Olen hypännyt uutena elvisläisenä vauhdilla mukaan Elvisin ja sen hallituksen toimintaan. Jäsenyyttä hakiessani odotin lähinnä, että saisin tekijänoikeuksiin liittyvää neuvontaa ja jonkinlaisen yhteyden biisintekijöiden ammatilliseen verkostoon. Lyhyt Elvis-aikani on ollut kuitenkin paljon muutakin. Olen tuntenut suurta iloa keskustellessani muiden säveltäjien ja sanoittajien kanssa ja lämmin vastaanotto ja luottamus ovat tehneet minuun vaikutuksen.

Viime viikkoina olen huomannut, että tämän samanhenkisten tekijöiden välille syntyvän yhteyden voi löytää mistä päin maailmaa tahansa. Palasin juuri Afrikasta 16-henkisen naiskuoro Philomelan kulttuurivaihtokiertueelta. Lähdin matkaan laulajana ja afrikkalaisen yhteiskunnan polttavia kysymyksiä tarkastelevana journalistina, mutta lauluntekemiseen liittyvät ajatukset seurasivat minua kaikkialle.

Päädyin Sambiassa jo ensimmäisellä lounaalla keskustelemaan paikallisten säveltäjien kanssa siitä, miksi on tärkeää olla kääntämättä selkäänsä oman maansa musiikille ja miten säveltämällä voisi elää. Kun vain rikkaimmat saavat kouluttautumismahdollisuuksia ja töitä, ammattimainen musiikin tekeminen vaatii niin kovia ponnistuksia, että vain todella voimakas luomisen tarve saa lauluntekijän uskomaan itseensä. Totesimme, että vaikka olosuhteemme ja yhteiskuntamme ovat täysin erilaisia, toiveet ja ongelmat olivat samanlaisia. Minustakin tuntuu, että maksan arjessani vapaudestani tehdä lauluja.

Afrikkalaisten sanomalehtien korruptionvastainen taistelu, demokratiapyrkimykset ja keskustelut muusikoiden kanssa saivat minut ajattelemaan tekijöiden vapautta, sananvapautta ja lauluntekemisen syvempiä merkityksiä. Näin taas, miten paljon laulut voivat koskettaa ihmisiä toisella puolella maailmaa, vaikka he eivät edes ymmärrä niiden sanoja. Lauloimme Afrikan lavoilla suomalaisten säveltäjä- ja sanoittajanaisten musiikkia. Tekijöiden näkyväksi tekeminen, heistä kertominen ja naisten tunteista laulaminen tuntui valtavalta symboliselta teolta maassa, jossa esiintyjät voidaan pidättää lavalla ja jossa naisten kokemuksilla ei ole ääntä.

Sain itsekin tehdä toisen lauluntekijänaisen onnelliseksi. Matkan yksi vaikuttavimpia kokemuksia oli zimbabwelaisen laulaja-lauluntekijän Kudzai Sevenzon upea keikka Hararen festivaaleilla. Afrikan lämpimässä yössä Sevenzon kappale Freedom train tempasi meidät ja sambialaiset ystävämme tanssimaan festivaaliyleisön joukossa yhtenä jonona. Tajusimme vasta bändin hurratessa, että perässämme tanssi ihmisiä silmänkantamattomiin: kymmenen valkoisen ja mustan ystävyksen jonosta oli tullut satoja metrejä pitkä tanssiva vapauden juna. Kun menin myöhemmin kiittämään Sevenzoa ja ostamaan hänen levynsä, kohtasin nöyrän biisintekijänaisen, joka ei saanut sanotuksi muuta kuin että on äärettömän kiitollinen saamastaan tuesta. Jäin miettimään, millaiselta lauluntekijän maailma mahtaa näyttää mustan zimbabwelaisen naisen silmin.

Lähdin Afrikkaan niin kuin Elvisin toimintaan, ilman varsinaisia odotuksia, avoimin mielin ja sain hetkessä hyviä ystäviä ja arvokkaita kontakteja. Uusi innostunut yhteistyö herätti kuitenkin myös kysymyksiä siitä, miten oikeuteni toteutuvat, kun kenialainen sekakuoro ja sambialainen maailmaa kiertävä lauluyhtye esittävät suomenkielisiä sävellyksiäni. Voinko saada esityskorvauksia Afrikasta vai onko yhteistyömme palkkiona lähinnä laulujeni ”leviäminen” toiselle mantereelle? Pitäisikö kansainvälistä yhteistyötä tiivistää myös afrikkalaisten tekijöiden kanssa? Varmaa on, että YouTuben välityksellä kaikkien meidän teokset löytävät tiensä köyhimpienkin kylien nettikahviloihin, kaikille mantereille.

Päivi Ojanperä

paivi.ojanpera@gmail.com

---

Ajassa