Mustaa valkoisella
Ennen vanhaan oltiin sitä mieltä, että kaikki se, mikä oli painettu paperille, oli varmasti totta. Se ei pitänyt silloinkaan paikkaansa, mutta nykyään on syytä epäillä kaikkia tietoja riippumatta siitä, onko niistä kerrottu televisiossa, radiossa tai sanomalehdissä. Hyvä osoitus tästä on, että muuten laadukkaassa Helsingin Sanomissa on vakiopalsta nimeltä ”Oikaisuja”. Siitä saa joskus lukea, että asia on tasan päinvastoin kuin uutinen väitti, tai että kun puhuttiin miljoonista, tarkoitettiin miljardeja. (Mikä sinänsä ei ole niin dramaattista kuin luulisi. Väitän, että suurin osa ihmisistä – minä mukaan luettuna – ei aina tajua, että ero yhden ja kahden miljardin välillä on tuhatkertainen verrattuna eroon yhden ja kahden miljoonan välillä.) Turvallisinta onkin lukea ensin tämän päivän oikaisut ja vasta sen jälkeen eiliset uutiset. Selvennykseksi muutama esimerkki, jotka olen poiminut eri lehdistä.
Wagnerin Nibelungenin sormus on ilmeisesti hyvin painovirhealtis. Erään Kansallisoopperan Siegfriedin esityksessä väitettiin, että Jorma Vuorenmaan soitin olisi ollut ”Käyrätorvi/Falthorn”. Näin Metsätorvesta (Waldhorn) tuli (saksalaisittain) ”Taittotorvi”. Jukka Kajavan tarinassa Ringistä sanottiin, että hän olisi kuullut Karita Mattilan laulavan Lohengrinin nimiosassa. Aika temppu: Lohengrin on tenori, mutta Elsa on sopraanon osa. Hän väitti myös, että Juha Ruutunen olisi ollut Vaeltajana eli Wotanina. Seuraavan päivän Hesarissa oli oikaisu, jonka mukaan Esa Ruutunen olisi se oikea Ruutunen. Esa Ruutunen lauloi kuitenkin Alberichin osan. Wotanina oli Jukka Rasilainen. Kaikki vähän sekaisin, mutta niinhän se Wagnerin oopperoissa muutenkin on.
Ennen vanhaan oltiin sitä mieltä, että kaikki se, mikä oli painettu paperille, oli varmasti totta. Se ei pitänyt silloinkaan paikkaansa, mutta nykyään on syytä epäillä kaikkia tietoja riippumatta siitä, onko niistä kerrottu televisiossa, radiossa tai sanomalehdissä. Hyvä osoitus tästä on, että muuten laadukkaassa Helsingin Sanomissa on vakiopalsta nimeltä ”Oikaisuja”. Siitä saa joskus lukea, että asia on tasan päinvastoin kuin uutinen väitti, tai että kun puhuttiin miljoonista, tarkoitettiin miljardeja. (Mikä sinänsä ei ole niin dramaattista kuin luulisi. Väitän, että suurin osa ihmisistä – minä mukaan luettuna – ei aina tajua, että ero yhden ja kahden miljardin välillä on tuhatkertainen verrattuna eroon yhden ja kahden miljoonan välillä.) Turvallisinta onkin lukea ensin tämän päivän oikaisut ja vasta sen jälkeen eiliset uutiset. Selvennykseksi muutama esimerkki, jotka olen poiminut eri lehdistä.
Wagnerin Nibelungenin sormus on ilmeisesti hyvin painovirhealtis. Erään Kansallisoopperan Siegfriedin esityksessä väitettiin, että Jorma Vuorenmaan soitin olisi ollut ”Käyrätorvi/Falthorn”. Näin Metsätorvesta (Waldhorn) tuli (saksalaisittain) ”Taittotorvi”. Jukka Kajavan tarinassa Ringistä sanottiin, että hän olisi kuullut Karita Mattilan laulavan Lohengrinin nimiosassa. Aika temppu: Lohengrin on tenori, mutta Elsa on sopraanon osa. Hän väitti myös, että Juha Ruutunen olisi ollut Vaeltajana eli Wotanina. Seuraavan päivän Hesarissa oli oikaisu, jonka mukaan Esa Ruutunen olisi se oikea Ruutunen. Esa Ruutunen lauloi kuitenkin Alberichin osan. Wotanina oli Jukka Rasilainen. Kaikki vähän sekaisin, mutta niinhän se Wagnerin oopperoissa muutenkin on.
Hesarissa oli hyvin ansaittu ylistävä kirjoitus Hamina Tattoosta. Siinä väitettiin Kaartin soittokunnan soittaneen Mozartin Pianokonserton nro 40. Aika temppu ottaen huomioon, että Mozart sävelsi niitä ”ainoastaan” n. 25. Kyseessä oli tietenkin g-mollisinfonia. Samassa jutussa väitettiin, että osa Pietarin soittokunnan muusikoista olisi soittanut Shostakovitshin Leningrad-sinfoniaa Leningradin miehityksen aikana. Aika temppu sekin. Siitä on nimittäin likimain 60 vuotta, eivätkä soittajat mitenkään näyttäneet 80-vuotiailta.
Kun Hesarissa oli luettelo suomalaisten sinfoniaorkestereiden suomalaisista kantaesityksistä, puuttui siitä Fridrich Brukin teos Tampereen kaupunginorkesterin esittämänä. Samalla sekoitettiin säveltäjät Pertti ja Lasse Jalava. Oikaisu oli sitten muutamaa päivää myöhemmin.
Ilmaisjakelulehdissä on välillä hauskoja otsikoita. ”Juhlaviikot satsaa nuorisoon.” Ensimmäiset mainitut nimet olivat Viktoria Mullova ja Erik Bergman. Vaikka edellisten ikäero on n. 50 vuotta, en laskisi Mullovaa ihan nuorisoon. ”Kulttuuri”-osaston alta löytyy sellaisia otsikoita kun ”Lisa Marie Presley taas naimisiin” tai ”Downey jatkaa huumehoidossa” ja ”Macaulay Culkin taas yksin kotona”. Tässä viitattiin lapsitähden avioeroon. ”Marilynin hääasu huudettiin 190 000 mk:lla” ja ”Schwarzenegger pyrkii politiikkaan”. Metro-lehti muutti Kulttuuri-otsikon Viihteeksi, joka on ehkä vähän osuvampi. Vaikken minä hyväksykään minkäänlaista eroa kulttuurin ja viihteen välillä.
Sain täysin väärään kurkkuun kun Kalle Holmberg sanoi televisiossa, että taas viihde jyräsi kulttuurin, kun Paavo Nurmi -oopperan ensimmäinen esitys piti peruuttaa Tina Turnerin konsertin takia. Mielestäni Tina Turnerin konsertti on kulttuuria siinä missä naapuriareenan spektaakkelikin. Ja minusta megaooppera oli myös erittäin hyvää viihdettä. (Itse asiassa oli varmasti hyvä, ettei kolmatta näytöstä ollutkaan. Näihin kahteenkin tuli nimittäin vähemmän yleisöä kuin odotettiin, enkä uskonut kolmannen esityksen yleisömenestykseen. Yleisöä oli kuitenkin yli 20 000 eli yli 10 kertaa enemmän kuin Kansallisoopperan saliin mahtuu. Hauska sattuma on, että suurinpiirtein saman verran suomalaisia lähti Unkariin katsomaan Häkkistä ja formulakisoja. Mutta ehkä siihen vaikutti myös se tilapäisbordelli, joka oli rakennettu formularadan läheisyyteen.) Televisiointi toi yli 350 000 katsojaa lisää. Kun televisiointi (ja koko projekti) onnistui ja koko teos lähetetään televisiossa vielä myöhemmin ympäri maailmaa, on taloudellinenkin satsaus (8-10 miljoonaa) hyvin perusteltu. Ottaen huomioon vielä senkin, mitä maksaa elokuvan ja etenkin musiikkielokuvan teko.
Harmittavaa on, että esimerkiksi teatteriuutisten yhteydessä puhutaan usein kaikista muista tekijöistä, mutta musiikkiväki jätetään mainitsematta. Hesarin tarinassa Auervaara-näytelmästä mainitaan huolellisesti kirjoittaja Ilpo Tuomarila, ohjaaja Katariina Lahti, lavastaja Hannu Lindholm ja pääosanesittäjä Matti Pussinen. Heidän lisäkseen mainitaan ”ja operetin koreografiasta vastaa Tiina Brännare”. Jos se on operetti, kai siinä silloin on myös säveltäjä ja soittajat kapellimestareineen?
Ilta-Sanomissa oli Hämeenlinnan kaupunginteatterin ilmoitus: ”Shakespeare-Suokas-Neumann, Autiotalo – maailman suurin rakkaustarina -musikaali Romeosta ja hänen Juliastaan.” Tämän jälkeen mainittiin ohjaus ja roolihenkilöt. Nimestä voi tietenkin päätellä, että Dingolla on jotakin tekemistä jutun kanssa. Olisi kuitenkin ollut kiva tietää ketkä esityksissä soittavat ja onko siinä Neumannin lisäksi muitakin musiikin tekijöitä ja esittäjiä. Ei sanaakaan heistä.
Helsingin kaupunginteatterin syysohjelmisto -jutussa kerrotaan, että esitettäväksi tulee myös musical ”Cabaret”. Jukka Virtanen mainitaan laulujen suomentajana. Epäselväksi jää, onko hän suomentanut myös muun tekstin, onko joku säveltänyt musiikin ja onko esityksessä ehkä myös kapellimestari ja orkesteri. Tämä kaikki ei tietenkään ole mitään uutta, mutta minua aina harmittaa, kun asiaan ei ole näkyvissä mitään parannusta. Jo teatterikapellimestariaikoinani minulla oli usein sellainen tunne, että musiikki koetaan teatterissa välttämättömänä pahana, jos se nyt on edes välttämätöntä.
Teoston johtokunnan pöytäkirjastakin löytyy kohta, joka antaa miettimisen aihetta. Mikko Heiniö oli sanellut seuraavan ponnen: ”Suomen Säveltäjät ry vetoaa Teoston johtokuntaan, jotta valtakunnallisen radion ja erityisesti Yle 1:n tilitysosuuden lasku pysähtyisi, ja sen osuus radion kotimaan tilityksestä säilyisi lähivuosina vähintään ennallaan. Esitämme, että kohtuullinen tilitys radioalueen kotimaisille ammattimaisille tekijöille ja kustantajille turvattaisiin taustajärjestöjen v. 1992 tekemän menettelytapasopimuksen hengessä mm. elävä-mekaaninen -suhdetta korottamalla sekä ns. tukisiirtoja suuntaamalla.” En ota tässä yhteydessä kantaa siihen sopimukseen (vaikka aihetta olisi), mutta haluan pohtia, mikä on ”ammattimainen tekijä”. Jos olisi sanottu ”ammattilainen”, olisin ehkä ymmärtänyt, että tarkoitetaan henkilöä, joka on opiskellut sävellystä ja on ehkä jopa valmistunut jostakin koulusta. Ehkä ammattilainen voisi olla myös sellainen, joka käyttää titteliä ”säveltäjä”. Mutta siihen mahtuukin jo aika monenlaisia tekijöitä. Kevyen musiikin alalla erittäin merkittävä säveltäjä Usko Kemppi sanoi usein itsestään: ”Enhän minä mikään oikea säveltäjä ole!” Mutta mielestäni hän oli merkittävä säveltäjä kuten myös Kari Kuuva ja Irwing Berlin, vaikka he eivät osanneetkaan kirjoittaa nuotteja ja olivat sovittajista riippuvaisia.
Mutta mikä on ”ammattimainen säveltäjä”? Minun korvissani se kuulostaa siltä, että harjoittaa ammattia elääkseen. Tästä taas minulle tulee mieleen ensimmäiseksi esim. Jukka Kuoppamäki (vaikka hän varmaan käyttää nykyään useimmiten nimikettä ”pastori”). Eiköhän Risto Asikainen koe olevansa säveltäjä (vaikka tekeekin paljon muutakin musiikin saralla)? Entäs Veikko Samuli? Rauno Lehtinen? Kaj Chydenius? Markku Johansson? Juice Leskinen? Toki tähän sarjaan mahtuvat myös Kalevi Aho, Erik Bergman, Mikko Heiniö, Paavo Heininen ja moni muu. Vaikkakin monella heistä on vaikeuksia saada sävellyksiään esitetyiksi ja vaikkei yleisö useinkaan hullun lailla jonota lippukassalla. Onko ”ammattimainen” sellainen, jonka sävellyskonserttiin tulee 26 kuulijaa, mukaanluettuna arvostelijat ja (surevat) omaiset? Vaikkakin sattui niin onnettomasti, että samaan aikaan oli Ung Nordisk Musikin konsertti. Onko kyseessä ”ammattimaisuus” vai pikemmin harrastustoiminta? Onko ammattimaista toimintaa kun esitys pitää siirtää sen takia, että säveltäjä ei ole saanut tilattua teosta valmiiksi? Onko kovin ammattimaista, että kirjoittaa niin vaikeaa tekstuuria, ettei kukaan pysty sitä soittamaan. Alallamme sitä katsottaisiin pikemminkin ammattitaidottomuudeksi. Minä kyllä väitän olevani säveltäjänä ammattilainen, mutten suinkaan ammattimainen.
Tämä kaikki liittyy tietenkin siihen ajatukseen, että ns. vakavan musiikin säveltäjät ovat jonkinlaista ”bättre folket” ja meikäläiset ovat sitä rupusakkia, joka on Teostossa tärkeää ainoastaan rahantuojana. Olen monta kertaa tuonut esille sen, että meidän nykyinen avustussysteemi on täysin vinoutunut. Käytössä oleva menetelmä antaa tukea eniten niille, jotka eivät sitä tarvitse, eikä ota huomioon kevyen musiikin tekijöitä, jotka myös kipeästi tarvitsisivat tukea. Apurahajärjestelmä on vielä korostamassa tätä tosiasiaa.
Genreuudistuksen aikaiset menetelmät ja sopimukset eivät olleet tarkoitettu tuhanneksi vuodeksi, vaan jo silloin sovittiin, että niitä tarkastetaan kolmen vuoden välein. Se, että näin ei ole tapahtunut, on mysteerio, jota en pysty selittämään.
toteaa
Arthur Fuhrmann
teksti: Arthur Fuhrmann
