Kun tiedustelin toiminnanjohtajaltamme, mistä minun olisi syytä kirjoittaa tähän omalle palstalleni, Martti ehdotti, että kirjoittaisin apurahoista. Olin aluksi vähän vastahakoinen, mutta kun Martti muistutti, että olen ollut pari kautta valtion säveltaidetoimikunnan jäsenenä ja alusta alkaen mukana jakamassa apurahoja, jotka ensin olivat Teoston, sittemmin LUSESin ja nykyään Georg Malmstén-säätiön, jonka varapuheenjohtaja edelleen olen, suostuin kuitenkin. Liikkeelle lähdettiin siten, että Teosto varasi vuosittain saman summan kuin se oli jo vuosikausia varannut Suomen Säveltäjien Sibelius-rahastolle. Vuonna 1969 perustettiin apurahalautakunta, johon kuuluivat: puheenjohtajana Teoston toimitusjohtaja Pekka Kallio ja jäseninä Kai Brunila, Arthur Fuhrmann, Åke Grandell, Erkki Melakoski ja Harry Orvomaa. Lautakunnan ensimmäisessä kokouksessa sattui huvittava välikohtaus. Yksi apurahan anojista oli Aimo Mustonen, josta kysyttiin kuka hän mahtaa olla. Fuhrmann tiesi, että Mustonen on Sillanpään marssilaulun säveltäjä. Kokouksen lopussa Harry Orvomaa (joka oli lautakunnassa kustantajien edustaja) saneli pöytäkirjaan paheksumisensa siitä, että Fuhrmann olisi tuonut esille poliittisia mielipiteitään.

Vuonna 1970 ensimmäiset apurahan saajat olivat: Harry Bergström, Henrik Otto Donner, Pentti Lasanen, Esko Linnavalli, Aimo Mustonen, Seppo ”Paroni” Paakkunainen, Esa Pethman, Heikki Sarmanto ja Eino Virtanen. Jotkut heistä jättivät apurahan käyttöselvityksen tekemättä. Jos nyt jollakin alkaa omatunto soimaan: ei ole vielä myöhäistä selvittää ja vaikkapa vihdoinkin tehdä sitä mihin apuraha aikoinaan myönnettiin.

Tämä on pulma, joka ei ole vieläkään tyystin ratkennut. Vielä tänäkin päivänä löytyy ihmisiä, jotka ovat hyviä kirjoittamaan anomuksia, mutta hyvin huonoja kirjoittamaan selvityksiä. Joskin tilanne on huomattavasti parantunut ja suurin osa stipendin saajista viimeistään karhukirjeen jälkeen tekee sen, minkä he olivat luvanneet apurahan saamisen yhteydessä, eli kertovat mihin raha käytettiin.

Näissä lautakunnissa (siis Teoston, LUSESin ja Malmsténin) on henki ollut erittäin hyvä ja päätökset tehtiin aina yksimielisesti. Joskus mentiin kompromissin kautta. Muistan, etten ollut kovinkaan onnellinen siitä, että apuraha annettiin kerran (hyvin kauan sitten) eräälle säveltäjälle, joka tarvitsi rahaa kattoremonttiin. On tietenkin selvä, että on hankala säveltää kun katto vuotaa. Alusta lähtien pidettiin muuten ihan selvänä, että apurahat olivat todellakin apu-rahoja, jotka ovat avuksi nimenomaan luovaan työhön. Ne eivät ole missään tapauksessa sosiaaliavustuksia. Tämä tuo mukanaan, että esim. eläkeläisillä ja työttömillä on aika huonot mahdollisuudet saada stipendi. Molemmille ryhmillä lienee tarpeeksi aikaa säveltämiseen tai tekstien kirjoittamiseen. Malmstén-apurahoja ei myöskään myönnetä äänitteiden tuottamiseen tai soittimien hankkimiseen. Mielestäni paras anomus on edelleenkin sellainen, jossa sanotaan, että on tarkoitus ottaa ”siviilitöistä” virkavapaata saadakseen aikaa luovaan työhön. Silloinkin tulee joskus vaikeuksia kun käy selville, että jokin taho (jopa Yleisradio!) on tilannut teoksen, mutta ei ole valmis maksamaan sitä minkä tekijä tarvitsee voidakseen vapautua muista hommista.

Kun apurahoja siirrettiin Teostosta LUSESiin ja siitä myöhemmin Malmstén-säätiölle, meillä oli aluksi aika jäykkä ja kaavamainen ”rooteli”-ajattelu. Otettiin huomioon maantieteellisiä asioita, sukupuolijakauma, eri musiikin lajit jne. Pian kuitenkin huomattiin, että tämä vei kohtuuttomuuksiin. Jos jonakin vuonna esim. olisi ollut Lapissa nainen, jonka suunnitelmissa oli säveltää vaikkapa lastenlauluja, hänen mahdollisuutensa olivat huomattavasti paremmat kuin esim. kolmen miespuolisen säveltäjän Helsingistä, jotka olisivat halunneet kirjoittaa sovituksia puhallinorkesterille. Vaikka lappilaisnaisella ei olisi ollut kovinkaan paljon näyttöä ja puhallinmiehet olisivat olleet vanhoja konkareita. Näin ollen olemme tulleet siihen pisteeseen, että arvioimme kuka parhaiten saa luvatut luomukset tehdyiksi, mistä on Suomen musiikkielämälle eniten hyötyä. Tämän lisäksi olemme yrittäneet ottaa huomioon nuoret tekijät ja vaikka ehkä silloin ei synnykään kuolemattomia teoksia, kannustus on voinut olla sille säveltäjänalulle hyvin merkittävä. Lasse Mårtenson (joka ei 1974 kylläkään ollut enää mikään aloittelija) on usein sanonut, että Malmsténin apuraha antoi hänelle paljon itseluottamusta, että se on ollut ratkaiseva hänen tulevalle uralle.

Nihkeästi suhtaudutaan sellaisiin anomuksiin, joissa sanotaan suurinpiirtein ”jos saisin rahaa, voisin jotakin tehdä”. Suuri pulma on tietenkin, että rahaa on suhteellisen vähän (ehkä 100-140 tuhatta vuosittain) ja hakemuksia on suuri määrä. Suurin osa niistä on järkeviä ja kannatettavia. Viime vuonna tuli 164 hakemusta, apurahoja sai 15 ja yhteissumma oli 134 000 mk. Apurahat olivat kaikkia 8 000 mk:n suuruisia, paitsi kaksi työryhmää, jotka saivat 15 000 kumpikin.

Yksi tärkeä periaate, joka lienee yleinen kaikkien apurahojen jaossa: apurahaa annetaan enintään se summa, jota anotaan. Tämä on tietenkin hankalaa anojalle. Jos pyytää liian suurta summaa, on se mahdollisuus, ettei edes saa pienempää määrää, koska arvioidaan, että kovin pienellä summalla ei saa mitään aikaiseksi. Jos taas pyytää hyvin pientä summaa, sen voi ehkä saada, mutta jollekin suurelle projektille siitä ei ole paljon hyötyä.

Vielä eräs tärkeä seikka. Vaikka apurahalautakunta pyrkii olemaan objektiivinen, aina tapahtuu ”oikeusmurhia”, mutta kenelläkään ei ole absoluuttista oikeutta saada apurahoja. Muistan aina, että saimme kerran hakemuksen, jossa sanottiin, että voisitte jo vihdoinkin antaa minulle stipendin kun olen jo niin vanha ja tehnyt paljon säveltaiteen hyväksi. Anomus käsiteltiin hyvin nopeasti ja tietenkin negatiivisesti.

Muistot säveltaidetoimikunnasta ovat aika ristiriitaisia. Kaiken lisäksi siitä on jo aika kauan kun olin siellä, eikä minulla ole minkäänlaisia muistiinpanoja. Sen kyllä muistan, että ilmapiiri sielläkin oli etupäässä mukava ja periaatteessa kaikki yrittivät olla tasapuolisia ja suhtautua asioihin objektiivisesti. Tämä koskee varsinkin aikanani olleita puheenjohtajia Harald Andersénia ja Ellen Urhoa. Vaikka molemmat olivat vahvasti ”eliittimusiikkia” edustavia, minkäänlaista kevyen musiikin halveksintaa ei ollut havaittavissa. Ainoat soraäänet tulivat työväenmusiikin ja kansanmusiikin edustajien tahoilta. Varsinkin viimeinen piti kaikkea muuta kuin kansanmusiikkia ”humpuukina ja tingeltangelina” eikä ns. vakava musiikkikaan saanut paljoa armoa. Esim. kamariorkesterit eivät olisi saaneet hänen mielestään minkäänlaista tukea, koska hänen mielestään kyseessä olivat ainoastaan vakituisesti kiinnitetyt orkesterimuusikot, jotka halusivat tehdä rahaa soittamalla kamarimusiikkia. Itse asiassa tämä asenne oli loppujen lopuksi aika edullinen. Kun me Otto Donnerin kanssa tuimme kamarimusiikkia, vakavan musiikin edustajat katsoivat olevansa velvoitettuja tukemaan meitä kun ajoimme UMOn vakinaistamista. Teimme sitten vielä kompromissin kansanmusiikin edustajan kanssa ja tuimme, kun hän halusi vakinaistaa kansanmusiikkiyhtyeen, sillä ehdolla, että hän tuki myös UMOn asiaa. Tällä mielestäni aika häpeällisellä tavalla saimme ensimmäisen ja ainoan ammattilaisbigbandin vakinaistetuksi. UMOn ylläpitäjiksi oli tarkoitettu opetusministeriö, Helsingin kaupunki ja Yleisradio. Viimemainittu sitten (jo kauan ennen digihössötyksen alkua) vähensi yksipuolisesti omaa osuuttaan ja tietääkseni nykyään Yle rahoittaa UMOa ainoastaan joidenkin harvojen ohjelmien tilaamisella. Tämä on aiheuttanut sen, että UMO on toistuvasti ollut pakkolomalla. Tämäkin on erittäin häpeällistä. Työväenmusiikin edustajasta jäi minulle sellainen mielikuva, että häntä kiinnostivat ensisijaisesti hänen henkilökohtaiset tuttavansa, sen jälkeen hänen yhdistykseensä liittyvät asiat. Muista asioista hän ei ollut kiinnostunut, vaikka ei hän kyllä pistänyt paljon hanttiinkaan. Mutta paha maku jäi suuhun.

Eräs alamme vaikeuksista on se, että se on niin laaja. Jo ELVISin jäsenkuntaan kuuluvat itse asiassa kaikki eri musiikkilajit, jotka eivät ole edustettuna Suomen Säveltäjissä. Eli kansanmusiikista lähtien viihdemusiikki, rokki ja popmusiikki ihan jazziin saakka. Olkoonkin, että jotkut etupäässä jazzia kirjoittavat säveltäjät tuntuvat viihtyvän paremmin Suomen Säveltäjien seurassa ja että Yleisradio (ainakin analogisessa ohjelmatoiminnassa) laskee jazzin ja kansanmusiikin kuuluvan samaan kategoriaan kuin ns. klassinen musiikki. (Klassinen musiikki on tässä yhteydessä aika huono ilmaisu. Tarkkaan ottaen klassinen musiikki tarkoittaa lähinnä Haydnin, Mozartin ja Beethovenin aikakautta, jolla ei liene paljon tekemistä esim. nykyaikaisen minimalismin kanssa.) Kun ottaa huomioon, että ELVIS edustaa myös tekstintekijöitä eli sanoittajia, on selvä, että meidän vaikutuspiirimme on monta kertaa laajempi kuin ”klassisella” alalla. Näin ollen meidän piirin apurahat ovat yleensä paljon pienemmät kuin heidän.

Erään asian on kuitenkin tässä vielä tultava esiin: Kuuluminen ELVISiin, Suomen Säveltäjiin, Muusikkojen Liittoon jne. ei vaikuta millään tavalla apurahan saantiin. Malmstén-säätiössä on merkittävää ainoastaan se, onko Teoston asiakas vai ei. Varat stipendeihin tulevat suurelta osin Teostolta (viime vuosina 100 000 mk/v), joten on perusteltua, että apurahat menevät myös niille, jotka osallistuvat rahojen keräämiseen.

Olisi tietenkin paljon kerrottavaa monista muista apurahamuodoista. Esim. musiikkialan kirjastokorvaukset ovat tärkeä saavutus, jota ei olisi saavutettu ilman ELVISin voimakasta panostusta. Se, että valtio varaa vuosittain 500 000 mk yhteensä esiintyvälle ja luovalle säveltaiteelle oli ihan hyvä päänavaus, mutta tässäkin pitää päästä samalle tasolle kuin kirjailijat, jotka saavat vuosittain 10% siitä summasta, jonka kirjastot käyttävät uusien kirjojen hankkimiseen. Mielestäni olisi aika helppo tutkia, kuinka paljon kirjastot ostavat nuotteja ja äänitteitä. 10% tästä summasta on huomattavasti enemmän kuin se puoli miljoonaa, joka nyt saadaan.

Muina apurahoina voidaan pitää myös niitä järjestelmiä Teostossa, joissa annetaan mm. partituuritukea ja lisätilitystä ainoastaan televisio-, radio- ja konserttialueilla. Partituuritukihan menee ainoastaan sellaisille teoksille, jotka on luokiteltu ryhmiin C-D-E:hen (eikä siis A:han ja B:hen, joissa suurin osa kevyestä musiikista on). Mielestäni koko partituurimusiikki on yhtä typerä käsite kuin klassinen musiikki. En ole kirjoittanut montakaan sävellystä ja sovitusta, joista en olisi kirjoittanut partituuria. Ja tiedän, että partituurimusiikin tukea on annettu myös teoksille, jotka on sävelletty ainoastaan yhdelle soolosoittimelle. Mitä mieltä olen höpötyksestä, jota kutsutaan partituurimusiikin tilaussävellysapurahaksi, olen jo tuonut esille. Joten se siitä!

Väärässä kurkussa minulla on myös se, että monet Yleisradion ohjelmat tehdään nykyään tekijöiden ja esiintyjien rahoilla. Hyvin usein saa ohjelman lopusta lukea, että ohjelmat on tuotettu LUSESin, ESEKin ja KOURAn tuella. Näissä on siis varoja, jotka ovat peräisin taiteilijoiden tekijänoikeuskorvauksista. Tässä tulee mieleen vanha paroni Münchhausen, joka veti itsensä omasta tukastaan suosta. Eikö Yleisradion, jota rahoitetaan lupamaksuilla ja julkisen palvelun korvauksilla, pidä tuottaa ohjelmia omilla rahoilla, eikä käydä vielä palkollistensa taskuilla?

Yhtä vähän ymmärrän sitä, että monissa Ylen ohjelmissa on systeemi, jossa kuuntelijat saavat soittaa lähetyksiin ja he joutuvat maksamaan x-markkaa + pvm. Miksi minun pitää maksaa Yleisradiolle, jos osallistun ohjelmantekoon? Yleisradion rahat tuntuvat menevän aina vaan enemmän tekniikkaan ja ”sisältötuotantoon” (miten halveksiva sana luovalle toiminnalle!). Niihin pitää saada varoja jostakin muualta. Soittolistatkin ovat korvaamassa musiikkitoimittajien luovan panoksen. Olen kylläkin vahvasti sitä mieltä, että joka kerta kun kone korvaa ihmisen, menetämme osan humaanisuutta. Mutta sitä Yleisradion herrat eivät ilmeisesti tajua digi-huumassaan.

Toteaa Arthur Fuhrmann

PS. Voitteko kuvitella kuinka minua ahdistaa, kun omassa pienessä puutarhassani kasvaa digitalis!

---

teksti: Arthur Fuhrmann