Hyvästi wanha kunnon maailma

Ja tervetuloa uusi!

X on ymmällään uuden maailman edessä. Hän koettaa saada siitä selvää sen omalla instrumentilla. Ja sukeltaa internettiin. X löytää verkosta musiikkiaan, videoitaan – esillä kynsin ja hampain – vaikka ilmaiseksi. Ja rosvotkin ovat iskeneet apajille!

X oli käynyt Teoston kevätkokouksessa, jossa tunnelma oli ollut kuin hukkuvassa laivassa. Ruotsalaiset olivat taas pettäneet. Kyseisen maan tekijänoikeusseura oli mennyt kimppaan Engelsmannien kanssa. Voi Oolanninsota! Ja tanskalaisten hoitelema n©b oli konkurssissa, vaikka hulppea toimirakennus oli myyty ja vaihdettu vaatimattomampaan. Siinä katkesi senkin vanhan konin selkä, X tuumi. Isot pojat: kansainväliset levy-yhtiöt, siis heidän kustantajansa, olivat laittaneet tekijänoikeusseurat tiukoille, vaatien niissä lisää valtaa, ja Teosto johtokuntineen, oli yksi nappula pelilaudalla.

– Peli on kovenemassa, X huokasi, kun kaiken voi kilpailuttaa, jäljelle jää numero otsaan.

Tarkistaakseen olemassa olonsa koordinaatit ja saadakseen maailman reunasta kiinni, X googlasi itseään. Eli antoi tietokoneen hakuohjelmalle erään yhtyeensä nimen. Ja pian ruudulle ilmestyi linkkejä. Näyttö kertoi niitä löytyneen yhteensä 796 kappaletta. X klikkasi erään, ensisivulle ilmestyneistä, epämääräisistä osoitteista auki. Linkin englanninkielinen luonnehdinta lupasi sivustolta löytyvän Mp3 downloads. (Sellaisia ei X:n uusista kappaleista pitänyt netistä löytyä.)

X tuijotti näyttöpäätettä silmät suurina. Nettimusiikkikauppa oli arvottanut hänen yhtyeensä (ja X:n levymerkin) uusimman albumin neljällä tähdellä.

Se oli tietty X:stä osuva arvio. Mutta, mutta… Samaiselta sivulta sai X:n cd:n musiikkia ladata/ostaa 15 senttiä per kappale ja koko albumin kappalevalikoima maksoi 1,8 euroa. Ja kaikki ilman minkään valtakunnan lupaa. X teki asiasta paksussa kallossaan nopean yhteenvedon: Ja ilman mitään korvauksia…! Tuon kyseisen sivun osoite johti itänaapuriin.

– Ai täällä se ”Mustamäentori” nykyään on!, X tuhisi.

Ja tutkittuaan linkkien joukkoa. Hän kauhukseen ymmärsi, että hänen uusinta levyään sai itse asiassa loudata – siis ladata, maksua vastaan, ainakin viideltä eri sivustolta.

– Hurjaa rikollisuutta…, X vikisi.

X oli puulla päähän lyöty.

– Ne ovat nähneet vaivan tehdä minun levyni biiseistä mp3-tiedostot ja skannata cd:n kannet…

Ja pohdiskeli mielessään mahdollisuutta, kuinka tuhannet, kenties miljoonat netin käyttäjät ympäri maailman latasivat hänen musiikkiaan ja tuotantoaan maksua vastaan koneilleen. Näiden rahavirtojen tuotoista X ei saisi koskaan nähdä senttiäkään.

Pitäisikö soittaa Teostoon? X näppäili kännykkäänsä jo byron numeron, mutta tajusi musiikkikaupan valikoimaa lisää tutkittuaan, että samaisilta sivuilta löytyivät myös maailman tähtien uutuudet. Ja jos noi jepet ei lakimiesarmeijoineen saa musaansa näiltä sivustoilta pois – niin ei sitten meikäläinen tai Teosto kirveelläkään!

X jatkoi hämmentyneenä tutkimustaan. Hän naputteli taikasanat: YouTube.com. Bittitaivas aukesi.

Ruudun reunoilla välkkyi pikkumainoksia, niiden vaihtuva virta, millä käyttäjille ”ilmainen” sivusto tietty rahoitettiin. YouTubeen kuka tahansa voi tunkea videoitaan, X mutisi ja naputti ”search” palkkiin yhtyeensä nimen. Muutaman sekunnin kuluttua ruutu näytti valikoiman.

X oli yhtyeidensä nettivastaavien avustuksella laittanut esille yhtyeidensä videoita, mm. live-esityksiä. Nyt sivu näytti, että parhaimmillaan niitä oli käynyt ihmettelemässä yli tuhat silmäparia. YouTuben selaaminen oli tietty ilmaista, joten minkäänlaisia tekijänoikeuskorvauksia X:n oli täältäkään turha odottaa. Tosin X oli juuri lukenut lehdestä levy-yhtiöjätti EMI:n tehneen sivuston ylläpitäjän kanssa sopimuksen, sekin halusi tuotteensa sinne esille.

– Täälläkin siis meikäläisen musa samalla viivalla jättien tuotteiden kanssa.

X:stä oli siis tärkeää että hänen musiikkiaan oli esillä – vaikka ilmaisiksi. Sillä oli foorumi ja kuulijoita.

– Tuhannen katsojan saavuttamiseksi täytyisi heittää aika monta kuppilakeikkaa, X mietiskeli.

Lisäksi netistä löytyi tietysti hänen bändiensä nettisivut, joilta löytyi myöskin ilmaiseksi tyrkyllä kuvaa ja musaa.

– Bändien sivut promoavat (edistävät myyntiä) tulevia keikkoja ja cd:itä, X uskotteli itselleen.

Ja vielä oli jäljellä se, sivustojen sivusto – MySpace! X juoksutti sorminaan näppäimistöllä kuin taikuri: MySpace.com. Ja voila. Jälleen avautui uusi taikamaailma, kuvaruudun laidoilla välkkyvien pikkumainosten virta, jonka ”etsi” palkin kautta pääsisi tuhansien ihmisten ja yhtyeiden kotioville.

– Maailma täyttyy promoamisesta, X nitisi, anna taiteesi ilmaiseksi käyttöön. Kunnes joku isokala nappaa syötin. Vaan mistä sitä odotellessa lasten polkupyörärahat?

X tiesi sivuston kehittäjien myyneen luomuksensa ja siirtyneen miljardöörisarjaan. Nörtit olivat taas vetäneet hönönpiään nenästä. Mutta kun täältä löytyy kaikki bändit. Ja jos bändillä ei ole MySpace osoitetta – sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa MySpacemaailmassa. Ja jos MySpace on nuorten maailma, niin täällähän sitä on oltava, X kirosi koneelleen.

X:n bändeillä oli omat MySpace-sivunsa – joten asiat olivat siltä kantilta kunnossa. Ja hän musiikintekijänä osa uutta maailmankylää.

X virnisti ruudulle. Kalpea valo ei kommentoinut. Mutta nyt, tarkistettuaan linkkinsä ja nettiosoitteensa, hän tunsi olevansa jotenkin enemmän – olemassa.

Teksti ja kuvat: Jussi Sydänmäki 

---

Herra X