Kun koronavirus raivosi, sulkutoimet kohdistettiin paniikinomaisesti tapahtuma-alaan. Kommenttipalstoilla jopa ilkuttiin, ettei moisen pitäisi tuntua ”sannien ja paulavesaloiden” tilipusseissa. Kovasti yritettiin saada ihmiset ymmärtämään, ettei kyse ollut vain keulahahmoista, vaan siitä, että työt katosivat sadoilta muilta: tapahtumien järjestäjiltä, oheistuotteiden myyjiltä, taksikuskeilta ja ovimiehiltä. En tiedä, ymmärsikö tätä moni.

Nyt vastaava ketjureaktio on syntymässä elokuva-alalle, kun valtio suunnittelee uusia leikkauksia elokuvasäätiön rahoitukseen.

Nyt vastaava ketjureaktio on syntymässä elokuva-alalle, kun valtio suunnittelee uusia leikkauksia elokuvasäätiön rahoitukseen. Kulttuurin piti olla turvassa viimeisimmässä budjettiriihessä, mutta yllättäen ilmoitettiin seitsemän miljoonan lisäleikkauksista – joita absurdisti kutsutaan ”yritystuiksi”. Leikkauksia luvataan kompensoida EU:n AVMS-direktiivin kautta, joka velvoittaa suoratoistopalvelut maksamaan veroja siihen maahan, josta sisältöä tilataan. On toki korkea aika, että tämä astuu voimaan, ja sitä kautta voisi syntyä kunnollisia tuloja. Mutta päättäjiltä on mennyt täysin ohi, että Netflix ja HBO tilaavat vain sellaista sisältöä kuin itse haluavat – eivät suomalaisia tekijöiden suomalaisia tarinoita. Jos rahoitus sidotaan tähän, täällä tehtäisiin projekteja, joiden sisällöistä päättävät kasvottomat kansainväliset korporaatiot kuluttaja-algoritmiensa pohjalta. Missään muussa kuudessatoista EU-maassa, joissa direktiivi on jo käytössä, sitä ei ole yhdistetty kansallisen rahoituksen leikkaamiseen.

Jos leikkaukset toteutuvat, Suomessa pystytään tekemään vain 5–7 pitkää elokuvaa vuodessa nykyisen 15–20 sijaan. Sadat elokuva-alan työntekijät jäävät työttömiksi, ja arviolta 50 pientä elokuvateatteria ajautuu konkurssiin. Jo viimeisen vuoden aikana työttömien määrä alalla on nelinkertaistunut – ennen näitäkään lisäleikkauksia.

Jos leikkaukset toteutuvat, Suomessa pystytään tekemään vain 5–7 pitkää elokuvaa vuodessa nykyisen 15–20 sijaan. Sadat elokuva-alan työntekijät jäävät työttömiksi, ja arviolta 50 pientä elokuvateatteria ajautuu konkurssiin. Jo viimeisen vuoden aikana työttömien määrä alalla on nelinkertaistunut – ennen näitäkään lisäleikkauksia.

Seuraukset muistuttavat koronakriisiä: nimekkäiden ohjaajien ja näyttelijöiden lisäksi työt loppuvat myös niiltä vähemmän näkyviltä ammattilaisilta, jotka ovat osa kokonaisuutta. Myös elokuvamusiikin säveltäjät jäävät ilman toimeksiantoja – ja heidän mukanaan muusikot, äänittäjät, miksaajat, orkestroijat, nuotintajat ja muut elokuvamusiikin tekijät.

Viimeisen viidentoista vuoden aikana elokuvamusiikin tekeminen on muutenkin käynyt yhä vaikeammaksi. Buyout- ja itsehallinnointisopimukset ovat yleistyneet, budjetit pienentyneet ja katalogimusiikin käyttö syö työtilaisuuksia. Nyt AI-pohjainen musiikki on aivan kulman takana. Tulevaisuudessa säveltäjiä käytetään ehkä vain harvoissa kärkihankkeissa – tai heiltä odotetaan ilmaista työpanosta kengännauhabudjetilla tehtyihin omakustanteisiin. Tällaisissa realiteeteissa on entistä vaikeampaa rakentaa pitkäkestoista uraa – saati taata kohtuullista toimeentuloa.

Pessi Levanto
Säveltäjä, sovittaja & pianisti