Kauan ei Yle kuitenkaan ehtinyt verotuloparatiisissaan loikoilla. Uusi liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner asetti viime elokuussa työryhmän arvioimaan kotimaisten mediamarkkinoiden tilaa. Puheenjohtajaksi kutsuttiin teknologiateollisuuden puolella meriittinsä hankkinut professori Anssi Vanjoki. Työryhmän tuottamassa raportissa todetaan muun muassa näin: ”Yleisradion tehtävät on parlamentaarisessa työryhmässä määriteltävä tarkemmin. Koko suomalaisen mediamarkkinan toimintaa auttaisi Ylen siirtyminen kohti nykyistä kilpailullisempaa toimintamallia omaa tuotantoa vähentämällä”.

Toisaalla kuulee valitettavan, että Yle kilpailee liikaa mainoskanavien kanssa. Nyt pitäisikin kilpailla enemmän? Ja kilpailla vähentämällä omaa tuotantoa?

Ylen viihteellisestä tuotannostakin on valiteltu, mutta kuka tekee esimerkiksi demokratian kannalta olennaista poliittista ajankohtaisviihdettä kaupallisella puolella? No okei, Sohvaperunat olisi minunkin puolestani saanut jäädä tekemättä, muutaman muun ohilaukauksen lisäksi.

Mainosrahoitteisen median alamäki on suuri ja todellinen huoli. Syyttävä sormi osoittaa usein Yleä, vaikka osoitteen luulisi olevan toisaalla: Facebook ja Google vievät yleisön, samoin mainostajien rahat ja mielenkiinnon. Kuinka Ylen heikentäminen tähän auttaisi? Kaupallisen median esteissä riittäisi kyllä purkamista, luulisin.

Myös parlamentaarinen työryhmä pohtii nyt Ylen tehtäviä ja valvontaa. Yhdestä asiasta melkein kaikki työryhmän jäsenet tuntuvat olevan yhtä mieltä: Ylen on säilytettävä riippumattomuutensa. Hallitusten vaihtuvat intressit ja poliittinen ailahtelu eivät saa olla heiluttamassa julkisen palvelun rahoitusta tai ohjelmien sisältöä. Pohjois-Koreassa tai vaikka Puolassa voi käydä vilkaisemassa toisenlaista mallia.

Suomalaisen musiikin ja muun kulttuurin mahdollistaminen kuuluu Ylen perustehtäviin, ja siihen meillä musiikintekijöillä todellakin on sanamme sanottavana: Pääseekö ääneen vain se musiikki, joka myy muutenkin? Miksei Yle nosta enemmän esiin jazzia, kansanmusiikkia, sitä marginaalia, mikä ei kaupallisella puolella saa minkäänlaista jalansijaa? Voisiko Yle antaa oman tuotantonsa rinnalla vielä enemmän tilaa kotimaisille indiedraamatuotannoille, laadusta ja tekijöiden kohtuullisesta korvauksesta tinkimättä? Onko moraalisesti tai edes imagollisesti oikein käyttää Ruotsista ostettua halpaa katalogimusiikkia muuten kunnianhimoisissa draamatuotannoissa?

Meillä tekijöillä on perinteisesti viha-rakkaussuhde Yleen ja sen tuottamaan sisältöön, ja niin täytyykin olla. Kansalaisyhteiskuntaahan me edustamme, niin kuin Ylenkin pitää.  Me tarvitsemme toisiamme! Ja se, jolla on valtaa, tarvitsee vahtikoiransa!

Räyh ja raikuvaa kesää!