Deadline tulee aina nopeammin kuin luulee. Minulla on ollut tapana tahallaan jättää kirjoitukseni aika myöhäiseksi siltä varalta, että joku tärkeä ajankohtainen teema vaatisi käsittelyä. Nyt siitä ei ole kyse. Jo heti luettuani edellisen Selviksen, päätin ottaa kantaa ainakin kahteen asiaan.

Otetaanpa ensin Yarin kirjoitus. Yari väittää, ettei liene ketään, joka olisi vaikkapa valittanut verolautakunnalle saatuaan liikaa veronpalautusta. Juuri näin olen tehnyt. Kun sain ilmoituksen siitä, että saisin reilusti 2.000 mk veronpalautusta, soitin verotoimistoon ja kysyin oliko otettu huomioon, että olin ko. verovuonna myynyt puhelinosakkeeni. Verovirkailija tarkisti asian ja totesi, ettei sitä oltu otettu huomioon. Hän lupasi ”viranomaisoikaisua”. Kun kysyin, olisiko asia tullut esille ilman puhelinsoittoani, hän totesi: Tuskin! Vaikka tiesin etukäteen vastauksen, kysyin kuitenkin voitaisiinko puheluni unohtaa. Ei tietenkään voinut, joten sain ensin ne 2.000 mk veronpalautuksena, mutta heti vuoden alussa tuli ilmoitus tai tieto, että jälkiveroa olisi 6.3. maksettava reilusti 5.000 mk (kylläkin euroina) Siis: rehellisyys maan perii! (tai sitten ei.)

Yari ihmetteli myös: Lieköhän Teostoonkaan kukaan reklamoinut saatuaan tekijänoikeuskorvauksia, jotka eivät hänelle kuulu: Tässäkin asiassa minun on ilmoittauduttava. Olen jo monena vuonna tehnyt NCB:lle reklamaatiot teoksista, joista joko minä tai ELVIS (tai molemmat) olemme saaneet korvauksia, joihin meillä ei ole oikeuksia. Koomisinta tässä on, että NCB:n kanssa olen joutunut vuosikaupalla vääntämään kättä ja aina ihmetellyt, ettei NCB ole uskonut ilmoitustani, että olen saanut liikaa rahaa. Ja vielä nytkin joudun taas ilmoittamaan, etten usko jonkun nykyartistin levyttäneen sovitusta jonka tein joskus 60-luvulla. Samoin olen joutunut oikaisemaan ELVISin tilitystä, kun olimme saaneet kustantajan osuuksia versioista, joihin meillä ei ollut kustannusoikeuksia. Myönnän tietenkin, että asia ei ole ihan yksinkertainen silloin, kun meillä on versiokohtaisia sopimuksia. ELVIS on sikäli hassu kustantaja, että se katsoo olevansa oikeutettu kustantajaosuuksiin ainoastaan silloin, kun soitetaan ELVISin tuottamista nuoteista. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Mikkihiiret, joista ELVISillä on olemassa puhallinorkesteri- ja sinfoniaorkesteriversiot ja ainoastaan niiden esityksistä meille kuuluu kustantajaosuudet esityskorvauksista. Muista esityksistä korvaukset menevät kokonaan alkuperäisoikeudenomistajille.

Pulmani on nyt, että pystyn helposti tunnistamaan sellaiset levytykset, joihin minulla (tai ELVISillä) ei ole oikeuksia. Mutta en pysty alkuunkaan edes arvaamaan, onko joku muu saanut rahaa, joka olisi kuulunut minulle. Mutta kehotan nyt jokaista tarkistamaan sekä Teoston että NCB:n tilitykset; itse löydän joka kerta jotain huomautettavaa.

Huomautuksissani painotan aina sitä, että kyse ei ole ainoastaan esillä olevista tapauksista, vaan pyydän kiinnittämään huomion siihen, kuinka virheet ovat syntyneet. Jos virhelähteet pystytään eliminoimaan, ei tarvitsisi enää reklamoida samoista virheistä uudestaan. Minulle on valitettavasti syntynyt mielikuva, ettei näin tehdä, vaan virheet korjataan aina yksi kerrallaan, miettimättä miten ne ovat syntyneet. Kyse on usein aika mitättömistä asioista, mutta olen sitä mieltä, että asioiden on oltava ihan oikein, eivätkä pienet hetkelliset edut saa määrätä tai olla vaikuttimina asioiden hoitoon.

Mutta nyt toiseen asiaan. Kaikki tietävät, että Vincent van Gogh ei myynyt elinaikanaan muuta kuin yhden maalaamansa taulun. Ehkä joku muistaa, että Franz Schubert ei itse kuullut ensimmäistäkään orkesterisävellystään. Amerikkalaisen säveltäjä Charles Ivesin teoksia alettiin soittaa vasta 40-luvulla, vaikka hän sävelsi niitä jo 1889-1935. Kun neljä liverpoolilaista poikaa teki 1.1.1962 demo-levyn, Decca-yhtiön tuottaja nauroi heidät ulos ja ilmoitti, että sellaisella kitarayhtyeellä ja sellaisella musiikilla ei olisi minkäänlaista menestymisen mahdollisuutta. Onneksi Brian Epstein uskoi Beatlesiin ja he tekivät omakustannelevyn. Jatko tästä on historiaa. Mitä tekemistä tällä on ELVISin ja Selvisin kanssa? Kaikki tämä tuli mieleeni kun luin Martti Heikkilän ajatuksia, joita hän on lausunut Teoston neuvostossa. Hän huomautti kylläkin, että kyse ei ollut ELVIS ry:n lukkoonlyödyistä kannanotoista, vaan hänen ikiomista pohdinnoistaan, kysymyksistään ja ajatusleikeistään. Olisin tietenkin voinut kinastella hänen kanssaan kahden kesken (kuten meillä on joskus tapana), mutta kun hänen ajatuksensa ovat mustaa valkoisella kaikkien luettavissa ja kun myös tiedän, että joku muu kuin minä oli saanut ajatukset väärään kurkkuun, katson aiheelliseksi käydä ”sanasotaa” oikein tämän lehden palstoilla.

Otsikolla ”Ammattimainen ja harrastelijamainen repertuaari” Martti kirjoittaa aika reipasta tekstiä, johon en voi millään yhtyä. Olen aina silloin tällöin yrittänyt muistuttaa, ettei pidä unohtaa:

1. Teoston toiminta perustuu tekijänoikeuslakiin, joka suojelee, ei suinkaan tekijöitä vaan teoksia.

2. On olemassa paljonkin musiikkia, jota ei ole olemassa äänitteillä.

3. Yleisradion listat ovat tuhoisia niiden musiikkiohjailun takia.

4. Demokratia on mielestäni sitä, että vahvat ja enemmistöt suojelevat heikkoja ja vähemmistöjä.

5. Periaatteista on pidettävä kiinni.

Heikkilä kertoo rohkeasti mikä on hänen mielestään ammattilaisten ja harrastelijoiden ero. (En olisi tohtinut tehdä sitä.) Hän kirjoitti: ”Ammattilaisella repertuaarilla tarkoitan tässä niitä teoksia, joilla on todellista kysyntää – joko suuren yleisön tai rajatun yleisön (vaikkapa taideyleisön) tai median tai kriitikoiden keskuudessa. Harrastelijamaisella repertuaarilla taas tarkoitan niitä teoksia, joilla ei ole minkäänlaista kysyntää, mutta jotka kuitenkin saavat (live)esityksiä sen ansiosta, että tekijä on samalla esittäjä. Harrastelijamaista repertuaaria ei siis löydy (oikeiden) levy-yhtiöiden tuottamilta äänitteiltä, mutta kylläkin omakustannelevyiltä. Harrastelijamaisia teoksia ei esitetä radiossa eikä tv:ssä.”

Mielestäni tarina tulee vielä paksummaksi seuraavassa kappaleessa. ”Voisi luulla, että näillä ”pöytälaatikkotekijöillä” on ollut vahva asema Teoston päätöksenteossa, kun tilitysjärjestelmä on heitä niin avokätisesti suosinut. Vai onko niin, että kun on haluttu tehdä ”hyvää tarkoittavaa kulttuuripolitiikkaa” on mopo karannut käsistä? Korostettakoon, että Suomen Säveltäjät ry ei edusta näitä tarkoittamiani pöytälaatikkotekijöitä eikä myöskään ELVIS ry:n pitäisi heitä edustaa musiikkikustantajista puhumattakaan.”

Jos en tuntisi Marttia ja jos en tietäisi, ettei häntä voi lahjoa, miettisin, kuinka paljon Suomen Säveltäjät on maksanut tästä lausunnosta. Olen nimittäin usein miettinyt mitä ammattilaisuuteen kuuluu. Tiedän kaksi säveltäjää, jotka ovat saaneet 30 vuoden apurahaputken, mutta joita ei soiteta juuri lainkaan. Toinen heistä sanoi joutuneensa köyhyysloukkuun kun apurahat loppuivat hänen päästyään eläkkeelle. Vaikka niistä pitkistä apurahoista saa myös eläkettä ja hän sai lisäksi valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen. Kun valtio turvasi 30 vuoden aikana mahdollisuuden turvassa kirjoittaa sävellyksiä (usein tilauksista) onko se kovin ammattimaista, kun ei ole pystynyt luomaan repertuaaria, jota soitettaisiin niin paljon, että sillä voisi elää. Ottaen huomioon vielä alussa genre-lisät ja nykyiset partituurituki- ja lisätilityslisät. Onko kovin ammattimaista, että tilausteosten kantaesityksiä joudutaan jatkuvasti siirtämään, kun teokset eivät ole valmiina sovitussa ajassa? Missä muussa ammatissa tämä on mahdollista? Tiedän, että säveltäminen ei ole halonhakkuuta (kuten Rauno Lehtinen kerran osuvasti lausui), mutta en usko, että meikäläinen kevyen musiikin säveltäjä tai sovittaja olisi kauan ammatissa, jos hän ei toisi työtänsä esim. televisionauhoitukseen vaaditussa ajassa. Ihmettelen myös, että ns. sinfoniaorkesterin kotisäveltäjät sanovat kuorossa, että on niin ihana, kun muusikot antavat heti palautetta ja teoksia voi vielä ennen esitystä muokata orkesterille sopivaksi. Olin kerran orkesteripäivillä, kun eräs muusikko kysyi säveltäjältä, eikö hänen suorittamaansa sävellysdiplomiin kuulu, että hän säveltää valmista musiikkia ilman muusikoiden väliintuloa. Eihän muusikkokaan voi mennä soittamaan, jos hän ei ole valmis siihen.

Olen Martin kanssa samaa mieltä, että ELVISinkään riveissä ei saisi olla amatöörejä. Olin sitä mieltä jo silloin, kun ELVIS painatti 10.000 jäsenanomuslomaketta ja lähetti niitä sumeilematta Teoston asiakkaille, jotka eivät olleet SS:n tai ELVISin jäseniä. Johtokunta oli liemessä, kun se joutui tyrmäämään sellaisia hakijoita, joita se oli kehottanut anomaan ELVISin jäsenyyttä. Jossain vaiheessa, kun autoin postituksessa, pääsin väliin ja estin lähettämästä hakulomaketta esim. Eppu Normaalien äidille Kirsi Kunnakselle tai yli 90-vuotiaalle kotkalaiselle tenorilaulajalle!

Kaupallisuuden ylistys!

En voi millään hyväksyä näkemystä, että kevyen musiikin ammattilaisia olisivat ainoastaan sellaiset, joilla on kaupallista menestystä. Aina silloin tällöin kuulee valituksia siitä, että kappaleiden saaminen kaupallisten äänitetuottajien levyille on erittäin vaikeaa, koska joka paikassa istuu ihmisiä, jotka sijoittavat äänitteille omia tai hyvien ystäviensä teoksia. Tätä on kuultu jo Toivo Kärjen ajoista saakka, ja saattaapi olla, että siinä on jyvänen totta nyt kuten jo silloinkin. Puhumattakaan siitä, että tietääkseni ELVISin virallinen kanta on, ettei pidä antaa kiristää itseään kustannussopimuksen allekirjoittamiseen jos haluaa sävellyksensä tai sanoituksensa levylle. Vahva ja tunnettu tekijä voi kieltäytyä, mutta aloittelijan kiusaus tehdä epäoikeudellisia sopimuksia on erittäin suuri. Ei taida myös ihan pitää paikkaansa, ettei omakustanneäänitteitä soitettaisi radiossa. Luin juuri artikkelin, jonka otsikko oli: ”Radion kautta levytyssopimukseen?” Siinä väitettiin mm. ”Radiomafian laaja ohjelmistoprofiili mahdollistaa omakustanteiden monipuolisen soiton.” Ja ”Omakustannelevy tai demo ei aina tule valituksi poikkeuksellisen korkealaatuisuutensa vuoksi, vaan asianomainen toimittaja saattaa poimia tallenteen myös huumorimielessä. Fakta on, että suuri osa itse tehdyistä äänityksistä ei ole kilpailukykyistä millään laadun alasektorilla.” Jäsenemme Harri Saksala sanoi samassa artikkelissa, että demoja ja omakustanteita otetaan Groove FM:n ohjelmistoon muutamia viikossa, joista poimitaan kanavan profiiliin sopivimmat otokset. Radio Keski-Suomen musiikkipäällikkö Jorma Hietanen toteaa: ”Omakustanteita ei sinällään syrjitä ….. Soittoon päättyy noin 5-10 levytyksistä.”

Mutta ei siitä taida olla kyse. Väärässä kurkussa on nyt joku trubaduuri, joka kiertää ahkerasti kouluja ja esittää jatkuvasti ainoastaan omia uusia kappaleita. Kun niitä ilmestyy Teoston rekisteriin vuosittain satoja, tulee tietenkin miettineeksi, onko tämä kaikki ihan rehellistä peliä. Varsinkin kun hänen raportointinsa on 100-prosenttista. Yleisen raportointitiheyden arvellaan olevan kymmenissä prosenteissa. Mutta onko se hänen vikansa kun toiset eivät raportoi kunnolla? Ollessani Poliisisoittokunnan kapellimestarina soitimme aika paljon omia sovituksiani ja jonkun verran sävellyksiäni (ja soittokunta soittaa niitä vieläkin, vaikka olen ollut reilut 9 vuotta eläkkeellä). Samaan aikaan kehitin vielä 100-prosenttisen raportointimenetelmän. (En tiedä toimiiko se vielä; minulle on kylläkin vakuutettu niin.) Pitäisikö minun kantaa tästä huonoa omaatuntoa, että sovitusteni ansiosta soitimme enemmän kotimaista kuin muut? Olisiko pitänyt jättää raportoimatta? Ja huomautettakoon vielä, että tämä kaikki on sellaista musiikkia, joka ei soi usein radiossa tai televisiossa, vaikka sitä on jonkin verran äänitteilläkin. Minun kirjoittamani musiikin laji vaan on sellaista, ettei sillä pääse hittilistoille. Olenko minä harrastelija ja pöytälaatikkosäveltäjä? Ehkä olenkin samalla viivalla kuin laulelmantekijä, joka esittää omia teoksiaan. Tai kuin rokkari, joka tekee omakustanteita, kun hänellä ei ole ystäviä suurissa firmoissa.

En voi kerta kaikkiaan hyväksyä vedenjakajaa, jonka mukaan ns. vakava säveltäjä on ammattilainen, kun hänet on hyväksytty SS:n jäseneksi ja ns kevyen musiikin tekijä on ammattilainen vain silloin kun hänellä on kaupallinen menestys. Sitäpaitsi tekijänoikeuslaki ei tunne ammattilaisia tai harrastelijoita vaan ainoastaan teosten luojia, riippumatta teosten menestymisestä.

Merkillepantavaa Martin kirjoituksessa on se, ettei hän käytä kertaakaan sanaa ”ammattitaito”. Se on kuin onkin hyvin kinkkinen juttu. Minun sanastossani sanat ”ammattitaito, ammattilainen ja ammattimainen” kuuluvat aika lailla yhteen. Tiedän, ettei Irving Berlin eikä Kari Kuuvakaan ole tai ollut nuotinluku- tai paremminkin nuotinkirjoitustaitoisia. Mutta Berlin soitti pianolla, jossa oli jonkinlainen vaihdekeppi, jonka ansiosta hän onnistui soittamaan eri sävellajeissa. Kari Kuuva taas tuottaa sellaisia demonauhoja, joita voitaisiin siirtää äänitteille sellaisenaan. Mutta onko sellainen ”säveltäjä” joka tarvitsee erilaisia ”stuntmanneja” saadakseen oivalluksia nuoteille tai demoäänitteille ammattimainen tai ammattilainen? Ammattitaitoinen hän ei ainakaan ole. Voisiko ajatella, että sanoittaja, joka tarvitsee apulaisen vaikkapa riimitykseen, katsottaisiin ammattimaiseksi sanoittajaksi? Tuskinpa. Minun ajatusmaailmassani säveltäjä, joka ei pysty tuottamaan teoksiaan missään muodossa ilman ”haamukirjoittajaa” ei ole ammattitaitoinen, ammattimainen eikä ammattilainen, olkoon hänen nimissään olevat aikaansaannokset kuinka paljon myytyjä tahansa. Hän on harrastelija. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa. Tärkeäähän ei ole kuinka teokset ovat syntyneet vaan, että ne ovat olemassa.

Martin mielestä Teoston haitaksi ovat myös lukemattomat sovitukset, jotka eivät saavuta teoskynnystä. Jos on kyse suojatuista teoksista, Teosto on voimaton. On alkuperäistekijän ja sovittajan välinen asia, hyväksytäänkö sovitukset sovituksiksi. Jos on kyse vapaista sävelmistä, sellaisia ei voi olla Teoston rekisterissä. Teoston ohjelmistoasiamieshän käy sovitukset läpi ennenkuin ne rekisteröidään. Luulenpa, että kyse on siitä, että kustantajat ovat painostaneet Teostoa hyväksymään sovituksiksi sellaisia, joita voidaan mieluimmin kutsua nuotinnoksiksi. (Ainoastaan tekemällä sovittajan kanssa kustannussopimuksia kustantajat pääsevät osallisiksi tällaisten teosten osuuksiin.) Tässä ilmeisesti Teosto on jälleen lipsunut periaatteista.

Väitän, että suurimmaksi haitaksi eivät ole vähän esitetyt teokset, eivätkä turhat sovituksetkaan, vaan se, että suuret ylikansalliset kustantajat tekevät mitä erilaisimpia sopimuksia, joilla ohitetaan tekijänoikeustoimistojen toiminta. Ns. megakonsertit, CEL-sopimukset jne. aikaansaavat sen, että suuret ja helpot rahat menevät tekijänoikeustoimistojen ohi ja pienet ja vaivalloiset työt jäävät edelleenkin niiden hoidettaviksi.

Martti lopettaa kirjoituksensa sanoilla: ”Harrastelijamainen repertuaari on Teoston kannalta ikävä lieveilmiö. Sen edistäminen kuuluu nuorisoseuraliikkeelle tai Nuoren Voiman Liitolle eikä tekijänoikeustoimistolle.” On varmasti jo tullut selville, että olen täysin toista mieltä. Minua kylläkin huvittaa se, että luulen kuulevani oman ääneni kaikuja. Olen nimittäin usein moittinut, että ELVIS on järjestänyt kursseja ja koulutustilaisuuksia aloittelijoille, joskus jopa kyseenalaisin opettajavoimin. Ne nimittäin kuuluvat ehdottomasti nuorisoseuraliikkeelle tai Nuorten Voiman Liitolle. Tämä kaikki kaikella ystävyydellä mitenkään haittaamatta Martin ja minun erittäin hyvää yhteistyötä.

Toteaa Arthur Fuhrmann

---

teksti: Arthur Fuhrmann