Piipahdin eräänä aamuna kirkollisessa tilaisuudessa. Kaksi partasuu-urosta konfirmoitiin. Kaverit olivat käyneet aikuisrippikoulun ja huhu kertoo heidän hiillostaneen kouluttajaansa siinä määrin, että tämä viehättävä nuorehko naispastori oli vähällä tuosta paikasta ottaa virkavapaata. Homma kuitenkin hoitui. Leipä sekä viini jaettiin ja miehet pääsivät kuin pääsivätkin evankelis-luterilaisen seurakunnan yhteyteen. Tosin heidät oli kasteessa sinne jo aikoinaan otettu, mutta kun molempien vanhemmat jossakin elämän vaiheessa olivat eronneet kirkosta, tuli myös perheen alaikäisille lapsille läksiäiskalossin kuva takamukseen. Eli hyvästi lapsoset. Se siitä kasteen sakramentista. Herra antaa, Herra ottaa? Vai oliko tämä raaka ratkaisu sittenkin syntynyt vain täällä maan päällä?

Toimituskappelissa tempaistiin urkujen puuttuessa pianohaitarin säestyksellä vanha tuttu virsi ja pari kotimaiseen uustuotantoon kuuluvaa hengellistä laulua. Juuri sitä musiikkia, jota kirkollisissa tilaisuuksissa nykyään paljon esitetään. Myös jumalanpalveluksissa.

Jumalanpalvelusmusiikin saattaminen tekijänoikeuden piiriin on puhuttanut. Mielipiteitä tulvii puolesta ja vastaan. Monet niistä eivät perustu tosiasioihin. Eivätkä liioin tietoon. Keskustelua siivittää voimakas tunnelataus: Nyt ne kieltää jo veisaamisen, laittavat virretkin verolle!

Kirkko toki maksaa tekijänoikeuskorvauksia. Huomattavassa osassa EU-valtioista kirkko maksaa myös jumalanpalveluksissa esitettävästä musiikista lakisääteiset tekijänoikeuskorvaukset. Joissakin maissa asia on ratkaistu siten, että valtio maksaa kirkon puolesta. Tosin EU:ssa on tämän asian suhteen myös vapaamatkustajia. Niitä ovat Suomi ja Ruotsi.

***

Piipahdin eräänä viikonloppuna Satakunnassa. Minut oli kutsuttu juhlapuhujaksi Suomen Työväen Musiikkiliiton Häme-Satakuntapiirin 80-vuotisjuhlaan ja eräässä osassa puhettani käsittelin tekijänoikeusasioita. Mieleeni tuli televisio-ohjelma, jossa Teoston toimitusjohtajaa Katri Sipilää ja arkkipiispa Jukka Paarmaa haastateltiin jumalanpalvelusmusiikin tekijänoikeuskorvauksista. Molemmat esiintyivät ansiokkaasti. Katri puolusti tekijää ja arkkipiispa asetteli sanojaan korrektin varovaisesti, päätyen lopulta ajatukseen että ”jumalanpalveluksessa esitetystä musiikista perittävä tekijänoikeusmaksu rajoittaisi uskonnonharjoittamisen vapautta, jonka puolestaan taas kansalaisille takaa perustuslaki…”

Erityisesti juuri tämä arkkipiispan perustelu jäi kyseisestä televisio-ohjelmasta mieleeni. Pohdiskelin Harjavallassa satojen ihmisten edessä seuraavaa asiaa: Voiko olla niin, että noudatettaessa yhtä perustuslain suojaamaa lakia (tekijänoikeuslaki), loukataan samalla toista (uskonnonharjoittamisen vapaus)?

Johtopäätökseni oli, että näin ei voi olla. Ilmoitin kuulijoilleni olevani arvostamani arkkipiispa Jukka Paarman kanssa eri mieltä. Lopputulos: Mielipiteeni kertoi myös seuraavan aamun Satakunnan Kansa pääuutissivullaan. Myöhemmin myös muissa alueen lehdissä. Kun samaan syssyyn tätä aihetta käsittelevä (kieltämättä hieman omituinen) maan lehtiä kiertänyt pianisti Richard Järnefeltin yleisönosastokirjoitus ilmestyi Satakunnan Kansassa, oli keskustelulle pöytä katettu. Kuulemani mukaan lukijan palstoille tuli mielipidekirjoituksia, joiden pääasiallinen viesti kuitenkin oli tekijämyönteinen.

Minä uskon, että jo kirkon eettisten periaatteiden mukaista olisi antaa musiikintekijälle se korvaus, joka hänelle kuuluu. Jumalanpalvelus on sananjulistuksen ja musiikin yhteinen kirjo. Musiikintekijät toimivat pappien ja muun seurakuntaväen kanssa pyrkien yhteiseen hyvään kirkon ja koko yhteiskunnan parhaaksi. Olisi kohtuullista saada myös hengellisen musiikintekijä oikeuksiensa osalta muiden musiikintekijöiden kanssa samalle viivalle.

JANI UHLENIUS

---