EU:ssa vuosikausia valmisteltu digitaaliajan tekijänoikeusdirektiivi on viimeistä pistettä vaille valmis. EU-parlamentti hyväksyi sen lukuisten eri käsittelyvaiheiden jälkeen 14. helmikuuta. Direktiivi astuu voimaan sen jälkeen, kun EU:n neuvosto on sen hyväksynyt. Tätä hyväksyntää pidetään käytännössä varmana.

Direktiivin saatua viimeisenkin pisteen, jäsenvaltioilla on 18 kuukautta aikaa saattaa sen määräykset voimaan kansallisessa lainsäädännössä. Direktiivi asettaa raamit Suomen ja muiden jäsenvaltioiden lainsäädännölle. Kansallista liikkumavaraakin se kuitenkin jättää.

Näistä liikkumavaroista tullaan nyt sitten seuraavat puolitoista vuotta meilläkin kättä vääntämään. Direktiivihän vahvistaa, että tekijällä on yksinoikeus teokseensa myös tietoverkoissa. Näin on ollut tähänkin asti. Tähän tekijän yksinoikeuteen on kuitenkin tiettyjä rajoituksia; on ollut tähän asti ja niitä sallitaan myös verkkomaailmassa. Suomi ja muut jäsenvaltiot saavat nyt päättää, mitkä direktiivin luettelemista rajoituksista saatetaan kansallisesti voimaan.

Direktiivin eri vaiheisiin on liittynyt paljon niin sanottua mediapeliä. Helsingin Sanomista alkaen lehdet ovat antaneet sen kuvan, että taiteilijat ja levytuottajat voittivat ja kuluttajat sekä sellaiset yhteiskunnan omistamat tahot kuin Yleisradio ja kirjastot hävisivät.

Mediapeli tulee varmaan jatkumaan myös nyt, kun kansallisen lainsäädännön sopeuttaminen alkaa. Varsin outona voi pitää sitä, jos isot mediayhtiöt edelleen suhtautuvat nuivasti tekijöiden oikeuksiin. Ovathan ne itsekin tekijänoikeuksien haltijoita ja niiden palveluksessa olevat toimittajat ja muut ammattilaiset tekijöitä. Etteivät vain sahaisi omaa oksaansa.

Direktiivi on ollut lukemattomien kompromissien tulos eikä mikään tekijänoikeuksien puolustajien selkävoitto. Kaikkien yhteinen etu on se, että ainoastaan niitä direktiivin sallimia tekijänoikeuden rajoituksia otetaan kansallisesti käyttöön, joista vallitsee riittävän laaja yksimielisyys. Miksi vaikkapa kirjastojen pitäisi automaattisesti saada kopioida teoksia ilman tekijän lupaa tai murtaa teosten digitaalisia suojauksia? Luonnollinen tapa on sopia oikeuksista tekijöiden ja kustantajien kanssa.

Äänitteiden ja nuottien verkkojakeluun liittyy vielä paljon kysymyksiä eivätkä läheskään kaikki ratkea tekijänoikeusdirektiivin tai sen kansallisen soveltamisen avulla. Oma lukunsa on esimerkiksi arvonlisäverotus; äänitteiden arvonlisävero on 22 prosenttia, samoin nuottien, jos julkaisun sivumäärä on alle 16. Mutta tekijänoikeuden luovutus on arvonlisäverosta vapaata, eikö siten myös verkkokaupassa ostettu kopiointioikeus.

Martti Heikkilä