Molemmat uutiset koskettivat itseäni mitä suuremmissa määrin.

Olen toiminut kulttuurialan pienyrittäjänä 22 vuoden ajan. Päädyin alun perin perustamaan toiminimen, kun eräs yksityiskeikan järjestäjä ei suostunut vuosituhannen vaihteessa maksamaan muusikoille palkkaa vaan se piti itse laskuttaa. Musiikkihommien ohessa tein sivutoimisesti freelance-kulttuurijournalismia, jota ajatellen toiminimiratkaisu osoittautui suorastaan pakkoratkaisuksi. Digitalisaation johdettua vakituisten työpaikkojen sulamiseen toimituksista laskutus muodostui media-alalla vallitsevaksi käytännöksi freelancereille vieläpä nopeammassa tahdissa kuin kulttuurialoilla konsanaan.

Kolme vuotta myöhemmin perustin osakeyhtiön ja levymerkin kahden musiikintekijäkaverin kanssa. Tätä siirtoa ei tehty niinkään rikastumisen toivossa, vaan pakon sanelemana. Olimme kaikki osallistuneet tahoillamme musiikkituotantoihin, joita kukaan muu instanssi Suomessa ei halunnut julkaista. Siispä julkaisimme ne itse. Omasta mielestämme hienoja levyjä tuli synnytettyä maailmaan liuta ja osa jopa päätyi piirun verran plussalle, varsinkin kun levyjen tuottajina toimineet yhtiökumppanini eivät nostaneet työstään kunnollisia tuottajapalkkioita.

Vähitellen yhtiökumppaneiden elämäntilanteet eivät enää mahdollistaneet kulttuuria kulttuurin vuoksi -arkea. Yhtiön operatiivinen toiminta jäi omille harteilleni ja fokus siirtyi sitä myöten yhä enemmän oman yhtyeeni julkaisutoimintaan ja kansainvälistymiseen. Viimeiset pari vuotta yhtiö on ollut kokonaisuudessaan omassa omistuksessani.

Alkuaikoina ansioni toiminimiyrittäjänä olivat sen verran vaatimattomat, että YEL-minimiraja ei vahingossakaan paukkunut. Tein normaalikeikat lähtökohtaisesti verokortilla, ja toiminimeni oli alussa selkeästi sivutoiminen. Vaikka laskutettavat summat alkoivat vähitellen kasvaa yli verokorttiansioiden, en kokenut tarpeelliseksi nostaa YEL-rajaa.

Nostomotivaatiota ei varsinaisesti kasvattanut tieto siitä, miten heikosti YEL yrittäjälle eläkettä käytännössä kerryttää. Varsinkin vertaillessa tilannetta tavalliseen palkansaajaan koko yhtälö tuntui täydellisen epäreilulta. Valuvirheet on valettu jo yli 50 vuotta sitten kun Suomeen luotiin yrittäjien nykyinen eläkejärjestelmä. Palkansaajista poiketen yrittäjien eläkejärjestelmä ei rahastoi eläkemaksuja. Yrittäjän tulee ansaita 1,5-2-kertaisesti verrattuna palkansaajaan saadakseen saman eläkekertymän.

Taustalla vaikuttaa myös sukupolvien välinen YEL-kuilu. Kun 1940 syntynyt saa keskimäärin viisi euroa eläkettä vastineeksi jokaisesta eurosta, jonka hän on työuransa aikana eläkemaksuina maksanut, niin nuoren yrittäjän kohdalla maksetulla eurolla saa enää vain vajaa kaksi euroa eläkettä, ja tämäkin tuppaa nojaamaan ylioptimistiseen arvioon talouden kehityksestä.

Nämä realiteetit huomioiden itsellenikin syntyi taannoin kuva, että tämähän on vähän kuin lapioisi pienyrittäjänä vähiä ansioitaan loputtomaan YEL-kaivoon, josta niitä ei eläkeiän saavuttaessa enää todennäköisesti saisi imettyä itselleen kuin ihmeen kaupalla. Silloin harvoin, kun en elänyt ihan kädestä suuhun, sijoitin vähät voittoni vintage-soittimiin – siis työvälineisiini – joiden arvon tiesin kasvavan tasaisesti ja joita kykenin tarvittaessa myös helposti realisoimaan.

Vasta ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin heräsin siihen todellisuuteen, että maksettu YEL tosiaan kerryttää – tekijänoikeuskorvauksista poiketen – taiteilijayrittäjälle sosiaalietuuksia kuten vanhempainpäivärahaa. Korjasin YEL-tulojani piirun verran ylöspäin, mutta olen silti kerryttänyt yrittäjäeläkevakuutustani reippaasti alakanttiin kaikki nämä vuodet. Pääosin siitä yksinkertaisesta syystä, että tuloni eivät ole muuhun riittäneet.

Nyt esitetyn eläkeuudistuksen myötä alimmissakin tulotasoissa yrittäjien YEL-maksut kasvaisivat nähtävästi miltei pari tonnia lisää vuositasolla, mikä on mediaanitaitelijayrittäjälle Suomessa merkittävä jollei kriittinen rahasumma. Lyödessä marginaalit laskuriin huomaa YEL-noston olevan yrittäjän eläkkeiden näkökulmasta kuitenkin lähinnä kosmeettinen korjausliike, joka kasvattanee loppupelissä eniten eläkevakuutusyhtiöiden toimitusjohtajien bonuksia ja toisaalta YEL-järjestelmän byrokraattisia kuluja (STM:n työryhmän arvio 3 miljoonan euron vuotuisesta kulujen kasvusta on nähdäkseni täysin ylioptimistinen). Kaikista korneinta esityksessä on jättää YEL-tulon määrittely käytännössä samaisten eläkevakuuttajien vastuulle!

Valtiohallinnon näkökulmasta taustalla ilmeisesti painaa tarve varmistaa, että kaikki suomalaisyrittäjät saisivat kartutetuksi itselleen edes suomalaisen takuueläkkeen verran YEL-kertymää. Tästä ollaan tällä hetkellä kieltämättä kaukana. Mitä todennäköisimmin takuueläkettä joudutaan nykytalousnäkymien valossa lähivuosina vieläpä nostamaan. Kun vastaavasti yrittäjien eläkesäästöt laahaavat perässä, niin valtio joutuu vajetta väistämättä entisestään paikkaamaan. Puhuttaessa sadoista tuhansista alivakuutetuista pienyrittäjistä tämä kustannus alkaa olla kansantaloudellisesti todella merkittävä aikapommi. Pelkästään viimeisten 10 vuoden aikana yrittäjien eläkkeiden valtionosuus on kasvanut 23 miljoonasta 349 miljoonaan euroon. Huoli on sikäli ymmärrettävä.

Kuten aiheeseen liittyvä adressi esittää, YEL-korjausliike tulisi suhteuttaa yrittäjän todelliseen, toteutuneeseen tuloon, eikä eläkevakuuttajien epämääräisiin mediaani-työkokemusarvioihin perustuen. Voi kuvitella, miten kirjavia tulkintoja eläkevakuutusyhtiön asiakaspalvelijalla tulisi esimerkiksi musiikintekijäyrittäjän YEL-tasosta, tiedostaen vuosittaiset heitot tuloissa. Puhumattakaan korkeakoulututkintovaatimuksesta, joka uupuu tyystin suurimmalta osalta kulttuurialojen pienyrittäjistä.

Ja koko järjestelmässä pitäisi ensisijaisesti huomioida pienyrittäjien todellinen maksukyky. Jos yritystoiminta ei tuota moninkertaisesti tavalliseen palkansaajaan verrattuna, ei voida olettaa yrittäjän kykenevän myöskään maksamaan moninkertaisesti eläkemaksua päästäkseen samalle eläketasolle kuin palkansaajakollegansa. Mitään helppoa ohituskaistaa YEL-himmelin korjaamiseen ei taida olla, jollei sitten lähestyttäisi asiaa esimerkiksi progressiivisen verotuksen tavoin, mitä muutama some-kaverini ovat varsin uskottavien perustelujen kera esittäneet.

Ministeri Sarkkisen ulostulojen perusteella YEL-esitystä ei kuitenkaan olla peruuttamassa, eikä siihen olla valmiita näin dramaattisia tuunauksia tekemään. Toivottavasti esityksen eduskuntakäsittely hoidetaan merkittävästi avoimemmin kuin valmistelutyö, ja koko puoluekirjo käy sen kriittisesti läpi. Aihetta optimismiin tältä osin herättävät esitystä suoraan kritisoivat puheenvuorot, jopa Sarkkisen hallituskumppaneiden piiristä.

***

Kun kyseisessä lehtijutussa mainittiin oman nimeni ohella luottamustoimeni Suomen Musiikintekijöissä, niin koen tarpeelliseksi avata asian läpinäkyvästi koko jäsenistölle. Oma yritykseni on maksanut minulle itselleni näiden kolmen kalenterivuoden aikana kaiken kaikkiaan reilut 9000 euroa palkkaa ennen veroja. Pyydän huomioimaan, että tähän summaan sisältyy muutakin kuin yritykseni kautta kanavoitua koronatukikertymää. Kun mukaan lasketaan henkilökohtaiset koronatukeni niin oma koronatukipottini kolmen kalenterivuoden ajalta jää siis reippaasti alle kolmannekseen jutussa vihjaillusta 100 000 tukieurosta. Alkuvaiheen koronatuilla katettiin yhtyeemme peruttujen kv-kiertueiden toteutuneita tuotantokuluja, joita roikkui kuukausikaupalla omilla ja yhtiöni luottokorteilla. Tukia kanavoitiin sittemmin palkkoina kuusihenkisen yhtyeen jäsenten tulonmenetyksiin ja yhtyeen toimintaan. Välillisesti työllistimme koronatuillamme monien muiden samassa lehtijutussa mainittujen taitelijayritysten tavoin muun muassa freelance-ääniteknikkoja ja -kuvaajia.

Valitettavan helposti unohdetaan, kuinka kauan ja kuinka löysässä hirressä maamme kulttuurialan freelancerit – heidän joukossaan myös taiteilijayrittäjät – joutuivat sinnittelemään. Valtion kulttuurialoille kanavoiman koronatuen fokus oli ensimmäisen vuoden ajan VOS-laitoksissa eikä vapaan kentän toimijoissa. Lisäharmia aiheuttivat TE-keskuksen mielivaltaiset päätökset, jotka eväsivät monilta musiikintekijöitä ja muusikoilta jopa mahdollisuuden työmarkkinatukeen. Valtion niin kutsuttu kulttuurialojen freelancer-tukipaketti myönnettiin henkilöhakijoille vasta loppukeväästä 2021. Käytännössä ensimmäiset näistä tuista kanavoitui freelancereiden pankkitileille vasta alkusyksystä 2021 useiden kuukausien mittaisiksi venyneiden Taiken käsittelyaikojen takia. Tukien myöntöperusteen painotus oli myös hakijan työsuunnitelmassa eikä toteutuneissa tulonmenetyksissä, mitä omakin järjestömme on toistuvasti kritisoinut.

Kun syntyi mahdollisuus hakea tukea kulttuurialan yrittäjänä, sitä korttia oli ymmärrettävästi järkevää jokaisen kynnelle kykenevän käyttää, eikä tässä ollut mitään epäeettistä. Tämäkin järjestö jakoi jokaisesta yrittäjien koronahakukierroksesta aktiivisesti tietoa kanavissaan jäsenistölle, kyseessä ei sikäli ollut mikään pieni taitelijayrittäjäeliitin salakerho, mitä jutussa vihjailtiin.

Valtionkonttorin käsittelyajat yrittäjien kustannustukihakemuksille olivat nopeat, ja hakeminen ketterää ja automatisoitua. Haku myös perustui täysin hakijayrityksen tulonmenetyksiin, ja hakukaavake oli synkronoitu ALV- ja palkkarekisterin kanssa. Oma yritykseni sai päätöksen parhaimmillaan vuorokaudessa ja hitaimmillaankin reilussa viikossa. Sikäli yrittäjät olivat ilman muuta etulyöntiasemassa suhteessa henkilöhakijoihin.

Ongelmattomia yritysten koronatuet eivät kuitenkaan missään nimessä olleet. Kustannustuen 30 prosentin (myöhemmin 25 prosentin) tappiovaatimus hakukuukausilta suhteessa vertailukauteen oli kulttuurialoja ajatellen todella problemaattinen jo lähdöissä. Äärimmäisen harvalla taitelijayrittäjällä on identtistä kuukausikohtaista liikevaihtoa peräkkäisinä vuosina. Ongelmia oli niin ikään valtionkonttorin määrittelemissä toimialaraameissa, jotka poissulkivat valitettavan monia taitelijayrittäjiä. Vastaavasti Opetus- ja kulttuuriministeriön yritystukien käsittely oli hidasta puutteellisen henkilöresursoinnin takia. Lisäksi oli todella valitettavaa, että viimeinen OKM:n jakama koronatukikierros keskitettiin käytännössä kokonaan VOS-toimijoille, vapaan kentän jäädessä nuolemaan näppejään.

Yhdenvertaista ei myöskään ollut taiteilijayrittäjien tulonmenetysten prosentuaalinen korvaaminen, varsinkaan jos vertailukohdaksi otetaan sulkukorvausten piiriin päässeet toimialat ja niiden yritykset. Useat Helsingin Sanomien jutussa tikunnokkaan nostetuista taiteilijayrityksistä teki tosiasiassa seitsennumeroisia tappioita pandemian aikana. Tätä peilaten muutaman sadan tonnin suuruiset koronatuet jaettuna kolmelle tilikaudelle osoittautuivat todennäköisesti aika laihaksi lohduksi.

Olen edustanut viime vuodet Suomen Musiikintekijöitä taiteilijoiden yhteistyöjärjestö Forum Artisissa, jonka hallituksessa on herännyt viime aikoina keskustelua semantiikan vaikutuksesta hallitusohjelmiin ja kulttuuribudjetteihin. Julkisesta kulttuurirahoituksesta puhuttaessa monissa muissa eurooppalaisissa kielissä viitataan stipendeihin eikä tukeen tai apurahoihin, niin kuin Suomessa. Tuki ja apuraha sanoissa on kieltämättä aika negatiivinen ja suorastaan alistava pohjavire, mutta niin on yrittäjä-sanassakin (vrt. ranskasta johdettu entrepreneur). En tiedä, onko itsensä työllistäjäkään terminä kovin toivoa herättävä.

Voisiko pienyrittäjien tympeä kohtelu Suomessa pohjautua osaltaan semantiikkaan? Nykytilanne kun on sekä kestämätön että paradoksaalinen: Markkinatalous ja valtio ajavat yhteisvoimin yhä useamman suomalaisen pakolla pienyrittäjäksi toimialaan katsomatta, mutta kumpaakaan ei tunnu todellisuudessa kiinnostavan yrittäjän arki tai toimintakyky. Valtion välinpitämättömyys jatkuu, vaikka pienyrittäjien elinvoimalla on oleellinen vaikutus sekä markkinatalouden rattaisiin että valtion kassaan.

Yhtälö ei siis toimi. Nykymalli on kaikella mahdollisella tapaa kestämätön. Mutta yrittänyttä ei silti laiteta.

Markus Nordenstreng
Varapuheenjohtaja
Suomen Musiikintekijät

Allekirjoita adressi vaatimuksesta hallituksen yrittäjän eläkelain muutosta koskevan esityksen (HE 102/2022 vp) kumoamiseksi ja käsiteltäväksi uudelleen.