalla oudosti käyttäytyvä henkilö tekee!

– Kyllä. Onhan se ihan avohoitomeininkiä, myönnän.

Kun kuuntelet ynytyksiäsi myöhemmin, pääsetkö aina selville siitä mitä alun perin inspiraatiossa hait?

– En todellakaan. Joskus on huvittavaa kuunnella itseään, kun äänitysvaiheessa on selvästi oltu aika fiiliksessä, mutta kuunnellessa ei enää yhtään ymmärrä mistä on kysymys. Ei löydy tunnelmaa, ei saa ideasta kiinni, ei tiedä missä on ykkönen ja niin edelleen.

Teetkö tällä hetkellä muuta kuin bändijuttuja? Olet tuottanut mm. Stam1naa, mutta onko tämäntyyppisiä hommia tiedossa juuri nyt?

– Jonkin verran. Tilanne on oikeastaan aika hyvä: kysyntää on jonkin verran, samoin kuin halua ja energiaa ottaa töitä vastaan. Tässä taannoin mulle tarjoutui mahdollisuus alkaa oikein studion pitäjäksi, mutta totesin että siihen en lähde. En halunnut sitä, että studioon täytyy hoitaa asiakkaita ja niin edelleen. Se työ on kyllä mielekästä, kun se on omaehtoista, mutta en halua siitä pakkoammattia.

Hurriganesista Stoneen

Keravalla varttunut Joutsenniemi herätti nuoruudessaan huomiota treenaamalla kotonaan siihen malliin, että se kuului parinsadan metrin päähän. Voin todistaa tämän, koska asuin parinsadan metrin päässä. Vuonna 1969 syntynyt Joutsenniemi koki varhaisnuoruudessaan vahvan punk-herätyksen, ja hänen musiikkimakunsa on siitä lähtien ollut äänekäs.

Muistatko ensimmäisen suuren musiikkielämyksesi?

– Juu, tai tarkemmin sanottuna muistan monta hyvin varhaista sellaista. En ole varma mikä niistä oli ensimmäinen. Olen hakannut kattiloita jo todella pienenä, ja kun sain myöhemmin leikkirummut, olin niistä aivan tohkeissani. Kun Hurriganesin Crazy Days ilmestyi, sain sen kasettina, ja asia oli sitä myöten selvä. Siitä alkoi todelliset musahommat – ja olin siis noin viisivuotias. Mutsin ja faijan levyhyllyn kautta tutustuin hyvin nuorena myös Beatlesiin ja Abbaan, ja kiinnostus melodiaan on varmaan peräisin sieltä. Mutsi myös kuunteli Evitaa niin helvetisti, että mä muistan sen vieläkin aika hyvin! Don’t cry for me, Argentina. [nauraa]

Olitko niitä lapsia, jotka pantiin piano- tai muille tunneille?

– Olin, menin Suzuki-kouluun kuusivuotiaana. Se oli varmaan aluksi ihan hauskaa, ja totta kai siitä on ollut hyötyäkin. Siellä harjoiteltiin paljon korvakuulolta soittamista, ja se on edelleen vahvuuksiani. Jos olen jossain hyvä niin siinä, että pystyn omaksumaan musiikkia korvakuulolta tarkasti ja nopeasti. Jatkoin pianokoulua jonnekin tuonne 14-vuotiaaksi, kunnes teini-ikä sai yliotteen ja pystyin sanomaan vanhemmille, että haluan lopettaa.

Eikö pianonsoitto ollut tarpeeksi fyysistä touhua? Meinaan että kun olit jo Hurriganesistakin innostunut.

– Oli siinä sitäkin. Mutta punk ja hevi olivat vieneet miehen, ja pianonsoitto oli musiikillisesti ihan toista äärilaitaa, vaikka koulussa oli oikein asian kanssa kokeiltu myös jazzia ja tällaista. Koko se musiikki myös jäi siinä vaiheessa: en koskaan kuuntele klassista kotona. Aina välillä tosin tulee päädyttyä johonkin konserttiin muusta kuin omasta aloitteesta, ja onhan se livenä hienoa.

Mitä kautta sinusta sitten tuli basisti?

– Oikeastaan sattumusten kautta. Soitin ensin rumpuja, ja Roope Latvala [nykyään Children of Bodomissa] oli alusta lähtien kaverina, kitaristina. Me laulettiin aluksi molemmat, mutta pikkuhiljaa laulu jäi mulle. Me kuitenkin mietittiin, että laulajan pitää olla edessä, koska Remuja voi olla vain yksi. En halunnut olla pelkkä laulaja, ja koska Roope soitti jo kitaraa, mä otin basson.

Missä vaiheessa alkoi omien biisien tekeminen?

– Heti. Tai se alkoi oikeastaan jo ennen kuin osattiin edes soittaa bändisoittimia. Ei meille tullut mieleenkään, että oltaisiin opeteltu toisten biisejä. Siihen ei liittynyt mitään tietoista päätöstä suuntaan tai toiseen, vaan tuntuma oli se, että jos kerran soitetaan niin sitten soitetaan omia juttuja, se oli ihan selvä.

Vietit nuoruutesi Keravalla. Minkälainen paikka se oli nuorelle soittajalle? Oliko treenipaikkoja, kollegoita, kannustusta?

– Soittoporukkaa ja kavereita alkoi löytyä siinä vaiheessa, kun me tehtiin jo koulukeikkoja ja saatiin paikallisen yhdistyksen tiloista treenikämppä. Muut kyllä soittivat ihan eri musaa, mutta ei se haitannut. Alussa sen sijaan, kun me treenattiin vielä meillä kotona, niin meikäläisellä oli välillä niin sanotusti vaikeeta aikaa – kyllä sen musiikkidiggailun kanssa sai Keravalla aika yksin olla.

Osaatko yhtään arvioida, minkälainen määrä omia biisejä jäi historian hämärään ennen kuin Stone sai ensimmäisen singlensä julkaistua vuonna 1987?

– Oli niitä paljon. Muistan vielä paljon hauskoja biisien nimiäkin… Ensimmäisen bändin nimi oli Clever Boys, ja meillä oli aivan helvetisti biisejä, joita nauhoitettiin c-kaseteille. Siitä päädyttiin muutaman nimen- ja miehistönvaihdoksen kautta Stoneksi, ja senkin kanssa oli pari vuotta hakemista ja treenausta ennen kuin löydettiin oma linja. Tässä vaiheessa omia biisejä oli tullut tehtyä varmaan yli viisikymmentä.

Jos arvaan oikein, niin Stonen lopullisen linjan tärkein innoittaja oli Metallica.

– Kyllä. Metallica näytti tien. Sitä ennen oli jo Motörhead, joka oli vähän ounastellut suuntaa, mutta Metallica sitten vahvisti sen nimenomaan toisella levyllään Ride The Lightning (1984).

Stone teki nopeassa tahdissa neljä hienoa, edelleen täysin pätevältä kuulostavaa levyä ja lopetti. Mihin bändi hajosi?

– Innostuksen puutteeseen. Varsinkin mun musiikilliset ambitioni lähtivät niin eri suuntaan, etten pystynyt olemaan Stonessa enää täysillä mukana. Me tajuttiin, että me oltiin hyviä juuri siinä mitä tehtiin mutta muita juttuja olisi parempi tehdä eri bändeillä, eri ihmisten kanssa. Haluttiin lopettaa Stone siinä vaiheessa kun vielä tykättiin siitä ja toisistamme. Me oltiin myös ihan pirun nuoria, juuri ja juuri kaksikymppisiä, eli ei me osattu ajatella bändin jatkamista mitenkään elinkeinon harjoittamisen kautta.

Seattle-herätys ja Suburban Tribe

Vuonna 1991 hajonneen Stonen jälkeen Janne Joutsenniemi perusti Suburban Triben, jonka debyytti Primitive ilmestyi vuonna 1994. Orkesteri on julkaissut tähän mennessä kahdeksan levyä, ja sen tunnetuimmat biisit ovat Frozen Ashes (2001) sekä Sairaan kaunis maailma -elokuvaankin päätynyt hitti First Spring Day (1997).

Jos Stonen innoittajana oli Metallica, niin Suburban Tribea taisi innoittaa grunge. Vai kuinka?

– Kyllä, ilman muuta. Nämä on näitä omia tiennäyttäjiä: ensin punk, sitten hevi, sitten grunge. Alice in Chains ja Soundgarden oli grungebändeistä läheisimmät, ja grungessa hienointa oli se, kuinka se yhdisti kaksi mulle tärkeää asiaa: aggressiivisen mureuden ja melodiat. Tuo melodiapuoli oli muuten yksi lisäsyy Stonen lopettamiseen. Halusin tehdä entistä enemmän melodioita, mutta tajusin että niiden tulkitsijaksi tarvittiin joku joka todella osaa laulaa. Olin myös kyllästynyt siihen metallihuutamiseen.

Suburban Tribe on rönsyillyt alun jälkeen moniin suuntiin. On King Crimson -vaikutteita, puhdasta poppia, Peter Gabrielin versiointia ja kaikkea muuta. Mikä on sinusta yhtyeen punainen lanka?

– Kyllä se on edelleen tuo melodian ja angstin yhdistäminen. Välillä tulee hyppyjä eri suuntiin, mutta peruslinja on tuo.

Mainitsit aiemmin, että Suburban Triben vuosina intohimoa biisin tekemiseen on pitänyt välillä etsiä. Oliko ilmiö olemassa jo Stonen aikaan?

– Ei. Silloin vain tehtiin, se oli paahtoa koko ajan.

Onko tilanne pahentunut viime aikoina?

– On se pahentunut, ja mulla on siihen myös selitys, joka on ainakin puolet totuudesta. Eli jokainen tehty biisi vie semmoiset kolmisen biisiä pois ikään kuin itsensä ”ympäriltä”, koska samanlaisia ei halua tehdä. Uusien asioiden löytäminen käy siis vuosi vuodelta vaikeammaksi. Mulla on tietysti omat maneerini, mutta haluan silti löytää itsestäni myös ihan uusia juttuja, en halua tehdä pelkkiä variaatioita vanhasta.

Mitä maneereja sinulla mielestäsi on?

– Yksi on ainakin tämä kuuluisa neljäs sointu. [nauraa] Eli mulla tuppaa olemaan niin, että kun vaikka kertosäe alkaa ja kaikki on harmonista, niin neljännen soinnun kohdalla tulee särö, joka ei kuulu skaalaan tai on muuten vähän ristiriidassa. No, ei se sointu aina ole juuri neljäs, mutta perusidea on tämä. Toinen maneeri, joka on samansukuinen, liittyy siihen, että jos biisi menee vaikka E:ssä, melodia voi helposti loppua F:ään. Tässä ei ole mitään itsetarkoituksellista: pyrin kyllä tekemään kauniita ja laulettavia melodioita, jotka tosin eivät ole aina ihan helppoja, mutta mulla on taipumus hakea sinne tuollaista jännitettä. Ai niin, käytän myös tritonusta paljon! Onko se sitten maneeri vai tyylikeino…

Sanoisin myös, että sinulla on sellainen ominaispiirre, että melodiasi ovat jotain aivan muuta kuin suomalaisia. Jos ajatellaan Karjalaista, Hectoria, Syrjää, Leskistä, Vilkkumaata ja kaikkia näitä, niin sinun melodiamaailmasi on ihan eri kuin heillä.

– Joo, ehdottomasti näin. Se ei ole tietoinen pyrkimys, kysymys on vain siitä mikä minua puhuttelee. En jaksa veivata molliskaalaa edestakaisin, se ei kertakaikkiaan innosta. Rytmisesti en myöskään innostu siitä, että mennään tiukasti iskulla kuten Suomessa usein; olen paljon enemmän synkooppimiehiä. Heti perään täytyy sitten sanoa, että uuden levyn single Now And Ever After on juuri kaikkea tätä mitä en harrasta! Siitä voisi arrata vaikka tangon.

Palataan vielä tuohon musiikin tekemiseen ja intohimoon. Voisiko sinusta tulla tilaustyön tekijää? Pystyisitkö tekemään musiikkia ihan siltä pohjalta että joku pyytää?

– Periaatteessa kyllä, ja se on asia jota voisi todella opiskella. Olen tehnyt sitä joskus harvoin. Lähetin Ari Koivusen ensimmäistä levyä varten yhden vanhan käyttämättömän biisin, josta sanottiin että ihan ok, mutta olisiko jotain parempaa. Koetin näyttää että kyllä meikäläiseltä irtoaa, ja Fuel For The Firesta tulikin sitten levyn nimikappale. Tilaustyön tekeminen voi toimia siltä pohjalta, että toisen ihmisen pyyntö tuottaa sen tarvittavan ”pakon” saada intohimo aikaan. Mutta on ihan selvää, että en pystyisi tekemään musiikkia pelkästään siltä pohjalta. Tähän kysymykseen itse asiassa liittyy vuosien mittainen sisäinen kinastelu: järkevä ihminen minussa sanoo, että tee myös muille, ja sisäinen punkkari sanoo, että en varmasti tee.

Viimeinen kysymys: vaikutat alalla, jossa on maalailtu jo monta vuotta aika synkkiä tulevaisuudennäkymiä. Miten se on vaikuttanut sinuun?

– Jouduin tuossa vuosi, ehkä puolitoista sitten kysymään puolitosissani itseltäni, että mitä aion isona tehdä. Olen tehnyt duunia bändissä ja tuottajana, ja molemmat perustuvat siihen että levyjä pitää tehdä ja julkaista. Jos budjetit alkavat olla niin pieniä, ettei levyjä ole enää järkevää tehdä, niin kyllä sitä pitää miettiä… Mulla ei ole aavistustakaan, mitä nettipuoli vielä tuo tullessaan – tuleeko sieltä uusi nousu, tapahtuuko joku muutos. Pakko myöntää, että jokin meikäläisessä on vähän huolissaan, mutta toisaalta en myöskään jaksa hirveästi huolehtia asioista, joille en viime kädessä voi mitään. Sanotaanko näin, että uskon ja toivon, että kyllä asiat aina järjestyy. Mulla oli muuten tästä asiasta joku viisaskin ajatus, mutta enhän mä sitä tietenkään nyt muista! [naurua]

Kari Tuomisaari / Ikea

Julkaistu 21.10.2013

Peppi Pitkätossu Ikean mainoskampanjassa

Kari Tuomisaarelle

korvaus tekstin

luvattomasta käytöstä

Tekijänoikeusneuvosto teki viime keväänä merkittävän linjauksen lausunnossaan, jonka mukaan Ikea loukkasi Kari Tuomisaaren tekijänoikeuksia käyttäessään mainonnassa osia Tuomisaaren tekstistä ilman lupaa. Lausunto oli yksimielinen. Nyt Ikea on maksanut tekijän vaatiman korvauksen luvattomasta käytöstä.

Kari Tuomisaari suomensi Peppi Pitkätossun ruotsinkielisestä alkuperäistekstistä Pippi Långstrump (san. Astrid Lindgren) vuonna 1969. Ikealla oli keväällä 2009 mainoskampanja “Heikun keikun”, jossa Tuomisaaren käännöstä käytettiin ilman hänen lupaansa. Myöskään hänen nimeään ei mainittu missään yheydessä.

Kampanjan nimen lisäksi Tuomisaaren käännöstä käytettiin Ikean mainoslauseessa “Ikea on vinksin vonksin ja hinnat eikunkeikun”. Lause on lähes suoraa lainausta suomalaisesta tekstistä “kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun”.

Ikea kiisti loukkaukset ja vetosi siihen, että ilmaisut “heikun keikun” ja “vinksin vonksin” ovat suomen yleiskieltä ja sellaisenaan tavallisia arkikielen sanontoja. Tuomisaarella ei Ikean mukaan ole yksinoikeutta näihin sanoihin sillä perusteella, että hän on käyttänyt niitä suomennoksessaan.

Myös rytmillä merkitystä

Tekijänoikeusneuvosto toteaa lausunnossaan, että ilmaukset “vinksin vonksin” ja “heikun keikun” eivät sellaisinaan täytä sitä poikkeuksellisen korkeaa omaperäisyyden ja itsenäisyyden tasoa, jota lyhyen ilmaisun tekijänoikeussuojalta on perusteltua edellyttää.

Mutta näiden ilmaisujen käyttäminen yhdessä meni tekijänoikeusneuvoston arvion mukaan jo liian pitkälle.

“Tässä asiassa ei ole kyse siitä, että kyseisiä ilmaisuja olisi käytetty erillisinä, vaan siitä, että niitä on käytetty yhdessä. Ilmaisujen käyttäminen yhtäaikaisesti luo selvemmän rinnastuksen käännöstekstiin. Alkuperäisen käännöksen ja Ikean mainosten ilmaisut ovat jossain määrin sanamuodoiltaan erilaiset: alkuperäinen laulun käännöksen säe kuuluu ’kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun’. Kyseessä on lyhyehkö laulun säe, jossa esiintyy kaksi sanaliittoa, jotka luovat rytmisen vaikutelman. Lausetta on pidettävä itsenäisenä ja omaperäisenä. Kuka tahansa vastaavaan työhön ryhtyessään ei päätyisi samaan lopputulokseen. Tekijänoikeusneuvosto katsoo siten, että kyseinen säe on tekijänoikeudella suojattu. Sen käyttäminen sellaisenaan tai muunnetussa muodossa edellyttää tekijänoikeuden haltijan lupaa.”

Näin tekijänoikeusneuvoston lausunto tukee sitä, että laulutekstissä myös rytmi on olennainen osa tekijänoikeudella suojattua kokonaisuutta.

“Ikean mainoslauseena käyttämä virke on ’Ikea on vinksin vonksin ja hinnat eikunkeikun’. On pidettävä selvänä, että sillä on ollut esikuvana A:n luoma käännösteksti, mikä sinänsä ei vielä tarkoita tekijänoikeuden loukkausta. Virke kuitenkin perustuu edellä mainittuun kahden sanaliiton itsenäiseen ja omaperäiseen yhdistämiseen samalla tavalla kuin alkuperäisessä säkeessä. Mainoslausetta varten on tapahtunut jossain määrin muuntelua, mutta virkkeen ydin on pysynyt samana luoden selvän samankaltaisuuden vaikutelman.”

Koska siis se osa Tuomisaaren suomennoksesta, jota Ikea (hieman muunneltuna) käytti, ylitti tekijänoikeussuojan, eikä tekijän lupaa oltu kysytty eikä saatu, loukkasi Ikean menettely Tuomisaaren taloudellisia ja moraalisia tekijänoikeuksia.

Käräjäoikeuden sijasta sovinto

Kari Tuomisaari kertoo, että hän törmäsi Ikean kampanjaan ensimmäisen kerran nähdessään ilmoituksen Helsingin Sanomissa. Hän otti sitten yhteyttä Elvikseen.

Ikea kiisti tehneensä mitään väärää, jolloin Tuomisaari vei asian tekijänoikeusneuvostoon asiamiehenään Taiteilijoiden tili- ja lakiasiaintoimiston juristi Henri Nieminen.

Tekijänoikeusneuvoston lausunto on sinänsä vain asiantuntijalausunto siitä, onko tapahtunut tekijänoikeuden loukkaus. Lainvoimainen tuomio tekijänoikeuskiistoissa on mahdollista saada vain oikeusteitse.

Tätä tapausta ei lopulta kuitenkaan tarvinnut viedä käräjäoikeuteen asti, sillä Ikea katsoi lopulta viisaimmaksi pyrkiä sopimukseen tekijän kanssa. Neuvottelujen jälkeen päädyttiin 6.800 euron korvaukseen, jonka Ikea nyt on maksanut tekijälle.

Koska Kari Tuomisaarella on lukuisia tunnettuja tekstejä – niin alkuperäisiä kuin suomennoksia – ne kiinnostavat monenlaisia käyttäjiä.

– Tämän tapauksen rohkaisemana olen nyt saanut lisää itseluottamusta puuttua muihinkin tekijänoikeuksieni loukkauksiin. Samaan rohkeuteen kannustan muitakin tekijöitä. MH

Viides rytmimusiikin orkesteri – RNO:lle valtion tuki

Julkaistu 21.10.2013

Riku Niemi Orchestra RNO on hyväksytty uutena orkesterina vakituisen valtionavun piiriin. Sen saama tuki vastaa yhdeksää henkilötyövuotta. Ensi vuonna tuki on yhteensä noin 180.000 euroa.

RNO on viides pysyvän valtionavun piiriin päässyt rytmimusiikin orkesteri. Muut ovat UMO, Tallari, Vantaan Viihdeorkesteri ja Loiskis. Lastenmusiikkiorkesteri Loiskis pääsi tähän joukkoon vuonna 2003 ja muut jo aikaisemmin.

Demari-lehti julkaisi 4.11.2010 (Marja Luumin kirjoittaman) näyttävän jutun RNO:n pääsemisestä “jaolle valtiontuesta”. Se julkaisi myös orkestereiden tuesta vuonna 2011 alustavan laskelman, johon seuraavat tiedot vos-orkestereiden osalta perustuvat.

Klassisen musiikin orkestereita tämän valtionavun piirissä on 23. Suurin tuen saaja on Helsingin kaupunginorkesteri, jonka tuki ensi vuonna on noin 2,7 miljoonaa euroa.

Valtionosuusjärjestelmään kuuluvien vos-orkestereiden tuet ovat vuonna 2011 yhteensä noin 21 miljoonaa euroa. Klassisen musiikin orkesterit saavat tästä lähes 20 miljoonaa ja muut noin 1,2 miljoonaa.

UMO saa tukea vajaat 730.000 euroa, Vantaan Viihdeorkesteri noin 180.000 euroa sekä Tallari ja Loiskis kumpikin noin 80.000 euroa.

Radio Sinfoniaorkesteri ei kuulu tämän tuen piiriin, vaan sen yhteiskunnalta saama tuki rahoitetaan Yleisradion lupamaksuvaroista. Summa on noin kolminkertainen Helsingin kaupunginorkesterin valtiolta saamaan tukeen verrattuna eli lähes 8 miljoonaa vuodessa. Kansallisoopperan yhteiskunnalta saama tuki liikkuu sitten vielä ihan eri summissa, toki vain osa siitä on säveltaiteen tukea, suuri osa näyttämötaiteen ja tanssitaiteen tukea.

Poliitikkojen asenteet muuttumassa

Lakisääteinen valtionapu tarkoittaa sitä, että teatteri- ja orkesterilain mukaisesti näille orkestereille on taattu vuotuiset valtionosuudet henkilötyövuotta kohden. Niihin liittyvät automaattiset indeksikorotukset. Orkesteri voi näin laskea toimintansa pysyvän vuotuisen tuen varaan. Toki riskinä silti on, että henkilötyövuosia vähennetään.

RNO:n pääsemistä tähän joukkoon vastustettiin tietyissä piireissä ankarasti. Elvis ry oli vahvasti mukana hanketta edistämässä. Ikävää päätöksessä on se, että näitä yhdeksää henkilötyövuotta vastaava tuki jouduttiin karsimaan muilta orkestereilta. Opetus- ja kulttuuriministeriö päätyi ratkaisuun, jossa Helsingin kaupunginorkesterilta vähennettiin kaksi henkilötyövuotta ja muilta suurimmilta orkestereilta yksi henkilötyövuosi.

Uuden rytmimusiikin orkesterin pääseminen tähän tukea saavien orkestereiden joukkoon on ilman muuta sulka kulttuuriministeri Stefan Wallinin (rkp) hattuun. Eduskunnassa yksi uudenlaista kulttuuripoliittista ajattelua edustava kansanedustaja on Merja Kuusisto (sd), joka yhdessä usean muun demarikansanedustajan kanssa on tehnyt jo kolmena syksynä (2008, 2009 ja 2010) aloitteen rytmimusiikin orkestereiden miljoonan euron lisämäärärahasta valtion budjettiin. Selvästi myös opetus- ja kulttuuriministeriön johtavat virkamiehet ymmärtävät, että vanha taide-viihde-jako on jo aikansa elänyt.

Koko Suomen orkesteri

Riku Niemi Orchestra RNO perustettiin vuonna 2005. Se on ammattiorkesteri, jonka muodostavat 15-henkinen big band -kokoonpano ja 10-henkinen jousisoitinryhmä. Se esiintyy myös pienempinä kokoonpanoina. Tähän mennessä se on esiintynyt jo 80 paikkakunnalla eri puolilla Suomea ja sitä voidaankin pitää koko Suomen orkesterina. Sen ohjelmisto edustaa monipuolista rytmimusiikkia ja se tilaa teoksia kotimaisilta säveltäjiltä ja sovittajilta. RNO:n vakituisena solistina on vuodesta 2006 lähtien ollut Jorma Kääriäinen.

Riku Niemen mukaan valtion tuki tulee olemaan vain pieni osa orkesterin kokonaiskuluista. 80-90 prosenttia toiminnasta tullaan jatkossakin rahoittamaan muulla tavoin.

Ammattiorkestereiden edunvalvontaa hoitaa Suomen Sinfoniaorkesterit ry. Sen jäsenistöstä ylivoimainen enemmistö on klassisen musiikin orkestereita. Rytmimusiikin orkestereista sen jäseniä ovat UMO ja Vantaan Viihdeorkesteri.

Onko Suomen Sinfoniaorkesterit ry jo kysynyt uutta vos-orkesteria jäseneksi?

– Ei ole. Enkä jaksa uskoakaan, että rytmimusiikin orkestereiden edunvalvontaa voitaisiin toistaiseksi hoitaa sen kautta, Riku Niemi vastaa.

Ainoaksi vaihtoehdoksi hän näkee nykytilanteessa rytmimusiikin ammattiorkestereiden oman yhdistyksen. Sen yksi tehtävä on osallistua siihen tilastojen kokoamiseen, joihin valtion orkesteripolitiikka osittain perustuu. Nykyinen tilastointi ei tee oikeutta rytmimusiikin orkestereille.

– Mutta en missään nimessä halua viljellä riidan ilmapiiriä. Haluan vain, että Suomessa harjoitetaan rehellistä ja puolueetonta kulttuuripolitiikka kansalaisten parhaaksi.

Selvis julkaisi numerossa 3/2009 Sanna Korkeen kirjoittaman monisivuisen jutun Riku Niemestä ja hänen orkesteristaan sekä siitä, millaista orkesteripolitiikka valtio harjoittaa. Jutussa haastateltiin myös Stefan Wallinia ja Raija Vahasaloa. MH

Formaattiradion ja soittolistan symbolinen valta

Julkaistu 21.10.2013

Väitöskirjansa alkusanoissa Arto Vilkko vertaa populaarimusiikkia hampurilaisiin:

”Hampurilaisketjut voisivat teoriassa tuhota kaiken muun ruokakulttuurin, mutta näinhän ei ole käynyt. Hampurilaiset ovat keskeinen amerikkalaisuuden symboli, niillä on globaalit markkinat, mutta maailmassa on paljon muitakin elintarvikkeita. Hampurilaisketjulla on valtaa niin kauan kuin ihmiset syövät hampurilaisia. Sama koskee suosituinta populaarimusiikkia, formaattiradion soittolistahittejä. Niiden valta on olemassa vain siinä määrin kuin musiikkia kulutetaan, radiota kuunnellaan. Hampurilaisten terveysvaikutuksista on puhuttu pitkään, joka kylään ulottuva hampurilaisketju symboloi kaupallisuutta ja ruokakulttuurin rappiota. Sama mielikuva syntyy kaikkein kaupallisimmasta populaarimusiikista, joka täyttää formaattiradion soittolistan.”

Radion tehtävä oli aikoinaan välittää tietoa siitä, mitä maassa ja maailmalla tapahtui. Tänä päivänä useimpien kanavien pääsisältö on musiikki, joka on tarkkaan formatoitu kanavan valitseman tyylisuunnan mukaiseksi.

Arto Vilkon tuore väitöskirja Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit kuvaa ja analysoi radion muutosta perinteisestä tiedonvälittäjästä nykyaikaiseksi formaattiradioksi, jossa muutama kymmenen hittikappaletta täyttää suuren osan viikon ohjelma-ajasta.

Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselle tehdyn väitöskirjan konkreettisena tutkimuskohteena on viiden radioaseman (YleX, NRJ, Nova, KissFM, YleQ) soittolistojen analyysi ja vertailu yhden viikon ajalta syksyllä 2004.

Tämän jälkeen väitöskirjassa tarkastellaan, mitä tarkoitusta varten soittolistat ovat olemassa, miten ne toimivat ja keiden etuja ne palvelevat. Radion vallankäyttöä ja radion mediavaltaa tarkastellaan viidellä osa-alueella. Ne ovat toimilupapolitiikan vaikutus, formaattiradion oman toimintalogiikan vaatimukset, ääniteteollisuuden ja radion symbioosi, kuuntelijoiden vaikutusvalta sekä itse musiikkiin kätkeytyvä symbolinen valta.

Suosittujen radioasemien musiikkitarjonta rajoittuu parinsadan musiikkikappaleen runsaaseen toistoon. Käytännössä 30 soitetuinta teosta täyttävät jopa puolet aseman musiikkisisällöstä, mutta asemat soittavat paljolti eri kappaleita, eli ne olivat tutkimuksen mukaan keskenään erilaisia.

Tutkittujen kanavien kotimaisuusaste on yli 30 prosenttia. Tämä kolmannes toteutuu parinkymmenen teoksen tehosoiton kautta. Suosituimpien hittiuutuuksien lisäksi on muiden uutuuslevyjen esillepääsy käytännössä hyvin rajallista.

Ylellä ja kaupallisilla eroa

Yleisradion soittolista-ajattelu poikkeaa kaupallisesta mallista uutuusmusiikin esittelyn osalta selvästi, sillä YleXn soittolista oli laajempi ja nopeammin uudistuva kuin kaupallisten kilpailijoiden. YleQ sai vielä laatia ohjelmistonsa kokonaan vapaana soittolistan kahleista, mutta sen tarjonta painottui silti viime vuosituhannella julkaistuun musiikkiin.

YleX, Kiss ja NRJ ovat kaikki selvästi nuorisoasemia, joiden pääkohderyhmää ovat nuoret ja nuoret aikuiset. Asemien musiikki on luokiteltavissa karkeasti kolmeen päätyyliin, jotka ovat melodinen pop, rytmisesti korostunut dance sekä rosoisemmin ja raskaammin soiva rock. Kissin soittolistalla soi tutkimusviikolla 152 laulua, NRJ pyöritti 194 laulun valikoimaa, YleX soitti 268:aa eri teosta.

Asemat eivät kuitenkaan soita samaa musiikkia, jokaisella on oma painotuksensa. Asemien erilaisuudesta kertoo se, että yhteisiä lauluja näillä kolmella asemalla oli vain 22 kappaletta. Osa näistä oli ajankohdan keskeisiä hittejä. Kun mukaan otetaan vielä Novan 224 teosta, korostuu asemien erilaisuus vielä selvemmin. Yhden lähetysviikon aikana näiden neljän aseman listoilla oli vain seitsemän yhteistä laulua, joista kolme oli päivän hittejä.

Vilkko myöntää, että tutkimus ei anna täysin täsmällistä tietoa soittolistalla olevien esitysten lukumäärästä, mutta tulokset antavat hyvin realistisen kuvan soittolistan kokoluokasta. Soittolista toistaa itseään, joten ne esitykset, jotka soivat tutkimusjaksolla vain kerran, ovat rajatapauksia. Niiden pieni määrä vahvistaa tutkimustulosten tarkkuutta, suuri määrä taas horjuttaa uskoa tulosten tarkkuuteen.

Näin ajateltuna tutkimustulokset ovat Kissin osalta tarkimmat, koska kerran soineita esityksiä löytyi vain 24 kappaletta. NRJ puolestaan soitti tutkimusajanjaksolla 77 esitystä vain kerran, joten soittolistalla olevien teosten absoluuttinen määrä hämärtyy. Novalla kerran soitettuja esityksiä oli 80, joten myös Novan osalta luvut soittolistalla olevista teoksista ovat vain suuntaa antavia.

YleX ja YleQ poikkesivat toimintatavaltaan kaupallisista kilpailijoistaan, koska ne tarjosivat prime timen (klo 6–18) ulkopuolella ja viikonloppuna musiikin erityisohjelmia. Kaupalliset asemat pyörittävät käytännössä samaa pakettia tunnista toiseen läpi viikon.

Formaattiradion valta

Nämä sisällönanalyysin tuottamat tulokset pohjustavat tutkimuksen toista näkökulmaa, jossa Vilkon huomion kohteena on soittolistaperiaatteella toimivan formaattiradion valta. Perinteinen sääntely perustui ajatukseen median yhteiskunnallisesta vallasta. Median valta on liittynyt kirjoitetun ja puhutun sanan, tiedon, valtaan. Vähitellen valta on tunnistettu laajemmin.

Vilkko lähtee siitä, että median painotukset, tapa kertoa asioista, tapa rajata, tapa luoda mielikuvia ja merkityksiä ovat myös mediavaltaa. Formaattiradion valta on ensinnäkin valtaa sulkea puhesisältö pois. Formaattiradio täyttää musiikillaan mediatilan, joka teoriassa voisi sisältää puheinformaatiota.

Radion varovainen toimintastrategia on muuttanut ääniteteollisuuden ja radion perinteistä symbioosia. Uutuusmusiikin vähäinen esittely ja soittolistan hidas vaihtuvuus eivät kaikilta osin vastaa ääniteteollisuuden etuja. Yleisön enemmistön käyttämä valta kanavoidaan menestykseksi musiikkia testaamalla ja yleisön tunnetarpeet huomioimalla. Musiikin symbolinen valta mahdollistaa soittolistaradion menestymisen.

Pitkä kokemus alalta

Arto Vilkon pitkä kokemus musiikin parissa sekä esiintyjänä että radiotoimittajana on antanut hyvän pohjan viimeisten vuosien pääurakalle. Mittavaa, jopa järkälemäistä kirjaa voi avata haastatelemalla tutkijaa itseään.

Oletko soittolistojen kannattaja?

– Johdatteleva kysymys. Radio ei tule toimeen ilman soittolistoja, mutta niitä voi toteuttaa monella tavalla. Soittolista on paras tapa tulla toimeen ja menestyä taloudellisesti. Musiikin näkökulmasta soittolista-ajattelu on konservatiivista ja varovaista toimintaa. Maailma ja musiikki muuttuvat, mutta soittolista seuraa muutosta riskejä vältellen.

Miksi olet kiinnostunut symbolisesta vallasta?

– Sitä on kirkolla, armeijalla ja poliisilla, kaikilla, jotka käyttävät erilaisia symboleita toiminnassaan. Se näkyy siinä, mitä ruokaa me kulutamme, mitä juomme, millä autolla ajamme, miten pukeudumme. Ihmiset ilmaisevat tunteitaan vaistomaisesti symbolien kautta, mutta samalla he myös kilpailevat siitä, kenen symbolit ovat oikeita tai parempia kuin muiden symbolit.

– Rokkarit ovat edustaneet resupekkasymboliikkaa ja kapinaa, mutta enää he eivät kulje vastavirtaan vaan kapinallisuus on vaihtunut viihteeksi. Taiteilijoille ja musiikkiteollisuudelle brändäys on yhä tärkempää. Brändi on symbolisen vallan kruunu.

– Se miltä artisti näyttää ja kuulostaa on vähintään yhtä tärkeää kuin se mitä hän oikeasti tekee. Lisäksi muistamme kun levyraadissa aikoinaan soitettiin jazzia, niin kuului asiaan antaa kappaleelle kymppi. Siinäkin oli kyse symbolisesta valtataistelusta: Halusta osoittaa, että ymmärtää jazzia ja on siis sivistynyt ihminen.

Vallan symbolit ja symbolinen valta

Millaista taistelua symbolisesta vallasta käydään?

– Taistellaan siitä, kenen symbolit ovat hyväksyttyjä ja tavoiteltavia. Ihminen ilmaisee aina tunteitaan ja arvojaan symbolien kautta. Esimerkiksi vaimojen tai kamelien määrä on ollut vallan ja menestyksen symboli. Esimerkkejä löytyy loputtomasti alkaen rististä, kansallislipuista ja vaikkapa erilaisista mitaleista ja palkinnoista. Kirjojen Finlandia-palkinto antaa saajalleen ja jopa ehdokkailleen symbolista valtaa muihin kirjailijoihin nähden.

Pitäisikö Ylen viis veisata kuuntelijaluvuista?

– Jos Yle menettää yleisönsä, se menettää valtansa mediana. Soittolistojen symbolinen valta on mediavaltaa. Tätä valtaa ei kuitenkaan olisi, ellei soittolistojen musiikkia kuunneltaisi. Julkista palvelua tarvitaan vastapainona kaupalliselle yritteliäisyydelle. Ylellä pitää olla yleisöä ja valtaa sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän.

– Nykyinen fifti-fifti-tilanne on hyvä perusnäkemys tasapainosta. Toki Yleisradiota voi ja pitää kritisoida. Sama koskee luonnollisesti myös kaupallisia radioita, jotka toimivat yhteiskunnan antamien lupien varassa. Suomessa lupapolitiikka on painottunut lupien myöntämiseen. Musiikista ei puhuta julkisuudessa, vaikka musiikki on lähetysten keskeistä sisältöä.

Kenellä kaikilla on tätä musiikkiin liittyvää symbolista valtaa?

– Teoriassa radiolupien myöntäjillä, soittolistan mekanismeilla, mutta myös yleisöllä. Levy-yhtiöilläkin sitä on ollut, mutta se on vähenemässä. Ala tarvitsee jatkuvasti uusia artisteja ja trendejä, koska ne ovat koko toiminnan ydinasia. Maailma muuttuu ja myös musiikki muuttuu. On luonnollista seurata maailman muutosta ja olla siinä mukana. Formaattiradio ei ole tästä muutoksesta samalla tavalla kiinnostunut kuin ääniteyhtiöt ovat.

Formaattiradio suhtautuu muutokseen varovaisesti.

– Formaattiradion musiikkipäällikölläkin on teoriassa valtaa, mutta käytännössä hän on formaattiajattelun vanki. Intuitiokin voi musiikkipäällikölle olla tärkeää, mutta siihen luottaminen on aina riski. Jos on epävarma jonkin esityksen sopivuudesta, on kaupallisesti ajateltuna parempi ratkaisu jättää se soittamatta. Lisääntyvästi valtaa on niillä konsulteilla, joilla on näyttöä osaamisestaan luoda kaupallisesti menestyvä formaatti ja sen soittolista. Myös musiikilla on valtaa, koska se saa ihmiset tunnesyistä kuuntelemaan radioita.

– Formaattiradion musiikilla on valtaa luoda merkityksiä ja mielikuvia sekä populaarimusiikista että sitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Voi myös ajatella, että symbolisen vallan kentällä taistellaan siitä, onko taiteilijoiden tekemä musiikki väline inhimillisten tunteiden ilmaisuun vai rahan tekemiseen. Populaarimusiikin symbolinen valta tarkoittaa valtaa hallita yleisösuhdetta, joka antaa taiteilijalle mahdollisuuden menestyä ja vaurastua, mahdollisuuden jatkaa työtään taiteilijana.

Miten formaattiradio käyttää valtaa tiedonvälittäjänä?

– Tutkimani formaattiradiot osallistuvat tiedonvälitykseen vain nimellisesti. Ongelmaksi ei tältä kannalta nousekaan musiikkisisältö, vaan se, mitä ei puhuta musiikkiesitysten välillä. Juontajan tehtävänä ei ole välittää tietoa, vaan markkinoida kanavaa, sen musiikkia ja itseään.

Onko formaattiradio sensuuria?

– Kaupallisessa ajattelussa on ikään kuin kiellettyä soittaa musiikkia, jonka suosiosta ei ole varmuutta.

Et ole kiinnostunut arvioimaan soittolistamusiikkia akselilla hyvä-huono?

– En. Enkä myöskään lähde siitä, että radioyleisö olisi tahdoton massa, jota media manipuloi.

Onko Suomessa lahjontaa?

– Henkilökohtaisesti en ole siihen törmännyt. Mutta nykyisin saa käsitykseni mukaan ostaa radioasemilta promopaketteja, joissa määritellään mainonnan sisältö, mainoksen hinta ja sopimukseen kuuluvat soittolistateokset ja niiden toisto. Mahdollista lahjontaa tulisi tutkia erikseen. Ei sen olemassaoloa kukaan noin vaan myönnä.

Formaattiradio ja taiteilijat

Voivatko musiikintekijä ja artisti tulla toimeen ilman radiosoittoa?

– Kannattaa ainakin yrittää. Ei ole kaikissa tilanteissa järkevää pyrkiä miellyttämään vain formaatteja ja suurta yleisöä. Taiteilijan tulee myös ilmaista itseään. Esimerkiksi hard rock-, metalli- ja hevimusiikilla on Suomessa vahva kannatus ja levyjä myydään hyvin, vaikka tämä musiikki ei soi radiossa. Ja esimerkiksi Moottoritie on kuuma [säv. Ari Taskinen, san. Ari Taskinen ja Petri Tiili] julkaistiin aikoinaan ilman minkäänlaista ajatusta radiosoiton vetoavusta. Keikkasuosio riitti. Samanlainen oli jo sitä ennen Kontran Jerry Cotton [säv. Ray Davies, suom.san. Mauri Konttinen]. Tuore esimerkki on Lauri Tähkä ja Elonkerjuu, joka oli jo varsin suosittu ennen kuin alkoi soida radiossa.

Formaattiradio nojaa genreajatteluun.

– Genret ovat apuväline ja samalla ne ovat vallankäytön väline. Genreajattelu on kuin tuoteseloste siitä mielihyvästä, jota suurin piirtein on odotettavissa. Genret ovat ennakkosensoreita. Formaattiradio toimii genreajattelun pohjalta, koska se on luonnollinen tapa lähestyä populaarimusiikkia. Musiikkityylit ja niiden takana oleva yleisö ovat myös ääniteteollisuuden täsmäkohteita. Keskeisten tyylilajien ulkopuolinen musiikki ei kiinnosta levy-yhtiöitä, jotka hakevat taloudellista menestystä.

Miten symboliseen valtaan liittyy tähteys?

– Tähdet tarvitsevat mediaa ja media tarvitsee tähtiä. Hyviä kuuntelijalukuja tavoitteleva media nojaa tähtikulttuuriin. Musiikkiteollisuus ei voi päättää, kenestä tulee tähti, mutta ammattilaiset voivat yrittää tunnistaa tähden. Idols-formaatti on nykyaikainen tapa tehdä tähtiä.

Millaista on soittolistan hegemoninen valta?

– Formaattiradio käyttää hegemonista valtaansa sanomalla, että tämä on sitä musiikkia, mitä ihmiset haluavat kuulla, ja suuri yleisö hyväksyy tämän väitteen asemia kuuntelemalla. Hegemonian avulla hankitaan ja ylläpidetään sosiaalista valtaa. Formaattiradio on hegemonisen taistelun näyttämö. Se on myös ideologisen vallan väline.

Hallitsevana ideologiana mahtaa olla kaupallisuuden ylistys?

– Tähdet, menestys, hitit, myyntiluvut, kaikki nämä antavat maailmasta tietyn kuvan. Kaupallinen menestys on toivottavaa, suotavaa ja tavoittelemisen arvoista. Nopeat syövät hitaat, vahvimmat polkevat heikompiaan. Näin kaupallisuuden ideologia saa median hyväksynnän. Elämä on kilpailua, jossa jonkun on aina hävittävä. Yhden hitin merkitys ei ole ongelma sinänsä, ongelmaksi nousee pelkkien hittien luoma merkitysmaailma.

Soittolistat kaventavat taiteilijoiden sananvapautta?

– Radiomusiikki toimii radion ehdoilla, taiteilijoiden tekemän musiikin itseisarvo jää taustalle. Kaupallinen formaattiajattelu ei ole kiinnostunut taiteilijoista ja heidän työstään sinänsä.

– Vain menestyjät kelpaavat soittolistalle. Muutosvoimat tarvitsevat muita kanavia päästäkseen esille. Soittolista ei kavenna sananvapautta, sillä kyllähän jokainen taiteilija saa vapaasti tehdä haluamaansa musiikkia. Soittolista käyttää valtaansa huomioimalla vain menestyjät. Muiden musiikintekijöiden on sen vuoksi kovemmin taisteltava asemastaan tulla kuulluksi. Soittolistan voi nähdä tämän pyrkimyksen vastavoimana.

Kaventaako netti formaattiradioiden valtaa?

– Internet ja uusi teknologia on jo muuttanut media-ilmastoa radikaalisti. Mutta myös internet on kaupallinen media sanan perinteisimmässä merkityksessä. Sekin on vahvasti kaupallisten toimijoiden kontrollissa, mikä tarkoittaa erilaisten enemmistöjen ja suosikkilistojen valtaa.

Miten päädyit siihen, että teit tutkimuksesi Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselle?

– Lähdin alunperin liikkeelle musiikkitieteestä, mutta matkan varrella siitä tulikin mediavallan kuvaus. Alun perin, jo 90-luvun lopulla, minut ohjasi näille raiteille Helsingin yliopiston musiikkitieteen professori Eero Tarasti. Hän sanoi, että minun kannattaisi lisensiaattityöni jatkoksi tutkia soittolistojen symbolista valtaa. Tampereen yliopisto tuli mukaan pari vuotta sitten. Se on suomalaisen radiotutkimuksen keskeisin paikka. Ohjaajani professori Taisto Hujanen ja lehtori Marko Ala-Fossi ovat alansa osaajia. Silloin palaset alkoivat loksahtaa kohdalleen.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuvat: Markku Mattila

Formaattiradio ennen ja nyt

Kiinnostavan lisän Arto Vilkon tutkimukseen tuo se, että tekijällä on pitkä ura formaattiradion tekijänä ja kehittäjänä. Tämä näkyy sekä aihepiirin yleisessä hallinnassa ja tutkimuksen metodologiassa että tulosten analyysissa ja tulkinnassa, joita käytännön työkokemukset konkretisoivat ja elävöittävät.

On myös tervetullutta, että tekijä pyrkii tarkastelemaan musiikkia kommunikaationa, ihmisten välisen yhteyden väliaineena, mikä on harvinaista suomalaisessa viestinnän tutkimuksessa.

Yksi väitöskirjan ansioista on myös se, että se sisältää jäsennetyn esityksen formaattiradion synnystä ja kehityksestä Yhdysvalloissa ja – monen vuosikymmenen viiveellä – Suomessa.

Vilkko kuvaa, miten ensimmäiset formaattiradiot syntyivät USA:ssa jo 50-luvun alussa, jolloin kehitettiin Top 40 -radio. Nämä Top 40 -asemat soittivat aikansa suosituinta nuorisomusiikkia, rock’n rollia.

Top 40 -formaatin kehittäjistä yksi menestyneimpiä oli Todd Storz, joka hyödynsi jukebokseista saatuja kokemuksia. Hän huomasi, että levyautomaatin valikoimasta erottui aina muutama laulu, joihin yleisö ei kyllästynyt sijoittamasta lanttejaan.

Radio alkoi tehdä hittejä

Samalla kun kuulijoiden rakastamat hitit tekivät Top 40 -asemat suosituiksi, toivat nämä asemat soittamalleen musiikille kaupallista lisäarvoa. Radio alkoi tehdä hittejä sanomalla, että tällä asemalla soitetut esitykset ovat hittejä. Vähitellen radioasemat alkoivat myös korruptoitua, lahjonta oli jo varhaisen Top 40 -formaatin arkipäivää USA:ssa.

Vuosikymmenien aikana Top 40 -radiot ovat tuottaneet suurimman osan läntisen maailman suurimmista hiteistä. Radion rooli musiikin myynninedistäjänä korostui Yhdysvalloissa 70-luvulla entisestään, kun ketjuuntuminen ja yhteiset soittolistat tulivat jäädäkseen.

Tälle vuosituhannelle tultaessa soittolistat ovat Yhdysvalloissa keskittyneet jo niin, että jopa satojen asemien musiikista saattaa päättää vain yksi henkilö. Samalla radioiden ja levy-yhtiöiden välille on tullut myös kitkaa, koska radiot kuuntelevat entistä herkemmin kohdeyleisönsä mieltymyksiä piittaamatta levy-yhtiöiden tarpeesta lanseerata uusia artisteja ja tyylejä.

Rockradio ensimmäinen askel

Suomeen formaattiradio rantautui hitaasti. Kun yksityisiä radioasemia ei ollut, Yleisradion ei tarvinnut kilpailla niiden kanssa kuuntelijaosuuksista. Vielä 80-luvun alkuvuosinakin musiikkitoimittajat saivat vapaasti toteuttaa omaa näkemystään julkisen palvelun ohjelmapolitiikasta. Hittimusiikkia jopa vältettiin, koska vaihtoehtojen tarjoaminen oli pääosassa.

Vaihtoehtoiseen tarjontaan liittyi pitkään myös Yleisradion oma musiikkituotanto. Kantanauhoille tallennettiin niin laulelmaa, lastenmusiikkia, jazzia kuin polkkaa ja jenkkaakin. Yleisradio kävi taistelua liian kaupalliseksi kokemaansa äänitetuotantoa vastaan.Vuonna 1980 perustettu Rockradio oli ensimmäinen askel formaattiajattelun suuntaan. Tosin sen tarjonta oli monipuolista ja epäkaupallista. Rockradion ”suosi suomalaista” -politiikkaa voidaan myös pitää olennaisena muutoksena suomalaisen rockin kehitykselle.

Yksityiset paikallisradiot tulivat mukaan kilpailuun 1985. Yleisradio vastasi kaupallisten tuomaan haasteeseen suurella kanavauudistuksella vuonna 1990. Silloin syntyivät Radio Suomi, Ylen Ykkönen ja Radiomafia, nykyisen YleX:n edeltäjä. Kantanauhatuotanto lopetettiin. Soittolistat otettiin vähitellen käyttöön Radiomafiassa. Tietotekniikassa turvauduttiin ensin suomalaiseen Radioman-järjestelmään kunnes vuonna 1996 siirryttiin Selectoriin.

Radioasemat ulkomaiseen omistukseen

Yksityisten radioiden alkuvuodet eivät vielä edustaneet soittolista-ajattelua. Siihen siirryttiin vasta 90-luvun alun lamavuosien jälkeen. Itsenäiset, usein aatteelliselta pohjalta syntyneet radioasemat alkoivat kannattamattomina väistyä samalla kun ulkomainen omistus keskittyi menestyvien asemien hallintaan.

Kun liikenneministeriö 90-luvun lopussa vähensi sääntelyä, tulivat myös puolivaltakunnalliset ketjut mahdollisiksi. Omistajuuden muutokset toivat lopullisesti mukanaan tiukan formaattiajattelun soittolistoineen ja rotaatiokelloineen. Valtakunnallinen Radio Nova aloitti toimintansa keväällä 1997, jolloin sen pääomistaja oli vielä MTV. Kaupallisten toimijoiden menestys pakotti Yleisradion jälleen uudistamaan musiikkistrategiaansa.

Formaattiradio omaksuttiin Suomeen siis noin kymmenessä vuodessa. Ajatukset formaattiradiosta kypsyivät 90-luvun alussa, ensimmäiset kokeilut tehtiin vuosikymmenen puolivälissä. Radio Novan ilmestyminen merkitsi lopullisesti uuden aikakauden saapumista. Iskelmä-ketju sinetöi muutoksen. Yleisradio ei kuitenkaan ole omaksunut formaattiajattelua samassa mittakaavassa kuin kaupalliset asemat. Silti Yleisradion toiminnassa on paljon yhtäläisyyksiä kaupallisen mallin kanssa. MH

Ylestä Novaan, maisterista tohtoriksi

Arto Vilkko kiinnostui musiikista vuonna 1961, kun The Shadowsin Apache sai hänet kiinnostumaan sähkökitarasta. Yleisradiosta hän kuunteli Lauantain toivotut heti klo 17 lähtien, vaikka tiesikin, että vasta lopussa kuulisi jotain itselleen tärkeää.

Hän luki myös innostuneena kerran kuussa ilmestynyttä Iskelmä-lehteä, tilasi Beatlesin lumoissa New Musical Express -lehden ja kuunteli Radio Luxemburgia, jonka signaali saattoi hyvällä säällä ja keskiyön jälkeen olla kohtuullinen. Musiikki oli nuoruusvuosien keskeinen harrastus.

Levytyssopimus PSO:n kanssa johti siihen, että Arto Vilkko osallistui ensimmäiseen Syksyn Sävel -kisaan vuonna 1968 Henry Haapalaisen tekemällä laululla Miksi leikit vain. Se sijoittui 10.000 äänellä kolmanneksi. Vuotta myöhemmin Vilkon esittämä ja Haapalaisen kirjoittama Viimein saan nähdä auringon oli kilpailussa yhdeksäs. 70-luvun ensimmäisinä vuosina Vilkko keikkaili joitakin vuosia Gugi Kokljuschkinin kanssa tanssipaikoilla. Plakkariin kertyi nuoruusvuosina yhteensä viisi singleä.

Kesätoimittajaksi Yleen

Vuonna 1971 hän pääsi kesätoimittajaksi Yleisradion viihdeosastolle. Hän sai tuurata musiikkitoimittajia heidän lomansa aikana ja tätä jatkui opiskelun ohessa vuoteen 1976 asti. Hän oli aloittanut musiikkitieteen ja tiedotusopin opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1969. Hänen vuonna 1976 valmistunut gradunsa käsitteli sitä, miten sähkökitaramusiikki omaksuttiin Suomessa 60-luvun alussa.

Toimittajantöiden lisäksi hän rahoitti opiskelunsa keikkamuusikkona. Yleisradion viihdeosastolla hänen tärkein tehtävänsä oli valita radiolähetysten musiikkia. Julkisen palvelun hengessä tarjonta oli mahdollisimman monipuolista. Musiikkia otsikoitiin siten, että yhden otsikon alla saattoi olla vartti tai puoli tuntia yhdenlaista musiikkia, mutta sen perään tuli jotain aivan muuta.

Ohjelmien otsikot kuten Harmonikkaneljännes, Suu messingillä, Vanhaa tanssimusiikkia ja Lepopäivän ratoksi kuvasivat kunkin blokin musiikkityyyliä. Tällainen blokkiformaatti pyrki siis palvelemaan vuorollaan kaikkia ihmisiä, kun taas nykyinen formaattiradio palvelee tiettyjä ihmisiä koko ajan.

Vilkko sai noina vuosina tutustua moniin legendaarisiin sävelradiotoimittajiin Oki Pikkaraisesta Göran Lindbladiin ja Sten Ducanderista Heikki Annalaan sekä moniin freelance-toimittajina viihdeosastolla työskennelleisiin Olli Pellikasta Jake Nymaniin ja Kari Somerjoesta Tero Heinäseen. Päällikköportaassa olivat moniarvoista musiikkipolitiikkaa ohjaamassa viihdepäällikkö Otto Donner, osastopäällikkö Erkki Melakoski, toimituspäällikkö Pekka Gronow, viihdepäällikkö Tapio Lipponen ja toimituspäällikkö Sakari Warsell.

Ylen aikaisen musiikkitoimittajaksi

Suomen ensimmäinen paikallisradio Ylen aikainen aloitti lähetyksensä vuonna 1975. Vilkko oli mukana alusta asti ja syksyllä 1976 hän sai sieltä vakituisen työpaikan tehtävänään valita ohjelmien musiikki. Formaateista ei silloin vielä puhuttu ja hän sai tehdä musiikkivalinnat itsenäisesti ja vapaasti.

– Sain valita musiikin, mutta juontajilla oli silti oikeus poiketa valinnoistani. Se oli osoitus organisaation päättämättömyydestä. Voi sanoa, että Yle ei organisaationa ole aikoinaan osannut suhtautua musiikkiin luontevasti.

Opintomatkalla Lontooseen vuonna 1988 Vilkko kuuli, kuinka maailmalla oli otettu avuksi tietokoneohjelma, jolla oli mahdollista ohjata ja toteuttaa musiikinvalintaa. Näin hänkin sai käyttöönsä uuden työkalun, Selectorin. Se on yhdysvaltalaisen Radio Computing Servicen (RCS) vuonna 1979 kehittämä musiikinvalintajärjestelmä.

Radiotyön ohessa Vilkko jatkoi keikkailua ja musiikintekemistä sekä tutkimustyötä. Vuonna 1996 hän sai valmiiksi lisensiaattityönsä, joka käsitteli Yleisradion musiikkipoliittisia linjauksia vuosina 1963-1993.

Nova, Classic FM ja Radio SuomiPop

Vuonna 1997 Vilkko pestattiin Radio Novan ensimmäiseksi musiikkipäälliköksi. Ennen lähetystoiminnan alkamista hän sai tehtäväkseen luoda musiikkiformaatin 35-55-vuotiaille. Formaatin tuli erityisesti miellyttää naisia. Musiikkia testattiin myös salitutkimuksella. Muutama viikko ennen lähetysten alkamista formaattia kuitenkin tarkennettiin ja kohderyhmäksi otettiin 25-44-vuotiaat naiset. Formaatista käytettiin nimeä Soft AC ja sen määrittelyssä apuna oli myös ulkomaisia konsultteja. Soittolistaa ohjattiin Selectorilla.

Vuonna 2000 Vilkosta tuli Classic FM:n ohjelmapäällikkö. Hänen päätehtävänään oli kehittää soittolistan sisältöä, painotuksia ja rakennetta. Myös klassisen musiikin formaattiin kuuluivat jonkinlainen toisto ja ennustettavuus.

Seuraavan radiotehtävän Arto Vilkko sai vuonna 2006, kun hänen tuli Radio SuomiPopin ohjelmapäällikkönä nostaa aseman kuuntelijalukuja. Onnistumista mitattiin kuukausittain Finnpanelin tutkimuksella. Soittolistan homogenisointi ja painopisteen siirtäminen perinteiseen suomenkieliseen poppiin nostivatkin aseman kuuntelijaosuutta.

Nykyisin Vilkko esiintyy ja tekee musiikkia Kari Kuivalaisen kanssa. Heillä on duo-toiminnan lisäksi useampia yhteisiä projekteja kuten Scaffolds, Mojo What, Stara sekä oma uusi bändi Kartones. MH

***

“Oikeat laulut oikeassa järjestyksessä”

Otteita Arto Vilkon väitöskirjasta Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit, Tampereen yliopisto 2010.

“Formaattiradiot ovat olemassa musiikkia ja viihdettä varten. Juontajan puhe on viihdettä, mutta sillä on myös kanavamarkkinointia tukeva rooli. … Myös kuuntelukilpailut ja puhelinkontaktit ovat nykyisin kaupallisen radion peruselementtejä. … Tyypillisiä palkintoja ovat esimerkiksi aseman T-paita tai äänilevy, jossa on radioaseman soittamaa musiikkia. … Radioasemat pyrkivät myös personoimaan juontajansa …”

“Yleensä musiikki on tärkeää ihmisillle nuoruusiässä. Ulkomaiset radioveteraanit ja konsultit puhuvat 15 vuoden iästä, jolloin musiikin merkitys on suurimmillaan. … Siihen voi lisätä ja siitä voi vähentää viisi vuotta … Näin ollen nuorisoa tavoittelevat asemat soittavat päivän hittejä, jotka kiinnostavat 10-20-vuotiasta väestönosaa. Vanhempia ikäryhmiä kosiskellaan musiikilla, joka oli suosittua, kun kohderyhmä oli 15 vuoden iässä.”

“Jokin esitys päätyy soittolistalle, koska se sopii formaattiin, eikä sen perusteella, että se on erityisen hyvä sinänsä.”

“Esitys, joka ei uutuutena pääse esiin, ei koskaan pääse esiin radion kautta. Formaattiradio yrittää tunnistaa kaikkein suosituimmat uutuudet, minkä lisäksi se soittaa kaikkein suosituimpia vanhoja hittejä. Mitä vanhempi esitys on, sitä suurempi hitti sen on omana aikanaan pitänyt olla. Soittolistalle pääseminen on yksittäiselle laululle todella elämän ja kuoleman kysymys.”

“Formaattiradion tavoitteena on soittaa oikeat laulut oikeassa järjestyksessä, päivästä toiseen. Musiikkipäällikön tehtävänä on nimenomaan tunnistaa “oikeat” laulut, minkä jälkeen hän tietokoneen avulla kontrolloi musiikin rotaatiota, järjestystä. Oikeiden laulujen ja oikean järjestyksen päättäminen on osittain subjektiivista, intuitiivista. Musiikkipäällikön strategisena tavoitteena on yrittää pitää soittolistalla koko ajan kaikkein parhaimmat ja formaattia eniten tukevat esitykset. Tämä tarkoittaa kaiken turhan riisumista ja keskittymistä yleisön mielestä tärkeimpiin hitteihin.”

“Tuntikellon avulla lähettäjä määrittelee jokaisen lähetystunnin rakenteen. … Tämä antaa mahdollisuuden jaksotella musiikkia kolmen tai neljän esityksen blokeissa, mainoskatkojen välillä. Uutta ja vanhaa, melankolista ja iloista, miehiä ja naisia, suomalaista ja ulkomaista…”

“Musiikkipäälliköllä ei ole suoranaisia alaisia, mutta hän käyttää usein hyväkseen omistajien tilaamien radiokonsulttien palveluksia. … Konsultti on hyvä, jos kuuntelijaluvut hänen neuvojensa perusteella nousevat. Tämä tarkoittaa usein soittolistan supistamista. Joskus konsultit myös suosittelevat formaatin ja kohderyhmän vaihtoa, jolloin radion koko tarjonta muuttuu hetkessä kokonaan.”

“Tietokonejärjestelmää varten jokainen soittolistan laulu analysoidaan ja koodataan yleisesti ainakin aikakauden, tyylilajin, esiintyjän sukupuolen, tempon ja tunnelman osalta huolellisesti. … Koodatut laulut omissa kategorioissaan ovat järjestelmään luotujen tuntikellojen mukaan tietokoneen valittavissa tiettyjen sääntöjen mukaan. Selector voi kontrolloida musiikin tunnetasoa (surumielinen, keskiverto, iloinen) tarkkailemalla jatkuvasti kolmen peräkkäisen esityksen moodikoodia. Samaan tapaan se voi myös valvoa ja ohjata ohjelmavirran tempoa (hidas, medium, nopea), tyyliä, energisyyttä, esityskieltä jne.”

“Rockmusiikki oli alunperin vallankumouksellista, mutta se on vähitellen menettänyt tätä ominaisuuttaan. Siitä on tullut nostalgiaa, nuoruutta romantisoivaa viihdettä.”

Tällaiset asiayhteydestään irrotetut otteet eivät sinänsä tee oikeutta tieteelliselle tutkimukselle, mutta antavat vinkkejä siitä, mitä väitöskirja sisältää. Kannattaa siis ottaa aikaa ja lukea koko väitöskirja. Se julkaistaan myös netissä.

***

Arto Vilkko

Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit

Tutkimus viiden radioaseman formaatista ja musiikkitarjonnasta

AKATEEMINEN VÄITÖSKIRJA

Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunta

esitetty tarkastettavaksi julkisesti 11. päivänä joulukuuta 2010 klo 12.

Luova talous – lupaus taiteilijoille?

Julkaistu 21.10.2013

Tarja Cronbergin mukaan luova talous on lupaus taiteilijoille, nyt on aidosti mahdollisuus parantaa taiteilijoiden asemaa, sille on suorastaan tilaus. Valitettavaa on, että taiteilijat määrittelevät itsensä liian usein luovan talouden ulkopuolelle. Sille ei ole tilausta.

Opetus- ja kulttuuriministeriö nimesi Tarja Cronbergin tekemään selvitystä luovan työn tekijöiden toimintaedellytysten parantamiseksi. Cronberg on paneutunut työhönsä antaumuksella, taiteilijoiden kipuja kuunnellen ja ymmärtäen ja halukkaana auttamaan. Selvitys on julkaistu elokuussa ja löytyy kokonaisuudessaan OKM:n sivuilta. Hyvältä kuulostaa sekin, että Cronberg saa jatkaa työtään seuraavaan vaiheeseen, jonka tulee sisältää ehdotukset tärkeimmiksi konkreettisiksi toimenpiteiksi taiteilijoiden toimeentulon parantamiseksi.

Seuraavassa poimintoja selvityksen ehdotuksista sekä Forum Artisin ansiokkaasti järjestämästä taiteilijajärjestöjen ja Tarja Cronbergin yhteisestä keskustelutilaisuudesta.

Luova talous – taiteilijoiden torjuma?

Taiteilijat ovat torjuneet käsitteen luova talous luullen, että kaikista yritetään tehdä yrittäjiä. Toimijoilta puuttuu yhteinen kieli puhuttaessa luovasta taloudesta. Taiteilijoita ei luova talous käsitteenä motivoi. Taide on kuitenkin luovan kasvun ja luovan talouden peruspilari ja ydin. Toisaalta taiteilijoita ei myöskään kuunnella tämänhetkisissä luovan talouden keskusteluissa. Tästäkin seuraa, että taitelijat kokevat usein olevansa keskustelun ulkopuolella. Tarvitaan uudenlaista ajattelua, avoimempaa ilmapiiriä ja rakenteiden muutoksia. Luova talous tulee nähdä koko luovan kasvun alueena.

Taiteilijat – itsensä työllistäviä?

Pitkän tähtäimen tavoitteena tulisi työlainsäädännössä määritellä palkansaajien ja yrittäjien lisäksi uusi ryhmä: itsensä työllistävät. Heidän sosiaaliturvansa ja verotuksensa täytyisi saada tasa-arvoiseksi palkkatyöntekijöiden kanssa.

Tämä aiheutti keskustelua puolesta ja vastaan Forum Artisin tilaisuudessa. Nähtiin vaarana, että kolmas kategoria toisi lisää ongelmia. Nytkin jo, viimekädessä mm. verottaja, tekee hyvinkin omavaltaisia ratkaisuja, luokitellen taiteilijan yllättäen milloin yrittäjäksi ja milloin taas palkansaajaksi, vähän kulloistakin asiaa käsittelevän virkamiehen mielihalujen mukaan. Rinnastus palkkatyöntekijään koettiin yleisesti paremmaksi kuin rinnastus yrittäjäksi, mikäli itsenäistä ryhmää ei voida määritellä.

Työttömyysturvasta – työllisyysapuraha?

Taiteilijan työttömyysturva tulee korvata työllisyysapurahalla, jota nauttiessaan taiteilija voi tehdä työtä myös töiden välillä. Nythän ainoastaan ammattitaidon ylläpitäminen on mahdollista töiden välillä. Työllisyysapuraha olisi ensivaiheessa työmarkkinatuen suuruinen ja sitä anotaan työ- ja elinkeinotoimistoista starttirahan tapaan. Tarkoitus on selvittää myös mahdollisuudet taiteilijapalkkaan, jossa valtio korvaisi sen, että taiteilija asettaa työvoimansa luovan talouden käyttöön myös töiden välillä.

Toimiva tasausjärjestelmä verotukseen ja sosiaaliturvaan?

Taiteilijoiden työn epäsäännöllisyys ja tulojen suurikin vuosittainen vaihtelu näkyvät tulorakenteessa. Vähennyskelpoiset kulut eivät osu samalle vuodelle kuin tulot. Sosiaaliturva voi määräytyä edellisen vuoden nollatulojen mukaan, vaikka vuotta aikaisemmin on ollut tuottavaa toimintaa. Tämä tuottaa monille ikäviä yllätyksiä äitiys- ja sairauspäivärahaan.

On kehitettävä taiteilijoiden näkökulmasta toimivat tasausjärjestelmät. Voitaisiin toteuttaa esimerkiksi urheilijoiden saamaa oikeutta vastaava oikeus siirtää tuloja verovapaasti tekijän tilille. Sosiaaliturvan määrää laskettaessa olisi huomioitava viimeisen vuoden tulojen sijaan kolmen viimeisen vuoden tulot.

Myös työterveyshuollossa, sairausvakuutuksessa ja etenkin eläkejärjestelmässä on pahoja puutteita. Eläkejärjestelmää on yksinkertaistettava ja se olisi syytä keskittää Maatalousyrittäjien eläkelaitokselle. Valtion ylimääräisten taiteilijaeläkkeiden määrää on lisättävä noin sataan vuodessa. Siihenkin on olemassa ehkä mahdollisuudet, kun taiteilijoiden eläkeasiat siirtyvät ensi vuoden alusta OKM:n vastuulle.

Muita tavoitteita

Suomessa taiteilijan taiteen tekemisestä saama keskimääräinen tulo on vain 50 prosenttia hänen kokonaistuloistaan, ollen vähäisin Pohjoismaissa. Moni taiteilija joutuu tekemään muita töitä siivoamisesta opetustyöhön pystyäkseen elämään. Tavoite on nostaa taiteilijuudesta saatava tulo ainakin 70 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Myös apurahojen määrää on lisättävä.

Entäs sitten?

Forum Artis on luvannut toimia joukkojen kokoajana, Cronberg on jo tasoittanut tietä.

Mutta me taiteilijat tarvitsemme torjunnan sijaan nyt aktiivisuutta, taiteilijoiden yhteistyötä, yksimielisiä ja selkeitä näkemyksiä tärkeimmistä korjausta vaativista asioista ja ennen kaikkea toimintaa. Hallitusohjelmaan on esitettävä ja valmisteltava huolella ja ajoissa 3-4 kaikille taiteilijoille tärkeintä, yhteistä asiaa.

Me musiikintekijät voimme vaikuttaa asioihin myös yksin ja yhdessä erilaisin keinoin, sekä median välityksellä että hyödyntämällä kontaktejamme päättäjiin. Tarinoiden voimaa ei voi kyllin korostaa, siispä omat tarinat esiin! Meidän on ennen kaikkea vahvasti vaikutettava harhakäsitykseen, ettei musiikin tekeminen ole muka työtä!

Teksti: Eija Hinkkala

Kuva: Esa Vehmassalo

Miksi mun hittibiisi ei kelpaa

Julkaistu 21.10.2013

Kaija Kärkinen
Kuva: Markku Mattila

Elviksen Oktoberfestin paneeli 25.10. antoi hyvän kuvan siitä, miten tänä päivänä voi saada biisejä läpi eri artistien levyille. Vastauksia kysymykseen “Miksi mun hittibiisi ei kelpaa” saatiin kosolti ja kuulijan tehtäväksi jäi arvioida, miten nämä vinkit sopivat omaan tilanteeseen.

Paneelia vetänyt Kaija Kärkinen sanoi avaussanoissaan, että tähän asti hän on tehnyt pääasiassa itselleen, mutta haluaisi nyt tehdä myös muille.

– Levy-yhtiöiden sivuja selatessa on kuitenkin tullut hämmentynyt olo. Tuntuu, että kaikilla on jo omat tiimit valmiina.

Panelisteina olivat kustantamojen edustajina Tommi Kalenius (Kaiku Entertainment) ja Tommi Tuomainen (Elements Music), levy-yhtiön edustajana Asko Kallonen (Warner) sekä biisintekijöinä Antti Kleemola, Sanna Korkee ja Lasse Wikman.

Mitä demolta vaaditaan?

Keskustelun aluksi puhuttiin siitä, mitä demolta vaaditaan.

Sanna Korkee muisteli aikaa, jolloin Sanna ja Lapset sai levytysdiilin Pokon kanssa. Tien raivasi c-kasetilla tehty kotidemo kappaleesta Pieni murhapolttaja. Kun biisi oli hyvä, ei levytys kaatunut demon laatuun.

– Juha Torvinen sanoi, että tää on paskin demo, mitä oon kuullut, mutta tuollainen biisin nimi jo herättää, Sanna muisteli.

Asko Kallonen jatkoi sanomalla, että paskat demot on harvoin esteenä. Hän muisti, kuinka Timo Kiiskisen Sininen sointu tuli aikoinaan c-kasetilla kotikutoisena demona. Se päätyi Samuli Edelmannin levylle ja soi edelleen.

– Demon soundi on kuitenkin hyvä myyntiväline. Sitä kuunnellaan ja sen rinnalla biisiä, ja samalla ajatellaan artistia, jolle se on tarkoitettu.

Yksi paneelin perusviestejä olikin se, että tänä päivänä biisi pitää jo tekovaiheessa kohdentaa artistin mukaan. Samoin demo tulee räätälöidä sen mukaan, kenen laulettavaksi biisiä tarjoaa. Mitä enemmän demosolistin laulu tuo mieleen lopullisen solistin, sen parempi. Konedemo ei ole välttämätön vaan kaikki on tapauskohtaista. Tärkeintä on kaikki, mikä tekee biisin vastaanottajalle helpoksi.

Kallonen tunnusti kyllä senkin, että kun Jukka Immonen ja Jenni Vartiainen soittivat hänelle ensimmäisen demoversion säveltämästään En haluu kuolla tänä yönä [san. Mariska], hän oli epäileväinen.

– Jos olisin saanut jostain muualta sen demona, tuskin olisin soittanut sitä Jennille.

Verkostoidu ja liity tiimeihin

Kaija Kärkisen kysymykseen, millä tavalla “se hitti löytyy sieltä läjästä” Kallonen vastasi, että hänen työhönsä ei varsinaisesti enää kuulu demojen perkaaminen.

– Enemmän se on keskustelua tiettyjen tekijöiden kanssa siitä, mitä haetaan. Ja tänä päivänä moni artisti haluaa tehdä itse, tai ainakin valita oman biisintekotiiminsä. Mulla on tällä hetkellä 14 artistia, joiden kanssa toimin jatkuvasti. Tietyllä tavalla on totta, että demoja kannattaa tarjota suoraan artisteille tai sitten kustantajille.

Kallonen sanoi myös, että kyseessä on huomiotalous, jossa tarvitaan verkosto.

– Kyse ei ole siiitä, onko hyvä vai ei. Alalla ei etsitä hyviä biisejä vaan sopivia biisejä. Biisintekijän pitää löytää verkostot ja tehdä itsensä tunnetuksi siinä verkostossa.

Tommi Tuomainen jatkoi, että tarjokkaita on ihan älyttömästi.

– Meidän huomio kestää noin minuutin. On tärkeää hankkia kannuksia. Se että hakeutuu koulutukseen, on hyvä asia.

Tiimityöstä puhuttaessa paneelissa käytettiin kansainvälisen mallin termistöä “toplinerit ja trackerit”. Joskus tiimissä voi olla erikseen myös “lyricisti”. Vanhan liiton näkökulmasta toplinerin vahvuutena ovat melodian avainkohdat ja trackeria kutsuttiin joskus aikoinaan sovittajaksi.

Kustantaja tekijöiden ja levy-yhtiöiden välissä

Tommi Tuomaisen mukaan artistin uuden levyn kärkibiisejä haetaan mistä vain. Toisinaan käy niin, että vastaan tulee yhden tekijän hyvä biisi, mutta se ei toimi vielä sellaisenaan. Kun sitä hiomaan kytketään vaikka pari kouliintunutta tekijää, se voi yhtäkkiä alkaa toimia järjettömän hyvin.

Tommi Kaleniuksen kertoessa Kaikun kirjoittajatiimistä Kaija Kärkinen kysyi, onko se suljettu piiri.

– On ja ei. Meillä on sekä housewritereita että free-kirjoittajia.

Kalenius selosti, kuinka kustantaja toimii biisintekijöiden ja levy-yhtiöiden välissä. Tekijöiden kanssa olennainen osa vuorovaikutusta on biisien kehittely.

– Voidaan esimerkiksi tehdä pieniä muutoksia tekstiin, hän sanoi ja kertoi tapauksesta, jossa tekijä oli avoin keskustelulle ja biisi päätyi ykkössinkuksi.

Kaikun housewriterdiileistä Kalenius kertoi, että sopimukset vaihtelevat. Kesto on 1-3 vuotta, joskus pidempikin. Sinä aikana kaikki tekijän biisit kustantaa Kaiku.

Asko Kallonen totesikin, että biisien suhteen portinvartijuus on siirtymässä levy-yhtiöiltä kustantajille.

Alkuvuodet tahkotaan

Antti Kleemola kertoi omasta tekijäurastaan, kuinka eka biisi meni 90-luvun puolivälissä läpi Katri Helenan joululevylle.

– Sen jälkeen kymmenen ensimmäistä vuotta olivat aikamoista tahkoamista. Viimeiset viisi vuotta on jo ollut helpompaa.

Itse esittämänsä biisit Kleemola säveltää ja sanoittaa itse. Tilauskappaleet hän säveltää luottosanoittajien teksteihin. Hän keskittyy pop-rock-iskelmä-biiseihin. Demoksi riittää piano ja oma laulu.

– Sen pitää toimia niin, että sen voisi mennä heittään trubakeikalle.

Lasse Wikman jatkoi tähän, että hänen 25 vuotta kestäneen uransa ensimmäiset 15 vuotta olivat tahkoamista.

– Oon viehättynyt lyhyihin tarinoihin. Yhteistyökumppaneita ovat mm. Somer [Petri], Jämsä [Kai], Haverinen [Pertti], Plogman [Charles] ja Jalonen [Petri].

Demolaulaja tekijän pussista?

Parituntisen paneelin aikana puhuttiin myös mm. siitä, kuinka Ruotsissa demotuotannot ovat jo niin pitkällevietyjä, että niistä on vaikea kuulla itse biisiä. Jos tuotanto on hyvä ja siinä on hyvää koukkua, onnistuvat ruotsalaiset myymään myös tuotannon, jossa useat raidat solistia lukuunottamatta otetaan lopulliseen levytykseen.

Yksi yleisöpuheenvuoron käyttäjistä oli Petri Somer. Hän sanoi mm., että akkarilauludemossa pitää panostaa vokaaliin. Jos demossa on jo hyvä clue, se voi päästä levylle tuotannon takia eikä biisin takia. Somerin mukaan monet joutuu panostamaan omasta pussistaan hyvät laulajat. Hyvän demolaulajan merkitystä korosti myös Tommi Tuomainen. Hän ja Kalenius muistuttivat, että demotuotannot ovat osa niitä palveluja, joita kustantajat voivat tarjota.

EMI:n A&R:nä äskettäin aloittanut Jukka Hynynen kommentoi myös keskustelua yleisöstä. Hän sanoi, että demosta pitää erottua biisin neljä perustekijää: melodia, harmonia, sanat ja rytmiikka. Miten demo on toteutettu – kitara, laulu, kone – on sivuseikka kunhan nämä neljä elementtiä ovat mukana. Tuotannon vaatimustaso riippuu genrestä.

Lasse Wikman muistutti vielä, että verkostoitua voi myös suoraan artistin kanssa. Ja jos artisti ihastuu biisiin, hän voi toimia “spokesmanina”.

Sanna Korkee totesi, että lauluntekijäkoulutuksen käyneistä aika moni on hyytynyt siihen, kun nimettömänä ei saa biisejä edes kuultavaksi. Miten verkostoidutaan, kun demoja ei kuunnella ja jos ei hillu Hesan baareissa?

Tommi Kalenius kertoi myös Kaikun netissä toimivasta virtuaaliyhteisöstä, joka on tekijöiden ja levy-yhtiöiden kohtaamispaikka. Hän lupasi, että se julkistetaan parin viikon sisällä paneelista.

Lopussa puhuttiin myös kimppakirjoitussessioista. Antti Kleemola kertoi, että hänellä on muutama biisinkirjoitusleiri takana.

– Kokemus, että niissä ei välttämättä synny ne parhaat biisit, mutta se on aivan loistava tapa saada selville, miten homma synkkaa muiden osallistujien kanssa.

Yksi keskustelunaihe oli sekin, että alan verkostot ovat edelleen vahvasti miesten hallussa. Naisia rohkaistiinkin liittymään Facebookissa Finnish Women in the Music Business -verkostoon.

Kun paneelin jälkeen siirryttiin pöytiin viettämään varsinaista Oktoberfestiä, kävi puheensorina vilkkaana. Monet olivat saaneet innostavia lisäeväitä siihen, miten kaupallisilla musiikkimarkkinoilla löydetään oma paikkansa. Jotkut taas totesivat: – Tää ei oo mun juttu.

Toisten mielestä paneeli oli juuri sitä, mitä Elviksen pitää järjestää ja mihin toimintaansakin suunnata. Jotkut olivat toista mieltä. Joka tapauksessa paneeli oli mielenkiintoinen ja aihe tärkeä aika monelle elvisläiselle.

Martti Heikkilä

Herra X - Zombilandia

Suuri yleisö tuntee Heidi Puurulan paremmin Aikakoneesta taiteilijanimellä Vera. Aikakoneen debyyttialbumia Tähtikaaren taa (1995) on myyty 134.958 ja seuraavaa Toiseen maailmaan (1996) 98.029 kappaletta. Yhtye keikkailee edelleen.

Peppi Pitkätossu Ikean mainoskampanjassa

Kari Tuomisaarelle

korvaus tekstin

luvattomasta käytöstä

Radion tehtävä oli aikoinaan välittää tietoa siitä, mitä maassa ja maailmalla tapahtui. Tänä päivänä useimpien kanavien pääsisältö on musiikki, joka on tarkkaan formatoitu kanavan valitseman tyylisuunnan mukaiseksi.

Formaattiradio ennen ja nyt

Ylestä Novaan, maisterista tohtoriksi

Kaija KärkinenKuva: Markku Mattila

Kaija Kärkinen
Kuva: Markku Mattila