Kaikki kestää aikansa ja jotkut ajatukset toteutuvat ja jotkut eivät. Jotkut asiat vaativat paljon aikaa ja sisua. Kuuluisa ”Itkevän huilun tapaus” oli esityslistoilla 18 vuotta, ennen kuin mm. Teosto uskoi, että kustantaja ei voi saada sanoittajan osalta kustantajaosuuksia tekijänoikeuskorvauksista, jos sillä ei ole kustannussopimusta sanoittajan kanssa.

Nyt on viimeinkin mennyt läpi se ajatus, että Suomessa (ja miksei ulkomaillakin) vietetään Suomalaisen Musiikin Päivää. Olen tästä hyvin onnellinen monestakin syystä. Ensinnäkin väitän kivenkovaan, että idea päivän viettoon on lähtöisin minulta. Asiasta on kylläkin keskusteltu aika paljon, ja samoissa merkeissä Teosto vietti joitakin vuosia sitten muutaman Teosto-päivän. Väitän myös, että siinäkin asiassa lähdettiin liikkeelle minun aloitteestani, joka kuitenkin pohjautui Ruotsissa vuosittain vietettyyn STIM-lördagiin. Siinä meni aika paljon rahaa hukkaan.

Muistan, että ensimmäisen Teosto-päivän budjetti oli 600.000 mk ja Säveltäjäin tekijänoikeustoimisto tilasi mainosjingle-jenkan joltakin mainostoimistolta. Muutenkin siinä oli aika paljon sähläilyä; erään konserttiohjelman layout maksoi 18.000 mk ja erään toisen konsertin esittäjille (UMOlle) maksettiin ainoastaan 10.000 mk. Totesin silloin, että liikkeellä olivat ”iloiset amatöörit”. Toinen yritys vuotta myöhemmin Tampereella meni myös aikalailla penkin alle, joten Teosto-päivät lopetettiin liian kalliina ja tehottomina.

Mihin sitten tarvitaan Suomalaisen Musiikin Päivää? Tarkoitus on, että silloin soitetaan voittopuolisesti nimenomaan suomalaista musiikkia; niin radiossa ja televisiossa, niin konserteissa kuin ravintoloissa jne. Asia ei edennyt muitta mutkitta. Erittäin ikävä sattuma oli, että Minna Lindgren (jota arvostan hyvin paljon terävä-älyisenä ja teräväkynäisenä musiikkitoimittajana ja -vaikuttajana) oli meidän tietämättä tehnyt aloitteen, jonka mukaan 8.12. vietettäisiin Suomalaisen Musiikin Päivää, mitä juhlistettaisiin myös liputuksella. Tämä ajatus oli kuitenkin täysin meidän ajatuksemme vastainen. 8.12. on Sibeliuksen syntymäpäivä ja silloin on kautta aikain pidetty ympäri Suomen maata erilaisia Sibelius-konsertteja. Siinähän ei ole mitään pahaa, mutta kun pari päivää aiemmin eli itsenäisyyspäivänä juhlitaan perinteisesti Sibeliuksen sävelin, tuntuu aikalailla siltä, että Sibelius ja suomalainen musiikki olisivat synonyymejä. Ja juuri tästä haluttiin pois. Minulle sopii erinomaisesti, että Sibeliuksen syntymäpäivänä liputetaan, mutta suomalainen musiikki on paljon muutakin kuin Sibelius.

Etsittiin siis jokin muu sopiva päivä, jolloin juhlittaisiin suomalaista musiikkia. Ja nyt vannon, että päivän löysi Tapio Tuomela, joka selatessaan Suomen musiikkihistoriaa keksi, että päivä, jolloin päätettiin perustaa Helsingin musiikkiopisto, josta sittemmin tuli Sibelius-Akatemia, olisi sopiva yhdistämään kaikki eri musiikin lajit. Ja näin päätettiin ja nyt tänä vuonna sitä vietetään ensimmäisen kerran.

Mutta mikä on suomalaista musiikkia? Olen joutunut kinaamaan tästä jo vuosikymmeniä. Äänilevyteollisuus näkee mielellään, että suomalaisen artistin suomeksi esittämä käännösiskelmä muuttuu suomalaiseksi musiikiksi. Asia ei ole näin; se on ainoastaan (ja nyt en aliarvioi käännösiskelmää) kotimainen versio ulkomaisesta sävellyksestä. Olen usein käyttänyt esimerkkinä Sibeliuksen Finlandiaa. Jos Berliinin filharmonikot soittavat saksalaisella äänitteellä Herbert von Karajanin johdolla Saksassa Finlandiaa, siitä ei tule saksalaista musiikkia, vaan se on saksalainen tulkinta suomalaisesta teoksesta.

Jos Jussi Björling (muistaakseni hänen isoäitinsä oli suomalainen) laulaa Ruotsin radio-orkesterin säestyksellä, ruotsalaisen kapellimestarin johdolla, ruotsalaisen Gunnar Wennerbergin runoon sävelletyn Näcken, kyseessä on suomalainen musiikki; säveltäjähän on Sibelius. Ja asia ei muuttuisi, vaikka se olisi ruotsalainen orkesterisovitus ja suomalainen Seppo Asikainen soittaisi lyömäsoittimia. Ja taas toisinpäin: kun Kari Tapio laulussa väittää olevansa suomalainen, kyseessä on ulkomainen musiikki, olkoonkin, että suomalaiset sanat ovat Raul Reimanin ja sovitus Kaj Westerlundin. Säveltäjä on Salvatore Cutugno (eli italialainen) ja kustantajakin on ruotsalainen. Tämä suomalainen versio tehtiin niinä hyvinä aikoina kun sanoittajille ja sovittajille vielä myönnettiin lupia tekijänoikeuskorvauksineen. Nythän on usein niin, että lupa tulee, mutta ”sorry, no shares”. Toisin sanoen nykyään monenkaan käännösiskelmän tekijänoikeuskorvauksista ei jää euroakaan Suomeen. Musiikissa primäärinen tekijä on aina sävellys, toiseksi tärkein on sanoitus, olkoon sävellys vaikka kuinka simppeli ja sanoitus kuinka nerokas tahansa. Teostokin noteeraa sanoituksen ainoastaan sävelmän yhteydessä.

Ennen kuin joku nyt virnistelee minun syntyperästäni, ilmoitan, että katson olevani täysin suomalainen säveltäjä. Perusteita on monia: Saksan aikanani en muistaakseni säveltänyt yhtään mitään (sovitin kyllä paljonkin). Olen tullut tänne ihan samalla tavalla kuin Pacius. Olen Suomen kansalainen (oliko Pacius?), olen käynyt sotaväen täällä (toisin kuin Pacius), olen opetellut ja opettelen Suomen kieltä (toisin kuin Pacius) ja olen integroitunut täysin suomalaiseen elämään. Olen tapellut suomalaisen musiikin puolesta varmasti enemmän kuin moni muu. Joten väitän, että esimerkiksi minun tunnetuin sävellykseni ”Hangon keksi, Fazer-tuote” on takuulla suomalaista musiikkia. Sen jälkeen kun olin ollut jo vuosia ELVISin puheenjohtaja, Suomen Säveltäjät valitsivat johtokuntaansa Herman Rechbergerin, ja Ilkka Kuusisto totesi sen olevan ihan oikein. Monessa maassa likaiset työt teetetään vierastyöläisillä. Herman kyllä kotoutui vielä paremmin kuin minä; hän pudotti etunimestään toisen n-kirjaimen (luopio!). Samaan sarjaan on laskettava myös Fridrich Bruk, joka aikoinaan tuli Yhdysvaltojen kautta Neuvostoliitosta. Hänen sinfoniansa samoin kuin hänen tangonsakin ovat aitoa suomalaista musiikkia. Ja ehkä paraatiesimerkki on Erik Lindström. Vaikka hän on Ogelin poikia eli siis aito Stadin kundi, hän on ollut koko elämänsä ajan ja on vieläkin Ruotsin kansalainen. Tämän lisäksi hän ei ole Teoston vaan STIMin asiakas (kylläkin Teoston jäsen ikään kuin vanhasta muistista). Mutta Ranskalaiset korot on suomalaista musiikkia samoin kuin Pikku Midinetti, Armi ja Muistatko Monreposin’kin.

Toteaa Arthur Fuhrmann

PS. Vaalit ovat tulossa. Muistattehan, että edustajien palkkoja nostettiin reippaasti mm. sen vuoksi, että saataisiin parempia edustajia eduskuntaan. Näin ollen Koistisen (Daltonin) veljekset ovat päättäneet lopettaa rikollistouhut ja lähteä parempiin hommiin eduskuntaan. Ja vaikka Sirpa Pietikäinen jättäytyi eduskunnasta rattijuoppouden takia, eräs entinen kenraali ei olisi koskaan päässyt eduskuntaan, ellei hän olisi rattijuoppouden takia joutunut jättämään puolustusvoimia. Ja onhan ehdokkaana myös valtakunnanoikeudessa tuomittu entinen ministeri. Ministeriksi hän ei voi enää nousta; siihen vaaditaan tunnettua hyvää mainetta ja kyvykkyyttä. Mutta eduskuntaan ei ole moisia vaatimuksia. Eikä mitään koulutusvaatimuksia; tarvitaan ainoastaan kansan suosio. Julkisuudessa on ihmetelty paljon sitä, ovatko julkkikset kelvollisia eduskuntaan. En pysty ymmärtämään sellaista ajatuskulkua. Eihän julkisuus tee ketään tyhmäksi tai vähemmän luotettavaksi. Heistä ainakin tiedetään jotakin ja heidän halunsa ja kykynsä hoitaa yhteisiä asioita on varmasti yhtä hyvä kuin ehdokkaitten, joista emme tiedä yhtään mitään.

Tällä kertaa ehdokkaina meidän alan väkeä yli puoluerajojen. ELVISin jäsenistä ehdokkaina ovat ainakin Mikko Alatalo, Lasse Heikkilä, Kari Peitsamo, Harri Saksala, Anni Sinnemäki ja Veltto Virtanen. Heidän lisäkseen tarjolla ovat mm. Reiska Laine, Tapani Kansa, Petri Hohenthal ja Tamara Lund. Mielestäni olisi ihan kiva, että eduskuntaan tulisi sellaisia, jotka ovat tunteneet pulmiamme omassa nahassaan. Ja muistakaa: jos ei äänestä, ei ole sananvaltaa kun puhutaan politiikasta.

Toteaa

A. Fuhrmann

---

teksti: Arthur Fuhrmann