(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Minua kiusaa eräs asia, jonka olen huomannut jo kauan sitten. Kun sanomalehdissä puhutaan tekijänoikeudesta, sävy on melkein poikkeuksetta taiteilijoille negatiivinen. Aina puhutaan siitä, että ”tekijät ovat uloshinnoitelleet itsensä”, ”tekijänoikeuden ylikorostuminen haittaa liike-elämää”, ”Teosto haluaa rahastaa virsillä”, ”Gramex-korvaukset kaatavat paikallisradioita”, ”Ahne Teosto haluaa laskuttaa taksinkuljettajia” ja mitä kaikkea vielä saa lukea ja kuulla.

Silloin tällöin Teosto vastaa ikäänkuin viran puolesta ja sekään ei ole aina ihan onnistunutta. Esimerkiksi kun puhuttiin siitä, että sellaiset taloyhtiöt, joilla on yhteisantenni ja yli (muistaakseni) 25 liittymää, joutuisivat maksamaan edelleenlähettämisestä korvauksia. Silloin puolustettiin asiaa sillä, että ”tekijöillä on oikeus siihen ja tekijät tarvitsevat korvauksia”. Mielestäni olisi ollut paljon helpompaa ja parempi, jos olisi sanottu että ”Teoston kansainväliset sopimukset velvoittavat Teostoa toimimaan kansainvälisen tavan mukaan”. Kysehän on satelliittilähetyksistä ja korvaukset ovat ulkomaisten ohjelmien lähettämisestä.

Mitä tulee siihen taksijupakkaan eli siihen, että Teosto haluaa laskuttaa takseja musiikin käytöstä, on varmaan niin, että tekijänoikeuslaissa löytyy aineksia tähän ajatteluun. Tästä huolimatta olisi ehkä ollut viisasta miettiä, onko syytä aiheuttaa suuren yleisön badwilliä. Tekijänoikeus on koko ajan vaarassa jo sen takia, että se aiheuttaa hankaluuksia kansainväliselle suurelle rahalle. Nokiahan jo ilmoitti, että ”ylikorostunut tekijänoikeusajattelu haittaa liike-elämää”. Tässä taas unohdetaan, että teokset ovat liiketoiminnan varsinainen aines ja kaupan olisi toimittava teosten ja niiden tekijöiden ehdoilla, eikä suinkaan päinvastoin.

Tekijänoikeutta on siis puolustettava kynsin ja hampain ja parhaat puolustajat ovat tekijät itse. Sen takia ihmettelen kovasti, että tekijät ovat miltei tyystin hiljaa ottamatta kantaa mihinkään. On jopa niin, että joku soittaa minulle ja ehdottaa, että kirjoittaisin asiasta. Miksi aina minä? Mistä johtuu tämä yleinen laiskuus? Samanlainen laiskuus tuntuu vaivaavan erilaisia kokouksia. Jos Teoston vuosikokouksessa on likimain 80 elvisläistä, kuinka on mahdollista, että äänessä ovat ainoastaan Juhani Leinonen, Martti Heikkilä, Mikko Perkoila, Yrjö Mattila, minä ja Petri Kaivanto, joka taas pitää sen verran puheenvuoroja, että syntyy se kuva, että hän edustaisi ELVISin virallista kantaa. Näinhän ei tietenkään ole. Olisi ollut hauskaa, jos kannatuspuheenvuorot olisivat tulleet esim. ELVISin johtokunnan jäseniltä tai vieläkin parempi, ELVISin tavallisilta jäseniltä.

Tekijöitä vuosikokousillallisilla 23.4.1998. Jukka Kuoppamäki oli edellisen kerran vuosikokouksessa vuonna 1976. Vierellä Jukan. kustantaja Raimo Henriksson (Warner/Chappell).

Samanlainen tunnelma on usein myös ELVISin omissa kokouksissa. Jäsenistö istuu kiltisti ja kuuntelee mitä johtokunnalla on sanottavana. Tämä voi tietenkin olla luottamuksen osoitus jäseniltä johtokunnalle. Mutta asia on tietenkin niin, että johtokunnan on toimeenpantava se mitä jäsenistö haluaa. Tuntuu aika kohtuuttomalta, että aina joskus kokouksien ulkopuolella kuulee murinaa siitä, että ELVIS ei ole ottanut huomioon jotain tekijäryhmää.

Hyvät ihmiset! Tulkaa kokouksiin ja ottakaa kantaa asioihin. Kertokaa minkä te katsotte olevan ELVISin (ja Teostonkin) tehtävä. Mutta ennen kaikkea ottakaa kantaa julkisuudessa aina, kun meikäläisten intressejä loukataan. Muistakaa, että tekijänoikeus on hieno ja pyhä asia. Se ei ole ainoastaan keino tehdä mahdollisimman paljon rahaa. Ensiksi tulee tekijänoikeus ja vasta sen jälkeen voidaan ajatella, kuinka siitä voi taloudellisesti hyötyä.

Luovat tekijät! Lopettakaa vaikeneminen, olkaa aktiivisia, puolustakaa asiaamme. Kaikki yhdessä ja näyttävästi.

Toivoo
Arthur Fuhrmann

Onko aika mennyt ohitsemme?

Meidän ei tarvitse mennä kovin kauaksi menneisyyteen todetaksemme, että moni asia on ratkaisevasti muuttunut. Meille (minulle) sanotaan hyvin usein, että olemme (olen) jäänyt kiinni menneisyyteen, emmekä ole huomanneet, että esim. kustannustoiminta on nykyaikana ihan jotakin muuta kuin mitä se oli muutama vuosikymmen sitten. Totta kai tiedämme sen itsekin oikein hyvin. Yritän tässä muistella kuinka asiat olivat silloin kun itse olin vahvasti mukana äänilevytuotannossa. Myönnän toki, että nykyään tehdään paljon parempia levyjä kuin silloin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kustannusten kanssa. Toimin etupäässä sovittajana ja äänitysten kapellimestarina. Silloin ei ollut ihan selvää, että sovittaja johti studiotyöskentelyä. Olen kirjoittanut lukemattomia sovituksia, jotka joku muu soitatti nauhalle ja olen myös johtanut aika monta nauhoitusta, joissa soitettiin muiden sovituksia.

Kuinka asiat olivatkaan silloin? Aika usein tekijä esim. säveltäjä meni levy-yhtiön tuotantopäällikön puheille ja tarjosi teostaan. Joskus kappale oli ihan valmis ja jopa esittäjä oli mietitty valmiiksi. Mutta joskus oli niin, että joku nerokas säveltäjä tarjosi teostaan, joka oli olemassa ainoastaan hänen päässään. (Tiedättehän: jos päässä soi, pitää joko mennä lääkärille tai ruveta säveltämään). Olen aika monta kertaa ollut ”haamukirjoittaja”, siis kirjoittanut paperille kappaleen, jonka säveltäjä lauloi tai vihelsi. Ennenkuin nauhurit tulivat yleisiksi, se tapahtui usein niin, että neropatti lauloi ihka elävänä ja meikäpoika pisti kynän sauhuamaan. (Tuli joskus vähän ”paranneltua” teosta, ilman että säveltäjä sitä edes huomasi.) Joskus säveltäjällä oli olemassa ainoastaan melodia ja levy-yhtiö sitten tilasi siihen sopivan tekstin. Sen jälkeen äänitetuottaja hankki sovittajan, joka neuvotteli solistin kanssa mm. sävellajista ja useimmiten hän toimi myös kapellimestarina. Muusikotkin tilattiin levy-yhtiön toimesta. Aikoinaan ei käytetty paljon demonauhoja, mutta joskus tehtiin solistille harjoitusnauha.

Kotimaisen kappaleen kohdalla oli usein niin, että äänitetuottajan läheinen kustantaja halusi painaa nuotit kappaleesta ja silloin tehtiin kustannussopimus ja usein tilattiin levytyksen sovittajalta pianostemma. Siitä sovittaja laskutti erikseen ELVISin ja Musiikkikustantajat ry:n kesken solmitun sopimuksen mukaan. Kustantajien kanssa oli olemassa myös sopimus sävellys- ja sanoitustyöstä. Sen sijaan sovitustariffisopimus (kaikkine ehtoineen) oli solmittu Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajat ÄKT ry:n kanssa. Nuottien puhtaaksikirjoituksesta kuten tietenkin kapellimestarin ja muusikon työstä laskutettiin Muusikkojen Liiton tariffisopimuksen mukaan ja maksaja oli tietenkin äänitetuottaja. Äänitetuottaja maksoi myös silloin, kun hän tilasi sanoituksen. Jos sanoitus sitten kustannettiin, äänitetuottaja laskutti kustantajaa.

Tämä kaikki kuulostaa aika monimutkaiselta, mutta ammattilaiset, jotka olivat silloin ruljanssissa mukana osasivat byrokraattiset kiemurat unissaankin, enkä muista, että olisi ollut minkäänlaisia vaikeuksia.

Mutta sitten tultiin sellaiseen aikaan, että sovittajat/kapellimestari rupesivat perustamaan firmoja ja luulen, että se tapahtui alussa pääasiallisesti veroteknisistä syistä. Kun sitten erilaiset koneet tulivat entistä yleisemmiksi, erilaiset yhtiötkin tulivat yleisemmiksi, laskutus ei tapahtunutkaan enää erilaisten tariffien mukaan, vaan sovittiin jostakin könttäsummasta, jonka ”reppufirma” sai, riippuen siitä, kuinka valmiiksi kappaleet olivat työstetty.

ARKISTOJEN AARTEITA: ELVISin johtokunta vuosimallia 1979: vas. Matti Bergström, Eino Virtanen, Arthur Fuhrmann, Jaakko Salo, Kim Kuusi, Taimi Kyyrö, Chrisse Johansson. Kuvasta puuttuvat Pentti Lasanen ja Erkki Melakoski.

Minä, vanha patu, joka olen pudonnut ajan kehityksestä, en ole tietenkään asiantuntija siinä, millä tavalla nykyään laskutetaan ja otetaanko näissä laskuissa tarpeeksi huomioon, että kappaleiden valmistus koostuu edelleenkin ihan samoista elementeistä kuin aikoinaan. Se, että ruvettiin laskuttamaan könttäsummana sai aikaan sen, että ELVISin sopimukset ÄKT:n kuin myös Musiikkikustantajien kanssa menettivät merkityksensä, eivätkä sopimukset ole olleet voimassa enää moneen vuoteen.

En löytänyt tähän hätään mitään pöytäkirjoja tai muistiinpanoja, mutta muistan varmasti, että ELVISillä oli (ehkä 10-15 vuotta sitten) kerran kokous, jossa pohdittiin, voisiko ELVIS tehdä jotain näiden pienten tekijöiden firmojen puolesta. Tulimme monen yhtiön omistajan kanssa siihen tulokseen, että Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry on yhdistys, johon kuuluu ainoastaan fyysisiä henkilöitä ja että ELVIS ei voi edustaa liikkeitä tai yhtiöitä. Samassa kokouksessa kuitenkin tuotiin voimakkaasti esille se, että taiteilijan, joka laskuttaa firmansa kautta, pitää olla tarkkana siitä, että hän laskuttaa kaiken suorittamansa työn. Ihan samalla tavalla kuin esim. asianajaja, joka merkitsee tarkasti ”17.5. puhelu kantajan kanssa 150,-”. Ei ole varmaan tarpeellista, että kaikki eri asiat kirjoitetaan laskuun, mutta on tärkeää, että laskuttaa kaikesta, eikä anna minkäänlaisia tukkualennuksia. Laskun pitää sisältää myös erilaiset sivukulut kuten TaEL ja lomakorvaus.

Hannu Korkeamäki, Pekka Ruuska ja Kalle Chydenius pohtivat ELVISin kevätpaneelissa mm.tuottajien välistä yhteistyötä sekä sitä, mikä on ”trackin” oikea hinta.

Olen saanut sen kuvan, ettei näin aina tapahdu. Kuulimme kevätpaneelissa 6.4. Pekka Ruuskan esityksen siitä, miksi Warner voi maksaa tuottajalle, joka tuo valmiin masterin, ainoastaan 10.000 mk eikä 15.000 mk per track. Selostus kuulosti hyvin selvältä, mutta ihmettelen kovasti sitä, että lasketaan mitä kaikki muu maksaa ja se mikä jää yli, on sitä tavaraa varten jota myydään, eli musiikkia. Olemme taas siinä tilanteessa, että katsotaan ensin mitä maksaa pakkaus ja vasta sen jälkeen mitä maksaa sisällys. Tämä on siis se ratkaiseva ero entisessä ja nykyisessä toiminnassa. Ennen maksettiin kakistelematta sävellys, sanoitus, sovitus, muusikoiden palkkiot sivukuluineen ja vasta sen jälkeen mietittiin, mitä lisäkuluja kuuluu äänitteiden tuottamiseen. Olemmeko unohtaneet, että kaikki lähtee sävellyksestä ja sanoituksesta? Tietenkin tarvitaan myös esitys ja saattaa olla jopa niin, että jokin kappale tulee hitiksi vasta tietyn artistin esityksen myötä, mutta lähtökohta on aina ollut ja tulee aina olemaan teos, siis sävellys ja sanoitus.

Olen aina ollut sitä mieltä, että musiikkia ei pidä tehdä ainoastaan dollarin kuvat silmissä ja monet myös kevyen musiikin tekijät luovat teoksia, joista tiedetään etukäteen, ettei niistä tule suuria myyntimenestyksiä. Ja sellaistakin musiikkia tarvitaan. Minulle on vastenmielinen se ajatus, että kaikki on ainoastaan voiton maksimointia ja minulle on käsittämätöntä, että kustantaja vaatii joltakin poliitikolta, että romaaniin pitää lisätä jonkin verran peittelemätöntä seksiä kirjan myynnin lisäämiseksi. Jos kuitenkin katsotaan, kuinka ennen vanhaan tehtiin äänitteitä ja miten taloudellinen puoli hoidettiin, tuntuu aika käsittämättömältä, että niin muusikoiden kuin tekijöidenkin suoritukset katsotaan liian kalliiksi. Kuten jo alussa kirjoitin, ennen maksettiin mukisematta kaikki palkkiot tariffien mukaan, tuotettiin monipuolista ohjelmistoa ja muusikoilla oli työtä. Merkittävää oli myös, ettei minun aikanani ”kiristetty” kustannussopimuksia äänitetuotannon ehtona. (Minulla ei ole kovinkaan paljon äänitteitä varten kirjoitettuja kappaleita, mutta minulle ei ole koskaan esitetty kustannussopimuksen solmimista äänitteen ehtona!)

Kim Kuusi havainnoillisti esitystään kevätpaneelissa 6.4. kuin paraskin pedagogi. Siivutettu ranskanleipä kuvasi sitä, miten musiikkia tehtiin ennen, limppu kuvasi tätä päivää.

Jossain vaiheessa tulivat mukaan vielä gramex-korvaukset. Muistan, että Topi Kärki sanoi minulle kerran, että nyt voitaisiin levyttää myös sellaista musiikkia, joka ei ehkä myy kovin paljon, mutta joka toisi radiosoitosta Gramexin kautta sen verran tuloja, että myös ”marginaalimusiikkia” voitaisiin tuottaa.

ELVISillä on erittäin suppea äänitetuotanto, joka on juuri sitä ”marginaalimusiikkia”. Äänitteet ovat laulelmaa, puhallinmusiikkia, lastenmusiikkia ja bigband-musiikkia. Eli kaikki sellaista, jota kuulee nykyään hyvin harvoin radiossa. Teoksia näillä äänitteillä on tasan 50 kappaletta, ja niistä soi radiossa ja televisiossa vuonna 1996 29 kappaletta (jotkut kerran ja jotkut jopa muutaman kerran). Gramex-korvaus oli sinä vuonna 9.571,91 mk. Korostan vielä kerran, että ELVIS on tietoisesti tuottanut sellaista musiikkia, jolla ei ole suurta kysyntää. Jos meidän ”epäkaupalliset” teokset tuottavat siis keskimäärin 200 mk (50 kappaleesta) vuodessa gramex-korvauksia, kuinka paljon äänitetuottaja, joka tietoisesti tuottaa sellaista musiikkia, joka on suunnattu jollekin tietylle formaatille, saa korvauksia. Asia ihan erikseen on sitten se, kenelle gramex-korvaukset kuuluvat, sille varsinaiselle tuottajalle vai levy-yhtiölle. Mielestäni se, joka tuottaa masterin on oikeutettu gramexeihin. Mutta tämähän on lähinnä Muusikkojen Liiton asia.

Mielestäni tämä aprikointi todistaa, että äänitetuotanto Suomessa voi olla kannattavaa, vaikka siihen ei kytkettäisi kustannussopimuksia ilman kustantajan erityistä panosta. Jos sen lisäksi vielä ottaa huomioon kuinka paljon ESEK ja LUSES rahoittaa ääniteteollisuutta, tuntuu siltä, että rahaa liikkuu alalla aika paljon ja tuntuu siltä, että taiteilijoiden (niin luovien kuin esittävienkin) osuus rahojen saannista on koko ajan pienentynyt.

Paneelissa joku kysyi, koska loppuu luova työ ja koska alkaa esittävä osuus, jos hän tuottaa koko materiaalin ihan yksin. Vastaus siihen on hyvin yksinkertainen ja siihen voidaan yhdistää myös äänitetuotanto ja kustannustoiminta: Luovan tekijän ja kustantajan panoksesta saadaan korvaus Teostosta ja esittäjän ja äänitetuottajan panos alkaa siitä mistä saa Gramex-korvauksia.

Toteaa
Arthur Fuhrmann

PS. En ole koskaan tirkistellyt avaimenreiästä, vaan katsonut maailmaa aina paljon suurempien aukkojen kautta. Leipä ei koostu siivuista vaan sen komponentteja ovat: hiiva, jauhot, vesi yms. Vasta valmis leipä leikataan siivuiksi ennen kuin se syödään.