Uusi maailma ja uudet kujeet. Suomalainen tekijänoikeusseura Teosto teki ajan paineen alla omat siirtonsa. Se loi uuden säännöstön ja arvojen taikahatusta nostettiin ykköspallille: tehokkuus. Ja mikä ettei, siinä sanassa on ryhtiä kuin kolmannen valtakunnan sotilasparaatissa. Vanhat kivitaulut haudattiin hiekkaan ja parta-moosesten herraseura siirrettiin tupruttelemaan takaisin sikariportaaseen.

Uudeksi päättäväksi elimeksi Teosto sai tehokkaaksi kutistetun, huiman potenssin omaavan, kustantajien voimasuhdetta korostavan hallituksen. Teostolla seisoo jälleen, kaupungilla huhutaan. Hyville kustantajille toki olisikin tänä päivänä tilausta, jolloin etsitään innovatiivisia kanavia artistien ja musiikin käyttäjien välille, yritetään ymmärtää superhypermedian mahdollisuuksia ja kehittää uusia tuotteita.

Ja onneksi meillä on Danny, jonka tuore Hypermedia-opus näki hiljattain päivänvalon. Että siitä vaan yhteen hiileen puhaltamaan.

Iltapäivä X:n kengissä, tai sanotaanko housuissa, kertoo musiikintekijän näkökulmasta oman pienen tarinansa meneillään olevasta muutoksesta.

Herra X tapasi Helsingin keskustassa amerikkalaisen kollegansa, kutsutaan häntä vaikka herra A:ksi. Marraskuinen kaupunki näytti todelliset kasvonsa. Lumipuuterin lumous oli kestänyt vain yhden yön.

Erikoismies A:lla oli suomalainen tyttöystävä, kuinkas muuten, ja hän oli saanut juuri päätökseen yhtyeensä Euroopan kiertueen, joka oli käsittänyt kolmisenkymmentä esiintymistä. Paras meno oli Unkarissa ja Puolassa, A kertoi.

Itä-Euroopasta oli suosiota siis löytynyt. Ja niinpä he miettivätkin, oliko villi itä, suuri ja mahtava tulevaisuuden kultamaa?

Herra A oli epätoivoinen uransa tulevaisuuden suhteen. Yhtye ei ollut vetänyt keikoilleen tarpeeksi yleisöä ylittääkseen keikoista sovitut pohjapalkkiot. Ja näin kiertuebudjettiin oli syntynyt kolo, jonka hän oli joutunut paikkaamaan omasta pussistaan. Ja ennen kiertuetta A oli julkaissut kotimaassaan yhtyeensä cd-kokoelman, jossa oli ollut houkuttimena muutamat ennen julkaisemattomat raidat, kustantanut alan lehtiin mainokset, mutta ei. Tilauksia ei ollut tullut. Skidit, kun ei cd:itä enää hamstraa, A mutisi harmissaan ja pähkäili kuinka  jatkaisi toimintaansa tulevaisuudessa. Tulonmuodostuksen virrat näyttivät kuivuvan uomiinsa. 

Pian A:n silmiin kuitenkin syttyi outo kiilto hänen visioidessaan itsemurhansa lavalla. Video YouTubeen ja levymyynti saisi ainakin hetkeksi potkua? X:ää ei naurattanut. Jokelan tapahtumat olivat mielessä. Ja mistä moinen marttyyriasenne? Voi juku, kuinka hukassa me ihmiset olemme bitteinemme ja netteinemme, hän huokasi mielessään.

   

X vaihtoi puheenaihetta ja loi pikakatsauksen Suomessa meneillään olevaan muutokseen: optiomultimiljonäärit, leipäjonot, Itä-Euroopasta rantautuneet kerjäläiset. Ja pisteeksi i:n päälle, hän muistutti Suomessa kautta aikain korkeista itsemurhaluvuista, nyt uutuutena yksinäiset vanhukset.

Sitten X veti masentavien aiheiden saarnavyyhdin langat yhteen ja losautti kehiin kirkasotsaisena:

– Suomessa meillä on ollut perusajatuksena se, että yhteiskunnan arvo mitataan sillä miten se

kohtelee heikoimpiaan…   

A katsoi X:ää ihmeissään – hänhän oli amerikkalainen. X:n otsanahkaan ilmestyi poimut ja hän jatkoi hämmentyneenä:

– …tai siis, ainakin joskus oli…

Kun tapaaminen oli ohi ja hyvästit heitetty: good luck and take care!, kiiruhti X eteenpäin miettien omaa tilannettaan. Kalpea aurinko pilkisti pilvien välistä Rautatientorin yllä. Ja todellakin, verrattuna A:han hänen tulevaisuutensa näytti valoisalta. Uusitussa studiossa oli työn alla kaksi uutta albumia. Ja kolmannen yhtyeen albumin julkaisu jo sovittu tulevan vuoden keväälle. (Miks sillä pitää olla noin monta bändiä? X:n orkat tekee duunia periodeittain, niin kuin vuorovedoin ja näin X on varmistanut että töitä riittää.) Niin, hyvinhän hänellä oli pullat uunissa. Ja X puhkuikin tulevaisuuden uskoa:

– Musiikin ja tekstien tekemisestä, uuden luomisesta, koko hommassahan on kyse. Formaatit muuttukoon, kyllä virta aina uomansa löytää, ja rakkaudella tehty musiikki potentiaalisen yleisön luo – muodossa tai toisessa. 

   

Tosin kuten A:kin oli hän huomannut musiikin julkaisemisen cd:llä tulleen miltei tiensä päähän. Käyntikorttinakin sen oli syrjäyttänyt netistä ladattavat biisit. 

Mutta kyllä albumikokonaisuus on aina albumikokonaisuus! X tuhisi – Ei sen muodon ole voittanutta. Albumi, siis n.12 kappaletta käsittävä levykokonaisuus on kuin romaani tai novellikokoelma. Siis taideteos! Kappaleet, niiden tarinat, peilaavat toisiaan ja luovat oman maailmansa, joka on syvempi ja ajan hammasta kestävämpi kuin kolmen minuutin biisin pika-akti.

Kotona X:ää odotti sähköpostia. Tiedusteltuaan edellisviikolla levy-yhtiöltä erään yhtyeensä kakkosalbumin rojalteja, hän oli saanut vihdoin vastauksen. 

Viestiä lukiessa X:n naama venähti. Vuoden kestänyt työrupeama oli kasvattanut yhtyeelle makean hedelmän – jytäävän kakkosalbumin. Mutta sen sadonkorjuu jätti nyt käteen vain katkeran rangan. Näyttöpääte kertoi rojaltisaldon: 55,30 euroa. Oliko albumi ollut floppi, vaikka oli kerännyt ylistäviä kritiikkejä, artikkeleja ja kansikuvajutut?

Noh, ei. Raportti kertoi albumia myydyn 1000 kpl. Täten yhtyeen 7 % rojalti oli tuottanut 200 euroa per soittaja, josta oli vähennetty yhtyeen keikkamyyntiin varaamien 50 cd:n tukkuhinta. Siinä faktat.

X tunsi hyvin, parikymmentä julkaisua tehneenä, suomalaisen rocklevyteollisuuden, iltapäivälehtien rockmiljonäärilööppien ja Idols-myyntien takaisen todellisuuden. Jo 1996 (jolloin cd:t myivät tähän päivään verrattuna moninkertaisesti) oli levymoguli Atte Blom opastanut X:ää: Yleensä rockalbumi myy Suomessa noin 300 kpl.

Se oli sama määrä kuin runokirjoilla ja marginaaliromaaneilla. Niin, kaikki myynti yli maagisen kolmesatasen oli jo voitto sinänsä ja vaati jonkinasteisen läpimurron kansan syvempiin riveihin.

X keitti kupposen kahvia, siemaili sitä, ja pakkasi nettilafkaltaan tilatut, hänen yhtyeidensä musiikkia sisältävät cd-lähetykset. Vaikka tulevaisuus oli tuntematon ja soittajan leipä yhä pieninä murusina maailmalla, nousi X:n huulille hymynkare.

Hän kiidätti paketit paikalliseen postiin. Tällä kertaa joukosta löytyi myös ulkomaan osoitteita: Lontoo, Berliini ja Barcelona.

X nosti paketit tiskille ja katseli niitä tyytyväisenä: Jossakin noiden suurkaupunkien sykkeessä asusti kourallinen ihmisiä jotka olivat kiinnostuneita hänen musiikistaan – ja enemmänkin – jotka pitivät siitä, niin – rakastivat sitä! 

***

Suuren yleisön suhtautuminen tekijänoikeuksiin on muutostilassa. Se olisi ainakin toivottavaa, sillä internetmaailmassa on totuttu siihen että kaikki on ilmaista. Siitä vaan lataamaan. Englantilainen Radiohead-yhtye käänsi netin miljoonayleisön voitokseen. Laittoi uuden albuminsa verkkoon ja yleisö sai maksaa latauksestaan omantuntonsa mukaan. Katto oli 99,99 e. Musiikin sai siis ilmaiseksikin. Mutta lehtitietojen mukaan ihmiset maksoivat: neljä euroa per lataaja. Ja huimimman huhun mukaan heitä olisi ollut 1,2 miljoonaa, toisen mukaan siitä puolet! Noh, suurta suosiota ja kriitikoiden suitsutusta nauttiva yhtye on maailmanmittakaavassakin aikamoinen poikkeus. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä?

Tuottajaguru Rick Rubin, nykyään myös levyjätti EMI:n palkkalistoilta löytyvä visionääri, esitti taasen että netin käyttäjät maksaisivat musiikkipalvelustaan kuukausimaksua, joka sitten jaettaisiin artisteille. Eli ensin rahat kehiin, ja ei muuta kuin lataamaan!

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

---

Herra X