Musiikintekijät -logo

Ei kohtaloaan paeta voi

Ei kohtaloaan paeta voi

Sen olen joutunut toteamaan kun luulin, että pääsisin karkuun 70-vuotissyntymäpäivääni. Lähdin kuten usein aikaisemminkin kuudeksi viikoksi Madeiralle ja sanoin syyksi, että lähdin pakoon karkauspäivää ja mahdollisia hamekankaan ostamisia. Varasin vanhan hotellini, mutten onnistunut saamaan vanhaa huonetta 151, mitä pidän hävyttömänä. Helsingin Sanomat julkaisi haastatteluni ja siinä kävi ilmi, että olin kriittisenä päivänä Madeiralla. (Se oli haastattelussa niitä asioita, jotka pitivät paikkansa.) Sen kautta yksi ja toinen pystyi jäljittämään minut ja kun en salannut Elvisin toimistoltakaan olinpaikkaani, sain sinne postia ja puhelinsoittoja, jotka tietenkin tavallaan ilahduttivat minua pakoyrityksestä huolimatta.

Yritin olla toisia fiksumpi (eräs ärsyttävistä luonteenpiirteistäni) ja lähdin Madeiraltakin pakoon naapurisaareen Porto Santoon. Ihana pieni rauhallinen paikka, 7 km:n hiekkaranta ihan tasokkaan hotellin yhteydessä ja vastakohtana Funchaliin, joka on mielestäni nykyään kovin meluinen paikka. Huoneeni parvekkeella kuului ainoastaan meren kohina, palmujen havina, lintujen laulu ja heinäsirkkojen sirinä. Ja tämänkin kuulin, vaikka poliisilääkäri jo 10 vuotta sitten huomautti minulle, että minun iässäni ei kuulu kuulla heinäsirkkoja. No, ehkä Atlantin heinäsirkat ovat kovaäänisempiä kuin poliisilääkäri luulee.

Syntymäpäiväni iltana menin ravintolaan illalliselle ja tilasin itselleni oikein kuohuviiniä nauttien siitä, ettei kukaan tietäisi miksi juon juhlajuomaa. Mutta se oli tietysti väärä arviointi. Kun sikäläinen kansanmusiikki- ja tanssiryhmä oli esiintymässä, valot sammuivat ja sali tummui ja sisälle tuotiin suuri kermakakku, jossa oli (onneksi vain yksi) palava kynttilä. Kansanlaulajat lauloivat portugaliksi Happy Birthdayn, mihin koko yleisö yhtyi. Otin pienen palan kakkua ja pyysin tarjoilemaan sitä toisille illallisvieraille (heitä oli vähemmän kuin soittajia ja tanssijoita). Seurauksena tästä koko illallisporukka tuli henkilökohtaisesti kädestä pitäen onnittelemaan. Se siitä pakenemisesta.

En kyllä yhtään ymmärrä, että ihmistä onnitellaan, kun hän tulee vanhaksi. Se ei nimittäin ole välttämättä kovin hauskaa. Mutta minun täytyy myöntää, että minua lämmittivät jotkin huomionosoitukset. Pidän suurena kunniana, että ELVISin johtokunta oli päättänyt perustaa nimeäni kantavan rahaston ja siirtää sen ”pesämunaksi” varat, jotka saatiin kahden puhelinosakkeen myynnistä. Kun osakkeet kaiken lisäksi myytiin edullisena aikana, alkupääoma oli heti reilut 90.000 mk. Minua lämmitti myös, että jotkut elvisläiset lähettivät onnittelun sijasta rahaa tähän rahastoon. Valitettavasti minulla ei ole lupaa mainita kaikkia lahjoittajia, joten en mainitse ketään, en edes Helsingin Poliisisoittokuntaa.

Suurena ja mieluisena yllätyksenä tuli minulle myös se, että ystäväni Hillel Tokazier oli istuttanut Israelin Sibelius-metsään minulle nimikkopuun. Eli siellä on nyt ainakin Sibeliuksen, Georg Malmsténin ja Arthur Fuhrmannin ikiomat puut. Olen siis hyvässä seurassa. (Elin aikoinaan samassa taloudessa Hannu Oraviston kanssa. Hän kävi silloin koulua ja kun musiikinopettaja tivasi kuka tuntee suomalaisia säveltäjiä, Hannu ilmoitti tuntevansa kaksi: Sibeliuksen ja Fuhrmannin. Tämähän piti täysin paikkansa vieläpä niin, että Hannu tunsi minut paljon paremmin kuin Sibeliuksen. Mutta olisi hänen pitänyt muistaa Malmsténkin.)

Kun Ragni Malmstén vielä ennakoi asiaa siten, että hän maalasi vuonna 1997 muotokuvani, joka on Elvisin toimiston seinällä huohottamassa Martin niskaan, tunnen itseni jo melko kuolemattomaksi.

Minua tietenkin lämmitti myös, että jotkut elvisläiset kirjoittivat tapauskohtaisesti muistellen, kuinka olin joskus neuvoilla tai jopa toimenpiteillä osannut auttaa hankalissa asioissa. Tämä kaikki saa minut melkein uskomaan, että olen ehkä sittenkin voinut olla enemmän hyödyksi kuin haitaksi, vaikka aika moni kokee minut parantumattomaksi häiriköksi.

Yllämainittua rahastoa tulee hallinnoimaan ELVISin johtokunta ja minuakin kuulemma kuunnellaan. Meillä ei ole vielä kuvaa siitä, mitä rahaston toiminta tulee olemaan. Omassa päässä olen kuitenkin pyörittänyt sellaisia ajatuksia, että siitä annettaisiin jonkinlaisia stipendejä tai palkintoja, jotka eivät ehkä olisi anottavissa, vaan saajat haettaisiin johtokunnan yleisen tietämyksen mukaan. Ja ehdoton ajatukseni on, ettei palkintoa annettaisi sellaisille, joilla menee muutenkin hyvin. Voisin kuvitella, että saajaksi etsitään niitä, jotka aikoinaan tekivät paljon hyvää työtä, mutta jotka ovat nykyään jääneet unhoon. Mutta tämä kaikki selviää lähiaikoina.

Kartuttaakseni rahaston varoja, olen päättänyt, että kahden teokseni teostokorvaukset menevät 100%:sesti rahaston hyväksi. Teostossa tutkitaan parhaillaan kuinka tämän voi tehdä. Ennakkotapauksena minulla on marssi Kunnianosoitus U.K.K:lle, jonka teostokorvaukset menevät kokonaan UKK-säätiölle. Nyt teokset ovat 1. marssi, jonka olen joskus säveltänyt Radion puhallinorkesterille. Tämä osallistui johonkin kansainväliseen kilpailuun. Voittoa ei tullut, vaikka teoksella on erittäin hyvä nimi: Fight for the Copyright. Toinen teos, joka testamentoin, on kappale baritonitorvelle ja puhallinorkesterille, joka ei ole edes ihan valmis. Sen nimi on Concertino im alten Stil. Nimensä mukaan se onkin hyvin vanhanaikainen, mutta sillä on se hyvä ominaisuus, että sitä voi soittaa vaikkapa soittokunnan puistosoittotilaisuudessa. Se on siis käyttömusiikkia (eikä kertakäyttömusiikkia).

Siis, se joka haluaa kannattaa nimikkorahastoani, ei tarvitse tehdä muuta kuin soittaa jomman kumman (tai molemmat) yllämainitut kappaleet. (Nuotit saa pian joko minulta tai ELVISiltä.) Silloin rahat kirstuun kilahtaa. Ja taas kerran kiitos, tästäkin!

Arthur Fuhrmann

PS. Lahden Sibeliustalo avattiin 10.3. Lahden kaupunginorkesterin avajaiskonsertilla. Orkesterihan on tunnettu Sibeliuksen musiikin loistavana tulkitsijana Osmo Vänskän johtajanaan. Mielestäni oli upeaa, että avajaiskonsertissa kuitenkin soitettiin Sibeliuksen Luonnottaren lisäksi Klamin Lemminkäisen seikkailut, Kokkosen Interludeja ja Ahon 11. sinfonia kantaesityksenä. Kun sitten seuraavana päivänä Vänskä johti LKO:ta Rauno Lehtisen musiikin merkeissä, olen vakuuttunut, että ainakin Lahdessa tiedetään ja koetaan, että suomalainen musiikki ei lopukaan Sibeliukseen, vaan suomalaiseen musiikkielämään kuuluu muidenkin säveltäjien luomuksia ns. kevyttä musiikkia myöten. Hassu sattuma on tietenkin se, että Lehtisen konsertti oli 11.3. eli juuri sinä päivänä, jonka laajat musiikkipiirit ovat katsoneet sopivaksi Suomalaisen Musiikin Päiväksi. Ja tämä ei ole kannanotto Sibeliusta vastaan, vaan kaiken muun musiikin puolesta. AF


teksti: Arthur Fuhrmann


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2000

Selaa lehden artikkeleita