Herra X vaeltaa yökyöpelinä mielensä hämärissä.

Etsii yhteyttä vieraille planeetoille, kuulee päässään neekerijatsia ja muistaa Kolmannen valtakunnan perinnön.  

Saa uusia virtuaalisia ystäviä ja löytää itsensä netistä Mr. Jekyll -hahmossa.

Ja jossakin yön pimeydessä soi yksinäinen trumpetti. 

NETTILANDIA

X palasi kotiin lauluntekijäyhdistyksen syystapahtumasta. Oktoberfest oli ollut maanantai-illaksi järjestetyn tapahtuman teema, ja niinpä vatsassa painoi hotkitut makkarat ja hapankaali. Oluet hän oli jättänyt tällä kertaa väliin. Sillä ei ollut halunnut jatkaa hyvin käynnistynyttä työviikkoa krapulaisin mielin. Mikä mamis! Bussi oli kuljettanut hänet kaupungista läheiselle metroasemalle, ja kilometrin kävelymatkalla kotiin, hörpittyjen kahvimukillisten pitäessä pään koneiston yhä kovilla kierroksilla, hänellä oli ollut hyvää aikaa purkaa illan aikana kertynyttä informaatiovyyhtiä.

Teoston (suomalainen tekijänoikeusjärjestö) hautajaisista oli liikkunut huhuja. Ruotsin vastaavan  ja englantilaisen kyytiin oltiin liftaamassa. Minne kyyti veisi, sitä ei kai kukaan tiennyt. Ehkä jonain kauniina päivänä soitettaessa Teoston puhelinvaihteeseen, kuuluisi langan päästä intialaisella korostuksella englantia puhuva naisääni, joka kertoisi asiakaspalvelun siirtyneen tekijänoikeuksia valvovan korporaation Delhin toimipisteeseen. Maksimaalisesti tuottaakseen, tehokkuuden nimissä, johon Teostokin vannoi,  piti rahavirtojen hallinta suorittaa halvimman mukaan ja palvelut kilpailuttaa – vaikka globaalisti. Intiasta ja Kiinasta löytyisi edullisia palveluntuottajia. Miksei mennä seitsemää merta edemmäs kalaan?     

Myös musiikin sähköinen jakelu oli herättänyt keskustelua. Ja Xää oltiin opastettu että hänenkin musiikkiaan mp3-tiedostoina jakeleva Equal Dreams ei ollut ulkomainen lisenssi, kuten hän oli kuvitellut, vaan ihan kotimainen. Ja että netistä löytyi toinenkin, vielä suurempi suomalainen jakelija: The Ground. Siniristilippu ylös ja kolme hurraa-huutoa molemmille!

Se tosiseikka, että Suomessa sähköinen jakelu kitisi Euroopan mittakaavassakin lapsenkengissä ja oli vain 5 % musiikin myynnistä – ei ollut hurrauksia kerännyt. Suuri kysymys oli leijunut ilmassa, hieman haiskahtaen, miksi näin? Miten moinen oli mahdollista täällä nettilandiassa? Eikö kansaa oltu sivistetty ajoissa? Oliko koko sukupolvi, tai kaksi menetetty nettipiratismille. Kymmenisen vuotta sitten alkanut nettihuuma kun oli luonut käyttäjille käsityksen, että netissä musa on ilmaista – ja tämän ideologian pois kitkeminen tulisi olemaan kyinen pelto kynnettäväksi.

Suomen Yleisradiota, sen linjaa ja tulevaisuutta oltiin myös ihmetelty? Miten lupavaroin toimivasta, kansan kulttuurisivistystä yllä pitämään luodusta yleisen palvelun laitoksesta, oli tullut kryptinen, uuden musiikin tarjonnaltaan vähintäänkin kyseenalainen torso? 

YHTEISÖLLISYYS?

Yhdistyksen juhlassa oli esitelty yhdistyksen uusi toiminnanjohtaja. Hän oli ollut sympaattinen hahmo ja jopa esittänyt vanhan euroviisukarsinta-laulunsa, komppiryhmänään yhdistyksen johtokunnan jäseniä. Jopas jotakin! Se oli ollut ensikerta kun syyskokouksessa oltiin kuultu musiikkia! Uudet liittyneet jäsenetkin oltiin pantu heti tulikokeeseen, sillä he olivat joutuneet esittelemään itsensä yleisön edessä. Monialaisia vipeltäjiä, kuten X itsekin, oli jälleen yhdistyksen jäsenhankintahaaviin tarttunut.       

Yhdistyksen puheenjohtaja, uusi ja luottamusta herättävä hänkin, oli esittäytynyt ja pitänyt puheen. Nyt puhaltaisivat uudet tuulet. Ja yhteisöllisyys oli ollut illan sana. Että voitaisiin pitää yhtä kovassa maailmassa. Mutta X oli tuttuun tapaansa skeptinen. Mitä päivän muotisanan yhteisöllisyyden perään huhuilu oikeastaan tarkoitti? Todellisuus oli pirstoutunut. Ihmiset elivät, kuten vaikka kerrostalossa jossa X asui, hyvin erilaisissa todellisuuksissa. Ja lauluntekijöitäkin löytyi moneen junaan. Riittäisikö yhteiseksi missioksi asiat, jotka oli selväsanaisesti kirjattu yhdistyksen sääntöihin?

Samassa X muisti kerran jolloin hän oli sattumalta tavannut kapakan narikassa kollegan, jonka kanssa koki kulkevansa eri latuja. (Sillä kertaa hän ei ollut jättänyt illallisen oluita väliin). Ja sanonut tälle:

– Me taidetaan olla vähän eri planeetoilta…

Tähän kollega oli viisaasti vastannut:

– Ei se mitään. On kiva tavata asukkeja toisilta planeetoilta.     

X huokasi. Siinäkö se oli, avain sirpaloituneiden todellisuuksien yhdistämiseksi – yhteisöllisyyteen?

NEEKERIJATSIA

X istui parvekkeellaan ja tuijotti yöhön. Sataman ja Arabianrannan uuden asuinalueen valot loistivat Vanhankaupunginlahden takana. Musiikki yhdisti kansat ja maat. Siis miksei eri planeetat?  Vanha juopa viihteen ja taiteen välillä oli haalistunut, ja valmis romukoppaan, mutta silti se aika-ajoin nosti pölyistä puupäätään. Vaikka musiikintekijöiden hiekkalaatikon tuntumassa liikkui metsän suuria susia, jaksoivat jotkut vielä tuhlata paukkujaan hiekan viskomiseen leikkikaverin naamalle.  

Valtamedia teki rahaa Idols-formaatillaan. Ohjelman nuoria kykyjä koulittiin, jonkinlaisen lahjakkuuden etsinnän nimissä, kumartamaan maksullisten puhelinlinjojen ääressä olevaa kasvotonta massaa. Rahamaailmalla oli omat kylmät arvonsa. Se tiesi mikä oli ”roskaa” – kaikki heidän tahtoonsa taipumaton, taskuunsa tuottamaton. Ja tuon kasvottoman kultaisen toteemin edessä kylmäverisemmänkin hepun lahkeet tutisivat.

Olivathan vaikka 30-luvun natsit julistaneet omaa taidekäsitystään. Tuomiten sen ulkopuolelle jäävän ”rappiotaiteeksi” ja kirjaroviot olivat savunneet. Nyt ei tarvittu edes tulitikkuja, sillä valtamedia sensuroi automaattisesti ”roskat” ihmismielten ulottumattomiin, luoden oman  todellisuutensa. Jonka ehdoilla tv-ruutujen ääressä kasvettiin.     

X:n musiikillisen innoituksen lähteestä, neekerijatsista – viidakkomusiikista, eivät 30-luvun saksanpojat olleet, jo rodunjalostuksellisten näkemyksiensä takia, innostuneet. Jos Kolmas valtakunta olisi saanut tuhatvuotiset puitteet, tuskin X:n kaltainen lähiöläispoika 80-luvun Helsingissä olisi pyöritellyt levylautasellaan Billie Holidayn, Muddy Watersin tai Chuck Berryn kiekkoja. Oppinut painottamaan rytmiä kakkosella ja nelosella, marssiin vaadittavan ykkösen ja kolmosen tappioksi. X huokasi. Mitä moinen puuvillapeltojensyke oli tehnyt hänen psyykelleen? Sekö oli saanut karsastamaan nahkasaappaan kopinaan soveliasta tahtia, kyseenalaistamaan valmiiksi pureskeltuja totuuksia, villimmän, maanläheisemmän – humaanimman ja hauskemman maailmankuvan eduksi. Sellaisen josta Idols-sukupolvi saisi, ainakin valtamediasta, parhaimmillaankin vain vesitetyn version.

VIRTUAALISET YSTÄVÄMME

X siirtyi sisätilojen lämpöön ja tarkisti nettipostinsa. Hän oli pariviikkoa aiemmin liittynyt Facebookiin. Ja jälleen muutama uusi heppu ilmoitti halunsa hänen ”ystäväkseen”. Facebook oli sivusto johon saattoi kerätä oman virtuaalisen yhteisönsä. Omalle Facebook sivulleen pystyi kirjoittamaan blogeja, lataamaan valokuvia ja videoita. Ruutu näytti että X:lle oli kertynyt jo 50 Facebook-ystävää. Mutta keitä olivat nämä virtuaaliset ystävät? Osaa heistä X ei ollut koskaan edes nähnyt. Löytyi toki muusikkotuttuja, toimittajia, faneja, ja tuttuja jo 20-vuoden takaa. Facebook oli nimensä mukaisesti eräänlainen ”naamojen keräilygalleria”. Kenellä on eniten naamoja, on kingi, X naurahti. Mutta se yhteisöllisyys? Oliko tämä nyt sitä? Niin tai näin, Facebook-sivuston kautta oli äärettömän kätevää lähettää ”frendeille” kutsuja tapahtumiin, vaikka omille keikoille.

Sitten Myspace. X oli tehnyt bändeineen juuri muutaman klubikeikan, ja sivulla oli käynyt kuukauden aikana reilut tuhat vierailijaa. Ihan ok, X myhäili. Hän päätti vilkaista vielä video-otoksien Mekkan, YouTuben, jossa harvemmin vieraili. Ja klikkasi hakuun yhtyeensä nimen, tarkistaakseen videoidensa katsojamäärät. (Niin, Internet loi artistille tosiaan uusia mielenkiintoisia harrasteita?)    

Aaag! X:n silmät laajenivat. Hän näki itsensä ruudulla hikisenä eläimenä showaamassa ilman paitaa pikkuklubin lavalla. Ja tunsi jääneensä kiinni housut kintuissa. Mustavalkoiseksi editoiduille clipeille oli taltioituna, ei vähempää kuin seitsemän kappaleen live-esitykset! X tihrusi ruutua ja tunnisti materiaalin kuvatuksi edellisviikonlopun klubikeikalta. Bändin intensiivinen esitys, irrotettuna viitekehyksestään (perjantaiöinen klubi Kalliossa) näytti näyttöpäätteellä perverssiltä. Ja pätkää olisi voinut käyttää missä tahansa todisteena X:n mielenterveydellisen tilan horjumisesta. 

Sydän pamppaillen X klikkasi videoiden tekijän sivulle ja jäljet johtivat Saksaan. Mitä hel……? Salaliittoteoriat alkoivat herätä X:n paranormaalissa tai ainakin paranoidisessa mielessä. Miksei mitään lupia oltu kysytty? Entä miten matskun voisi saada pois? Ja taas kaadettiin tekijänoikeuksia viemäriin, materiaalin valuessa ilmaiseen jakeluun.

Pieni onni onnettomuudessa oli, että nämä videot olivat ääneltään ja kuvaltaan hyvätasoisia, sillä YouTube oli täynnä huonotasoisia ”jokamiehenoikeudella” tehtyjä tallenteita, joista artistit eivät varmasti olleet ylpeitä.

X koetti rauhoittua. Oliko tämä nyt yöunien arvoinen asia? Hän kirjoitti kuvaajan sähköpostiin asiallisen viestin, toivoen yhteenottoa. Sai rauhan, pesi hampaat ja meni sänkyyn. Ja pian nukkumatti löi pehmeällä sinisellä vasarallaan tajunnan pimeäksi, Oktoberfestillä nautittujen herkkujen jatkaessa vatsan pohjalla kemujaan.

Myöhemmin selvisi että videot YouTubeen ladannut saksalainen valokuvaajatyttö oli Suomifani ja harrastaja, joka oli Helsingin reissullaan opastettu hurjan paikallisen yhtyeen keikalle. Materiaalin hän oli kuvannut huomaamattomasti ns. tavallisella kameralla, jossa on videotoiminto. Ja hyvää hyvyyttään editoinut pätkät YouTubeen. X:n toivomuksesta valokuvaaja lyhensi pätkät neljän kappaleen mittaiseksi, ja opasti kalkkis X:ää että hänen olisi artistina parempi tulevaisuudessa tottua YouTuben maailmaan.    

LOPPUKEVENNYS

X:n yhdistyksen Oktoberfest-iltana suorittama hapankaaliherkuttelu sai seuraavana päivänä luovan muodon. Niin sanotusti perästä kuului. Vatsa kaasusta pulleana hän raapusti lastensa iloksi uuden kupletin, jonka haettuaan poikansa päiväkodista ja esikoisen koulusta jälkipolvelleen esitti. Lasten nauru raikui asunnossa, kun 30-lukutyylisen foxin kertosäe toisti:

”Pylly soi kun trumpetti – säveltää kuin Shubertti.

Pylly soi kun trumpetti – peräpään Armstrongi”

Saa kommentoida tai lähettää terkkuja herra X:lle: pyrosrecords@gmail.com

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

---

Herra X