EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Musiikintekijä kansijuttu

Avainsana: kansijuttu

Matalan profiilin Matti Mikkola

Julkaistu

On peltipaidanharmaa joulukuun maanantai. Tapaamme Matti Mikkolan kanssa puolilta päivin  Kampin Huipussa, Elvisin toimiston siistissä neukkarissa. Isot kupilliset kahvia ja läppäri lasipöydälle, lehtijuttuun otetut marraskuiset kuvat pikaselailulla läpi, puhelin äänittämään ja muitta mutkitta haastatteluhommiin.

– Kerrotko ensin vaikka siitä, miten ihan alunperin aloitit musiikkihommat? Siis ennen Tehosekoitinta, ihan lapsena?

Mikkola on hiljaa ihmeen kauan ja tuumii sitten, että nyt ei oikein lähde. Uusia saundeja asennellessa on tullut valvottua aamuyöhön. Toimistohiljaisuus ja loisteputkivalaistus tuovat mieleen työhaastattelun. Kun pienen tutkimusretken jälkeen löydämme lähikulmien kahvilasta sopivan ”diskreetin” sohvaryhmän, pääsee Mikkola vauhtiin.

– Tehokkuuden harha on hämäävää. Olen monen musiikintekijän kanssa jutellut siitä. Silloin kun olisi tehtävä jotain mielettömässä dead linen puristuksessa, niin pitäisikin intuition vastaisesti vaan koittaa rentoutua. Lähteä vaikka kävelemään. Kello käy koko ajan, mutta sen voi unohtaa kun blöijaa ja kattelee lokkien lentoa. Sit alkaa syntyä.

– Vähän sama juttu on toi ureasosiofobia – vai milläs sivistyssanalla sitä pissalla käymisen jännittämistä nyt kutsutaankaan? Siis sitä kun pitää kusta johonkin isoon laariin, on kauhee hälinä ja ruuhka isoja kännisiä äijiä, ja sitten pitää mennä siihen väliin pinnistämään. Silloin pitäisi tilanteen vastaisesti vaan rentouttaa hartiat, eikä edes yrittää. Sit alkaa tulee.

– Jutut menikin nyt aika nopeesti tähän. Mitä sä kysyitkään?

Menestyksen yllättämä

Matti Mikkolan nimi oli tänä vuonna isosti esillä. Hänen tuottamansa ja pääosin säveltämänsä Pepe & Saimaa -levy sai kriitikot kaivamaan ylisanavarastojaan ja yleisön ostamaan levyä niin, että kultalevyraja ylittyi. Lehdet toisensa jälkeen kirjoittivat Mikkolan ”pöytälaatikkosinfoniasta”, joka päätyi Pepe Willbergin levylle ja laittoi laulajalegendan uran uuteen nousuun. Menestys oli Mikkolalle yllätys, onhan Saimaa-projekti jotain ihan muuta kuin sellaista simppeliä käyttöpoppia, johon tänä päivänä on totuttu.

– Pepe-homma on näkynyt kaikkialla paljon ja olen sen tiimoilta ollut vähän aikaa niin sanottu kiinnostava henkilö. Mutta joku Suvi Teräsniska läpäisee kaikki kahdeksan radiokanavaa. Sieltä vaan tulee tekijöille sitä massia niin paljon enemmän, vaikkei se mediaseksikästä olekaan.

Neroksi kehuttu ja vaatimattomalta vaikuttava Mikkola on toki mielissään kun projekti, jota hän muiden hommien vastapainona työsti intohimoisesti kotistudiossaan, löysi julkaisijan, artistin ja vielä yleisönsäkin. Hän ei osannut odottaa Pepe & Saimaa -levyn menestyvän kaupallisesti.

– Välillä sitä eksyy mainstreamin maailmaan ja lannistuu siitä pohjoiskorealaisesta meiningistä, että menestyäkseen musan pitää mahtua ahtaisiin puitteisiin. Sitten tuli toi Pepe-homma. Tajusin, että toden totta, kyllähän muunkinlaiselle musiikille löytyy kuulijoita.

Jostain Saimaa-biiseistä on saattanut olla neljäkymmentä demoversiota ja komppiraitoja on soiteltu uusiksi moneen kertaan, ennen kuin oikeat tempot ja tunnelmat ovat löytyneet. Jossain vaiheessa Saimaa-matskua sisältävä kovalevy on hajonnut ja koko työ on pitänyt aloittaa alusta, mutta kaiken kaikkiaan projekti on antanut enemmän kuin vienyt voimia.

– Jos työn alla on smurffilevy, ei oo lopulta väliä kuinka hienossa studiossa, kuinka isolla budjetilla ja palkalla sitä väännät. Siinä rinnalla on tärkeää tehdä jotain uskottavaa proggista. Siis tarkoitan, että jos itsellä on joku “jatsia mä oon aina halunnu soittaa” -tyyppinen issue, niin sen parissa on pakko päästä välillä höyryämään.

Mikkolan “issue” oli päästä tekemään “ison orkesterin jättimäistä äänenpainetta, musiikillista massaa”. Sellaiseen tuli mahdollisuus kun Tehosekoitin, jonka soittajana, säveltäjänä ja tuottajana Mikkola oli toiminut jo teinistä lähtien, lopetti vuonna 04. Hän hommasi ensimmäiset järkevänkuuloiset orkesterisämplet, alkoi hommiin ja kyseli apuja niihin asioihin, joita ei osannut. 

–  Säveltäjä Yrjö Hjelt neuvoi mulle kenraalibassoja, kontrapunkteja ja jotain äänenkuljetuksen perusteita. Tutustuin rumpali Tumppi Rönnholmiin Kaartin soittokunnasta, ja sitä kautta sain puhaltajia soittamaan Saimaa-demolle. Se oli kaiken kaikkiaan ihme virtuaaliversio, vinksahtanut kuulokuva saundista, joka vaatii avointa isoa akustiikkaa. Mieti mikä ero on siinä, että kuoro laulaa konserttisalissa tai että laulajat käy siivouskomerossa yksi kerrallaan.

Timo Kiiskinen oli innostunut Mikkolan lähettämistä demoista, ja kun Suomen Musiikin Kari Hynninen etsi biisejä Pepe Willbergille, oli sanoitettuna Lyhyenä hetkenä. Siitä julkaistiin Pepe & Saimaa -levyn ensimmäinen single vuonna 2011, albumi julkaistiin 2014.

– Jos olisin tehnyt tilaustyönä levyn Pepelle, niin olisi siitäkin varmaan ihan ok tullut – muttei ainutlaatuinen. Saimaa-homma oli sattuman kauppaa ja siksi niin hienoa. Projekti oli jo jäänyt pöytälaatikkoon, kun mulla oli hommia, joissa kiinnostivat sellaiset asiat kuin eteenpäin meneminen, dead line, julkaisu, radio, televisio, Teosto-korvaukset. Kun Saimaa-biisejä sitten alettiin työstää levytyskuntoon niin kapellimestari Tommi Suutarinen, Saimaan kosketinsoittaja, tuli avukseni ja teki järkevät partituurit sekalaisesta nuottikasasta.

– No Saimaa tuli ja meni, musamaailma puhuu jo jostain muusta. Mutta nyt kun antiikkipuritanistit on antaneet levylle hyväksyvän nyökkäyksen mä voin paljastaa, että saundien autenttisuus on tehty ihan läppäripohjalta ja plugareita on ollut kymmeniä peräkkäin.

Tekemällä oppinut 

Lahdessa lapsuus- ja nuoruusvuodet viettänyt Matti Mikkola yritti innostua musiikista jo varhain, mutta ei saanut oikein mitään irti pianokoulusta, joka osoittautui “lettipäisten tyttöjen hommaksi”.

– Istuttiin selkä suorassa soittamassa jotain hitsin koraalia. Niin kauan jaksoin siellä käydä, kun pärjäsin harjoittelematta kotiläksyjä. Pianonsoiton opinnot ja minä oli vesi, öljy ja hanhenselkä -tyyppinen yhdistelmä.

Murrosikäisenä Mikkola kokeili bändikoulua, mutta kitaransoitto jazzkitaristin opissa ei innostanut.

– Hienot noonisointuopit olivat kuin helmiä sialle. Mun teki vaan mieli soittaa Sex Pistolsia.

Kun Mikkola rippikouluikäisenä yhdessä Otto Grundströmin (laulu), Ari Tiaisen (kitara) ja Hannu Kilkin (basso) kanssa perusti Tehosekoittimen vuonna 91, olivat pianotuntien opit unohtuneet ja kitaratunneilta jääneet mieleen lähinnä “komppi, demppi ja vamppi”.

– Silloin aloin rumpaliksi, koska meitä oli kaksi kitaristia. Se ehkä kertoo jotain mun impulsiivisuudesta. Mieluummin, kuin kehitän jotain täydellistä glissandoa, mä opettelen soittamaan jotain soitinta sen verran että voin säestää sillä jonkun biisin. En koe olevani mikään artesaani.

Mikkola tuotti ja pääosin sävelsi koko Tehosekoittimen tuotannon bändin 13-vuotisen historian aikana. Välillä hän kävi musiikkiopistossa palauttamassa mieliin musiikin teorian alkeita.

– Mutta eniten olen oppinut orkestraatiosta käytännössä, siis sillä kaikkein luontevimmalla ja hauskimmalla tavalla. Tehiksen aikaan oli se ysäri-ilmiö, että jollain jousisektiolla saatiin rokkibändin biisistä herkkä, vakava, taiteellinen ja kunnianhimoinen. Ja sehän tarkoitti käytännössä sitä, että tutuntutuntutun kautta löytyi söpöjä viulistityttöjä, joiden kanssa hihiteltiin ja spedeiltiin studiossa.

– Se oli mukavan käytännönläheistä touhua, eikä sellaista “kyllä nyt jos jotain viuluja laitetaan niin pitää olla kokemusta eikä kenen tahansa pidä käydä sellaisia tekemään”. Omaa musaa kun tehtiin niin saatiin tehdä justiin niin paskaa kuin haluttiin, ja jousisovitukset sai olla vaikka sitä, että jollain alttoviululla vedetään epävireisesti kahta nuottia.

– Siitä se alkoi etenee. Projekti projektilta tuli haastavampia juttuja tyyliin “ai niin puupuhaltimet, mitäs niitä nyt onkaan – oboe ja klarinetti”. Mitäs ne yleensä soittaa? Ai tuplaa jonkun linjan – hei hienoa, täähän kuulostaa joltain Disneyltä.

Tehosekoitin vaihtoi vuosien mittaan musiikkityyliään useaan otteeseen, mikä johtui paitsi Mikkolan uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta, myös siitä, että bändiä ärsyttivät ne fanit, jotka luulivat omistavansa bändin ja esittivät vaatimuksia siitä millainen bändin pitäisi olla.

– Jos huomattiin, että jotkut tyypit luulee hiffanneensa mitä me ollaan, niin me sekoitettiin pakkaa seuraavan kulman takana.

Tehosekoitin lopetti, koska porukan musiikilliset intohimot ja tavoitteet eivät enää osuneet yksiin: osa halusi kehittyä huippuluokan muusikoiksi, osa ottaa rennosti. Mikkola päätyi säveltämään ja tuottamaan musiikkia eri artisteille.

Vaativa tuottaja

Tuottajana Matti Mikkola on vaativa ja pedantti, ja saattaa lähettää artisteja ja soittajia studiosta kotiin treenaamaan.

– En halua rohkaista siihen, että tehdään studiojutut autotunella ja kaiken maailman muilla kikkailuilla. En ehkä saa hirveästi ystäviä, mutta tuottajan homma on sanoa negatiivinen palaute ja kritiikki silloinkin, kun studion sohvalla kannustusjoukko taputtaa käsiään ja hihkuu, että ihanasti vedit.

– Mutta ehkä viime vuosien aikana olen oppinut vähän sellaista Amerikka-hommaa, etten nosta jokaista kissaa pöydälle vaan sanon, että jes hyvä meininki. Ihmisethän toki haluaa, että jää hyvä fiilis.

Säveltäjänä Mikkola pitää melodiaa biisin tärkeimpänä lähtökohtana.

– En ole onnistunut säveltämään valmiiseen tekstiin, koska ilman musaa tehtyinä tekstit on rytmisesti usein aika tasapaksuja. Tarttuva melodia vaatii vahvoja rytmisiä motiiveja: synkopointeja, taukoja, toistoja. Omituista, miten melodiat sivuutetaan tyystin levyarvioissa ja levy-yhtiöiden retoriikassa, vaikka ne on kuitenkin lähes aina hittibiisien edellytys. Silloinkin kun puhutaan, että joku biisi on melodinen, tarkoitetaan virheellisesti taustalaulujen runsautta tai vastaavaa.

Mikkola ei ole koskaan tarkalleen laskenut, mikä on tuottajan tuntipalkka, mutta se on selvää, että ilman sävellysten ja sovitusten Teosto-korvauksia homma ei löisi leiville.

– Olikohan se Jukka Immonen joka laski, että jos pelkästään tuottamalla haluaisi tulla toimeen niin pitäisi tuottaa 12 levyä vuodessa. Se onnistuisi ehkä vain sellaiselta old school -tuottajalta, jonka toimenkuva olisi lähinnä kommentoida satunnaisia sohvan perukoilta.

Mikkolalla on yritys, joiden kautta hän pyörittää tuotantohommia. Hän tulouttaisi myös Teosto-korvauksia mielellään firmalle, jos se olisi mahdollista.

– Jos joudut ostamaan tietokoneen ja työhuoneen, niin kyllä Teosto-korvauksia pitäisi voida käyttää niihin. Ja jos teostoja tulee jonakin vuonna rutkasti, niin nykyisellä systeemillä niistä joutuu maksamaan ihan järjettömät verot.

Veroaloite, jossa Teoston ja sen jäsenjärjestöt esittävät musiikintekijöiden verotuksen uudistamista, saa Mikkolan kannatuksen.

Epäpromoava

Musiikkialan epävarmuus pistää menestyneenkin tekijän mietteliääksi. Suomessa huipulle mahtuu vain muutama artisti kerrallaan, ja sama koskee myös musiikin tekijöitä. Tällä hetkellä Mikkolalla riittää kysyntää, mutta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. 

– Entä jos jossain kokouspöydässä kollektiivisesti päätetään, että mulla ei ole enää mitään annettavaa? Se on pelottava skenaario, ja voin kuvitella miten levy-yhtiön tuotantopalavereissa ilman sen suurempaa dramatiikkaa todetaan, että vaikkapa joku miksaaja ei ole enää relevantti. Mitä sitten jos minä olen se, jonka nimi vedetään yli?

– Kuten monessa muussakin bisneksessä, tuntuu, että musateollisuudessa ihmiset ovat tykinruokaa. Ei haluta hyödyntää vanhempien ammattilaisten kokemusta ja kypsyyttä, vaan aina haalia tuoretta verta, oli se kuinka untuvikkoista tahansa. Osin juuri tästä syystä olen halunnut työskennellä esimerkiksi Pepen, Vicky Rostin ja Maaritin kanssa. Olen halunnut saada tietoa ja siirtää perinnettä; olla osa jatkumoa konkreettisesti. Kunnioittaa vanhempia.

Matti Mikkola miettii, että jos nyt joutuisi aloittamaan uransa puhtaalta pöydältä – vaikkapa muuttamaan uudelle planeetalle – hän ei osaisi esitellä itseään kompetenttina musiikintekijänä.

– En ole ollenkaan sellainen tyyppi, joka lähtee kolkuttelemaan kaikkia mahdollisia ovia. Ihme hattutemppu, että ylipäätään olen pysynyt leivän syrjässä kiinni tällä alalla. Olen pelokas, introvertti ja epäpromoava.

Lauluntekijänä näiden tähtien alla

Julkaistu

– Ja sitten musta tuli Elvis. Lauloin muille ihmisille ja sitten homma ikään kuin karkasi käsistä, ainakin jälkeenpäin ajateltuna. Elämä oli tauotonta oppimista ja opettelemista, mikään ei tullut ilmaiseksi. Jokainen päivä ja jokainen tunti ovat tehtyjä asioita. Monet muusikot kantavat mukanaan raskasta työviittaa, he ovat tehneet järkyttävän määrän työtä. Onnella ja sattumallakin on merkityksensä, mutta kun tekee paljon, niin löytyy osumia. Mua joskus nyppii, kun joku sanoo olevansa hyvä muusikko, jos vain saisi mahdollisuuden ja pääsisi jonnekin. Ei perillä ole kukaan luukulla sanomassa, että tänne et pääse. Ei se ole siitä kiinni, sinne mennään, ei sinne päästä. Menestys vaatii paljon työtä.

Kiiskisen isoveljet soittivat ja lauloivat, mutta Timolle se ei riittänyt, hän halusi paljon enemmän. Kiiskinen rakastui jo pienenä Beatlesin musiikkiin. Hän opetteli kirjasta sointuja ja harjoitteli päivästä päivään. Kohta hän osasi soittaa ja laulaa kappaleet paremmin kuin veljensä. Se löi alkutahdit Kiiskisen myöhempään uraan.

Ovi aukeaa

Kiiskinen opiskeli hetken aikaa Snellman-korkeakoulussa. Hän teki paljon lauluja samaan aikaan, kun teosofinen maailma avautui hänelle. Kiiskisen oma sisäinen maailma alkoi tulvia ulos. Tietynlainen ovi aukesi, eikä se enää mennyt kiinni. Hän oli samalla kertaa matkalla itseään kohti ja itsestään poispäin.

Kiiskinen ei oikein vieläkään voi ymmärtää, että laulun tekemisellä voi elättää itsensä. Liian vankkaa jalansijaa ei saa mistään. Epävarmuus on kuitenkin luova voima.

– Muutin Helsinkiin ja mulle syntyi lapsia ihan nuorena. Kaikki tapahtui samaan aikaan. Siinä kesti vähän aikaa, ennen kuin pääsin muusikkopiireihin. Se ei tapahdu hetkessä, pitää olla uskottava ja hyvä. Olin sen verran hyvä, että pääsin työskentelemään parhaiden kanssa. Pystyäkseni olemaan muusikko ja elättämään itseni, oon tehnyt kaikkea, olen ollut lastenhoitajana, leipurina, tiskaajana ja siivoojana. Ajan myötä ei muista enää niitä huonoja asioita, ihmisen pää on siitä armollinen.

Uskollinen omalle tekemiselleen

Omasta mielestään Kiiskinen ei osaa markkinoida tekemisiään. Hän haluaa pysyä lestissään ja tehdä lauluja. Paras tapa kulkea ajan virrassa on olla uskollinen itselleen ja omalle tekemiselleen. Eri trendit tulevat ja menevät, mutta tarina säilyy. Se ei karkaa. Ihminen ja jokainen elämä on tarina.

– Biisintekijän näkökulmasta 90-luvun puolessavälissä homma meni ikäväksi. Tehtiin tietokoneella ja biiseistä jotenkin puuttui sisältödramaturgia, niitä tehtiin leikkaa & liimaa -systeemillä. Parhaat jäivät elämään, ja ne elävät edelleen. Mutta paljon tehtiin myös roskaa. Sanottiin, että sun juttusi ovat vanhanaikaisia, sellaisia Kiiskisen himalämmittelyrämpytyksiä. Sitähän se tietysti oli. Pelastava enkeli oli Anssi Kela, joka teki Nummela-levyn, ja yhtäkkiä levypomot olivat kiinnostuneita tunkkaisesta lauluntekijyydestä, tarinankerronnasta ja kitaranrämpytyksestä. Sen jälkeen oli taas helpompi lähestyä tyyppejä.

Kiiskinen on tarinanetsijä, joka keksii tarinoita mielenkiintoisten yksityiskohtien ympärille. Hän katselee ympärilleen ja tekee huomiota. Hän saattaa kuulla ihmisten puheista jonkin irtolauseen ja miettiä, mistä siinä on kysymys. Tarina voi näin saada puitteet muutaman lauseen perusteella. Se vaatii vaistoa ja herkkyyttä.

Toisaalta Kiiskinen tekee paljon lauluja myös niin, että vain istuu alas ja luo, eikä mieti niin paljoa. Hänen on joskus itsekin vaikea ymmärtää mistä laulut tulevat. Tekstintekijänä hän on nopea, mutta uskoo vuosien työnteosta olleen paljon apua.

Tekemisen selkänojat

Kiiskisellä on selkeä kuva siitä, mitkä ovat muovanneet eniten hänen tekemisiään, jopa niiden järjestys on kristallinkirkas. Ne ovat Suomen kansan vanhat runot, Kanteletar, Eino Leino, Aleksis Kivi, Reino Helismaa, Unto Mononen, Tuomari Nurmio ja koko mielenkiintoinen eletty elämä.

– Aiheita on elämä täynnä, se on valintakysymys. Suurenmoinen biisi voi tulla mistä vain. Tärkeintä on aitous ja rehellisyys. Se ei tarkoita, että se olisi jotenkin syvällistä, vaan banaalistakin biisistä voi tulla hyvä, kunhan se on rehellinen. Se voi vahingossa tulla aidoksi, tekijä ei voi estää sitä. Jos siinä on joku hieno kultainen leikkaus ja dramaturgia luonnollisessa tilassa.

Moni lauluntekijä pelkää, että lähde ehtyy eikä lauluja enää synny. Kiiskiselle se on tuttu tunne, jonka kanssa hän on oppinut elämään.

– Kerran puolessa vuodessa ajattelen, että en pysty enää tekemään omaa työtäni. Tunne voi kestää kuukauden tai kaksi. Se on kuin laskuvesi, joka on aina palannut takaisin.

Uusi levy

Juuri tällä hetkellä Kiiskinen on loppusuoralla kymmenennen soololevynsä tekemisessä. Single Näiden tähtien alla julkaistiin elokuussa. Hän on kuunnellut omaa sisäistä ääntään ja tehnyt levyn Suomesta. Se on hänelle poikkeuksellista. Hän on tehnyt lauluja elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta, mutta ei juurikaan siitä yhteiskunnasta, jossa on elänyt yli 50 vuotta.

Kiiskinen ei teeskentele olevansa poliittinen, vaikka onkin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Hän ottaa kantaa asioihin omalla tavallaan, rivien välissä. Kiiskinen on tarkkailija, joka pohtii omaa suhdettaan yhteiskuntaan pienen ihmisen näkökulmasta. Hän miettii, että saako tavallinen Virtanen olla enää tavallinen tässä kilpailujen maassa.

– Uusin levy on bändilevy, siinä on yhtenäinen ryhmä. Biisit on tsekattu ja harjoiteltu. Tuottaja Sampo Haapaniemen tehtävänä on tehdä se potenssiin kymmenen. Tämä on erilainen levy siinä mielessä, että olisi mukavaa kuulla Timo Kiiskistä taas pitkästä aikaa radiossa. Oon tasoittanut tietä, tehnyt sovituksia ja ratkaisuja, jotta kuulijan olisi helpompi tulla vastaan. Haluaisin käydä bändin kanssa keikoilla ja löytää suuremman yleisön.

10 tärkeintä laulua

Timo Kiiskinen valitsi eri artisteille tekemistään lauluista kymmenen mielestään merkittävintä ja avasi niiden syntytarinoita. Laulut ovat satunnaisessa järjestyksessä.

Kaiken nähnyt
es. Vesa-Matti Loiri
säv. TK ja Tommi Viksten
san. TK

”Sävelsimme biisin Tommi Vikstenin kanssa Pengerkadulla Kalliossa, Tommin työhuoneella. Meillä on Tommin kanssa yhteinen intohimo; duuri joka kuulostaa mollilta, tai molli joka kuulostaa duurilta. Se on monen maan kansanmusassa olennainen asia. Urkupiste eli porduuna, ääni joka sopii biisin kaikkiin sointuihin, ja soi läpi biisin, on osa tätä. Joigut Lapista, tai Appalakkien bluegrass, usein ei oikeastaan voi sanoa mennäänkö duurissa vai mollissa. Tommi on tuon jutun erikoisosaaja, mä lähinnä käytän hyväkseni sitä osaamista tehdessäni hänen kanssaan biisejä.

Teksti oli Veskun suuhun ajateltu, vanha mies – paljon on tehty ja paljon on tekemättä. Vesku kertoi myöhemmin, Vesku-dokkarin lopussa stoorin, joka liittyy mittaamiseen. Sitähän mittaamistahan tossa biisissäkin koko ajan toistetaan. Kummallinen yhteensattuma, jota ajatellessa mulla nousee karvat pystyyn. Sellaista biisin tekeminen on, joskus.”

Kaikki muuttuu
es. Jani Wickholm
säv. ja san.TK

”Asuin Hakaniemessä Säästöpankinrannassa. Olin eronnut pari vuotta aiemmin, ja elämä alkoi pikkuhiljaa taas maistumaan. Tein biisin sellaisessa lämpimässä hyväksymisen tilassa; asioita ei voi pitää paikallaan, ne liikkuu, ja hyvä että liikkuu. Sitten tapasin tulevan vaimoni

Sininen sointu
es. Samuli Edelmann
säv. ja san. TK

”En muista mitään tämän biisin tekemisestä, se on huvittavaa. Huvittavaa siksi, että biisi on yksi soitetuimpia ja tunnetuimpia biisejäni, siinä kiteytyy moni asia mitä musiikissani olen tuonut ilmi.

Se on eheä, jopa teosmainen ja harras. Sitä ei voi laulaa huitomalla, vaan se ottaa oman tilansa. Tyylipuhdas kaiho. Ihmiset sillalla kävelevät pitkää siltaa mielessäni. Mutta se on samantekevää. Siltoja on maailma täynnä, ihmisiä ja niiden varjoja.”

Tulet aina olemaan
es. Katri-Helena
säv. ja san. TK

”Katrin poika kuoli. Levy-yhtiö veti juuri valmistuneen levyn pois tuotannosta. Pekka Ruuska kysy multa, voisinko tehdä jotain. Istuin mökin verannalla ja mietiskelin, kuuntelin luontoa, tuulta kasvoillani, puiden huminaa, lintujen laulua, oravan naksutusta ja säpinää. Kun lopetin, otsaani ikään kuin kosketti jokin viileä ja kevyt; tulet aina olemaan. Ne sanat sanottiin minulle. Se oli hyvin liikuttava ja avoin hetki. Tein laulun saman tien, varmaan vartissa.”

Ainutkertainen
es. Sami Saari
säv. ja san. TK

”Asuin Pukinmäessä pihamökissä, jossa ei ollut vessaa. Se löytyi päätalosta. Mun pojat Joel ja Eliel olivat mun luona silloin, ja tein biisiä valmiiksi heidän siinä omiaan touhuillessa. Pelasivat varmaan pihalla jalkapalloa. Pojat olivat vajaa kymmenen, nyt ne ovat jo kolmenkymmenen korvilla, se kertoo mulle, että Ainutkertainen on ollut kuvioissa jo tovin. Sain laulun valmiiksi, tykkäsin siitä ja esitin pojille. Molemmat rupes taputtamaan ja huutamaan yhteen ääneen: Levytä! Levytä! Levytä!!!

Lapset ovat aina rehellisiä kuuntelijoita, kyllä ne tykkäs. Toisaalta ne halusivat varmaan paremmat oltavat, että faija tekis vähän fyrkkaa ja menestyis. Ihmekös tuo, ne olivat kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä. Muusikon poikia.

Sami väänteli biisiä omanlaisekseen, enkä tykännyt muutamasta kohdasta yhtään, sanoin ettei sitä saa julkaista. Tuottajat Tommi Viksten ja Mitja Tuurala tarjosivat pari bissee ja puhuivat järkee. Nousuhumalassa annoin luvan.”

Onnen kyyneleet
es. Sami Saari
säv. ja san. TK

”Seuraavalle Samin levylle tein Onnenkyyneleet, jota Cheek ja Sami lauloivat stadikalla. Tein yhden biisin vähän aikaa sitten Cheekin träkkääjän ja biisintekijäpartnerin, tuottaja RZYn kanssa, eli Antti Riihimäen. Kiva, vaatimaton ja todella ammattitaitonen jäbä. Se sano, että sitä jännitti aika paljon mitä mä kelaan niiden versiosta. Mä sanoin sille heti, että se on helvetin hyvä. Meillä oli hauskaa. Ihan makee juttu, että biisit voi elää omaa elämäänsä. Niille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista jännää. Mä en päässy kuuntelee stadikalle, kun oli parilla kaverilla 100-vuotissynttärit. Pitää yrittää olla sanansa mittainen.

Onnenkyyneleet ja Ainutkertainen ponnistaa doowopista ja sinisilmäsoulista. Ne ovat naiiveja biisejä molemmat. Mutta jos noista kahdesta musatyylistä ottaa naiiviuden pois, jäljelle jää kitkerä rahan haju ja hyvää stemmalaulua. Naii-vius on tyylikeino, väylä, ihan samalla tavalla kun pitkä musta nahkatakki, pinkki irokeesi ja valtava hopeinen nenärengas. Aika naiiveja ovat nekin.”

Leikitään
es. Pepe & Saimaa
säv. Eppu Kosonen, Matti Mikkola
san. TK

”Mikkolan Matti soitti ja kysyi, että kiinnostaisiko mua kuulla sen proggista. Mä en tuntenut Mattia aiemmin. Juteltiin puhelimessa pitkään, kuuntelin nerokasta musaa, juteltiin lisää ja sitten aloin tekemään tekstejä. Haluaisin sanoa, että se oli vaikeata ja tuskallista taiteellista luomisprosessia. Niin se ei kuitenkaan ollut. Tekstin tekeminen Saimaa-albumille oli helppoa kuin kivenheitto mereen, aina osuu.

Leikitään on tositarina sanasta sanaan kaksivuotiaan poikani ja minun retkestä puistoon. Oivallus leikin hetkellisyydestä on mielestäni hyvä elämänohje kenelle tahansa aikuiselle. Me ei tajuta tota juttua, mitä lapset ja nuoret yrittävät meille koko ajan selittää. Me ollaan vaan niin kiireisiä, me ollaan vaan niin oikeassa, me ollaan vaan niin jumissa, me ollaan vaan niin väärässä, me ollaan vaan niin urpoja. Oli valtavan hienoa leikkiä Matin biiseillä.”

Välillä
es. Samuli Edelmann
säv. ja san. TK

”Pidän Tarkovskin elokuvista. En niiden juonesta tai dialogista, mutta niiden kuvista. Ymmärrän jotenkin sen unen ja valveen välisen maaston, mistä hän on taiteensa tehnyt. Se on tuntematon alue, jossa vedenkuvajaiset muuttuu hetkessä tuulen väreessä lämpimästä uhkaavaksi. Silti se on jollain tavalla hyvin turvallinen alue, kaikessa yllätyksellisyydessään. Välillä on varmaan lähimpänä laulettua runoa, mitä olen päässyt. En ole aktiivisesti yrittänyt, mutta silloin tällöin tehnyt. Se on vaikea alue, joka on miinoitettu tekotaiteellisuudella ja muulla elämälle vieraalla hölynpölyllä. Tavallaan Saimaa-levyn tekstit ovat sukua tälle tekstille. Sävellys on tietty oma tässä.

Mä näen tässä tavallaan feminiinisen ja maskuliinisen yhdistymisen itsessäni hetkellisesti. Se on sellainen rajatila, jossa värit alkavat säteillä ja loistaa, niin kuin Pekka Strengillä joissain biiseissä Kesämaalla. Diippii shittii.”

Hengissä
es. Yö
säv. ja san. TK

”Olli Lindholm laulaa tätä vieläkin Yön keikoilla. Me ollaan Ollin kanssa sillä lailla samasta puusta, että molemmat tykkäämme melankoliasta ja suuruudenhullusta pateettisuudesta. Olli kysyi jo aiemmin multa biisiä, ja teinkin biisin nimeltä Sininen planeetta. Kuuntelin Ollin lähettämän masteroimattoman albumin, soitin sille ja sanoin, että mun biisi on levyn paras. Ehdotin, että laittaisivat levyn nimeksi Sininen planeetta. Olli nauroi ymmärtävästi ja sanoi, että nyt on vähän toinen suunnitelma, mutta hyvä biisi.

Levyn nimeksi tuli Rakkaus on lumivalkoinen. Tykkään Ollin laulusta, se on suoraa ja konstailematonta miehen huutoa, herkkää ja kulmikasta. Samaan aikaan Yön kanssa julkaisin oman levyni, Omalla maalla. Oli myöhäistä muuttaa omaa levyäni, kun Olli soitti ja sanoi haluavansa biisin Yön levylle. Meidän kuulijakunta on niin erilaista ja erikokoinen myös, että päätettiin molemmat julkaista biisi. Kaikki meni hyvin

Ukkometso
es. Pate Mustajärvi
säv. J. Karjalainen
san. TK

”Juha Torvinen kysyi multa biisejä Patelle. Tapailtiin silloin tällöin Karjalaisen Jukan kanssa lounaan tai oluen merkeissä, ja kerran visioimme mitä Paten biisi voisi olla.

Ensin mieleemme tuli auto, jonka valtava ratti kääntyy hitaasti, mutta kevyesti. Jenkkiautoissa on jo viisikymmentäluvusta lähtien olleet kaikki herkut, sähköikkunat ja muut. Semmoinen kromin kiiltävä monsteri, joka nielee bensaa 300 eurolla tunnissa. Biisin nimi olisi Iso auto. Se ei kuitenkaan toteutunut, kun Jukka keksi, että Pate on Ukkometso. Jukka sävelsi ja minä tein tekstin. Edesmennyt legenda TT Oksala tuotti. Se soitti mulle, että Pate on tulossa laulamaan, tulkaa laulamaan stemmoja. Ei me menty, mutta Ukkometso lähti Suomen baareihin taistelemaan taistelunsa.

Olin unohtanut koko biisin, kunnes tänä kesänä olin ystäväni tyttären häissä. Häissä oli dj, joka soitti biisejä. Loppuillasta, kun olimme jo ihan hyvässä vauhdissa, Ukkometso lähti soimaan. Sanoin uusioperheen aikuiselle poikapuolelleni Akulle, että kato perkele meidän biisi. Aku, kova lätkämies, kääntyi kohti ja huusi: “onks tää sun biisi?”. Vastasin joo, mun ja Jukan. Aku sanoi ”Timo, täähän on lätkäbiisien lätkäbiisi”.
Se soi kuulemma lätkäkuvioissa, paljon. Samoissa bileissä soi Bradin versio Ainutkertaisesta. Niin se joskus menee.”

Vuosien varrelta

teksti: Timo Kiiskinen

1963
Synnyn Haukivuorella Kantalan kylässä, perheen viimeiseksi, kuudenneksi, lapseksi.

1964
Perhe muuttaa Heinolan Jyränköön.

1969
Isoveli ostaa kitaran. Se on mustassa samettipussissa, todennäköisesti Noson soittaja A. Samana vuonna huojuu Jyrängön kaupunginosan läpi useaan otteeseen langanlaiha, valkotukkainen, silmälasipäinen hippi. Saan myöhemmin kuulla että se on Juice Leskinen. Todennäköisesti hänellä oli siellä pimu.

1971
Jääkiekkoa

1978
Eroan Heinolan Peliitat-jääkiekkojoukkueesta ja perustan bändin. Samana vuonna teen ensimmäisen keikkani Heinolan nuorisotalolla. Ohjelmisto sisältää lähinnä 50-luvun rock’n rollia. Torttu on kondiksessa, suave parempaa kuin brylcreme.

1983–1986
Poikani Joel ja Eliel syntyvät. Muutan Helsinkiin, menen naimisiin ja käyn vuoden Snellman-korkeakoulua. Siellä kuulen ensimmäistä kertaa jällensyntymisestä, henkimaailmasta ja muusta virallisen tiedon ulkopuolella olevista asioista. Teen ensimmäisen lauluni tämän opintovuoden päätteeksi, oppilastyönä. Se on melankolinen häävalssi, ja täyttää tekstillisesti sekä sävellyksellisesti kaikki ne kriteerit, joista myöhemmin tulee oma tunnistettava tyylini lauluntekijänä. Päätän palauttaa suomalaiseen lauluun spirituaalisen taajuuden.

1992
Ensimmäinen soololevy Toinen kuu. Sitä seuraavat Vieraat maat ja Soivat kivet. Sitten pidän taukoa, kunnes teen Suuri mies -nimisen levyn.

1995
Huomaan, että laulujeni on mahdollista menestyä isosti, vaikka olisin mariginaalissa artistina. Teen lauluja muille ja ne menestyvät. Vuosikymmenen lopussa konemusa on vallannut lauluntekomarkkinat.

2001–2005
Teen lukemattomia lauluja lukemattomille artisteille.

2005
Tapaan tulevan vaimoni.

2007
Omalla maalla -soololevy

2008
Chet-jazzlevy

2009
Kolmas lapseni syntyy.

2009
Tapaan Vesa-Matti Loirin ja teen hänen kanssaan yhteistyötä. Ymmärrän, että henki on yhtä konkreettinen kuin aine.

2011
Kullervo Linna -palkinto

2014
Katri-Helenan Taivaan tie -albumi jossa on paljon laulujani. Pepe & Saimaa -levy avaa uusia mahdollisuuksia ja alueita musiikissa ja mielessä. Saan Junnu Vainio -palkinnon. Tunnen löytäneeni taas uuden tavan tai kerrostuman omasta mielestäni. Kurkotan uusille alueille sisälläni, ja samalla tavoitan uutta erilaista yleisöä. Se mitä en osaa tässä kertoa, se mistä John Lennon puhuu sanoessaan “Life is what happens to you, while you’re busy making other plans”. Se on tallennettu lauluihin.

www.timokiiskinen.com

Lauluissani olen vapaa

Julkaistu

Isotalolta (s. 1983) on tähän mennessä julkaistu albumit Jollet rakasta (2010), PS. Maj’lle (2011) ja Näin minusta tuli ihminen (2014). Yli genrerajojen kurkottavan poplaulelman lisäksi hän on säveltänyt musiikkia lukuisille teatterilavoille, ja viimeisimpänä Maailman ihanin tyttö -valokuvaprojektin 15-vuotisjuhlanäyttelyyn Vantaan Taidemuseoon. Tämän tiimoilta on työn alla levy sekä valokuvaa, musiikkia ja tanssia yhdistävä näyttämöteos Espoon Kaupunginteatteriin. 

Poikkitaiteellisuus on kiinnostanut Isotaloa aina, eikä hänen omakaan itseilmaisunsa  rajoitu pelkästään musiikkiin. Lukioikäiseksi asti hän nimittäin haaveili tanssijan ammatista, ja käy tunneilla ahkerasti edelleen.

– Tanssiessa on mahdollista ikään kuin unohtua olemaan, antautua virran vietäväksi, ja se on tila, jonka musiikkia tehdessäkin parhaimmillaan tavoittaa, hän sanoo.

Liian lähellä    

Musiikki on kuulunut Suvi Isotalon elämään aina. Lastentarhanopettajana työskennelleen äidin innoittamana kotona laulettiin paljon yhdessä. Aikoinaan Isotalo soitti muutaman vuoden myös selloa, mutta jo varhain pääinstrumentiksi valikoitui piano.

– Pitkäaikaisin opettajani oli Teija Tuupainen, joka oli ihana tyyppi ja klassisesta taustastaan huolimatta sopivasti hörhö. Sain värittää nuottini eri väreillä sen mukaan, minkä väristä musiikki mielestäni oli.

Opettajan hoteissa musiikin tekemisen ilo syveni entisestään.

– Mullahan oli jo valmiiksi aika vapautunut suhde soittamiseen. Teijalta opin soittamisen perustekniikan, ja yhdessä kävimme paljon myös konserteissa. Hän kannusti omien kappaleiden tekoon, muttei puuttunut asiaan sen kummemmin.

Pienestä asti Isotalo oli mukana musikaaleissa ja proggismaailmassa, ja lukioon mennessä näyttelijähaaveet olivat täyttäneet myös disco- ja showtanssia harrastaneen tytön pään.

– Kun Kallion lukiossa olimme viikkoja hautautuneina johonkin proggikseen, ajattelin, etten halua mitään muuta ikinä.

Ja vaikka musiikin tekeminen kulki mukana koko ajan, ei Isotalo vielä Oriveden Opiston musiikkilinjalle mennessäänkään ajatellut, että musiikista voisi tulla ammatti.

–  Se oli kai liian lähellä. Se tuntui omalta tilalta, jota halusi suojella.

Oriveden Opiston jälkeen Isotalo päätyi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolle nimenomaan poikkitaiteellisista syistä ja moniarvoisen ilmapiirin vuoksi.

– Tosin täytyy myöntää, että konkreettisia asioita, kuten opinnoissa etenemistä enemmän kiinnostivat mielensisäiset prosessit ja omien kappaleiden sekä teatterimusiikin tekeminen. Koko opiskeluajan myös opetin kuubalaisia tansseja ja tanssin itsekin.

Sibelius-Akatemiasta Isotalo valmistui musiikin maisteriksi vuonna 2010, ja samana vuonna ilmestyi hänen esikoisalbuminsa Jollet rakasta.

– Ruosteenkeltainen, Isotalo vastaa, kun häntä pyytää kuvailemaan levyä lyhyesti.

Valoa ja varjoa

Biisimateriaali esikoislevylle oli syntynyt opiskeluvuosien kuluessa. Isotalo esitti kappaleitaan keikoilla, ja erään kerran kuuntelemassa oli myös Matti Johannes Koivu, joka innostui ajatuksesta tuottaa levy.

– Se oli hienoa. Matti ymmärsi laulujeni idean ja antoi musiikilleni kehykset.

Jollet rakasta on minimalistisesti toteutettu, nostalginen albumi, jonka pianovetoisissa balladeissa soi jopa saha. Jutusteleva laulutyyli niiaa Dave Lindholmin suuntaan, ja Daven Isotalo mainitseekin suureksi vaikuttajakseen nimenomaan tekstien osalta.

– Daven tuotanto rohkaisi minua ei-kontrolloituun kieleen. Puhuminen on mulle ylipäätään äärimmäisen tärkeää. Koen itseni enemmän puhujaksi kuin kirjoittajaksi.

Isotalo ja Koivu tekivät levyn valmiiksi, ja etsivät sille sitten julkaisijan. Sopimus Sound of Finlandin kanssa solmittiin nopeasti, ja vasta levyn ilmestyttyä ehti tajuta, mitä oikeastaan oli edes tapahtunut.

– Olihan se myös outoa. Jokin niin sisäinen ja intiimi oli nyt muiden määriteltävissä.

Kakkosalbumi PS. Maj’lle ilmestyi jo seuraavana vuonna, ja nyt tuottajaksi astui Timo Kämäräinen, joka ensimmäisellä levyllä oli soittanut lähinnä vähän kitaraa.

– Koska olemme kumppaneita, ja Timon muusikon ura on niin paljon omaani pidempi, tuntui tärkeältä tehdä ensimmäinen levy mahdollisimman irti hänestä. Totta kai hän oli rinnalla tukena, mutta ei tyrkyttänyt itseään aktiivisesti mukaan.

Kämäräisen lisäksi kakkoslevyn parissa hääräsi Kämäräisen tavoin livekokoonpanoon alusta asti kuulunut rumpali Olli Krogerus.

– Olin tehnyt demot itse jo pitkälle, bändiarritkin valmiiksi. Sitten annoin biisit Timon käsiin.

Albumista tuli edeltäjäänsä synteettisempi ja sovituksiltaan runsaampi. Temaattisesti PS. Maj’lle liikkuu alitajunnan tummissa vesissä aiheinaan mm. irrationaaliset pelot. Jos Isotalo kuvaa pääasiassa rakkaussuhteita käsittelevää debyyttiään oranssin väriseksi, niin kakkonen on hänen mielikuvissaan kylmänsininen.

– Ja vaikka tälläkin albumilla on hyvinkin eri tyylisiä kappaleita, kyseessä on kuitenkin kokonaisuus. Kyse on jälkisanoista, lähettämättä jääneistä kirjeistä, asioista joita on vaikea ilmaista.

Tummien sävyjen lisäksi mukana on myös toivoa. Valon ja varjon vaihtelu toistuu useissa kappaleissa.

– Ahdistus on yksi vanhimmista ystävistäni, Isotalo sanoo.

Yhden moninaisuus       

Kolmas levy Näin minusta tuli ihminen poikkeaa aiemmista jo tekoprosessiltaan. Kahdelle ensimmäiselle materiaali oli ollut valmiina ennen ensimmäisenkään julkaisua, mutta kolmannen kappaleet syntyivät intensiivisesti yhden kesän aikana.

– Kun biisit olivat läjässä, huomasin, että käsissäni oli kokoelma fragmentteja, jotka tutkivat ihmisenä olemisen eri puolia.

Isotalo kertoo pohtineensa paljon identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja etenkin elämässä jatkuvasti läsnä olevaa ambivalenssia.

– Eräs tuttavani sanoi ettei tuo ketään kiinnosta, hän nauraa.

– Mutta minulle tämäntyyppinen lähestymistapa on ainoa mahdollinen. Ajattelen levyjäni ensisijaisesti niiden teemojen kautta.

Kun Isotalo oli tapansa mukaan tehnyt biisit ja bändidemot valmiiksi, hän yhtäkkiä kyllästyi kappaleidensa itseään toistavaan eteerisyyteen.

– Sanoin Timolle ja Ollille että tehkää mitä tahansa, mitä keksitte. Ollikin osallistui sovituksiin enemmän kuin aiemmin, ja vain muutama  biisi jäi alkuperäisten demojen maailmoihin.

Näin minusta tuli ihminen -levystä tuli moniääninen kokonaisuus, jolla soivat kasarihenkiset diskobiitit ja kitarat. Värimaailmakin on Isotalon mielessä muuttunut kirjavaksi. Mystisyyttä ja kaihoa löytyy silti edelleen.

Levy-yhtiötään Isotalo kiittää siitä, että on saanut vapaat kädet ja täyden luoton musiikkinsa tekemiseen. Hän on myös halunnut pitää työryhmän aina ajan tasalla, ja joka levyn myötä järjestänyt kotonaan kuuntelusession levy-yhtiön edustajille ja muille asianosaisille.

– Olen laittanut ruokaa ja tarjonnut viiniä ja etenkin juonut sitä itse, jotta uskaltaisin istua pianon ääreen. Sitten olen soittanut biisit läpi ja muut ovat tehneet muistiinpanoja. Tämän jälkeen on keskusteltu ja päätetty, mitkä kappaleet pääsevät mukaan levylle.

Niinkin on käynyt, että joku oma suosikki on pudonnut pois.

– Mutta jälkeen päin ratkaisut ovat tuntuneet aivan oikeilta.

Kun Isotalo tekee musiikkia, yksinäisyys ja yhteisöllisyys vaihtelevat – aivan kuten ne vaihtelevat kappaleiden teemoissakin.

– Sävellysvaihe on yksityinen hetki, oma taikapiirinsä, johon muilla ei ole asiaa. Mutta biisin jatkotyöstämisessä tarvitsen muiden näkökulmia, ja ylipäätään yhdessä tekeminen on minulle elinehto.

Kohti hyväksyvää katsetta        

Oman musiikin lisäksi Isotalo on säveltänyt paljon näyttämömusiikkia. Ero näiden välillä on luonnollisesti suuri.

– Omia biisejä kirjoittaessa on vaistonvaraisessa ja  kontrolloimattomassa tilassa, jossa ei tarvitse tehdä mitään ulkoa päin määriteltyä. Valmiiseen tekstiin ja kontekstiin sävellettäessä tilanne on tietenkin toinen.

Toisaalta teatterimusiikin maailmassa on vapaa popmusiikille tyypillisestä genreajattelusta.

– Teatterissa kaikella musiikilla on itseisarvo. Oleellista on vain se, mikä musiikki palvelee tarkoitusta parhaiten. Esimerkiksi Kuopion kaupunginteatterin Niskavuori-näytelmää varten kuuntelin paljon noisea ja trancea, joista etsin ideoita näytelmän ankaran maailman kuvaamiseen.

Lokerointi ylipäätään on asia, jota Isotalo vierastaa, ja jota hän on paljon myös pohtinut.

– Musiikissa, jos missä, on mahdollisuus päästä lähelle ihmisyyttä, joka ei alistu pintapuoliseen määrittelyyn. Toisaalta musiikkibisnes pelaa ennen kaikkea kärjistetyillä kuvastoilla. Tämä ristiriita kalvaa ajoittain. Ihminen toimii usein hylkäämisen pelon ja miellyttämisen tarpeen armoilla, ja peilaa itseään toisten ihmisten katseen kautta.

– Mutta jatkuvasti toisia aistiessaan katoaa itse.

Katseen kohteena olemisesta on kyse myös Miina Savolaisen tunnetuksi tekemässä Maailman ihanin tyttö -projektissa, jossa lastenkodissa kasvaneet tytöt ovat saaneet määritellä heihin kohdistuvat katseet uudestaan voimauttavan valokuvan keinoin. Projektin 15-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä kantaesitettiin valokuvien inspiroima konsertti, johon Susanna Haavisto oli kirjoittanut tekstit ja Suvi Isotalo säveltänyt musiikin.

– Olen tehnyt Susannan kanssa yhteistyötä aiemminkin, ja viime syksynä hän pyysi mut mukaan. Susanna oli saanut idean jo vuosia sitten nähtyään valokuvista kootun kirjan. Hän oli vaikuttunut kuvista ja ottanut yhteyttä Miinaan ja Miinakin innostui ideasta, mutta ajatus jäi vuosiksi muiden töiden jalkoihin.

Juhlanäyttelyn myötä suunnitelmasta tuli vihdoin totta. Triokokoonpanossa esiintyi Isotalon ja Haaviston lisäksi sellisti Lea Pekkala, ja konserteissa oli paikalla myös suurin osa valokuvien tytöistä.

– Kokemus oli unohtumaton.

Maailman ihanin tyttö -näyttämöversion lisäksi Haavistolla ja Isotalolla on toinenkin yhteinen projekti, kiertävä laulunäytelmä Tyttö joka etsi aurinkoa, joka kertoo hyökyaallon myötä pinnalle nousevasta, meren pohjalla asuneesta tytöstä. Tarina syntyi Intiassa vuoden 2004 tsunamin jälkeen, kun naiset alkoivat kertoa tarinaa Tsunamika-tytöstä lohdutuksena paljon menettäneille.

Näytelmän ensi-ita oli Suomenlinnassa, ja sitä ollaan viemässä myös Intiaan.

– Tyttöaihe on toistunut monissa projekteissa, vaikka en ole tietoisesti  hakeutunutkaan tyttö- tai naisteemaisten juttujen pariin. Ylipäätään lasten maailma on syvästi liikuttava, ja pitää sisällään kaiken oleellisen. Monissa lauluissanikin on kertojana on lapsi. 

Tyyppi alkoi tanssia

Toki Suvi Isotalolla on niitäkin hetkiä, jolloin musiikin tekeminen ei luonnistu, tai luovaan työhön liittyvät merkitykset ovat kaikesta huolimatta hakusessa. Silloin hän lukee kirjoja, tapaa ystäviä – ja tietenkin tanssii. Tätä nykyä hän käy dance hall reggae- ja house-tunneilla. Hän puhuu toisesta asiasta, johon nykyihminen kategorioiden lisäksi helposti kasvaa:

– Eroon omasta fyysisyydestä. Omasta ruumiista voi tulla jopa vihollinen, vaikka sen pitäisi olla ilon ja elämänvoiman lähde.

Uusimman levyn nimikappaleessa ja avausraidassa Näin minusta tuli ihminen on kyse juuri tämän ilon löytämisestä.

– Siinä palataan ikään kuin alkuun, johonkin varhaiseen tilaan, joka on täynnä olemassaolon riemua olosuhteista huolimatta, uteliaisuutta ilman epävarmuuksia ja häpeää.

Laulussa kertoja nimeää kehonsa osa osalta, ja jalkapohjiin päästyään alkaa tanssia.

– Itseään pitää rakastaa. Tunnen myötätuntoa kaikkia lajitovereitani kohtaan. Ihmisen osa ei ole helppo.

Haastattelun lopuksi puhe kääntyy autolla ajamiseen, sillä Isotalo on tullut haastatteluun suoraan autokoulusta. Hän meni sinne käytännön syistä keikkamatkojen takia ja odottaa innolla sitä, että  pääsee ajelemaan kesä-Suomea ristiin rastiin.

– Ja että mitä musiikkia autossa sitten kuuntelen.

”Teen kiitollisena maailman hienointa työtä”

Julkaistu

Kaleniuksen musiikillisessa historiassa ei voi sivuuttaa kodin ja kouluvuosien merkitystä. Isä oli tanssimusiikkia soittava basisti, ja innokas poika sai polkaistua soitinopintonsa käyntiin Äänekosken musiikkiopistossa.

– Meillä oli kotona soittimia, joiden pariin hakeuduin jo varhain. Yläastevuosina sitten roihahti. Meitä oli musaorientoitunut kaveriporukka ja alettiin soittaa yhdessä.

Sytyttävän ensikosketuksen lauluntekemiseen Kalenius sai riparilla Punaisen laulukirjan (Nuoren seurakunnan veisukirja) myötä. Jaakko Löytyn, Anna-Mari Kaskisen, Pekka Ruuskan, Pekka Simojoen, Jouko Mäki-Lohiluoman ja monien muiden laulut tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

– Jäin riparin jälkeen pyörimään seurakuntapiireihin. Uskon myötä alkoi voimakas elämänmuutos. Aloin kirjoittaa omia biisejä ja ahmin raskasta teologista kirjallisuutta. Tuli melko mustavalkoinen tapa katsoa asioita ja selittää maailmaa kapean putkilon läpi. Se sopi siihen vaiheeseen ja toimi innoittajana kirjoittamiselle.

– Mullahan oli ”totuus” näpeissäni ja sen myötä vahva missio kirjoittamiselle. Oli paljon julistettavaa. Ihan kuin punkissa, kun tulee se, että mulla on tämmönen yhteiskunnallinen message.

Ensimmäisiä biisejä treenattiin lähinnä omaksi iloksi. Joitakin esiintymisiä oli seurakunnan nuorten illoissa. Yksi merkittävä laulu kuitenkin syntyi jo tuolloin.

– Mua pyydettiin säveltämään Maaria Leinosen runo Niin paljon pimeää pelättävää. Biisi tuli loppunumeroksi huumeiden vastaiseen musikaaliin, jonka kanssa kierrettiin Keski-Suomea. Kun näin, miten ihmiset pyyhki silmäkulmiaan, sain tuntuvan vahvistuksen laulujen merkityksestä. Tajusin, että hitsi, näitähän voi tosiaankin tehdä.

Ammattimuusikoksi – kiitos ei

Vuonna 2000 perustettiin gospel-bändi Turvakytkin ja ryhdyttiin tekemään musiikkia vakavammin. Keikkoja oli kouluissa, seurakunnissa, kirkoissa, urheiluhalleissa ja tapahtumissa. Parhaimmillaan soitettiin 10 000 hengen yleisölle. Kalenius oppi yhtyesoiton sekä keikkailun ja sai ensimmäisen kosketuksen studiotyöskentelyyn sekä levyn tuottamiseen. Turvakytkin teki kolme albumia Kaleniuksen sävellyksistä ja sanoituksista.

Armeijassa ollessaan Kalenius soitti kitaraa ilmavoimien soittokunnassa ja päätti silloin, ettei hänestä tulisi ammattimuusikkoa. Musiikki saisi olla teologista kiinnostusta tukeva harrastus. Kalenius opiskeli sosionomiksi ja kirkon nuorisotyön ohjaajaksi ja tuli musiikillaan tunnetuksi gospel-piireissä.

– Tein marginaalista musiikkia, jonka avulla ei ollut pyrkimystä menestykseen. Turvakytkin ei miettinyt musabisneshuolia vaan korkeintaan sitä, miten saatais levy tehtyä. Keikkojakin tehtiin selkänahasta, ei niistä juuri liksaa käteen jäänyt. Levymyynnit oli kyllä yllättävän hyviä ja Teoston asiakas olin, joten olihan sieltä tulevat tilitykset hyvä lisä opiskelijabudjettiin.

Bändi kuoli luonnollisesti ja sen viimeinen keikka oli toukokuussa 2006. Bändin jäsenet asuivat jo eri puolilla Suomea ja keikoilla käyminen oli työlästä. Lisäksi Kaleniuksen mieli myllersi.

– Bänditekeminen alkoi palosta julistaa, ja jo viimeistä levyä tehdessä olin kriisissä itseni kanssa. Mikä tää koko jutun idea onkaan?

Kuka minä olen?

Tarve jatkaa musiikin tekemistä oli kuitenkin voimakas. Keikkailusta oli muodostunut nautinnollinen tapa elää ja olla, ja niinpä Kalenius kasasi uuden bändin ja lähti taas keikoille. Laulunteko puolestaan liittyi vahvasti omaan identiteettiin ja siksi sen oli jatkuttava.

– Laulujen kautta piti prosessoida sitä, että missä nyt taas mennään. Oman hengellisyyden suhteen tuli kriisejä ja huomasin, että ehkä  maailma ei ookaan vain mustia ja valkoisia sävyjä, vaan sinne mahtuu kirjavampaakin aluetta. Tämä alkoi kuulua lauluissa.

Uusia lauluja syntyi sen verran, että Kalenius päätti tehdä levyn ja otti yhteyttä tuottajaystäväänsä Ville Riippaan, jonka kanssa otettiin ensiaskeleet kohti soolouraa. Albumi Jäljet (2007) tehtiin HIP Studioilla.

– Ville buukkas studion ja soittajat. Se oli mun ensimmäinen kosketus ammattimuusikoihin. Ymmärsin tuolloin tekeväni omaa juttuani. Levy tuli tehtyä ihan liian hätäsesti, mutta oon antanut sen itselleni anteeksi, koska se oli tavallaan myös osa mun kasvuprosessia.

– Tekijyyteni taustalla on tapa etsiä vastausta kysymykseen, kuka minä olen. Myönnän, että tekemiseni vahvoina pilareina on terapeuttiset vaikutteet, oman mielen prosessoiminen, tapa hahmottaa maailmaa. Vasta myöhemmin tulivat viihteelliset ja teolliset näkemykset tämän prosessin kylkeen.

Parisuhdebiiseillä Kaiku-talliin

Kalenius teki levyn myötä joitakin keikkoja. Uusia lauluja syntyi, ja enenevässä määrin myös parisuhdekiemuroita käsitteleviä. Kaikille biiseille ei ollut käyttöä omassa ohjelmistossa, joten Kalenius lähetti muutaman Universalille. Aikoihin ei kuulunut mitään, sitten Okko Laru soitti ja pyysi käymään.

– Kun menin tapaamiseen vastassa olikin Hannu Sormunen, joka oli siis mun eka kosketus isoon levy-yhtiöön. Gugi Kokljuschkin tuli myös moikkaamaan ja kysyi, oonko tavannut Pekka Ruuskaa. Olin kyllä kätellyt Pekkaa HIP Studioiden käytävällä ohikiitävässä hetkessä. Ei sen kummempaa.

Myöhemmin Kalenius rohkaistui soittamaan Ruuskalle, joka olikin juuri perustamassa omaa firmaa, Kaiku Songsia. Kalenius päätyi Kaikuun.

– Mulla oli tuolloin käynnistymässä voimakas irrottautuminen hengellisestä kehyksestä sen fundamentalistisessa mielessä. Auktoriteettien luoma paine oli toiminut aikanaan innoittajana tekemiselleni, mutta sen aika oli ohi. Oli pakko lähteä etsimään omaa ääntä ja omaa elintilaa. Kun teet niin, alkaa paukkumaan. Jouduin kiistatilanteisiin ja gospelympyräni sulkeutui. En kuitenkaan oo koskaan tehnyt takinkääntöä, ei ollut tarvetta sanoutua irti. Oon nähnyt kaiken mielettömänä rikkautena.

Kalenius onkin palannut kirkkoympäristöön pitämään lauluntekijäklubia.

– Ei kirkossa, vaan kirkolla, johon luodaan olohuonetunnelma kerran kuussa. Idea on saada vieraiksi kansan tuntemia laulajia ja lauluntekijöitä, jotka ovat musiikillaan luoneet merkityksiä ja koskettaneet ihmisiä, oli se sitten viihdemusaa, iskelmää tai poppia. Kirkon Ulkomaanapu ja Lauttasaaren seurakunta ovat avaralla mielellä mukana. Oon mielettömän innoissani. Yksi unelmani on, että klubi voisi lähteä Lauttasaaresta myös maakuntakiertueelle.

Kaiku kustansi ja Universal julkaisi Kaleniuksen Ihminen on ihmisiä -albumin vuonna 2011. Seuraava soololevy ilmestyy ensi syksynä. Siihen on musiikki tuotettu yhdessä Simo (Jurek) Reunamäen kanssa.

– Biisit on pääpiirteittäin omasta kynästä ja syntyneet teksti edellä, kuten aina.

Luova perhe

Kalenius ei ymmärrä tallikirjoittajan ja freelancerin vastakkainasettelua. Kummassakin on puolensa. Kun tekee työnsä hyvin, on yhtä suuri mahdollisuus toteuttaa ammattiaan kummallakin tavalla.

– Mulle plussaa Kaiku-tallissa on, että meillä on Ruuskan kanssa hyvä valmentaja-tekijäsuhde. Hänen kanssaan olen käynyt läpi aikamoiset tekijäprosessit. Pekka on ensimmäinen ihminen, joka kuulee mun demot ja antaa rehellisen palautteen. Se ei aina ole toivomani, mutta sitten kun on, niin voi että tuntuu hyvältä. Palautteesta olen oppinut sairaan paljon.

– Vaikka mulla on kotistudiokin, niin tää studioympäristö ja nämä ihmiset täällä muodostavat yhteisen, luovan perheen. Me ollaan ystäviä, jotka jakavat saman asian.

Yhteisöllisyyteen liittyy myös syy olla Elvisin jäsen.

– Pia Perkiö patisti mut aikoinaan Elvisin jäseneksi, hyvä niin. Lauluntekijyys on suuressa määrin yksilölaji, vaikka nykyään onneksi onkin cowriting-sessioita. Lisäksi se on muille ihmisille edelleen aika outo juttu.

– Elvisin tilaisuudet tarjoavat mahdollisuuden kaltaistensa kohtaamiselle. Suurin anti on ajatusten vaihtaminen sekä verkostoituminen. Oon tavannut paljon hienoja tekijöitä Elvisin kautta.

Taivas maan päällä

Vaikka Kalenius keikkailee ja tuottaakin, on hänellä lauluntekijän identiteetti, joka on vahvistunut vähitellen. Artistius on enemmänkin henkireikä, joka toki välillä voi kasvaa rooliltaan isommaksikin.

– Asia, jota ilman en voisi elää ja hengittää, on lauluntekijän tapa katsoa maailmaa. Oon koko ajan sen äärellä. Sisällöllinen rikkaus musiikissa on edelleen tärkeä. Pyrin kirjoittamaan musiikkia aiheista, jotka koskettavat ihmisen syvintä. Tekemisessä puhun myös siitä, miten voin laulujen kautta löytää vuorovaikutuksen yleisöön. Jatkuva vuorovaikutuksen etsiminen on mulle tekijyyden ydintä.

– Viihteellisyys arvona oli pitkään punainen vaate. Tänä päivänä se on yksi hienoimpia käyttövoimia, mitä musiikilla voidaan saavuttaa. Näkemykseni pop- ja iskelmäkulttuuria kohtaan on heittänyt täysvoltin, ja se on johtunut askelistani mukavuusalueeni ulkopuolelle. Oon nähnyt kun ihmiset on tanssiessaan lähellä toisiaan tai muilla keikoilla kokemassa isoja tunteita heille merkityksellisen musiikin kautta.

– Mulla on musiikissa taivas laskeutunut maan päälle. Jos aikaisemmin kurottelin kohti jotain tuntematonta, niin nyt tuntematon on niissä viitekehyksissä, joissa milloinkin työskentelen. Kaikessa on löydettävissä se, miten kohdataan ihminen.

Kun Kalenius tekee lauluja muille artisteille, hän nauttii hyppäämisestä erilaisiin musiikillisiin maailmoihin.

– Kohtaan monia artisteja monine toiveineen ja taipuisuutta on pitänyt opetella. Mulla ei edes gospelaikoina ollut musiikillisia tiukkoja raja-aitoja. Oon sekakäyttäjä. On silti ajanjaksoja, jolloin uuvahdan muille tekemiseen. Rönsyilen vähän joka suuntaan ja haasteeni onkin oman jutun kirkkaana pitäminen.

Pelkkien levy-yhtiön antamien liidien mukaan kirjoittaminen on haasteellista ja siksi Kalenius mielellään mahdollisuuksien mukaan tutustuu artistiin, jolle biisiä tekee. Tekstejä hän kirjoittaa kitsaasti muille kuin itselleen.

– Oon etuoikeutettu, koska oon saanut tehdä yhteistyötä sellaisten tekstittäjien kanssa, joilla homma on niin hyvin hallussa, että voin vain ihastella ja ihmetellä. Katson tekstit tarkasti. Ei ole automaatio, että teen kaiken, mitä eteen tupsahtaa. Mulla on säveltäjänä vähän paha taipumus tulla tekstin tonteille, pyrin sanomaan jos on sanottavaa.

Muuttuva oma ääni

Tekemisen ammatillinen puoli on avautunut hitaasti ja sen myötä Kaleniuksella on valtavasti uusia unelmia.

– Haluan löytää oman musan tekemiseen vahvan henkisen maailman, joka on tätä päivää. Toivon, että uskaltaisin olla rehellinen sisimpäni palolle, etten tekisi toisarvoisista syistä. Oon mä vielä metsässä sen kanssa, on paikkoja joissa pitäisi istahtaa kivelle ja todeta, että tässä mä oon kotonani. Oma ääni on vielä niin muuttuva. Haluan raivata tilaa ja aikaa sen löytymiselle.

– Meidät on helppo kategorisoida, laittaa leima otsaan. Musabisnes on tähän oiva. Tuo tulee sieltä ja tuo on tollanen, mutta eihän ihmisyys oo sitä. Meistä on moneksi ja elämä kaikkine vaiheineen tuo omaan ääneen juttuja. Joskus ääni särkyy, joskus se soi entistä kirkkaammin.

Kalenius elää tälläkin hetkellä suurissa mielen prosesseissa. Näkökulma syvenee ja laajenee koko ajan. Hän varoo päätymistä liukuhihnatehtaaseen, jossa näkökyvyn menettää.

– Mulla on mieletön tarve olla herkkänä sille, ettei olis ainoastaan itsessä kiinni, vaan näkis avarammin, rikkaammin ja uskaliaammin. ”Amerikan-setäni” JJ Cale on sanonut, että musiikki syntyy elämästä, ei elämä musiikista. Se menee mulla just näin. Musiikillani on vahva kosketuspinta johonkin itse tai lähipiirissä elettyyn, tai johonkin asiaan, jonka äärelle on pysähtynyt. Jos pystyn kirjoittamaan sen taitavasti lauluun, avautuu ikkuna kuulijoillekin.

– Edellisellä levylläni on biisi Ikävää, joka kertoo vanhempien erosta lapsen näkökulmasta. Omat vanhempani erosivat, kun olin aikuisuuden kynnyksellä, mutta latasin lauluun voimakkaasti oman prosessointini. Olen huomannut laulua esittäessäni, että aika moni kaivelee nenäliinoja esiin.

Luovuusympyrässä

Kalenius on monen musiikintekijän tavoin käynyt läpi ajatuksia lopettamisesta ja alan vaihtamisesta.

– Ne liittyy enemmänkin epätoivoon toimeentulon suhteen. Kun on kaksi lasta, niin tajuaa, miten paljon helpompi olis luoda ympäristö, jossa asiat näyttäytyis varmempina, kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Tuttua on myös se, että samalla kun on voimakas sanomisen palo, niin ajattelee, että voispa nää aivot jättää narikkaan ja tehdä jotain fyysistä, vaikkapa raksahommia, jossa tuloksetkin näkyy nopeammin.

– Nuo on kuitenkin ohikiitäviä ajatuksia, en ota niitä vakavasti. Firmoissa on tapana piirrellä fläppitauluille kaikenlaisia käkkyröitä. Oon antanut itselleni luvan tyytyä yhteen ympyrään, jossa lukee luovuus ja jonka sisäpuolella mun on hyvä olla. Silloin myös muilla mun ympärillä on hyvä. Jos elintilani ympyrän sisältä viedään, sitten pakottaa. Kun esimerkiksi tein Kaiulle kustantamotöitä 2009–2011, niin operoin paljon bisneksessä ja se oli pois luovuusympyrästä.

Joskus pitää kuitenkin ottaa itsensä irti luovuudesta ja haahuilla kotona kahvia keitellen, ilman ainuttakaan ajatusta.

– Tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta, että saan tehdä mielestäni maailman hienointa työtä ja että oon saanut kulkea näin kummallisen reitin musiikintekijäksi. Kun tekee kiitollisuuden kautta, niin tekemistä ei koe raskaaksi.

Jussu Pöyhönen täyttää omaa tauluaan

Julkaistu

Pöyhöstä pyydettiin lukiossa mukaan yhtyeeseen, josta hän tunsi vain basistin. Hän suostui heti, mutta huomasi ensimmäisissä harjoituksissa liittyneensä rap-yhtyeeseen. Niin kuin usein käy, myös tämä yhtye kokeili, kehitti, kehittyi ja haki muotoansa. Pöyhösen uran kannalta tuo vaihe oli tärkeä, koska bändissä soitti Kari Hurri, yhteistyökumppani, jonka kanssa luotiin pohja Suurlähettiläiden musiikille. Hurri ja Pöyhönen tekivät monia hittejä yhdessä. 

Palataan kuitenkin hetkeksi taaksepäin, alkupisteeseen. Pöyhösen kiinnostus musiikkiin heräsi isosiskon levyhyllystä, matkakumppanina oli David Bowie. Myöhemmin perheeseen hankittiin kitara, jota Pöyhönen opetteli soittamaan itsekseen. Ensimmäinen laulu syntyi heti, kun hän oppi pari sointua.

– Samalla tiellä olen edelleen. Into on kova, mutta sointuja voisi osata enemmänkin.

Monta vaikuttajaa

Ulkomaisiksi esikuvikseen Pöyhönen nimeää Bowien lisäksi Bob Dylanin, Paul Simonin, Leonard Cohenin sekä Beatlesin. Kotimaisista hän mainitsee Dave Lindholmin, Juicen, Hectorin ja Yarin. Tämä on helppo uskoa, kun miettii Pöyhösen omaa tuotantoa. Esikuvien vaikutuksen voi kuulla. Melko aikaisessa vaiheessa Pöyhöselle oli myös selvää se, että musiikista tulee ammatti.

– Haaveilin popparin urasta ihan alusta asti ja olin aina melko varma, että tavalla tai toisella se haave myös toteutuisi. Joskus 80-luvun lopulla, kun soitimme ensimmäisiä Suurlähettiläät-biisejä lähinnä opiskelijabileissä Turussa, aloin uskoa, että touhu voisi johtaa oikeasti johonkin ammattimaisempaan.

Pöyhönen opiskeli samoihin aikoihin yo-merkonomiksi saadakseen koulutuksen, joka ei liittynyt musiikkiin. Yrittäjähenkiselle musiikintekijälle kaupallinen koulutus on varmasti hyödyllistä? Pöyhönen vastaa naama virneessä:

– Niinhän sitä luulis. Se ainakin madalsi kynnystä perustaa oma firma ja tehdä sen kautta musiikkiin liittyviä asioita.

Sooloilua

Suurlähettiläiden siirryttyä tauolle vuoden 96 jälkeen Pöyhönen haki omaa musiikillista linjaansa parin soololevyn verran. Hänen mielestään jokainen musiikintekijä on jossain määrin aina omien maneeriensa vanki, mutta omia rajojaan ja tapojaan pitää välillä rikkoa.

– Olihan se tyhmää lähteä soolouralle, kun Suurlähettiläiden biisit soivat radiossa enemmän kuin koskaan, vaikka ei me keikkailtu silloin. Siihen soppaan kun yrittää tuupata pari soololevyä, niin kyllähän sen tietää miten käy. Kauheella kiireellä levyt tehtiin, mutta ne oli tehtävä, ja pääsin toteuttamaan itseäni. Ensimmäinen varsinkin oli tyyliltään vähän enemmän marginaalissa verrattuna Suurlähettiläisiin. Noihin aikoihin tein myös ensimmäiset englanninkieliset lauluni, tosin pöytälaatikkoon.

Sooloura ei lähtenyt sellaiseen lentoon, johon Pöyhönen oli tottunut Suurlähettiläiden megasuosion aikana. Paluu todellisuuteen oli karu.

– Se oli kova kolahdus itsetunnolle, varsinkin juuri siinä hetkessä. En ollut vielä mikään vanha äijä silloin, enkä osannut suhtautua asiaan kovin terveesti. Pikkuhiljaa tehtiin taas keikkoja Suurlähettiläiden kanssa, ja kohta oltiin tekemässä levyä. Se oli ollut alkuperäinen tarkoituskin.

– Aluksi sitä kelaili, että onko tämä luovuttamista? Mutta toisaalta, kun nykyään käy keikoilla, niin sieltä saattaa tulla yllättäviä biisitoiveita juuri noilta ajoilta. Ei se irtiotto siis ole mennyt hukkaan. Jotkut biisit ovat jääneet elämään, vaikka eivät radiosoitossa olleetkaan. Kaikella on merkityksensä.

Uudenlaisia rahoituskuvioita

Suurlähettiläät laittoi lopullisesti pillit pussiin vuonna 2011. Pöyhösellä oli jo pitkään pyörinyt päässä ajatus siitä, että hän haluaisi tehdä jotain itselleen uutta. Oli aika hypätä veteen ilman pelastusrengasta ja katsoa osaako vielä uida. Hän halusi kokea samaa tekemisen riemua, joka alkuaikoina poltteli sydämessä.

– Olen aina tuntenut itseni melko ulkopuoliseksi alalla, vaikka toki tunnen paljon mukavia kollegoja ja muita toimijoita. Se tunne korostui jonkin verran, kun aloin puuhata uutta levyä ja hain levylle rahoitusta yhteisörahoituksella. Tuntui, että olin palannut sinne mistä kaikki oli alkanut. Ihan sama haluaako joku tätä levyä kuulla, kunhan voin sanoa tehneeni jotain, mitä juuri sillä hetkellä halusin. Olinpa marginaalissa tai en. En kysellyt edes levy-yhtiöiden kiinnostusta, kun Suomen Live Nationin tyypit ottivat yhteyttä ja sanoivat haluavansa julkaista kanssani Bel Vel -albumini. Naureskelin, että enpä kauan ehtinyt olla tee se itse -artisti. Sieltä sain tarvittavaa muskelia promoon, mitä en ikinä itse olisi saanut aikaan.

Levy myytiin ennakkoon kuluttajille. Mesenaatti.me on järjestelmä, jossa tämä on mahdollista. Projektille asetetaan rahallinen tavoite, joka kattaa kustannukset tai osan niistä. Tuotanto aloitetaan vasta, kun minimitavoite on täynnä. Tilaaja maksaa rahat etukäteen, joten tekijä ei jää tyhjän päälle, vaan hänellä on varaa maksaa tuotannon aikana kertyviä laskuja. Etukäteen levyn ostaneita asiakkaita pidetään yleensä ajan tasalla projektin eri vaiheista. Kun levy on valmis, se postitetaan tilaajille. Jos ennakkoon määriteltyä rahaa ei saada kokoon, niin kaikki rahat palautuvat tilaajille takaisin ja projekti raukeaa. Pöyhösen Bel Vel oli Mesenaatti.me-palvelun pilottiprojekti, jolla saatiin kerättyä levyntekoon 7 500 euroa, kun tavoite oli 3 000.

Sopivat soittajat Pöyhönen löysi, kun hän oli esiintymässä Pop up -jazzklubilla, jota veti Anni Mattila. Samalla keikalla oli soittamassa trio, johon myös Anni kuului. Se oli kokoonpano, joka soitti myöhemmin Bel Vel -levyllä.

– Soitimme monenlaisia biisejä ja huomasimme heti, että homma toimii. Siitä yhteistyömme alkoi.

Kieli vaihtuu

Suomenkieliseen popmusiikkiin jälkensä jättänyt Pöyhönen vaihtoi myös kieltä. Bel Vel -levyllä  lauletaan englanniksi. Tekijä luonnehtii uutta tyyliään sekoitukseksi americanaa ja altpoppia, jossa on pieniä jazz-vivahteita. Lauluissa on vahva singer-songwriter-henki.

– Löytääkseni taas kipinän kävin Kööpenhaminassa kaksi vuotta laulaja-lauluntekijäkurssia, jossa tehtiin biisejä sekä treenattiin tulkintaa, esiintymistä ja laulutekniikkaa. Siksi tuntui luontevalta kirjoittaa pitkästä aikaa englanniksi. Pidimme säännöllisesti songwriter’s circle -sessioita, joissa esitimme biisiaihioitamme. Hyvä palaute sai minut tosissani miettimään englanninkielisen levyn tekemistä. Monilla uusilla tuttavuuksillani on erilaisia lauluntekijäklubeja Euroopassa. Halusin tehdä itselleni setin, jota voin käydä tarpeen tullen siellä esittämässä.

Lauluntekijä on työssä koko ajan. Aiheita kertyy vain elämällä ja keräämällä.

– Aiemmin tein tekstin ja melodian yleensä samaan aikaan, mutta opettelin jo aika varhain tekemään tekstejä myös valmiiseen melodiaan. Nykyään teen lähes poikkeuksetta tekstin ensin valmiiksi. Kasaan itselleni otsikoita, lauseiden pätkiä, aforismeja, tarinoita ja muuta sälää, aina kun törmään johonkin itseäni puhuttelevaan asiaan. Näistä sitten kirjoittelen niitä näitä, etsiskelen sopivia sanoja, metaforia ja lauseita biiseihin. Löytämiini asioihin etsin hyviä riimejä ja ryhdyn väsäämään tekstiä. Totta kai joskus teksti syntyy myös ilman noita välivaiheita, mutta välillä sitä pitää hakea kiertotietä.

Säännöllisyys pitää hanat auki

Laulut syntyvät inspiraation ja tekemisen yhdistelmästä, jossa inspiraatio on sivuosasa ja toimii tekemisen katalysaattorina. Pitkän linjan tekijänä Pöyhönen on löytänyt itsestään monenlaisia puolia. Laulut syntyvät, mutta milloin ja mihin tahtiin? Sitä on joskus vaikea selittää ulkopuoliselle. Luovuuden hanat on hyvä pitää valmiina ja kunnossa.

– Olen aina ollut aika hidas kirjoittaja. Aihiot kehittyvät ja hautuvat useimmiten kauan, ennen kuin kehittyvät biiseiksi. Toisaalta sen kuuluisan deadlinen lähestyessä tahti tiivistyy kummasti. Tämähän on useimmille meistä volumelaji, jossa määrä monesti myös mahdollistaa satunnaisten helmien syntymisen. Yritän säännöllisesti istahtaa tekemään biisejä, vaikka vähäksi aikaa kerrallaan joka päivä, jotta saisin mieleeni muhimaan ainakin jotain. Muut työt vaikuttavat tietysti paljon kirjoittamistahtiin. Viime kesän 45 musikaaliesitystä Turussa tyrehdyttivät kieltämättä biisintekohanat melko totaalisesti, mutta syksyn mittaan hinku biisintekoon on taas virinnyt.

Uusi levy on jo työn alla.

Pienet purot

Pöyhösen mielestä menneeseen on turha haikailla. Hän on seurannut alaa kauan ja monelta kantilta. Toimeentulon virta on muuttunut moneksi pieneksi puroksi. Musiikintekijöitä, esiintyjiä ja erilaisia kilpailuja on alalla enemmän kuin koskaan. Paljon on myös tähdenlentoja ja lupauksia, jotka eivät saa tuulta siipiensä alle. Kokemus antaa Pöyhöselle perspektiiviä, joka myös rauhoittaa mielen. Hän tietää, että ala on jatkuvaa aaltoliikettä. Kokemus tuo mukanaan myös uskalluksen. Epäonnistumisen pelko ei estä tekemästä niitä asioita, joita sydän tahtoo.

– Musiikkibisneksessä moni asia on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Rahallisesti tilanne on monille haastavampi kuin koskaan. Tämä korostuu Suomessa, koska yleisöä on vähän ja yrittäjiä paljon. On pakko luoda useita puroja, jos mielii tulla jollain toimeen. Itselläni ne purot ovat muodostuneet jo pitkään monenlaisesta tekemisestä: spiikeistä, laulunopetuksesta, erilaisista workhopeista ja klinikoista sekä viimeksi musikaalinäyttelemisestä, siis keikkojen ja tekijänoikeuskorvauksien lisäksi. Tunnen itseni vapautuneeksi siinä mielessä, että mun ei ole ihan pakko käydä raapimassa voita leivän päälle soittamalla vanhoja biisejä. Toki välillä pakkaan kitaran autoon ja soitan akustisesti myös vanhoja biisejäni, mutta melko harvoin.

Vauhti on ollut niin kova, että tulevaisuutta Pöyhönen ei osaa ennustaa. Yhteen lauluun hän kuitenkin palaa aina uudelleen. Se on hänen rakkain laulunsa, Tyhjä taulu (säv. ja san. Pöyhönen).

– Se liittyy poikani syntymiseen. Nykyään jammailemme sitä kahdestaan. Poika naputtelee pientä djempeä ja minä rapsuttelen kitaraa.

Heikki Salon monet kasvot

Julkaistu

Musiikki kuitenkin vei miehen mennessään, ja jo opiskeluaikana hän päätti tarttua vain sellaisiin töihin, jotka liittyvät tavalla tai toisella musiikkiin. Salon linja on pitänyt. Suuri yleisö tuntee hänet lauluntekijänä ja laulajana, mutta hän on tehnyt paljon muutakin.

– Mulla on oma pieni festivaali tuolla Saarikylillä, Kangasalla. Silvennoisen Heikki ja Mikko Löytty soittivat bändillä siellä. Mä vedin Maija Ruuskasen ja Veera Railion kanssa, ja ne vetivät hienosti. Silloin mietin, että pitäisikö vähitellen opetella soittamaan. Se on jäänyt, koska lauluntekijän ei välttämättä tarvitse olla mikään supersoittaja. Olen kevyessä musiikissa tehnyt ihan kaikkea: pyörittänyt levy-yhtiötä, järjestänyt festivaaleja, kirjoittanut ja ollut yleismiehenä….

Uran alkuvaiheessa piti välillä syödä pelkkää näkkileipää, mutta tekemisestä Salo kertoo nauttineensa senkin edestä. Hänen silmistään loistaa yhä ilkikurinen pilke, jonka on helppo uskoa olleen siellä aina.

Ensiaskeleet

Sama peruskysymys siitä, pitäisikö opetella soittamaan, sai aikoinaan ison pyörän liikkeelle. Isoveli toi Salolle kitaran 70-luvun alkupuolella. Veli oli saanut kitaran kämppäkaveriltaan, joka taas maksoi sillä vanhoja viinavelkojaan. Veljen musikaalisuus oli seitinohutta, joten pikkuveli Heikki sai soittimen.

– Mä rupesin rämpyttämään sitä. Se oli kyllä aika alkeellista. Eikä Lapuan musiikkiopistossa siihen aikaan opetettu kitaransoittoa. Kielet haettiin kultasepänliikkeestä. Sieltä hain myös ensimmäiset nuottini ja mietin, että mitäs nää mustat pylpyrät ovat. Kirjastosta etsin lisää kirjoja aiheesta ja päätin opetella soittamaan. Eihän siitä tullut yhtään mitään. Tiedän, että Edu Kettunen on aloittanut ihan samalla tavalla. Kun ei opi, ehtii tekemään viisi omaa biisiä samassa ajassa kuin opettelisi soittamaan El condor Pasan. (Säv. Daniel Alomía Robles, toim. huom.)

Suomirockin aamu iski kipinän

Samoihin aikoihin suomirock vyöryi voimalla esiin. Sormi kasettisoittimen rec-nappulalla Salo poimi radiosta uusia tekijöitä. Levysoitinta hänellä ei ollut, mutta silti suomalaisen musiikin aalto pyyhkäisi ylitse. Dave Lindholm, Juice Leskinen ja Hector vaikuttivat musiikin tekemiseen vahvasti, ja Salo tajusi, että oli alkanut uusi aikakausi, joka oli kypsä myös omille lauluille.

– Tunsin alusta asti, että tämä on mun homma ja mietin, että voisiko tätä opiskella ammattikoulussa. Tajusin aika nopeasti, ettei missään opeteta laulujen tekemistä. Kehittelin oman koulun. Mulla oli kymmenen biisin lista. Aina kun tein uuden lauluin niin mietin, kuinka hyvä se on ja miten se sijoittuu listalla. Viimeinen putosi aina pois, ja näin minulla oli jatkuvasti kymmenen biisin ohjelmisto. En uskaltanut soittaa niitä kenellekään muulle kuin yläkerran kämpässä itselleni. Kun 80-luvulla menin Jyväskylään ja perustin bändin ja tein ensimmäiset levyt, moni lapsuudenkaverini ihmetteli, että teenkö lauluja ja soitan. Ei siitä kukaan tiennyt. Se oli oma salaisuus, vaikka olinkin aika määrätietoinen.

Pikkupojasta lähtien Salo luki paljon sekä kirjoitti runoja, novelleja ja romaaneja. Ei mitään tyypillisiä pohjanmaalaisen pikkupojan puuhia. Hän halusi kokeilla kaikkea, ja laulujen tekeminen tuntui omimmalta. Toki hän on myöhemmin toteuttanut laajemmin muitakin kokeilujaan.

– En esittänyt biisejäni senkään takia, että se oli hävettävää. Vasta 80-luvun puolivälissä tein lopullisen salto mortalen itseni kanssa.

Kaiken on liityttävä musiikkiin

”Opiskelen sitä ainetta mistä on laulujen tekemisessä eniten hyötyä”. Näin Salo ajatteli vuonna 80. Hän opiskeli tuolloin yhteiskuntapolitiikkaa ja oli vahvasti sitä mieltä, että laulun pitää olla myös poliittinen tai yhteiskunnallinen, ei kuitenkaan puoluepoliittinen. Vuonna 85 Salo tuli itse siihen päätelmään, että hän on työtä vieroksuva, koska vain harrastus kiinnosti. Tilanne kävi ahdistavaksi ja Salo erosi kirkosta, lähetti sotilaspassinsa takaisin ja päätti tehdä irtioton. Siinä hetkessä hän päätti tehdä vain sellaisia asioita, jotka liittyvät lauluihin. Levyarvosteluja sai tehdä, koska se liittyi tavallaan aiheeseen.

– Ennen Miljoonasateen läpimurtoa opiskelin Jyväskylässä ja olin ylioppilaskunnan kulttuurisihteerinä. Se oli hieno työ, koska kuukausipalkka juoksi eikä kukaan hengittänyt niskaan. Olin tehnyt kaikenlaisia hommia; ollut siivoojana, toimittajana ja yhden kesän sosiaalitarkkailijanakin. Mietin, että mikä on vikana, kun valmistuminen lähestyi ja työelämä kutsui, mutta mikään ei kuitenkaan kiinnostanut. Ainoa asia mikä oikeasti kiinnosti, oli biisien tekeminen. Enkä tajunnut sitä vielä silloinkaan, että lauluja kirjoittamalla voisi tienata elantonsa.

– Pedro Hietanen oli silloin EMI:llä. Lähetin hänelle Lapsuuden sankarille -biisini. Palaute tuli postissa: ”Ihan hyvä sävel, mutta sanat ovat ihan paskat”. Se muistaa aina pyytää sitä multa anteeksi.

Haluatko levylaulajaksi?

Ollessaan Jyväskylän Ylioppilaskunnan kulttuurisihteerinä Salo näki lehdessä ilmoituksen: ”Haluatko levylaulajaksi? Tule Hotelli Jyväskylän hotellihuoneeseen antamaan laulunäyte”.  Ilmoituksessa oli Finnlevyn tuottaja Timo Lindströmin nimi. Salo soitti Lindströmille ja kysyi, josko heitä kiinnostaisi tulla ravintola Ilokiveen kuuntelemaan läpileikkausta Jyväskylän rockelämästä. Salo keräisi kaikki parhaat bändit yhteen ja järjestäisi levy-yhtiön edustajille konsertin, johon yleisökin pääsisi mukaan. Lindström innostui ajatuksesta. Salo haetutti taksilla ja ylioppilaskunnan rahoilla levymogulit paikalle.

– Heitimme heidän eteensä kaljatuopit ja ruokalistat. Reteesti lupasimme, että ”ottakaa mitä vaan, talo tarjoaa”. Totta ihmeessä mä olin laittanut oman bändini sinne esiintyjälistalle. Se oli itse asiassa jo miehistöltään Miljoonasade, mutta nimi oli joku Kling Klang. Timpan seurassa oli Finnlevyn tuottaja Janne Louhivuori, joka sitten kysyi, että oletteko tehneet demoa, c-kasettia? Tämä tapahtui vuonna 85, ennen joulua. Joulun jälkeen Janne soitti, että tehtäisiinkö sinkku? Elokuussa ilmestyi Lapsuuden sankarille, jonka b-puolella oli Helenan baarissa. Se soi ihan sikana. Ja itse asiassa sillä tiellä tässä ollaan.

Laulujen tekeminen ja opiskelujen saattaminen päätökseen täyttivät Salon elämän. Hän ratkaisi asian laittamalla kaksi pöytää lähekkäin ja tuolin niiden väliin. Toisella pöydällä oli gradu ja toisella tekemistä odottavat laulut.

– Kun tein gradua ja väsyin siihen, tein biisejä. Siinä opin käyttämään kirjastoa. Jokaisen biisin teksti on sellainen toimittajan research-tapahtuma. Nykyään haen tietoa netistä.

Tekeminen laajenee

Jyväskylään muutto oli Salolle monessa mielessä oven aukaisu maailmaan. Hän löysi itsensä myös Jyväskylän Ylioppilasteatterin näyttämöltä. Salolla saattoi olla neljä roolia: hän teki musiikin, näytteli, hoiti valot ja oli tiedottaja. Teatterista hän löysi itselleen myös vaimon. Kun Sirkku Peltola lähti ammattiteattereihin, Salolle aukesi taas uusi työmaa. Hän teki laulutekstejä ja lauluja teatteriin, mikä taas johti siihen, että hän kirjoitti ensimmäisen musikaalikäsikirjoituksensa, nuorisomusikaali Virgon. Myöhemmin hän on kirjoittanut näytelmiä.

– Kun nukkuu näytelmäkirjailijan kanssa, niin väistämättä näytelmät alkavat kiinnostaa. Pahimmillaan tilanne oli 2000-luvun alkupuolella, kun oli monta palloa ilmassa. Tyypillinen työviikkoni oli sellainen, että hoidin useita projekteja samaan aikaan. Mulla oli erilaisia työpisteitä kotona. Kahdeksalta lähtivät kakarat kouluun ja Sirkku töihin. Ja neljään asti, ennen kuin piti tehdä taas ruokaa, juoksin kotona paikasta toiseen. Olin psyykannut itseäni siten, että kun teen jotakin toista hommaa, niin olen sen ajan toisesta lomalla. Mulla oli tapana sunnuntaina ennen nukkumaan menoa suunnitella jo tulevaa viikkoa valmiiksi.

Mitä oikeasti haluaa

Viime aikoina Salo on opetellut hidastamaan vauhtia. Keväällä keho muistutti häntä siitä. Hän muistelee, että oli pienestä kiinni, ettei hän kaatunut sänkyyn. Silloin Salo lupasi vaimolleen, että ei päästä enää tilannetta samanlaiseksi.

– Tällä hetkellä on tietysti keikat ja opetustyö. Sen lisäksi on kolme projektia: teen aapista, leffakäsikirjoitusta Hevisaurukselle ja valmistelen omaa levyäni. Jos jotain putoaa pois, niin en ota tilalle lisää.

– Olen huomannut, että 55-vuotiaana tulee jo mukavuudenhaluiseksi. Aiemmin elämä oli hektistä. Koko ajan oli jalka jonkun oven välissä. En suosittele. Siinä jää helposti tekemättä se, mitä haluaa oikeasti tehdä.  Olen ajanut itseni yksinäiseksi puurtajaksi, mutta yksin ei vaan aina jaksa.

Salo vetää lauluntekijäkursseja enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Hän on huomannut, että meillä harrastetaan lauluntekoa enemmän kuin koskaan. Nuoret pommittavat levy-yhtiötä lauluilla, mutta ne eivät mene läpi. Salon mukaan lauluja muokataan tämän takia liikaa toistensa kaltaisiksi.

– Yritän kursseillani haastaa oppilaitani, että saisin itsekin motivaatiota ja haastettua itseäni.  Jossain vaiheessa kurssejani oli ympäri Suomea, kunnes opin sanomaan ei. Nyt sovimme Eija Hinkkalan ja Tuija Rantalainen kanssa, kuka ottaa minkäkin koulutuksen hoitaakseen. Valmennamme myös koko ajan yhdessä. Yksin ei tarvitse tehdä kaikkea. Valmennettavia on laidasta laitaan.

Tekemisen nälkä

Heikki Salo sai juuri Helismaa-palkinnon. Aiemmin hänet on palkittu Juha Vainio -palkinnolla sekä taiteen valtionpalkinnolla, ja Miljoonasade on saanut kolme Emmaa. Tässä on vain murto-osa kaikista palkinnoista ja huomionosoituksista. Harva elossa oleva kevyen musiikin tekijä on pystynyt vastaavaan. Ajat muuttuvat, ja nykyään tekijät saavat arvostusta jo elinaikanaan.

– Kyllä palkinnot merkitsevät. Ne kertovat, että arvostetaan.

Voisi kuvitella, että pitkä ja mittava ura olisi laimentanut intohimoa tekemistä kohtaan. Laulujen ja aapisen tekemisestä puhuminen saa Salon innostumaan.

– Mulla on edelleen iso nälkä. Haluan tehdä yhden helvetin upean sävellyksen. Se vie minua eteenpäin. Teen uuteen aapiseen kaikki lorut ja runot. Pääsen kirjoittamaan juttuja kaikille Suomen lapsille. Ne muistavat ala-asteen lorut aina. Keikkaileminen toimii hienosti. Tulipalon aion vielä nostaa sellaiseksi, että kaikki tietävät mistä bändistä on kysymys. Pitää myös kirjoittaa kirja. Ja olen lupautunut kirjoittamaan näytelmän. Pääni on tällainen, että koko ajan tulee lisää ideoita. Yritän pärjätä itseni kanssa.

Kotisivu: www.heikkisalo.com

Jippu – Megalomaaninen runotyttö

Julkaistu

– Sain nimen melkein heti kun synnyin. Veljeni antoi sen amerikkalaisen Riiviöt-elokuvan mukaan. Riiviöihin liittyy tarina siitä että jos niitä ei ruoki oikein tai ne pesee väärin niin niistä kuoriutuu limaisia demoneja. Yök! Sellanen kai vähän vieläkin oon…

Jippu (s. 1985) kuvailee musiikillista lapsuuttaan tylsäksi ja yksipuoliseksi, koska se painottui lähinnä hengelliseen ja klassiseen musiikkiin.

– Meillä oli iso kaappi täynnä oopperavinyylejä, joita mä kuuntelin aika ahkeraankin.

Jippua ohjattiin pienestä pitäen määrätietoisesti musiikkiharrastusten pariin. Jo 3-vuotiaana hänen lauluaan tallennettiin kasetille, ja 5-vuotiaana hänet pantiin Suzuki-pianotunneille. Myöhemmin vuorossa olivat viulutunnit, klassinen kitara, erilaiset kuorot, baletti- ja nykytanssi.

– Lapsena en ehtinyt harrastaa mitään muuta kuin musiikkia, vaikka mun unelma oli tulla urheilijaksi. Pelasin salaa ringetteä, sählyä ja jalkapalloa, mikä oli tietenkin täydellinen kirous meidän kotona.

The Kids

Levyttävä artisti Jipusta tuli jo 11-vuotiaana The Kids-yhtyeen riveissä, joka oli varsinainen muusikkojen jälkikasvun all star -kokoonpano. Jokke Seppälän tuottamaan yhtyeeseen kuuluivat alun perin Jipun lisäksi hänen isosiskonsa Marjutin tyttäret Ida ja Joanna Kupiainen sekä Anniina Merisalo, Henni-Liisa Stam, Jakke Seppälän tytär Jenni (nyttemmin tunnettu artistinimellä Nuppu), Mikko Kuustosen tyttäret Minka ja Iina, Anna Babitzinin poika Saska, Virve Rostin tytär Ella Tukia sekä Susanna Haaviston ja Juha Tikan pojat Timo ja Ville Tikka.

– Se oli kyllä aivan mieletöntä aikaa! Meillähän oli keikkoja ihan hirveesti. Oli keikka-auto ja omia lehdistötilaisuuksia.

Ennen The Kidsejä laulajan ura ei ollut Jipun suunnitelmissa, eikä hän ole perinteisessä mielessä opiskellut laulua. Hän kiittää Jokke Seppälää laululahjansa löytämisestä ja jalostamisesta. Sittemmin myös Antti Kleemola on ollut hänelle tärkeä opastaja laulamisessa.

Häpeämättömästi luova

Murrosiässä Jipun elämä meni monella tapaa solmuun. Hän asui sijaiskodissa ja lastenkodissa. Soitto- ja tanssitunnit jäivät.

– Mä lopetin kaikki. Mä olin vähän aikaa Hakunilan yläasteen musiikkilinjalla, sitten muutin Lohjalle siitä ja voitin koulujen välisen karaokekilpailun. Omalla tavallaan laulu oli siinä koko ajan mukana ja se piti mua hengissä ja musiikki, mutta siinä tuli niin paljon vaikeuksia.

Pianonsoitto ei kuitenkaan jäänyt, ja 13-vuotiaana alkoi syntyä omia laulujakin.

– Muistan ensimmäisen ”todella suuren sävellykseni” nimeltä Take me to your endless love. Tein kyllä jo ”suuria klassisia teoksia” grandioottisessa mielentilassani paljon nuorempana: esitin mm. Kuutamosonaatin niin kuin uuden version. Lapsesta asti mun itsetunto on ollut ihan semmoinen mykistävän kieroutunut, että omalla tavallaan sitä ei ole ollut, mutta mitä musiikkiin tulee, niin mua ei ole voinut millään tavalla estää, siis sitä luovuuden pursuamista. Se on tullut sitten vaikka mitä kautta ulos, mutta sehän on tullut! Olen häpeämättömästi uskaltanut toteuttaa itseäni luovana. Narsismia on lapsesta asti ollut niin paljon, että mua ei ole lavalta alas saanut.

Vaikka Jipun elämä ei ole muuten ollut erityisen seesteistä ja helppoa, niin hän suorastaan häpeilee sitä, kuinka vaivattomasti hänen musiikkiuransa on kehittynyt.

– Hetkittäin tuntuu, että kaikki on annettu ällöttävästi kultavadilla. Mä vaan menen laulamaan London Pubiin pikkasessa puolijurrissa joka maanantai, ja sitten sinne sattuu kävelemään Asko Kallonen sisään ja toteamaan, että se haluaa tehdä mun kanssa levyn. Sitten mä kirjoitan nimen johonkin paperiin, jota mä en edes kunnolla lue. Sitten mulle vaan sanotaan, että tee omia biisejä, että sä oot varmaan tosi hyvä. Sit mä ilmoitan, etten ole koskaan tehnyt suomeksi mitään. ”No, kokeile!” Sit mä meen pianon ääreen ja sävellän mun ekan biisin, jonka nimi on ”Kii”. Sit mä näen Mikko Kuustosen ja sanon: ”Hei, onks tää susta hyvä tää biisi?”. Ja se sanoo ”no, on tää tosi hyvä, muuta vaan siit noi pari lainia”. Sit mä muutan ne pari lainia ja siitä tulee eka sinkku!

Taiteilijan ehdoilla

Ensimmäistä albumia tehtiin nopeaan tahtiin mm. Soundtrack-studiolla, Anssi Växbyn olohuoneessa ja Samuli Laihon studiolla. Moni demolaulu päätyi sellaisenaan levylle ilman suurempaa tuottamista. Yhtään ylijäämämateriaalia ei jäänyt, vaan kaikki Jipun tekemä kelpasi. Kukkakaupan kulmalla -biisin Jippu laati studion flyygelillä.

– Siinä ekassa levyssä ei yritetty mitään. Ei rakennettu minkäänlaista imagoa tai jotain, vaan siitä tehtiin ihan puhtaasti just sellainen mikä taiteilija oli, kaikki meni taiteilijan ehdoilla.

Albumi Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan lähti hyvin hitaasti siivilleen, mutta myi lopulta kultaa ja sai vuoden debyyttialbumin Emman. Suosio kasvoi keikkailulla ja omalla Jippu-klubilla Helsingissä. Jippu otaksuu, että ensimmäiset fanit olivat lähes pelkästään kollegoita ja viidakkorumpu lähti siitä.

– Nykyiset fanini eivät ole enää kollegoita, koska omalla tavallaan mun julkisuuskuvani on särkenyt mun taiteilijakuvaani ja aiheuttanut vastareaktion.

Toista albumia Kuka teki minusta tän naisen alkoi tuottaa Markus Koskinen, jonka kanssa Jippu myös kokeili laulujen yhdessäkirjoittamista eli co-writtausta.

– Se oli vähän erilainen prosessi. Mä olin jo ikään kuin musiikkibisneksessä sisällä ja aloin jo ymmärtää pelin hengen.

Jippu myös kilpaili kutsuartistina Suomen euroviisukarsinnoissa 2008 albumiraidallaan Kanna minut. Kilpailuasetelma mm. Kari Tapiota ja Teräsbetonia vastaan oli tietysti epätoivoisen haastava, mutta Jippu sanoo, että jos nyt olisi samassa tilanteessa hän tekisi biisin, jolla olisi jotain menestymismahdollisuuksia.

– Joku megalomaaninen, iso, dramaattinen balladi olisi voinut pärjätäkin.

Jippu ja Samuli

Jippu kokee, että koko uran alku häntä on viety kuin pässiä narussa ja kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että hän ei ole ymmärtänyt olevansa menestyksen ytimessä saati osannut nauttia siitä. Syksyllä vasta 28 vuotta täyttävä laulajatar kärsii jo kolmenkympin kriisistä ja tuntee syyllisyyttä siitä, ettei viime vuonna ilmestynyt kolmas levy Väärinpäin lentävät linnut enää myynytkään kultaa.

Sitä ennen levy-yhtiötä ja Jippua kuitenkin ilahdutti Samuli Edelmannin kanssa vuonna 2010 tehdyn duettolevyn menestys. Levy myi Musiikkituottajien tilaston mukaan 24207 kappaletta. Nykyään sellaista kutsutaan platinaksi, parikymmentä vuotta sitten se olisi ollut vähän vajaa kultalevy.

Duettolevyn tekeminen osui mainioon saumaan, koska kolmannen albumin laulujen syntyminen takkusi, ja Jippu oli jo alkanut itsesäälissään miettiä alan vaihtamista.

– Mä olen just siinä miettinyt, että millä helvetillä mä syön, että mun on pakko mennä Alepaan töihin, ja sitten soitetaan, että mitä jos sä tekisit Samuli Edelmannin kanssa duettolevyn Maltalla!

Pian Jippu oli valitsemassa lapsuuden idolinsa Samulin kanssa suosikkikappaleitaan Leri Leskisen ja studiobändin sovitettaviksi Maltalla, jossa koko tuotanto toteutettiin.

– Se kyllä onnistui ja siinä oli hetkensä. Mulle ehkä isoin asia oli, että kehtasin laulaa Mari Rantasilan levyttämän Vain rakkaus -kappaleen (säv. Pekka Marjanen san. Tapio Piirainen), joka oli mulle karaokeklassikko, ja sitten sain Rantasilalta kannustavan tekstiviestin!

Omaa kieltä etsimässä

Jippu lähtee biisinteossa aina tekstistä ja säveltää pianon avulla.

– Kävin monta vuotta opettelua runouden ja laulutekstin tekemisen välillä. Mulle oli hirveän selvä sellainen abstrakti runokieli, jossa ”puut suutelevat toisiaan hiljaisessa yössä, jossa multa hyväilee varpaita”.

Mielikuvaharjoituksena hän kertoo ajatelleensa, miten tuollainen abstrakti runonpätkä muotoiltaisiin tekstiviestiksi, jonka vastaanottaja ymmärtäisi oikein. Tekstintekijänä Jippu kertoo pyrkivänsä luomaan tunnistettavan tyylin, mutta samalla myös ironisoi itseään.

– Mussa edelleen taistelee se Eeva-Liisa Manner, Katri Vala, Edith Södergran vastaan Reino Helismaa! Ne koko ajan hakkaa toisiaan, että kumman mä valitsen, kun mä teen rakkauslaulua.

– Mä olen pyrkinyt niinkin radikaaliin postmoderniin ajatteluun ja sekoiluun, että mä luon kokonaan oman kielen ja kieliopillisen näkemyksen. Sellaisen lyyrisen tason, että ”ton Jippu sanois noin, sehän puhuu noin, sillähän on tollanen klangi”. Samoin kuin, että Chisu sanois näin tai Mariska sanois näin. Mitä paremmin mua voi imitoida, sitä paremmin mä olen onnistunut.

– Jos mä nyt imitoisin itseäni kirjoittajana, niin laulussa on välttämättä oltava sana ”kipu” tai ”haava”. Tai lehtiä, puu, syksy ja vähän sataa. Tai jotain sydämen halkeamisesta. Tai sitten siinä voi olla jotain tosi rivoa. Nämä voidaan kaikki yhdistää, niin syntyy jotain jippumaista.

Jippumaisuus on sitten ollut radioiden musiikkipäälliköille kenties liian rankkaa, ja Jippu kamppaileekin nyt mielessään kaupallisuuden ja identiteettinsä ristipaineissa. Hän haluaisi laajentaa tyylilajiaan, mutta on toisaalta huolissaan, että jos hylkää oman ydinosaamisalueensa, eli ”ranteet auki” -rakkauslaulut, niin kuka ne sitten tekee.

Räppiä ja vanhoja mestareita

Jipun salainen ihailun kohde on räp-musiikki, josta hän hakee inspiraatiota tekstien tekemiseen. Riimittelyn taidossa hän opiskelee toki myös vanhoja mestareita.

– Nyt on Vexi-vaihe ja Juha Vainio -vaihe on ollut pitkään. Juice oli tosi vahvana silloin, kun opettelin kirjoittamaan. Nyt mä jotenkin vaadin itseltäni yhtä paljon. Jos mä pystyisin joskus samaan kuin Anna mulle tähtitaivas (säv. & san. Jukka Kuoppamäki), sit mä oisin jotenkin niin kuin tosi kartalla!

Jipun ihailun kohteisiin kuuluu myös kotimaisen gospelin suurmies Pekka Simojoki ja laulajana Kari Tapio. Muutenkin hän kuuntelee tällä hetkellä paljon kotimaista musiikkia. Sen sijaan reggaelle ja Suomi-rockille Jippu ei syty.

Jesse Kaikuranta on eräs kollega, jolle Jippu mielellään tekisi biisejä. Kansainvälisistä nimistä hän mainitsee mm. Bon Jovin, Queenin, Musen ja Adelen. Haastattelija ja haastateltava löytävät myös liikuttavan yksimielisyyden siitä, että Lara Fabian on sielukkaampi kuin Céline Dion.

– Haluan vielä korostaa, että mulla on sieltä lapsuudesta tuleva klassisen musiikin rakkaus: Domingo, Carreras, Pavarotti, Andrea Bocelli… kyllä ne ovat mun soittolistallani ihan päivittäin. Suuret laulajat ja tulkitsijat ovat ne, mitä mä ulkomaisista kuuntelen.

Akustista ja intiimiä

Jippu ei pidä suurista lavoista ja stadioneista, vaan esiintyy mieluiten akustisesti ja intiimisti pienillä klubeilla. Tänäkin keväänä Jippu on järjestänyt klubi-iltoja vierailijoineen Tampereella. Myös vankilakeikat ovat olleet mieluisia. Ainoa epäonnistunut keikka on ollut bändin kanssa viinimessuilla, missä eräs yleisössä ollut mies laittoi lautasliinat korviin.

– Silloin lähdin sieltä lavalta. Se on ainoa kerta elämässäni, kun olen ymmärtänyt, että mut on buukattu väärään paikkaan.

Toistaiseksi Jippu ei ole vielä perehtynyt kovin tarkkaan alan edunvalvonta-asioihin, mutta nyt ryhdyttyään yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi hän veikkaa alkavansa kiinnostua enemmän Elvisinkin tarjoamasta tiedosta ja avusta. Levy-yhtiölle työskentelemisessä hän ei kuitenkaan ole törmännyt suurempiin ongelmiin eikä pidä levy-yhtiöiden ja artistien asettamisesta vastakkain.

Jippu on nyt kirjoittamassa lauluja neljännelle soololevylleen ja toivoo löytävänsä monessa mielessä uuden suunnan.

– Kukaan ei voi koskaan riistää mun lahjojani, mutta kuulijat voivat lakata kuulemasta. Se on se taiteilijan ainainen riski.

Biisi on hiukkanen avaruudessa – Jukka Karjalainen ja freehet

Julkaistu

Selvis-haastattelua edeltäneenä laskiaistiistain iltana Tavastialla oli yksityinen treenikeikka, jossa J. Karjalainen bändeineen esitti uutta ja vanhaa. Keikka venyi yli parituntiseksi, ystäviä oli neljäsataa ja tunnelma käsinkosketeltavan herkistynyt.

Treenikeikka oli välietappi ennen varsinaisen rundin käynnistymistä Tavastialla huhtikuun alussa.

Yksityiskeikan aloitti uuden levyn Mennyt mies ja toisena kuultiin Mustat lasit, joka oli ensimmäinen julkaistu biisi 1981 (single Mustat Lasit/Enkeli). Uudenvuoden aattona julkaistu Mennyt mies on ollut alkuvuoden soitetuin biisi radiokanavilla.

Laskiaisena oli kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun J. Karjalainen viimeksi rokkasi livenä. Hänen sijastaan esiintymässä oli käynyt Lännen-Jukka ja joitakin kertoja J. Karjalainen bluegrass-hengessä.

Setin alkupuolella kuultu On kaikki niinkuin ennenkin sai jo useat silmänurkat kostumaan. Lavan viisi muusikkoa olivat kuin ilosta uudestaan syntyneitä ja valmiina jatkamaan siitä, mihin aikoinaan jäätiin.

Pääosa ryhmästä oli esiintynyt viimeksi 90-luvun puolivälissä nimellä J. Karjalainen yhtyeineen. Kitaraan oli palannut Mikko Lankinen ja rumpuihin Janne Haavisto. Pekka Gröhn oli siirtynyt bassosta koskettimiin ja bassoa soitti nyt Tom Nyman. Pekka ja Toma olivat soittaneet Jukan kanssa muissa kokoonpanoissa tässä välillä, mutta Mikko ja Janne olivat keskittyneet Laika & The Cosmonautsiin ja muihin juttuihin.

Paluu sai alkunsa, kun Janne Haavisto muutama vuosi sitten sanoi Jukalle, että olisi joskus taas kiva soittaa yhdessä. Jukka innostui oitis, ja heti oli selvää, että Lankinen täytyy saada mukaan ja koskettimiin nimenomaan Gröhn sekä Tom Nyman bassoon.

Kotiareenat kutsuvat

Kevään ja kesän keikkakalenteri on täyttynyt nopeasti. Nyt mennään taas klubeja ja festareita – näitä tämän taidemuodon kotiareenoita.

– Näissä paikoissa musiikin kuuntelu perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos kappale ei kiinnosta, voi käydä hakemassa juotavaa tai jutella kavereiden kanssa.

Mutta jos juttu toimii, niin yleisö alkaa keskittyä ja syntyy tietynlainen kunnioittava tunnelma. Ja saadaan elämys.

Parhaimmillaan yhdistyvät viihdyttävyys ja äly. Kuten elokuvissa, jotka ovat ensimmäisinä kuukausinaan suosittuja, mutta jotka vielä sen jälkeenkin kestävät aikaa. Kuten hyvät kirjatkin.

– Voidaan puhua myös tasoista. Sekä viihdyttävyys että tasot, määrittelee Jukka yhden teeseistään biisinikkareille. Ja mainitsee E. L. Doctorowin, jonka novellista mieleen jäänyt nahkamies päätyi myös Mennyt mies -tekstiin.

Rock-musiikissa yksi ainoa sanalaini voi olla se, joka kaiken viihteen keskellä uppoaa syvälle.

Tällaisia laineja kuultiin myös laskiaistiistaina Tavastialla. Ja kuullaan pitkin kevättä, kesää ja syksyä halki Suomen. Ja vielä kevään 2014, se on tämän hetken suunnitelma. Nyt mennään, kun on taas vauhtiin päästy:

Hei, musta tuntuu,

että mä meen.

Kuin kulkuri matkaa

uutta laulua teen.

Tämäkin on taas ohjelmistossa ja mikäs on ollessa, kun kulkurin matka on jatkunut ja uusia lauluja syntynyt. Ennen niiden synnyttämistä piti kuitenkin muistaa vanha maamiehen opetus, että anna pellon välillä levätä. J. Karjalaisella se lepäsi aika pitkään ja kesannolla äesteli toinen kaveri.

Lännen-Jukka maksoi velkaa

Vuosina 1981–2002 J. Karjalainen julkaisi 16 studioalbumia ja kaksi livelevyä. Yhtyeenä oli 80-luvun ajan Mustat Lasit, sitten J. Karjalainen yhtyeineen ja sen jälkeen Electric Sauna 90-luvun puolivälistä vuoden 2002 Valtatie-levyyn asti.

Yli kaksikymmentä vuotta omia kappaleita tehtyään Karjalainen palasi juurille ja teki Lännen-Jukkana kunniaa esiraivaajilleen, joiden musiikkiin ja teksteihin hänenkin tuotantonsa oli perustunut: dylanit, neil youngit, muddy watersit, robert johnsonit, hiski salomaat, leinot ja markku innot. Ja kansanlaulut, joita hän oli pienestä pitäen fanittanut.

– Halusin olla mukana isommassa virrassa, maksaa velkoja noille tyypeille.

Syntyi kolme levyllistä juurimusiikkia: Lännen-Jukka, Paratiisin pojat ja Polkabilly Rebels. Samalla syntyi legenda amerikansuomalaisesta Lännen-Jukasta, joka muuttui fiktiosta faktaksi päätyen jopa silkkana totena erääseen amerikansuomalaisen musiikin historiaan.

Reima Kampman kirjahyllyssä

Juurillepaluun ja velanmaksun jälkeen oli aika katsoa, vieläkö mies pystyy tekemään kymmenen vuoden tauon jälkeen uusia J. Karjalais-biisejä. Sen hän tunsi olevansa velkaa faneille ja itselleen.

Haaviston, Lankisen, Gröhnin ja Nymanin kanssa oli jo jammailtu. Melodioita ja aihioita oli, mutta ei vielä aiheita.

Elokuussa 2011 Polkabilly Rebels oli tehnyt viimeisen keikan San Diegossa amerikansuomalaisten juhlilla ja Jukka tunsi, että ympyrä oli sulkeutunut. Keikka meni hyvin ja istuttiin autiomaassa 40 asteen helteessä, lasissa olutta ja tupakkaa piipussa.

– Oli hyvä ja rauhallinen fiilis, että tää oli mahtava matka. Tuntui että on aika tehdä jotain muuta.

Lännen-Jukkana Karjalainen oli opetellut soittamaan banjoa. Tunne oli sama kuin nuorena kitaran kanssa. Syntyi uudestaan sama riemu, kun sai soittimesta kiehtovia ääniä ja sointuja. Ja palatessaan nyt tekemään biisejä hänellä oli siinä se työkalupakki, se Lännen-Jukan iso opetus, se ilo.

Niin Jukka huomasi istuvansa taas Keltaisessa talossa Perniössä samassa tuolissa kuin ennenkin, eikä huoneessakaan ollut mikään muuttunut, vain ”joku maljakko pikkusen siirtyny”.

Tilanne oli muutenkin tuttu. Jukalla oli musademoja ilman sanoja. Ihan heti hän ei keksinyt mitään ja oli palattava talolta ilman, että bändille oli valmista esiteltävää. Janne, Mikko, Pekka ja Toma valoivat uskoa ja tärkeä kannustaja oli myös Tammisen Arto.

Syksyllä 2011 alkoi tapahtua. Jukka oli jo 70-luvulla innostunut Reima Kamp­manista ja hänen kirjoistaan. Keltaisen talon kirjahyllystä silmään osui Et ole yksin.

Pitäisikö mennä Kampmanin hypnotisoitavaksi ja löytää sivupersoona, joka tekisi kappaleet ja sitten asiallinen Karjalainen voisi stilisoida?

Kävi ilmi, että Reima Kampman oli kuollut 1992. Mutta samanhan voi tehdä itsesuggestiona. Niinhän Jukka oli itseasiassa aina ennenkin tehnyt kuten moni muukin lauluntekijä.

Et ole yksin -kirjan logo päätyi sitten levynkanteenkin. Luvan logon käyttöön Jukka sai sen tekijältä Matti Mankinilta.

– Rockhan on sitaattitaidetta, ja sitä kirjaa katsellessa tiesin, että tässä on se fiilis. Siitä se lähti.

Markku ja freehet

Itsesuggestiolla löytyi parikin hyvää tyyppiä.

Yksi tärkeimmistä oli Markku, teini-ikäinen kaveri 70-luvulta. Hän kertoi Jukalle omista haaveistaan, miten ehkä voisi tehdä biisejä. Hän jopa näytti muutaman kappaleensa.

Ja niin alkoi Markkuna niittirotsi päällä syntyä luovia ja mitä kummallisempia juttuja, joita hän Jukkana pystyi hiomaan.

Näin hän huomasi pystyvänsä kirjoittamaan tekstiä vapautuneesti, vaikkapa yksinkertaisia rokkibiisejä hurriganes-tyyliin, no Markku on Markku.

Lauluntekijä vapautui liiallisen itsekritiikin kahleesta, ”että on tehtävä jotain hienoo ja että tämän musan pitää olla jotain tiettyä muottia”.

– Myös uuden levyn musapuoli on aika vapaata. Me käytettiin siitä nimitystä freehet. Ei ajateltu jotain tiettyä tyyliä vaan soitettiin sitä, mikä tuntui hyvältä.

– Mä sain Lännen-Jukkana piehtaroida vanhassa bluesissa, old-timessa ja kantrissa kyllikseni. Nyt ne saattoi unohtaa ja tuntui, että olen omillani.

Alkutahdit 2004

Niin uudet J. Karjalais-biisit tulivat maailmaan syksyn 2011 ja kevään 2012 aikana. Bänditreenit alkoivat myös loppusyksyllä 2011 ja biisejä äänitettiin studiolla kahdessa sessiossa maaliskuussa ja toukokuussa sekä loput soitot ja miksaukset elokuusta joulukuuhun. Lauluosuudet Jukka äänitti tapansa mukaan yksin Keltaisessa talossa.

Levyn tuottaja on Janne Haavisto, joka on aikaisemmin ollut tuottajana Karjalaisen studiolevyillä Päiväkirja, Villejä lupiineja ja Tähtilampun alla (josta tuottaja-Emma 1992).

Janne Haavisto kehuu vuolaasti koko uuden levyn syntyaikaa tuottajan ja muusikon näkökulmasta:

– Se oli tosi mukavaa ja nastaa. Poikkeuksellisen helppo ja luonteva sessio. Heti alusta asti meillä oli Jukan kanssa sama visio.

Haavisto kertoo, että tietyt alkutahdit tämä projekti sai varmaan jo vuonna 2004, kun he hänen 40-vuotispäivillään esittivät kuusi biisiä yhdessä. Vaikka suunnitelmaa ei silloin vielä ääneen sanottukaan, se jäi jonnekin itämään.

Tee musiikkia jota itse haluat kuulla!

Biisinteossa on Jukka Karjalaisen mukaan ratkaisevinta, että tekijä löytää oman äänensä, tekee mitä itse haluaa ja yrittää tehdä sen mahdollisimman hyvin. Enempää et voi tehdä.

– Kaikki ei kaikkia miellytä ja mulla on ollut se onni, että niin monet ihmiset on jakaneet sen, mistä mä oon tykännyt, sen mun tyylin, ja nousseet kaikkien niiden puutteiden yläpuolelle, jotka mun lauluissa on – ne puutteethan on myös se voima.

Karjalainen siteeraa Noel Cowardia: ”Tee ensisijaisesti sitä mistä itse pidät. Jos muut eivät pidä tekemisistäsi, vetäydy show-alalta.”

Jukasta tuntuu, että tänä päivänä tehdään paljon musiikkia, josta ”ei oikeastaan tykkää kukaan”. Kaikki mitä julkaistaan on ok, ei mitään erikoista mutta läpäisee koko ketjun lauluntekijästä tuottajaan, artistiin ja levy-yhtiöön. Kukaan ei ihmeemmin innostu, ei äänittäjä, ei markkinointikaan, mutta tehdään duuni. Ja jengi kuuntelee radiosta, että ei kummonen, mutta voi sen silti mennä ostamaankin, kuuntelee himassa ja sama juttu. Ja missään vaiheessa kukaan ei ota todellista vastuuta, että reaktio olisi ”tää on mahtava biisi!”

– Olishan se aika omituista, että mä tekisin levyn ja sanoisin haastattelussa, että ”joo, on tää aika hyvä”. No, eihän se tietysti täydellistä ole, mutta kyllä tekijällä terve usko omaan tekemiseensä pitää olla.

Sankarit ohjelmistoon

Laskiaisen keikalla kuultiin loppupuolella myös Sankarit, joka oli ollut poissa setistä kolmekymmentä vuotta.

Laulu syntyi itsenäisyyspäivänä 1979. Jukka oli ollut diskossa, ja kotona vastassa oli Hesari täynnä Suomen Valkoisen Ruusun ja muiden ritarikuntien kunniamerkittyjä. Siitä se lähti Dylanin ja Veikko Lavin hengessä. Laulu ilmestyi vasta J. Karjalaisen toisella albumilla Yö kun saapuu Helsinkiin 1982.

Vähitellen siitä tuli ”joku ihme anthem kaikenmaailman hoilottajille” eikä aina tiennyt, olivatko sankareita siinäkin vain ne tietyt jalustalle nostetut. Mutta nyt Jukasta tuntui, että oli tullut aika ottaa biisi ohjelmistoon. Hän oli huomannut sen olevan puutteineenkin sen verran kelvollinen, ettei sen esittämistä enää tarvinnut hävetä.

Ja koko tällä keikkarundilla on luvassa uuden tuotannon lisäksi myös paljon muitakin tuttuja Karjalais-biisejä koko uran ajalta.

Jukan mukaan uusi laulu on väistämättä alussa ohut.

– Syntyessään biisi on hiukkanen avaruudessa. Vuosien aikana siihen tarttuu kuulijan omia muistoja ja merkityksiä, omia tunteita, jotka vasta tekevät laulusta sen mitä se on. Joistain kasvaa aikamoisia järkäleitä.

Tarinoita ja kehyskertomuksia

Lauluntekijä Jukka Karjalainen on aina ollut tarinankertoja. Vuoden 1981 esikoislevyllä ratsasti kolme cowboyta ja Brando soitti gongarumpuja. Sen jälkeen olemme saaneet kuulla ankkurinapista, itämaan tietäjä Tatsumtisalista, merenneidosta ja lavastetusta hukkumakuolosta, rämisevästä luurangosta, telepatiasta tähtilampun alla, numerotiedusteluun soittamisesta ja monesta muusta hahmosta sattumuksineen.

Tarinoita on myös vuonna 2002 julkaistussa J. Karjalaisen Laulumies-kirjassa. Siitä voi lukea mm. Jukan kohtaamisesta J.J. Calen kanssa, kuinka tällä on ”tumma farkkupuku, samanlainen kuin Kultsan konsertissa. Päässä punainen liina”. Ja kuinka Cale suorastaan liikuttuu, kun Jukka kertoo, että tämän ansiosta hän alkoi tehdä omia biisejä.

Tarinoinnin perussääntö on, että mitä tarkemmin kuvaat kertomukseesi yksityiskohtia, sitä uskottavampi se on. Esimerkiksi Laura Häkkisen silmistä tulee todellisia, kun juttu sattui Järvilavalla, päässä laiturin Lauralle hyvät jussit toivotin ja sitten pyörin eessä nakkikojujen.

Lopulta tarina vangitsee kuulijan niin, että kymmenen vuotta sitten hukkuneen Lauran ilmestyminen silmineen tanssipaikalle joka juhannus tuntuu ihmeen todelliselta.

Verinen mies -laulussa Jukka kysyi yleisöltään, oliko hänen lapsuudestaan muistama tapaus Marjaniemessä totta vai vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Tapahtumalle löytyi todistajia, jotka vakuuttivat, että totta se oli.

Sydänlupaus

Samalla kun monet Karjalaisen laulut ovat tarinoita, hänellä on mielessään niihin liittyviä kehyskertomuksia. Uuteen levyyn liittyy kokonaisuudessaan tarina Markusta ja hänen tyttöystävästään Pirkosta.

Karjalaiselle on jo satanut lukemattomia Markku-kysy­myksiä. Ja aina välillä hän on joutunut vastaamaan, ettei itsekään miehestä ihan kaikkea tiedä, ainakaan vielä. Yksi hämmentävimpiä kysymyksiä oli se, kun Janne Haavisto tiedusteli, elääkö Markku vielä. Lopulta Jukka vastasi, että elää, mutta on nykyisin aika näkyvällä paikalla suomalaisessa yhteiskunnassa, ja on parempi olla paljastamatta hänen henkilöllisyyttään.

Sydänlupauksessa J. Karjalainen on onnistunut tekemään klassisen slovaribiisin. Tällaisen perusbiisin tekeminen oli ollut hänellä nuoresta pitäen haaveena ja sydänlupaus sanaideana jo vuosikymmenen. Hän kuuli siinä samoja kaikuja kuin tytön ja pojan – melkein vielä lasten – verivalassa, kun nämä tuntevat suurta ihastusta toisiinsa ja osittain leikkinä antavat sen sydänlupauksen.

Mutta miten tämä laulu muutti Markun elämän?

Tässä lyhyt versio kehyskertomuksesta:

”Markku ja Humppakuutiot sai kesällä lämppärikeikan paikallisessa tanssipaikassa Latohovissa, jossa esiintyi sinä iltana Badding, niiden suuri idoli.

Markulla oli enstex-kankaasta valmistettu armeijamallinen niittirotsi. Kylällä hänelle lähinnä naureskeltiin, “että tuleeks rocknrollia”. Mutta nyt oli keikka tulossa ja pojat jännitti sitä tosi paljon. No, se meni hyvin, hyvät saundit ja kaikkee.

Kovin juttu oli se, kun Humppakuutiot alkoi soittaa Sydänlupausta, ja Badding ilmestyi takahuoneen ovelle, joka on siinä lavan takana, kuin Tavastialla.

Kun Badding ja bändi oli lopettaneet oman settinsä ja oli lastaamassa valkoista transiittia, niin sattui että Markku ja Badding juttelivat siinä kymmenen minuuttia keskenään. Badding sanoi että teillä oli hyvä setti ja Markku kehui niitä. Sitten Badding sanoi että se Sydänlupaus, se on niin mieletön biisi, että voiks hän levyttää sen.

Voi, mikä fiilis Markulle tuli siitä! Se epäilys biisinteossa, että onks tää ees biisi, ja yhtäkkiä tollanen Badding sanoo, että se on mielettömän hyvä biisi ja hän voisi vaikka levyttää sen. Markun itsetunto nousi sata prosenttia.

Ja sitten Badding lähti. Eihän se sitä koskaan levyttänyt, mutta se juttu kulki kylille ja ihmiset tiesivät, että Markku oli jutellut Baddingin kanssa ja se oli tykännyt siitä biisistä.

Ja seuraavan kerran, kun Markku meni hakemaan osuuskaupasta postia, niin äijät ei enää naureskellutkaan vaan ymmärsi, että jopa siellä syrjäkylällä oli nyt pienimuotoinen tähti, meidän oma rokkari. Virnuilun sijaan äijät kyselivät, että ”onks Baddingistä kuullu mitään”. Ja jengi oli ylpeä siitä, että ”meillä on tää Markku, että vedä nyt jotain”.

Ja yhtäkkiä se niittirotsi ja rokkistaili oli olennainen osa Markkua ja se oli saanut elämisen oikeuden.”

Suuria tunteita etsimässä

Julkaistu

Kaikki alkoi television Kiitorata -ohjelmasta. Eriksson oli soittanut pienestä pitäen, mutta kipinä laulamiseen syttyi vasta teininä.  Hän lauloi omaksi huvikseen bändissä, jonka basisti lähetti omien sanojensa mukaan piruuttaan biisin Kiitorata-kilpailuun. Vastaus tuli postissa: Haluamme laulajan, mutta emme bändiä.

– Ei sitä voi verrata nykyajan kilpailuihin, se oli ihan erilaista. Menin Pasilaan ja nauhoitin kaksi kappaletta, joista tehtiin musavideot, ja kansa äänesti voittajan. Ei se ollut sellaista rumbaa kuin nykyään. Kaikki oli sattumaa. Tulin kilpailussa kakkoseksi. Ensimmäiseltä albumiltani julkaistiin Juliet ja Jonatan. Se oli iso radiohitti ja siitä homma alkoi, Eriksson kuvaa.

Äidin helmoista maailmalle

Erikssonin elämässä tapahtui iso muutos nopeasti. Hän esiintyi lavoilla, joilla ei ollut ikinä ennen käynyt. Media kiinnostui uudesta tähdestä ja keikkoja oli valtavasti, parhaimmillaan yli 20 kuukaudessa. Erikssonin muistikuvat noilta vuosilta ovat sumuisia, koska vauhti oli koko ajan kova.

– Minusta tuntuu kuitenkin, että tämä on aika tavallinen tarina. Alusta lähtien olin omillani, ammatillista tukea en saanut enkä valmennusta tulevaan ammattiin. Turvaverkko puuttui ja kaikki halusivat palan menestyksestä. Ei ollut paluuta. Keikkoja oli kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Siihen aikaan ei ollut suomalaista popmusiikkia, oli vain suomirokkia ja iskelmää mistä valita. Viime aikoina tilanne on muuttunut paljon, Eriksson toteaa.

– Menin keikoille suoraan äidin helmoista. Minusta tuntuu, että nykyajan kilpailuissa on enemmän ihmisiä kilpailijoiden ympärillä. Heitä valmennetaan tulevaan tehtävään. Toiminta on ammattimaisempaa ja määrätietoisempaa. Ne vuodet kasvattivat ammattitaitoa, tekivät minusta kovan luun. Siinä on tultava kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Hyvä kuitenkin, että kävi niin.

Uusi alku

Kova keikkatahti vaati kuitenkin veronsa. Eriksson ajatteli lopettaa uransa 25-vuotiaana, takki ja tankki tyhjänä. Hän piti vuoden tauon kaikesta miettien elämäänsä ja uraansa. Hän sävelsi ja sanoitti lauluja, jotka sytyttivät kipinän uudestaan. Vanhojen muistelu saa Erikssonin miettimään myös tätä hetkeä ja nykymenoa.

– Minua ärsyttää nykymenossa se, että kovia pitkänlinjan tekijöitä jotenkin savustetaan ulos alalta. Itselläni on ainakin sellainen tunne, että uusille pikavoitoille tehdään tilaa. Pitkät urat eivät ole muotia juuri nyt. Kaikki irti tästä hetkestä mahdollisimman nopeasti. Sitä ei edes käsitetä miten paljon vaatii elää luovalla työllä vuosikymmeniä.

– Musiikissa asiat tehdään alle kaksikymppisille, mutta eihän niillä ole edes rahaa. Meiltä on musiikista kadonnut kokonaisia alueita ja se näkyy kaikissa medioissa. Hetkellisiä tähtiä nousee paikkaamaan katoavaa levynmyyntiä. Menestyksen toisintaminen vaatii paljon, siksi on helpompaa ottaa aina uusi kohde. Vanhat menestyneet artistit eivät myöskään suostu mihin vain. Kahdeksantoistavuotias, joka haluaa tähdeksi, on valmis tekemään mitä tahansa ja laittamaan nimensä mihin tahansa. Jokainen menestynyt ja itseään kunnioittava taiteilija tietää alan sudenkuopat, eikä suostu mihin vaan.

Kaikki kulutetaan nopeasti

Eriksson haluaa pitää näitä asioita pinnalla, koska se on hänen mielestään vanhojen konkareiden velvollisuus. Nuoria ihmisiä on helppo manipuloida. Erikssonille on joskus sanottu, että levy-yhtiöitä ei kovin paljon kiinnosta artistit, jotka tekevät itse uransa. Urat halutaan luoda, jotta markkinamiehet voivat sanoa: minä tein tämän artistin. Ilman minua hän ei olisi mitään. Erikssonin mielestä tämä ajatus on tällä hetkellä valoillaan. Hänen mielestään alalta putoaa paljon lahjakkuuksia pois, koska kaikki eivät ole valmiita istumaan heille valettuun muottiin.

– Media ja julkisuus kuluttavat musiikkia määrätietoisesti niin paljon, että kappaleet ja artistit poltetaan loppuun nopeasti. Levy-yhtiöt ovat antaneet radion musiikkipäälliköille vallan. Tuntuu, että sama ralli ja sama meno toistuu jokaisella kanavalla. Se meno on siirtynyt myös television puolelle. Artistit syödään loppuun. Miksi sen annetaan tapahtua? Kaikki hyvätkin jutut kuluvat nopeasti. Voiko sitä enää estää, viihdetulvaa ei taida edes päästä pakoon? Joku levy-yhtiöpomo sanoi juuri jossain haastattelussa, että se joka ei suostu olemaan koko ajan esillä, kommentoimaan jokaista asiaa ja päivittämään jatkuvasti Facebook-sivujaan putoaa auttamattomasti pelistä pois. Se on aika raakaa touhua. On suostuttava siihen, että ura syödään ennen kuin se on edes kunnolla alkanut. Artistien pitäisi ymmärtää ja hyväksyä, että he ovat levy-yhtiössä ja iltapäivälehtien toimituksissa välineitä. Viihdekoneisto tarvitsee pakollista täytettä ja sisällötöntä huttua, ja siihen artistit sopivat hyvin.

Tilaa muullekin kuin musiikille

Tällä hetkellä Eriksson on suunnannut katseensa muualle kuin musiikkiin. Hän tekee lyhytelokuvaa ja kirjoittaa, koska nyt ei ole hänen mielestään oikea aika hänen näköiselleen musiikille. Erikssonista on hyvä tehdä jotain muuta silloin, kun ei löydä omaa paikkaansa. Se on myös hyvä hetki katsella ympärilleen ja yrittää ymmärtää alaa. Hän toivoo muutosta, mutta samalla miettii, että onko peli kuitenkin jo menetetty. Tekniikan halpeneminen on vaikuttanut sisältöön enemmän kuin hän osasi odottaa.

– Mielestäni on pelottavaa, että alalla palkitaan vain kaupallisia menestyksiä. Ne koetaan onnistuneiksi projekteiksi ja niiden tekijät lahjakkaiksi. On kaupallista musiikkia ja on musiikkia, joka voi vielä palauttaa alamme täysin kadonneen arvostuksen.

– Ala syö ihmistä. Se on sekä fyysisesti että varsinkin henkisesti raskasta. Olen huomannut myös, että haen koko ajan haasteita pitääkseni luovuuteni hengissä. En osaa myöskään sanoa, mitä pitäisi tehdä, jotta asiat muuttuisivat. Vikaa on kaikissa. Peräänkuulutan avoimuutta, asioista pitäisi puhua enemmän. Toivoisin lisää keskinäistä kunnioitusta ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä. Artistillakin on siinä iso vastuu. Ei nuori uraansa aloitteleva artisti osaa edes nähdä pitemmälle. Jokaisen ura on aaltoliikettä.

Rajat rikki

Naisartistien ja -tekijöiden esiinmarssin on myös Eriksson huomannut. Kehitys on hyvä, vaikka hänestä yhä edelleen joutuu joskus todistelemaan osaamistaan. Eriksson halusi viedä omaa juttuaan tiettyyn suuntaan ja rikkoa rajoja. Hänestä tie oli sen verran pitkä ja kuoppainen, että olisi ollut helpompi tulla suoraan omaan juttuunsa, ilman kiertoteitä. Hän otti riskejä ja oli valmis luopumaan suuresta suosiostaan. Oman musiikin kirjoittaminen oli kaikkein tärkeintä.

– Levy-yhtiöt saavat naisartisteilla valtavan määrän ilmaista markkinointia naistenlehdissä ja sosiaalisessa mediassa. Naisartistit ovat kannattavampi sijoituskohde, koska tylsä miesartisti ei nykyään kiinnosta mediaa. Yhä useammin tuntuu, että artistit ovat muuttuneet mediassa vain julkkiksiksi.

– Ala ei helposti sulata aidan yli hyppääjiä, siksi on itsepintaisesti hakattava päätä seinään, koska uudistuminen on kaiken tekemisen avain. Musiikkia tehdään ihmisten kuunneltavaksi. On sääli, että nykyisessä tilanteessa ihmiset eivät sitä enää oikein kuule missään, paitsi ne tietyt kappaleet, jotka mahtuvat soittolistoille. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sillä on näivettävä vaikutus paljon syvemmälle kuin päältä päin voisi huomata. Se on auttamattoman väärin. Muutaman vuoden aikana tilanne on mennyt todella pahaksi, Eriksson toteaa.

– Elämä on moninaista. Tärkeintä on, että musiikki kuulostaa ja tuntuu todelta. Haluaisin, että kuunnellessani joskus jotain laulua minulla menisi vilunväristyksiä, niin kuin joskus teininä. En tee iloista musiikkia, koska en pidä siitä. Haluan tehdä sellaista musiikkia, joka koskettaa. Ilo on tunne, jonka koen sisälläni itsekseni. Yksi levy-yhtiöpomo sanoi minulle kerran, että radiossa ei haluta, että kuulijat pysähtyisivät. Musiikki on taustamusiikkia, jonka tarkoitus on saada ihmiset jatkamaan sitä mitä ovat tekemässä. En ymmärrä sitä ajatusta. Surullisen musiikin kautta voi elää omia tunteitaan. Iloon ei sellaista tarvita. Musiikilla on lohduttava ja terapeuttinen vaikutus.

Deadline saa laulut esiin

Erikssonin pöytälaatikosta ei löydy ylimääräisiä lauluja eikä häneltä synny mitään varastoon. Hän tarvitsee aikataulun ja deadlinen. Lauluja syntyy tasan se määrä, mikä levylle tarvitaan. Niihin hän haluaa panostaa.

– En kerää aihioita. Teksti ja melodia syntyvät aika lailla samaan aikaan. Tekstiä hion toki kauemmin. Jotkut kappaleet syntyvät nopeasti, mutta toisten kanssa menee aikaa. Omasta mielestäni onnistuneimmat kappaleeni ovat syntyneet yllättävän nopeasti. Yleensä melodia tulee aina ensin. Suomi on rikas ja hieno kieli. Sijamuodot tekevät siitä kiehtovan ja erikoisen. Suomalaisten laulujen teksteiltä vaaditaan lähtökohtaisesti paljon enemmän kuin vaikkapa englanninkielisiltä. On helpompaa tehdä hyvältä kuulostava kappale englanniksi kuin suomeksi.

– Tehdessäni muille artisteille musiikkia yritän mennä heidän nahkoihinsa. Ne vähät laulut, mitä olen tehnyt, ovat mielestäni osuneet hyvin maaliinsa. Se on myös hyvin inspiroiva tilanne. Esimerkiksi Paula Koivuniemelle sanoittamani Kaiken antanut -tarina oli helppo kuvitella ja samaistua siihen. Halusin tehdä juuri sellaisen ja olihan siinä minuakin.

Omia tekemisiään Eriksson ei osaa analysoida, koska laulut syntyvät niin monella tavalla. Prosessi on hänelle itselleenkin mysteeri. Hän on elokuvamusiikin ystävä; musiikin on herätettävä visuaalisuus ja suuret tunteet.

Viisi tärkeää laulua

Pyynnöstä Eriksson nostaa esiin viisi laulua, jotka ovat olleet tärkeitä etappeja hänen urallaan. Juliet ja Jonatan vei hänen uraansa ison harppauksen eteenpäin. Laulu oli joskus Ruotsin euroviisukarsinnoissa. Levy-yhtiö ehdotti sen levyttämistä, ja hän teki siihen itse tekstin.

Kun katsoit minuun -kappaleen suosio yllätti Erikssonin. Nyt jälkeenpäin hän ymmärtää kauniin ja ajattoman kappaleen suosion. Eriksson uskoo omistavansa aika hyvän hittinenän, vaikka se onkin yhä vain aina arvoitus mikä ihmisiä koskettaa.

– Sinusta sinuun -levyn ilmestyessä sanoin levy-yhtiölle, että laittakaa Lintu sinkuksi. Aluksi sieltä julkaistiin pari muuta, ennen kuin he uskoivat siihen. Lintu oli iso hitti ja lisäsi levynmyyntiä rajusti.

Englanninkielinen levy oli Erikssonille irtiotto, se oli hänelle tärkeää lauluntekijänä ja oman polun kulkijana. Sieltä hän nostaa esille laulun Mad Girl Love Song. Hänellä ei ole ollut ajatuksena valloittaa ulkomaita, englanninkielinen levy on pikemminkin ollut tarkoituksenmukainen sivupolku koko uran kannalta.

Viidenneksi lauluksi Eriksson haluaa nostaa laulun Jos mulla olisi sydän. Se on hänen mielestään onnistunut. Teksti on ehjä ja jo tehdessä hänellä oli hieno tunnelma.

Tarvitaan ryhmähenkeä

– Vaikka ruikutankin välillä, en ole missään tapauksessa katkera. Teen havaintoja ja tämä on minun tapani havainnoida maailmaa. Koen velvollisuudekseni tuoda asioita esiin. Minusta kauan alalla olleilla on velvollisuus kertoa alan realiteeteista. Arto Melleri sanoi joskus, että häntä harmittaa kun taiteilija saavuttaa menestystä ja ura on pitkä, niin hänellä olisi varaa sanoa asioita ja ottaa riskejä, mutta juuri silloin hän ottaa niitä kaikkein vähiten. Taiteilija tuudittautuu siihen, että hänellä menee hyvin ja väliäkö muista. Se ei kuitenkaan ole niin. Tämä on sotatila niille, jotka haluavat tehdä tätä pitkään. Muuten meidän yli ajetaan. Nyt tarvittaisiin ryhmähenkeä.

 

Axel Ehnström & Paradise Oskar – Maailma muuttuu sointu kerrallaan

Julkaistu

Tuolla maagisella hetkellä katsoja oli valmis seuraamaan Peteriä ja uskomaan laulun sanomaan. Axelin esityksen vilpittömyys ja lämpö sulattivat monet sydämet. Hetki oli vuonna 2011, kun Axel edusti Suomea Euroviisuissa Düsseldorfissa kappaleellaan Da Da Dam. Me tunnemme Axelin myös Paradise Oskarina. Eurooppalaiset median edustajat valitsivat hänet viisujen suosikiksi. Hänet palkittiin parhaana ja suosituimpana viisuedustajana.

Peter is smart,


he knows each European country by heart.


He likes to sit under an apple tree on his yard


and wait for an apple to fall. 

Pienen pojan isot haaveet

Tarina alkaa kuitenkin jo kymmenen vuotta aiemmin Kirkkonummelta, Evitskogista. 
Siellä metsän keskellä elää perheensä kanssa poika, joka haaveilee tytöistä ja suurista teoista.
 Alkuasetelma tuo mieleen Astrid Lindgrenin satumaailman, josta Axel on lainannut taiteilijanimensä Paradise Oskarin. Kirjassa Oskar on kiertävä soittaja. Siellä Kirkkonummella Axel sai ensimmäisen kosketuksensa musiikkiin ja sen tekemiseen.

– Aloitin soittamisen joskus yläasteella. Kaverillani oli rummut, ja kerran hän näytti, miten soitetaan. Silloin tajusin, että haluan tehdä jotain samanlaista. Myöhemmin sain isältäni omat rummut, mutta vähän ajan päästä ne eivät riittäneet, vaan halusin myös kitaran. Melko varhain huomasin, että melodiat tulivat päähäni helposti. Ajattelin, että miksi soittaisin muiden tekemiä juttuja, kun voisin tehdä lauluja myös itse. En ole ollut koskaan mikään urheilijatyyppi. Ajattelin, että tytöt kiinnostuisivat soittajasta. Siinä taisi kuitenkin käydä niin, että kiinnostuin soittamisesta niin paljon, että tytöt jäivät kakkoseksi musiikille. Soitin aina koulun juhlissa, jos jonkun piti esiintyä. Hiljalleen esiintymiseen tottui ja siihen tuli tiettyä rutiinia.

– Ensimmäinen kokonainen lauluni oli The Ballad, jonka taisin tehdä 14-vuotiaana. Laulu kertoi ystävästäni, jolla oli epilepsia. Sairaus vaikutti paljon hänen elämäänsä. Sointukierron lauluun otin yhdestä 3 Doors Down -yhtyeen kappaleesta ja sanoissa onnistuin ilmaisemaan lähes kaiken kliseillä.

When Peter is nine

his teacher tells him that this planet is dying,

that someone needs to put an end to it all


and so when Peter comes home

he tells his mom:

Kyynisyyden karkottaja

Axel julkaisi ensimmäisen albuminsa Sunday Songs pian Euroviisujen jälkeen. Lauluista huokuu folkhenki, mutta ennen kaikkea niistä huokuu toivo. Axel haluaa olla positiivinen ja laulaa melodisia lauluja, sellaisia joista jää valonkajo sielunmaisemaan. Kuulija haluaa hetkeksi päästä sinne, missä on sunnuntai joka päivä, ihan niin kuin Paradise Oskar laulaa. Laulut avautuvat monella tasolla, kun niihin syventyy. Axel haluaa pitää kyynisyyden poissa tekemistään lauluista, ainakin vielä.

– Kai mä olen jonkinlainen idealisti. Ajattelin jo pienenä, että haluan tehdä jotain mikä muuttaa maailmaa, edes ihan vähän. Pitkään oli mielessä, että musta tulee poliitikko tai toimittaja. Jossain vaiheessa huomasin, että lauluntekijä on vähän samassa tilanteessa. Jos voi koskettaa jotakuta ja vaikuttaa hänen ajatuksiinsa vaikka ihan vähän, niin se on sitä, mitä haluan tehdä. Ympäristöasiat ovat mulle tärkeitä. En halua julistaa, mutta jos saan tarinoiden kautta kerrottua itselleni tärkeitä asioita, niin se on hienoa. Haluan, että jokaisessa laulussa on joku juttu, joku merkitys.

But look at the boy who


went out in the world

to save our planet.

And he ain’t coming back

until she’s saved. 

Jalat maassa

Axelin jalat ovat pysyneet Euroviisujen jälkeen tiukasti maassa. Pyöritys laantui omalla painollaan. Pölyn laskettua hän näki itsensä yhä enemmän lauluntekijänä. Axelille tuli yhä vain kasvava tunne siitä, että hänen tekemiään lauluja voisi laulaa myös joku muu. Hänen mielestään se antaa tekemiselle uuden ulottuvuuden.

– Euroviisuissakaan en koskaan ajatellut, että tämä oikeasti tapahtuu mulle. Lähetin laulun kisoihin, koska sellainen oli valmiina. En oikeastaan ajatellut koko asiaa, ennen kuin sain sähköpostin, että mut oli valittu mukaan. Koko ajan oli epätodellinen tunne, olin kuin tarkkailija, joka seurasi tapahtumia ja muita ihmisiä. Euroviisujen jälkeen tuntui, että olin päässyt kuulennolle, johon vain jotkut pääsevät. Ei kuitenkaan mitään sen kummempaa, elämä jatkuu.

– Tunnistan itsessäni tuon tarkkailijan. Harvoin kuljen kaupungilla vain omissa mietteissäni.
 Katselen ihmisiä, teen huomioita ja joskus niistä syntyy tarinoita.

Oikea tunnelma on tärkeä

Keikoilla Paradise Oskar esiintyy erilaisissa kokoonpanoissa, hän itse soittaa kitaraa. Päivisin Axel opiskelee musiikkia Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa. Hänestä on mielenkiintoista opiskella musiikinteoriaa, koska hän on aiemmin tehnyt kaiken käytännön kautta.

Axel tekee laulut englanniksi. Se on ollut luonnollinen ratkaisu, mutta nyt hän on päättänyt tehdä lauluja myös suomeksi. Itsekritiikki on vielä vahva, mutta pikkuhiljaa aihiot ja ideat löytävät muotonsa.

– Englanti on kieli, jota osataan ja ymmärretään kaikkialla maailmassa. Minulle oli itsestään selvää alusta alkaen, että teen laulut englanniksi. Nyt minulle on herännyt ajatus, että haluaisin tehdä lauluja suomeksi ja miksei myös ruotsiksi. Vaikka äidinkieleni on ruotsi, niin silti uskon, että pystyn löytämään suomenkielisiin lauluihin jonkun oman näkökulman tai tavan tarkastella asioita.

– Minulle on tärkeää tehdä laulun sanat ja melodia samana päivänä. Sen ei tarvitse olla loppuun asti tehty, mutta säilyttääkseni saman tunnelman, yritän aina löytää energiaa istua vielä tarvittavan ajan ja saattaa laulun sellaiseen vaiheeseen, että sitä voi hioa tai tehdä loppuun myöhemmin. Oikea tunnelma on tärkeä.

– Tärkein ja samaan aikaan rakkain laulu, on aina se kappale, jonka olen tehnyt viimeiseksi. Se siis vaihtelee lähes päivittäin. Vanhemmista kappaleista Dear Mother on tärkeä, koska se on mielestäni yksi parhaimmista teksteistäni.

I’m walking in the footsteps
 

that young Peter made.


And everybody is welcome to join,


and sing with me: Da da dam

Elvis auttaa verkostoitumaan

Axel liittyi Elvisiin viime vuonna. Hänestä on tärkeää, että tekijät ovat yhdessä rintamassa, ja että myös nuoret heräisivät ajamaan omia asioitaan. Verkostoitumalla eri ihmiset ja eri näkökulmat löytävät paikkansa. Axelin mielestä asiat eivät ole mustavalkoisia, vaan kaikessa on aina puolensa. Muuttuvassa maailmassa on vaikea olla yksin selvillä kaikesta.

– Elvisiin liityin, jotta tapaisin uusia ihmisiä, sellaisia jotka tekevät musiikkia. Muilta saa paljon hyviä vinkkejä, kaikkia virheitä ei tarvitse itse tehdä. Muutenkin on hauska tavata samanhenkisiä ihmisiä. Toivon, että oppisin tuntemaan suomalaisia musiikintekijöitä ja suomalaista musiikkihistoriaa paremmin. Olen aika huonosti perehtynyt suomalaiseen populaarimusiikkiin, mutta kiinnostunut oppimaan lisää.

Tekstilainaukset

Da da dam

säv. & san. Axel Ehnström