Kun sinua voi jo melko puhtaalla omallatunnolla kutsua ”tuhannen tekstin mieheksi”, ja itsekin kerroit urasi jatkuneen jo toista vuosituhatta, niin millaisen säväyksen tänä päivänä enää antaa läpimennyt teksti?
– Kyllä se onnistumisen tunteen antaa aina – ja vahvan; pitäähän palo olla, eikä se ole mihinkään hiipunut. Tunne on toki erilainen kuin silloin, kun ensimmäiset tekstit menivät läpi ja niitä kuuli radiosta; silloin sitä nousi sellaisen puoli metriä ilmaan! Enää ei niin, mutta kun tänä päivänä kilpailu on vähintään yhtä kovaa kuin silloin ja monessakin suhteessa jopa verisempää, niin tekstin levylle meneminen on oikeastaan monen tason onnistuminen.
– Oma tunne on, että ”sainpas tämän läpi, olinpas kyllin hyvä” – ei kehumismielessä, vaan niin että pystyin saavuttamaan tarvittavan tunnelman ja tuomaan sen esiin niin, että tulos kiinnosti muitakin. Tämä on tärkeä pointti ja keskeisin periaatteeni.
– En toki väheksy sellaista, että joku sanoo tehneensä vaikkapa satoja lauluja, mutta ne on pöytälaatikossa. Okei, se on hyvä ja ollut varmaan tärkeätä sille ihmiselle itsellensä ehkä monellakin tavalla, mutta itse olen aina halunnut saada tekstini yleisön kuultavaksi nimenomaan niin, että joku muukin uskoo niihin ja on valmis jopa ottamaan taloudellisen riskin niiden esiin saamiseksi.
Oletko edelleen siinä asemassa, että olet just niin hyvä kuin viimeisin tekstisi?
– Niin ajattelen. En kuvittele yhtään enempää, kun olen nähnyt miten raakaa touhua tämä bisnes on. Ei kukaan ota ainoatakaan tekstiäni sen takia että juuri minä sen olen tehnyt. Ei se yleensä merkitse solistille eikä varsinkaan kuulijalle tuon taivaallista olenko juuri minä sen tekstin tehnyt, vain se on tärkeää, että mitä siinä sanotaan.
– Aika hyvä esimerkki on, kun kerran hieman vapaammissa olosuhdanteissa tuputettiin yhden säveltäjän kanssa biisejämme eräälle tuottajalle; ”kuuntele kuinka hyviä nää on, ota nyt nämä, varmoja hittejä kaikki”. Tämä tuottaja sanoi, että ”jos te noin varmoja olette niin laittakaa levylle ja tuottakaa itse”. Näinhän ei tietenkään tapahtunut, mutta se kyllä pisti ajattelemaan. Kerron tätä usein muille esimerkiksi koulutustilaisuuksissa, ja sanon että ”miettikää kaupallisen tuottajan asemaa. Jotta suomalaista kevyttä musiikkia ylipäätään olisi, täytyy tietyn määrän levyjä olla taloudellisesti kannattavia. Ja jos sinulla on mielestäsi maailman paras biisi tuputettavana, ja muutama samanlainen vaikka lisääkin, niin kysykää ensin itseltänne, että laittaisitteko omat rahanne siihen kiinni”.
Eikö kuitenkin ole myös niin, että sinun urasi ja työsi jo kertoo jotakin, on tietty kapitaali olemassa, eikä urasi ainakaan pysähdy joihinkin läpimenemättömiin teksteihin?
– Ei varmaankaan. Tietenkin pikkuhiljaa aika ajaa jokaisen tekijän ohi. Vaikka periaatteessa olen just niin hyvä sanoittaja kuin se teksti jota kulloinkin tarjoan on, niin toki se että minulle annetaan mahdollisuuksia tehdä perustuu siihen luottamukseen, että olen ylittänyt riman riittävän monta kertaa; on nähty että sieltä tulee aina kun pyllistää. En ole mr. Nobody enää, mutta ei se saamani mahdollisuus kuitenkaan takaa mitään, vaan aina katsotaan osuuko tällä kertaa. Ja se on just hyvä niin.
– Tämä tuli hyvin esiin esimerkiksi Arabiassa viime vuoden syksyllä Prosessio- päivillä, kun Marja Mattlarin kanssa juteltiin, ja hän sanoi ettei kestäisi sen kaltaista epävarmuutta. Mutta meikäläinen ajattelee niin, että pitää vaan paksuntaa nahkaansa ja oppia kestämään, kun on vapaaehtoisesti valinnut tällaisen ammatin. Alastomassa raadollisuudessaan se on itse asiassa toisaalta hyväkin tilanne, se tsemppaa tekijää aina niin, ettei voi jäädä lepäilemään laakereilleen. Tästä syystä en ole tehnyt house writer – sopimuksia, se tuntuisi kahlitsevalta. Eli olen ”indie”, teen kaikille jotka palveluksiani haluavat.
Oletko asemassa, että kutakuinkin aina tiedät kenelle artistille teet tekstin?
– Olen ja en. Tuotannostani on edelleen suuri osa sellaista, etten tiedä tehdessäni kenelle ja mihin se menee. Se johtuu siitä, että olen luonut työskentelytavakseni käytännön, jossa ensinnäkin ahertelen jotakuinkin normaalityöajan puitteissa – yövalvominen esimerkiksi ei sovi minulle – enkä halua ruuhkauttaa töitäni. Siksi minulla on koko ajan ”puskurina” nippu valmiita tekstejä ja biisejä, joista voin heti tarjota jotain, kun kysely tulee. Saan jatkuvasti säveltäjiltä melodioita, ja jos henki puhuu, niin teen niihin heti tekstit, mutta teen siis tekstejä myös ilman valmiita melodioita.
– Usein työstän tekstin jonkun tutun tai omankin työmelodian avulla, mutten koskaan paljasta niitä! Toisinaan sitten olen kyllä auttanut hiukan säveltäjää, joka ei ole ehkä päässyt oikein vauhtiin jonkun tekstini kanssa, että ”koitas tältä pohjalta”. Tottakai tilaus ohittaa aina muun, aikatauluista riippuen tietysti, mutta niistä vapaan työaikani teen ja ylläpidän tätä ”varastoa”. Eikä siellä paljonkaan kovin vanhaa tavaraa ole ja ihan tuliterää löytyy aina. Niitä ei myydä periaatteella ” vanhimmat ensin edestä pois”; ne menee jotka menee, enkä sure niitä jotka ei mene.
– Toivo Kärki opetti minua, että ”laita aina teksteihin päivämäärä”. Mietin jo silloin että miksi, mutta laitoin aluksi, kun Topi vaati. Sitten kun menin kerran tarjoamaan jotain hänelle, niin hän aloitti että ”ai tää onkin näin vanha”. Mitä sillä on väliä hänelle jolle sitä tarjoan, jos se kerran toimii? Jos teksti käy siihen tilanteeseen, niin on yksi lysti vaikka se olisi kymmenen vuotta vanha. Pisin väli taitaa minulla olla viitisen vuotta tekstin tekohetkestä läpimenoon, ja josta on vielä tullut oikein suosittukin; se vaan löytyi just oikealla hetkellä.
Olen monen kollegasi kanssa yrittänyt aina keskustella laulujen aihemaailmasta sinänsä, enkä tee nyt klassista kysymystä ”mistä aiheet tulevat?”, koska tiedän mistä ne tulevat, mutta koetko iskelmän – joka on vain osa genreistäsi – aihemaailman rajoittavana?
– Niinkin voisi sanoa, mutta en koe sitä mitenkään voimakkaasti. Usein sanotaan, että tekstien pitäisi olla esimerkiksi rohkeampia, käsitellä erilaisempia aiheita, mutta sitten kun joku sellaista yrittää, niin lopputulos on helposti päälle liimatun oloista. Kyllä iskelmäteksti on yleensä aika perinteinen, mutta jos onnistuu löytämään siihen jonkun tuoreen näkökulman, perinnettä voi uudistaa. Se on kuitenkin aika paljon kiinni myös artistista, hänen potentiaalistaan.
– Mutta en tosiaankaan ajattele sitä rajoituksena, vaan lähden omien kokemuksieni kautta tutuimmastakin aiheesta etsimään jotain jujua, joka olisi ajatuksena uusi tai sanontana siinä olisi pieni ripaus sellaista mitä ei aiemmin ole käytetty. Sitten kun pääsen tekemään jotain muuta, vaikkapa lastenlauluja tai poliittista satiiria, silloin kyllä tulee tuuletuksen fiilis, ikään kuin siivoan sellaisella työllä pesääni.
Olet usein puhunut laulun ”ehjän tunnelman” säilymisen tärkeydestä.
– Se on eräs tärkeimmistä periaatteistani. Vasta näiden 90-luvun tangotekstien kautta sain sen oivalluksen, enkä oikein edes pysty sitä konkretisoimaan. Eikä minun ehkä tarvitsekaan, riittää että itse yritän sitä hyödyntää. Erityisesti Forsströmin Timpan kanssa se selkeni, kun parhaimmillaan – tai pahimmillaan – edettiin tangojen tekemisessä välillä melkein tahti kerrallaan. Mutta jälkeä ei sitten ole tarvinnut hävetä, pikemminkin päinvastoin.
– Tyylitajuni nyt vanhana pappana on mielestäni sillä tavalla kohdallaan, etten päästä teksteihin ylilyöntejä, jotka voisivat tuhota fiiliksen. Yritän ottaa kuulijan vangiksi sillä tunnelmalla jonka valitsen. Joko onnistun tai en onnistu, en siis en pilaa tekstiäni yhdellä rivillä tai sanalla. Pilaan sen kokonaan, jos se ei kosketa kuulijaa. Mutta jos teksti koskettaa, otan kuulijasta kaksin käsin kiinni ja puristan niin, että hän on lopussa aivan hengästynyt, eikä mieti että ”eikö tämä jo lopu” vaan että ” herra isä, miksi tämä nyt jo loppui”.
Voiko tekstin pilata sävellyksellä, tai päinvastoin? Ja toisaalta tietysti myös, voiko sävellyksellä nostaa heikomman tekstin?
– Kyllä voi, en ota kuitenkaan konkreettisia esimerkkejä tässä yhteydessä. Mutta sovitus on ehkä vielä tärkeämpi osatekijä. Minullakin on joitain tekstejä, joiden levytyksen olen kuunnellut vain kerran; sovittajan näkemys on mennyt niin ulos alkuperäisen demon tunnelmasta, etten halua niitä enää kuulla. Säveltäjän kanssa ei yleensä vastaavaa eroa tule, koska biisi lähtee meiltä ”ulos” vasta sen jälkeen, kun molemmat ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Näin vain pitäisi olla aina.
– En esimerkiksi halua kuunnella lainkaan oopperaa, koska siinä useimmiten lauletaan suorasanaista ja huonosti istuvaa tekstiä, paikoitellen täysin kieliopin vastaisesti, keinotekoisin hypyin ja muutenkin niin teennäisesti, että se tympii minua tyystin.
SISÄÄN TUNNELMAAN
Onko sinulla ambitioita pitemmän kaaren kirjoittamiseen lauluteksteinä, johonkin kokonaisuuteen niin kuin musikaaliin esimerkiksi?
– Musikaalia en ole vielä tehnyt, mutta esimerkiksi ravintola-show´n olen käsikirjoittanut lauluteksteineen Mirumarulauluyhtyeelle 70-luvulla. Ja Itse Valtiaat -sarja on tavallaan sen kaltaista kyllä. Ei vaan ole sattunut kohdalle, periaatteessa toki kiinnostaa. Olenhan kirjoittanut kymmenkunta kirjaakin ja nykyisinkin sorvaan suorasanaista tekstiä erään sanomalehden kolumnistina. Levytuotantoon tekstejä ei tilata sillä lailla nipussa, että se aiheuttaisi tekemiseen muutoksia, mutta kyllä sellaisessa tilanteessa, että tiedän jollain levyllä jo olevan kolme-neljä tekstiäni, ja sitten vielä pyydetään lisää, niin mietin kyllä ettevät ne ole ihan samasta aiheesta.
Amerikkalainen lauluntekijä Paul Simon innostui 90-luvun lopulla tekemään musikaalin, ja tuottikin sen itse Broadwaylle. Tositapahtumiin pohjaava The Capeman oli taloudellinen floppi, mutta mieleeni jäi eräs Simonin haastattelu, jossa hän valotti oman tekijyytensä kautta teoksen syntyä. Hän kertoi lauluntekijänä joutuneensa aivan ennenkokemattomaan tilanteeseen, kun esimerkiksi piti tehdä tiettyyn kohtaukseen laulu murhatun pojan äidin näkökulmasta. Hän oli aiemmin tehnyt lauluja vain niinsanotusti ”omasta elämästään”, siitä ”puhtaasta” itseilmaisusta, jossa pelataan lähtökohtaisesti vain oman sanomisen tarpeensa kanssa.
– Minulle se olisi tekstin tekoa siinä kuin mikä muukin. Alkaisin vain lipua kyseiseen tilanteeseen pikkuhiljaa. Alitajuntani rupeaisi heti työskentelemään idean saatuani, siis prosessi luumäessä olisi käynnistynyt [viittaa päähänsä]. Joululaulut ovat sellainen kokonaisuus, joita tilataan joskus useampi kerralla. Silloin menen tiettyyn moodiin ja avaan ikään kuin kaiken kerralla. Pohdiskelen aiheita ja saan esimerkiksi nimet paperille, että ”näistä mä alan kirjoittaa”. Niitä voi olla yli kymmenenkin, kerran tein neljäätoista joululaulua kerralla. Kaikki oli auki koko ajan, kirjoitin aina niin kauan yhtä, kun se meni lukkoon, vaihdoin seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan. Se oli noin viikon prosessi, puolivälissä niitä alkoi valmistua, ja kovimmat luut jäi sinne pohjalle. Parhaimmillaan kolme-neljä pullahti päivässä, eli se voi olla aika tehokas työtapa, ikään kuin transsiin meno joksikin aikaa. Mutta kyllä tuo mainitsemasi Paul Simon -tilanne olisi herkullinen lähtökohta, en ottaisi sitä yhtään rajoitteena, päinvastoin; heti alkaisi raksutus.
Olet kilpailuissa oikeinkin hyvin menestynyt tekijä. Mikä on näkökulmasi taidealalla kilpailemiseen?
– Se on kivaa kun sen osaa ottaa rennosti. Kun henki ja elämä ei ole siitä kiinni, eikä ”murra mustoa haventa” vaikkei pärjää. Minulla on Toivo Kärjeltä saatu periaate – hänhän osallistui kaikkiin – että ”tuossa on kilpailu, minulla tai meillä on biisi, tai synnytetään sellainen, ja jos ei pärjää niin käytetään se jossain muualla”. Ei siinä ole sen enempää. Tiedän, että on hyvin vähän kilpailuja, joissa järjestäjä oikeasti välittää kilpailun sisällöstä; itse kilpailu on ohjelmanumero joka on tärkeämpi.
– Tangomarkkinoille nostan hattua siitä, että ne oikeasti nostavat siellä niitä palkitsemiaan tangoja esiin, ja sitä kautta antavat mahdollisuuden biisille muodostua jopa ikivihreäksi, niin kuin joidenkin uusien tangojen kohdalla voidaan sanoa käyneen. On tärkeää oivaltaa, että jonkun kilpailun voittamisesta ei glamouria juuri irtoa. Tilanne on kyllä kiva, siinä voi vähän katsella kavereiden kanssa että missä mennään. En minä mene lattian rakoon jos en pärjää, ja jos pärjään, niin menen paikalle nauttimaan konsertti- tunnelmasta, tulee päästyä vähän ihmisten ilmoillekin. Absoluuttisessa mielessä ei voi kilpailla, mutta kun niitä järjestetään, niin miksei niihin voisi osallistua? Ja parhaimmillaan sellainen on oikeasti väylä saada työtään esille ja käyttöön.
Miten arvotat sanataiteen edustajana lukemisen merkityksen?
– Ainakin minulle se on ollut ja on äärimmäisen tärkeää. Olen pikkupojasta saakka lukenut, koulun kirjastot läpi, ja tälläkin hetkellä kotona kirjahylly on pullollaan, siis kirjoja. Olen sellainen lukija, että sijoitan aina lukemani omaan maailmaani, ja siksi minua ärsyttää suunnattomasti jos kirjassa on kuvitus! Että ”eihän se noin ole!”.
Nikkisen Jiri sanoi, että hän ei lue mutta pitää korvansa auki.
– Joo, tämähän on aivan henkilökohtaista. Pidän korviani auki lukemisesta huolimatta. Ymmärrän hyvin Jiriä, mehän ollaan puoli sukupolven verran erilaisia ihmisiä. Minun herkimmässä iässäni oli radiossa kaksi kanavaa, ja ainoa kevyen musiikin säännöllinen ohjelma Lauantain toivottujen levyjen viimeinen vartti, ihan oikeasti. Silloin lukeminen oli luonnollisempi tapa häipyä tästä arjesta. Jirin lapsuudessa oli jo paljon enemmän ärsykkeitä, televisio erityisesti.
– Voi jopa olla, että kirja on koulun kautta saanut hyljeksitymmän merkityksen ihan sen tähden; se mielletään vaan koulukirjaksi. Mutta kyllä esimerkiksi minun suurin lomanautintoni toissa kesänä oli, kun mökillä vetäisin putkeen ”Täällä Pohjantähden alla” kaikki kolme osaa, ja ”Tuntemattoman sotilaan” vielä palan painikkeeksi. Se oli jotain niin loistavaa kun sen sai keskittyneesti ja tauotta tehdä. En toki lukenut niitä ensimmäistä kertaa, mutta edellisestä kerrasta oli pitkä, pitkä aika.
MUUTOSTEN MAAILMA
Harjoitteletko? Pyöritteletkö sanoja ja riimejä?
– En varsinaisesti. Intohimoni sanaristikot ovat ehkä vähän kyllä siihen suuntaan. Minun ei tarvitse enää harjoitella, osaan jo! (naurua). Totta puhuakseni, eihän sitä koskaan ole täysin oppinut, aina tulee oivalluksia, onneksi. En kyllä niinkään mieti joidenkin yksittäisten sanojen kautta lopullista tekstiä, vaan enemminkin yleistunnelmaa. Siksi aina korostankin, että laulun tunnelman tulee olla ehjä. Ja jos laulu ei sellaisenaan kelpaa, niin sitten tehdään joku muu tai annetaan olla.
Viittaatko siihen, että jos joku tuottaja sanoo että ”joo muuten hyvä mutta nää kaksi riviä”, niin et mielelläsi muuta? Tuleeko siihen domino-teoria, että jos yhtä kohtaa muuttaa niin pitää myös muuttaa toistakin?
– Voi tullakin, mutta muutan kyllä aina, jos muutostarve perustellaan minulle. Se voi sitten vaatia jotain muutakin muutettavaksi, katson aina sen kokonaisuuden. Muutan sitten vaikka koko säkeistön tai koko tekstin, en minä työtä pelkää.
Suhtaudutko lauluteksteihisi nimenomaan lauluteksteinä vai runoutena vai sekä että? Tarviiko niiden toimia luettuna?
– Ei minulla ole siihen ehdotonta kantaa. Jos teen tekstin melodian ehdoilla, niin ei sen tarvi missään muussa yhteydessä toimiakaan. Ja harva runo toimii suoraan johonkin melodiaan, ellei se ole täysin läpisävelletty. Runossa voi esimerkiksi olla jo tehokeinona epäkesko rakenne, joka ei säkeistölauluun tietenkään istu.
Oletko kirjoittanut runoja?
– Olen, mutta julkaistu ei ole kuin lastenrunojani. Niistä joitain olen kyllä työstänyt lauluiksi. Olen tykästynyt aforismeihin ja tanka-tyyppisiin ratkaisuihin. Luen runoja; mutta suosikkeja ei ole, en ole friikki. Pikemminkin tutkin niistä ilmaisua ja poljentoa.
Muistan Arabia-sessiostamme, kun kerroit miten usein innostut kollegan tekstistä tai jostain yksityiskohdasta; otit esiin niinikään vieraana tuolloin olleen Samuli Putron ja hänen otsikkonsa ”Eipä tiennyt tyttö”.
– Kyllä kyllä. En tuntenut kyseistä laulua lainkaan, mutta pelkkä otsikko iski heti, aivan herkkua! Ja annan kollegoille usein palautetta vastaavista tilanteista. Turkka Malille laitoin heti viestin, kun kuuntelin hänen uutta tuotantoaan, ja siellä oli nuoren lapsiperheen elämästä kertovassa laulussa mainittu ”violetti potta” juuri oikeassa yhteydessään, aivan mahtavaa!
– Tulikin Putrosta mieleen, kun Turkan kanssa käänneltiin Samulin otsikkoa ”Mies jonka ympäriltä tuolit viedään” toisin päin, että ”mies jonka ympärille tuolit tuodaan/mies jonka pöydässä ne kaljat juodaan”; ihan päinvastainen maailma, ja hyvä biisi saattaisi tulla siitäkin. Asioiden päälaelleen kääntely on erittäin hyvä tarkastelulähtökohta näissäkin hommissa.
Missä sinun mielestäsi tällä hetkellä musiikkibisneksessä mennään tekstintekijän kannalta?
– Minun on vaikea sanoa siitä mitään absoluuttista tai objektiivista, kun olen kuviossa niin sisällä. En ole huolestunut, tekijöitäkin aina jostain tulee. Iskelmän ja popin rajaviiva on hälventynyt, iskelmä nimenomaan ottaa mausteita popin elementeistä, ja se on hieno juttu. Ja sitä paitsi, iskelmähän on ollut kriisissä aina, mutta silti pää pinnalla!
– Mekanisointiin liittyvät hankaluudet tietysti haittaavat paskamaisesti alaa, mutta periaatteessa suomenkielinen iskelmälaulu kyllä elää. En usko, että missään kansallisista piirteistä kokonaan luovutaan, ja meillä Suomessa tuskin ainakaan ensimmäisten joukossa. Tulee uusia solisteja, kuten Anne Mattila ja hänen sisarensa esimerkiksi; he ovat sen kaltaisia luonnonlahjakkuuksia joita yleisö arvostaa ja rakastaa yli kaiken. Tietenkin on hyvä ja tärkeääkin kouluttautua ammattiin, mutta luomureitti aina on myös onneksi vielä mahdollinen.
– Pahimman kriisin aikaan tuli Topi Sorsakoski, joka olisi mielestäni patsaansa ansainnut. Häneen kulminoitui popin ja iskelmän silloinen fuusio iskelmän kautta – perinteistä ohjelmistoa, ovelasti kitarabändillä ryyditettynä. Tottakai hänen takanaan oli loistava porukka Esa Pulliainen etunenässä, mutta ilman Topin henkilökarismaa, johon niin eri ikäiset pystyivät samaistumaan, ei se ilmiö olisi saavuttanut sellaisia mittasuhteita ja seuraamuksia kuin sitten tapahtui. Yleisö rakastaa laulajia.
– Ketään ei pidä kadehtia, vaan aina jos joku suomalainen musiikintekijä – esittäjä, sanoittaja, säveltäjä – menestyy, niin siitä positiivisesta imusta hyötyvät toisetkin.