Helsinkiä kauempana on Boston, New York on lähempänä, koska Bostoniin matkataan yleensä, lentoyhtiöstä riippuen ( ei lentokoneesta) tietenkin, Nykin kautta, mutta se on taas isompi kuin kaikki muu edellä luetellut metropolit.

Säveltää voi tietenkin missä tahansa ja kaupungin koosta riippumatta. Edellä esitetty triviaali maantieteellinen ekskursio liittyy säveltäjä-pianisti Jarmo ”Tuonela” Savolaiseen monellakin tapaa, hänen uraansa ja taiteilijan taivallukseensa. Niille lukijoille, jotka ihmettelevät artistin notoorista, mutta vähemmän tunnettua lisänimeä mainittakoon, että se on eräs hänen varhaisimmista pseudonyymeistään, harvoin ja tarkoin valituissa tilanteissa käytetty, mutta se kuvaa oivallisesti sitä tapaa, jolla hän soittotilanteessa tekee selvää (to execute) nuoteista, silloin kun improvisoidaan eli ikään kuin sävelletään reaaliajassa.

Reaaliajassa mekin tapasimme eräänä elokuun iltapäivänä, Liisankadulla, ei tosin samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike, joka oikeasti oli ja on edelleen Mikko Monosen. Kaupallista radiokulttuuria edeltävänä aikana olisi olemassa olevan kirstuyrittäjän nimen käyttäminen äänitteellä tuottanut todennäköisesti paitsi urakoitsijalle mielipahaa, niin myös soittokiellon Oy Yleisradio Ab:n aikaisemmin uljaansinisille, nykyisin enemmän sinertäville aalloille. Joskus on väitetty, että kun kuppilasta rantautuu, saattaa nähdä asiat kahtena, joten olimme sopineet keskustelutuokion varmuuden vuoksi paikkaan nimeltä ”Kolme xxxxxx”.

Lieneekö sitten ollut ”nomen est omen”- tyyppinen ratkaisu kyseessä, kun nuori Savolainen nimesi eli risti ensimmäisen äänitteellä julkaistun teoksensa. Teoshan on tietenkin teos vaikka sitä ei olisi julkaistu äänitteelle, toki, vaan esihistoriallisella 70- luvulla ”levyttäminen” ei ollut aivan niin jokapäiväistä ja luontevaa kuin nykyään digitaalikotipajojen ja cd-uunien aikakaudella. Äänitteitä tuotettiin ja julkaistiin reippaasti vähemmän ja tiukemmalla kammalla sukien, johtuen monestakin syystä. Oliko tämä historiallisesti jälkiviisaana ajatellen positiivista vai negatiivista, sen voi jokainen kohdallaan itse arvioida, sekä kuluttajana että tekijänä.

Yhtäkaikki, kyseisen sävelteoksen nimi oli enteellisesti ”Far away from”. Titteli on tietenkin mainio, jo siltäkin osin, että se ei ilmaise mistä ollaan kaukana poissa, joten se käy kaikkiin tilanteisiin! Itse kappale oli Jarret- tyylistä pianismimietiskelyä, selkeä osoitus älyllisestä kapasiteetista, joka oli alle kaksikymppiselle, rokin ja klassisen musiikin kautta jazzin saloihin päättäväisesti suuntautuneelle jo silloin ominaista. Äänite oli Jussi Tegelmanin johtaman ”Finnforestin” äänite ”Demonnights”(-79), liideri vaikuttaa itse nykyään kaukana LA:ssa.

Paljon vettä sillan ali ja näkkäriä ja virvokkeita hammassillan yli sen jälkeen. Opiskelu Bostonissa Berklee school of music-opinahjossa 80-luvun alussa ja ja sen jälkeen Nykissä privaatisti, jossa myös katutason praktiikkaa urkutriossa, ”raakaa duunia varsin vilkkaassa mestassa, ei ollut varsinaisesti mikään sosietee-klubi, ei sellainen jonne varsinaisesti ensimmäiseksi veisi esimerkiksi tulevien lastensa äitiä”.

Sen jälkeen kaikkea mahdollista alaan liittyvää Suomessa, niin kuin täällä on tapana, jos aikoo nokkia (syödä). Amerikan sovitus- ja sävellysopit isolle bändille sai tietenkin praktiikkaan muun muassa UMO:n kehissä, vaan kaikkea muutakin sai ja joutui tekemään.

”Se on tavallaan ollut sekä rikkaus että riesa. Se, että sai ja joutui tekemään kaikenlaista musiikkia, säveltämään ja soittamaan, ei tietenkään ollut eikä ole edelleenkään pois siitä mitä itse haluaa pohjimmiltaan duunata, jos sen ottaa vastaan oikein. Oppirahaosastoa. Ajan mittaan tilanne selkenee. En ole aivan varma, onko välttämättä hyvä pelkästään opiskella ja sitten ikäänkuin ’olla valmis’. Käytännön borstaus jää silloin helposti väliin, en tarkoita sitä että jokaisen välttämättä pitäisi joutua ja kiertää erilaisia leipähommia, esimerkiksi sessio- ja iskelmäareenoille, jos ei ole suuntautunut elämäntyössään, mutta jos on sinne joskus kurkistanut niin tietää mitä se on.”

”Duuni on duuni ja kaikesta oppii, kun havainnoi mitä ympärillä tapahtuu. Jos on jotain merkittävää sanottavaa, niin se kestää kyllä mukana, vaikka ei pääsisi heti ’toteuttamaan itseään’. Jokaisen pitää tietenkin arvioida ja päättää omalta kohdaltaan. Opiskelu on tärkeää, mutta pitää muistaa, että joku aina päättää puolestasi, jos alkaa luottamaan siihen, että joku muu päättää. Sävellyshommissa tämä on tietysti perusbointsi.”

Jazz-musiikissa improvisointi on osa sävellystä, yleensä. Savolaisen sekä säveltäjänä että soimannina arvostama Wayne Shorter levytti eräällä varhaisellaan, ”puhtaalla”, jazz-levyllä Sibeliuksen ”Valse Tristen”. Motiivia ei tarkkaan tiedetä, kuullaan vain. Sibelius kuulemma pähkäili motiivien kanssa, Shorter taas kuvailee sävellystekniikkaansa motiivimanipulaatioksi. Sibelius ei arvostanut musiikkia jos siinä ei ollut ”shwingundea”, Hindemithiä hän piti hyvänä, mutta käsityöläisenä. Ellingtonin mielipide ”It ain’t ” liittyen svengin merkitykseen on yleisesti tiedossa ja hyväksi havaittu.

Soiton ja sävellyksen merkityksien lomittuminen Savolaisen tuotannossa liittyy ainakin allekirjoittaneen mielestä kaikkeen edelliseen ja on hyvä esimerkki siitä, miten vaikutteet, tulivat ne mistä hyvänsä, löytävät aina yllättävän samankaltaisia lähtökohtia.

Savolainen on määrätietoisesti tuonut sävellystuotantoaan julkisuuteen myös oman kvartettinsa puitteissa, Eurooppaa myöten. Se on tietenkin oivallinen ja flexiibeli koneisto, siis tietenkin kvartetti eikä Eurooppa, käytännöllisyydessä sen ohittaa kai vain soolopianismi, joka on myös Jarmolle tuttua kauraa. Siistiä, ainoa joka täytyy muistaa buukata keikalle on itsensä. On myös hyvä olla sinut itsensä kanssa, ei voi syyttää muita soittajia, saati säveltäjää jos homma ei futaa.

Suomalainen jazz-säveltäjä, joka eläisi pelkästään sillä työllä jota tittelinsä edustaa, on tietenkin harvinaisuus, ellei mahdottomuus. Rockin ja klassisen puolella asia on tietenkin toinen, tai siis erilainen.. ” Rokki ja muu ”kevyt” musahan elää pääsääntöisesti omillaan, ajallisesti enemmän tai vähemmän vaihtelevasti, koska on usein myynnillisesti kausiluontoista. Ylämäki, alamäki, historiassa on rutkalti esimerkkejä. Hikivihreät erikseen.

Etabloitunut tilauskulttuuri klassisella puolella on taas tietenkin aivan toinen. Ja tietenkin fyrkkapuoli. Ei tietenkään ole järkeä alkaa niitä kadehtia vaan ihmetellä miksi ”kevyellä” puolella on edelleenkin vallalla, silloin kun edes vielä tilataan tai itse asiassa yleensä pyydetään, ajatus siitä, että se musahan joka tapauksessa tulee, siitä ei pitäisi maksaa, saahan säveltäjä tekijänoikeuskorvaukset. No, se nyt vielä puuttuisi jos ei saisi, sekin varmaan sopisi monen instanssin tarkoituksiin. Biisit ostettaisiin ja laitettaisin lihoiksi saunan takana. Radion nykyisestä omasta tuotannosta ei viitsi edes mainita, M-1-studiosta voisi tehdä olutjuottolan kun siellä ei mitään tapahdu, taitaa muuten olla ainoita paikkoja Helsingissä jossa ei saa keskiolutta, toinen olisi varmaan huopatossutehdas, jos sellainen täällä olisi, ilmeisesti nykyisen ”kasvishuoneilmiön” myötä huopatossujen tarve on dramaattisesti vähentynyt ja vanha vertaus ”hiljaista kuin” on tarpeeton, joten sen voisi huoletta siirtää Yleisradioon.

Oman tuotantonsa Savolainen saa pääsääntöisesti maailmalle, laajemmalle konkreettisestikin, Hollantilaisen A-Recordsin välityksellä. Se onkin instrumentaalimusiikille järkevä ja toimiva vaihtoehto, Suomessa myynti genressä on joitain poikkeuksia lukuunottamatta varsin vakiota, eli pientä. Vaikka musiikin eri osa-alueet ovat lähentyneet ja jopa sekoittuneet keskenään (yhteistyötä nuoremman tekijäpolven kesken on jazz-klassinen-rock-alueella runsaastikin) on silti olemassa selkeitä reuna-alueita. Isossa maailmassa reunatkin on isompia, joten marjat kannattaa poimia joka puolelta. Nykyinen tietotekniikka, vaikka joku (hmm..) joskus on sitä myös typeryyden välittämisen nopeuttamisesta moittinut, mahdollistaa infon liikkumisen ja kontaktien syntymisen myös marginaalisemman musan puitteissa. Tämähän on huomattu esimerkiksi indielafkojen puitteissa Suomessakin, isoissa yhtiöissä reuna-artistien afääreissä puhelimeen vastaaminen tuottaa usein tuskaa, saati sillä soittaminen. Jos on lian pieni volyymi, niin sitä ei kuulla, tai sitten ei osata tai haluta, whatever.

Keskustelun aikana kävi ilmi muutaman viime äänitteen kohdalla suuri tyytymättömyys NCB:n toimintaan mekanisointitilityksissä, asia joka on muullakin tapaa kiusallisen akuutti ja saanee huomiota jatkossa muutenkin. Kilo musaa kuukaudessa vai biisi vuodessa? Nykytekniikalla musiikkia voi tehdä ennen kuin sen on kuullut, vai onko se mitä lopuksi kuulee se, mitä on ajatellut. Vanha kunnon ”paskasta konvehti kuorruttamalla”- ajattelu tuottaa tietenkin tilapäisen harhan, vaan Mauri Sariolaa lainaten: totuus on armoton. Savolainen kehottaa laaduntarkkailuun vaikka se tapahtuisi kvantiteetin kustannuksella.

Koska Jarmo Savolainen on myös kyltymättömän kulinaristin maineessa, voimme jatkaa ruoka-aiheisilla vertauksilla, leivästähän tässä on taiteen ohella tavallaan muutenkin puhuttu, kun nyt kerran ammattijulkaisussa esiinnytään. Ja ruoanlaitto on parhaimmillaan komposition tekemistä, oli se sitten minimalistista tai yltäkylläistä.”The proof of the pudding is eating” pitänee myös musiikissa paikkansa. Reseptihän voi olla mitä mainioin ja mielenkiintoisin, mutta sitä ei voi sinänsä syödä. Tai tietysti voi, vaan se yleensä maistuu paperille. Levykkeelle tallennettua reseptiä on vielä ikävämpi syödä, saattaa olla jopa epäterveellistä. Liukenee elimistöön heavymetallia.

Ajattelu ja älyllisyys musiikissa on joillekin kirosana ja joillekin itsetarkoitus. Ajattelu ei kuitenkaan sulje pois tunnetta, tulee mieleen, että kauheinta jälkeä maailmassa, sekä taiteensellaisessa tai ylipäätään, saavat ihmiset, jotka eivät tunne ajattelevansa. ”Tunne tulee musiikkiin siitä että elämä on kokonaisvaltaista, että elämässä on muutakin eli kaikkea. Sibelius sanoi, että intensiteetin syvyyden määrää aina hiljaisin ääni. Kannattaa kehittää kykyä kuulla ja se taas kehittyy kuuntelemalla, keskittymällä. Joskus voi olla myös hiljaa, jos ei ole sanottavaa. Must wait.”

Sanoo yksi nopeimmista sävelmaailman oivaltajista joita tiedän ja ilokseni tunnen.