Musiikintekijät -logo

Myllerryksen kourissa

Myllerryksen kourissa

Maailma pyörii niin vinhaa vauhtia ja niin monenlaista tapahtuu, ettei ehdi kommentoida kuin päällimmäisiä. Siis suoraan asioihin.

ELVISin jäsenille tuli Teoston asiakasopas kotiin nimenomaan ELVISin lähettämänä. Ihmettelen vähän sitä. Luulisi, että Teosto kohtelee kaikkia asiakkaita tasa-arvoisesti ja toimittaa tämän tärkeän paperin kaikille, joilla on asiakkuussopimus; ilman eri pyyntöä. Mutta kun näin ei tunnu olevan, on hienoa, että ELVIS pitää huolen omistaan. Tätä kai voi todellakin kutsua edunvalvonnaksi.

Olen lukenut opasta aika pintapuolisesti, mutta sain ihan kättelyssä todeta, että taas on hosuttu ja on paljon asioita, joita olisi pitänyt miettiä ihan rauhassa. Muutama esimerkki: Sivulla 4 kohdassa 1.2.9.c sanotaan, että ”Kustantaja on asiakassopimuksella sitoutunut toimittamaan Teostolle vaadittaessa kappaleen kustanteesta.” Tämähän on tekijän kannalta ihan hyvä asia. Ainoa paha puoli tässä kuitenkin on, etteivät tekijäjärjestöt ja kustantajien yhdistys päässeet yksimielisyyteen, mikä sellainen ”kustanne” on. Joten nyt ei kukaan tiedä, mikä on ”kustanne”, joka vaadittaessa pitää toimittaa Teostolle.

Sivuilla 6 ja 7 sanotaan ”Esityslupa tulee hankkia aina ennen musiikin käytön aloittamista” ja ”Äänitallenteet. Kertalupatuottajien on aina haettava lupa etukäteen.” Tämä on tietenkin hyvää ja kaunista, mutta onko se elävää elämää? Satun omista kokemuksista tietämään, että Teosto on ainakin hiljaisesti hyväksynyt sen, että esittäjät ilmoittavat esitykset jälkikäteen ja tallennepuolellakin taitaa olla niin, että usein tehdään ensiksi äänitteet ja sen jälkeen ilmoitetaan mitä on tullut tehtyä. Ja tuntuu olevan vielä niin, ettei kaikkea edes jälkikäteen ilmoiteta. En koskaan ole kuullut, että olisi joitakin sanktioita, jos luvan hakeminen ei tapahdukaan sääntöjen mukaan. Pitäisikö tätäkin pulmaa miettiä ja asettaa säännöt ja käytäntö samalle viivalle, ihan vain järjestyksen vuoksi?

Sivulla 22 on mielestäni kummallinen toimintaohje: ”Pyydettäessä asiakas on velvollinen toimittamaan Teostoon nuotin, äänitallenteen tai muun vastaavan kappaleen teoksestaan. (Mikä se muu vastaava kappale voisi olla?) Mikäli asiakas ei toimita pyydettyä aineistoa määräaikana, kun Teosto on sitä kolme kertaa kirjallisesti pyytänyt, teosta ei rekisteröidä. Jos teos on aikaisemmin rekisteröity, sen esityksestä ei tilitetä korvauksia.” Kyseessä on ”kuolleet sielut”. On ollut tapauksia, joissa teoksia ei kertakaikkiaan ole ollut olemassa, mutta ne on mainittu esitysraporteissa joko säveltäjän itse tai jonkun ystävän kirjoittamana. Vieroksun sitä, että Teosto joutuu kolme kertaa kirjallisesti pyytämään aineistoa.Tänä aikana nopea tekijä kirjoittaa monta nuottilehteä täyteen. Laadustahan ei ole kyse. Tällaista on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, jos Teosto on todellakin näin pitkämielinen.

Sivuilla 31-32 puhutaan lisätilityksestä ja partituurimusiikin tuesta. Ensin mainitussa sanotaan mm. ”Lisätilityksen piiriin kuuluvat genre II ja III teokset, jotka on rekisteröity vuonna 1961 tai myöhemmin sekä genreen katsomatta kaikki vuonna 1993 tai sen jälkeen rekisteröidyt teokset.” Ihmettelen sitä, että Teostossa kummittelee aina vaan genret, vaikka ne poistettiin jo monta vuotta sitten. Meillä ei ole nyt enää genreen I, II tai III kuuluvia teoksia, vaan teokset sijoitetaan luokkiin a, b, c, d ja e. Mielestäni tämän pitäisi olla myös Teoston toimistolle selvä asia. Ihan toinen asia on sitten se, että todellisuudessa meillä on olemassa edelleenkin genre-ajattelua. On teoksia, jotka eivät saa minkäänlaisia lisiä, joko sen takia, ettei niitä esitetä konsertti- tai radio/televisioalueella, tai (mikä on aika mielenkiintoista) ne jotka eivät ole luokissa c-d-e. Asiakasoppaassa sanotaan partituurimusiikin tuesta mm: ”Kompensoidakseen tilitysuudistuksen aiheuttamia oikeudenhaltijakohtaisia muutoksia Teoston johtokunta varaa edellisen lisäksi vuosittain käyttöönsä summan kotimaisten esitysmateriaaleja edellyttävien teosten tekijöiden ja kustantajien tukemiseen. Summan jakoperusteista Teoston johtokunta määrää ohjesäännöllä. Tilitettävä summa on vähintään 1% RTV- ja konserttialueen kokonaisjaosta.”

Tämä tarkoittaa siis, ettei Teoston vuosikokouksella ole nokan koputtamista, millä tavalla tämä tuki jaetaan. Viimeisen tilityksen yhteydessä tuli tilitysselvitys, jossa puhuttiin myös partituurituesta. ”Tähän tilitykseen sisältyvät kaikki c-, d- ja e-genreen (!) kuuluvien vuonna 1961 tai sen jälkeen rekisteröityjen kotimaisten teosten esitykset konserteissa ja valtakunnallisilla radio- ja televisioalueilla vuonna 1998. Laskennassa käytetään teoskantaan merkittyä kestoa.” Siis: kaksinkertainen diskriminaatio, sekä esityspaikan, että ”genre”-luokituksen suhteen. Ja vielä se kestoaika. Eniten partituuritukea saa siis teos (vuoden 1961 jälkeen rekisteröity), joka on pitkä, ja jota soitetaan paljon. Vastaavasti vähiten saa lyhyt teos, jota soitetaan vain kerran. Eli teos, joka tuo muutenkin suuren tilityksen saa vielä muhkean lisän. Jos tämä ei ole genre-ajattelua, en ymmärrä yhtään mitään.

 Mutta mennäänpä toiseen aiheeseen: NCB. Viime Teoston vuosikokouksessa meille luvattiin monella suulla (NCB:n Thorkil Emborg, Jaakko Fredman, Otto Donner), että valitettavat virheet, joita on sattunut, korjataan viran puolesta, kaikki tilitetään niin pian kuin mahdollista, korkohyvitystä maksetaan niille, jotka ovat kärsineet tästä sotkusta. Kaiken lisäksi koko homma ei maksaisi yhtään mitään, vaan kaikki nyhdetään Leif Sällströmin ja Piia Keskimaan selkänahoista. Otto taisi vielä lisätä, että jos juttu ei pian selviä, putoaisi päitä. Kaikki on nyt kuitenkin muuttunut. NCB:n toimitusjohtajalta tuli 16.7. kirje Teostoon, joka pyydettiin suomentamaan ja lähettämään ”ELVIS, Komponistförening, Förlagsförening, Autorer med store Afregninger”. Tekstissä kerrotaan, että on tutkittu ”voisiko panostus dokumentaatioon tuoda lisää korvauksia tilitykseen”. ”…Että 1 – 1 1/2 kuukauden lisäpanostus… toisi 5 – 6 miljoonaa DKK lisää tilitykseen.” Merkillinen lause on sitten: ”… on päätetty, että vuoden 1999 jälkipuoliskolla ei suoriteta mitään ylimääräistä tilitystä. Sen sijaan huomautukset käsitellään luonnollisesti normaalikäytännön mukaan.” Ja sitten: ”korjaukset koskien aikaisempia huomautuksia käsitellään viimeistään elokuun puolivälissä ja näiden yhteydessä maksetaan myös korkohyvitystä niille oikeudenhaltijoille, jotka huomattavassa määrin ovat kärsineet NCB:n edellisten tilitysten myöhästymisestä.” Vallan kamalia asioita.

Mielestäni kummallisinta tässä koko jutussa on, että puhutaan 5 – 6 miljoonasta DKK:sta, ikäänkuin se olisi jotakin kollektiivista rahaa. Sitähän se ei ole. NCB toimii Teoston välityksellä tekijöiden valtakirjoilla. NCB laskuttaa teoskohtaisesti sekunnin tarkkuudella juuri em. valtakirjojen nojalla. NCB väittää edustavansa yksittäisiä tekijöitä ja hoitavansa heidän laskutuksensa ja tilityksensä. NCB:n velvollisuus on tilittää sekunnin ja pennin tarkkuudella korvaukset niille, joille ne kuuluvat. NCB ei tunne minkäänlaisia luokituksia eikä minkäänlaisia tuki- ym. siirtoja. NCB:llä on velvollisuus ylläpitää aukotonta rekisteriä, jonka avulla tilitykset voidaan tehdä yhtä tarkasti kuin laskutetaan, maksaa se mitä tahansa. Jos NCB ei kykene siihen, NCB:llä ei ole oikeutta puhua kaikkien oikeudenhaltijoiden nimissä.

Merkillistä on myös se, että em. tiedonanto meni ainoastaan harvoille ja valituille. Suomennoksesta puuttuu kirjelmän jälkikirjoitus, jossa sanotaan: ”Tämä tiedonanto on lähetetty kaikille oikeudenhaltijoille, joiden viimeisin tilitys on 50.000 DKK:ta tai enemmän sekä muille kiinnostuneille osapuolille kuten järjestöille, johtokunnille jne. ” Onko tämä tulkittavissa niin, että korkohyvitys on tarkoitus maksaa ainoastaan niille, joiden tilitys oli vähintään 50.000 DKK:ta? Tämä on monestakin syystä väärin. On täysin mahdollista, että suurten tilitysten saajille on tullut ainoastaan mitättömiä ”kärsimyksiä”, ja joku pienen tilityksen saanut on jäänyt saamatta miltei koko tilityksen. Sitä paitsi: kaikkien Teoston/NCBn asiakkaiden on oltava tasa-arvoisia, korko on (kuten meille luvattiinkin) hyvitettävä kaikille, tilityksen suuruudesta riippumatta. Se, että se tulee kalliiksi, ei ole oikeudenhaltijoiden syytä, vaan niiden jotka ovat asian mokanneet.

Olen jo Teoston vuosikokouksessa kysynyt kuka on vastuussa, enkä ole saanut minkäänlaista vastausta. Mutta eiköhän asia ole niin, että meidän suomalaisten edustajia ovat ja ovat olleet Otto Donner, Raimo Henriksson ja Jaakko Fredman. Heille on maksettu tästä aika hyviä palkkioita. Eikö siihen liity myös vastuu? Tuntuu ironiselta, että Teoston johtokunta palkitsi äskettäin Jaakko Fredmanin kahden vuoden irtisanomisajalla (joka lienee noin miljoonan arvoinen kultainen kädenpuristus) ja Teoston vuosikokous Raimo Henrikssonin valitsemalla hänet varapuheenjohtajaksi. Mikähän on Otto Donnertin palkinto ansiokkaasta valvonnasta NCB:ssä. Mutta ehkei valvonta ollutkaan niin hirveän nuukaa. Minulle on nimittäin kerrottu, etteivät yo. kirjelmässä mainitut päätökset ole NCB:n hallituksen tiedossa.

On kai odotettavissa, että Teoston asiakkaat saavat vihdoinkin täyden selityksen, mitä todellakin on tapahtunut eikä tyydytä ainoastaan Shakespearen toteamukseen: ”On jotain mätää Tanskan maalla.”

Toteaa

Arthur Fuhrmann

(ihan henkilökohtaisesti ja omin luvin)

PS. 28.6.1999 oli Radio Suomen kanavalla kontaktiohjelma, jossa kuuntelijat saivat kysellä Yleisradion virkailijoilta. Ylen Aikaisen ohjelmista. Ihmettelin sitä, ettei kukaan moittinut Ylen Aikaisen suppeaa ja kaavamaista musiikinvalintaa. Suurin osa kysymyksistä koski sitä, että tavallisissa ohjelmissa, joissa on sekä musiikkia että puhetta, puhe on useimmiten hiljaisempaa kuin musiikki. Tämä aiheuttaa sen, että kuuntelija, joka haluaa tarkkaan kuunnella molempia, joutuu koko ajan säätämään oman vastaanottimensa äänenvoimakkuutta. Tekninen asiantuntija yritti kärsivällisesti selvittää mistä tämä johtuu. Selitettiin hertsi-lukemia jne. Korvaan tarttui sellainen selitys (luultavasti Radio Suomen johtaja Eugen Sundmanin suusta), että klassisen musiikin kohdalla musiikissa käytettäisiin runsaasti voimakkuusvaihteluja kun taas kevyessä musiikissa kaikki soitettaisiin koko ajan aika kovaa. Eräs kuuntelija arveli, että 60-luvulla äänilevyissä olisi myös kevyessä musiikissa käytetty enemmän nyansseja kuin nykyään. Radion herrat olivat samaa mieltä ja selittivät, että nykyään ääniteteollisuus tekee äänitteet ensisijaisesti paikallisradioita ja diskoja varten ja siihen kelpaa ainoastaan kovaa soitettu musiikki. Näkemys tuntuu aika kaavamaiselta. Kevyeen musiikkiin kuuluu paljon muutakin kuin paikallisradioiden ja diskojen soittamaa musiikkia. Joten näkemys siitä, että nykyään kevyt musiikki on pääsääntöisesti tasapaksua ja kovaa, tuntuu liioitellulta. Mutta jos todellakin on niin, että ääniteteollisuus tietoisesti kaupallisista syistä äänittää kappaleet vailla minkäänlaista musiikkiin ehdottomasti kuuluvia voimakkuuden vaihteluja, kehitys on epätervettä ja pelottavaa. Musiikkia ei saa uhrata tyystin kaupallisuuden väärän jumalan alttarille.


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/1999

Selaa lehden artikkeleita