Lapsuudessani 1970- ja 80-lukujen taitteessa rockin tai popin kuuleminen radiosta oli aina merkkitapaus. Auta armias, jos etusormi ei ollut ajoissa rec-nappulalla tai c-kasetti oli unohtunut teipata. Kerran viikossa tullut Rockradio tai Levyraati TV:n puolella olivat ainoat mahdollisuudet kuulla mitä maailmalta oli tuloillaan.

Nyt neljä vuosikymmentä myöhemmin asiat ovat kääntyneet päälaelleen. Yle Radio Suomesta on mahdollista kuulla iskelmää enää yhden tunnin aikana arkipäivisin Paikka auringossa -ohjelmasta tai viikonloppuna Tarja Närhin Iskelmäradiosta. Muuten eetterin nykyisellään on vallannut pop.

Heti alkuun haluan korostaa, että tämä puheenvuoroni iskelmän puolesta ei ole ketään tai mitään vastaan. Päinvastoin. Olen sitä mieltä, että tarjonnan pitäisi olla mahdollisimman monipuolista niin kuulijoiden kuin tekijöidenkin kannalta. Nykyisessä kanavaviidakossa tämän pitäisi olla jopa helposti järjestettävissä.

Kritiikkini kohdistuukin Yleisradioon. Kaupallisilla kanavilla on omat lainalaisuutensa, joita noudattaa, mutta miksi julkisella rahoituksella toimivan Ylen on pitänyt lähteä mukaan samaan leikkiin? Eikö juuri Pasilassa pitäisi olla mahdollista olla avoin ­– jopa rohkea – musiikkivalintojen suhteen, kun taloudellinen vastuu mainostajille ei paina?

Ylen kanavajohto vetoaa pääsääntöisesti yhteen asiaan; huoleen kuulijakunnan ikääntymisestä. Varmasti pitää paikkansa, että kuulijoiden keski-ikä on noussut. Olisi jopa luonnotonta jos näin ei olisi käynyt ihmisten eliniän jatkuvasti kasvaessa. Kysymys onkin: pitääkö tästä olla huolissaan?

Verrataanko nykyistä seitsemänkymppistä 80-luvun vastaavaan? Ei pitäisi koska puhumme aivan eri ihmistyypistä. Omat isovanhempani istuivat tuossa iässä jo kirjaimellisesti kävelykepin kera keinutuolissa. Entä omien vanhempieni sukupolvi? Ei, eivät he istu vaan suunnittelevat lomamatkoja parin vuoden päähän.

Oma äitini on jo lopettanut radion kuuntelemisen. Kun kysyin tähän syytä hän kertoi ainoan kuuntelemansa kanavan, Radio Suomen, muuttuneen mielestään levottomaksi. Pehmensi toki heti perään kuuntelevansa vieläkin uutiset ja Maunukselan.

Radio Suomen yhtälö on yhtä aikaa mielenkiintoinen ja mielestäni mahdoton. Tällä hetkellä soittolistoilla oleva musiikki ei kävele käsikädessä toimitetun ohjelman kanssa. Elastisella tai Maustetytöillä ei saada nuoria Pääministerin kyselytunnin, Merisään tai Metsäradion pariin.

Edellä puhutun lisäksi radiomaailmassa piilee minulle vielä yksi mysteeri. Missä iässä kuulijalta loppuu kyky omaksua uusia kappaleita vanhoilta suosikkiartisteiltaan? Tällä tarkoitan sitä, että noin joka kolmas soitettava kappale on suunnattu meille keski-iän ylittäneille. Kuulemme kyllä säännöllisesti viime vuosituhannelta Money for Nothingia ja Roosaa kahdeksan muun kanssa, mutta emme juuri Mark Knopflerin tai Juha Mieskosen uudempia hengentuotteita.

Tämä on sääli, sillä molemmat ovat edelleen aktiivisia ja luomisvoimaisia. Uusia klassikoita ei synny kuin soittamalla.

Topi Salmi
Kirjoittaja on sanoittaja, levy-yhtiöyrittäjä ja Musiikintekijöiden hallitukseen tuore jäsen.