Asiantuntijat ovat lausuneet, että tunteiden sanoittaminen voi pelastaa esimerkiksi alkavan uhmakohtauksen. Itkupotkuraivarin uhatessa vanhempi siis sanoo rauhallisuutensa säilyttäen: ”voi voi, nyt sua harmittaa kun se hiekkakakku hajosi”. Ja hetken päästähän tilanne on tämä: ”voi voi, nyt sä oot pettynyt kun se kakku ei hajonnutkaan”.
Näinpä näin. Sanoittaminen ei ole aina helppoa. Edes äidille, jonka kuvittelisi olevan jonkin sortin sanoittamisen asiantuntija.
Aikuisetkin kaipaavat sanoittamista. Miksipä muuten niin moni biisi kertoisi rakkaudesta tai ikävästä. Aina vain nuo samat tunteet onnistuvat koskettamaan ja niitä sanoitetaan meille yhä uudelleen. Rakkauden ihanuutta ja ikävän ankeutta kerta toisensa jälkeen.
Joskus käy niinkin, että tunnereaktio tulee ihan puun takaa, kuin pienelle lapselle hiekkalaatikolla. Muistan eräänkin kerran auton ratissa kun piti ihan pistää penkinlämmitin päälle, sen verran vahvana kulkivat kylmät väreet C-osan kohdalla. Itketti ja nauratti yhtä aikaa. Siinä oli vähän hölmistynyt olo. Mistä toi tuli? Miten mä näin reagoin?
Joku kollegoista oli taitavasti sanoittanut tunteen, joka jostain syystä sillä hetkellä kuopaisi syvältä. Sortumatta sen kummempaan kyökkipsykologiaan on helppo uskoa, että erilaisista elämänpoluista huolimatta tuo sama sanoitus on voinut aiheuttaa kylmiä väreitä myös jollekulle toiselle.
Yhdysvaltalainen taidefilosofi Susanne Langer (1895–1985) on itse asiassa sanonut, että musiikki voi aikaansaada meissä sellaisiakin tunteita ja tunnelmia, joita emme ole ennen tunteneet. Aika jännä ajatus, eikä niin kovin kaukana lapsen maailmasta. Vai kuvittelitko itse, että olet tähän ikään mennessä jo tuntenut kaikki mahdolliset tunteet?
On moneen kertaan tutkittu juttu, että muihin taiteen muotoihin verrattuna musiikki nostaa tunteita esiin herkemmin ja useammin.
Edellä mainittujen rakkauden ja ikävän lisäksi meillä on toki koko joukko tunteita joita sanoittaa (niin biiseissä kuin arkielämässäkin). Sosiologina olen oppinut senkin, että nykyihmiselle tyypillinen tunne on epämääräinen ahdistus. Moni on onnistunut sitäkin osuvasti sanoittamaan. Miksipä tarttua aina ilmeisimpään?
Onneakin voi sanoittaa. Siihen tulee esimerkiksi leikki-ikäisen kanssa harvemmin tarvetta, muuten kuin ehkä kiperien kysymysten muodossa.
”Äiti, mitä se rakkaus niinku oikeasti on?”
Sanoita siinä sitten.
Kati Valjus
Sanoittaja