Musiikintekijät -logo

Pappi, lukkari, lauluniekka, kuppari

Ajassa

Pappi, lukkari, lauluniekka, kuppari

Minä muistan, kun Karkkilaan tuli Kotipizza. Se oli kova juttu. Se tarkoitti, että Karkkila ei enää olisi mikä tahansa pikku tuppukylä, vaan pikemminkin ajan hermolla oleva city, jossa on menoa ja meininkiä.

Samalla se tietysti oli vähän noloakin, koska Karkkilassa ei kuitenkaan ollut Carrolsia tai McDonald’sia. Mutta Kotipizza oli hyvä alku, ehkä tänne kohta tulisi liikennevalotkin, minä ajattelin kahdeksanvuotiaana.

Nämä lienevät tuttuja tunnelmia isommassakin mittakaavassa. Uudet ilmiöt kenkämuodista tavarataloketjuihin ja indiebändeistä tv-sarjoihin ajautuvat luoksemme kiireettömästi puhaltavan länsituulen mukana. Ruotsista ne tulevat — Ruotsin kautta ainakin — ruotsalaiselta tuoksuen, ruotsalaisittain svengaten ja murtaen. Riittää kun katsoo Moderna Museetin näyttelyohjelmistoa ja Södermalmilla purjehtivien nuorukaisten naamakarvoitusta, niin voi varmuudella lyödä vetoa, että vuoden päästä ne ovat rantautuneet Helsinkiin.

Maailma pienenee biteiksi muuttuessaan, mutta silti tuntuu, että Ruotsi on edelleen monilla osa-alueilla kymmeniä vuosia Suomea edellä — erityisesti mitä tulee viihteeseen, populaarikulttuuriin, muotiin ja muotoiluun. Keskustelin aiheesta taannoin pankkialalla työskentelevän ystäväni kanssa. Hänen mukaansa Ruotsin etumatka johtuu siitä, että ruotsalaisilla on historiallisista syistä ollut mahdollisuus keskittyä luoviin aloihin vuosikymmeniä Suomea aiemmin. Tukholmassa pähkäiltiin jo täysipäiväisesti virvelisaundeja ja farkunlahkeiden leikkauksia, kun Helsingissä lastattiin sotakorvausjunia. Tämä on usein heiluteltu Abba-kortti laajennetussa merkityksessään: kielitaito, koulutus, verkostoituminen, tekninen osaaminen sekä myynti- ja markkinointitaidot olivat länsinaapurissa suvereenisti hallussa jo 50 vuotta sitten. Nyt peli on vihdoin tasoittunut, ja tulevaisuudennäkymiltä lienee lupa odottaa valonkajoa. Enää pitäisi saada valtiovaltakin uskomaan, että musiikki voi maailman lisäksi pelastaa myös Suomen kansantalouden, jos niin halutaan.

On meillä jollain alueella pientä etumatkaakin. Moni varmasti hieraisi silmiään reilu vuosi sitten, kun Supercell-peliyhtiön miljardikaupasta uutisoitiin. Minäkin ihmettelin, että miten on mahdollista nousta muutamassa vuodessa homeisen kellarin roiskeläppäpitsojen ääreltä maailman merkittävimpiin neuvottelupöytiin. Sitten muistin jokavuotiset uutiskuvat näyttöpäätteillä täytetystä Messukeskuksesta. Sehän on se Assembly, jossa tuhannet finninaamaiset nörtit ympäri maailmaa kokoontuvat viikoksi koodaamaan yhdessä. Supercell-uutiset tuntuvat heti vähemmän yllättäviltä, kun huomioidaan, että Helsingin Assembly järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1992. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että pikkuhiljaa pullahtaa uunista ulos jo kolmas maailmanluokan tietotaidolla varustettu koodarisukupolvi.

Jotain tällaista pitäisi meidän musiikintekijöidenkin kehitellä. Messukeskus täynnä nuoria musiikintekijöitä yhdessä luovan työn äärellä huippumentorien ohjauksessa. Kysyntää luulisi olevan. Tämän päivän yläasteikäiset voivat jo ilman pelkoa isän otsan kurtistumisesta ilmoittaa tähtäävänsä tietokoneohjelmoijan ammattiin. Toisin taitaa olla vielä musiikin tekemisen kanssa. Minusta olisi mukavaa, jos 13-vuotiaiden teinien mahdollisten uravalintojen viuhkassa olisi lähitulevaisuudessa luontevasti lääkärin, lastentarhanopettajan ja creative directorin joukossa lauluntekijän ammatti. Toivoa on. Karkkilassakin on nykyään kaksi rockfestivaalia. Liikennevaloja ei ole, koska niitä ei tarvita.

Olavi Uusivirta
Laulaja-lauluntekijä, näyttelijä
Elvis ry:n hallituksen jäsen


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2015

Selaa lehden artikkeleita