Tutkinto koostui neljän konsertin sarjasta eri kokoonpanojen kera sekä yhdestä levytyskokonaisuudesta, jotka toteutuivat ajalla syksy 2007 – kevät 2009. Tutkintoon liittyy myös kirjallinen työ, nimeltään Circulus Cantoris – Circuitio Musicae (Laulajan ympyrä – Musiikin kiertokulku), jossa Puurtinen reflektoi paitsi jatkotutkintoprosessiaan, myös niitä taiteellisia periaatteita, joiden varassa hän siinä laulajana, teosten säveltäjänä, sovittajana, tuottajana sekä muusikkona työskenteli.

Seuraavassa yhteenvetona tohtori Puurtisen koottuja ajatuksia aiheesta käydyn keskustelun pohjalta.

– Itse tutkintoprosessi tapahtui melko lyhyen ajan sisällä, mutta lähtökohta sille on jo aika kaukaa. Elämänfilosofiani mukaan tykkään siitä, että on aika paljon tekemistä. Pitkään pohdin tätä, ja jopa unohdin asian välillä, kunnes musiikkikasvatuksen osastolla (MuKa) professorina oleva Heidi Westerlund heitti idean esiin. Keskustelin hänen kanssaan muutaman vuoden. Taloon tuli mm. kehittäjäkoulutussysteemi, eli olisi voinut tehdä sellaisen tieteellisen ja taiteellisen muodon välissä olevan tutkinnon. En halunnut kuitenkaan sitä, ja se onkin pikkuisen jopa hiipunut; siitä tuntuu olevan vaikeaa saada käsitystä.

– Minä halusin kuitenkin tehdä MuKalle, enkä talon DocMus-koulutusohjelmalle. Halusin pedagogisen näkemyksen mukaan, ja olen niin sitoutunut MuKaan; olen sieltä valmistunut. Ajattelin myös että tämä tekisi osastolle hyvää; se on pedagoginen osasto, mutta sillä on myös hyvin paljon taiteellista potentiaalia. Mielestäni pedagogin pitää olla myös taiteilijana enemmän kuin C-kurssin tekijä.

– Löysin sitten juonen tutkintooni, ja ennen kuin saa oikeuden edes esitellä tutkintosuunnitelmaansa, täytyy tehdä taiteellinen tasokoe. Eli esiinnyin Sibelius-Akatemian rehtorille sekä muutamille professoreille. Alku oli aika hankala, koska kun tulen niin kuin crossoverina, populaarimusiikin puolelta, niin ei ollut mitään tuttuja käytäntöjä. Halusin myös säilyttää muusikkotaustani linjan – enkä jatkaa talon opintojeni mukaisesti, minähän olen valmistunut niin sanotusti klassiselta puolelta, talon perinteiden mukaisesti. Enkä halunnut tutkia esimerkiksi Aretha Franklinin äänenkäyttöä tietyn kvintin alueella – tällaisia aika paljon tehdään – vaan operoida omaehtoisen opiskeluni sekä vuosien muusikontyöni mukanaan tuomalla ammattitaidolla siinä maailmassa.

– Tasokokeeni peruutettiin viikkoa ennen, ja mielestäni epäoikeudenmukaisesti. Minulle ilmoitettiin uusi aika, joka ei enää käynytkään säestäjälleni, ja jouduin rakentamaan homman uusiksi. Mutta tein sen, ja buukkasin vielä saliksi Tavastian. Esittelin noin puolen tunnin setissä koko konserttisarjani ideat. Eli siinä täytyy jo perusideat olla aika pitkälle selvillä, vaikka lopullisen materiaalin ei tarvi olla valmiina. Sitten osastoneuvostolle tehtävässä tutkintosuunnitelmassa pitää olla mitä konsertit sisältävät, ketkä esiintyvät, mitä niissä tuodaan esiin, ja kirjallisen työn teemat pitää myös olla jo aika tarkkaan olemassa. Saa asiat siitä muuttuakin, mutta linjat on oltava selvillä.

– Kirjallinen työni muokkautui alkuperäisestä siten, että alun perin tarkoituksenani oli käsitellä amerikkalaisen Seth Riggsin lauluopetusmetodia Speech Level Singing, mutta kävi selväksi, ettei minulla vielä ole oikeutta kirjoittaa siitä. Olen sitä opiskellut pitkään, mutta tasoni ei vielä oikeuta asiasta sillä tavoin kirjoittamaan – amerikkalaiset ovat tällaisissa asioissa varsin tiukkoja. Käsittelen kuitenkin samanlaisia asioita reflektiossani, sillä eihän äänenkäytöstä puhumiseen sinänsä kenelläkään ole yksinoikeuksia.

Omaa materiaalia

– Alusta asti oli selvää, että itse sävellän konserttieni materiaalin. Tasonäytteessä ei ollut konserttieni teoksia vielä lainkaan, siinä oli vain näitä äänenkäytöllisiä ja genreihin liittyviä ”demoja”. Oli siinä muutama oma sävellykseni kuitenkin. Vuoden verran tein sitten materiaalia, eri osuuksia yhtä aikaa. Ensimmäisen konsertin tein UMOn kanssa, ja se oli syyskuussa 2007, viimeinen puolestaan 2009 toukokuussa. Minulla oli hyvä onni siinä, että UMO otti konserttini omaan ohjelmistoonsa – sehän oli jo Musica Novan ohjelmistossa, mutta jouduttiin oman terveydentilani takia siirtämään keväästä syksyyn – jolloin minulle jäi maksettavaksi sen konsertin osalta vain sovitukset. Akatemia ei osallistu tutkinnoista johtuviin kuluihin kuin käsiohjelmien ja julisteiden osalta silloin, jos käyttää talon tarjoamia saleja. Halusin kuitenkin viedä konsertit sellaisiin konserttipaikkoihin, joissa edustamani musiikinlajit tapahtuvat – ei siis klubeissa. Niinpä hoidin kaikki konserttien kulut itse, mutta sain kyllä joitakin apurahoja, etenkin Kordelinin säätiöltä. MuKa tuki lisäksi neljäntenä osuutena olleen äänitteen tuotantoa rahallisesti jonkin verran.

– Mutta kyllä kannatti. Opin paljon, esimerkiksi yksin vastuun ottamisesta niin paljosta. On sanottava, että kyllä hermot olivat koetuksella. Erityisesti pelko siitä, että jos joku sairastuu tai käy jotakin – niin kuin ensimmäisen konsertin suhteen kävikin, ja itselleni – niin miten pystyy muuttamaan asioita tarvittaessa, ja kasaamaan jonkin asian toisin. Muusikoillahan on tosi korkea kynnys ennen kuin keikka perutaan, etenkin rytmipuolen muusikoilla. Eli se on todella viimeinen vaihtoehto. Stressaavaa oli myös se, että harjoituksia ei voinut olla paljoa – paitsi toinen konsertti, jossa oli ”oma” bändini T-bones. Tykkään paneutua asioihin treenaamalla. Muut meni muutamalla treenillä ja valtavalla luottamuksella sekä sanallisilla ohjeilla. Opinnäytteet kun oli kysymyksessä, niin niissä piti olla niitä asioita, mitä oli ilmoittanut niissä olevan – niitä lautakunta arvioi, spiikkejä myöten. Ja hetihän niistä tuli asiallista palautetta (naurua)!

– Saamani palaute ei kuulu kirjallisen osuuden luonteeseen, eikä sitä siksi siinä referoida. Palaute oli kyllä hyvää, ja erityisesti lauluosuuksistani. Valitsin esimerkiksi tietoisesti big band -osuuteen sovittajan ei-big band -maailmasta, eli Markus Fageruddin, minkä olin myös ilmoittanut etukäteen, ja niinpä sainkin sovituksista kaksi lähes vastakkaista palautetta.

Terminologiaa ja tulevaisuutta

– Otan kirjallisessa työssäni esiin termin contemporary commercial music (CCM) syystä, että se on Yhdysvalloissa lauluympyröissä vakiintunut termi kuvaamaan ei-klassista laulajaa. Myönnän, että sana commercial aina nostaa karvani pystyyn, mutta sana contemporary niittaa asian tähän päivään. Käsitykseni mukaan heillä termi popular music viittaa käytännössä aina aiemmin olleeseen, vanhempaan musiikkiin. En ole löytänyt sen kummempia perusteluja; ehkä he ovat vain halunneet uudistaa terminologiaa.

– Kaikki lokerointi häiritsee minua, mutta halusin ottaa asian nimenomaan pedagogisesti ja laulumusiikin puolelta esille täällä.  On olemassa laulupedagogien kansainvälinen järjestö ICVT, jonka konferenssissa Pariisissa olin viime keväänä. Konferenssissa koko ajan painotettiin, että Euroopan olisi syytä ottaa sama terminologia käyttöön. Perustimme tänne Suomeen Laulupedagogit ry:n alajaoston, ja siinä käytämme ilmaisua ”rytmimusiikin laulu”. Kyllä minä edelleen kerron olevani freelancemuusikko; se antaa parhaan vapauden.

– Vien reflektioni myös naiseus-kysymykseen, sillä olen elänyt vuodesta 1982 kysymyksen ”voiko nainen olla autenttinen ja uskottava rockmuusikko” kanssa. Lähtien jo siitä, että voiko nainen ylipäätään olla mukana, ja Honey B & the T-bones edusti kuitenkin bluesmusiikkia, jossa naisten asema on ollut aina hyväksytty ja vahva – vähemmistönä toki, mutta ei mikään ihmeasia. En ole kokenut olleeni hyväksytty – bluesin kauttakaan – rockmuusikkona, ja minulta on aina kysytty ”miltä tuntuu olla naismuusikko”. En ole osannut siihen vastata, kun minulla ei ole, eikä voikaan olla kokemusta miesmuusikkona olemisesta. Asia on tullut oikeastaan vielä enemmän esille lapsen kautta. Ennen olin vain nainen ja rockmuusikko, mutta nyt kun on lisäksi vielä äiti, niin ”kuinka sellainen voi olla mahdollista?”. Ei miehiltä ole varmaan ikinä kysytty, että voiko olla uskottava rockmuusikko, jos on lapsia!

– Valitsin kirjallisen osuuden muodoksi verkkojulkaisun tietoisesti, jotta asia leviäisi parhaalla mahdollisella tavalla. Ja myös sen, että teksti on ensin suomeksi; englantiversio tulee perässä. On tärkeätä, että löytyy info siitä, mistä löytyy tietoa eteenpäin. Kirjallinen työnihän ei ole tieteellinen julkaisu, vaan sen tieteellisyys löytyy viitteinä olevista linkeistä. Olen pyrkinyt kirjoittamaan tekstini hyvin maanläheiseksi, jotta kuka tahansa pystyisi ymmärtämään sitä.

– Aloitan ensi syksynä jälkitutkimuksena projektin, jossa tuotetaan opus henkilökohtaiseen lasten lauluopetukseen. Laulu on iso bisnes, enkä pidä siitä, että aikuisia opettamaan opiskellut opettaakin pieniä lapsia. Lasten lauluopetus on ainoa instrumenttipedagogiikan laji, johon Akatemiassa ei ole voinut syventyä. Tähtään siihen, että pystyisi järjestelmällisesti kehittämään lasten lauluopetusta, siitä 8-9-vuotiaista eteenpäin. En usko hirveästi kuorolauluun siinä mielessä, että se ei kehitä yksilölaulua – siinä tähdätään yhteissoundiin. Rinnalla on syytä pitää yksilöopetuksen kehitys, erityisesti lahjakkuuksia silmälläpitäen.

– Toisena ”sovelluksena” laitetaan käyntiin tutkimus, jossa tietokonesoftien avulla tutkitaan lauluääntä. Tällaista äänitutkimusta on tehty aika paljon, mutta oikeastaan vain tiedeihmisten toimesta, ei muusikkojen. Muusikko ei tulkitse pelkästään koneen analyysiä, vaan käyttää omia korviaan ja muuta tieto/taitoaan. Gradu-tasolla tehdään paljon senkaltaista, että ”mikä on paras laulun opetusmetodi”, mutta sillä tasolla ei ole valmiuksia arvioida niitä asioita. Tietenkin onnistumisen kokemus on hieno ja tärkeäkin asia, mutta täytyy päästä sellaisen yli, ja oikeasti pystyä purkamaan asioita ja tehdä vertailuja. Tykkääminen ei pedagogiassa riitä.

Kyseinen kirjallinen työ löytyy verkkojulkaisuna osoitteesta: www.siba.fi