Yhtäkkiä Townes Van Zandtin, Kris Kristoffersonin ja Willie Nelsonin tapaisten karheiden trubaduurien musiikillinen maantiede on käsin kosketeltavaa. Kaikilla tuntuu olevan joku tuttu, joka on soittanut sen ja sen kuuluisan artistin kanssa.
Samettiäänisen austinilaislauluntekijän Graham Weberin kotona ihmettelen seinälle ripustettua ruhjottua akustista. Paljastuu, että Ryan Adams laittoi kyseisen yksilön pirstaleiksi Austin City Limitsin kuvauksissa. Pala materiaalista todellisuutta, josta tulee osa populaarikulttuurin mytologiaa.
Austin ei ole silti pelkkä musiikillisten haamujen museo. Se on uusien ideoiden hautomo, johon eri alojen taiteilijat vaeltavat paitsi suvaitsevaisen ilmapiirin, myös yhteistyömahdollisuuksien vuoksi. Yhteisöllisyydestä on kyse myös The House of Songs -organisaatiossa, jossa rakennetaan siltaa amerikkalaisten ja pohjoismaisten lauluntekijöiden välille.
Myönnän, että astellessani kämppään ensimmäisenä iltana ja hapuillessani soitinarsenaalia pianosta ja autoharpista sähkökitaraan, tunnen lievän kuumotuksen rinnassani: nyt pitäisi sitten kirjoittaa. THOSin zenmäinen pomo Troy Campbell neuvoo minua kuitenkin rentoutumaan, nauttimaan kaupungin ilmapiiristä ja tekemään sitä mikä huvittaa. Uusia laulunpalasia alkaa joka tapauksessa kertyä vihkoon, ja sanelin täyttyy melodioista ja riffeistä.
Alan tehdä pyöräretkiä ympäri kaupunkia, raapustaa sanoituksia uima-altaalla ja maleksia eläväisellä South Congressilla. Ahmin ympärilläni olevaa monimuotoisuutta ja eksentrisyyttä, hankkiudun keskusteluihin paikallisten kanssa ja yritän epätoivoisesti saada väriä kalpeaan kuontalooni kaupungin kylpiessä 40 asteen kuumuudessa. Käyn lukuisilla keikoilla ja tapaan uusia ihmisiä ja muusikoita, sillä Austinissa ja etelässä yleensäkin se tuntuu olevan todella helppoa ihmisten puheliaisuuden vuoksi. Vähitellen alan tottua sosiaaliseen koodiin, enkä enää tuijota takaisin kuin peura ajovaloissa tuntemattomien ihmisten huikatessa: ”How’s it going?”
Graham Weberiin tutustun THOSin showcase-illassa, jossa molemmilla on keikka. On hienoa tavata lauluntekijä, joka tekee juuri sellaista musiikkia kuin itse haluaisi tehdä. Tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen. Lisäksi Weber kuskaa minua ympäri kaupunkia keikoillaan, joita riittää vähintään yksi joka päivälle. Grahamin pyynnöstä soitan vieraana hänen keikoillaan, ja niinpä tulen esittäneeksi laulujani esimerkiksi viinitilalla, trucker-henkisessä baarissa, tasoltaan naurettavan kovassa open mic -illassa sekä tarunhohtoisessa Cactus Caféssa, Townes Van Zandtin ”kotiklubilla”.
Kokeilen myös ensimmäistä kertaa lauluntekoa yhdessä toisten muusikkojen kanssa. Se ei ole minulle luonnollinen työskentelytapa, mutta kokemus on hyvin positiivinen. Varsinaisia uusia biisejä ei synny, mutta muun muassa paikallisten lauluntekijöiden Chris Knudsonin ja Stephanie Mascisin avustuksella saan teroitettua huomattavasti useita uusia lyriikoitani.
Matkan jälkeen olen ennen kaikkea useita ystäviä ja yhteistyökumppaneita rikkaampi. Aion myös lennättää Grahamin Suomeen loppukeväästä yhteiselle Suomen-kiertueelle, saunaan ja avantoon.
Noustessani paluukoneeseen – ja viimeistään astuessani ulos lentokentän terminaalista Suomen viileään syksyaamuun – kuumuutta hohkaava Teksas tuntuu unelta. Miltä muultakaan voi tuntua matka, joka on ollut täynnä uusia kokemuksia sekä laulujen huumaavaa voimaa.
Kirjoittaja Lauri Myllymäki on Ochre Room -yhtyeen laulaja ja lauluntekijä