EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Musiikintekijä kansijuttu

Avainsana: kansijuttu

Kari Kuuva 60 vuotta – Elämä Täynnä Rokkia ja Pelargoniaa

Julkaistu

Ilman Pelargoniaa Kari olisi kenties mainosgraafikko – tai unohdettu rokkilaulaja, omien sanojensa mukaan. Ilman Pelargoniaa ei olisi tullut hittiputkea, joka teki Karista iskelmätähden. Ilman Pelargoniaa Karista ei olisi tullut ammattimaista sanoittaja-säveltäjää. Ilman Pelargoniaa Kariin suhtauduttaisiin vakavammin…

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Tiesitkö jo koululaisena, että sinusta tulee lauluntekijä ja muusikko? Vai oliko muitakin ammattivaihtoehtoja?

– Vuonna 1963 mun insinööri-isäni tarttui houkuttelevaan työtarjoukseen, ja niin kolmihenkinen perheemme muutti Tampereelta Helsinkiin. Mä jouduin siirtymään Tampereen Klassillisesta lyseosta Helsingin Normaalilyseoon latinan linjalle viidennelle luokalle, eikä se ollut helppo. Ne koulut oli aivan erilaisia, Norssissa olin latinassa kaikkia muita edellä, mutta muissa lukuaineissa olinkin sitten liki vuoden kurssin jäljessä. Eihän siitä mitään tullut. Jäin luokalleni ruotsin ehdoista, ja toinen kierros viidennellä ei sujunut yhtään paremmin kuin edellinenkään. Kun harrastuksiini vielä kuului laulusolistin ja komppikitaristin paikka Willy and The Wanderers -yhtyeessä, ja olin perustanut folk-henkisen lauluyhtyeen Kari, Raili ja Riitta, ei takkuilevaan koulunkäyntiin enää riittänyt paukkuja. Isälleni ja äidilleni oli hirveä isku, kun vaadin, että saan lopettaa Normaalilyseon käynnin kesken lukukauden toivottomana tapauksena. He eivät halunneet ymmärtää, että heidän ennen niin lahjakas lapsensa luovuttaisi ja hylkäisi tulevaisuudessa siintävän uljaan akateemisen uran, josta he olivat haaveilleet. Isä kirjoitti viimein murtunein mielin rehtorille: ”Herra Rehtori. Poikani Kari Olavi Kuuvan ilmoitettua minulle, etteivät hänen tähän asti saavuttamansa opinnolliset tulokset edellytä hänen jatkamistaan lukioluokilla, hyväksyn hänen pyyntönsä anoa erotodistusta viidenneltä luokalta 12.5.64 lähtien. Helsingissä 12.5.64. O. Kuuva.”

Sinusta tuli alkuun mainospiirtäjä… Mutta sitten teit Tango Pelargonian. Miten siirtyminen mainospiirtäjästä keikkailevaksi singer-songwriteriksi tapahtui? 60-luvullahan ei ollut mitään Idols-kisoja, eikä nuoria kaiketi kotonakaan kannustettu ryhtymään iskelmätähdiksi?

– Talvella tilanne kotona oli kiristynyt sietämättömäksi. Tulevaisuuttani käsitelleen suuren riidan jälkeen pakkasin vanhan pahvisen matkalaukkuni ja lähdin ovet paukkuen hyytävään talviyöhön. Se oli siihenastisen elämäni uhkarohkein teko. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle, kun kiipesin paukkupakkasessa liukkaiden palotikkaiden seinän puolta Tunturikadun varrella olevan talon kuudenteen kerrokseen, jossa lauluyhtyeeni tytöt Raili Leppälä ja Riitta Forss asuivat alivuokralaisina. Yletyin juuri ja juuri koputtamaan heidän huoneensa ikkunaan ja sain hämmästyneiltä tytöiltä ulkooven avaimen. Muutamaa päivää myöhemmin asuin samassa suuressa huoneistossa alivuokralaisena ihan omassa huoneessani. Se oli sanoinkuvaamaton tunne. Olin vihdoinkin vapaa kotiintulo- ja nukkumaanmenoajoista, kukaan ei mua komennellut, kukaan ei vahtinut tekemisiäni.

Olimme tehneet tyttöjen kanssa yhdessä jo kaksi singleä. Ensimmäinen nimeltään Pipsa oli herättänyt siinä määrin huomiota, että jopa Hymy-lehti oli tehnyt meistä jutun. Uusin oli Tango Pelargonia, joka julkaistaisiin hyvissä ajoin ennen kesää. Pipsa oli ollut folkahtava lauluyhtye-levy, Tango Pelargoniassa olin esillä enemmän solistina, ja tytöt lauloivat taustakuorona. Suuria en tolta hassulta levyltä odottanut, ja koska The Wanderersin ja lauluyhtyeen satunnaiset keikat eivät tuoneet rahaa edes vaatimattoman vuokrani katteeksi, oli pakko etsiä työtä. Se ei ollut lainkaan helppoa, sillä kukapa olisi tarvinnut koulunsa kesken jättänyttä ammattitaidotonta nuorta miestä – vaikka tämä olisi omasta mielestään ollut kuinka fiksu? Suurimpaan nälkään pummasin silloin tällöin Raililta ja Riitalta ruokaa. Myös silloinen tyttöystäväni Ritu kaappasi jonkun kerran kotoaan päivällisen tähteet muovikulhoon ja ruokki minua sitten illalla.

Kun ystäväni Jouko ehdotti, että ottaisin kuvakansion kainalooni ja menisin hänen toimitusjohtaja-isänsä puheille suureen mainostoimistoon, olin toiveikas. Enkä turhaan. Jouko oli näet etukäteen pehmittänyt isänsä myötämieliseksi asialle, ja koska kuvanikaan eivät toimitusjohtaja Jaakko Jahnukaisen mielestä olleet hassumpia, sain pian pukea valkoisen työtakin ylleni. Samanlaista takkia pitivät myös arvostetut mainospiirtäjät, joiden kanssa tein töitä. Pääasiassa tein sivuasemointeja sekä sommittelin tekstejä siirtokirjaimilla. Pyydettäessä kävin myös ottamassa ylemmilleni valokopioita. Välillä sain myös piirtää. Etenkin silloin kun tarvittiin huumoria, multa kyseltiin ehdotuksia – ja niitähän tuli. Radio oli piirtämössä aina auki, ja mua ei yhtään ärsyttänyt se, että Tango Pelargonia kajahti siitä noin joka toinen tunti niinä kevättalven päivinä…

Kevään koittaessa Pelargonia jatkoi nousuaan listoilla, ja siitä näytti tulevan varteenotettava kesähitti. Levy myi hurjasti, ja levyyhtiö alkoi painostaa mua keikoille. Scandia Musiikin toimitusjohtaja Harry Orvomaa oli ollut yhteydessä tamperelaiseen ohjelmatoimistoon, joka suunnitteli kesäksi suurta show-kiertuetta, ja mut tahdottiin siihen mukaan. Orvomaa halusi kuitenkin teettää mulla vielä toisenkin levyn ennen kesää, joten sain häneltä materiaaliksi italialaisen menestyslevyn Norma mia. Käsittelyssäni kappaleesta tuli Pikku Nina, ja se levytettiin keväällä -65. Scandia halusi taustakuoroksi ammattilaisia. Käytännössä se merkitsi sitä, että lauluyhtye Kari, Raili ja Riitta lakkasi olemasta. Se oli kova isku tytöille, mutta myös mulle. Tunnen vieläkin häpeää siitä, että jouduin jättämään tytöt pois kuvioista juuri odottamamme menestyksen kynnyksellä.

Joka tapauksessa Tango Pelargonia oli jo kiivennyt listaykköseksi, ja Pikku Nina odotteli sopivaa julkaisuajankohtaa. Houkutus keikoille lähtemiseen kasvoi suuresti, tarjottiinhan siitä jopa rutkasti rahaa. Koska piirtäjäharjoittelijan palkkani oli vaatimaton – riittäen nipin napin vuokraan ja kitaran osamaksuihin – menin toimitusjohtaja Jahnukaisen puheille, esitin eropyyntöni ja kerroin ryhtyväni iskelmälaulajaksi. Jahnukainen katsoi minua silmiin ja kehotti vakavasti harkitsemaan asiaa. Itsekin show-alaa läheltä seuranneena hän tiesi kertoa, kuinka epävarmalle pohjalle elämäni rakentaisin, jos antaisin hetken menestyksen ratkaista koko tulevaisuuteni. Hän paljasti myös sen, että firma olisi valmis satsaamaan uraani mainosalalla mm. koulutuksen muodossa ja sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että mua odottaisi loistava tulevaisuus mainosgraafikkona. Silmissäni kangastelevista suurista rahoista huolimatta harkitsin Jahnukaisen ehdotusta vakavasti. Tähän vaikutti sekin, että tiesin isän olevan mielissään mainosalalle hakeutumisestani, olihan piirtäminen hänen mielestään paras lahjani. Hän oli itsekin taitava kuvantekijä ja oli johdatellut mua piirtämisen saloihin siitä lähtien, kun vain kynä oli pysynyt kädessä.

Julkisuus tuntui kuitenkin päivä päivältä makeammalle, ja musta tultiin tekemään juttua jopa työpaikalle. ”Mainospiirtäjän Pelargonia” oli otsikkona, ja otsikon alla oli kuva, jossa meikäläinen istui valkoinen takki päällä työpöydän ääressä poltellen piippua viisaan näkösenä. Viikkoa myöhemmin olin matkalla Tampereelle tekemään sopimusta Viihdeohjelmat Oy:n kanssa. Suosikki-lehden jättikuvassa istuin Sibeliuksen kipsipää sylissä, pitäen sormia säveltäjämestarin korvissa.

Olen suuri fanisi, alkaen vuodesta 1965. Muhun kolahti ensin Eero ja Jussi, sitten tulit sinä. Tango Pelargonia soi silloin joka paikassa… Edustit mulle kuitenkin ennen kaikkea rautalankaa ja rock-musiikkia, mutta jotenkin vain myös tekemäsi tangokin osui ja upposi meikäläiseen. Mistä luulet tuon Tango Pelargonian suuren suosion johtuvan? Ja miten tuo kuuluisa Tango Pelargonia oikein syntyi?

– Tango Pelargoniaa ei olisi, ellei Raittisen Jussi olisi innostunut erään rokkisession päätteeksi soittamaan mulle pieniltä mustilta vinyylilevyiltään suomitangon herkullisimpia paloja. Olimme nuoria rokkimiehiä ja nauroimme vedet silmissä, kun Veikko Tuomi, Henry Theel ja Olavi Virta lauloivat sydän vereslihalla lemmen suunnattomista tuskista ja eron katkeruudesta; kaikesta sellaisesta, joka sinänsä saattoi olla jollekin totisinta totta, mutta kuulosti meidän korvissamme hirmuisen banaalilta – ja samalla hillittömän hauskalta. Ja niin päätin pistää vielä paremmaksi, otin kitaran kainaloo, pyysin Jussilta kynää ja paperia, ja noiden mustien kiekkojen innoittamana syntyi puolessa tunnissa laulu, joka tuli muuttamaan loppuelämäni. Oli alkutalvi vuonna 1964. ”Suomen kansan makua ei saa pilkata”, sanoi Topi Kärki kuultuaan lauluni demonauhalta. ”Posketon juttu, tämä tehdään levylle!”, sanoi Salon Jakke kilpailevassa levyyhtiössä.

Pelargoniasta ei ehkä olisi tullut niin suurta hittiä ja ikivihreää, ellei Lehtisen Rane olisi ollut studiolla. Hänen oli määrä soittaa kappaleeseen viulusoolo (sovitus oli Esko Linnavallin). Itse olin ajatellut, että laulan lauluni vahvasti karrikoiden ja yliampuen. Niinpä olin myös tuuminut, että Rane soittaisi viuluosuutensa katusoittajamaisen falskisti. Rane oli kuitenkin toista mieltä: mun piti laulaa niin kauniisti ja hempeästi kuin vain osaisin, ja hän soittaisi soolonsa puhtaasti sekä tyylikkäästi. Teimme kuten Rane oli ehdottanut, ja siksi multa vielä tänäkin päivänä kysytään, että ”Oliko se Tango Pelargonia parodia vai ei?” Tähän vastaan tietenkin, että ei ollut parodia, sillä Suomen kansan makuahan ei saa pilkata!

Kuinka homma sitten eteni? Lähdit keikoille ja suureen maailmaan?

– Kevättalvella vuonna 1966 matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille Ruotsia kauemmaksi. Kyseessä oli kirjaimellisesti Seiväsmatka, jonka Viihdeohjelmat tarjosi artisteilleen kiitokseksi taukoamattoman rankasta keikkailusta, ja siitä, että toimisto oli vetänyt palkkioistamme omaan pussiinsa leijonanosan. Niin me sitten ryyppäsimme ja rällästimme Kanarian Las Palmasissa kaksi viikkoa ohjelmatoimiston nokkamiehen, legendaarisen Tappi Suojasen johdolla. Siitä matkasta voisi kirjoittaa kirjan – niin kauheaa se oli.

Edellisen vuoden Pop-show oli ollut menestys: euroviisutähdet Ann-Christine ja Viktor Klimenko sekä Kari Kuuva solisteina, Tappi Suojasen showyhtye ja ruotsalainen suosittu kitarabändi Lenne and The Lee Kings takasivat, että koko ajan soi ja laulu raikui. Mä opin juomaan viinaa, käymään naisissa, ja elämä oli kaikin puolin todellisuuspakoista. Pikku Nina nousi listoilla Tango Pelargonian ohi, ja kesän kuluessa ne vaihtoivat vielä kärkipaikkaa pari kertaa. Edes Beatles ja Rolling Stones eivät päässeet ohi! Mutta mä pääsin Rollareitten kanssa samalle keikalle Yyteriin juhannuksena, ja se oli upeaa, vaikka homma hirvittikin etukäteen. Syksyllä hurja ja kuluttava meno jatkui, sain oman bändin, ja me kierrettiin Suomea päästä päähän ja laidasta laitaan. Vapaapäiviä ei juuri ollut – ja jos oli, halusin edellisen keikan Seinäjoen tuntumaan, koska olin rakastunut Paula-nimiseen tyttöön edellisenä keväänä keikkaillessani siellä Suojasen bändin kanssa. Olin muuttanut Inkoonkadulle Vallilaan ja Paula vieraili joskus myös siellä. Vaikka olimme rakastuneet toisiimme, oli elämäni sen verran hulvatonta, että seurustelu kävi ennen pitkää toivottomaksi.

Olet tehnyt paljon tunnettuja superhittejä itsesi lisäksi myös muille laulajille, mm. Daa-da daa-da (es. Sammy Babitzin), Riviera (es. Sammy Babitzin), Jos jotain yrittää (Harva meistä on rautaa) (es. Frederik), Pienen pojan haaveet (es. Jarno Sarjanen), Kotiin päin (Matti Esko) ja Aikeet arvaan (es. Ritva Oksanen). Miten suurin hittisi Daa-da Daa-da syntyi?

– Homma meni niin, että tein tuohon aikaan Frederikille useita kappaleita, ja olikin luontevaa, että hän pyysi multa laulua myös Syksyn Säveleen vuonna 1972. Olin jollakin keikkamatkalla tehnyt keikkamuusikon arkea kuvaavan rokahtavan rallin Daada daa-da, ja tarjosin sitä Reetulle, joka siihen voimaperäisesti ihastui. Kun hän meni levy-yhtiöönsä Fazerille ehdottamaan laulun levyttämistä tuotantopäällikkö Topi Kärjelle, tämä torjui biisin jyrkästi. ”Hiki pintaan täytyy saada” oli hänen mielestään vastenmielinen ilmaisu ja laulu oli hänen mukaansa muutenkin epäkaupallinen. Niinpä niin, olihan Topi Pelargoniastakin todennut, ettei Suomen kansan makua saa pilkata… Reetu oli masentunut, mutta sitä iloisempi oli Sammy Babitzin marssiessamme joitakin päiviä myöhemmin laulun kanssa EMI:n tuotantopäällikön Rami Henrikssonin puheille. Laulu levytettiin jo samana päivänä niiden muusikkojen kanssa, joita Finnvoxin studioilta satuin löytämään. Syksyn Sävelen sisäänjättöaika oli menemässä umpeen seuraavana päivänä, joten kiirettä piti. Sattumalta The Boys -yhtye oli studiolla lopettelemassa omaa sessiotaan, ja kun olin kirjoittanut pojille sointumerkit, tanakka pohja syntyi aivan kuin leikiten. Myös Nacke Johansson sattui olemaan talossa puhallinryhmineen. Puhuin hänet ympäri sovittamaan kappaleesee lentävät torvistemmat, jotka sitten saman tien nauhotettiin. Iltayöstä äänitimme lauluosuudet, käytyämme hakemassa läheisestä ravintola Ukkomunkista hieman vahvistusta. Sammy lauloi mielettömällä fiilingillä, ja mä karjuin kuorostemmat ”everybody”- huutoineen. Loppu onkin sitten historiaa, iloa ja lopulta suurta surua – niin kuin historia usein tuppaa olemaan.

Vappuaattona 1973 Sammy menehtyi traagisessa auto-onnettomuudessa keikkamatkalla Saarijärvelle. Hän ei itse omistanut ajokorttia, mutta oli innostunut nopeista autoista Syksyn Sävel -voiton jälkeen. Onnettomuuspäivän aamuna hän oli kuskinsa kanssa kurvannut ikkunani alle haukilahtelaisen kerrostalon pihaan. Hän oli hankkinut urheilumallisen Alfa Romeon ja esitteli sitä mulle ylpeänä. Hän pyysi myös mua mukaan vappuaaton keikalle Saarijärvelle, josta kuitenkin hetken emmittyäni kieltäydyin. Toivotinkin hyvää keikkaa ja sovimme, että alamme työstää uutta lupaavan tuntuista biisiäni heti, kun hän olisi palannut. Hän ei palannut.

Mä ryyppäsin suruuni viikkotolkulla, mitä nyt hautajaisiin hieman skarppasin. Sammysta oli ehtinyt tulla yksi läheisimmistä ystävistäni. Hänen kanssaan oli ollut ratkiriemukasta työskennellä, mutta myös vapaa-aika oli sujunut Sammyn seurassa vauhdikkaasti. Hänen postuumisti julkaistulla LP-levyllään oli multa kuusi laulua. Kuinka mielelläni olisinkaan tehnyt niitä lisää… Jokainen uusi sukupolvi tuntuu löytävän Daa-da Daa-dan aina uudelleen, mutta huolimatta uusista viritelmistä Sammyn originaaliversio on ylittämätön. Laulu oli siis ensimmäisiä suuria menestyksiäni sen jälkeen, kun olin päättänyt lopettaa ammattimaisen keikkailun ja ryhtynyt kokopäivätoimiseksi lauluntekijäksi. Sen kokopäiväisyyden suhteen taisi kyllä sitten olla vähän niin ja näin…

Mistä sait idean lauluun Lärvätsalo Go Go? Semminkin kiinnostaa tuo legendaarinen ”Go Go”. Se taisi olla muotia siihen aikaan?

– Lärvätsalo Go Go ilmestyi keväällä 1966. Idean lauluun sain eräänä aamuna hotellissa Rovaniemellä. ”Go go” oli päivän muoti-ilmaisuja vähän joka asialle ja tuotteelle. Kun rumpalini Vesa Enne toi mulle päivän lehden ja näytti siitä mainoksen, jossa eräs pankki tarjosi nuorille ”Go Go -luottoa”, otin naurukohtauksen jälkeen muistiinpanovehkeet esille, ja teksti syntyi lennossa. Aluksi nimenä oli ”Säynätsalo Go Go”, koska olimme äskettäin olleet kyseisessä paikassa keikalla, mutta se vääntyi myyttiseksi Lärvätsaloksi laulun työstämisen myötä. Kesä olikin sitten yhtä lärvätsaloa, mutta viimein tuli paussi. Siirryin syksyllä armeijan leipiin Hyrylän ilmatorjuntapatteristoon. Alikessut ristivät mut heti alokas Lärvätsaloksi, mutta hittiäni en voinut hyödyntää liki vuoteen. Ja bändinikin sai nähdä nälkää, kun mä toteutin hampaat irvessä suomalaisen sotilasfarssin perinteitä.

Kun suurin huuma on ohi ja saatavat muuttuvat veloiksi, miten käy tähden ja hitintekijän? Olen ymmärtänyt, että keikkailu varsinkin alkoi tympiä?

– Vanha bändini hajosi pikkuhiljaa, ja jatkoin kiertämistä enempi tai vähempi tilapäisten kokoonpanojen kanssa. Samoihin aikoihin vaihdoin linjaerimielisyyksien vuoksi levy-yhtiötä Scandiasta PSO:lle, joka julkaisi multa muutamia singlejä. Ko. biisit olivat mielestäni vähintään yhtä hyviä kuin aikaisemmatkin, mutta ilmeisesti niistä puuttui kaupallinen potku, koska ne eivät juurikaan soineet radiossa, eivätkä siten menneet kaupaksi. Keikat olivat jo aikaa sitten alkaneet tympiä mua. Kyllä pelargonia-mies vielä ihan hyvin yleisölle kelpasi, mutta aloin itse kypsyä hittieni jatkuvaan toistamiseen ja bändien alituiseen vaihtumiseen. Aloin perua sovittuja keikkoja ja vietin ajoittain melko alkoholipitoista boheemielämää. Siihen toi välillä jännitystä ulosottomies Rönkkö, joka yritti karhuta multa aika mittavia valtion verosaatavia. Mätkyt johtuivat osaksi ohjelmatoimiston kirjanpitosotkuista, osaksi huolimattomuudestani veroilmoitusten täyttämisessä, mikä oli johtanut viihdealalla silloin melko tavalliseen arvioverotukseen. Eihän multa mitään saatu: mä en omistanut muuta kuin vanhan Vauxhall Vivan sekä työvälineiksi luokiteltavia instrumentteja ja äänityslaitteita. Meistä tuli Rönkön kanssa oikeastaan hyvät ystävät, eikä hän esimerkiksi ryhtynyt rokottamaan mulle elintärkeitä Teosto-tuloja. Lopulta pääsin Rönkön avulla sellaiseen järjestelyyn verottajan kanssa, että vannoin oikeudessa niin sanotun varattomuusvalan, ja mätkyni pantiin pinon alimmaiseksi odottamaan vanhenemistaan.

Uusia lauluja synnyttelin runsaasti 1970- luvun loppupuolella, ja niitä levyttivät mm. Virve Rosti, Jukka Raitanen, Ritva Oksanen, Matti Esko, Kake Randelin, Lea Laven ja Marion Rung. Dannykin oli vähällä voittaa Euroviisu-karsinnat biisilläni Seikkailija. Itsekin tein aina sille päälle sattuessani jokusen singlen, mutta niissä en hirveästi kaupallisuutta tavoitellut, koska en keikoille enää halannut. Kollegat alkoivat niihin aikoihin arvostaa musiikkiani entistä enemmän. Upein tunnustus, jonka muistan, tuli jazzlegenda Seppo Rannikolta: ”Kari on Suomen paras ammattitaidoton ammattilainen”. Tämä viittasi tietenkin siihen, että olen säveltäjänä täysin itseoppinut ja en edes tunne kunnolla nuotteja.

Vuosikymmenen loppupuolella romahdin. Kunnianhimoni hyvien laulujen tekijänä oli kasvamaan päin, kun Vexi Salmi, jolle silloin tein töitä, sanoi mulle viisaasti: ”Kari, laske rimaa, katsotaan kuinka alas sen voi laskea”. Tajusin, että musiikki, jonka tekemisestä nautin, ei ollut minkään arvoista voittoihin tähtäävässä levybisneksessä. Aloin tempoa kaksin käsin viinaa ja tein niin kauheata roskaa kuin kykenin. Loputtomiin en jälkimmäistä kuitenkaan jaksanut ja aloin juoda päätoimisesti.

Miten selvisit tästä kriisistä? Auttoiko hengellinen herätys ja gospel-musiikkiin siirtyminen sinut takaisin jaloillesi?

– 1970- ja 1980 -lukujen vaihteen seutu oli kohdallani melkoista matalalentoa: viina virtasi, naisia tuli ja meni, ja millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Ja katso, valo tuli elämääni! Hengellinen kokemus on asia, jota on jotakuinkin mahdotonta sanoin kuvata. Siksi en sitä suuremmin kuvailekaan. Sellainen osui kohdalleni kuitenkin vuoden -81 alussa, ja se vaikutti elämääni varsin konkreettisesti seuraavan kuuden vuoden ajan. En toki väitä, ettei se vaikuttaisi vieläkin, mutta nuo kokemusta seuraavat vuodet kuluivat kuitenkin sellaisissa ympyröissä, joihin en aikaisemmin olisi voinut kuvitellakaan astuvani: toimin liki kuuden vuoden ajan luterilaisen Kansan Raamattuseura Säätiön -nimisen järjestön gospellaulajana ja julistajana. Minuun suhtauduttiin työssäni hyvinkin vakavasti: olihan mulla niin sanotusti kanttia saarnata totisen parannuksen puolesta.

Siihen aikaan julkkisten ns. uskoontulobuumi oli aluillaan: Eija Merilä ja Viktor Klimenko hehkuttivat sanaa Helluntaiseurakunnan riveissä, täydestä sydämestään, sen tiedän. Kävinhän siellä minäkin, mutta kaatuilu ja muu hurmoksellinen touhu suorastaan pelottivat mut pois. Niinpä löysin itseni ennen pitkää Kansan Raamattuseuran Säätiön, Lohjalta käsin toimivan luterilaisen evankelioimisjärjestön evankelistakursseilta. Tunnettu TV-pastori Olli Valtonen mut sinne ohjasi ja hyvä niin. Kyseisen järjestön piiristä löysin pappeja ja maallikoitakin, jotka eivät olleet fundamentalistisen tiukkapipoisia ja joiden kanssa saatoin pohtia perimmäisiä rehellisesti pohtien ja myös epäilyni esiintuoden. Gospel-henkisiä lauluja alkoi syntyä aivan kuin itsestään. Jo seuraavan vuoden alussa ilmestyi LP-levyni Se avautuu. Musiikillisesti sain siinä toteuttaa täysillä itseäni; kukaan ei vaatinut humppaa eikä tangoa. Tekstini tulivat myös täydestä sydämestä, eivätkä ne olleet pelkästään hallelujaata, vaan lyyrisiä tulkintoja uskonnollisfilosofisista pohdinnoistani.

1983 tein toisen gospel-levyni Minä menen Jumalan muistiin. Se sai ristiriitaisen vastaanoton, koska toin siinä esille joitakin perinteisiä uskonkuvioita kritisoivia näkemyksiä. Viimeinen gospeltuotteeni siltä erää oli Päivi Paunulle säveltämäni albumi Arkinen hartaus. Sen tekstit oli tehnyt puumalalainen, jo lapsuudestani tuntemani maatalon emäntä Eeva Ikonen. Ne olivat raikkaita ja kauniita runoja säveltää. Mun sanoittama Jumalan rauhaa tuolta äänitteeltä siirtyi ennen pitkää seurakuntien lauluiltojen vakiolauluksi.

Toisenlainen elämä kuitenkin alkoi taas vetää puoleensa?

– Lopetettuani työni KRRS:ssä v1986 aloin haikailla pitkästä aikaa taas ihan maallisille keikoille. Ongelmana oli vain jälleen salakavalasti lisääntynyt alkoholin käyttöni. Möhlittyäni yhden keikan hotelli Airistolla päätin panna rukouksen keralla niin sanotusti kupin naulaan.

Sen jälkeen heittelinkin keskimäärin kolmea keikkaa viikossa ja totesin olevani suosittu ns. nostalgiatähti. Tein ehkä elämäni parhaan LP:n Yksinäisten pysäkki Finnlevylle, ja sen tuotti ammoin urani alkuun saattanut Jakke Salo. Levy oli – jos ei välttämättä mikään myyntihitti – niin ainakin arvostelumenestys. Tein jälleen myös lukuisia lauluja muille artisteille, mm. Kari Tapiolle, Matti Eskolle, Meiju Suvakselle, Paula Koivuniemelle, Joel Hallikaiselle, Dannylle jne.

Keikkaa pukkasi, samoin tv-esiintymisiä, ja tein myös lisää levyjä itsekin. Viimeisimmäksi henkilökohtaiseksi hitikseni muodostui vuosikymmenen lopulla jodlaamani ranskalaistyylinen Rupsahda rauhassa rakkaani mun. Se soi radiossa edelleen erilaisten synttärionnitteluohjelmien piristeenä.

Olet ollut hengenvaarallisessa kolarissa. Mitä tapahtui, ja kuinka selvisit siitä?

– Vuonna 1991 joulukuussa ajelin sunnuntain kevyessä pakkassäässä keikalta kotiin. Olin lähtenyt aamulla ani varhain Oulun korkeudelta, Pudasjärveltä ajelemaan kotia kohti ja puolimatkassa piipahdin munkkikahvilla pihtiputaalaisella huoltoasemalla. Virkistyneenä jatkoin matkaa ja kuuntelin siinä samalla uunituoretta levyäni kasetilta sanoja mieleen painaakseni. Auto osui mustan jään alueelle ja katosi hallinnastani, kun nauhalta kuului lauluni Minä ja mun hattuni. Parin piruetin jälkeen Opel Kadett syöksyi vasemmanpuoleiseen ojanpenkkaan, jossa auto suoritti traktoriylikulkusiltaan törmättyään kaksi kertaa 26 metrin ilmalennon, tehden välillä perä edellä pompun, taas lentoaan jatkaen. Kun vaistosin viimeisen liidon aikana auton kääntyvän ylösalaisin, en pelännyt lainkaan: arvelin kuolevani ja odotin, että kohta valot sammuvat.

En kuitenkaan menettänyt edes tajuntaani. Kun ryminä taukosi, tajusin roikkuvani suurimmalta osin lyttyyn läsähtäneessä ylösalaisessa autossa turvavöiden varassa. Vieruspaikkani kohdalla oli auto niin litistynyt, että mahdollisen kanssamatkustajani jäänteet olisivat mahtuneet kenkälaatikkoon. Kasetti soi edelleen ja hatustani kertova laulu jatkui sanoin: ”… se hattu ojat sekä penkat on kanssani joutunut pyörimään”.

Vaikka tajusin, että jaloistani oli tunto ja liikuntakyky täysin pois, en voinut muuta kuin nauraa. Hamuilin auton lattiaksi muuttuneelta katolta laukkuani, josta löysin sikariaskin ja sytkärin. Montaa henkosta en bensankatkussa ehtinyt vetää, ennen kuin autoon tunkeutui vapiseva käsi, joka otti tupakan pois huuliltani. Hyvä niin, koska olisin voinut saman tien räjähtää (ja auttajani myös…). Sitten mut siirrettiinkin piipaa-autoon, ja matka Jyväskylän sairaalaan alkoi Viitasaaren terveyskeskuksen kautta. Siellä sain kipupiikin, koska tuskat alkoivat tulla. Tajusin silloin, että Sammy Babitzinin kuolemaan johtanut onnettomuus oli tapahtunut aikoinaan aivan lähellä, Saarijärvellä.

Keskimmäinen selkänikamani oli onnettomuudessa murtunut. Mutta Jyväskylän sairaalassa tehdyn väärän diagnoosin seurauksena – joka määräsi minut kivuista huolimatta kävelemään – nikama romahti täydellisesti. Kuukautta myöhemmin mulle tehtiin sairaala Ortonissa Helsingissä vaativa leikkaus, jossa nikaman tilalle istutettiin pari palaa lonkkaluustani ja homma tuettiin teräshärvelillä, joka on selässäni vieläkin. Ennen leikkausta oli alaruumiini lopullinen halvaantumismahdollisuus peräti 80-prosenttinen. En halvaantunut. Päästyäni sairaalasta noin kuukauden kuluttua taiteilin erilaisten tukiliivien ja kyynärsauvojen kanssa muutaman vuoden, kunnes opin kävelemään jotakuinkin tyylikkäästi. Hillittömät hermosäryt piinasivat mua kuitenkin seuraavien viiden vuoden ajan. Niihin toivat lievitystä ainoastaan voimakkaat opiaattipitoiset lääkkeet, joten nuo vuodet kuluivat jokseenkin epätodellisissa tunnelmissa.

Pystyit kuitenkin laulun tekoon tuonkin keikauksen jälkeen?

– Musiikin teko sujui vain ajoittain, mutta sain kuitenkin 90-luvun puolenvälin tienoissa aikaan taiteellisesti ehkä kaikkien aikojen parhaan suoritukseni: tamperelaisen löytöni Leena Niinimäen CD:n Monet kasvot. Leena on eräs parhaista laulajista, joita tunnen, mutta huolimatta poikkeuksellisen hyvistä lauluistani ja Antero Jakoilan upeista sovituksista, levy jäi vain pienten piirien kulttikamaksi. Kyllä sellainen hieman masensi!!

Millä tyylillä musiikkisi on syntynyt? Pääsääntöisesti vaikutat lähinnä hauskanpitäjältä, sittenkin, näine ajoittain kovinkin surullisine, miltei traagisine kohtaloinesi…

– Olen tehnyt lauluja silloin kun on huvittanut eli olen luottanut inspiraatioon. Homma ei ole saanut tuntua työltä. Ehkä oli hyvä niin, sillä kenties juuri tästä syystä tuotokseni poikkesivat hyvinkin paljon vallalla olleesta iskelmälinjasta. Inspiraatiot tuottivat kuitenkin pääsääntöisesti melko epäkaupallista musiikkia, josta osa vielä tänäkin päivänä kummittelee pöytälaatikossa. Rakastin bossanovaa ja toisaalta myös kantrimusiikkia tarinan kertomisen välineenä. Molemmat olivat lajeina melko vieraita suomalaisille musiikin kuluttajille. Kuitenkin Jarno Sarjaselle 1971 tekemästäni kantriballadista Pienen pojan haaveet tuli yksi soitetuimmista ja myöhemmin eniten levytetyistä lauluistani. Samoin bossanova-henkinen Aikeet arvaan, jonka tein Ritva Oksaselle, tuli neljänneksi vuoden 1972 Syksyn Sävelessä. Lisäksi perustimme Raittisen Jussin kanssa kantribändinkin Kantri Boys, jonka kanssa teimme hulppeita klubikeikkoja.

Ketkä ovat tai ovat olleet musiikillisia idoleitasi?

– Niitä on paljon. Jos on pakko sanoa: kovin innoittajani on ollut Antonio Carlos Jobim. Tosin hänen innoittamansa biisit ovat pysyneet pöytälaatikossani suurimmin osin. Muistan ikäni, kun Suojasen bändin rautainen kitaristi Jouko Huttunen soitti mulle vuonna -65 keikoilla mukanaan raahaamallaan Tandbergin kelanauhurilla sen ehkä ensimmäisen Getz/Gilberto -tuotoksen, ja opetti mulle myös ne tärkeimmät ”Jobimsoinnut”. Ammatillisesti kovin juttu on ollut CCR: John Fogerty on ilman muuta Daa-da Daa-dan kummi. Kuitenkin Elvis oli se, joka minut liikkeelle lykkäsi alun perin: ne Sunjutut oli niin kovia, ettei valkolaisten puolella ole moisiin sen jälkeen ylletty. Pop-osastolta arvostan suuresti ”isä kuoli yksin jäin” -miestä, eli Gilbert O´Sullivania. Lisäksi Elton John, Billy Joel ja tietenkin Lennon-McCartney -duo ovat loistavia lauluntekijöitä kaikki kerrassaan!

Mun erityiset innoittajani lauluntekijöinä on kuitenkin Gordon Lightfoot, Kanadan lahja maailmalle, sekä Nanci Griffith. Naisista noteeraan myös korkealle Carole Kingin. Tykkään uudemmistakin: Anastaciasta kovasti. Kotimaisista lauluntekijät Hector, Tuomari Nurmio, J. Karjalainen ja Edu Kettunen on mun suosikkeja. Ja pitäisikö hävetä, jos sanon, että yksi mielibändejäni on Tik Tak?

Jos soundeista puhutaan, olen kaupallisen musan suhteen ns. ”länsirannikon mies”: Crosby, Stills & Nash, Bread, Eagles ja vastaavat lumosivat mut stemmalauluillaan. Ja jos sitten saan paljastaa suuren salaisuuteni: tykkäsin Bee Geesistä heti kättelyssä… Vastaväittäjille: tehkääpä perässä! Tietenkin on vielä mainittava Jimmy Webb: Webb ei ole vain viihteellinen Glen “Leirikello” Campbellin hovisäveltäjä – vaan yksi upeimpia kantrimelodioiden kuljettajia kuunaan.

Millainen on hyvä sanoitus? Olet riimimiehiä… Ketkä kotimaisista ovat tekstintekijäsuosikkejasi?

– Hyvä sanoitus on muutakin kuin riimien kanssa taiturointia. Mun ykkösmies on ehdottomasti Pentti Saarikoski: uskomatonta taimausta, sielun nurin kääntäviä kuvia. En aliarvioi Leinoa, Repeä, Junnua, enkä Vexiä, jos iskelmä-runolegendoista puhutaan, mutta eniten tykkään kuitenkin Röyhkä-Nurmio – tyylistä. Ikäpolveni ykkönen on mulle tietysti Hector, ja perässätulijoista rakastan J. Karjalaisen ihanan lapsellisia kielikuvia. Kari Peitsamolla ja Dave Lindholmilla on myös omat soppensa sydämessäni.

Mitä vinkkejä & ohjeita antaisit nuorelle lauluntekijälle, joka haaveilee pitkästä urasta?

– Usko inspiraatioon, intuitioon. Älä väkisin väännä, mutta jos on pakko niin väännä…

Täytit juuri 60 vuotta. Onnea! Kuinka päiväsi nykyään sujuvat? Teet vielä lauluja ja jostain aina silloin tällöin osuu silmiini myös, että Kari Kuuva on keikallakin… Kerro vielä lopuksi, minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?

– Olemme nyt olleet Paulan kanssa naimisissa kahdeksan vuotta, olemme matkustelleet paljon, ja meillä on yhteisinä mieltymyksinä mm. kirjallisuus ja elokuvat. Pärjäämme aika mukavasti, saan asiallista työkyvyttömyyseläkettä liikenneonnettomuudessa saamani selkävamman takia: vaikka olenkin toipunut melko hyvin erittäin vaikeasta leikkauksesta ja sitä seuranneista vuosia kestäneistä säryistä, ei selkäni kuitenkaan kestäisi esimerkiksi ammattimaista keikkailua. Lisäksi saan tekijänoikeuspalkkioita kohtalaisesti, koska olen tehnyt itselleni ja lukuisille muille artisteille elämäni aikana useita hittejä, joista on tullut ikivihreitä. Julkaistujen laulujeni määrä lienee useampia satoja (pöytälaatikossani lojuu vieläkin enempi eli ne parhaat…). Lisäksi sävellän ja sanoitan edelleenkin, mieluummin kuitenkin sellaista musiikkia, josta itsekin pidän. Viime vuosina olen osallistunut vakuutusyhtiöni luvalla muutamalle “Back To The Sixties” -keikalle, ja olen saanut todeta uudemmankin sukupolven edessä, että ”vanha pelakuu” on loppujen lopuksi silkkaa rokkenrollia.

– Kotona mulla on pieni demostudio, jossa toteutan sovituksia lauluistani. Toisessa työhuoneessani on tietokone, jota käytän pääasiassa kuvankäsittelyyn ja videoeditointiin. Rakkautta riittää moneen lähtöön: hankimme esim. noin vuosi sitten collien, jonka nimesimme Elvikseksi ja olemme vaimoni kanssa siihen kumpikin täysin kahjona. En voi olla mainitsematta tämän tarinani lopuksi, että taannoin Oitin kulttuurisihteeri soitti mulle ja ehdotti tosissaan, että täällä alettaisiin pitää kesäisin ”Pelargonia festivaaleja”, joiden suojelija mä olisin. Maalaili hän jopa sellaisia kuvia, että tietyt vapaat peltotilat käytettäisiin pelargonioitten viljelyyn ja uusien lajikkeitten jalostamiseen… Hän ei enää ole kulttuurisihteeri, mutta se tuskin on mun vikani…

Mä en kuitenkaan ole vielä asunut tässä sieluni korttelissa koko ikääni, mutta sitten kun olen, toivon että pelargoniat peittävät hautakumpuni ja saattoväki laulaa Daa-da daa-daa.

Kari Kuuvan biisit ovat mulle tuttuja ja läheisiä jo pitkältä ajalta. Kuuntelin kuitenkin kauniiksi lopuksi vielä muutamia Karin ennen julkaisemattomia lauluja. Nekin ovat kertakaikkisen upeita: lauluja, jotka vain Kari Kuuva voi ja osaa tehdä. En ihmettele yhtään, että hän valloitti palan sydämestäni jo vuonna 1965. Tuo pala tuli taas isommaksi tämän session aikana.

***

Lisäinformaationa Kari Kuuvan tärkeydestä Elvis ry:lle ja varsinkin kustannussopimusten kohtuullistamiselle alallamme kerrottakoon ja kerrattakoon seuraava (ote SELVIS 4/98, teksti: Martti Heikkilä):

Vuosia kestänyt prosessi päättyi lopullisesti Kari Kuuvan voittoon, kun Korkein oikeus hylkäsi EMI Finland Oy:n valituslupahakemuksen. Karin 70-luvun alussa solmimat kustannussopimukset yhteensä 22 teoksesta ovat näin purkautuneet. Teoksista tunnetuimpia ovat ”Daa-da Daa-da” ja ”Riviera”. Korkeimman oikeuden ratkaisu merkitsi sitä, että Kouvolan hovioikeuden päätös sai lainvoiman. Hovioikeushan puolestaan piti ennallaan Riihimäen käräjäoikeuden päätöksen. Purkupäiväksi tuomittiin 20.12.1994. EMI:lle tuli kalliiksi se, ettei yhtiö heti suostunut Karin purkuvaatimukseen. Se tuomittiin maksamaan tekijän oikeudenkäyntikuluja 69.750 markkaa lisättynä koroilla eli yhteensä 81.158 markkaa. EMI:n maksettavaksi jäivät myös sen omat oikeudenkäyntikulut, yli 163.000 markkaa korkoineen. Karilla ei oikeudenkäynnissä ollut taloudellista riskiä, sillä Elvis oli sitoutunut maksamaan ne oikeudenkäyntikulut, jotka mahdollisesti olisivat langenneet tekijäpuolen maksettavaksi. Kyseessähän oli merkittävä ennakkotapaus. Jos lopputulos olisi ollut meidän kannaltamme huonoin mahdollinen, Elvis olisi Korkeimman oikeuden tuomion jälkeen voinut joutua maksamaan puolikin miljoonaa markkaa. Mutta nyt varsinainen oikeusprosessi ei maksanut Elvikselle penniäkään ja tuloksena oli tekijöille myönteinen ja kansainvälisesti merkittävä ennakkopäätös. Johtokuntamme teki siis aikanaan ainoan oikean ratkaisun päättäessään, että yhdistys lähtee tässä asiassa jäsenensä “takuumieheksi”.

Samalla kun Elviksen johtokunta teki päätöksen lähteä Karin takuumieheksi oikeuteen, teki Suomen Musiikkikustantajat ry päätöksen, että se ei lähde takaamaan EMI:n mahdollisia kuluja. Karin perusteita sopimusten purkamiselle olivat käräjäoikeudessa se, että sopimustilanne on muodostunut hänen kannaltaan kohtuuttomaksi ja se, että sopimusten ikuinen kestoaika on kohtuuttoman pitkä. Lisäksi, kustantaja on laiminlyönyt tehtävänsä, joista tärkein on ollut nuottien julkaiseminen ja niiden levittäminen. Karin vastineessa korostettiin, että äänitteiden tuottaminen, julkaiseminen ja levittäminen eivät kuulu kustannustoimintaan, vaan ne ovat levy- yhtiön toimintaa. Kustantaja ja äänitetuottaja ovat kaksi eri asiaa, vaikkakin ne tässä tapauksessa olivat saman yhtiön eri osastoja. EMI puolestaan korosti, että kustannustoiminnan kulut ovat etupainotteisia ja tuotot kertyvät vasta vuosien varrella. Käytännössä yhtiö ei kuitenkaan pystynyt kumoamaan sitä tosiasiaa, että tämä “investointi” oli jo ehtinyt tuottaa hyvänlaisen voiton. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen mukaan kustantaja oli esimerkiksi vuonna 1993 saanut Teostosta näistä teoksista osuuksia noin 20.000 markkaa. Elviksen toimeksiannosta Karin asioita ryhtyi oikeudessa ajamaan OTK Ilmo Laevuo. Vahvana tukenaan hänellä oli koko ajan Arthur Fuhrmann, joka yhdistyksemme palkattomana asiamiehenä ei työtuntejaan laskenut.

Martti Heikkilä

Maailmanmatkaaja päätyi Suomeen – Douglas Pashleylla on soittajan sielu

Julkaistu

Miehen monipuolista tuotantoa on täällä jo kuultu niin menestyneillä pop-levyillä kuin musiikkiteatterissakin. Viimemainitun puolen näyttävin esimerkki on syyskuun lopulla Helsingissä ensi-iltansa saanut musikaali Spin.

Taustatiedoistasi selvisi, että olet musikaalisesta perheestä ja olet soittanut lähes koko ikäsi.

– Kyllä. Isäni suku on Englannista, ja isoisäni työskenteli vaudeville-ammattilaisena. Kokoonnuimme aina sunnuntaisin isoisäni luo laulamaan ja soittamaan. Meille kotiin hankittiin piano kun olin kolme vuotta vanha, ja muistan sen päivän; se piano tuntui pelottavan isolta! Isäni harrasti musiikkia, ja hänen kanssaan aloin soittamaan. Opin nopeasti, ja nelivuotiaana soitin jo kaiken minkä hänkin. Sitten aloin käydä tunneilla.

Klassistako?

– Klassinen lähtökohta, mutta ei oikein tiedetty mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Olin varsin itsepäinen, olin kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista, ja soittelin jo silloin omia juttujanikin, joten kiersin monenlaisten opettajien tunneilla.

Etkä koskaan mennyt klassiseen “suuntaan”?

– En. Olen alusta asti ollut kiinnostuneempi soittamaan omaa musiikkiani jonkun muun tekemän sijasta. Ammattilaiseksi aloin 17-vuotiaana, ja siinä piti olla hieman “järjestelyjä”, sillä Kanadassa pitää olla 19 ennenkuin voi työskennellä ravintoloissa.

Eli ammatinvalintasi meni varsin luontevalla kehityksellä. Oliko koskaan mitään erityistä hetkeä tai tilannetta, jolloin päätit ryhtyä alalle?

– Itseasiassa oli. Valmistuttuani high schoolista päätin kiertää maailmaa, ja ensiksi päädyin Keski-Kanadaan serkkuni hommiin, joka rakensi taloja. Tienasin 10 [Kanadan] dollaria tunnilta. Silloin tapasin australialaisen kaverin, joka oli kiertämässä maailmaa. Hän oli tehnyt sitä jo kymmenen vuotta, ja hankki elantoaan siinä vaiheessa lattiasiivoojana, eli vielä minunkin hommaani kehnompaa. Mietin, että jos itse aion kiertää maailmaa, niin teen sen musiikin kanssa.

Aloin opiskella jazz collegessa, ja tein välillä musikaalitöitä teatterikiertueen kanssa. Koulustani kaikki pyrkivät [jazz-koulu] Berkleehen, mutta minulla ei ollut sinne mielenkiintoa. En usko ollenkaan siihen koko teoria-lähtöiseen jazz-opetukseen, mielestäni jazz tulee muusikon sisältä ulos, ei toisin päin. Teoreetikot yrittävät sitten miettiä, että mitä helvettiä tässä tapahtuu – se ei toimi niin.

Joten aloinkin opiskella klassista sävellystä ja johtamista; [Bela] Bartókia, [Igor] Stravinskya ja niitä heppuja, jotka ovat ihan vv-OU! Sen koulun painotus oli kuitenkin uudempaan kamaan, ihan sinne John Cage -osastoon ja minimalismiin asti, joka sitten taas minulle on melko pitkäveteistä. Se on oikeastaan vain reaktiota aiempaan tapahtuneeseen, eikä oikein musikaalista, enemmänkin vain älykästä.

Olin kyllä kiinnostunut Ph.D.-tutkinnon suorittamisesta, mutta sitten tapasin kuubalaisemigrantin Sergio Barroson, joka opetti sävellystä vierailijana. Ystävystyimme nopeasti, ja aloin opiskella hänen johdollaan yksityisesti. Hänellä oli suunnitelma siirtyä Belgiaan seuraavaksi, mutta hän ei ollut vielä saanut visaa taustastaan johtuen, joten päätin pitää hieman lomaa, ja vierailla ystävieni luona LA:ssa.

Aivan se tuttu tarina, että 700 dollaria taskussa, ja vanhalla Volvolla vuorokauden ajo putkeen Los Angelesiin! Olin ajatellut pyöriä siellä lomalla muutaman viikon, mutta haeskelin muutamia hommia. Olin matkan varrellakin pysähtynyt moikkaamaan kaveriani, joka työskenteli agenttina Seattlessa. Kävin muusikkojen liitosta hakemassa joidenkin klubipromoottoreiden kotiosoitteet, ja menin ovilleen koputtamaan. Ja sainkin hommia, hyviäkin hotellibaareja yms. Vähän ajan päästä soitin kuusi iltaa viikossa ja tienasin 600-700 taalaa viikossa, joka oli jo todella hyvä liksa silloin.

Soolopianoa siis, aulabaari-keikkoja?

– Joo, jazzpianoa soolona; aulabaareja ja yökerhoja, riippui paikasta – aulabaareista tuli kyllä parempi liksa. Ja 80-luvulla siellä voi soittaa ihan mitä tahansa, monet kovatkin nimet teki niitä keikkoja. Päivisin sitten sävelsin, ja sain jo joitakin kontakteja kustannus- ja levybisnekseen. Mutta tuolloin melkein kaikki hyvin tienanneet bisnes-tyypit veti kokaiinia ja potkut tuli herkästi, joten minunkin kontaktini häipyivät nopeasti!

Mutta sitten agentti-kaverini Seattlesta soitti ja kysyi lähtisinkö keikalle Japaniin. Minä olin että “tottakai!”, ja lähdin kolmeksi kuukaudeksi sinne. Se oli tosi hauskaa; erinomaiset olosuhteet, täysimittaiset flyygelit, loistava äänentoisto, kolme-neljä puolen tunnin settiä illassa. Ja taas pystyin jatkamaan säveltämistä päivisin. Tulin takaisin LA:han, ja juuri siihen aikaan tulivat ensimmäiset Yamahan DX-7:t [syntetisaattori-malli]. Olin nähnyt niitä jo Japanissa, ja ne olivat varsin kalliita USA:ssa. Otin yhteyttä Japaniin, ja sain sovittua puolen vuoden työt, joten menin sinne uudestaan, ideana tehdä vähän hankintoja.

Tapasin sitten Japanissa brasilialaisen kundin, joka oli muusikkona hyvinkin kaltaiseni. Aloimme kirjoittaa yhdessä, ja teimme pienessä studiossa kahdella neliraiturilla demoja paristakymmenestä biisistämme, ja lähettelimme niitä ympäriinsä. Muutamat menivät läpi, eli levyille asti. Itseasiassa yksi jo isokin artisti kylmästi “rippasi” [rip-off], eli varasti yhden meidän biisin omakseen! Vaikka se otti tietenkin päähän, niin olihan se kuitenkin jollain tasolla myös imartelevaa, kun kelpasi. Tietenkin ulkomaista vedetään höplästä, mutta minä olin, että “teen seuraavan, kävisikö tämä?” ja olisin jo paljon viisaampi. Ja se toimi, ne alkoivat lopulta kyselemään minulta biisejä, varastamisen sijasta!

Etkö saanut mitenkään asiallesi oikeutta?

– Ainakin silloin Japanin musiikkibisnes tuntui olevan niin “isojen poikien” hoitelemaa, että jos liittyi sikäläiseen Teostoon esimerkiksi, niin joutui mustalle listalle, ja työt oli vähissä. Oma kokemukseni oli, että kustantajien ja tekijänoikeusseuran välit olivat sillä pohjalla, että vain hyvin etabloituneiden tekijöiden asiat hoituivat. Uudella yrittäjällä oli esimerkiksi aivan mahdotonta saada mitään selvitystä myyntiluvuista.

Mutta tuotantohommissa oli isoa rahaa, ja aloinkin toimimaan enemmän siellä. Kasvatimme ystäväni kanssa bisneksen siitä kahden ihmisen ja kahden neliraidan kuviosta 128 ihmisen työpaikaksi neljine täysmittaisine studioineen. Kovaa työtä, studioitakin pyöritettiin kolmessa vuorossa ympäri vuorokauden. Hankin Lontoostakin studiokokonaisuuden tuolloin.

Töitä olisi mutta ei budjettia

Aloitko tehdä pop-musiikkia jo siis Kanadassa?

– Kyllä, aivan alusta lähtien. Isoisäni jo rohkaisi minua lauluntekoon. On kuuluisia kanadalaisia lauluntekijöitä – Joni Mitchell, Neil Young, Leonard Cohen – mutta ei niitä kovin paljoa ole. Kanada on kuitenkin tuontivaltio musiikin suhteen, ja siksi lähdinkin sieltä. Amerikka on niin valtava virta, että sen paineessa on lähdettävä. Alanis Morissette on hyvä esimerkki. Hän oli teinitähti Kanadassa, mutta sitten löysi oman juttunsa, ja kävi jokaisessa levyfirmassa valmiin Jagged Little Pill -materiaalinsa kanssa, eikä kukaan ollut kiinnostunut. Mutta Amerikassa Maverick, eli Madonnan firma otti, ja se on historian eniten myynyt debyytti-albumi – yli 14 miljoonaa kappaletta jo.

Aloitiko Suomessakin ovien koputtamisella?

– Tapasin vaimoni [näyttelijä Anna Hultin] Japanissa, ja muutin hänen kanssaan tänne. Ensimmäinen lapsemme syntyi täällä, mutta halusin lähteä takaisin Kanadaan, joten muutimme sinne. Aloin opettaakin, mutta työskentelin myös LA-ympyröissä mm. [säveltäjä/ tuottaja] David Fosterin kanssa. Menestyinkin, mm. tein pääteeman Schwarzenegger-leffaan Eraser, ja perustin oman levy-yhtiön. Mutta odottaessaan kolmatta lastamme Anna puolestaan halusi takaisin Suomeen. Hän halusi töihin, eikä siellä ole teatteria, ja elokuvatyökin menee Hollywoodin kautta. Los Angelesissa emme halunneet lastemme kasvavan, joten tänne tultiin.

Olin onnekas, koska teatteri [Helsingin Svenskan] tarjosi töitä [musikaali Pojken Blå], ja pian sen jälkeen Siljavarustamo pyysi hommiin tekemään taustoja laivan show-esityksiin. Sen jälkeen Warner tarjosi sopimusta lauluntekijänä. Sieltä taidettiin ottaa yhteyttä, mutta haeskelin itsekin kyllä. Muistan eräänkin ison yhtiön A&R-miehen juttusilla käynnin. Hän tarjosi demon pohjalta yhteistyötä erään solistin kanssa, eli normaalia kehittämistä; biisien etsintää, tekemistä ja työstöä, harjoittamista jne. Sanoin ok ja kysyin millaisella kehitystyöbudjetilla siinä liikutaan. Vastaus oli, ettei sellaista ole. Hämmästyin täysin: “Siis mitä? Ei ole budjettia? Oletatte siis että työskentelen tämän kaverin kanssa puoli vuotta ja sitten EHKÄ jotkut biiseistäni äänitetään, ja sitten EHKÄ jotkut niistä julkaistaan levyllä, ja sitten saan mekanisoinnit ja jos soi niin teostoa, niinkö?” Vastaus oli, että “niin”. Lähdin siitä paikasta, emmekä ole sittemmin ko. henkilön kanssa puhuneet.

Aloitit sitten Warner-sopimuksella, mutta et ole kuitenkaan jatkanut sitä?

– En, se oli yhteinen päätöksemme. En kuitenkaan saanut tarpeeksi biisejä julki. Tein Tomi Metsäkedon ensimmäiselle levylle suurimman osan biisejä, ja kun se meni hyvin, aloin saada muitakin pyyntöjä. Ruotsin kontakteillani sain varsin hyvin yhdessä sikäläisten kanssa tekemiäni biisejä läpi, kun koko ajan oli jotain tarjolla jossain. Kilpailu on todella kovaa. Olen kuullut että esimerkiksi [amerikkalainen lauluntekijä] Dianne Warren laittaa laulujensa markkinointiin todella isoja summia. Eikä kyse useasti ole enää edes markkinoinnista, vaan tekijä maksaa tietylle solistille siitä, että tämä levyttää tietyn laulun, ja hitin myötä tekijä saa omansa moninkertaisesti takaisin. Tietenkin riski on aina olemassa.

Jatkoit kuitenkin Warner Musicin tuotannoissa.

– Tomin ensimmäisen albumin jälkeen yhtiö pyysi minua tuottamaan laulun Gordon Haskellille; se oli duetto [The music played] Maaritin [Hurmerinta] kanssa. Sekin meni hyvin listakärkeen, ja tein myös Tomin toisenkin levyn.

Sitten aloin kehitellä ideaa musikaaliksi. Minua ärsyttää tavattomasti se, että todellinen lahjakkuus ei pääse musiikkibisneksessä esiin enää kuin sattumalta. Esiintyjiä kiinnitetään ulkonäön mukaan, ei lahjojen. Musiikki ja ilmaisu ja jopa laulutaito tehdään heille toisten toimesta. Mietin mennyttä aikaa, ja kaikkia niitä hienoja artisteja ja lauluja joita on ollut erityisesti 60- luvulla. Tulin ajatelleeksi, että ehkä bisnes ei edes halua voimakkaita artisteja, jotka ottavat eri tavoin kantaa – sellaisia eivät halua poliitikotkaan, koska “laulut voivat muuttaa maailmaa”!

Kehittelin ajatuksesta tarinan, jossa tällainen iso korporaatio ohjailisi popartistien uraa voimakkailla julkisuuskampanjoilla, ja siitä sitten kehittyi musikaali Spin. Muutamat sen lauluista olen tehnyt joidenkin muiden kanssa yhdessä, esimerkiksi staff writer -kautenani. Musikaaleista olen pitänyt aina, jo Nelson Eddyn ja Jeanette Mc- Donaldin operettifilmeistä lähtien. Tunnen sen perinteen ja ne laulut hyvin. Musiikkiteatteri on upea taidemuoto, ja onkin hyvin hienoa olla Suomessa, kun täällä se on niin suosittua, yleisö käy katsomassa musikaaleja. Uuden musikaalin tuottaminen on kuitenkin iso riski, ja siksi olen ollut onnekas ja hyvin otettu siitä että Svenskan valitsi minut tekemään sellaista.

Entä ooppera? Mikä on suhteesi siihen?

– No, minulla on hieno idea oopperaksi, ja toivon että se olisi seuraava iso juttuni. Mutta en halua puhua siitä sen enempää… Paitsi, että etsin nuorta miestenoria – demot ovat tervetulleita!

Onko sinulla kiinnostusta kirjoittaa isoja orkesteriteoksia, tai vaikkapa pianosonaatteja?

– Kyllä, vaikka en ole sille osastolle vielä mennytkään. Ehkä menen jatkossa sinnekin…

Tunne on tärkeintä

Tunsitko lainkaan Suomen musiikki-ilmastoa? Oliko sinulla minkäänlaisia vaikeuksia säveltää suomalaiselle artistille tai suomalaiselle yleisölle?

– Ei niinkään. Suomen kieli ei istu hyvin länsimaiseen poppiin, se on kyllä totta. Mutta periaatteessa musiikki on musiikkia, ja kysymyksessä on tunneasiat. Tänä päivänä on kuitenkin jo niin iso määrä ihmisiä, joille perinteinen mollisävellaji- ja venäläisvaikute ei merkitse mitään erityistä, vaan heidän makunsa on kehittynyt täysin kansainväliseksi. Ja siksi Suomi on valmis valloittamaan maailmaa.

Olemme juuri saaneet valmiiksi Essi Wuorelan levyn, jossa on uutta materiaalia, ja joitakin vanhempia suomalaisia lauluja, jotka kuitenkin on tehty aivan uusiksi. En niinkään kuuntele kieltä ja sanojen merkityksiä, vaan koko paketin emotionaalista vaikutusta. Jos halusin vaihtaa jotain soinnutusta, niin kysyin Essiltä toimiiko se moodin kanssa ok. Ja teimme koko levyn live-ottoina juuri siitä syystä, että laulut olisivat tunnelmaltaan kokonaisuuksia.

Ovatko laulujesi suomi-tekstit käännöksiä vai originaaleja?

– Kieli on niin konkreettinen asia, etten oikein usko käännöksiin, sellainen on aika vaikeata. Useimmat lauluni ovat menneet Sinikalle [Svärd] demoilla, joissa melodia on vain hyräilty, ja hän on tehnyt oman tekstinsä. Be gentle to my heart Tomin ensimmäisellä levyllä on ollut aivan valmiina tekstinkin osalta, ja Sinikka teki sen pohjalta omansa, muttei sekään ole suoranainen käännös.

Tunnut olevan kiinnostunut ja valmis tiimi- työskentelyyn, ja hyväkin sellaisessa.

– Kyllä, opin sen Japanin aikoinani. Ihan rinnakkainkin on hauskaa työskennellä, siinä pusketaan toista hyvin. Olen huomannut, ettei se ole suomalainen tapa, täällä kukin istuu saunassaan miettimässä… Muualla se kuitenkin on yleistä, ja hyvä puoli siinä on, että lauluja päivän mittaan syntyy – hyviä tai huonoja, mutta syntyy. Se on niin Nashvillessa, se on niin Broadwaylla – kaikkialla. On hyvä työskennellä toisten kanssa, rohkaisen ketä vaan tekemään sellaista. Vaikka useammankin kuin yhden kanssa; siinä syntyy keskustelua, kysymyksiä, vitsejä, eli kaikenlaista inhimillistä vuorovaikutusta, joka vaikuttaa lopputulokseen. Se on hyvä tapa työskennellä, ja kuitenkin voi aina myös mennä kotiinsa ja tehdä yksinkin.

Yksi projekti, jonka yhteydessä nimesi tuli voimakkaasti – ja yllättävästi, ainakin minulle – esiin, on Sansan debyyttilevy. Miten päädyit siihen mukaan?

– Warnerilla ehdotettiin työskentelyä Sansan kanssa. Innostuin demosta, ja päädyimme aloittamaan. Hän kehittyi valtavasti ja saimme paljon aikaan. Mutta kuitenkin kävi niin, että sitten kun olimme “valmiita” aloittamaan levyntekoa, niin Warner päätyikin julkaisemaan koosteen siitä kaikesta, mitä olimme puolentoista vuoden aikana jo saaneet aikaan. Eli siitä projektissa jäi hieman huono fiilis, mutta ei minun ja Sansan välille; esimerkiksi Essin levylle tuli neljä hänen lauluaan.

Olet työllistetty säveltäjä-sovittaja-tuottaja, mutta entä soittaja?

– No nyt olen aloittamassa bändiä kitaristi Neff Izirraryn kanssa, ja pyrimme klubikeikkailuun. Soitin aikoinaan kuusi iltaa viikossa, mutta jos on pieniä lapsia perheessä, niin se ei oikein käy. Nyt nuorimpani on jo kahdeksan, joten taas voisi alkaa vähän soittelemaankin. Rakastan soittamista.

Vuoden muusikko Maria Kalaniemi – ”Sävellykseni ovat paljelaulua”

Julkaistu

”Lähes sensaatiomaiseen asemaan…”

”Maria Kalaniemi on kansainvälisen huipputason muusikko ja lisäksi lahjakas, omaleimainen säveltäjä. … Maria Kalaniemen maine perustuu, paitsi hänen ainutlaatuiseen herkkyyteensä esittävänä taiteilijana ja pitkälle vietyyn taituruuteensa, hänen kehittämäänsä tapaan käyttää musiikissaan harmonikan ns. melodiabassoversiota. Tämä malli ja sen vaatima soittotekniikka ei ole aiemmin ollut harmonikansoittajilla käytössä ulkopuolella ns. taidemusiikin, ja Kalaniemi nousikin muutamassa vuodessa harmonikan maailmassa lähes sensaatiomaiseen asemaan.” Ote Muusikkojen liiton tunnustuspalkinnon 2004 perusteluista.

– Pienenä tyttönä kirjoitin nuoteille valssin pätkiä. Varsinaiset säveltämiseni alkoivat kuitenkin vuonna 1983, kun aloitin opiskeluni Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla. Laitisen Heikki ja Ikkelän Merja kannustivat meitä nuoria opiskelijoita omien biisien tekoon.

– Ensimmäisellä soololevylläni oli mukana oma sävellys ”Hermannin riili”, jonka sävelsin niin, että biisistä tuli funkahtava, irkkutyylinen ja jossa on balkanilainen soolo. Tämä on tyypillinen sekoitus eri tyyleissä kulkevaa rytmistä musaa. Sitten tulivat muun muassa ”Ahma” ja ”Lomasävel”, jotka ovat nopeatempoisia, virtuoottisia kappaleita ja pitävät sisällään vapaata soittoa nykykansanmusiikin hengessä. Minulta löytyy myös meditatiivisia biisejä, kuten muun muassa ”Iho”, johon ammensin vaikutteita Kalevalalaisista tunnelmista.

– Olen parhaillani tekemässä jatkotutkintokonsertteja taiteellista tohtorintutkintoani varten. Viime vuoden toukokuussa järjestin solistisen Runonsoitto-nimisen konsertin, jossa esitin kokonaisen tunnin omaa sävellystuotantoani. Tämä oli tavallaan kiteytymä, mitä minun päässäni on liikkunut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Kalevalaisen musiikkiestetiikan ohella olen ottanut paljon aihioita myös runolauluista, itkuvirsistä ja mustalaislauluista. Tähän olen yhdistänyt oman vokalistisen ääneni, niin että se sulautuu soittimeeni toisena instrumenttina. Kyse on kokonaisuudesta ja eräänlaisesta paljelaulusta, 40-vuotias Kalaniemi sanoo.

Maria Kalaniemen omia sävellyksiä kuullaan myös Kansallisteatterin uudessa Niskavuoren Nuori Emäntä- näytelmässä, joka sai ensi-iltansa 17.12.2004. Kansallisteatteri julkaisi Kalaniemen musiikista Cd-levyn.

– Ohjaaja Juha Lehtola otti yhteyttä ja pyysi minua säveltämään näytelmään musiikkia. Hän oli ihastunut Ahma-levystäni, josta muutama kappale myös päätyi tähän esitykseen. Sävelsin musiikin käsikirjoituksen ja ohjaajan välisten keskustelujeni pohjalta. Äänitin nämä kappaleet mieheni kanssa omalla kotistudiollamme.

LOIRIA JA HYNNISTÄ

Viimeksi Maria Kalaniemi on tehnyt musiikillista yhteistyötä muun muassa kahdella Vesa-Matti Loirin Junnu Vainio -levyllä ja Jorma Hynnisen Kyllä tukkipoika tunnetaan -pitkäsoitolla.

– Jorma Hynnisen kanssa yhteistyö oli todella antoisa ja avartava projekti. Tietyt genren ylitykset ovat hyvin haastavia kaikille muusikoille. Vesa-Matti Loirin yhtyeessä minulla on ollut suuri kunnia saada työskennellä 90-luvun alusta lähtien. Vesku on suuri taiteilija, joka saa ainutlaatuisen hengen lauluun kuin lauluun. Viime vuoden maalis- ja lokakuussa olimme näiden kuolemattomien Junnu-laulujen kanssa konserttikiertueella. Seuraava kiertue on kaavailtu ensi syksyksi.

TOHTORIN TUTKINTO TYÖN ALLA

Kalaniemi on saanut äänitetyksi niin ikään seuraavan soololevynsä kotistudiollaan, joka julkaistaan lähitulevaisuudessa. Tämänkin albumin on äänittänyt ja tuottanut Kalaniemen aviomies Olli Varis. Tänä vuonna Maria Kalaniemi keikkailee säästöliekillä. Arvostettu muusikko ja säveltäjä haluaa nyt käyttää suurimman aikansa tohtorin tutkintonsa työstämiseen. Tähän vaaditaan viisi soolokonserttia ja kirjallinen lopputyö. Kaksi konserttia on jo takanapäin. Seuraava soolokonsertti on keväällä. Kalaniemi on laittanut tavoitteekseen tohtoroida vuoden 2006 aikana.

– Tohtorin tutkinnon työstäminen on ollut minulle rauhoittumisen aikaa. Minulla on ollut jo pitkään suuri kaipuu saada kehittyä muusikkona, säveltäjänä ja solistina. Olen tietoisesti vähentänyt väliin keikkoja ja pyrkinyt täysipainoisesti keskittymään tähän isoon ja vaativaan työhön.

Maria Kalaniemi työskentelee nyt sivutoimisena lehtorina Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla. Tällä hetkellä hänellä on noin kahdeksan viikkotuntia. Syksyllä Kalaniemi jää pois opetustehtävistä siihen saakka, kunnes hän saa tohtorin tutkintonsa tehdyksi.

Helmikuussa Maria Kalaniemi oli kahden viikon kiertueella Ruotsissa Ilmajousiyhtyeen kanssa. Seuraavat Maria Kalaniemi Trion konsertit ovat huhtikuussa Skotlannissa. Kesällä Kalaniemi soolokonsertoi ainoastaan Alavuden kirkkokonsertissa ja Rääkkylän Kihausfestivaaleilla.

Accordion Tribe -produktion viimeisimmästä kiertueesta julkaistiin äskettäin dokumenttielokuva, joka on saanut ylistävää kritiikkiä joka puolelta Eurooppaa. Tässä kansainvälisessä yhtyeessä soittavat Marian lisäksi Bratko Bibic, Lars Hollmer, Otto Lechner ja Guy Klucevsek.

– Olen muusikko, joka haluaa soittaa ja tehdä yhteistyötä hyvin erilaisten muusikkojen ja taiteilijoiden kanssa. Accordion Tribessä me kaikki edustamme täysin omaa tyylisuuntaamme. Tästä huolimatta olemme silti voineet oppia uutta toinen toisiltamme.

Maria Kalaniemen viimeisimpiä mielenkiintoisia produktioita on ollut niin ikään Timo Alakotilan sävellysteos ”Sinfonia Concertante” big bandille ja harmonikalle. Tässä 50-minuutin pituisessa teoksessa Kalaniemi toimi solistina yhdessä Umon kanssa.

– Timon ja minun yli kymmenen vuotta kestänyt yhteistyö on toiminut saumattomasti lämpimässä hengessä. Näiden vuosien varrella olemme konsertoineet ympäri pallonpuoliskoa, Kalaniemi kiittelee.

HAITARI ELÄÄ VAHVAA KAUTTAAN

Harmonikka, hanuri, haitari on kaikilla tavoin läsnä Maria Kalaniemen elämässä.

– Hyvältä näyttävät haitarin uudet aluevaltaukset musiikin eri osa-alueilla. Sen huomaa myös meidän kansanmusiikkiosastolla, jossa ihmiset tekevät upeita sävellyksiä niin yksi- ja kaksirivisellä kuin isoilla standardi- ja melodiabassoharmonikoillakin. Kyllä ”paljespeli” elää hyvin vahvaa kautta. Se traaginen puoli tässä kuitenkin on olemassa, että tätä musiikkia, kun vielä saisi jostain riittävästi kuulla ja nähdä. Toivoisin, että uusia kansanmuusikoita tuotaisiin esille myös Tv:n välityksellä. Nykyisillä radiokanavillakaan ei enää soiteta paljoakaan kansanmusiikkia, Kalaniemi harmittelee.

Maria Kalaniemi on intohimoinen idealisti ja aistiensa varassa itseään kannatteleva ja ympäristöään tarkkaileva persoona. Hän puhuu harkiten, mutta syttyy sitäkin palavammin, kun tulee kyse harmonikasta, eläimistä tai niiden maailmanlaajuisesta suojelusta.

– Ilman luontoa ei syntyisi musiikkia, taidetta, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei ole nuorten aktivistien hömpöttelyä että puhutaan luonnonsuojelusta. Ahma-levyni on hiljainen kannanotto erämaan eläintensuojelun puolesta. Ahma on suosikkieläimeni, joka on oman tiensä kulkija, nerokas, viekas ja yksinäinen. Minulla on hyllyssä monta Ahmasta käsittelevää kirjaa.

Maria Kalaniemi liittyi Elvis ry:hyn parisen vuotta sitten.

– Elvis on toimiva organisaatio, joka tuntuu tekevän aktiivista työtä näiden säveltäjä- ja sanoittaja-asioiden parissa. Selvis-lehdessä kirjoitetaan musiikin alan asioista hyvin laajalla spektrillä.

Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinnon saanut Jorma Toiviainen – ”Ehjä tunnelma ratkaisee”

Julkaistu

Kun sinua voi jo melko puhtaalla omallatunnolla kutsua ”tuhannen tekstin mieheksi”, ja itsekin kerroit urasi jatkuneen jo toista vuosituhatta, niin millaisen säväyksen tänä päivänä enää antaa läpimennyt teksti?

– Kyllä se onnistumisen tunteen antaa aina – ja vahvan; pitäähän palo olla, eikä se ole mihinkään hiipunut. Tunne on toki erilainen kuin silloin, kun ensimmäiset tekstit menivät läpi ja niitä kuuli radiosta; silloin sitä nousi sellaisen puoli metriä ilmaan! Enää ei niin, mutta kun tänä päivänä kilpailu on vähintään yhtä kovaa kuin silloin ja monessakin suhteessa jopa verisempää, niin tekstin levylle meneminen on oikeastaan monen tason onnistuminen.

– Oma tunne on, että ”sainpas tämän läpi, olinpas kyllin hyvä” – ei kehumismielessä, vaan niin että pystyin saavuttamaan tarvittavan tunnelman ja tuomaan sen esiin niin, että tulos kiinnosti muitakin. Tämä on tärkeä pointti ja keskeisin periaatteeni.

– En toki väheksy sellaista, että joku sanoo tehneensä vaikkapa satoja lauluja, mutta ne on pöytälaatikossa. Okei, se on hyvä ja ollut varmaan tärkeätä sille ihmiselle itsellensä ehkä monellakin tavalla, mutta itse olen aina halunnut saada tekstini yleisön kuultavaksi nimenomaan niin, että joku muukin uskoo niihin ja on valmis jopa ottamaan taloudellisen riskin niiden esiin saamiseksi.

Oletko edelleen siinä asemassa, että olet just niin hyvä kuin viimeisin tekstisi?

– Niin ajattelen. En kuvittele yhtään enempää, kun olen nähnyt miten raakaa touhua tämä bisnes on. Ei kukaan ota ainoatakaan tekstiäni sen takia että juuri minä sen olen tehnyt. Ei se yleensä merkitse solistille eikä varsinkaan kuulijalle tuon taivaallista olenko juuri minä sen tekstin tehnyt, vain se on tärkeää, että mitä siinä sanotaan.

– Aika hyvä esimerkki on, kun kerran hieman vapaammissa olosuhdanteissa tuputettiin yhden säveltäjän kanssa biisejämme eräälle tuottajalle; ”kuuntele kuinka hyviä nää on, ota nyt nämä, varmoja hittejä kaikki”. Tämä tuottaja sanoi, että ”jos te noin varmoja olette niin laittakaa levylle ja tuottakaa itse”. Näinhän ei tietenkään tapahtunut, mutta se kyllä pisti ajattelemaan. Kerron tätä usein muille esimerkiksi koulutustilaisuuksissa, ja sanon että ”miettikää kaupallisen tuottajan asemaa. Jotta suomalaista kevyttä musiikkia ylipäätään olisi, täytyy tietyn määrän levyjä olla taloudellisesti kannattavia. Ja jos sinulla on mielestäsi maailman paras biisi tuputettavana, ja muutama samanlainen vaikka lisääkin, niin kysykää ensin itseltänne, että laittaisitteko omat rahanne siihen kiinni”.

Eikö kuitenkin ole myös niin, että sinun urasi ja työsi jo kertoo jotakin, on tietty kapitaali olemassa, eikä urasi ainakaan pysähdy joihinkin läpimenemättömiin teksteihin?

– Ei varmaankaan. Tietenkin pikkuhiljaa aika ajaa jokaisen tekijän ohi. Vaikka periaatteessa olen just niin hyvä sanoittaja kuin se teksti jota kulloinkin tarjoan on, niin toki se että minulle annetaan mahdollisuuksia tehdä perustuu siihen luottamukseen, että olen ylittänyt riman riittävän monta kertaa; on nähty että sieltä tulee aina kun pyllistää. En ole mr. Nobody enää, mutta ei se saamani mahdollisuus kuitenkaan takaa mitään, vaan aina katsotaan osuuko tällä kertaa. Ja se on just hyvä niin.

– Tämä tuli hyvin esiin esimerkiksi Arabiassa viime vuoden syksyllä Prosessio- päivillä, kun Marja Mattlarin kanssa juteltiin, ja hän sanoi ettei kestäisi sen kaltaista epävarmuutta. Mutta meikäläinen ajattelee niin, että pitää vaan paksuntaa nahkaansa ja oppia kestämään, kun on vapaaehtoisesti valinnut tällaisen ammatin. Alastomassa raadollisuudessaan se on itse asiassa toisaalta hyväkin tilanne, se tsemppaa tekijää aina niin, ettei voi jäädä lepäilemään laakereilleen. Tästä syystä en ole tehnyt house writer – sopimuksia, se tuntuisi kahlitsevalta. Eli olen ”indie”, teen kaikille jotka palveluksiani haluavat.

Oletko asemassa, että kutakuinkin aina tiedät kenelle artistille teet tekstin?

– Olen ja en. Tuotannostani on edelleen suuri osa sellaista, etten tiedä tehdessäni kenelle ja mihin se menee. Se johtuu siitä, että olen luonut työskentelytavakseni käytännön, jossa ensinnäkin ahertelen jotakuinkin normaalityöajan puitteissa – yövalvominen esimerkiksi ei sovi minulle – enkä halua ruuhkauttaa töitäni. Siksi minulla on koko ajan ”puskurina” nippu valmiita tekstejä ja biisejä, joista voin heti tarjota jotain, kun kysely tulee. Saan jatkuvasti säveltäjiltä melodioita, ja jos henki puhuu, niin teen niihin heti tekstit, mutta teen siis tekstejä myös ilman valmiita melodioita.

– Usein työstän tekstin jonkun tutun tai omankin työmelodian avulla, mutten koskaan paljasta niitä! Toisinaan sitten olen kyllä auttanut hiukan säveltäjää, joka ei ole ehkä päässyt oikein vauhtiin jonkun tekstini kanssa, että ”koitas tältä pohjalta”. Tottakai tilaus ohittaa aina muun, aikatauluista riippuen tietysti, mutta niistä vapaan työaikani teen ja ylläpidän tätä ”varastoa”. Eikä siellä paljonkaan kovin vanhaa tavaraa ole ja ihan tuliterää löytyy aina. Niitä ei myydä periaatteella ” vanhimmat ensin edestä pois”; ne menee jotka menee, enkä sure niitä jotka ei mene.

– Toivo Kärki opetti minua, että ”laita aina teksteihin päivämäärä”. Mietin jo silloin että miksi, mutta laitoin aluksi, kun Topi vaati. Sitten kun menin kerran tarjoamaan jotain hänelle, niin hän aloitti että ”ai tää onkin näin vanha”. Mitä sillä on väliä hänelle jolle sitä tarjoan, jos se kerran toimii? Jos teksti käy siihen tilanteeseen, niin on yksi lysti vaikka se olisi kymmenen vuotta vanha. Pisin väli taitaa minulla olla viitisen vuotta tekstin tekohetkestä läpimenoon, ja josta on vielä tullut oikein suosittukin; se vaan löytyi just oikealla hetkellä.

Olen monen kollegasi kanssa yrittänyt aina keskustella laulujen aihemaailmasta sinänsä, enkä tee nyt klassista kysymystä ”mistä aiheet tulevat?”, koska tiedän mistä ne tulevat, mutta koetko iskelmän – joka on vain osa genreistäsi – aihemaailman rajoittavana?

– Niinkin voisi sanoa, mutta en koe sitä mitenkään voimakkaasti. Usein sanotaan, että tekstien pitäisi olla esimerkiksi rohkeampia, käsitellä erilaisempia aiheita, mutta sitten kun joku sellaista yrittää, niin lopputulos on helposti päälle liimatun oloista. Kyllä iskelmäteksti on yleensä aika perinteinen, mutta jos onnistuu löytämään siihen jonkun tuoreen näkökulman, perinnettä voi uudistaa. Se on kuitenkin aika paljon kiinni myös artistista, hänen potentiaalistaan.

– Mutta en tosiaankaan ajattele sitä rajoituksena, vaan lähden omien kokemuksieni kautta tutuimmastakin aiheesta etsimään jotain jujua, joka olisi ajatuksena uusi tai sanontana siinä olisi pieni ripaus sellaista mitä ei aiemmin ole käytetty. Sitten kun pääsen tekemään jotain muuta, vaikkapa lastenlauluja tai poliittista satiiria, silloin kyllä tulee tuuletuksen fiilis, ikään kuin siivoan sellaisella työllä pesääni.

Olet usein puhunut laulun ”ehjän tunnelman” säilymisen tärkeydestä.

– Se on eräs tärkeimmistä periaatteistani. Vasta näiden 90-luvun tangotekstien kautta sain sen oivalluksen, enkä oikein edes pysty sitä konkretisoimaan. Eikä minun ehkä tarvitsekaan, riittää että itse yritän sitä hyödyntää. Erityisesti Forsströmin Timpan kanssa se selkeni, kun parhaimmillaan – tai pahimmillaan – edettiin tangojen tekemisessä välillä melkein tahti kerrallaan. Mutta jälkeä ei sitten ole tarvinnut hävetä, pikemminkin päinvastoin.

– Tyylitajuni nyt vanhana pappana on mielestäni sillä tavalla kohdallaan, etten päästä teksteihin ylilyöntejä, jotka voisivat tuhota fiiliksen. Yritän ottaa kuulijan vangiksi sillä tunnelmalla jonka valitsen. Joko onnistun tai en onnistu, en siis en pilaa tekstiäni yhdellä rivillä tai sanalla. Pilaan sen kokonaan, jos se ei kosketa kuulijaa. Mutta jos teksti koskettaa, otan kuulijasta kaksin käsin kiinni ja puristan niin, että hän on lopussa aivan hengästynyt, eikä mieti että ”eikö tämä jo lopu” vaan että ” herra isä, miksi tämä nyt jo loppui”.

Voiko tekstin pilata sävellyksellä, tai päinvastoin? Ja toisaalta tietysti myös, voiko sävellyksellä nostaa heikomman tekstin?

– Kyllä voi, en ota kuitenkaan konkreettisia esimerkkejä tässä yhteydessä. Mutta sovitus on ehkä vielä tärkeämpi osatekijä. Minullakin on joitain tekstejä, joiden levytyksen olen kuunnellut vain kerran; sovittajan näkemys on mennyt niin ulos alkuperäisen demon tunnelmasta, etten halua niitä enää kuulla. Säveltäjän kanssa ei yleensä vastaavaa eroa tule, koska biisi lähtee meiltä ”ulos” vasta sen jälkeen, kun molemmat ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Näin vain pitäisi olla aina.

– En esimerkiksi halua kuunnella lainkaan oopperaa, koska siinä useimmiten lauletaan suorasanaista ja huonosti istuvaa tekstiä, paikoitellen täysin kieliopin vastaisesti, keinotekoisin hypyin ja muutenkin niin teennäisesti, että se tympii minua tyystin.

SISÄÄN TUNNELMAAN

Onko sinulla ambitioita pitemmän kaaren kirjoittamiseen lauluteksteinä, johonkin kokonaisuuteen niin kuin musikaaliin esimerkiksi?

– Musikaalia en ole vielä tehnyt, mutta esimerkiksi ravintola-show´n olen käsikirjoittanut lauluteksteineen Mirumarulauluyhtyeelle 70-luvulla. Ja Itse Valtiaat -sarja on tavallaan sen kaltaista kyllä. Ei vaan ole sattunut kohdalle, periaatteessa toki kiinnostaa. Olenhan kirjoittanut kymmenkunta kirjaakin ja nykyisinkin sorvaan suorasanaista tekstiä erään sanomalehden kolumnistina. Levytuotantoon tekstejä ei tilata sillä lailla nipussa, että se aiheuttaisi tekemiseen muutoksia, mutta kyllä sellaisessa tilanteessa, että tiedän jollain levyllä jo olevan kolme-neljä tekstiäni, ja sitten vielä pyydetään lisää, niin mietin kyllä ettevät ne ole ihan samasta aiheesta.

Amerikkalainen lauluntekijä Paul Simon innostui 90-luvun lopulla tekemään musikaalin, ja tuottikin sen itse Broadwaylle. Tositapahtumiin pohjaava The Capeman oli taloudellinen floppi, mutta mieleeni jäi eräs Simonin haastattelu, jossa hän valotti oman tekijyytensä kautta teoksen syntyä. Hän kertoi lauluntekijänä joutuneensa aivan ennenkokemattomaan tilanteeseen, kun esimerkiksi piti tehdä tiettyyn kohtaukseen laulu murhatun pojan äidin näkökulmasta. Hän oli aiemmin tehnyt lauluja vain niinsanotusti ”omasta elämästään”, siitä ”puhtaasta” itseilmaisusta, jossa pelataan lähtökohtaisesti vain oman sanomisen tarpeensa kanssa.

– Minulle se olisi tekstin tekoa siinä kuin mikä muukin. Alkaisin vain lipua kyseiseen tilanteeseen pikkuhiljaa. Alitajuntani rupeaisi heti työskentelemään idean saatuani, siis prosessi luumäessä olisi käynnistynyt [viittaa päähänsä]. Joululaulut ovat sellainen kokonaisuus, joita tilataan joskus useampi kerralla. Silloin menen tiettyyn moodiin ja avaan ikään kuin kaiken kerralla. Pohdiskelen aiheita ja saan esimerkiksi nimet paperille, että ”näistä mä alan kirjoittaa”. Niitä voi olla yli kymmenenkin, kerran tein neljäätoista joululaulua kerralla. Kaikki oli auki koko ajan, kirjoitin aina niin kauan yhtä, kun se meni lukkoon, vaihdoin seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan. Se oli noin viikon prosessi, puolivälissä niitä alkoi valmistua, ja kovimmat luut jäi sinne pohjalle. Parhaimmillaan kolme-neljä pullahti päivässä, eli se voi olla aika tehokas työtapa, ikään kuin transsiin meno joksikin aikaa. Mutta kyllä tuo mainitsemasi Paul Simon -tilanne olisi herkullinen lähtökohta, en ottaisi sitä yhtään rajoitteena, päinvastoin; heti alkaisi raksutus.

Olet kilpailuissa oikeinkin hyvin menestynyt tekijä. Mikä on näkökulmasi taidealalla kilpailemiseen?

– Se on kivaa kun sen osaa ottaa rennosti. Kun henki ja elämä ei ole siitä kiinni, eikä ”murra mustoa haventa” vaikkei pärjää. Minulla on Toivo Kärjeltä saatu periaate – hänhän osallistui kaikkiin – että ”tuossa on kilpailu, minulla tai meillä on biisi, tai synnytetään sellainen, ja jos ei pärjää niin käytetään se jossain muualla”. Ei siinä ole sen enempää. Tiedän, että on hyvin vähän kilpailuja, joissa järjestäjä oikeasti välittää kilpailun sisällöstä; itse kilpailu on ohjelmanumero joka on tärkeämpi.

– Tangomarkkinoille nostan hattua siitä, että ne oikeasti nostavat siellä niitä palkitsemiaan tangoja esiin, ja sitä kautta antavat mahdollisuuden biisille muodostua jopa ikivihreäksi, niin kuin joidenkin uusien tangojen kohdalla voidaan sanoa käyneen. On tärkeää oivaltaa, että jonkun kilpailun voittamisesta ei glamouria juuri irtoa. Tilanne on kyllä kiva, siinä voi vähän katsella kavereiden kanssa että missä mennään. En minä mene lattian rakoon jos en pärjää, ja jos pärjään, niin menen paikalle nauttimaan konsertti- tunnelmasta, tulee päästyä vähän ihmisten ilmoillekin. Absoluuttisessa mielessä ei voi kilpailla, mutta kun niitä järjestetään, niin miksei niihin voisi osallistua? Ja parhaimmillaan sellainen on oikeasti väylä saada työtään esille ja käyttöön.

Miten arvotat sanataiteen edustajana lukemisen merkityksen?

– Ainakin minulle se on ollut ja on äärimmäisen tärkeää. Olen pikkupojasta saakka lukenut, koulun kirjastot läpi, ja tälläkin hetkellä kotona kirjahylly on pullollaan, siis kirjoja. Olen sellainen lukija, että sijoitan aina lukemani omaan maailmaani, ja siksi minua ärsyttää suunnattomasti jos kirjassa on kuvitus! Että ”eihän se noin ole!”.

Nikkisen Jiri sanoi, että hän ei lue mutta pitää korvansa auki.

– Joo, tämähän on aivan henkilökohtaista. Pidän korviani auki lukemisesta huolimatta. Ymmärrän hyvin Jiriä, mehän ollaan puoli sukupolven verran erilaisia ihmisiä. Minun herkimmässä iässäni oli radiossa kaksi kanavaa, ja ainoa kevyen musiikin säännöllinen ohjelma Lauantain toivottujen levyjen viimeinen vartti, ihan oikeasti. Silloin lukeminen oli luonnollisempi tapa häipyä tästä arjesta. Jirin lapsuudessa oli jo paljon enemmän ärsykkeitä, televisio erityisesti.

– Voi jopa olla, että kirja on koulun kautta saanut hyljeksitymmän merkityksen ihan sen tähden; se mielletään vaan koulukirjaksi. Mutta kyllä esimerkiksi minun suurin lomanautintoni toissa kesänä oli, kun mökillä vetäisin putkeen ”Täällä Pohjantähden alla” kaikki kolme osaa, ja ”Tuntemattoman sotilaan” vielä palan painikkeeksi. Se oli jotain niin loistavaa kun sen sai keskittyneesti ja tauotta tehdä. En toki lukenut niitä ensimmäistä kertaa, mutta edellisestä kerrasta oli pitkä, pitkä aika.

MUUTOSTEN MAAILMA

Harjoitteletko? Pyöritteletkö sanoja ja riimejä?

– En varsinaisesti. Intohimoni sanaristikot ovat ehkä vähän kyllä siihen suuntaan. Minun ei tarvitse enää harjoitella, osaan jo! (naurua). Totta puhuakseni, eihän sitä koskaan ole täysin oppinut, aina tulee oivalluksia, onneksi. En kyllä niinkään mieti joidenkin yksittäisten sanojen kautta lopullista tekstiä, vaan enemminkin yleistunnelmaa. Siksi aina korostankin, että laulun tunnelman tulee olla ehjä. Ja jos laulu ei sellaisenaan kelpaa, niin sitten tehdään joku muu tai annetaan olla.

Viittaatko siihen, että jos joku tuottaja sanoo että ”joo muuten hyvä mutta nää kaksi riviä”, niin et mielelläsi muuta? Tuleeko siihen domino-teoria, että jos yhtä kohtaa muuttaa niin pitää myös muuttaa toistakin?

– Voi tullakin, mutta muutan kyllä aina, jos muutostarve perustellaan minulle. Se voi sitten vaatia jotain muutakin muutettavaksi, katson aina sen kokonaisuuden. Muutan sitten vaikka koko säkeistön tai koko tekstin, en minä työtä pelkää.

Suhtaudutko lauluteksteihisi nimenomaan lauluteksteinä vai runoutena vai sekä että? Tarviiko niiden toimia luettuna?

– Ei minulla ole siihen ehdotonta kantaa. Jos teen tekstin melodian ehdoilla, niin ei sen tarvi missään muussa yhteydessä toimiakaan. Ja harva runo toimii suoraan johonkin melodiaan, ellei se ole täysin läpisävelletty. Runossa voi esimerkiksi olla jo tehokeinona epäkesko rakenne, joka ei säkeistölauluun tietenkään istu.

Oletko kirjoittanut runoja?

– Olen, mutta julkaistu ei ole kuin lastenrunojani. Niistä joitain olen kyllä työstänyt lauluiksi. Olen tykästynyt aforismeihin ja tanka-tyyppisiin ratkaisuihin. Luen runoja; mutta suosikkeja ei ole, en ole friikki. Pikemminkin tutkin niistä ilmaisua ja poljentoa.

Muistan Arabia-sessiostamme, kun kerroit miten usein innostut kollegan tekstistä tai jostain yksityiskohdasta; otit esiin niinikään vieraana tuolloin olleen Samuli Putron ja hänen otsikkonsa ”Eipä tiennyt tyttö”.

– Kyllä kyllä. En tuntenut kyseistä laulua lainkaan, mutta pelkkä otsikko iski heti, aivan herkkua! Ja annan kollegoille usein palautetta vastaavista tilanteista. Turkka Malille laitoin heti viestin, kun kuuntelin hänen uutta tuotantoaan, ja siellä oli nuoren lapsiperheen elämästä kertovassa laulussa mainittu ”violetti potta” juuri oikeassa yhteydessään, aivan mahtavaa!

– Tulikin Putrosta mieleen, kun Turkan kanssa käänneltiin Samulin otsikkoa ”Mies jonka ympäriltä tuolit viedään” toisin päin, että ”mies jonka ympärille tuolit tuodaan/mies jonka pöydässä ne kaljat juodaan”; ihan päinvastainen maailma, ja hyvä biisi saattaisi tulla siitäkin. Asioiden päälaelleen kääntely on erittäin hyvä tarkastelulähtökohta näissäkin hommissa.

Missä sinun mielestäsi tällä hetkellä musiikkibisneksessä mennään tekstintekijän kannalta?

– Minun on vaikea sanoa siitä mitään absoluuttista tai objektiivista, kun olen kuviossa niin sisällä. En ole huolestunut, tekijöitäkin aina jostain tulee. Iskelmän ja popin rajaviiva on hälventynyt, iskelmä nimenomaan ottaa mausteita popin elementeistä, ja se on hieno juttu. Ja sitä paitsi, iskelmähän on ollut kriisissä aina, mutta silti pää pinnalla!

– Mekanisointiin liittyvät hankaluudet tietysti haittaavat paskamaisesti alaa, mutta periaatteessa suomenkielinen iskelmälaulu kyllä elää. En usko, että missään kansallisista piirteistä kokonaan luovutaan, ja meillä Suomessa tuskin ainakaan ensimmäisten joukossa. Tulee uusia solisteja, kuten Anne Mattila ja hänen sisarensa esimerkiksi; he ovat sen kaltaisia luonnonlahjakkuuksia joita yleisö arvostaa ja rakastaa yli kaiken. Tietenkin on hyvä ja tärkeääkin kouluttautua ammattiin, mutta luomureitti aina on myös onneksi vielä mahdollinen.

– Pahimman kriisin aikaan tuli Topi Sorsakoski, joka olisi mielestäni patsaansa ansainnut. Häneen kulminoitui popin ja iskelmän silloinen fuusio iskelmän kautta – perinteistä ohjelmistoa, ovelasti kitarabändillä ryyditettynä. Tottakai hänen takanaan oli loistava porukka Esa Pulliainen etunenässä, mutta ilman Topin henkilökarismaa, johon niin eri ikäiset pystyivät samaistumaan, ei se ilmiö olisi saavuttanut sellaisia mittasuhteita ja seuraamuksia kuin sitten tapahtui. Yleisö rakastaa laulajia.

– Ketään ei pidä kadehtia, vaan aina jos joku suomalainen musiikintekijä – esittäjä, sanoittaja, säveltäjä – menestyy, niin siitä positiivisesta imusta hyötyvät toisetkin.

Esa Nieminen haluaa tuoda esiin – ”Jotain muuta kuin Hiihtoliiton slaavimollia”

Julkaistu

MITEN MUSIIKKI TULI ELÄMÄÄSI?

– Se tuli perheen kautta, kun neljä ja puoli vuotta vanhempi siskoni alkoi soittaa pianoa kansakouluiässä. Mä menin sitten seitsemänvuotiaana, samalla kun koulu alkoi, myös pianotunneille, jotka oli melkein tuonne 15-vuotiaaksi asti ihan puhtaasti klassista pianoa. Aloin vuonna ´64, kun olin 12-vuotias, ensimmäistä kertaa kuunnella populaarimusiikkia, BEATLESIT oli just tulleet edellisen vuoden puolella. Radio Luxembourgista mä jonain yönä kuulin Twist and Shout -biisin, ja se mullisti mun maailman.

– En voinut käsittää, että joku voi laulaa sillälailla, ja että musiikissa voi olla sellaista latausta ja energiaa. Sitten rupesin ruikuttamaan faijalta akustista kitaraa, halusin opetella soittamaan sitä. Mä sain sellaisen, ja siinä rinnalla soitin siis edelleen klassista pianoa. Mä aloin saada niitä levyjä, ja 15/16-vuotiaana osasin soittaa ulkoa joka ainoan siihen mennessä levytetyn Beatles-biisin. Meille tuli kelanauhuri, jonka avulla mä rupesin plokkaamaan sanoja, se oli paljon vaikeampaa.

– Sitä kautta mä sytyin musiikkiin, ja siitä tuli pienien harhaluulojen, sekä lukion ja yo-kirjoitusten jälkeen sellainen päämäärä, että halusin ryhtyä opiskelemaan sitä. Se oli aikamoinen shokki himassa, asenteet insinööriperheessä oli sellaisia, että ”eihän iso mies voi muusikoksi ryhtyä, eihän se ole mikään ammatti edes”.

Pääsin Sibikseen koulumusiikkiosastolle, eli valmistuin musiikinopettajaksi. Jatkoin teoria-aineita yli tutkintovaatimusten – soinnutusta, säveltapailua, improvisaatiota ja vapaata säestystä, orkesterointiakin – sellaisia, mitkä kiinnosti. Oli hienoa olla vielä vanhojen konkareiden HEIKKI AALTOILAN ja AHTI SONNISEN oppilaana, OSMO LINDEMANKIN oli siellä.

Me oltiin tavattu KIM KUUSEN kanssa joillakin yhteisillä keikoilla, sillä oli PIHASOITTAJAT siinä 70-luvun alkuvuosina, ja mä olin yhdessä akustisessa folk-bändissä. Menin inttiin opiskelujen jälkeen ´77, ja Kimi alkoi siihen aikaan tekemään studiosessioita tuottajana, se teki mainosmusaa ja muuta. Kun pääsin intistä, ehdin hieman hakea kouluista paikkaa opettajaksi, kun Kimi pyysikin mua Finnlevyyn, jonne se oli mennyt kotimaisen tuotannon päälliköksi.

MILLAISET BÄNDIKUVIOT SINULLA EHTI OLLA?

– Kouluaikaisia bändejä oli tietenkin ollut, joista ei sen ihmeempää. Herttoniemessä koulussa treenattiin samassa kämpässä kuin [REMUN] CREATURES, ihailtiin niitten kamoja, joita me saatiin käyttääkin. Pisin bändikuvioni oli POSEIDON, jossa oli basistina STIG SELIN, [DANNYN] ISLANDERSEISSA aikanaan kitaraa soittanut. Laulusolistina oli HEINO ”HEMPPA” MARA -niminen kundi, joka oli tehnyt EMIlle joitakin singlejä. Bändi teki omia keikkoja, ja myös säesti muita solisteja. Ohjelmatoimisto myi Poseidon- keikan jonnekin, ja sinne jonkun irtosolistin setin päälle. Niitä siinä sitten kävi kaikenlaisia, ja silloin oli arvossaan se, kun osasin lukea nuotteja – jonkun piti soittaa introt! Ihan rock-artisteilla ei ollut nuotteja, mutta muilla kyllä oli, ne oli tottuneita siihen irtosolistikeikkailun hirvittävyyteen.

Poseidon oli tanssibändi, jolla oli kuitenkin aika popohjelmisto. Hemppa lauloi Dannyn ja JOHNNYN biisejä, mutta Stigu lauloi YARDBIRDSIÄ ja MOODY BLUESIA, mä lauloin tietysti aika paljon Beatlesia, mutta jopa WHO´ta vedettiin. Silloin lavoilla pystyi vetämään aika paljon tuollaista; siellä oli nuoria humalaisia oikeastaan enemmän kuin keski-ikäisiä.

TULIKO ARRAAMINEN SIBIS-AIKANA KIINNOSTUKSEN KOHTEEKSI?

– Tuli joo, ja me tehtiin kaikki kesät opiskeluaikana kapakkakeikkoja, otettiin pitkiä kiinnityksiä jonnekin. Esimerkiksi SAARISEN MATIN kanssa, joka on nykyään Sibiksen teoriaosaston pomona, meillä oli bändi. Mä olin pikkuisen liian nuori näihin varsinaisiin suomipop-bändeihin, WILLBERG ja kumppanit on viisi vuotta mua vanhempia. Seuraava bändisukupolvi oli mun opiskeluaikaani, ja Poseidonin aikaa, eli mä en oikein osunut siihenkään.

Parikymppisenä alkoi kiinnostamaan omien biisien teko. Ja ´76 julkaistiinkin ”Kookas kulkija”, mun eka ja toistaiseksi ainoa soololevyni, jonka Kimi on tuottanut. Sitä ei ole CD:nä julkaistu, mutta 50-vuotiskonsertissani sain juhlan kunniaksi tehdyn näköispainoksen. Coverbiisit valitsi nimenomaan levy-yhtiö, ja ne on huonoja valintoja, ihan eri maailmasta. VAINION JUNNU käänsi niitä, siellä on NEIL SEDAKAN joku biisi, ja esimerkiksi Motown-biisistä Heatwave tuli ”Naistentanssit”. Junnu ei ollut esimerkiksi Motown-stailin ymmärtäjä, eikä oikein kukaan Suomessa ollut.

”KOOKAS KULKIJA” EI SITTEN SAANUT JATKOA.

– Myikö se jotain 1500, ei yhtiö oikein liputtanut seuraavan puolesta. Mulla alkoi toisenlaiset duunitkin, ja siitä levystä huomasin, ettei sellainen pop/laulelma -tyyppinen mene läpi. Ei täällä ollut sellaiselle keikkamarkkinoita, paitsi ehkä sitten, jos siitä olisi tullut joku iso hitti. Nimibiisi ja pari muuta soi kyllä hyvin radiossa, mutta ei ne mitään väyliä avanneet. Vasta EDU KETTUSEN ja kumppaneiden myötä sellainen amerikkafolk-pohjainen, ja anglosaksi-pohjainen singer/songwriter -kama alkoi menestyä. JUICET ja HECTORIT oli vielä niin supisuomalaista, melankolisempaa otetta, vaikka perustuivat myös lännen poppiin.

Mun työ aika nopeasti Finnlevyllä vei siihenkin, että sai tehdä omia biisejä, niin se jotenkin tyydytti musiikin luomistarpeeni. Määrällisesti tein niitä kuitenkin aika vähän, mutta sovituksia paljon enemmän. Esiintymisvimma ei ole mulla koskaan ollut mikään iso, mä olen ollut vähän ujo, enkä ole niin nauttinut esiintymisestä. Se on tullut vasta nyt vanhemmalla iällä helpoksi, ettei jännitä turhia.

Kookas kulkija -biisit oli ensimmäisiä biisejäni, Sibis-aikanani tehtyjä, ja sittenhän mulla on seurakuntanuori-tausta, olen tehnyt hengellisiä lauluja jonkun verran. ”Minimessu” tehtiin telkkariin ja levylle asti vuonna ´72, mutta se oli vaan yksi projekti. Tein tekstejäkin aluksi, joita Kimi vähän viilaili levytykseen.

MITEN FINNLEVY-KAUSI LÄHTI KÄYNTIIN?

– Se lähti niin, että sanoin Kimille, etten mä tiedä studiotekniikasta mitään. Me saatiin järjestettyä se alku niin, että kysyin muiden sessioiden kapuilta, että ”haittaakse jos mä roikun täällä tarkkaamossa katselemassa”, ja kaikki sanoi että käy. Siihen aikaan teki ”KAJDE” WESTERLUND, JOHANSSONIN MARKKU, HYVÄRISEN ANTTI teki paljon, ”EKKE” [PAUL] FAGERLUND, KAJ BACKLUND ja tällaisia.

Puolisen vuotta mä tein sitä, ja sitten tuli ensimmäinen albumituotantoni, PÄIVI KAUTTO-NIEMEN levy ”Sun luokses jään”. Hänellä oli ollut ”Liljankukan” (Kärki/Mustonen) disco-versio isona hittinä, Eken tekemä hyvä sen tyylin arri. Siihen mä etsin laulut, silloin kuunneltiin hirveästi käännösbiisejä, se oli Finnhitsien legendaarisen ensimmäisen viisvuotiskauden jälkeistä aikaa. C-kasetti oli mullistanut äänitemyynnin, silloinhan 70-luvun puolivälissä mikä tahansa iskelmälevy myi 8.000-10.000-13.000, vaikkei siinä olisi ollut mitään hittiä.

TEITKÖ FINNLEVYN KAPU/TUOTTAJA-VAIHEESSA BIISEJÄ SILLOIN KUN NIITÄ TARVITTIIN, VAI MUUTENKIN?

– Aluksi vähän sekä että. Siitä folk/popformaatistaan oppi, että sitähän voi säveltää myös iskelmätyyppisen laulun. Jostain ARON MAKEN ”Daniela”-levystä [1980] eteenpäin mulla oli tyylinä, että hain sellaisen parinsadan biisin joukosta parikymmentä ehdolle. Ne äänitettiin kasetille solistia varten, joka kuunteli, ja pudotti ”huonompia” pois. Jos kokonaisuus jäi yhtä tai kahta vaille, niin sitten se tehtiin.

Hittihakuista säveltämistä mulla ei ole ollut kun vasta 80-luvun puolella, kun rupesin yrittäjäksi Kimin kanssa, ja PAULA [KOIVUNIEMI] oli meillä artistina. Leikittiin levy-yhtiötä vähän aikaa, ja silloin tuli tarpeelliseksi, että täytyi oikeasti tehdä tarttuvia lauluja, jotka jää ihmisten kaaliin.

Ensimmäinen mun iso sellainen on REETULLE [FREDERIK] tehty ”Kolmekymppinen”, RAUL REIMANIN teksti, ja se on vuodelta ´80. Mä olin tehnyt [sovittanut/tuottanut] hänelle jo Tsingis Khanit ja Sheikki Ali Hassanit, ja monta muuta junttidiskobiisiä kahdelle edelliselle levylle. Siitä eteenpäin mä olen suunnilleen kaikille levyille tehnyt pari biisiä, laittanut ne ehdolle riviin sille kasetille.

OLETKO TEHNYT PÖYTÄLAATIKKOON?

– Projekteja on ollut niin paljon, ettei ole ehtinyt laatikkoon säveltelemään. Siitä ´78 kun Finnlevyllä aloitin, niin olen varmaan neljä levyä vuodessa tehnyt vähintään, ja hurjimpina vuosina ´92-97, jolloin mä palasin Warnerin palvelukseen tuotantopäälliköksi, niin tein seitsemää levyä vuodessa, niin että olin itse studiossa niiden kanssa. Eka Finnlevy-kausi oli lyhyt, kaksi vuotta. Helmikuussa ´80 Kimi lähti pois, mä tein loppuun ensimmäisen levyni Paulan kanssa, ja lähdin perään pari kuukautta myöhemmin.

Sillä levyllä olikin ”Tummat silmät, ruskea tukka” (J. Barnell/R. Reiman), ja levy myi timanttia. Finnscandia-rypäs meni sitten uusiksi, JAKESTA [SALO] tuli levypuolien pomo, ja hän tarjosi mahdollisuutta, että vaikka lähdin talosta pois, niin voin kuitenkin tehdä tuottajana sinne hommia, niiden artistien kanssa jotka valitsin. Tietysti valitsin Paulan ja muutamia muita. KATRI [HELENA] tuli mulle Jaken myötä, ja tehtiin ”On elämä laulu” -albumi ´86.

Paula siirtyi vähäksi aikaa meille Musicmakersiin, mutta palasi isommille yhtiöille takaisin, ensin Sonetiin GUGILLE [KOKLJUSHKIN] moneksi vuodeksi. Me lopetettiin Tähtitorni- levymerkillä leikkiminen, kun huomattiin, ettei meillä ole resursseja kahden miehen yhtiössä, jossa on yksi sihteeri töissä. Kyllä siihen aikaan piti jo levyjä markkinoida aika raskaasti, varsinkin iskelmälevyjä. Palattiin alihankintahommiin.

MIKÄ SINUA WARNERISSA KIINNOSTI NIIN, ETTÄ PÄÄTIT ”PALATA” SINNE?

– Se oli ensinnäkin näköalapaikka, ja toiseksi, mä olin sen talon monen artistin kanssa tehnyt yhteistyötä – kuten Katri ja Paula – ja kolmanneksi tuli lama, me oltiin tosi lirissä ´91-93 pienen musiikkituotantoyhtiömme kanssa. Kaikki tilaajat veti silloin suitset kiinni. Ja olin mä myös kyllästynyt mainosbiisien tekoon, me oltiin kymmenessä vuodessa tehty Kimin kanssa yli tuhat mainosbiisiä kumpikin!

Kimi hyytyi siihen jopa pahemmin, sehän on säveltämisen lopettanut melkein kokonaan nykyään. Mä halusin tehdä ”pitkiä” lauluja, halusin tehdä albumeja, ja sessioita, joissa komppimuusikot viipyy kolme-neljä päivää studiossa, ettei vaan sekkarin mukaan dät-dät, ”28 ja puoli sekuntia – liian pitkä, uudestaan”. Olihan se omanlaistaan, tuottoisaa työtä, jolla me saatiin kyllä maksettua studio.

Mulla oli kivaa Warnerilla, viihdyin siellä kyllä. Hyydyin sitten siihen, että tuli tilanteita eteen jossa pomo sanoi, että ”hei, myynti tarvitsee jotain uutta, pitää tehdä joku levy!”. Ja sitten tuli sellaisia nimeltä mainitsemattomien solistien levyjä, joita et olisi missään nimessä halunnut tehdä.

Tiesit työskenteleväsi ihan keskinkertaisilla, huonohkoilla lauluilla, ja pelaavasi tuon ihmisen uran kanssa, vaikket itse usko tähän juttuun ollenkaan. Ja seitsemän albumia vuodessa, jossa jokainen vei kuukauden studiossa, ja siitä lomat pois. Jossain välissä piti etsiä matsku tulevalle levylle, jonka tuotanto alkoi ennenkuin olit saanut edellisen loppuun asti miksattua ja masteroitua. Sehän oli ihan tappoa, ei mies kestä. Eikä sinne määrään nähden mahtunut kovin monia menestyksiä, laatuhan alkoi kärsiä heti. Tuli kärsimättömäksi, ei enää laulattanut solistia kunnolla, ”joo, se oli puhdas, seuraava”. Se oli äänilevytuotantoa teollisimmillaan, ja silloin se on tosi tarpeetonta. Ei siinä enää ehditty miettiä kenelle se on suunnattu, paljonko on markkinointibudjetti jne. niinkuin nykyään, eihän tänään varmaan sattumapohjalta julkaista mitään levyä.

Tänäpäivänä levy-yhtiöt kumartaa radioon päin todella poskettomasti, etukäteen kysellään, että soittaisiko ne, ja sitten korjataan. Se on vanhan liiton miehelle vähän erikoista. Pidän omista lauluistani ehkä hienoimpana ANNA ERIKSSONILLE tehtyä ”Kun katsoit minuun”, SINIKKA SVÄRDIN teksti. Muistan kun ensimmäistä kertaa vein sen valmiina palaveriin, niin (irvistäen) ”näin pitkä intro, miten radiot? – näin pienenä lähtee liikkeelle, ei radiot jaksa tätä A:ta näin pienenä”. Johon minä, että ”hei, se on ihan musiikillisesti rakennettu, tässä on tietty kaari miten tää laulu kehityy ja kasvaa”. Mutta niin kävi, että kahdeksan tahdin intro lyheni puoleen, neljäksi tahdiksi.

Ymmärrän kyllä yhtiöiden vinkkelin, äänilevyä on tosi vaikea saada myytyä kaupasta ihmisille, jos se ei missään radioissa soi. Kyllä se on edelleen äänilevyn paras markkinointikanava, eli kun se alkaa soida, ihmiset alkaa haluamaan sitä. Tavallisen levykuluttajan kynnys kävellä kauppaan ja ostaa levy on tänään aika korkea. Se näyttää menevän vain nuorempiin ikäluokkiin koko ajan, missä se on kova juttu. Siellä tulee näitä hyökyaaltoja, pikkugeitä ja gimmeleitä.

ONKO TUOTANTOTAPASI MUUTTUNUT RATKAISEVASTI 70-LUVUN PÄIVISTÄ? JOS NYT RYHDYT TEKEMÄÄN SOLISTI X:N KANSSA ALBUMIA, NIIN MILLAINEN PROSESSI SE TÄNÄ PÄIVÄNÄ ON?

– Mulla on oma verkosto olemassa, jota kautta mä saan biisejä. Luottotekstittäjiä on neljä-viisi, joilta mä saan säännöllisesti siis säveltämättömiä tekstejä. Jos tarvii tekstittää sävellyksiä, niin tämä toimii toisinkin päin, mutta se on tosi harvinaista tänä päivänä. Saan myös paljon sävellysdemoja, joita tarjotaan kenen tahansa levyille. Pyydettäessä saan kustantajiltakin, mutta osumatarkkuus siinä demojen kuuntelussa on kyllä…

Vaikka ne sanoo tekevänsä esikuuntelua, niin kyllä mä monasti hämmästyn, että tarjoaako kustantaja todella tällaista esimerkiksi Katrin levylle? Ne mielikuvat osuvat aika harvoin yksiin. Kyllä Warner/ Chappell isoimpana ja aktiivisimpana on tietyissä produktioissa pystynyt auttamaan, mutta parhaiten auttaa se, että soitat tietylle tyypille, ja sanot: ”Sävellä mulle mediumtempoinen iskelmäbiisi sille ja sille, saa olla vähän poppia”.

Olen aina pitänyt kahtasataa biisiä miniminä. Osa on ulkolaisia, ja ne lähtee tänä päivänä sellaisista keski-eurooppalaisista hiteistä, jotka eivät täällä ole tulleet esiin. ”Kännösbiisien” aikahan on tavallaan ohi, ei enää tehdä täällä hitiksi nousseesta suomalaista versiota kovin herkästi. Paulan kanssa onnistui jo aikanaan ”Tummat silmät, ruskea tukka” ja myöhemmin ”Aikuinen nainen” (Cassella-Savio/K.Liuhala), ne on ihan tuntemattomia ulkolaisia, bee kolmosia, bee vitosia sen aikaisilta levyiltä.

Ulkolaisten melodioiden löytäminen on entistä vaikeampaa, koska sielläkin musantekotapa on mennyt tietsikkapohjalle, enemmän ja enemmän on fraasibiisejä, hokemia ja räppiä. Sellaisia puhelaulusekoitusbiisejä löytyy vaikka kuinka paljon, muttei enää linjakkaita isoja melodioita, niiden aika on tavallaan ohi. Toki sen osaston solisteja sielläkin vielä on voimissaan, niinkuin meilläkin, eli näitä 60-luvulla aloittaneita, jotka ovat pitäneet asemansa. Ja laulujahan ne tarvii, eikä hiphoppia. Ei laulujen sisältö niiden kohdalla juurikaan ole muuttunut, tuotantotapahan voi muuttua. Ihan oikean ammattimaisen materiaalin saanti jotain albumia varten on ihan oikea, todellinen ongelma. Liikkeellä on tosi vähän hyviä biisejä, siellä on tuskin koskaan sellaisia, joista voi demosta sanoa (lyö käsiä yhteen) ”ou, tässä on hitti, nyt tuli!”. Ennenvanhaan joskus tuli käsiin sellaisia, josta heti tiesi, ettei voi epäonnistua.

ONKO MEILLÄ LIIAN VÄHÄN TEKIJÖITÄ?

– Suomessa on hirveä määrä hyvän harrastajatason ja alkavan ammattitason tekijöitä, sekä teksti- että sävellyspuolella. Mutta mua häiritsee eniten se, että useita sävellyksiään eri levyille saaneet säveltäjät jopa eivät yhtään kritisoi saamiaan tekstejä. Koviltakin nimiltä tulleita tekstejä laitetaan demolle heti, ajattelematta sen kummemmin sanotaanko siinä tekstissä yhtään mitään muuta kuin kliseitä ja tuttuja riimejä.

Ongelmallisinta on, että 50-60 vuosien välissä olevalle paljon kokeneelle solistille pitää löytyä tekstejä joissa on oikeasti älyä, oikeasti huomioita elämästä ja ihmissuhteista, jännällä tavalla puhuttu rakkaudesta, jotain snadisti uutta. Sitä ammattilaisuutta täällä on ihan äärimmäisen vähän. Veikkaan, että jos JUNNU [VAINIO] olisi täällä vielä, niin se olisi edelleen kehissä, koska sen kielikuvat oli niin rikkaita, ja sillä oli se oivaltavuus. Vaikka VEXI [SALMI] on hyvä, niin se on kuitenkin karheempi, sellainen jätkämäisempi. Junnu oli feminiinimpi sikälikin, että se teki naisille tosi komeita tekstejä, oikein hyvin artistikuvaan sopivia.

Mä olen aina yrittänyt hakea naisia: PIRJO NYMAN, ANNE KOIVUNEN, TARLEENA SAMMALKORPI – näiden kaikkien tekstejä on levyilläni. KAISU LIUHALALTA on paljon, ja Sinikka Svärd on nyt ollut ihan ylivoimainen. Nainen tekee naiselle paremmin sopivan tekstin, poikkeuksia tietysti on. Esimerkiksi huukkiriviä, joita esimerkiksi Juicella on hienoja jonossa – ”ole mulle vähän aikaa hän”, se antaa miljoona merkitystä ihmissuhteelle – niin sellaisia tulee kerran kymmenessä vuodessa iskelmätuottajan pöydälle hyvän harrastajan tekemänä.

SINIKKA ON KERTONUTKIN, ETTÄ HÄN KIRJOITTAA MITÄ KIRJOITTAA JA LÄHETTÄÄ NE SINULLE, JA SINÄ SÄVELLÄT MITÄ SÄVELLÄT. HÄN SANOI, ETTÄ JOSKUS HÄNELLÄ ON FIILIS TEKSTISTÄ, ETTÄ TÄMÄ SOPISI SELLAISEKSI JA SELLAISEKSI MELODIAKSI, MUTTA SINUN JÄLJILTÄSI SELLAINEN ON SAATTANUTKIN TULLA IHAN TOISENLAISEEN MOODIIN.

– Niin joskus käy, ja se vapaus on tietenkin olemassa. En ole koskaan oikein tykännyt siitä toisin päin tekemisestä, että ensin olisi melodia. Jo silloin 70-luvulla käännösbiisien tai originaalisävellysten kohdalla se tekstin osumatarkkuus oli mielestäni vielä huonompi, jopa legendaarisilla tekijöillä. Silloin ehkä oli enemmän kiireellä tehtyjä, huonona päivänä tai rahapulassa, ja se jumppauttaminen takaisin, ”eiku tää säkeistö vielä, tää yks rivi, tää sana tässä”, niin äh!

Nyt kun on vanhempana tullut vaan ankarammaksi, kun nuo omat artistitkin on tulleet ankarammiksi siinä mitä ne voi sanoa – joku Katrikin, niin eihän sieltä mene mitään läpi … ne haluaa allekirjoittaa kaiken mitä ne laulaa. Enkä mä halua sitä enää, kun menin aikoinaan sanomaan Junnulle, että ”tää ei ole musta hyvä rivi”, ja se oli että ”millä v***lla sä sen päättelet, paljon huonompi tekstittäjähän sinä olet”, niin piti vaan sanoa, että ”mulla on semmonen fiilis, tää on kankeata kieltä” tai ”Paula ei halua sanoa tuota” tai jotain.

On helpompaa lukea sitä pinoa, laitat sivuun ja jotain otat – ”ei, ei, ei, no tästä saa”, ja sitten siitä tulee mun tai jonkun muun säveltämänä laulu jollekin joskus. Luotan vainuuni, pitää erottaa runot lauluteksteistä – eli tiivistetty, antaa mielikuvia jotka kuulija voi siirtää omaan kokemuspiiriin.

Tekstintekijän kannalta on vaikeinta löytää huukkipaikoille lauseita, jotka antaa laajempaa mer-kitystä. Suunnilleen neljään sanaan pitää tiivistää ajatus, jonka ihminen löytää omasta elämästään. Parhaimmillaan just ”kun katsoit minuun” – aivan loistava otsikko ja huukkirivi, se tilanne on ollut joka ikisellä, toimii kaikissa ikäluokissa.

Tuuripeliähän se kuitenkin on, isoja hittejä tulee silti lauluista, joista me jokainen kuullaan ettei siinä ole sen viisaampaa tai selittämättömämpää sisältöä. Se, ettei kukaan ole vieläkään löytänyt mitään idioottivarmaa reseptiä, on tosi makeeta. Ei edes taida olla enää sellaisia tekijöitä, joiden osumatarkkuus olisi selvästi muita parempi, se on edelleen hasardihommaa.

Hittiin pitää tarttua jotain koko matkan varrelta: onnistunut teksti, oikea, samasta puusta oleva sävellys, ja tekovaiheeseen onnistuneita, luovia ajatuksia vaikka muusikkosessiosta, ja vielä solistin latauksessa vielä jotain, jota ei voi nuotteihin merkitä – tulkintaa, hengen luomista siihen tuotteeseen, että alkaa kylmät väreet ilmaantua.

Onnen prosessin pitää mennä miksauksen läpi loppuun saakka, biisi pitää plaseerata levylle oikeaan paikkaan, kannessa pitää olla oikeat kuvat, levyn pitää päästä oikeille radioasemille oikeaan paikkaan ja aikaan – siinä on niin hirveästi muuttujia. Sen pitää vielä nousta viidakkorumpuun, että ihmiset alkaa puhumaan ”ootsä kuullu sitä, se on ihana, se on hyvä” – kaikki tämä, ja sitten syntyy hitti.

KUOROT ON YKSI, MIHIN ALOIN KIINNITTÄ- MÄÄN TUOTANNOSSASI HUOMIOTA. OLET VIITSINYT TEHDÄ TAUSTALAULUJA MUKAAN, ETSINYT OBLIGATOJA JA OIKEITA STEMMOJA.

– Joo, se juontaa Beatleseista. Mä opettelin aikanaan kaikki JOHN LENNONIN stemmat, ja koko sen kööriosaston, eikä se ollut vaan sitä terssiä. Monihan ajattelee köörin niin, että se tulee B-osassa sisään ja vahvistaa melodian, jos solisti ei riitä ja sinne pitää saada sitä pauhua. Mä olen aina ajatellut köörin enemmän stemmoina, ihmisäänet on osa sitä arria. Ne voi laulaa muuallakin kuin B:ssä uulla tai aalla tai du-du-aalla. Olen itse laulanut aina paljon, ja osaan sisäistää ja kokeilla sitä. Se on helposti lähestyttävä ja inhimillinen tapa isontaa arria ja soundia.

Nykyään kun miksataan tietsikalla, jossa on niin mielettömät mahdollisuudet, niin ei tarvi enää arrata niin täyteen. Laulu kuulostaa laululta – jos siinä on kiva komppi, seurattava teksti, solisti klaaraa hyvin, niin kööri voi tulla jossain vähän isontamaan. Ennen aina valitettiin, että ”miks tää on niin täynnä, ei täältä saa kuulumaan mitään”, kun sellot ja pasuunat pauhasi samalla [miesääni] alueella. Käytäntö muuttui pikkuhiljaa.

Solistit on vähän parempia, uskaltaa jättää tilaa varsinkin balladeissa kauniille, yksittäisille instrumenttiäänille. ”Paljon kaikkea on komeeta” -ajattelutapa on multa ainakin hävinnyt jo aikaa sitten. Eikä ihmiset sitä niin kaipaa, ainakaan levyillä. Tuskin mikään todella ison orkesterin kanssa tehty iskelmälevy on myynyt supertykkinä, vaikka olisi tosi suosittu solisti ja tuttua ohjelmistoa. Iskelmäkuluttajan korva nojaa kuitenkin vielä siihen tanssilavakokoonpanon maailmaan.

MINUA ON ALKANUT HÄIRITSEMÄÄN SOLISTIEN FRASEERAUSKYVYN PUUTE, MONI LAULAA TYYLILLÄÄN TASAISESTI KAIKEN ALUSTA LOPPUUN. KOMPPIEN PÄIVITYKSELLÄKÄÄN EI OLE MITÄÄN VAIKUTUSTA.

– Se on helmasynti. Mähän olen tangokuningas- ja kuningatarkuvion julkinen kritisoija, sen muotin johon ihmisiä asetetaan, nykyisin jo kaksikymppisinä. Puhutaan kuninkaista ja kuningattarista, joilla ei ole mitään oikeata kantoa tässä meidän ajassa ja yhteiskunnassa populaarimusiikissamme. Kukaan ei levytä niitä, ja vaikka joitain levyttääkin, niin kukaan ei osta niitä levyjä. Kun ne lähtee keikoille ja levytyksiin, niin ne siirtyy välittömästi tähän mediumiskelmäsarjaan.

– Se tangokruunun alla tapahtuva uusien iskelmätähtien löytäminen on aikansa elänyt ilmiö 20 vuodessa, ja se on tukkinut kauheasti levy- ja keikkamarkkinoita, sieltä on äärimmäisen vähän löytynyt oikeasti aikaa kestäviä artisteja. Olisin toivonut siitä areenasta toisen tyyppistä, vaikka se olisi kilpailuna säilynytkin. Mutta kysymyksesi ilmiöön, niin muutamaa menestyneimpää lukuun ottamatta ei fraseerauskykyä ole muuta kuin (näyttää pystyllä avokämmenellä) tämä ”tolppa”, suunnilleen tangon poljennon mukaan.

OLIT LEIDIT LAVALLA -PROJEKTIN KAPUNA, YKSI ISOIMPIA PROGGIKSIA MEILLÄ.

– Se oli puolitoista vuotta alusta loppuun. ”Mestareiden” laskevilla aalloilla oli jo selvää, että naissolistien kanssa olisi mahdollista tehdä jotain samankaltaista. Ajatus oli muhinut jo siinä vaiheessa, kun olimme kesäkuussa ´99 Lontoossa kelailemassa AARNI KUORIKOSKEN ja NIKLAS ROSSTRÖMIN kanssa. Siellä päätettiin, että nämä neljä jos suostuu, niin tehdään. Elokuun lopussa saatiin vastaukset, ja sitten se lähti omalla painollaan liikkeelle, hyvin mielenkiintoinen prosessi kaikissa yksityiskohdissaan.

Matsku oli loppuvuodesta selvillä, lähdössä oli 80 albumia pöydällä, kun haettiin biisejä. Tammikuussa aloin trenaamaan leidien kanssa pianolla – kimpassa, yksin tai kaksin. Puolitoista kuukautta joka päivä, niin että puolet päivästä he oli minun kanssa, ja puolet koreografilla tai puvustajalla. Treenivaiheen jälkeen alettiin tehdä levyä, sen jälkeen aloin treenauttamaan bändiä viikon verran, sitten leidit tuli siihen mukaan.Huhtikuussa oli ensi-ilta, ja olin mä ylpeä, kun muusikot soitti ja lauloi koko kakun ulkoa, kahden ja puolen tunnin konsertti. Teimme rundin, ja palasimme vielä elokuusta tekemään tilattuja lisäkonsertteja.

Se tietenkin televisioitiin, mutta myöhemmin, etenkin MERJAN [LARIVAARA] ja Paulan kanssa tekemäni ”Naiset ensin” -produktion kanssa huomasin, että oikein hyvin voi tehdä ison projektin ilman että harkitseekaan sen televisiointia. Tuommoiset itselliset tuotannot elää ihan omaa elämäänsä, ja voi olla jopa parempi, ettei se ole näkynyt televisiossa. Ennen itsekin pidin televisiota lähes pakonomaisena, mutta enää en ajattele niin.

ONKO KIINNOSTUSTA TEATTERIN PUOLELLE?

– Olen ollut muutamissa selvästi musiikkiteatterin puolelle menevissä produktioissa, ja uusia on tekeillä. Olen esimerkiksi työryhmässä joka on synnyttämässä musikaalia. Käsikirjoitus on olemassa – versio numero viisi – ja vajaa kymmenen lauluakin, se odottaa nyt mun mahdollisuutta päästä vetäytymään sen kanssa johonkin pariksi viikoksi tekemään se valmiiksi. Olen erittäin tyytyväinen siihen mitä olen saanut siihen jo tehtyä. Tarina on sota-ajassa, mutta se on nykyajan musikaalia, jossa musiikki on selvästi sidoksissa poppiin, paljon balladeja tietenkin, kun kysymyksessä on rakkaustarina. Mutta se ei ole hiihtoliiton kolmen soinnun mollislaavimusaa, vaan monimuotoisempaa, sävyjä on monesta, mutta popäänilaulajille tehtyä.

Olen onnellisessa asemassa, saan tehdä paljon kaikkea. Sitten kun väsyy, niin ei ota näitä isoja konserttiproduktioita, vaan tekee ihan perusduunia. Mun perusduuni on äänilevytuotanto ja laulujen säveltäminen niille produktioille, ja BumtsiBum. Kaikki muu siihen päälle vaatii jo sen, että suostuu ottamaan asioita vähän päällekkäin. Viisikymppiseksi tullessaan aika paljon viisastuu, esimerkiksi oppii sen, että päivät on peräkkäin eikä päällekkäin. Ja kunnon loma, siinäkin mä olen parantanut tahtia. Nyt sain kesällä pidettyä seitsemän viikkoa, en tehnyt siinä kuin kaksi FOUR CATSIEN keikkaa, se on niin rakas harrastus. Ja kaksi päivää olin Kotkan Meripäivillä kilpailutuomarina. Mutta muuta ei, ja siinä kyllä kaikki tyhjenee…

MIKÄ SINUA BUMTSISSA KIEHTOO?

– Omien vanhojen juttujen kaivelu. Tuleehan siihen – 175:llä jaksolla – omat rutiininsa, että sanalla ”kun” lähtee heti joku biisi. Mutta usein kuitenkin käy, että omat vieraat katsoo sitä ”kun”-sanaa, eikä muista mitään! Sen formaatin nerous kyllä viehättää, se impulsiivinen toteutus. Ja sitä kautta omien vanhojen muistojen löytäminen, kun enhän mä ole paljon suomenkielistä omassa nuoruudessani laulanut. Toisaalta on sitten jotain kotoa tullutta, kun isäni lauloi aina, ja aina tekstillä, niin osaan sitä kautta esimerkiksi sota-ajan iskelmiä.

Onhan siinä paljon harjoiteltua, bonukset ja niin edelleen. Mä en tykkää niistä, mutta SEPPO [HOVI] tykkää, ja tuottajakin, niistä tulee ehjiä esityksiä ja katsojat tykkää. Minusta viihdyttävyys tulisi siitä impulsiivisuudesta, ja niistä tilanteista, kun ei jostain sanasta sitten löydykään mitään. Ehkä sen suola on siinäkin, että me ollaan Sepon kanssa erilaisia.

MITEN HOIDAT MUSIIKKISI KUSTANTAMISEN NYKYÄÄN?

– Valtaosa biiseistäni on Warner/Chappellilla. Perustin oman firman ´98, ja siellä on sittemmin omat sävellykseni, ja tekstit, jotka mä olen ostanut sinne. Mulla on sopimus näiden mun luottotekijöiden kanssa, että mä saan niiden uudet tekstit, joista mä valitsen päältä ne joihin mä luotan potentiaalisina julkaistavina, ostan ne, ja loppuja saa tarjota eteenpäin. Käsittääkseni maksan niistä hyvin, ja neuvotella voi.

Periaatteessa toimin niin, että kun mut tilataan tuottamaan joku levy, eikä yhtiöllä ole materiaalia valmiina, ja mä sitten kokoan ja työstän sen – hoidan tekstit siis ja kaiken muun – niin ne originaalit on mun kustantamiani. Kyllä jotkut edelleen haluaisi ne ihan automaattisesti, mutta mä sanon tiukasti ei, koska ne ei ole tehneet mitään toimenpiteitä sen sopimuksen eteen. Kyllä niitä biisejä on sitten voinut multa ostaa.

Tätä materiaalia on noin 50 biisiä, ja olen julkaisemassa nuottivihkoa F-kustannuksen kautta. Graafinen nuotti on yksi asu teokselle, mutta allekirjoitan sen, että popissa ja rockissa on paljon kamaa, jota ei ole syytäkään nuotintaa. Monta kertaa itse etsiessäni biisejä olen kyllä kiittänyt sitä, kun nuotti löytyy. Olen edelleen nuotin kannalla, se on biisien säilymisen kannalta arvokas asia.