Ei ole mikään niin helppoa kuin arvostella jälkikäteen jotain sanottua tai kirjoitettua. Kun olen joutunut tekemään usein vaikeita asioita; miksi en tekisi joskus jotain helppoakin. Olen lukenut viimeisimmän Selvis-läpykänkin kannesta kanteen kuin piru raamattua ja ihmetellyt joitakin asioita, joita nyt siis kommentoin. Pääkirjoituksessa kirjoitettiin paljon itsenäisten ja epäitsenäisten kustantajien asemasta Ruotsissa ja Suomessa. Olen liian paljon kokenut ollakseni niin sinisilmäinen, että uskoisin heti sen mitä ruotsalaiset kustantajat kertoivat, kun he kävivät täällä Suomessa. Sama Stefan Egmar, joka täällä väitti, että Ruotsissa ne ajat olisivat ohi, jolloin kustantajat ja äänitetuottajat olivat samoja tai ainakin sisaryhtiöitä, kävi vuoden 1997 alussa Riihimäen käräjäoikeudessa todistamassa, että kun Kari Kuuvan tapauksessa EMI oli tuottanut esim. vuonna 1972 äänitteen, se oli täyttänyt kustantajan velvollisuudet ja kustannussopimuksen olisi oltava voimassa vielä 70 vuotta Kari Kuuvan (toivottavasti hyvin myöhäisen) kuoleman jälkeen. Egmarin porukka oli täällä kuulemani mukaan ihmetellyt kuinka kansallisoopperan hallintojohtaja, joka käyttää Teoston jäsenkokouksissa äänitetuottajayhtiö Bluebirdin valtakirjaa, voi olla kustantajien edustaja Teoston johtokunnassa. Siinä olemme tietenkin samaa mieltä: Sitä mekin ihmettelemme.

Mitä taas tulee siihen, että Warner (o.s. Fazer) olisi nyt se mallikustantaja. Näkemykseni eivät ole siinäkään suhteessa niin ruusuisia. Kaikki, jotka vuonna 1996 olivat Teoston vuosikokouksessa muistavat, että Raimo Henriksson sanoi keskellä salia seisten: ”Totta kai suosittelemme uutta mallikustannussopimusta ja totta kai tulemme käyttämään sitä.” Kun sitten vähän myöhemmin selvisi, että Warner tarjosi edelleen tekijöille (niin vakavan kuin kevyenkin puolilla) ikiomia kustannussopimuslomakkeita, joissa oli kohtia, joista neuvotteluissa nimenomaan oli sovittu toisin, häneltä kysyttiin, kuinka se on mahdollista. Hän vastasi: ”Me tarjoamme sellaisia sopimuksia kuin haluamme. Tekijät ratkaisevat itse suostuvatko niihin.” Tämä on minusta aika kaksinaamaista peliä, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Warnerin johtaja on samalla kustantajien yhdistyksen puheenjohtaja. Ihmettelen myös sitä, että Pekka Ruuska, joka on Warnerin äänitepuolen tuottaja sanoo: ”Meillä kustantaminen ja levynteko on eriytetty.” Ja ”Uusilla levyillä reilu 50% on meidän kustantamaamme, lopuista 90% manuksia.” Kuinka niin meidän, jos kustantaminen ja levynteko on eriytetty?

Seuraava asia, josta syytän Fazeria (nyk Warner) on asia, jota kutsumme ”Itkevän huilun jälkihoidoksi”. Tämä on monimutkainen asia, jolla taitaa olla Teostossa ikäviä seurauksia. Kyse on siitä, että kustantajat, etunenässä Fazer/Warner ovat vuosikymmeniä saaneet sanoittajienkin kustantajaosuuksia, vaikka heillä ei ole ollut sanoittajien kanssa kustannussopimuksia. Tässä asiassa on ollut liikkeellä ensisijaisesti Warner eikä Suomen Musiikkikustantajat ry. Kirjeet, jotka Henriksson on lähettänyt tästä asiasta Teostolle, ovat Warner/Chappell Music Finland Oy:n paperilla, eikä suinkaan Suomen Musiikkikustantajat ry:n. 1.12.97 Teoston vuosikokouksen jatkokokouksessa kävi ilmi, ettei Henriksson ole aina samaa mieltä Suomen Musiikkikustantajat ry:n kanssa. Jakosääntöuudistuksen käsittelyssä kävi ilmi, että ELVIS oli suurelta osin tyytyväinen Teoston johtokunnan esitykseen. Poikkeus oli siinä, että ELVIS oli ja on sitä mieltä, että jos kustantajan osuus voi olla tietyissä tapauksissa korkeampi kuin 33,33% sen pitää voida olla myös tietyissä tapauksissa pienempi kuin 33,33%. Sen kamppailun ELVIS hävisi; ainakin toistaiseksi. Merkittävää kuitenkin oli, että Henriksson ilmoitti, että Suomen Musiikkikustantajat ry oli hyväksynyt Teoston johtokunnan esityksen, vaikka hän henkilökohtaisesti oli toista mieltä. Siis hänen mielipiteensä ei ollutkaan Suomen Musiikkikustantajat ry:n mielipide, vaan nimenomaan Warnerin johtajan. Joten se olettamus, että Henriksson olisi Suomen Musiikkikustantajat ry:n ”panttivanki”, ei pidä paikkaansa.

Mitä tulee siihen asetelmaan, että kustantaja ei olekaan sidottu johonkin äänitetuottajaan ja on parempi kustantaja kuin sellainen, joka pakottaa tekemään kustannussopimuksen levytyksen takia, on todettava seuraavaa: On tekijän kannalta ihan samantekevää, onko kustantaja ”riippumaton” vai ”sidottu”, jos ainoa konkreettinen toimenpide on se, että saadaan aikaan äänite. (Tietenkään ”riippumaton” kustantaja ei voi kiristää tekijää tekemään sopimuksia ehtona äänitteen aikaansaamiseksi.) Eikä auta paljon sekään, jos sen rinnalla tehdään promootionuotti. Sopimukset ovat yleensä voimassa koko suoja-ajan, eli vielä 70 vuotta tekijän kuolinvuodesta. Hyvässä lykyssä sopimus on siis voimassa 120 vuotta. Äänite elää pop/iskelmässä ehkä vuoden pari ja niitä yksinkertaisesti tehtyjä nuottejakaan ei ole saatavana kovin kauan. Mielestäni tässä auttavat ainoastaan määräaikaiset sopimukset tai sopimuksen ehto, että sopimus on voimassa ainoastaan niin kauan kuin kustantaja tekee aktiivista työtä teoksen hyväksi. Minulle on kerrottu, että Warnerilla on vastattu, kun tekijä on ehdottanut määräaikaista sopimusta: ”Siihen minulla ei ole valtuuksia.”

Pelkään, että teema ”kustannussopimukset” tulee olemaan niin ELVISin kuin Teoston ja tietenkin myös kustantajien esityslistoilla vielä kauan aikaa.

Arthur Fuhrmann

PS. Minua häiritsee tällä hetkellä kovasti se yleinen näkemys siitä, että kaiken a ja o on äänitteen aikaansaaminen. Olen useasti huomauttanut, että on olemassa suuri määrä sellaista musiikkia, jota ei ole edes ajateltu äänitteitä varten ja että on kulttuuripoliittisesti hyvinkin kyseenalaista, jos koko ”luomisprosessi” on suuntautunut siihen, että kirjoitetaan sellaista musiikkia, joka varmuudella mekanisoidaan ja että äänitteitä myydään mahdollisimman paljon. Silloin musiikin tarjonta kapeutuu ja köyhtyy entisestään ja se ei voi olla tarkoitus.

---

teksti: Arthur Fuhrmann