Olen minä kai aina jollekin näistä puhunut, mutta paljon on silti jäänyt puhumatta. Usein niin on helpompaa. Läheisetkään ihmiset eivät välttämättä hahmota musiikkialaa ja sen omintakeista logiikkaa. He saattavat myös sekoittaa keskenään musiikintekijän somepersoonan ja oikean ihmisen sen takana. Se on inhimillistä, usein nuo kaksi muistuttavat paljonkin toisiaan.

Musiikintekijä löytää itsensä usein orpona yksinäisyyden tuuliselta aukiolta. Yksinäisyyteen johdattaa pelko. Pelko siitä, etten tule hyväksytyksi tai ymmärretyksi. Että jään yksin ulkopuolelle eikä kukaan enää kysele perään. Voisimmepa hankalina hetkinä tarkistaa, miten montaa kollegaa painaa sillä hetkellä juuri sama asia. Tieto voisi helpottaa; niin samankaltaisia kokemuksia me toisistamme tietämättä pyörittelemme.

Ruotsissa julkaistiin viime vuonna musiikintekijöiden mielenterveyttä ja hyvinvointia mittaava tutkimus. Sen mukaan 73% itsenäisesti ammattiaan harjoittavista musiikintekijöistä oireilee henkisesti ja kamppailee stressin, masennuksen tai ahdistuksen tuntemusten kanssa. Suurimmiksi syiksi oireilulle vastaajat nimesivät epäonnistumisen pelon ja taloudellisen epävarmuuden.

Menestyspaineet, yksinäisyys ja arvostelun pelko tulivat heti perässä. Oireilu oli yleisintä nuorimmilla tekijöillä: 18–25-vuotiaista vastaajista jopa 80% kertoi oireilevansa. Tämä ryhmä myös puhui vähiten paineistaan muille. Syy puhumattomuudelle? Yksinäisyys.

Me musiikintekijät haluamme, ettei epäkohdista puhumista pidä varoa siksi, että uran kannalta olisi viisaampaa olla hiljaa.

Musiikintekijän ympärillä voi olla tiivis ammatillinen verkosto ilman, että hän on perinteisessä mielessä työsuhteessa kehenkään. Kukaan ei kanna vastuuta musiikintekijästä, mutta sosiaaliturvajärjestelmän väliinputoajana hän itse kantaa sitä välillä kohtuuttoman paljon. Onneksi musiikkialalla jaksamisen haasteista puhutaan koko ajan avoimemmin.

Puhetta ja avoimuutta tarvitaan silti vielä lisää – erityisesti niihin kohtiin musiikkibisneksen rakenteita, joissa jaksamiseen liittyvät avaukset ovat tavanneet tyrehtyä ”tämä ei oikeastaan kuulu meille” -reaktioon.

Me musiikintekijät haluamme jaksaa alalla paremmin, ja siksi puheen pitää konkretisoitua myös teoiksi. Haluamme, että burnout muuttuu musiikintekijän normaalista uravaiheesta joksikin, jonka välttämiseen on saatavilla tukirakenteita ja apua. Tarvitsemme lisää foorumeita vertaistuelle ja konkreettisia osoituksia siitä, että musiikintekijän hyvinvointi on alan kaikkien toimijoiden – levy-yhtiöiden, kustantajien, managereiden, agenttien, tapahtumajärjestäjien, musiikkimedian ja järjestöjen – kannalta keskeistä.

Haluamme, ettei epäkohdista puhumista pidä varoa siksi, että uran kannalta olisi viisaampaa olla hiljaa. Haluamme tulla kuulluiksi ja hyväksytyiksi musiikintekijöinä myös silloin, kun ura ja mieli notkahtavat, eikä pelkästään silloin kun menee lujaa

Iisa Pajula
Kirjoittaja on laulaja–lauluntekijä, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja Suomen Musiikintekijöiden hallituksen jäsen.